Tuija Poduschkin on Jokisen yhtiöläisperheen lapsi. Hänen isänsä oli viilarina korjauspajalla, ja isoisäkin oli Kymiyhtiöllä töissä. Tuija itse teki pitkän päivätyön yhtiön palveluksessa, laboratoriossa. Hänen lapsuuden perheensä asui tietenkin työsuhdeasunnoissa.- Asuttiin ensin Kyminpuolella Isonmäen alla.Kyminpuoli oli siihen aikaan, 40- ja 50-luvuilla varsinainen kauppakeskittymä. Oli elokuvateatteri, ruokakauppoja, pyöräliikkeitä, kaksi pankkia - siellä oli kaikkea kummallakin puolella tietä. Piitulaisen pyöräkaupasta vaari osti minulle nuorisopyörän, se oli hieno, ei monilla ollut! Laukkasen kenkäkaupasta ostettiin kengät.
Tehtaansaunassa Tuija kävi kaksi kolme kertaa viikossa.
- Viisivuotiaana menin saunaan mummon, vaarin tai enon kanssa, olin innokas kylpöjä, vaikka sementtisellä lauteella istuminen oli kauheaa. Vain ylälauteilla oli puinen ritilä. Työntekijäpuolen saunaan mentiin yläkertaan kamalan korkeita portaita. Saunan ikkunasta näkyi lossi. Se pelotti, koska olin kuullut aikuisten juttelevan jonkun hääparin kuolemasta lossimatkalla.
Viisikymmenluvulla tehtaan porteista pääsi vielä tehdasalueelle kuka vaan. Tuijakin kävi toisten lasten kanssa sellutehtaan varastossa katselemassa paaleja ja muita nähtävyyksiä.
- Massapaaleja ihailin, kun ne kulki ylhäällä. Ja oli ne jännittäviäkin, sanottiin että jos ne putoaa päälle, kuolee heti. Sen takia minä olen sellua tutkinutkin koko ikäni, kun paalit oli niin kiinnostavia jo silloin, myöhempi laboratoriotyöntekijä hymyilee.
- Vaariakin kävin katsomassa sahalla nykyisen Koskelan kohdalla. Tosiaan viisivuotiaana olen kävellyt yksin sinne asti mummolasta Kyminpuolelta. Olin muutenkin kova käymään kylässä eri mummoilla, kysymässä mitä kuuluu. Pakarissa lähellä klubin porttia kävin usein seisoskelemassa ja varttumassa, antaisiko joku leipomaan tullut minulle reikäleivän reiän. Moni antoi, kun tunsi vaarini ja mummoni - vaari ajoi hevosella ruumisarkkuja ja havuja hautausmaalle ja tuli siinä tutuksi kuusaalaisille. Hän kuljetti kyllä puitakin taloihin, aluksi yhtiön Tallinmontun hevosilla, myöhemmin Venemiehen hevosilla. Minäkin kävin välillä katsomassa hevosia Tallinmontussa.
Vasta lapsuutta muistellessa alkaakin huomata, miten erilaista kaikki oli kuin nykyään.
- Oli se kyllä ihanaa aikaa, nyt kun ajattelee, Tuija huokaa.
- Kaksikerroksisen talon yläkerrassa asui tavallisesti poikamies, meidän perhe asui alakerran toisessa päässä. Seinän takana asui toinen perhe, talossa oli kaksi sisäänkäyntiä. Mutta vuonna -59 muutettiin Tähteeseen, kun saatiin oma talo valmiiksi, yhtiön tontille tietenkin, Tuija naurahtaa.
 |
| Naukion sauna toimi tietopalvelukeskuksenakin. |
Kansakoulun jälkeen Tuija Jokinen kävi Kymin ammattikoulun, kaksivuotisen valmistavan kodinhoidon koulutuksen. Hän kertoo kuinka teoriatunneilla oli eri työtakit kuin käytännön tunneilla.
- Joka lauantai oli koulun yhteiset aamuhartaudet juhlasalissa. Silloinkin oli työpuvut päällä. Sinne mennessä ei saanut katsoa poikia. Pojat ja tytöt pidettiin erillään. Tytöt eivät saaneet kulkea pääovesta kuten pojat, me kuljettiin sivuovesta Lauttakadun puolelta. Kerran jouduin kiikkiin, kun yksi poika vilkutti ja minä vilkutin takaisin, ikkunasta.
- Ja oli meillä oikein Åke Blomqvistin pitämät tanssikurssitkin pari kertaa.
 |
| Tyttöjen sisäänkäynti oli ammattikoulun takapihalla. |
- Sitten pääsinkin kesäksi Latusaunalle kirjaamaan uintisuorituksia. Olin kaksi kertaa päivässä siellä uinninvalvojana, valvoin aamulla ja illalla, kun yhtiöläiset uivat 200 metrin matkojaan. Katsoin, että porukka tosiaan ui sen 200 metriä, mutta ei siellä kukaan huijata yrittänyt. He uivat rannan suuntaisesti 50 metrin päässä olevalle merkille edestakaisin puomin ja rannan välissä. Enkä kyllä olisi mahtanut mitään, jos joku olisi alkanut hukkua.
Sauna oli jo silloin Ladun sauna, mutta sieltä yhtiöläiset saivat varata vuoroja perheilleen. Uinti ja saunominen oli Kymiyhtiön harrastustoimintaa. Samalla tavoin merkintöjä sai kävelystä ja hiihdosta. Kerran vuodessa oli juhlat, joissa suorituksilla sai palkintoja, esim. hopealusikoita. Lisäksi sai palkintoja arvonnan perusteella. Siellä saattoi voittaa loman Vuolenkoskella tai myöhemmin Lapissakin.
- Minä en ikinä voittanut lomia, mutta pellavaisia pyyhkeitä ja kietaisupyyhkeitä tuli suoritustenkin perusteella. Ja kerran saatiin kauhean hienot valurautaiset grillit. Kyllä ne palkinnot kannustivat liikkumaan. Kovasti ihmiset harrastivat.
Uinninvalvonnan jälkeen Tuija Jokinen pääsi yhtiölle asiatytöksi.
- Siitä lähtien jäin sille tielle. Kuusitoistavuotiaana menin yhtiölle, ja kun täytin kahdeksantoista, minulle kerrottiin, että saankin vakituisen työpaikan. Että olin onnellinen! Sieltähän pistettiin naimisiin menneet naiset pois, mutta kun minä menin naimisiin 19-vuotiaana, sain pitää työpaikkani. Olin onnellisten tähtien alla, Tuija iloitsee vieläkin.
 |
| Laboratoriotyöntekijä Poduschkin. Kuva: Tuomo Pitkänen |
Alkuun Tuija oli siis juoksutyttönä, vei papereita päälaboratorion ja koelabran välillä. Pukeutumiskoodi oli tiukka asiatytöilläkin.
- Ei saanut olla pitkiähousuja. Meitä oli kaksi asiatyttöä, vuoroteltiin ulko- ja sisäviikot keskenämme. Ulkoviikoille osasi pukeutua vähän lämpimämmin. Sairauskassalle Rantakulmantielle poljettiin pyörällä hameessa pakkasellakin. Kuusikymmenluvulla ulkovuorossa oleva sai alkaa pitää pitkiähousuja.
Asiatytön työtehtävät olivat monipuoliset. Hän juoksi asioilla tehtaan ulkopuolellakin, vaikkapa kaupoissa.
- Joskus joku toimistosta sanoi, ettei saanut aamulla kotona peltejä vielä kiinni, että kävisikö neiti Jokinen heillä sulkemassa pellit. Enomaalle piti usein viedä jotain, en tiedä mitä siellä paketissa oli. Vein hänelle usein postimerkkejäkin. Kaikilla insinööreilläkin olen käynyt kotona, kun rouvat saattoivat soittaa, että herralta oli unohtunut jotain kotiin. Se oli ihan luonnollista. Vastapalvelukseksi sanottiin, että jos neiti Jokinen lähtisi sitten vaikka vähän aikaisemmin ruokatunnille.
Kahdeksantoistavuotiaana Tuija Jokisesta tuli siis laboratoriotyöntekijä, ja hän tutki pääasiassa sellumassaa. Hän oppi työnsä osaavan työtoverin ja ammattikoululla järjestettävien kurssien avulla. Laboratoriossa oli tuohon aikaan 60-luvulla 50-60 työntekijää.
- Siellä oli kemianosasto, analyyttinen osasto joka tutki vesiasioita, paperiosasto - väkeä oli paljon. Enempi siellä oli insinöörejä kuin työntekijöitä. Insinöörien lisäksi oli tutkijat ja teknikot, laborantit ja sitten me työntekijät.
Sellun tutkiminen oli Tuija Poduschkinista kiehtovaa. Koko ajan keksittiin lisää, miten valkaistaan ja keitetään.
- Kehitettiin jatkuvasti uutta. Mutta samalla seurattiin Kuusaanniemen näytteistä, miten sellunteko onnistuu siellä. Sieltä tuli joka päivä massanäytteet. Hyvin erillään kuitenkin tehtaasta toimittiin. En montaa kertaa työurani aikana käynyt tehtaalla massanvalmistuksen äärellä, vaikka tuotetta koko ajan tutkimmekin, ihan hävettää miten harvoin tuli käytyä.
Poduschkinin mainitsema kehitystyö tarkoittaa mm. Jari-projektiin Brasiliaan ja Kitimatin tehtaille Kanadaan tehtyä suunnittelutyötä. Eri puulajit näissä tehtaissa vaativat erilaisen käsittelyn sellunvalmistukseen, siksi tutkimustyötä tarvitaan kaiken aikaa.
- Silloin Kaukaan tutkimusosasto ei ollut samalla tasolla kuin Kymin, siksi meillä riitti kehitystyötä. Ja tulihan meille Ruotsistakin kerran kuussa näytteitä eri firmojen tehtailta. Meidän laitteet kalibroitiin niillä. Tuloksista saatiin siten vertailukelpoiset, kun mittasimme sellun vetolujuutta, puhkaisu- tai repäisylujuutta, vaaleutta, opasiteettia eli läpinäkyvyyttä. Tutkittiin painot ja paksuudet, munakennojen valmistuksen aikaan myös vedenläpäisy. Niin ja taittoluku, että kuinka paljon paperi kestää taittamista. Laskettiin kaavojen perusteella, tulokset kirjoitettiin käsin. Myöhemminhän ne hoiti tietokone.
 |
| Tutkimuskeskuksen selluosasto 1999. Kuva Lasse Salon arkistosta |
Päälaboratorio keitti myös itse massoja pienimuotoisella sellunkeittimellään.
- Salon Lasse keitti sellun. Holanteri jauhoi massan nollanäytteeksi, sitten seurattiin kymmenen minuutin välein kuinka näyte vahvistui. Se oli ihan kivaa!
Vanhemmat pomot eivät oikein tykänneet, jos laboratoriotyöntekijä havaitsi jotain olevan pielessä, käskivät vain jatkaa. Nuoremmat sen sijaan luottivat siihen, että alainenkin saattaa huomata virheitä.
Työ itsessään oli jatkuvaa muutosta, kehittämisessä ja tutkimisessa ei voinut jäädä paikoilleen hetkeksikään.Vuosien mittaan työtavat ja välineet muuttuivat. Aluksi kaavojen mukaan tehtävät laskut laskettiin veivattavalla laskukoneella. Sitten tulivat reikänauhat. Lopulta kaikki meni ATK-pohjaiseksi, tuloksetkin suoraan koneelle.
- 40 vuotta käytin tietokonetta, enää minulla ei sellaista ole. En ole välittänyt hankkia, mutta nyt on mietinnässä. Monessa asiassa on vaikea pärjätä ilman konetta. Toisaalta kyllähän muksut hoitaa minunkin asiat, jos tarvin, Tuija sanoo kahdesta lapsestaan ja näiden jälkikasvusta. Haastattelun jälkeen Tuijalle on kuitenkin jo ilmestynyt tablettitietokone. - Nyt kun viitsisi vielä opetella sitä käyttämään, hän naureskelee.
 |
| Kymin tutkimuskeskuksesta, työkaveri Lasse Salo. Kuva Salon arkistosta |
- Elämän kohokohtia oli, kun pääsin Juankoskelle valkaisemaan massaa. Se oli kuule niin ihana paikka. Pieni, ja kaikki oli kauhean läheisiä toisilleen. Siellä oli nuoria ja vanhempia miehiä, olin ainoa nainen siellä sen muutaman päivän. Niillä huumori kukki kaiken aikaa. Pääsin minä kerran Saksan tehtaallekin tutustumaan, se tosin oli Paperiliiton retki. Olin nimittäin vähän aikaa laboran luottamusmies. Vaikka eihän siellä nyt luottamusmiestä tarvittu.
Tarkemmin kyseltäessä Tuija kyllä kertoo epäkohdistakin, joihin luottamusmiehen piti puuttua. Laboratoriossa oli työntekijätasolla vain kolme miestä, mutta heillä oli selvästi naisia paremmat palkat. Kaikki tekivät kuitenkin samaa työtä. Keskustelut hyvän esimiehen kanssa johtivat siihen, että kaikille saatiin samat palkat.
- Kaikkien mielestä meidän palkka oli hyvä. Sain parempaa palkkaa kuin minun mies, joka teki kovaa työtä maansiirrossa. Me taistelimme itsellemme tuotantorahankin, jonka saivat vain tehtaalaiset, eivät esimerkiksi mittarimiehet. Meillekin ensin sanottiin, ettemme tee tuotantoa. Sitten Kuusaanniemessä oli iso koeajo, ja me päätimme ettei tehdä siitä mittauksia: kun me ei kerran tuoteta mitään, niin ei sitten tuoteta tutkimustakaan. Sillä lailla aloimme saada tuotantorahaa, ei ihan sataa prosenttia, ehkä 75. Se oli kuitenkin monta kymppiä kuussa.
Työura yhtiöllä päättyi vuonna 2000, kun Tuija jäi putkeen.
- Olin aina sanonut, että meinaan olla yhtiöllä 40 vuotta, ja se tuli täyteen pari päivää ennen kuin jäin pois töistä. Minulle pidettiin läksiäiset johtokunnan huvilalla. Johtokunnan huvilalla työntekijän läksiäiset, mietipä vähän!
 |
| Tuijan työpisteestä näkyi johtokunnan huvila |
Tuija on ollut tarmokas uuden oppija pitkin elämäänsä. Hän halusi opiskella psykologiaa etänä, ja kalliisiin kirjoihin hän sai rahaa 100-vuotissäätiöltä. Työn ja pikkulasten ja kodin hoitamisen ohella hän pänttäsi kerran kuussa kotiin tulevat kirjat.
- Halusin ihmistuntemusta. Joskus kokeilin oppeja työkavereihin. Kerran otin nuorta työtoveria olkapäästä ja sanoin kirjan neuvojen mukaisesti, että ai kun olet kiva. Poikaparka pelästyi, ei hän ollut sellaiseen tottunut. Niistä opinnoista oli oikeasti hyötyä paitsi töissä myös SPR:n ystäväpalvelussa.
Kuusankoskelle perustettiin maan ensimmäisiä ystäväpalveluita, ja Tuija tuli mukaan pari vuotta toiminnan käynnistymisestä. Hänet valittiin järjestön luottamustehtäviinkin, mm. SPR:n Kymen piirin sosiaalivaliokuntaan.
- Sen puitteissa käytiin esim. vankiloissa katsomassa vankien oloja. Siinä tehtävässä olin kymmenkunta vuotta. Se antoi näkemystä elämään. Minulla oli omiakin ystäviä palvelun kautta, alussa kaksi vanhusta, joita kävin tapaamassa kerran viikossa. Sitten otin Keskuslaitokselta tytön ja pojan - minun ikäisiähän he olivat mutta tytöksi ja pojaksi heitä kutsuin. Heidän kanssaan toimin niin kauan kuin he olivat Kuusaalla, kerran viikossa tavattiin. Sen lisäksi käytiin spr:läisten kanssa porukalla ulkoiluttamassa ja virkistämässä ystäviä laitoksissa.
Poduschkin toimi myös vetäjänä ystäväpalvelussa seitsemän vuotta.
- Siinä ei ollut mitään ongelmaa. Erlinin Marja teki koneella kaikki ohjelmat, minä vaan kerroin, että nyt pitäisi tehdä tämmöstä. Jälkeenpäin kauhistelin, että olin sellainen vääpeli. Se titteli lankesi minulle hauskassa korttipelissä, jossa jaettiin kortit ihmistyyppien mukaan. Olin muka niin tutkinut ihmistä enkä tajunnut, että joukon vääpeli olinkin minä itse, Tuija kritisoi itseään mutta kertoo kuitenkin saaneensa myös Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitalin. - Olin kuulemma niin empaattinen.
Ystäväpalvelussa noin aktiivisesti toimiminen on varmaan vienyt aika paljon aikaa.- Sen takiahan minulla oli mies, Tuija hihittää. - Se teki kaikki työt kotona.
Tuija Poduschkinin seurassa on kevyt olla ja nauraa saa vähän väliä. Iloisuus on pysynyt mukana, vaikka Tuija on saanut kokea raskaitakin asioita. Lapsenlapsen menehtyminen oli elämän vaikeimpia paikkoja.
- Surun kun jakaa, se menee puoliksi. Kun jakaa ilon, se kasvaa kaksinkertaiseksi, Tuija vastaa kysymykseen, miten hän on vastoinkäymisissä jaksanut.
Eijaleena Martikainen
