Ketunpesä on kaikkien olohuone

Ketunpesän ovella on pieni ruuhka. Ikäihmisten olohuoneessa on juuri päättynyt bingo, ja osallistujat poistuvat tyytyväisinä palkintohedelmiensä kanssa.
- Sinun olisi pitänyt tulla aikaisemmin, meillä oli tosi hyvä pelipäivä tänään, sanoo Hilkka. Hän on käynyt syömässä Kettumäen palvelukeskuksessa ja jäänyt pelaamaan muistipeliä päiväkeskukseen. Muilla rouvilla on lyhyempi kotimatka - he asuvat samassa talossa palveluasunnoissa.

Sosiaali- ja palveluohjaaja Anne Parjanen katselee, että osallistujat pääsevät hallitusti kotiin päin. Pelipäivää on valmisteltu ennakkoon, muistipelin palkinnoiksi kaupasta haetaan aina hedelmiä - niitä vanhukset syövät turhan vähän muuten. Osallistumismaksu on 30 senttiä, ja peliä pelataan niin kauan, että kaikki saavat palkinnon. Pelaamisen jälkeen nautitaan pullakahvit.


 Ovet auki kaikille

Ketunpesän tilaisuudet on tarkoitettu kaikille paikkakuntalaisille. Yleensä toimintatuokiot ovat iltapäivin ja voimistelut aamuisin. Palvelu on muuten ilmaista, mutta bingo ja taidepiiri maksavat 30 senttiä, pulla+kahvi euron. Talo tarjoaa järjestettyä ohjelmaa, mutta sosaali- ja palveluohjaajan työhuoneenkin ovi on auki kävijöille.
- Jos on terveysongelmia - haluaa vaikka mittauttaa verenpaineen tai verensokerin - niin tervetuloa! Tarvittaessa annamme muutakin apua, esim. hoitotuen tai asumistuen hakemiseen tai vuokra-asunnon etsimiseen, Anne Parjanen rohkaisee.

Anne Parjanen

Edellisestä voisi päätellä, että kysymyksessä on kaupungin palvelu. Mutta Kettumäen palvelutalo ei ole kunnan vaan Kuusankosken Vanhainhuoltoyhdistyksen. Kaupunki kuitenkin tukee päiväkeskuksen toimintaa.

Palvelutalon aulassa liikkuu monenlaista kävijää. Joku menee vesijumppaan, toinen salille, hoitajat auttavat asukkaita yhteisiin tiloihin, moni tulee ulkoa syömään eläkeikäisille tarkoitettua ateriaa ruokasaliin. Talossa asuvista on pelkästään virkistävää, kun päiväkeskus tuo heidän taloonsa ulkopuolisia kävijöitä, Anne Parjanen kertoo.
- Aina otetaan ilolla vastaan uudet kävijät. Siinä innostutaan selvittämään, kuka tämä on, onko sukua, onko ollut tehtaalla töissä, onko kuusaalainen vai mistä on ja missä asuu. Tämän talon ihmisten elämänpiiri on pienentynyt, joten uuden ihmisen tulo on aina hirmuisen kiinnostavaa. Hauskaa, että vesivoimistelussa ja aterioimassa käyvät piipahtavat myös päiväkeskuksessa.

Viikonpäiville omat ohjelmansa

Kettumäen päiväkeskuksen aiheet on valittu ikäihmisiä kiinnostaviksi, ja siksi asukkaiden joukossa istuu usein juuri eläkeikäisiä muualla asuvia. Heitä ei näytä haittaavan, että muisti pelaa toisilla hitaammin ja toisilla vilkkaammin - keskusteluun kukin osallistuu omalla tavallaan, ja hatarakin muisti tuottaa jutteluun paljon kiehtovaa tietoa menneiltä vuosikymmeniltä.

Kettumäen päiväkeskus tarjoaa viikon mittaan virkistystä moneen lähtöön. Joskus saadaan muusikkovieraita, mm. Raine Narva viihdyttää ikäihmisiä soittamalla suosikkisävelmiä. Yleisö on saanut valita sadasta kappaleesta 15 suosikkiaan, ja joukkoon on valikoitunut sekä vanhaa että uutta tuotantoa, Joel Hallikaistakin.
- Oli aika iso prosessi, kun kävimme läpi kaikki sata tarjokasta, ja jokaiselta kysyttiin mistä kukin tykkää. Maaliskuussa Raine tulee taas, ja silloin puhutaan Reino Helismaasta. Huhtikuussa laulamme hänen kanssaan sota-ajan lauluja. Narvan pariskunta näyttää myös aiheeseen liittyviä kuvia ja tietoa isolla näytöllä. Raine Narva on ollut alusta lähtien todella suosittu vieras, Anne Parjanen kertoo.

Musiikkivieraat saavatkin ikäihmisen nuortumaan ihan silmissä. Kuusankoskelaisen Taisto Tammen moni muistaa nuoruudestaan, ja hänen autonkuljettajansa käynti oli Ketunpesän väestä tapaus. Ketunpesässä on huomattu sama mikä uusissa tutkimuksissakin: musiikki herättää eloon jo muuten ympäristöltään sulkeutuneen mielen.

Seurakunta vierailee Ketunpesässä säännöllisesti kerran kuukaudessa. Ohjelma on silloin tietenkin hengellistä. Yksi vierailijoista jututtaa Ketunpesän yleisöä kerran kuussa eri aiheista, ja yhdessä muistellaan menneitä yhdessä.

Maanantaisin on askartelu- ja käsityöpäivä, ja silloin on alan osaaja opastamassa vaikkapa koriste- ja käyttöesineiden teossa. Tiistaisin on terveystunti, ja paikalla on asiantuntija keskustelemassa ikäihmisten ajankohtaisista terveys- ja sairausaiheista. Ja keskiviikkoisin on tämä pelipäivä.
- Se on nimeltään bingo, mutta oikeastaan peli on käden, silmän, korvan ja ajatuksen yhteistyön virkistämistä. Alussa osanottaja saattaa olla ihan tukossa, mutta lämmettyään hän osallistuu peliin jo notkeasti, kun asiaa autetaan rauhallisesti ja hyvällä mielellä, Anne Parjanen kertoo.

Hilja Alanne vie pelivoitot kotiin.

 Torstai-iltapäivisin vietetään hartaushetki - ei erityisen virallinen mutta hengellinen.
- Pappi käy kerran kuussa, ja minä saan diakonitutkintoni pohjalta pitää Kirkkokäsikirjan mukaisia hetkiä. Meidän ohjaaja pitää niitä myös - voihan puhua hengelliseltä pohjalta arkisemminkin, vaikkapa kiitollisuudesta. Mutta virsiä lauletaan, koska monet ikäihmiset tykkäävät virsistä, Parjanen kertoo.


Perjantaisin Ketunpesässä vietetään "iloista iltapäivää", usein jonkun vierailijan tuoman ohjelman mukaisesti.
- Meille kutsutaan tänä keväänä taas useita vieraita. Aion pyytää muistikoordinaattorin juttelemaan ja antamaan vinkkejä. Kutsun Kuulonhuoltoliitosta asiantuntijan auttamaan kuulolaitteen käytössä - on tosi tärkeää kuulla, mitä muu porukka ympärillä puhuu, ettei synny väärinkäsityksiä. Kevään aikana ajattelin myös ottaa hammashoidon aiheeksi.

Päiväkeskuksen ohjelmista saa tietoa myös vaikkapa Kouvolan Sanomien Menot tänään/Kokoontumispaikat -palstalta ja palvelukeskuksen nettisivuilta http://www.vhy.fi/

Risto Joutjärvi: Latua!

Koulujen talvilomaviikko on alkamassa, ja maassa ei ole lunta latutarpeiksi. Liikuntapaikkamestari Risto Joutjärvi ei ole kokenut tällaista talvea koko 36-vuotisen työuransa aikana.
- Huonoja ja vähälumisia talvia on ollut ennenkin, muttei niin huonoja, että lumen puute olisi estänyt latusten tekemisen. Luistelukausi on ollut joskus tätä huonompikin, vain pari viikkoa. Mutta hiihdon kannalta tämä on pohjanoteeraus.

Neljännes liikuntapaikkamestarin työviikosta kuluu toimistolla.

Mediassa on muisteltu vuoden -73 talvea yhtä heikoksi, mutta Joutjärvi muistaa paremmin.
- Harrastin kilpahiihtoa, ja haravoimme Mykränpellon laidoilta kaikki lumet ja heinät kahdensadan metrin ladunpätkäksi. Joskus oli vain vähän lunta, mutta sentään enemmän kuin tänä talvena, Joutjärvi päivittelee.

Nyt sitten hiihtolomalla harrastetaan sisäliikuntaa ja ulkoilua muuten, hiihtämään pääsee näillä seuduilla lähinnä Anjalan ja Valkealan tykkilumiladuilla.
- Valkealan ladun teko on hatunnoston arvoinen suoritus Simolan Veikolta ja kumppaneilta. Siinä on sitä vanhaa henkeä, vaikka siitä kunta vähän maksaisikin, Joutjärvi kehuu.

Sitkeimmät ovat yrittäneet perinteisellä tyylillä.

Muuallakin voi tietysti hiihtää, muttei hoidetuilla laduilla.
- Me teimme vielä viime lauantaina pohjatöitä laduille täällä pohjoisen Kouvolan alueella. Ajoimme sen pienen härmän kiinni kelkalla ja kokeilimme jopa isoa latukonetta Nauhan reitillä, mutta lunta ei ollut tarpeeksi. Sunnuntaina tehty työ suli pois. Tykkilumiladuilla pääsee nyt menemään, jos vesisateen tilalle saadaan aurinkoista säätä, Joutjärvi selvittää.

Joutjärvi jaksaa vielä toivoa hiihtokelejä kevättalvelle 2014.
- Ei nyt vielä heitetä pyyhettä kehään. Eletään toivossa, että tulisi kymmenen sentin lumimyräkkä, niin päästäisiin vetämään pertsan ladutkin kerran kunnolla. Pakkaset tekivät jäiset pohjat, viidellä sentillä saadaan latu kelkalla kuntoon, 10-15 sentillä pannaan jo isoa konetta liikkeelle. Maastossa ei ole peli menetetty, jos tulee pakkasta ja lunta. Toivo elää viikolle 13 asti, liikuntapaikkamestari lupaa.

Hiihtäjille mietitty ratkaisuja

Latujen teko ja ylläpito vaatii jatkuvaa sään ja lumimäärän tarkkailua. Tänä talvena ei ole päästy edes yrittämään perinteisen ladun tekemistä. Luistelupohjia on kuitenkiin rakennettu.
- Joka puolella Kouvolaa sinnikkäimmät ovat menneet vapaalla tyylillä niillä pohjilla, joita on kelkoilla ja kevyellä kalustolla saatu tehtyä. Perinteiselläkin on yritetty, mutta tänä vuonna on ollut paannejäätä, ja vettä tulee jatkuvasti, joten kokeilijat ovat vähissä, Risto Joutjärvi kertoo.

Kielteistä palautetta latujen kunnosta on tullut tänä talvenakin, vaikkei liikuntapalveluiden väki todellakaan ole voinut vaikuttaa lumentuloon.
- Joukossa on aina joku kuumakalle, joka ei ymmärrä, ettei raskaalla kalustolla voi mennä ohuen lumikerroksen päälle. On pyydetty jäälatujakin. Mutta kun ajamme vuokravehkeillä, emme voi mennä niillä jäälle. Koneet kasaavat myös vettä jäälle, ja on siinä muutenkin omat riskinsä. Jäillä on tänä talvena hiihdelty Sompasella, Lappalalla ja Pyhäjärvellä paljonkin. Mutta sitten tuli vesikelit, ja jäällä pohja on yhtä sössömössöä, liikuntapaikkamestari Joutjärvi kuvailee ja muistuttaa, että myönteistäkin palautetta tulee.

Vuonna 1930 rakennettu Osulan talo toimistotiloina.

Kuusankosken toimistolla on mietitty tänä talvena, olisiko jollekin pururadalle voitu rakentaa latu jäähallin ja kentän aurausjäillä, kun pakkasta yhdessä vaiheessa oli.
- Mutta meillä on henkilöstö ja koneet mitoitettu niin, ettei sitä pystytty tekemään. Joskus aikoinaan ajoimme metsään jopa tuhansia kuutioita traktorilunta. Sillä määrällä olisimme saaneet esim. Kettumäen valaistun ladun lumetettua. Mutta sitten taas sää lauhtui, ja tiesimme etteivät ihmiset lähde tappelemaan voiteluongelmien kanssa vesikeliin.

Metsässä talvi jatkuu

Risto Joutjärveä harmittaa, kun harvakseen hiihtelevät lopettavat kautensa turhan aikaisin.
- Moni katsoo, kun maanteillä vesi lentää, ja päättelee siitä, ettei metsässäkään enää ole lunta.

Nykykalustolla saadaan pidettyä ladut hyvässä kunnossa suurimmaksi osaksi maaliskuun loppuun. Meilläkin on ollut monena keväänä vielä puhtaat hanget ja valmiit ladut Anhavan kautta Kausalaan, mutta väki vähenee, kun katukuva menee mustaksi. On niitäkin, jotka tuntevat maaston ja painuvat hiihtämään vaikka tietävät, että osan matkaa saa kantaa sukset, Joutjärvi kertoo sitkeimmistä harrastajista.

Tutkimusta ja joustoa

Pohjoisen Kouvolan liikuntapalveluissa työntekijöitä on kahdeksan. Joutjärven toimisto sijaitsee vanhassa Maunukselan - myöhemmin Kymenlaakson - Osuuskaupan talossa Kettumäen kupeessa. Hoidettavana ovat ladut, jäähallit, ulkojäät ja kesällä kentät.
- Ulkojäitä riittää: korttelikenttien lisäksi Voikkaan Pallokentällä isot jäät ja kaukalo, Urheilupuistossa pikkukenttä ja ison kentän rata, Kyminpuolella jää ja kaukalo. Komennuksia tulee lisäksi vaikkapa kalliosuojaan ja urheilutaloon.

Ulkojääkausi jää nyt lyhyeksi

 Jaalan Hokkarinharjun ja Siikavan valaistut ladut ovat myös Risto Joutjärven vastuualuetta. Voikkaalla on oma valaistu latunsa ja pieni hiihtomaa koulun tuntumassa. Pitkä Ojastenpellon lenkki on lyhennetty Supanmäen lenkiksi tänä talvena.
- Pitempi lenkki oli maastoltaan mainio, mutta kävi mahdottomaksi hoitaa näillä resursseilla. Kävijöitä oli tosi heikosti muulloin kuin helmi-maaliskuun vaihteessa. Supanmäen viiden kilometrin lenkki on saman mittainen kuin Kymintehtaan Niivermäen lenkki, Joutjärvi listaa.

Tässä toimipisteessä säätiedotukset ovat  ahkerassa käytössä. Ladun kunnostuksesta päättäminen lähentelee tiedettä.
- Juuri niin, meillä tutkitaan säätiedotuksia. Jos lumen määrä on huono ja siellä on jo jäätä ja  märkää, on hulluutta lähteä ajamaan märkää jäätä kiinni, jos seuraavaksi päiväksi on luvattu pakkasta. Ei ole tarkoitettu kiusanteoksi, kun odotamme seuraavaan päivään ennen kuin menemme hoitamaan latua, jos tulos on silloin parempi, Joutjärvi kuvailee.

Kuusankoskella työskentelevä liikuntapalveluiden porukka on joustanut säiden mukaan.Töitä pääsee tekemään liikuntapaikoilla viikonloppuisinkin, johon käyttökin ajoittuu. Hiihtolomaviikolla työntekijöitä on saatavana ihan joka päivä, joten latuja kunnostetaan heti jos sää muuttuu.
- Jos säätiedotus lupaa lämpenevää, lähdemme aikaisin kun keli on vielä pakkasen puolella. Silloin tulos on parempi, Joutjärvi kiittelee.

Hiihdon harrastajana Joutjärvi ymmärtää niitä, joille hiihtoväylien puuttuminen on kova pala.
- Ainakin olen tietävinäni, mikä se tilanne on käyttäjän näkökulmasta ja laduntekijän näkökulmasta - olen ajanut latukonetta 20 vuotta ja edelleen ajan silloin tällöin. Olen tehnyt kilpalatusia ja kuntolatusia, samoin käyttänyt latusia ympäri Suomea. Joku mielikuva minulla on siitä, mitä laduilla milloinkin voi tehdä, Joutjärvi nyökyttelee.

Rospuuttoajat ollutta ja mennyttä 

Liikuntapalveluiden kiireisimpiä työaikoja ovat talvet ja kesät. Keväällä käynnistyvät kesälajit. Juhannuksen tienoilla palloilulajeilla on taukoa.
- Heinäkuun puolivälin jälkeen alkaa täysi rytinä. Vielä 80-90 -luvuilla oli aikaa maalailla koppeja ja korjailla paikkoja kuntoon, mutta nyt ei enää voi puhua rospuuttoajasta. Koulujen ja seurojen käyttö pitää meidät kiireisinä.

Valmiitkin kentät vaativat työtä myös kesäaikaan. Jätehuolto, välineiden vienti tapahtumiin ja niistä pois, tapahtumien valvonta, pensaiden leikkuu, maalaukset, ruohonleikkuu, kastelu, ja lannoitus - kaikki tämä kuuluu Joutjärven porukalle.
- Meillä täällä pohjoisen päässä on eniten nurmikenttiä. Lassilanpelloilla on kolme hehtaaria, jalkapallokenttiä on kolme - kaikki nurmipintaisia, ei yhtään tekonurmipintaista. Kun pesäpallokenttä päällystettiin hiekkatekonurmella muutama vuosi sitten, se helpotti työtä suuresti. Lanaukset, jyräämiset, suolaukset, kastelut ja rajaamiset teettivät Urheilupuistossa järjettömän työmäärän. Nyt osa junioreista on siirtynyt Voikkaalle, jossa entiset työt jatkuvat, Risto Joutjärvi sanoo.

Urheilutalo, uimahalli ja jäähalli samassa pihassa Kuusaalla

Kuntoliikuntapaikat turvattava 

Joutjärvi kertoo, että ammattilaisten kesken puhutaan paljonkin siitä, pitäisikö kilpaurheilua keskittää lajeittain eri puolille Kouvolaa, jotta voimavarat riittäisivät paremmin paikkojen kunnossapitoon.
- Mutta kuntoliikuntapaikkoja on oltava kaikille tasapuolisesti. Kuusaan, Kouvolan ja Valkealan urheilupaikat ja liikuntapalvelut on hienosti sijoitettu käyttäjien kannalta. Entisen Anjalankosken ja Elimäen alueilla asiat eivät ole ihan yhtä hyvällä mallilla, Joutjärvi arvioi.

Yleisurheilu näyttää siirtyvän hiljalleen Kouvolasta Kuusaan suuntaan, ja se vaatisi Kuusankosken kentän kunnostusta.
- Myös Korian kenttä tarvitsee saneerausta. Kouvolan kenttä on huonossa hapessa. Yleisurheilu varmaan säilyy Kouvolan - Kuusaan alueella, koska näissä on oheistoiminnat hyvin vieressä - verryttelymahdollisuudet ja maastot. Majoituskapasiteettia tarvittaisiin kyllä lisää, liikuntapaikkamestari on pannut merkille.

Kuusaan kenttä on Kouvolan ainoa yleisurheilukenttä, jolla on katettu katsomo.
- Se on tosin väärin päin, kylmän puolella, mutta sille ei voi mitään. Kentän sadevesijärjestelmät ovat kunnossa, mutta nurmi pitäisi uusia, samoin radat. Suorituspaikkojen uusiminen kokonaan olisi miljoonaremontti. Siitä on ehdotus, mutta toistaiseksi se on pyyhitty yli. Jos yleisurheilua aiotaan täällä harrastaa muutenkin kuin koululiikuntana, joko Kouvolan tai Kuusankosken kenttä on pantava kuntoon, Joutjärvi sanoo.

Tämä Joutjärvi hallitsee latuset  





Risto Joutjärvi on paljasjalkainen kuusaalainen. Hänellä on paikkakunnalla ainakin kaksi täyskaimaa, toinen on SPR:n miehiä ja toinen hallitsee pianot. Ristot eivät kuitenkaan ole toisilleen sukua, ei edes urakoitsija Joutjärvi. Hupaisiakin toisille tarkoitettuja työpyyntöjä on tullut vuosien varrella, ja postit ovat menneet monesti sekaisin. Tämä Risto kuitenkin keskittyy liikuntapaikkoihin.

Joutjärvi on ajautunut liikuntapaikkamestarin tehtäviinsä varmasti oman kilpaurheilu-uransa ansiosta. Hän hiihti juoniorina aktiivisesti kilpaa. Perheen myötä kilpaileminen jäi mutta hiihto jatkui harrastuksena.
- Olen hiihtänyt parikymmentä Finlandia-hiihtoa ja käynyt melkein saman verran Sulkavan souduissa. Ne ovat sellaisia etappeja, että kun niihin ilmoittautuu, se panee myös liikkumaan ja hiihtämään valmistautumisvaiheessa. Finlandia-hiihtokin vaati vähintään tuhannen hiihtokilometrin tahkoamista alle. Tällä hetkellä minulla on rakennusprojekti kesken, enkä ole päässyt laduille vapaa-aikana kuin muutaman kerran tänä talvena, Joutjärvi harmittelee.

Ihan suoraan latukoneenkuljettajan ammatista Risto ei pikkupoikana osannut haaveilla. Koulun jälkeen  hän oli rakennusalalla ja jakoi postia - mm. nykyisen työpaikkansa rakennukseen. Armeijansa hän kävi Utissa kuljetuslentolaivueessa ja ajatteli jäävänsä sinne töihin. Siellä hänellä oli kysyntää myös Kymenlaakson viestin viestijoukkueessa.
- Armeijan touhu tuntui kuitenkin vähän epämukavalta, ja oli tarkoitus lähteä kouluttautumaan  liikunnanohjaajaksi. Tulin kuitenkin kesätöihin tänne liikuntapalveluihin ja sitä kautta sain töitä liikuntapaikkojen hoitajana. Olin siinä toistakymmentä vuotta, ja sitten minulle tarjottiin tätä paikkaa.

Aluksi Joutjärvi kieltäytyi tarjouksesta.
- Siitä väännettiin kunnes minulle tarjottiin koulutusta oppisopimuksen muodossa. Senkin jälkeen kunta on tarjonnut koulutusta moneen tarpeeseen. Työ sinänsä on vaatinut opiskelemaan maanrakennusta ja konetekniikkaa, mutta muu työ on opittu tekemällä. Tähän ei ole suoraa koulutusta olemassakaan.

Öistä makkaranpaistoa ladunteon lomassa

Risto Joutjärveä kuunnellessa tuntuu, että ladunteko on hänen tähänastisella urallaan ollut lähinnä sydäntä. Mies myöntää auliisti paneutuneensa hiihtäjien olosuhteiden parantamiseen omasta mukavuudestakin tinkimällä.
- Olen eräänkin Finlandian hiihtänyt niin, että olen ollut edellisen yön ajamassa kuntalaisille latua. Silloisia esimiehiä täytyy kiittää, kun sain tehdä latuja öisin - sain olla sitten päivän lasten kanssa kotona. Useinkin lähdin puolenyön aikaan töihin, tein ladut, kävin itse hiihtämässä, torkuin ja aloin laittaa lapsille sapuskaa, Joutjärvi kuvailee kahden pojan isän rooliaan.

Öinen latujen ajaminen oli Joutjärvestä mukavaa. Ei tullut vaaratilanteita hiihtäjien kanssa, ja latuja sai ajaa molempiin suuntiin. Alamäkiäkin joutuu joskus ajamaan edestakaisin, ja se ei onnistu, jos laduilla liikkuu satoja hiihtäjiä. Samoin reunat pystyi työntämään pois tieltä tyhjillä laduilla. Latukoneissa oli yhtä hyvät valot kuin metsäkoneissa.
- Usein vanhempi poikani oli mukana latukoneessa - hän itse halusi mukaan jo viisivuotiaana. Jos en herättänyt häntä, poika veti herneet nenään, Joutjärvi naurahtaa.

Isä ja poika - joskus myös siskonpoika - viettivät välillä aikaa laavullakin ladun varressa makkaraa paistellen. Ja eväät piti muutenkin olla aina mukana.

Tälle helmikuulle harvinainen auringonpaiste osuu huoneeseen. Risto Joutjärvi näkee Kuusaantien lammikoiden roiskuvan mutta elättelee sitkeästi toivoa tämänkin talven perinteisen laduista.

Kuuntele jutut Risto Joutjärven itse kertomina täältä

http://youtu.be/uLbLllNIuxk

http://youtu.be/L9r-AomXzLo

Kustaankoti pääsi ripeästi arkirytmiin

Kuusankosken keskustaan on tullut kymmeniä uusia asukkaita helmikuun alussa. He ovat muuttaneet Mäkikylän vanhainkodista upouuteen Mehiläisen hoivakotiin, Kustaankotiin. Sen lähemmäs tapahtumien polttopistettä Kuusaalla tuskin voisi päätyä - ympärillä ovat kaupat ja palvelut, ikkunoista näkyvät keskustassa asioivat kaikenikäiset ihmiset. Vieressä jyrisee myös keskustaa halkova liikenne.

Keskellä kylää seisova palvelukoti näyttää tavalliselta kerrostalolta.  Se onkin suunniteltu niin, että tarvittaessa käyttötarkoitusta voidaan muuttaa. Nyt nelikerroksisessa talossa on neljä ryhmäkotia, vuodenaikojen mukaan nimettyjä ja eri värein sisustettuja. Käytävät täälläkin on, mutta 2000-luvun tyyliin kuin viihtyisässä hotellissa. Keskellä taloa ovat olohuoneet ja avara ruokailutila. Sen vieressä on mukavan kokoinen parveke, ja käytävän päässä toinen niin iso, että sinne voidaan viedä vuoteillakin lekottelemaan. Parvekelasien takana on mahtavat tarkkailuasemat, joiden alla levittäytyy kaupungin taajama jokimaisemineen.

Isolle parvekkeelle mahtuu vuoteitakin.

Taustalla virtaa Kymijoki

Laila Vesanen: "Kuin olisi kotiin tullut."

Vanhainkodilta keskustaan muutti myös Laila Vesanen. Hän on päässyt vanhainkotiin ja sieltä Kustaankotiin ihan muista syistä kuin muistin takia. Hänen päänsä toimintaa kadehtisi partaveitsikin - niin terävästi 89-vuotiaan äly leikkaa ja menneet muistuvat mieleen. Liikkumisen vaikeudet vain pakottivat lapset etsimään äidille turvallista asuinympäristöä. Laila Vesanen on ollut tätä ennen useaan otteeseen intervallihoidossa Mäkikylässä. Viime marraskuussa hänet siirrettiin vanhainkodin osastolle. Silloin jo tiedettiin muutosta Kustaankotiin helmikuussa. Nyt hän istuu lähes valmiiksi kalustetussa huoneessaan sänkynsä laidalla omissa vaatteissaan. Vanhainkodilta on hyvät muistot.
- Ei se hullumpi paikka ollut. Siellä tuli muutamia tuttuja, jotka myös muuttivat tänne. Sielläkin minulla oli oma huone. Omahoitaja oli, eikä hoitoa voi moittia. Kiirehän heillä tietysti  aina on.

Laila Vesasen tytär Riitta Hermunen valmisteli asunnon muuttokuntoon.

  Vanhainkodissa oli pari kertaa viikossa voimistelutuokio. Rollaattorin kanssa Laila Vesanen pääsi omin avuin yhteisiin tiloihin ja teki päivittäin lenkkiä käytävillä.
- Ei siellä monta ollut, joiden kanssa pystyi keskustelemaan, mutta joitain kuitenkin.

Vierailija kuuntelee hämmästyneenä pian yhdeksänkymppisen kauniin rouvan tarinointia - päivämäärät löytyvät nopeasti, puhe soljuu mukavalla valkealalaisella murteella, ajatus on kirkas.
- Vanhat asiat ovat alkaneet muistua mieleen entistä paremmin. On kiva, kun ensin ei muista jotakin, mutta sitten asiat pulpahtelevatkin mieleen, Vesanen ihmettelee itsekin.

Etukäteen muutto ei erityisemmin hetkauttanut paljon nähnyttä ihmistä, ja parissa viikossa hän on sopeutunut uuteen kotiinsa hyvin.
- Suht koht. Ainahan tietysti hoitajat, joille kaikki on uutta, hakevat rytmiään. Mutta olen käynyt pari kertaa katsomassa talon toisella osastolla tuttavia, joihin tutustuin Aamuruskossa, Laila Vesanen kertoo.

Rouva Vesanen on tutkinut uutta asuintaloaan sen minkä on pystynyt liikkumaan.
- Olen kävellyt käytävän päähän, siellä on iso parveke, josta näkyy Kymi. Minunkin ikkunastani näkyy Kymi. Varmaan kesällä on kiva, kun pääsee ulos ja parvekkeelle. 

Lapset ovat tuoneet kodista Vesasen omia huonekaluja, mm. kahvipöydän tuoleineen.
- Nämä ovat mieheni tekemät. Tykkään asunnostani. Kun tänne on tuotu omat tavarat, niin on kuin kotiin tulisi. Talo on mukavasti keskustassa, ja moni tuttu on luvannut tulla käymään nyt, kun minua pääsee linja-autolla katsomaan. Tänne voi poiketa kauppareissulla.

Laila Vesasen tytär Riitta Hermunen on iloinen äidin uudesta asuinpaikasta. Kyminpuolelta taloon on lyhyempi matka kuin Mäkikylään. Muutto oli melkoinen ruljanssi, vaikkei uutta ole tarvinnut ostaa muuta kuin verhot.
- Vaatteiden merkkaamisessa meni aikaa, kun en ole mikään käsityöihminen, Riitta Hermunen naurahtaa.

Äidin maksujen muuttuminen ei ole aiheuttanut suurta huolta tyttärellekään. Kelalle on tehty anomus asumistuesta ja kaupungille kaupungin maksusta. Reseptit tulivat mukaan vanhainkodilta, ja apteekkiin piti tehdä valtakirja. Vuokra ja ruoka maksetaan erikseen tähän taloon. Asioista on tiedotettu etukäteen.
- Olen ymmärtänyt, että äidille pitää jäädä 170 euroa kuussa käyttörahaa. Ja säästöihin ei puututa, kertoo Riitta Hermunen.

Tyttärelle on muodostunut hyvin myönteinen kuva äidin hoidosta heti alkuun.
- Henkilökunta on uutta ja innokasta, meidätkin huomataan aina täällä käydessä, meitä kutsutaan kahville.

Viiden lapsen äitinä Laila Vesasen on täytynyt ehtiä tekemään kotona kaikenlaisia töitä. Nytkin hän tekisi vaikka käsitöitä, jos pystyisi. Mutta enää se ei käy.
- Siihen on pakko tyytä ja ajatella, että teen näissä puitteissa sen minkä pystyn, Vesanen lausuu painokkaasti vanhan naisen viisaudella.

Kuuntele Laila Vesasta:

http://youtu.be/Y95cERPvUmY



                           

Päiväkahvi on katettu avaraan ruokasaliin.

Muutto on taitolaji

Hoivakotien käynnistysvaiheet ovat vaativia aikoja henkilökunnalle, mutta yksikön johtajalla Britta Dölling-Hasulla ja palvelupäällikkö Anne Koivulalla on jo rutiinia Myllykosken Koskikodin jäljiltä - sen käynnistymisestä on tuskin puolta vuotta.
- Kustaankodissa kaikki meni tosi hyvin, kun osasimme ennakoida asiat. Täällä on ryhmäkodeissa jo hyvinkin rauhallista, vaikka on asuttu vasta pari viikkoa. Monesti menee kuukausia ennen kuin rytmi löytyy, Dölling-Hasu kertoo.

Kustaankotiin ovat majoittuneet Kuusankosken Mäkikylän vanhainkodista ja Kissankellosta muuttaneet asukkaat. Talossa on nyt 60 vanhusta. Heistä pari on vanhan terveyskeskuksen Lauttarannan hoivakodista, joku saapuu palvelusetelin turvin Porvoosta, mutta valtaosa on entisiä mäkikyläläisiä. Muutto tuo vanhan ihmisen elämään aina sekä iloa uusista mahdollisuuksista että hämmennystä.
- Muutos on iso asia kelle vaan. Ja kun vanhus ei tunne hoitajia eikä paikkaa, se on varmasti aiheuttanut ahdistustakin vanhuksissa ja omaisissa. Mutta meidän täytyy ansaita luottamus - ajan kanssa, Dölling-Hasu pohtii.

Lähes kaikilla Kustaankodin asukkailla on jonkinasteinen muistisairaus. Silloin ihminen on vähän eksyksissä muuton jälkeen. Kun hän muutenkin on usein lähdössä omaan kotiinsa, niin uusi paikka saa sen halun entisestään kiihtymään.
- Nyt on jo rauhallisempaa, kun paikat ja pikku hiljaa hoitajatkin ovat tulleet tutuiksi.

Syntymäpäiväsankari on saanut vieraita.

Koskikodin käynnistyessä Myllykoskella ihmeteltiin, miten siellä oli niin usein lippu puolitangossa.
- Vaikea sanoa, miten paljon muutto rasittaa vanhaa ihmistä ja johtuivatko monet kuolemantapaukset syksyllä siitä. Meillä Koskikodissa kymmenen nukkui pois parin ensimmäisen kuukauden aikana. Toisaalta moni asukkaistamme on yli yhdeksänkymmpisiä, heille oli tehty saattohoitopäätökset. Keltakankaalla suruliputus ei pistänyt asukkaiden silmiin samalla tavalla kuin Myllykosken taajaman keskellä, yksikön johtaja muistuttaa.

Koskikodissa Myllykoskella ja Kustaankodissa Kuusaalla on vielä useita tyhjiä paikkoja. Kouvolassa on toisaalta paljon vanhuksia jopa terveyskeskuksen sairaalassa, vaikkei heidän kuntonsa edellyttäisi niin tehokasta hoitoa.
- Meille tulee paljon kyselyitä omaisilta, että miten tänne pääsisi. Kaupungin taloustilanne on kuitenkin niin heikko, että tällä hetkellä sillä ei ole varaa saada hankkia meiltä enempää palveluita asukkaille, Dölling-Hasu kertoo.

Yhteistyö julkisen ja yksityisen välillä pelaa

Tämä muutto vaati myös omaisten osallistumista. Yksikön johtaja kehuu omaisten talkoohenkeä - moni oli kalustanut ja sisustanut oman vanhuksensa huoneen valmiiksi jo hyvissä ajoin ennen muuttopäivää. Vanhainkodissa kaikki oli tarjolla talon puolesta, ja moniilla ei enää ollut päivittäiseen elämiseen tarvittavia tavaroita. Sen lisäksi maksukäytäntö muuttui.
- Kaupunki maksaa meille asukkaan hoivapalvelut joko osittaisen palvelusetelin kautta tai kokonaan. Mutta asukas maksaa itse vuokran ja ruoan. Vuokraan kuuluu myös pyykkihuolto ja siivous. Halutessaan asukas  voi ottaa myös tukipaketin, joka sisältää vuodevaatteet ja henkilökohtaiset hygieniatuotteet. Kaupunki laskuttaa sitten asukkaalta tulojen mukaisen hoivamaksun, yksikön johtaja Britta Dölling-Hasu selvittää.

Vuokraan voi hakea eläkkeensaajan vuokratukea, jos tuloraja ei ylity. Mutta eläkkeensaajan hoitotukea saa suurin osa Kustaankodin asukkaista. Kela ei mainosta tätä mahdollisuutta, mutta tuki on tullut tutuksi jo edellisessä paikassa.
- Meillä on ollut loistavaa yhteistyötä lähettävien kotien kanssa, siellä palveluohjaajat ovat osanneet hoitaa asukkaiden talousasiat tosi hienosti, Britta Dölling-Hasu kehuu.

Yksityisen hoivakodin johtajana Dölling-Hasu ihmetteleekin, miksi julkinen ja yksityinen sektori pannaan niin usein vastakkain mediassa - heillä itsellä on hyvät kokemukset kaupungin kanssa toimimisesta.
- Tosi hienosti, saattaen, asukkaat on muutettu uusiin koteihinsa. Olemme saaneet kaiken tarvitsemamme tiedon, Kelan tuet ja lääkärinlausunnot on selvitetty varhaisessa vaiheessa, Dölling-Hasu kuvailee lähettävien kotien kollegoidensa toimintaa.

               

Britta Dölling-Hasu

Geronomit arvoon!  

Kustaankodin asukkaat saavat jakaa yksikkönsä johtajan Myllykosken Koskikodin kanssa. Britta Dölling-Hasu on monelle tuttu nainen jo Anjalankosken kaupungin ajoilta.Tällä ammattilaisella on monen ympäristön kokemusta hoitotyöstä. Sairaanhoitajaksi opiskellut Dölling-Hasu tuli aikoinaan Anjalankosken kotihoitoon sairaanhoitajaksi ja joutui nopeasti kotihoidon johtajaksi. Kuntien yhdistyessä uudeksi Kouvolaksi hänestä tuli keskisen alueen eli Kouvolan aluejohtaja. Vuosien varrella hän on opiskellut lisää, geronomiksi ja siitä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon.
- Kuntien yhdistymisen aikaan tuntui, että voisi katsella jotain muutakin - takki alkoi tyhjentyä. Niinpä pääsin käynnistämään Attendon kaksi tehostetun palveluasumisen yksikköä Kotkassa. Sitten Mehiläiseltä tarjoutui töitä kotipaikkakunnalta, ja nyt olen Myllykosken Koskikodin ja tämän Kustaankodin yksikköjen johtaja.

Hoivakodeissa saisi Dölling-Hasun mielestä olla nykyistä enemmän geronomeja.
- Toivoisin, että geronomin koulutusta arvostettaisiin enemmän. Harmittaa, ettei sitä osaamista osata vielä hyödyntää. Juuri tehostetussa palveluasumisessa olisi geronomille tekemistä paljon, koska koulutus antaa valmiudet asukkaiden kuntouttamiseen ja liikuntakyvyn ylläpitoon. Mutta niin kauan kuin nimikettä ei ole laillistettu, geronomeja ei voi laskea mitoitukseen, johon luetaan vain sairaanhoitajat ja lähihoitajat, yksikön johtaja kertoo.

Yksityinen on notkeampi

Kun tekee töitä sekä kaupungin että yksityisen hoivapalveluyrityksen leivissä, eron huomaa. Britta Dölling-Hasun mukaan yksityisellä puolella on helpompi vaikuttaa työn sisältöön.
- Kuntapuoli on aika raskasliikkeinen. Sen byrokratiassa kaikki projektit viedään luottamuselinten kautta. Täällä me voimme päättää itse, että lähdemme esim. toteuttamaan jotain erilaista hoitometodia. Jos se on asukkaan hyväksi, voimme kokeilla sitä.

Sen sijaan palveluiden laadussa Dölling-Hasu ei näe periaatteellisia eroja.
- Kun me kaikki olemme hoitajanvalan antaneita, niin jokaisen pyrkimys on hoitaa vanhuksia hyvin ja sydämellä. Toki parannettavaa on. Itse toivoisin, että hoitotyötä tehtäisiin enemmän asukkaan kuin hoitajan näkökulmasta. Meillä on vielä vanhoja laitoskulttuuriperinteitä, joista on päästävä. Pitäisi unohtaa aamukierrot ja päiväkierrot ja raportit ja miettiä, mitä yksittäinen vanhus haluaa elämäänsä. Sen kautta kannattaa aikataulut miettiä eikä runnoa niitä rutiinisti läpi tyyliin "aamukierto seitsemältä että saadaan aamutoimet yhdeksältä läpi ja voidaan istua aamukahville", Britta Dölling-Hasu kritisoi.

Petipotilaatkin pystyvät saunomaan isossa löyöyhuoneessa.

Kustaankodissa on tartuttu alusta lähtien epäkohtiin ja karsittu turhia käytäntöjä. Uudessa työyhteisössä on helpompi vaikuttaa työkulttuuriin, kun kukaan ei voi sanoa, että täällä on aina tehty näin. Tässä työyhteisössä on sekä vastavalmistuneita että vanhoja tekijöitä erilaisista hoitotyön paikoista. Hoitajien määrä asukasta kohden on 0,6 - lähihoitajia on 32, sairaanhoitajia neljä. Vanhainkodilta tuttu omahoitajajärjestely jatkuu täälläkin, ja sitä on viilattu vielä tarkemmaksi viikkovarteilla. Silloin omahoitaja viettää aikaa asukkaan kanssa juuri tämän toivomalla tavalla.
- Joku haluaa lukea lehteä, toinen ulkoilla, kolmas katsella vanhoja valokuvia. Satsasimme myös juuri ennen muuttoa koulutukseen - koko henkilökunta sai opiskella innostavaa dementiatyötä ja yksilöllistä hoivatyötä.

Emännän ei ole pakko leipoa

Asukkaan viihtymisessä on tärkeää se, että hänet tunnetaan omana persoonanaan. Sitä voi edesauttaa vaikkapa rakentamalla hänestä taulun, jossa kuvin ja tarinoin kerrotaan hänen taustastaan ja mieltymyksistään.
- Joka päivä pitäisi olla pieni onnenhetki. Toiselle se voi olla kukkien kastelu, toiselle lukeminen, Dölling-Hasu kaavailee.

Kustaankodissa odotetaan kiinnostuneena kesää, jolloin elämä talon vaiheilla vilkastuu: tulee tori ja jäätelökioskit. Huoneiden korkeista ikkunoista voi seurata, mitä ympäristössä tapahtuu. Talosta on myös helppo lähteä muiden keskelle. Yksikön johtaja toivoo, että hoitajat veisivät asukkaita ulos, kun molemmille sopii. Läheltä kulkevan Kuusaantien siirrosta keskustellaan luottamuselimissä, mutta tässä talossa liikenteen jyrinää ei toivota aivan ikkunan alle - siitäkään huolimatta, että asukkaat eivät koskaan ulkoile yksin.

Kuusaantietä ei kaivata lähemmäs.

Britta Dölling-Hasu varoittaa puhumasta vanhuksista yhtenä harmaana massana. Pilke silmäkulmassa hän varoittaa myös olettamasta liikaa ikäihmisen taustan perusteella.
- Itslleni on parin viime vuoden aikana sattunut muutama opettava tapaus. Meillä oli vanha rouva, joka oli ikänsä ollut maatalon emäntä. Leipomispäivänä toimme hänelle taikinaa ja ajattelimme, että hän varmaan ilahtuu kun pääsee leipomaan. Hänpä sanoikin leiponeensa 40 vuotta, onko hänen taas pakko? Ja kun entiselle puutarhurille vietiin multaa ja taimia, hän katsoi närkästyneenä ja sanoi, että on nyt ajatellut olla täällä ihan lomalla.

Ylös vuoteesta

Tehostetun palvelun yksiköihin - tehostettu tarkoittaa, että talossa on hoitajat ympäri vuorokauden - pääsee nykyisin vasta niin huonokuntoisena, ettei enää kotona pärjää. Muutama asukas on tullut Kustaankotiin petipotilaina. Mutta yksikön johtaja hätkähdyttää toivomalla, ettei vuodepotilaita enää olisi. Entä jos kunto ei salli pystyssä oloa, minne ihminen sitten lähetetään?
- Käsitys vuodelevosta on muuttunut. Periaatteessa ihminen tarvitsee sängyssä oloa vain muutaman viikon ennen kuolemaansa, ellei hänellä ole sairautta joka kaataa vuoteeseen. Täälläkin pyrimme nostamaan kaikki sängystä päivittäin, Britta Dölling-Hasu kertoo.

Palvelupäällikkö Anne Koivulalla on jo muutama tarina ihmeparantumisista Kustaankodiltakin.
- Vanha mies oli jo pitkään ollut vuoteessa ja toisten syöttämänä. Meillä kaikki tuodaan yhteiseen ruokasaliin syömään, niin tämäkin mies sängyssään. Hänelle annettiin tarjotin eteen ja luvattiin, että kohta hoitaja tulee syöttämään. Mies ehti huudella syöttäjää pariin kertaan, mutta hoitaja ei ehtinyt vielä. Niinpä mies alkoi syödä ja söi kaikki ruoat itse, Koivula kertoo hymyillen.
- Toinen vanhaherra oli ollut viisi vuotta vuodepotilaana. Meillä hänet nostettiin pyörätuoliin. Tällä viikolla hän käveli huoneestaan ruokasaliin. Hänen veljensä oli tullut vieraisille eikä uskonut silmiään, kun näki veljensä kävelemässä.

Kukin ryhmäkoti on oman värisensä.

Ei täälläkään sairastumasta ole kielletty - tauti voi kaataa sänkyyn mutta kotonaan saa tietenkin olla silloinkin. Akuutin vaiheen jälkeen yritetään taas saada ihminen ylös pedistä.
- Viikko vuodepotilaana tarkoittaa 25 % pois alaraajojen lihasvoimasta. Ei kannata makuutta turhaan, Dölling-Hasu vakuuttaa.

Hoivatyössä on suuri kiusaus auttaa enemmän kuin on tarpeen.
- Se menee nopeammin, kun me panemme napit kiinni ja pesemme kasvot. Nyt tämän hoitoideologian täytyy muuttua, samalla kun rakenteet muuttuvat.


Kuuntele Britta Dölling-Hasun haastattelun alkuosa:

http://youtu.be/gsVGFla0TS4

ja Dölling-Hasua ja Anne Koivulaa:

http://youtu.be/STPoJRp9HeY

Muita Kuusankosken vanhusten asumiseen liittyviä juttuja:

Kunnalliskodin historiaa:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/kunnalliskodista-se-alkoi.html

Mäkikylässä vanhainkoti tyhjeni:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/vanhainkodilla-viimeinen-sammuttaa-valot.html

Arja Sarkanen: Astiataimet mullistivat puutarhurin kesän

Puutarhuri Arja Sarkanen istuu perjantai-iltana työpäivän päätteeksi Viherpisteen takahuoneessa tietokoneiden äärellä. Ystävänpäivä kallistuu iltaan, mutta tässä liikkeessä päivä on ollut rauhallinen.
- Se johtuu siitä, että meillä ei myydä leikkokukkia. Mutta kyllä ruukkukukkien ostajia on ollut tavallista enemmän, Arja Sarkanen kertoo.

Huomattavasti ystävänpäivää vilkkaampi kukkapäivä on maaliskuun 8:ntena vietettävä naistenpäivä.
- Viime vuonnakin moni mies haki kukkaa työkaverille tai vaimolle. Naistenpäivä on nostanut päätään, mutta  ystävänpäivä on vähän kulahtanut juttu, Sarkanen määrittelee.

Kaikkein kovin kukka-aika vuodessa on äitienpäivä. Se menee Viherpisteessä joulunkin ohi.
- Äitienpäivänä viedään kukkia poisnukkuneille äideille ja mummoille, ja eläville samoin. Se on must-asia, ja sitä arvostetaan kovasti.

Nyt takahuoneessa tehdään kasvikuvia liikkeen nettisivuille ja tulostetaan niitä vietäväksi keväällä monivuotisten kasvien oheen.
- Huhtikuussa päästään kiinnittelemään taas uusia kuvia kasvipeteihin. Jokaisen lajikkeen kohdalla on kuvallinen kyltti, josta ilmenevät kasvin ominaisuudet ja tietenkin hinta. Voisihan tämän tehdä syksylläkin, kun myynti hiljenee, mutta silloin on sen verran takki tyhjä, että annan itselleni luvan huokaista. Syksyllä tuntuu tympeältä ruveta vääntämään jotain uutta, kun kevät on niin kaukana vielä, Arja selvittää.

Puutarhurin keskikesä on vilkastunut

Arja Sarkanen muistuttaa, ettei hänen vuodestaan kannata vetää päätelmiä normaali-ihmisen vuoteen, koska hän on liikkeessään päivittäin. Tammikuusta se hänenkin vuotensa silti alkaa.
- Ensin on joulun jälkeen kaupallisesti vuoden hiljaisin vaihe. Siinä menee monta viikkoa. Tammikuun lopulla tulevat annossiemenet ja siitä alkaa elämä. Seuraava etappi on se, kun pienet pelargonioiden ja kesäkukkien taimet tulevat helmi-maaliskuun vaihteessa. Se on kiva juttu.

Vuoden alussa myymälässä tehdään sisätöitä

Vuoden alussa tarvitaan Arjan mukaan enemmän aivoja kuin fysiikkaa, mutta käytännön työ alkaa maaliskuulta. Huhtikuussa tahti alkaa tihentyä, tavaraa kuten ulkotaimia rupeaa tulemaan.
- Se on raskain vaihe. Lyhyessä ajassa on saatava 2-4 rekkakuormaa taimia ja muuta tavaraa paikoilleen ja vielä niin, että asiakkaat löytävät haluamansa. Siitä eteenpäin on myyntityötä, ja sesonki on parhaimmillaan juhannukseen asti.

Nykyään heinäkuukin on puutarhamyymälässä vilkasta aikaa, mutta syksy on entistä lyhyempi. Aiemmin keskikesä oli hiljainen, muttei enää.
- Ihmiset ovat oppineet, että keskellä kesääkin voi istuttaa taimia. Astiataimet tulivat noin 30 vuotta sitten, ja se mahdollisti istuttamisen milloin vain sulan maan aikana.

Astiataimien idea oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mullistava.
- Kun esimerkiksi omenapuun taimella on astiassa juuristo, sen voi istuttaa vaikka heinäkuun 19. päivä tai vaikka puussa olisi muutama raakile. Jos kaivaa maasta taimen, jossa on vihreitä lehtiä - eli se on kasvussa - ja istuttaa sen, kasvi todennäköisesti kuolee, koska osa juurista oli nostettaessa vaurioitunut. Lehdet yrittävät yhteyttää, mutta kasvilla ei ole ehjää juuristoa, joten taimi on mennyttä. Avojuurinen kasvi pitää istuttaa keväällä ennen lehtien puhkeamista tai syksyllä lehtien tiputtua. Nykyään aitataimet ovat ainoa kasviryhmä, jota istutetaan avojuurisena, puutarhuri Sarkanen kuvailee kärsivällisesti kuten aina asiakkailleen.

Kesällä kastellaan ja hoidetaan puutarhan kasveja. Aiemmin Arja teki asiakkaiden pihoilla töitä itsekin ja laati puutarhasuunnitelmia. Suunnitelmia syntyy hiukan vieläkin, mutta raskaat pihatyöt hän on jättänyt työntekijöilleen.
- Iän myötä suorittaminen vie aina vähän enemmän aikaa. Kun iltamyöhällä menen kotiin kiireiseen aikaan, niin olen ihan poikki. En ymmärrä miten joskus jaksoin käydä viidelläkin pihalla viikossa suunnittelemassa. Kyllä meiltä saa pihan tekijöitä, mutta itse en sitä enää tee, Sarkanen mietiskelee vuosien vaikutusta fysiikkaan.

Elokuussa tulevat syksyllä istutettavat kukkasipulit. Syys- lokakuussa myydään callunoita ja muita syyskukkia. Syksyllä ihmiset eivät kuitenkaan enää oikein jaksa panostaa pihaan.
- Olen tulkinnut niin, että kun väki palaa töistä ja päivä on alkanut lyhetä, niin valoisaa iltaa puutarhahommiin ei ole pitkälti. Syksyllä usein sataa, eikä märkään pihaan huvita mennä. Syysasiakkaat ovat nykyisin liikkeellä heinäkuussa.

Viherpiste istuu hyvin vanhan torin laidalle

Sitten tuleekin joulu.
- Siinä mittakaavassa kuin se nyt meillä näkyy, Arja viittaa myymälän valikoimiin.

Loma - kaukaisesti tuttu sana...

Lomasta ja vapaasta puhuminen vaatii puutarhurilta enemmän selityksiä kuin muiden alojen ammattilaisilta.
- Vapaapäiviä ja lomaa voisin hyvin pitää, mutta olen tottunut töihin joka päivä lähtemään. Nähtävästi pidän työstäni enkä koe stressaantuvani, kun tänne aina mielelläni tulen. Tämä on elämäntapa. Uudenvuodenpäivän kokeilin olla vapaalla. Että se oli pitkä päivä. Olin kylässä kolme tuntia - se meni ihan hyvin. Sitten tulin pois - tänne liikkeeseen. Päätin kuitenkin, etten tee mitään hommia. Vilkuilin vähän väliä kelloa, että viitsisikö jo mennä kotiin. Pelaisinko pasianssia - ei, en minä. Se minun vapaapäiväni oli todella pitkä! Arja naureskelee.

Jos tämän ihmisen pitää lomailla - sellainenkin olo tulee joskus - hänen on lähdettävä ihan muualle ja vähintään viikoksi.
- Mieluisin paikka on Italia, onhan se länsimaisen sivistyksen kehto. Historia, kulttuuri - ne houkuttelevat minua Italiaan. Olen käynyt Vatikaanissakin kerran. Sitä ei kuitenkaan turistivirtojen keskellä pysty hahmottamaan kuin osittain, joten haluan päästä sinnekin uudelleen. Siskoltani minä tämän Italian-innostuksen sain - maa on hänelle lähes toinen kotimaa, Arja kertoo.

Hassuja pikku iloja 

Arja moitiskelee itseään siitä, ettei osaa irtautua myymälästä vaan miettii kotonakin, miten kasvit voivat ja onko kaikki muutenkin hyvin - sähkölämmitys päällä ja kukat turvassa. Huoleen on ollut joskus aihettakin. Jossain vaiheessa liikkeeseen murtauduttiin useaan kertaan, ja siellä tehtiin ilkivaltaa.
- Se harmi ja ylimääräinen työ ja kulut ovat jääneet takaraivoon, ja tietenkin pelko. Nyt on onneksi saatu olla vuosikaudet rauhassa, Arja kertoo.

Atsalean saa ostaa kevättalvellakin

Tulevaisuutta on 50-luvulla syntyneen yrittäjän mietittävä jo nyt. Arja nauraa, että hänen vapaa-ajanviettotavoillaan vähän pelottaa ajatella tulevaa, kun joskushan eläkkeellekin on jäätävä. Sitten hänellä varmaan on aikaa mieluisalle harrastukselleen, lukemiselle.
- Olin juuri Myllykoskella Avaimet vaihtoon -seminaarissa. Liikkeestä luopumisen suunnitelmia pitää ruveta pikku hiljaa olemaan, se ei ole mikään vuoden parin juttu. Jos kaikki menee kuten itse haluan, tässä on tarkoitus hämmentää vielä kymmenisen vuotta. Mutta riittääkö terveyttä - se on toinen juttu, Arja Sarkanen pohtii.

Kasvien kanssa työskentely taitaa kuitenkin olla Sarkaselle perusolotila eikä pelkkä leipätyö. Hän ei voi nimetä lempikukkaansa, koska hän pitää kaikista.
- Ne ovat eläviä olentoja, eivät mitään esineitä. Ne tuottavat hassuja pikku iloja. Esimerkiksi meilläkin joku orkidea on tehnyt kukkavarteen uuden verson, poikasen - jota sanotaan kansainvälisesti keikiksi - vaikkei meillä ole talvella parhaat olosuhteet orkidealle.

Längelmäen tyttöjä

Arja Sarkasen puheessa on edelleen hämäläinen nuotti. Hän onkin Pohjois-Hämeestä, nykyisin Oriveteen kuuluvalta Längelmäeltä. Hän sanoo syntyneensä korvessa; kansakouluunkin piti kulkea kävellen 5,5 kilometrin päähän.
- Ei meidän vanhemmilla ollut varaa ostaa minulle polkupyörää ennen kuin olin 12. Siihen asti kuljettiin kävellen ja suksilla.

Multasormet Arja huomasi itsellään jo lapsena. Harrastukset olivat vähissä, mutta tyttö innostui kylällä toimivasta 4H-kerhosta.
- Siitä se lähti. Äiti kannusti ja sain oman kasvimaan, josta tein 4H-vihkooni kartan. Kasvatin porkkanaa, punajuurta - siihen aikaan kaikki oli niin erilaista. Siitä lähtien sormeni ovat olleet mullassa. Haaveilin kyllä joskus 15-vuotiaana laivakokin ammatista - rakastin ruoanlaittoa ja halusin nähdä koko maailman, Arja nauraa.

Laivakokkia ei Arjasta tullut, hän lähti harjoittelijaksi puutarha-alalle. Vuosi Pälkäneellä, toinen Kangasalla, sieltä Hyvinkäälle - siihen aikaan puutarhuriksi aikovan piti itse hoitaa harjoittelupaikkansa.
- En oikein tiennyt, minkä puolen puutarhuri halusin olla. Siksi halusin ensin taimistopuolelle, sitten vihannesviljelyyn ja sitten kukkaviljelmälle. Kun minulla oli kolme vuotta harjoittelua takana, pääsin suoraan puutarhurikouluun Otavaan, Arja kuvailee.

Siemenvalikoima kasvaa vuosi vuodelta

Koulun aloittaessaan Arja Sarkasella oli päämääränä puutarhaopettajan ammatti.
- Sen kouluvuoden aikana se into hävisi. Tajusin että ei ikinä, opettajat ovat niin puutuneita! Aina he kaivavat väsyneinä esiin samat muistiinpanot - ei ole minun juttu.

Seikkailunhalu vei Arjan koulun jälkeen Norjaan. Koulusta tarjottiin mahdollisuutta työskentelyyn etelänorjalaisella begoniatarhalla.
- Atlantin rannalla, Hardangerin vuonon rannalla lähellä Bergeniä oli suurehko Harald Ljones Gartner. Mutta ongelmana oli se, että olin aina ollut kielissä huono, ruotsista oli todistuksessa kutonen. Kirjeenvaihto piti kuitenkin käydä isäntäperheen vanhan emännän kanssa ruotsiksi. Onneksi kurssikaverini auttoi minua laatimaan kirjeet - hänellä kun oli kotikielenä ruotsi. Kaverin avulla läpäisin testin kirkkaasti ja pääsin matkaan, Arja hihittää.

Matka olikin Arjan mukaan seikkailujen seikkailu. Hän lähti kimpsuineen kohti Tukholmaa, jossa asui silloin Arjan sisko. Tämä saatteli Arjan seuraavana päivänä Oslon-junaan.
- Olematonta ruotsin kielen taitoani kuvaa hyvin, kun siskolta kysyin yöjunaan mennessä: "Miten se rahanvaihto menikään ruotsiksi, kun Oslossa vaihdan markkoja Norjan kruunuiksi?" Sisko vastasi:" Kuule Aksu, jos et sää tota tiedä niin otetaanko me nämä tavarat takaisin?"

Kaksi junamatkaa, rahanvaihto ja linja-automatka lähelle työpaikkaa onnistuivat kuitenkin. Viimeisellä pysäkillä oli vastassa vanhaherra Harald Ljones.
- Hänellä oli huonot hampaat, hän puhui hieman epäselvästi ja lisäksi nynorskaa. Minä en ymmärtänyt sanaakaan. Onneksi hänen vaimonsa oli selkeäsanainen, joten alkuun päästiin.

Alku oli Norjassa vaikea - Arja oli koko paikkakunnan ainoa suomalainen sinä vuonna.
- Lähes ummikkona täysin vieraassa ympäristössä - se oli melko rankkaa aluksi. Ei auttanut kuin ottaa sisu käteen. Jonkin ajan päästä pääsin asumaan yhteisiin tiloihin norjalaisen tosi herttaisen tytön kanssa. Hän rupesi opettamaan minulle iltaisin norjaa. Kun meni puolisen vuotta, pääsin niin hyvin sisään kieleen, että rupesin kyläilemään ja tekemään mielenkiintoisia reissuja Bergeniin ja naapuritaajamiin. Välillä painelin pitkin vuorenrinteitä kannoillani kesyttämäni pikku kissa. Mahtava luonto ympärillä, sydämelliset ihmiset - se vuosi oli ikimuistoinen, Arja muistelee.

Työ itsessään luontui alusta lähtien, kun hommat näytettiin. Tarhalla jalostettiin ja kasvatettiin ruusubegonioita ja siinä riitti työvaiheita. Arja olisi halunnut vuoden totuttelun jälkeen jäädäkin Norjaan, mutta hänellä oli jo paikka odottamassa Suomessa, Luumäellä begoniapuutarhurina.

Saintpaulia on sademetsän aluskasvi

Tarhasta tarhaan

Ansari-yhtymällä kasvatettiin 70-luvun lopulla tiettyjä kasveja, joulutähteä, leikkoruusuja ja muutamia ruukkukukkia. Joka kasvilla oli vastuutarhurit. Arja viihtyi begoniatarhurina Luumäellä kaksi ja puoli vuotta.
- Kun toinen vuosi rupesi tulemaan täyteen, minä aloin kypsyä. Tajusin, että tämä on tätä aina! Kivahan siellä oli olla, hyvä työporukka ja asunto. Mutta samankaltaisuuteen alkoi tylsistyä: vuosi menee aina saman rytmin  mukaan, tietoisuus ettei ole mahdollista päästä eteenpäin ammatillisesti, vuodesta toiseen samat työt, samat asiat.

Sopivalla hetkellä silmiin osui lehti-ilmoitus, jossa Saimaan Puutarhakeskus haki kesätyöntekijää.
- Soitin sinne, ja vähän myöhemmin sanoin itseni irti. Muutin Lappeenrantaan. Olin siellä töissä kevään, ja sitten isäntäväki alkoi puhua sivumyymälästään Kuusankoskella. Sinne tarvittiin seuraavaksi kevääksi myymälänhoitajaa.

Helmikuun lopulla uskotaan jo kevään tuloon.

Arja ei tiennyt Kuusankoskesta mitään. Kouvola oli tullut tutuksi risteysasemana, mutta mikä ihmeen Kuusankoski?
- Kävin työnantajan kanssa täällä ensimmäisen kerran vuonna -81. Muistan aina miten ajattelin: kolkko paikka! Ei ollut Kuusankoskitaloa, ei Sommeloa - oli ne pellot. Oli maaliskuu, harmaa, loskainen päivä. Ensivaikutelma kaupungista oli hyvin ankea, Arja kauhistelee vieläkin.

Niin vain Arja Sarkanen muutti Kouvolaan, Eskolanmäkeen, osti poliisien huutokaupasta vanhan polkupyörän ja alkoi polkea töihin Kuusankosken torin laidalle. Syksyn hän oli Lappeenrannassa auttelemassa joulumyynnissä, kun Kuusaan liike pantiin kiinni talveksi. Kuusaan Kukassakin hän teki töitä talvella.
- Seuraavan kauden alussa heitimme puuolileikillämme silloisille omistajille, että mitähän tämä liike maksaisi? Ei siinä mennyt kauan kun tämä oli oma, Arja päivittelee naureskellen.

Arja laajensi kaverinsa Pekka Enqvistin kanssa paikkaa pariinkin kertaan. Moni asiakas muistaa alkuvuosilta myös lassien, Rexin, joka pyöri myymälässä ystävällisenä. Sen kuolemasta on jo viitisentoista vuotta. Sen sijaan vesikilpikonna Tahvo sukeltelee akvaariossaan virkeänä edelleen.

Tahvo on kiinnostunut vieraista.

Puutarhuri Arja Sarkanen on yli kolmessakymmenessä vuodessa asettunut hyvin seudulle. Paikkakunnan asiat ja tapahtumat ovat tärkeitä, niitä tulee seurattua kiinteästi. Ja asiakkaat ovat tulleet vuosien mittaan tutuiksi. Mutta juuret ovat Hämeessä.
- Viime kesänä ajelin pitkästä aikaa tutut kotipuolen tiet yksin läpi. Muistan matkan linja-autolta kotitalolle, joka mäen. Nyt ajattelin että ei hyvänen aika, ei tämä ennen näin kapea ollut. Maatiloja on hävinnyt, pellot ovat metsittyneet, maisema on muuttunut aivan älyttömästi, Arja kuvailee haikeana.

Rauduskoivu ja tuoksuvattu eivät mahdu nykypihaan

Viherpisteellä oli jossain vaiheessa myös leikkokukkia, mutta se ei tuntunut hyvältä idealta pitemmän päälle. Sarkasen mielestä kukkamyymälöiden rakenne on täällä hyvä.
- Jos joku kysyy leikkokukkia, me ohjaamme heidät johonkin keskustan kolmesta kukkakaupasta. Me taas olemme paikkakunnan ainoa puuvartisten monivuotisten kasvien myyjä. Haavikon puutarhan vahvuus on se, että se kasvattaa paljon itse esim. joulutähtiä ja kesäkukkia. Meillehän ne tulevat valmiina viljelijöiltä ja kukkatukuista. Kaupparakenne paikkakunnalla on sikäli hyvä, että kahta ihan samanlaista tuotteistoa myyvää liikettä ei ole, Sarkanen kiittelee.

Taimien kasvattamiseen on nykyisin jos jonkinlaisia apuneuvoja.

Puutarhakulttuuri on 33 vuodessa muuttunut Kuusankoskellakin rajusti.
- Kasvitrendit ovat vaihtuneet aivan päälaelleen. Paljon johtuu siitä, että pihat ovat pienentyneet. Kahdentuhannen neliön tontit ovat vaihtuneet 500-800 neliön pihoiksi, talot ovat tiheämmässä. Se rajaa pois monta kasvia. Parikymmentä vuotta sitten  rauduskoivu ja metsävaahtera olivat suosittuja puita, mutta eihän niitä kukaan nykyään edes kysy. Tuoksuvattua ei enää haluta, koska sekin tarvitsisi ison tilan.

Arja palaa vielä astiataimien tuomaan mullistukseen, joka teki keskikesästä vilkkaan myyntikauden.
- Muistan vielä alkuvuodet täällä, kun heinäkuun päivänä kävi kaksi kolme asiakasta. Se oli ihan tavallista - mitäs he olisivat ostaneet? Pelargonit ja begoniat oli myyty jo keväällä. Eikä ollut mitään kukkatukkuja siihen aikaan, kukkatarhat kasvattivat itselleen, Arja muistelee.

80-luvun puutarhurilla ei ollut tarjolla myöskään purkkilannoitteita.
- Jostain säkeistä annostelimme muovipussiin lannoitteita asiakkaalle. Se oli niin pelkistettyä.

Nyt puutarhuri ei ehdi haukottelemaan heinäkuussakaan. Kasvilavat ovat täynnä kasveja, joista on huolehdittava kaiken aikaa. Kastelun lisäksi on torjuttava tuholaisia ja käänneltävä ja harvennettava kasveja.
- Kun lehdettömät kasvit ladotaan keväällä vieri viereen, ne eivät vie tilaa. Mutta jos ei niitä hoida, kun ne alkavat kasvaa, ne menevät ruman näköisiksi.

Kasvien kanssa eläminen on saanut Arjan suhtautumaan ötököihin rennommin.
- Ne kuuluvat luontoon, ei ole niin vaarallista, jos jossain on pari hyönteistä. Mutta emmehän me laske niitä lisääntymään niin, että ruusussa olisi yhtäkkiä varsi vihreänä kirvoista. Olemme kaikki lintujen ja luonnon ystäviä, joten vältämme kovia tuholaistentorjunta-aineita. Tässä ympäristössä on paljon lintuja ja niillä poikasia. Ne hoitelevat pitkälti kirvat ja muut haitalliset hyönteiset kasveilta, Arja selvittää.

Yhä useampi haluaa kasvattaa ruokaansa itse.

Kasvattamisesta tullut monen intohimo

Sosiaalisessa mediassa pöhistään nykyisin puutarhanhoidosta ja kasvattamisesta monenlaisin tiedoin ja osaamisin. Innostuksen näkee puutarhamyymälässäkin.
-  Siemenkaupassa kysytään yhä enemmän syötäväksi kasvatettavaa. Ehkä se liittyy luomu-ajatteluun: halutaan tietää mitä syödään.

Nykyisin puutarhuriltakin vaaditaan nopeasti uudistuvan tiedon jatkuvaa päivittämistä. Arja Sarkasta tieto kiinnostaa, kunhan se vielä pysyisi päässä. Asiakkaan kanssa on nimittäin hauska keskustella kasvattamisesta.
- Taas tullaan ikään. Ennen muistin asiat paljon paremmin kuin nykyisin. Jos joku kysyy tarkistamaani asiaa kuukauden parin päästä, se on voinut unohtua, Arja mollaa muistiaan.

Oikeasti iästä on kuitenkin iloa asiakaspalvelussa.
- Nuorena tuntui todella nololta, jos ei osannut vastata asiakkaan kysymykseen. Nyt on helppo sanoa, että odotatko hetken, minäpäs tarkistan. Ei häpeä enää sitä mitä ei tiedä, koska on niin paljon sitä mitä ei tiedä, Arja vähättelee.

Perusasiat pysyvät päässä, kun ne on sinne aikoinaan juurrutettu. Kun asiakas kyselee apua johonkin ongelmaan, Arja tietää että se aina johtuu jostakin. Hän alkaa tentata kasvin olosuhteista ja kysyy kunnes todennäköinen ratkaisu on löytynyt.
- Minusta on mielenkiintoista etsiä syitä ja seurauksia erilaisiin kasveihin liittyviin ongelmiin ja kysymyksiin. Tykkään salapoliisihommasta, kun on jokin asia mistä ei tiedä ja saa selvittää sitä.

Puutarhayhdistys antaa virtaa

Kuusankosken puutarhayhdistys on eläväinen joukko. Jäseniä tulee lisää, ja porukalla on yhteinen näkemys perusasioista. Arja Sarkanen toimii nykyisin sen puheenjohtajana. Täksi vuodeksi suunniteltu ohjelma saa Arjan ihan liekkeihin.
- Maaliskuussa tutustumme Haavikon puutarhaan ja kuulemme Sinikka Toikan maailmasta. Huhtikuussa siivoamme ja ehostamme Kuusankosken vanhan torin. Saamme kaupungilta siihen tarvittavat välineet. Toukokuussa tempaisemme taas yhdessä kirjaston kanssa. Kirjastoon tulee puutarha-aiheinen puhuja, ja piha-alue suljetaan jotta sinne saadaan vaihtotori. Ihmiset tuovat omia taimiaan ja ruukkujaan ja vekslaavat niitä keskenään.

Tämän vuoden näyttävin toimi puutarhaväellä on Kukkiva Kouvola -projekti.
- Pääorganisoijana on Kouvolan Ydinkeskusta ry. Kesäkuun toisella viikolla kasvit, kukat, puutarhanhoito, luonto ja musiikki näkyvät koko suuren Kouvolan alueella erilaisina tapahtumina. Meillä Kuusankoskella siihen kuuluu Kirkkopuiston opastettu kierros 10. kesäkuuta. Toivomme, että seurakunta antaa meidän koristella kirkon kukin - kirkossa olisi opastusta koko päivän ja illalla olisi hienoa saada sinne urkumusiikkia. Samalla viikolla Viherpisteessä on neuvontailta. Viikon aikana siivoamme myös Voikkaan liikenneympyrän, ja lauantaiksi saamme toivottavasti tutustumisen Verlan puutarhaan, Arja hehkuttaa ja muistuttaa Anjalankosken ja Valkealan yhdistysten tarjoavan myös runsaasti tapahtumia.

Puutarhoilta pääsee näköjään välillä karkuunkin, koska elokuussa yhdistys suuntaa Lepaalle vuoden suurimpaan puutarhanäyttelyyn. Helsinkiinkin on päästävä.
- Olen haaveillut vuosia opastetusta kierroksesta Hietaniemen hautausmaalla - nähdä ne kaikki presidenttien haudat ja muut. Nyt se toteutuu! Syyskuussa järjestämme kuivakukkien sidontakurssin. Myymme kimppuja myyjäisissä, Arja listaa.

Sitkeä kultaköynnös arvostaa Arjan huolettomuutta

Puutarhurilla ei ole omaa pihaa eikä kerrostaloparvekkeella edes kesäkukkia. Hän kertoo nauraen viherkasvejakin olevan vain muutamia helppohoitoisia peruskasveja.
- Sisällä minulla on todella muhkea kultaköynnös, joka on viihtynyt varmaan 12 vuotta nyrkin kokoisessa astiassa. Ainakaan viimeisten vuosien aikana se ei ole saanut ravinnetta. Se katsos saa ravintoa, kun vanha, ruskistunut lehti putoaa ruukkuun: luonnon kiertokulkua. Kultaköynnöksellä on hirmu pienet juuret, ja moni pilaa sen istuttamalla sen liian isoon ruukkuun, Arja neuvoo.

Kerron, että ajattelin seuraavalla vierailullani pihistää anopin kultaköynnöksestä pistokkaan.
- Juu, ota kolmesta latvuksesta sen verran, että niissä on 2-4 lehteä. Työnnät ne kosteaan multaan samaan ruukkuun. Voit laittaa muovipussin päälle ja siihen ilmareikiä tai huolehdit muuten ettei se pääse liikaa kuivumaan. Yhtenä päivänä huomaat: "Kappas vaan, nehän on lähteneet kasvamaan."

Arjasta tuli kuin tulikin lopulta puutarhaopettaja - halusi tai ei. Ja hyvä tulikin. Missä muualla oppi sitä paitsi uppoaisi yhtä hyvään maaperään kuin myymälässä asioivien kasvattajamaallikoiden päässä?

Siemenpussien äärellä kannattaa kysyä neuvoa puutarhurilta.

Kuuntele Arjaa eläväisenä:

http://youtu.be/1wjJAfmbDDM

http://youtu.be/FgdHBssXQlc

Kunnalliskodista se alkoi

 Kun tämä kunnalliskoti on varmaankin maaseutumme kunnalliskodeista huomattavin, on syytä esittää se tämän lehden lukijakunnalle. 
- Kirjoitus Maalaiskunta-lehdessä v. 1928

Peruskuusaalaiselle "vanhainkoti" tarkoittaa oikeastaan sitä lehmuskujan päässä kohoavaa 1920-luvun keltaista rakennusta. Sitä, joka näyttää arvokkaalta - ja onkin.
 
Eeva Kiviahon Historiikki Kuusankosken kunnalliskodin vaiheista Mäkikylän palvelukeskukseksi vuosilta 1923-1992 kuvaa rakennuksen ja hoidon vaiheet perusteellisesti. Asumispalvelujohtaja Ulla Leskijärvi kokosi puolestaan talon historian esitykseksi Kunnalliskodista palvelukeskukseksi - talon historiaa pähkinänkuoressa, kun rakennuksen 90-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2013. Ne ovat lähteenä seuraaville poiminnoille rakennuksen elämästä.

Kuusankosken kunta oli vasta kaksivuotias saadessaan aikaan oman kunnalliskodin. Vuonna 1923 valmistunut rakennus oli lehtien ylistysten arvoinen vielä viisi vuotta myöhemminkin - niin muhkea rakennuksesta oli tullut, kun se oli saanut rappauksen verhokseen.

Kunnalliskoti on kahden paikkakunnalle tutun arkkitehdin käsialaa: Armas Lindgrenin ja Bertel Liljeqvistin. Se oli nuoren kunnan ensimmäinen julkinen rakennus, jonka rakentamista tuki - tietenkin - Kymi-yhtiö. Hinnaksi tuli 3 miljoonaa markkaa, eikä hanketta varten tarvinnut ottaa lainoja.

Vaikka laitos oli maaseudun kunnalliskodeista huomattavin, se osoittautui jo alkuvuosina ahtaaksi. Hoitopaikkoja oli 100, mutta talossa hoidettiin vanhusten lisäksi mielisairaita ja kaikenikäisiä turvattomia ihmisiä. Alakerran kaksi käsityöhuonetta päätyivät näin "rauhallisten mielisairaiden osastoksi". Sota-aika lisäsi avun tarvetta, ja 1940-luvulla alettiin harkita rakennuksen laajentamista. Myös sairaille tarvittaisiin omat tilansa, ja ajatusta sairasosaston rakentamisesta lähdettiin ajamaan. Se hanke kuitenkin venyi, ja sairaita sijoiteltiin milloin mihinkin päin kunnalliskotirakennusta.

Asuminen oli asuntolamaista, kun yhteen huoneeseen saatettiin sijoittaa jopa kahdeksan ihmistä. Ei se tosin ennen vanhaan niin ihmeellistä ollut kuin 2000-luvun ihminen herkästi ajattelee.

Hoito kunnalliskodissa oli toista kuin nykyinen vanhainkoti- tai palvelutaloasuminen. Kunnalliskodilla oli lähellä maatila, jossa asukkaat työskentelivät pellolla ja karjanhoidossa. Moni teki myös taloustöitä päärakennuksessa.  Eeva Kiviaho on poiminut pöytäkirjoista muutaman entisajan elämää kuvaavan lauseen: "Päätettiin hankkia pitkiä olkia patjoja varten." "Hoidokin pyynnöstä johtokunta päätti kustantaa hänen yksityisopintonsa, että hän saa suoritettua kansakoulun oppimäärän." "Varoitus eräälle hoidokille juopumuksesta ja ahkeruuspalkkion menetys."

 Tilapula alkoi helpottaa, kun talon viereen valmistui sairaalaosasto vuonna 1956.  Toiselle puolelle päärakennusta rakennettiin vuonna 1964 yleinen osasto, johon tuli sata hoitopaikkaa.

Erik B. Enomaa toimi pitkään lääkärinä myös kunnalliskodissa.

Vanhaa rakennusta remontoitiin ulkoa vuonna 1974. Vuonna 1981 Museovirasto otti kantaa rakennuksen arvoon: "Rakennuksella on huomattava kulttuurihistoriallinen merkitys rakennustaiteellisin perustein. Pitäisi pyrkiä rakennuksen säilyttämiseen alkuperäisessä asussaan kaksikerroksisena."

Rakennuksen suuruuden huomaa vasta takapihalta.

Vuonna 1984 kunnalliskoti-nimitys muuttui Kuusankosken vanhainkodiksi. Uusi nimi kertoo hoidon kehittymisestä: paikat olivat nyt muodostuneet vanhusväestön laitoksiksi, kun niissä aiemmin oli ollut myös kehitysvammaisia, vammaisia ja mielenterveyspotilaita. 1990-luvulla otettiin käyttöön jälleen uusi nimi: Mäkikylän palvelukeskus. Päärakennuksen tilat saneerattiin samoin kuin osastojen 3 ja 4 tilat.
 
Vuoden 2014 alussa vanha päärakennus on vilkkaassa käytössä. Siinä toimii lasten päiväkoti. Vanhuksille tarjotaan päiväkeskustoimintaa kotihoidon alaisena Tempossa, missä noin 15 vanhusta käy päivittäin. Heille on tarjolla viriketoimintaa ja muutaman kerran viikossa sauna. Talossa toimii myös yksityinen kampaaja.

Kirjaston vieressä on tilava kokouspaikka

Vanhassa päärakennukessa on myös juhlasali. Oman talon väelle sillä ei ole juuri juhlakäyttöä, mutta siellä pidetään kaupungin omaa koulutusta ja kokouksia. Talon vanha kirjasto on kammarina. Eeva Kivioja muistelee, miten lääkärin vieraillessa talossa tälle katettiin kahvit kirjastohuoneeseen talon parhailla kupeilla.

Vanhainkodilla viimeinen sammuttaa valot

Kuusankosken vanhainkodin käytävä humisee hiljaisuutta. Asukkaat ovat muuttaneet Mehiläisen hoivakotiin keskustaan  helmikuun ensimmäisellä viikolla 2014. Vain hoitajia on jokunen jäljellä. Kaupunki säästää rahaa, kun asukkaat ja valtio maksavat tehostetusta hoivapalvelusta isomman osan kuin vanhainkotipalveluista.

Marketta Laurila toimi vuodenvaihteeseen asti vanhainkodin toisella osastolla osastonhoitajana ja nyt kesään ja työelämän päättymiseen asti hoivatyön esimiehenä.
- Edessä on luopuminen vanhasta ja asennoituminen uuteen kuten kaikilla työelämänsä lopettavilla, ihan normaali tilanne. Mutta kyllä työyhteisön hajoamista joutuu mielessään käsittelemään, Laurila sanoo.

Työvuosia Laurilalla tulee vanhainkodissa täyteen 24 - hän aloitti talossa vuonna 1990. Rakenteiltaan talo oli silloin samanlainen, mutta pintaremonttia on tehty sen jälkeen, ja hoitohenkilöstö on muokannut paikkaa kodinomaisemmaksi.
- Kun nyt pyritään siihen, että huone olisi asukkaan koti, niin kyllähän me täällä laitoksen sisällä on sitä ajattelua pidetty yllä jo kauan. Asukkailla on omat tavarat, omat vaatteet ja viihtyisä ympäristö.

Puitteet ovat Laurilan mielestä ihan kohtuulliset.
- Onhan tämä uuden ja nykyaikaisen rinnalla vanhahtava. Mutta eivät seinät yksin ratkaise. Tämä on saatu viihtyisäksi, olemme saaneet tarvitessamme apuvälineitä. Meidän on helppo päästä juhlasaliin ja kuntoutukseen, täällä käy vierailijoita. Ei tämä ole ollenkaan huono paikka vanhuksen asumiseen, Laurila kuvailee edelleen preesensissä. Talohan on tyhjentynyt vasta edellisellä viikolla.

Alkuajat sairasosastona

Kuusankoskelle alettiin kaivata sairasosastoa jo 40-luvulla, kun vuonna 1923 valmistunut kunnalliskoti oli  tupaten täynnä. Kuten Eeva Kiviahon laatima Historiikki Kuusankosken kunnalliskodin vaiheista Mäkikylän palvelukeskukseksi vuosilta 1923-1992 kuvaa: "- - laitoksessa vallitsi sietämätön ahtaus hoidokkimäärän ollessa jatkuvasti 104-105, joista 40 kuuluisi sairasosastolle ja 15 Halikon piirisairaalaan". Monen vaiheen jälkeen päädyttiin rakentamaan sairasosasto kunnalliskodin viereen. Se valmistui vuonna 1956 kaksikerroksisena.

Vähitellen sairasosasto alkoi muuttua vanhusväestön hoitopaikaksi, kun muut erityisryhmät saivat omat laitoksensa. Kymenlaaksoon valmistui Valkealan B-sairaala mielisairaille, seuraavana vajaamielishoitoon rakennettu Keskuslaitos ja lopulta invalidien palvelutalo.

Vuosina 1986-88 sairasosastolla tehtiin iso remontti, jolloin neljän hengen huoneet muutettiin yhden tai kahden hengen huoneiksi, ja osaan saatiin oma wc. Puolet huoneista oli yhden, puolet kahden hengen asuttavia. Viimeisinä vuosina asukkaita oli kummallakin osastolla 22

Puitteet määräävät, miten eletään

Useimpia elo toisen kaverina samassa huoneessa ei ole häirinnyt.
- Meillä on varmaan Kouvolan hoidollisimmat potilaat. He ovat petipotilaita, jotka eivät paljon ympäristöään pysty hahmottamaan, hoivatyön esimies Marketta Laurila kertoo.

Vanhainkoti on tarjonnut paikan henkilöille, joiden elämässä muut vaihtoehdot on jo käyty läpi - kotona asumisen tukeminen ja kevyemmät palveluasumisen muodot. Jossain vaiheessa on tehty ratkaisu, että ihminen on ympärivuorokautisen hoivan tarpeessa.
- Onhan tehostettu palveluasuminenkin toki ympärivuorokautista. Täällä me olemme hoitaneet ihmisen loppuun asti, ei ole siirretty asukasta sairaalaan eikä terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Sairaalasta vanhainkoti on eronnut siinä, että sairaalassa olemiseen pitää olla lääketieteellinen syy.
- Sairaalan tai vuodeosaston ei pitäisi olla kenenkään koti, mutta siellä saattaa joutua olemaan pitkään, koska ei ole paikkaa muualla. Me pystymme antamaan perushoivan lisäksi tietyn määrän lääkinnällistä hoitoa: haavahoidot, diabeetikon hoidot. Mutta esim. suonensisäiseen nesteytykseen meillä ei ole mahdollisuutta, Marketta Laurila kuvaa erikoissairaanhoidon ja vanhainkodin eroja.

Sen sijaan tehostetusta palveluasumisesta vanhainkotihoito ei eroa asiakkaan kannalta mitenkään. Suurin ero on palveluiden maksamisessa. Vanhainkodissa hoitomaksuun kuuluu kaikki perustarpeiden tyydytys ruoasta virkistykseen. Tehostetussa palveluasumisessa palvelut hankitaan omaan laskuun.

Kuusankoskella ei enää vanhainkotia

Mäkikylän vanhainkotiosastojen myötä laitoshoito loppuu Kuusankoskelta. Kaupunki luopui kokonaan 58 asukkaan hoitamisesta ja ostaa palvelut yksityiseltä.


Marketta Laurila sanoo ajattelevansa asiasta kaksijakoisesti.
- Eihän kehitystä voi jarruttaa. Asukas saa Mehiläisessä uudet, tilavat huoneet. Toisaalta meillä oli niinkin huonokuntoisia asukkaita, että kaikki eivät pysty niistä hyötymään. Vaikka uusi hoitaja olisi kuinka hyvä, vanhalta ihmiseltä menee kauan uusien ihmisten kanssa opetteluun - varsinkin niiltä, jotka eivät pysty ilmaisemaan itseään. Olisiko ollut jokin pehmeämpi keino, että heidät olisi voitu hoitaa täällä loppuun saakka...

Muuttoviikko oli monenlaisten tunteiden aikaa. Osa asukkaista oli selvästi huolissaan tulevasta.
- Me yritimme rauhoittaa, ettemme omalla käytöksellämme lietsoisi epävarmuutta. Kun tiesimme ettei muuta vaihtoehtoa ole, otimme asiat tyynin mielin.

Omaiset kritisoivat aluksi muutosta, osa tiukkaankin sävyyn: miksi siirtää liikkumatonta sänkypotilasta omaan huoneeseen, oman kylpyhuoneen käyttäjäksi, kun tämä ei pysty siitä nauttimaan. Myös maksuasiat askarruttivat ja palveluiden hankkiminen itse.
- Asukas saa tietysti niihin Kela-korvaukset ja asumistuet, mutta silti oma osuus lisääntyy. Mutta aika teki tehtävänsä, ja kun omaiset saivat tietoa uusista oloista, he loppujen lopuksi olivat muutossa hyvinkin mukana, Laurila kertoo.

Uusi paikka tosiaan vaatii asukkailta ja omaisilta omaa toimintaa. Tähän asti vanhus on saanut kaiken talon puolesta.
- Nyt heillä kuuluu vuokraan asunto, sänky ja patja. Jos haluaa huonekaluja tai tekstiileitä, ne on hommattava itse.

Asiakas on päähenkilö vanhassa ja uudessa paikassa

Hoiva ja palvelut ovat Laurilan mukaan samat uudessa ja vanhassa hoitopaikassa.
- Ne eivät saakaan muuttua, koska palvelut lähtevät vanhuksen tarpeista. Tietysti jokainen tekee sen omalla käsialallaan - toinen vain välttämättömän, toinen taas ajatellen tehtävänsä vanhuksen näkökulmasta. Yksityisellä puolella on osallistava ja kuntouttava henki, vanhus otetaan mukaan. Mutta meillä on sama periaate kuin Mehiläisessä, ei jätetä vanhusta vuoteeseen. Jokainen puetaan ja nostetaan sängystä ainakin joksikin aikaa, Laurila muistuttaa.

Kuntouttava ote tarkoittaa ihan tavallisia arjen asioita.
- Kun vanhus talutetaan omasta huoneestaan ruokapöytään, ei tule aina ajatelleeksi, että se on sitä kuntoutusta. Meillä on ollut myös fysioterapeutti, joka katsoo tarkemmin, mistä kukin hyötyy ja antaa ohjeita täsmäkuntoutuksiin.

Marketta Laurilan osastolla on kiinnitetty huomiota siihen, että hoitajat eivät istuskele kansliassa tarpeettomasti.
- Aamupäivähän menee joka tapauksessa kiinteästi omien asukkaiden kanssa. Iltapäivällä on sitten varaa miettiä ajankäyttöä vapaammin. Asiakkaan kohtaaminen ja hänen kanssaan oleminen täällä palvelukeskuksessa on tärkeämpää kuin pölyjen pyyhkiminen tai epäoleellisuudet. Pitää miettiä, mikä on tärkeää, kun asukas on uskottu tänne meidän hoitoon, Laurila painottaa.


Henkilöstölle löytyi muita töitä

Työntekijämäärä Laurilankin osastolla on pienentynyt hänen tulovuodestaan. Mäkikylässä ei enää siirretä potilasta vanhainkotipuolelle yleisiltä osastoilta, kun voimat alkavat hiipua. Niinpä henkilökuntaakin on kannattanut tasata Mäkikylän eri talojen välillä.
- Nythän on taas valtakunnalliset suositukset, joita ei saa alittaa, eli 0,6 hoitajaa asukasta kohden. Meillä se on ollut pikkasen alempi, vaikka minut laskettiin mukaan - mitä nykyisin ei saisi tehdä. Nyt meitä oli osastolla 14, 90-luvun alussa 16-17, Laurila laskeskelee.

Pienelläkin väkimäärällä osasto on pärjännyt organisoimalla, hyvällä asenteella ja yhteistyöllä.
- Hoitotyössä on ikuisuuskysymys, että meitä on liian vähän. Sitten työt vain suunnitellaan niin, että ne ehtii työvuoron aikana tehdä.

Uudet hoivatyön suuntaukset ovat lisänneet vaatimuksia vanhusten ehdoilla toimimiseen.
- Mutta se on toisaalta palkitsevaa. Kun on omahoitaja-järjestely, niin omahoitaja saa suunnitella ja ideoida omaisten kanssa. Se ei ole välttämättä rasite vaan tuo rikkautta työhön. Eihän meillä kuitenkaan koko se kahdeksan tuntia ole juoksemista, onhan siinä rauhallistakin aikaa, Marketta Laurila kertoo.

Mäkikylän vanhainkodin henkilöstöä Laurila kuvailee pääasiassa hyväksi.
- Tähän pitää sitoutua ja tätä pitää haluta tehdä. Ne, jotka eivät sovellu sellaiseen, hankkiutuvat muualle. Kaikillahan hyvät ja huonot päivät vaihtelevat, mutta periaatteessa työyhteisö on hyvä - Laurila kuvailee.

Mäkikylän vanhainkoti on kiinnostanut myös nuoria hoitajia. Moni on ensin ollut opiskeluaikana siellä harjoittelussa ja tullut valmistuttuaan tuttuun paikkaan töihin.
- Minulla on se käsitys, että vanhusten arvostus on nuorten keskuudessa noussut, Laurila sanoo.

Vanhainkodin henkilöstölle taattiin työn jatkuminen toisaalla heti ensimmäisessä palaverissa. Osa hakeutui oma-aloitteisesti toisiin töihin kaupungin sisällä. Loppuun asti pysyneillä on tieto, minne he siirtyvät. Osa jää Mäkikylään, joku siirtyy Kotiharjuun, joku Jaalaan - eri puolille isoa Kouvolaa. Kotipalveluihin lähteekin tässä vaiheessa vain yksi, vaikka alussa kerrottiin, että juuri avopalveluihin tarvitaan työntekijöitä vanhainkodiltakin.
- Päätöstä vanhainkodin lopettamisesta perusteltiin sillä, että panostetaan kotihoitoon. Kauhean moni ei sinne halunnut, mutta yks kaks kotihoidon paikkoja ei ollutkaan, Marketta Laurila ihmettelee.

Tehostettuun hoivapalveluun siirtyminen säästää kaupungin rahaa

Asumispalvelujohtaja Ulla Leskijärvi

Kun valot sammuvat Kuusankosken vanhainkodista, pohjoiseen Kouvolaan jää enää Jaalan vanhainkoti 17 paikkansa kanssa. Muu ympärivuorokautinen hoito on tehostettua palveluasumista. Vanhainkoteja jää koko Kouvolaan vielä muutama, Valkealakotiin ja Kotiharjun palvelukeskukseen. Myös Anjalakoti ja Sippolakoti ovat pieniä vanhainkoteja.
- Mutta ainakin Jaalan vanhainkotipaikat on tarkoitus muuttaa tehostetuksi palveluasumiseksi - sen suunnittelu alkaa 2015, kertoo asumispalvelujohtaja Ulla Leskijärvi, joka vastaa Kouvolan pohjoisen alueen ympärivuorokautisesta hoidosta.

Leskijärvi sanoo, että tehostetun palveluasumisen ja vanhainkodin eli laitoksen eron huomaa arjessa vain kustannusten hoitamisessa.
- Tehostettu palveluasuminen on avohoitoa, siinä asukas on vuokrasuhteessa ja ostaa tarvitsemansa palvelut erikseen. Palvelumaksu määräytyy myös asukkaan tulojen mukaan: mitä suuremmat tulot, sitä korkeammat maksut. Vähintään 170 euroa kuussa jää asukkaan omaan käyttöön.

Kuntien intoa muuttaa vanhainkodit tehostetuksi palveluasumiseksi vauhdittaa Leskijärven mukaan hinta.
- Valtio tulee enemmän mukaan tehostetun palveluasumisen kuin vanhainkodin kustannuksiin. Avohoidossa suuri osa asukkaista saa vuokraan asumistukea. Olemme jo monta vuotta odottaneet lakia tai asetusta siihen, miten tehostetun palveluasumisen maksut määräytyvät. Nythän kunnat saavat itse päättää sen. Laitoshoidon hinta, 85% eläkkeestä, on asetuksella määrätty ja kaikkialla Suomessa sama, Ulla Leskijärvi selvittää.

Mäkikylän asukkaiden talous menee tiukemmalle heidän muutettuaan Mehiläiseen.
- Kun käteen jäävästä 170 eurosta maksaa lääkkeet, se pienentää käyttövaroja. Maksukatto toki rajaa lääkeskustannukset noin viiteenkymppiin kuussa, Leskijärvi laskee.

Ei loppuelämää sairaalasängyssä

Viime vuosien suuntaus vanhusten asumisen järjestelyissä on perustunut ajatukseen, ettei kenenkään tarvitsisi viettää loppuelämäänsä sairaalassa. Mutta tarkoittaako se vanhainkoteja, siis laitoshoitoa, vai esim. terveyskeskuksen vuodeosastoja?
- Varmaan juuri terveyskeskussairaaloita. Siellähän huoneissa on 2-4 potilasta, ja esim. meillä Mäkikylän vanhainkodissa suuri osa oli jo yhden  hengen huoneissa.

Maan hallitus hämmensi vanhusten ja omaisten mieliä esittäessään vuodenvaihteessa, että yhä enemmän pitäisi luopua laitoshoidosta ja hoitaa vanhukset kodeissa. Laitoshoitoonhan pääsee vain, jos ei enää selviä kotona.
- Ajatus oli ehkä se, että vanhuksille pitää varhaisessa vaiheessa antaa niin paljon tukea kotiin, että he voisivat asua kotona mahdollisimman pitkään. Vasta viimeisimmässä vaiheessa tultaisiin ympärivuorokautiseen hoivapalveluun. Meiltäkin lähti Mehiläiseen asukkaita, jotka ovat olleet vanhainkodissa 10 vuotta. Se on hirveän pitkä aika, mutta ennen tultiin niin hyväkuntoisina laitokseen, kertoo Ulla Leskijärvi.

Esitys tehtiin säästömielessä, koska laitoshoito on kallista.
- Laitoshoitoa on kuitenkin jo purettu monissa kunnissa. Epäilen, että siitä ei enää saada säästöä siinä määrin kuin hallitus toivoo, asumispalvelujohtaja Leskijärvi pohtii.

Kouvolassa on sitä paitsi jo panostettu varhaiseen tukeen.
- On palveluohjausta, gerontologista sosiaalityötä ja kotihoitoa pyritään tehostamaan. Kun meiltä Mäkikylästä vapautuu vanhainkodin työntekijöitä, heitä halutaan kotipalveluun. Tänä vuonna noita avohoidon vakansseja ei vielä täytetty säästösyistä, Leskijärvi kertoo.

Lisää muutoksia tulossa

Kouvolassa hoivakotipaikkaa jonottaa tällä hetkellä yli sata vanhusta. Akuuteissa tilanteissa asukkaille järjestyy lyhytaikaispaikka, ja jotkut jäävät odottamaan vakituista paikkaa siinä. Mutta iso joukko vanhuksia on väärässä ympäristössä.

Suma purkautuu hiljalleen. Osa Kouvolan vanhustenhoidon muutoksista muuttaa myös vanhusten elinympäristöä, osa vain maksukäytäntöjä - asukkaille kalliimpaan mutta kaupungille halvempaan suuntaan.
Viime syksynä Keltakankaan hoivakoti entisessä sairaalarakennuksessa lopetettiin, ja asukkaat siirtyivät Mehiläisen hoivakotiin Myllykoskelle. Tänä keväänä Kaunisnurmen vanhainkoti muuttuu tehostetuksi palveluasumiseksi. Marjoniemessä sulkeutuu terveyskeskuksen yksi vuodeosasto, ja sieltä potilaat siirtyvät remontoituun ja pian avattavaan Harjukotiin. Toistaiseksi Valkealakoti ja Harjukoti jäävät vanhainkodeiksi.

Kuusankosken vanhusten asumisesta myös täällä:

Kunnalliskodin historiaa:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/kunnalliskodista-se-alkoi.html

Kustaankoti - uusi hoivapaikka keskustassa:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/kustaankoti-paasi-ripeasti-arkirytmiin.html