tiistai 18. joulukuuta 2018

Kymin ammattikoulu YouTubessa


Kymin ammattikoulun juhlasali. Kuva: Raine Martikainen
Eero Niinikoski. Kuva: Raine Martikainen


Kymin ammattikouluun pääsee nyt kurkistamaan YouTubessa osoitteessa
https://www.youtube.com/watch?v=4ffIJgpQgD4

Kulttuurineuvos Eero Niinikoski esittelee tallenteessa talon historiaa, juhlasalin ja lämpiön taideteoksineen opastuskierroksella, jollaisia hän toisinaan pitää ryhmille.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Kirkon kellot ajan tasalle




Kuusankosken kirkon aikakellojen viisarit ovat palanneet. Niitä kaipailikin joka kerta kirkon ohittaessaan - niin tottuneita ollaan vilkaisemaan, paljonko kello on. Mielenkiintoa lisäsi sekin, että kaikki neljä kelloa näyttivät viime vuodet yleensä ihan eri aikoja puolen tunninkin eroin.





 




Viisarit on nyt puhdistettu ruosteesta, joka esti niitä pyörimästä toivotusti, ja kellokoneisto on niin hieno, että se vaatii huoltoa vain kymmenen vuoden välein. Näin kertoi yksi asentajista, jyväskyläläisen Suveko-yrityksen työntekijä. Hänen vuoronsa oli tällä kertaa tarkkailla tilannetta maasta, kun kaksi asentajista nousi nosturin korissa kiinnittämään kellojen osoittimia.







Muutama päivä viisarien asentamisesta ne saadaan myös näyttämään oikeaa aikaa.
Nyt kelpaa kirkon aloittaa 90-vuotisjuhlavuotensa.

Kirkon kellot näyttävät nyt kaikki melkein samaa aikaa - ovat hienosti korkeintaan pari kolme minuuttia eri lukemissa.

torstai 29. marraskuuta 2018

Penan viestejä Eilalle 20. Yhteinen sävel

Tekniikan ylioppilas Pentti Nieminen opiskelee viimeistä kevätlukukauttaan Tampereella helmikuussa 1947. Kirjeenvaihdosta morsiamen, Eila Piirikkälän, kanssa on säästynyt vielä kaksi kirjettä. Tämä ensimmäinen sisältää pääasiassa ikävöintiä kullan luo, mutta on siinä pari kiinnostavaa ajankuvaakin.

2.2.1947
"Kirjoitit tässä joku aika sitten, että radio voi olla paitsi hauskuuttaja myös sellainen kapine, joka saattaa elämän entistäkin tukalammaksi. Et usko millainen ikävä minulle tuli heti Sinun luoksesi, kun kuulin suosittuja tuttuja levyjä. Entä sitten ne äänilevytanssiaiset. Istuin tässä pöydän ääressä ja yritin keskittyä sen karjarakennukseni tussaamiseen, mutta ei siitä loppujen lopuksi mitään tullut. Ajatukseni lensivät väkisinkin Sinun luoksesi. Tiesin, että Sinä kuuntelit radion äärellä samoja kappaleita, mitä niin monta kertaa yhdessä olimme kuunnelleet." Voi kun Pentti olisi vielä luetellut joidenkin iskelmien nimiä. Olikohan mukana Eero Väreen esittämä Kaukainen ystävä, Eugen Malmstenin ja Rytmi Poikien Sä muistatko metsätien tai A. Aimon ja Sointu-orkesterin Kukkia Andeilta?

Toinen julkaisukelpoinen kohta kirjeessä sivuuttaa maailmanlaajuisen uutisen kepeästi opiskelijanäkökulmasta. "Luin tänään erittäin ilahduttavan uutisen lehdestä. Siinä kehotettiin kaikkia oppilaitoksia myöntämään ensi viikon maanantaiksi lupapäivä rauhansopimuksen kirjoittamisen kunniaksi. Pääsemme sittenkin sinne Seuratalolle tanssimaan sunnuntai-iltana."

Ylen Elävä arkisto: Pariisin rauhansopimus allekirjoitettiin 10.2.1947 ja ratifioitiin 18.4.1947. Neuvostoliitto viivytti kuitenkin omaa ratifiointiaan siten, että se tapahtui vasta syksyllä 1947. Syynä Moskovan viivyttelyyn oli Marshall-apu, jota Neuvostoliitto ei halunnut Suomen ottavan vastaan. Suomi olisi kipeästi tarvinnut USA:n tarjoamaa dollariapua jälleenrakentamiseen, mutta Paasikivi päätti Moskovan painostuksen jälkeen, ettei dollariapuun turvauduta.
Näin rauhansopimus astui virallisesti voimaan. Suomi siirtyi rauhan kauteen.

Viimeinen säästynyt rakkauskirje morsiamelle on syntynyt 4.2. illalla. Pentti on kuullut radiosta laulun, joka on pakottanut hänet tarttumaan kynään. "Yö on edessämme, yö niin hiljainen, vaan välillämme unelmien silta..." Pentti toivoo hartaasti, että Eilakin on kuunnellut samaa laulua Kuusankoskella Mäyrämäellä.

Ikävä on pakahduttava, eikä yhtään helpota se, että muutaman päivän päästä alkaa viikonloppuvapaa ja Pentti pääsee morsiamensa luo. Mutta sentään tulee vahvistus pidennetyn viikonlopun haaveelle. "Tänään ilmestyi koulun ilmoitustaululle tuo iloinen uutinen, että koululla on todellakin maanantaina lupaa. Nyt voimme sittenkin mennä sunnuntai-iltana sinne Seuratalolle, ai jee! Vielä kolme yötä ja sitten." Se siitä maailmanhistorian siipien havinasta, nyt päästään parketille oman kullan kanssa.




Viimeinen kirje päättyy yhtä romanttisiin tunnelmiin kuin kaikki aikaisemmatkin. 24-vuotias sulhanen ratkeaa ennustamaan. "Rakas, Sinä olet ihmeellinen. Joka päivä huomaan Sinussa uusia miellyttäviä piirteitä. Tiedän että näin tapahtuu vielä vuosikymmenienkin kuluttua."

Eikä Pentti väärässä ollutkaan. Häitä vietettiin juhannuksena 1947, ja siitä alkoi pitkä yhteinen, hyvä taival. Eila kuoli juhannuksena 1994. Pentille olivat rakkaita lapset ja lapsenlapset, mutta siitä  huolimatta hän kaipasi Eilaa koko loppuelämänsä. Pentti kuoli lokakuussa 2009.



Eijaleena Martikainen, o.s. Nieminen

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Kortti Brasiliaan

1970-luvun lopulla kymmenet kymiyhtiöläiset työskentelivät Brasiliassa ns. Jari-projektissa pystyttämässä viidakkoon sellutehdasta. Siellä viipyi kahteen otteeseen myös Pentti Nieminen, Kymintehtaan tehdaspalokunnan päällikkö ja Kuusankosken kaupunginpalopäällikkö. Hyvät palokuntalaisystävät Erkki ja Rappe pitivät paloturvallisuudesta huolta Penan poissaollessa ja lähettivät hänelle "rauhoittavat" terveiset oheisen kortin myötä.


Kortti on kärähtänyt kulmastaan



















Suomi 19.9.

Hei Pena

Hyvin on täälläkin pärjätty. Sudeetilla ja Pokinpellolla ei ole ollut tulipaloja. Savu vähän yskittää. Ole vaan rauhassa kyllä täällä pärjätään.Silmiä kirvelee. Onneksi on ollut sateista ei ole tulipalotkaan päässeet järin pahoiksi.
        Erkki    Rappe

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Anja Aarnio ja Terttu Mäenpää arvostavat siivooja-nimikettä

Terttu Mäenpää ja Anja Aarnio
Anja Aarnion ja Terttu Mäenpään vaiheet muistuttavat toisiaan monessa kohtaa. Kumpikin on paljasjalkainen kuusaalainen. Kummankin isoisät ja isät ovat olleet töissä Kymiyhtiössä, Anjan isoisän isäkin oli jo yhtiöläinen. Kumpikin vietti lapsuutensa Kymijoen lähituntumassa - kesät kuluivat naapurien lasten kanssa joessa polskutellessa.  Kumpikin meni naimisiin hyvin nuorena, 18-kesäisenä ja sai pian poikavauvan. Ja kummankin tie johti 70-luvun alussa Kymiyhtiölle töihin.

Terttu Mäenpää kävi kansa- ja kansalaiskoulun ja pääsi sen jälkeen Kymiyhtiölle juoksutytöksi vuonna -73.
- Ainoa mitä työhönotossa kysyttiin, oli että onko isä tai äiti tehtaalla töissä. Jouduin kuitenkin pois tehtaalta, kun menin naimisiin 17-vuotiaana. Siihen aikaan naisista vain neiti-ihmiset saivat olla yhtiöllä töissä. Mutta minulle merkittiin papereihin irtisanomisen yhteydessä, että irtisanouduin itse. Ja laitettiin merkintä, että kun menen hakemaan töitä, niin pääsen.

Anja Aarnio hoiti perhepäivähoitajana lapsia kotona odottaessaan omaansa ja pääsi yhtiölle vuonna -72.
- Minulla oli hirveä hinku töihin. Oltiin ajateltu rakentaa oma talo, ja siksi halusin yhtiölle. Pääsin kesälomittajaksi ja kesän jälkeen vielä Voikkaalle ikkunoita pesemään. Ei silloin kauhisteltu, että pätkätöitä, olin aina tosi innoissani kun pääsin joksikin aikaa töihin. Ja sittenhän minut vakinaistettiin.

Terttu Mäenpää
Anja ja Terttu muistelevat, miten Paperiliittoon liittyminen antoi mahdollisuuden työttömyyspäivärahaan, jos oli ollut puoli vuotta töissä. Toisena työkesänään Tertulta uupui neljä päivää, jotta päivärahaa olisi tullut. Hän kuitenkin kävi pyytämässä sen verran jatkoa, että pääsi tuen piiriin. Sopimusta pidennettiin.

Kun naiset tulivat työnantajalle tutuiksi, heille järjestyi töitä pätkissä vähän väliä. Joskus oli taukoa vain viikkokin, ja sitten taas soitettiin jonkun sairastuneen tilalle. Kumpikin teki siivoustyötä korjauspajalla.
- Ei montaa katkoa ollutkaan, kun sitten vakinaistettiin, Anja kertoo. Terttu lisää, että he olivat viimeisiä jotka vakinaistettiin. Monet pantiin työjakson jälkeen pois ja soitettiin takaisin uusina työntekijöinä.

Ammattinimikkeenä Tertulla ja Anjalla oli siivooja.
- Me oltiin ylpeitä siivooja-tittelistä. Sitten sitä väännettiin siistijäksi, eihän kukaan johtajakaan halua olla johtelija tai hoitaja olla hoitelija. Sehän oli ihan oikeaa siivoamista. Korjauspajalla tehdään metallitöitä, siellä on oikeaa likaa ja rasvaa. Terttu siivosi yläverstaalla, minä alaverstaalla, ja välillä oltiin keikkahommissa muualla tehtaalla, Anja kertoo.

Korjauspajalla siivottiin lattiat, koneista tulevat roskat ja rasvat, hitsauksesta syntyvät pölyt, sosiaalitilat ja konttorit
- Lattiat oli palikoista tehdyt puulattiat, ei mitenkään tasaiset. Niitä oli aika rankkaa katuharjalla lakaista. Jossain vaiheessa saatiin sitten iso imuri. Siivousaineita ei ollut muita kuin Vim ja Spick&Span, ja astianpesuainetta kanistereissa. Ikkunat kuivattiin pesun yhteydessä jenkkikoneen silkkipaperilla, se oli kaikkein parasta kun siinä ei ollut nukkaa, Anja Aarnio muistelee.

Anja Aarnio
Lattiat pyyhittiin joka päivä. Sosiaalitilojen ja vessojen siivous oli tärkeimpiä asioita. Nykyisin niitä siivotaan tosi harvoin, naiset kertovat. Siivoustyössä piti hyväksyä, että tehty työ näkyy vain hetken.
- Kun 60 lavuaarin rivistön sai pestyä,  niin toisessa päässä miehet jo pesi käsiään syömään mennessään. Se on kuin kotityössä, lopullisesti valmista ei tule. Piti asennoitua niin, että huomenna jatketaan, Terttu kuvailee.

Anja muistuttaa, että viilareita ja sorvareita arvostettiin ammattimiehinä niin, ettei heille menty huomauttelemaan siisteydestä.
- Vanhemmille miehille ei saanut opetettua, miten kahvitermoksen voi tyhjentää siististikin niin ettei poroja ole pitkin lattioita. Niille ammattimiehille oma työ on ollut kunnia, jota on saanut tehdä. Niin kyllä meille siivoojillekin.

Terttu naurahtaa, että työhön opastus oli mielenkiintoista. Esimiehenä oli koko pajaa johtava mies, joka ei hallinnut siivousta vaan pelkästään osoitti, mihin piti mennä siivoamaan.
- Tärkein opetus oli se, että pidät harjasta kiinni karvat alaspäin. Ja että jos joku kasa jää, niin kyllä pojat hyppii sen yli.

Tupakkaa poltettiin joka kolkassa, mutta sylkykupit oli poistettu kuusikymmenluvun alkupuolella, ennen Anjan ja Tertun tuloa. Portaikon joka tasanteella oli ollut sylkykuppi, jotka siivooja tyhjensi.
- Tupakkaihmisiä oli paljon, ja tupakointi yskitti ja syletti. Me huomattiin lattioita harjatessa, että sylkykupit tarvittaisiin vieläkin - vanhat miehet oli tottuneet syljeskelemään pitkin lattioita. 1970-luvulla ylä- ja alaverstaalla, pajassa ja kuparipajassa oli yhteensä sata miestä, ja tupakkaa poltettiin pitkin verstasta. Minua nuorta tyttöä kiellettiin menemästä miesten tupakkapaikalle ja komennettiin mieluummin tupakoimaan ruokapöydän ääreen. Konttoreissakin poltettiin, siellä jokaisella oli oma tuhkakuppi pöydällä, varmaan tupakkalakiin saakka.

Korjauspajan työntekijät v. 1985. Anja Aarnio edessä keskellä
Siivoustyö siirtyi 80-luvulla korjauspajalta rakennusosaston kirjoihin. Sen myötä työtä alettiin mitata ja arvioida.
- Kun Marjo Anttilasta tuli siivoussuunnittelija, alettiin saada oikeat aineet ja ohjeet siivoamiseen: minkävärisellä rätillä pestään vessaa ja millaisella muita. Ja saatiin koulutusta! Aikaisemmin konttoreiden lattioitakin pestiin runsaalla vedellä, ja koneella ajettiin puhtaaksi. Kun alkuun ei ollut vesi-imureita, vesi vain kerättiin luutuilla. Meitä oli kuusi vakituista ja kesälomasiivoojat. Nuoret joutuivat aina patterinpesuun suursiivouksessa. Minä olin katkera ja ajattelin alkuun, etten ikinä pääse lattiaa pesemään, Anja hymyilee.

Terttu Mäenpää kertoo, että kun hän meni "juoksemaan" yhtiölle, kaupassa työskentelevät tytöt saivat paljon vähemmän palkkaa kuin hän. Päälle tuli vielä lomaltapaluuraha ja muita etuuksia. Paperiliitto hoiti siivoojien palkka-asiat.  Siirto rakennusosaston alaisuuteen ei vaikuttanut palkkaan. Se oli muutenkin parempi kuin muiden työnantajien palveluksessa olevilla.
- Ihan hyvä se minusta oli. Jos työvuosina kuulikin ulkopuolisten suusta vähän aliarvostusta tehtaalaistyöstään, niin eläkettä katsellessaan voi olla tyytyväinen ammatinvalintaansa. Ja yhtiö oli hyvä työnantaja. Meillähän oli tuotantopalkkiot ja muita lisiä. Työ saattoi olla ruovia ja likaista, mutta ihan kouluttamaton ihminen sai heti saman palkan kuin vakituiset siivoojatkin. Etuina saatiin esimerkiksi paperia ja tehokas työterveyshuolto. Meillä oli työterveydessä tutut lääkärit ja varsinkin hoitajat. Kun jäi pois töistä, oli iso muutos kun joutui menemään sellaiselle lääkärille, jota ei tunne.

Alkuun siivoojat työskentelivät omissa vaatteissaan. Sitten he saivat haalarit.
- Muoti kyllä vaihteli, milloin oli takkia ja milloin jotain muuta. Alussa takit olivat pitkät, ihan kun navettatakit, mutta sitten ne alkoivat muuttua. Ja koskaan ei saatu sitä kangasta, mitä oli kyselyssä etukäteen toivottu, naiset naureskelevat.


Työpäivät kestivät alkuvuodet kuudesta 14:ään.  Rakennusosaston alaisuudessa työpäivään tuli ruokatunti, ja se päättyi klo 15. Verstaat siivottiin samaan aikaan kuin siellä tehtiin töitä, mutta korjauspajalla osa töistä tehtiin miesten ruokatunnin aikana. Konttoreissa siivooja ei saanut olla kenenkään tiellä.

Miehet kohtelivat siivoojia "ihmeen hyvin", vaikka tekivät joskus harmitonta jäynää. Ikkunanpesijän vesiämpäriin oli välillä laitettu rautaa lisäämään painoa, ja kaverit seurasivat ylhäältä, kuinka homma sujui.
- Nykyään työpaikoilla kuulemma häiriköidään, mutta meitä kohdeltiin hyvin. No yksi vanha mies tosin ojensi meitä joskus. Jos otti useamman kuin yhden nimipäiväsankarin tarjoamia karkkeja, tämä huomautti: sinä varsin jo otit yhden. Miehethän arvostivat meitä, keräsivät meille jouluisin kukkaset ja kutsuivat syntymäpäivilleen. Joskus puheet olivat vähän rohkeita, mutta siitä on se hyöty, että nyt ei jää kellekään puheissa toiseksi, naiset kuittaavat.
 
Anja ja Terttu muistelevat naureskellen korjauspajan nosto-ovea. Siinä oli tuuletin, joka puhalsi sisään lämmintä ilmaa, kun ovi avattiin.
- Ai siekin sait kokea sen! Pojat katselivat aina, kun juoksutytöt tuli hameissaan nosto-oven kautta ja panivat tuulettimen puhaltamaan. Se oli kuin Marilyn Monroen elokuvasta. Siellä oli välillä sellaista hyväntahtoista jäynää.

Terttu Mäenpää sanoo, että tehtaalaisilla on oma huumorinsa. Anja Aarnio sanoo sen johtuvan siitäkin, että tehtaalaiset tunsivat vain toisia tehtaalaisia. Sotakokemukset yhdistivät vanhempien miesten ikäluokkaa, he ymmärsivät toisiaan. Moni oli haavoittunut, ja valtio oli kouluttanut heidät sodan jälkeen uudelleen korjauspajan töihin.

Koko työporukan  tunnelman kumpikin naisista muistaa hyvänä. Yhden puhuttelun he kuitenkin muistavat. Nuori juoksutyttö oli syönyt eväitään, mutta kun piti lähteä kesken syömisen juoksemaan jotain asiaa, hän oli työntänyt puoleksi syödyn leipänsä konttoripäällikölle osoitettuun kuoreen. Jakelu oli mennyt perille, ja selityshän siinä vaadittiin.

Anja on saanut kokea vuorotyötäkin.
- Viimeiset puolitoista vuotta tehtaalla olin kolmivuorotyössä päällystyslaitoksella pituusleikkurilla, kun siivous myytiin ulkopuoliselle firmalle. Päällystetty paperi ei pöllyä, joten siinäkin suhteessa minulla kävi tuuri. Oli kiva oppia uutta, tietokoneohjelmien käyttöäkin.

Terttu Mäenpää siirtyi viimeisiksi työvuosikseen paloasemalle. Hän siivosi paloautoja, hoiti palomiesten vaatteita ja vei niitä pesulaan, putsasi palomiesten kypärät, kiepitti letkuja kalustonhoitajan kanssa.
- Työ oli erikoista, kesken siivouksen ja lattia märkänä saattoikin tulla hälytys. Kaikki piti siirtää sivuun, että pojat pääsee lähtemään nopeasti. Kerran olin siivoamassa paloautoa ja työkalut oli paloauton päällä, kun tuli hälytys. Minä läksin niin äkkiä, että työkalut jäivät auton katolle ja lähtivät palopaikalle. Siihen aikaan 80-luvulla hälytyksiä tulikin aika paljon, kun kaupungilla ei ollut omaa palokuntaa. Koskaan ei tiennyt töihin mennessä, mitä päivän mittaan tapahtuu. Tykkäsin kyllä, se oli ihan kivaa, Terttu kertoo.

Siivousuran jälkeen Anjalle ja Tertulle on maittanut siivoaminen kotonakin. Alan ammattilaisina he eivät hurahda mihin tahansa vimpaimiin.
- Oikein nautin nykyään. Teräväkuivaimella ja pienellä rätillä vain pesen, ja yhtä ainoaa pesuainetta käytän, aloe veran tuoksuista Tolua. Ikkunat pesen astianpesuaineella. Niinhän meitä koulutettiin, että ei uusia hyviä pintoja kannata erikoisvahvoilla aineilla pestä pilalle, Anja kertoo.

Eijaleena Martikainen

perjantai 19. lokakuuta 2018

Eilan vaiheita 26. Tampereella käynti ja kiihkeää kirjeenvaihtoa

Tuore aviopari Helsingissä suurkisoissa 1947. Huom. yo-lakki
 Lokakuussa 1946 konttoristi Eila Piirikkälä on taas hyvässä vauhdissa. Mäyrämäen tyttö, kihlattu morsian, ei juuri työasioita kalenteriinsa merkkaa, mutta illoista kertyy muuta muistiin kirjoitettavaa. Tiistaina iltapäivällä Antti on soittanut - tämä oli joku merkittävä hahmo Eilan aiemmassa elämässä. Koska on tiistai, on Kaiku-kuoron harjoitukset: "Illalla lauluharjoituksissa ja miesten tarjoamilla korvikkeilla mestarikerholla. Rattoisa ilta." Talvi koputtelee jo ovella: "Tänään satoi lunta ensi kerran ja oli tavattoman kylmää."

Keskiviikkona Eila vie takkinsa korjattavaksi Tyyne-serkulleen ja menee sieltä suoraan tädilleen Hakalalle. Torstaina Viljakaisen Elvi käy iltakylässä. Eila on päivällä soittanut Pentille, ilmoituksen perässä on huutomerkki. Viittaisiko siihen, että Eila on soittanut työpaikan puhelimesta vai että kiva kuulla sulhasen ääni. Perjantaina riittää tekemistä työpäivän päätteeksi. "Olin ensin Teollisuusvirkailijain kokouksessa ja sieltä suoraan menin Kouvolaan Penttiä vastaan. Menimme ensin Niemiselle ja sieltä tulimme meille." Lauantaina Eila käy sovittamassa takkia ja saa paketin lottakaveriltaan Hantulan Elliltä Pohjanmaalta. Illalla Eila ja Pentti ovat tuttujen pariskuntien kanssa seuratalolla tanssimassa. Riidanpoikasta ja sovinto, mutta "...minusta tuntui, että koko loma hiukan pilaantui."

Sunnuntaina nuoripari käy kuitenkin sulassa sovussa katsomassa seuratalolla Onnellista ministeriä. Se oli Toivo Särkän elokuva vuodelta 1941, pääosissa Tauno Palo ja Birgit Kronström. Sitten käytiin anoppilassa, saatiin Kiurun Irjan tuoma paketti, ja illan päätteeksi Eila saattoi Pentin junalle Kouvolaan. "Tällä kertaa ei ollut ketään!!"

Maanantaina Eila käy voimistelemassa, tiistaina lauluharjoituksissa, pysyy keskiviikkoillan kotona mutta käy torstaina äidin ja Salme-siskon kanssa Kukkosilla Mäyrämäen alla. Muitakin naisia on kylässä samaan aikaan.

Perjantaina Eila ja Kiurun Irja, Pentin kämppäkaverin vaimo, suuntaavat yhdessä Tampereelle. "Nousin aamulla aikaisin ylös, tein taikinat. Silitin, leivoin y.m. Klo 15 junalla lähdin Kouvolaan. Siellä tapasin Irjan ja yhdessä lähdimme Tampereelle. Heinon Lempi tuli Riihimäelle asti. Klo 20.15 olimme Tampereella, Pentin ja Paulin luona." Lauantaina pariskunnat käyvät ensin syömässä Hämeensillassa ja menevät sitten juhlimaan, mitä varten Eila ja Irja ovat tulleetkin Tampereelle. "Olimme Pentin kanssa juhlissa melkein loppuun asti."

Sunnuntaina hauskanpito jatkuu. "Päivällä teatterissa, ´Rakas veljeni`. Irja lähti illalla. Me Pentin kanssa olimme illalla elokuvissa. Kiva fimi ´Minä elän´. Ihana!" Maanantaina Eila saa Pentiltä kirjan Suomen säveltäjiä ja ostaa Pentille Kiven kootut. Nuoripari käy myös rva Pikkaraisen, Pentin vuokraemännnän, nimipäivillä. Rouva oli näköjään Elsa, ja Elsan päivä oli silloinkin lokakuun 14. päivä. "Olemme olleet 3 kk kihloissa, päivälleen, ja olen niin rakastunut." Tiistain Eila ja Pentti viettävät lähes kokonaan Pentin asunnolla mutta lähtevät sentään illalla tanssimaan. "Tämä aika täällä Tampereella on mennyt kuin siivillä ja minulle tulee varmasti kamala ikävä." Oikein arvattu. Juna lähtee keskiviikkona 6.15, Pentti on saattamassa. "Lähtiessä tuli niin ikävä, että itketti väkisinkin. Kotona noin klo 14. Kävin heti nukkumaan."

Eilan lomaviikko näköjään jatkuu. Hän käy torstaina päivällä Niemisellä, ja illalla Niemiset käyvät Mäyrämäellä lammaskaalilla. "Kirjoitin vielä Pentille. Aamulla on mentävä työhön taas. Ikävä Penttiä." Ja haikailu vain yltyy. Perjantaina "Pentti soitti tänään! Oli niin hauskaa saada kuulla hänen äänensä. Sain myös kirjeen häneltä ja itkin, kun minulla oli niin ikävä. Kirjoitin itsekin hänelle ja lähetin sen opiston osoitteella, saa nähdä meneekö perille." Opistolle? Ai niin, postihan jaetaan lauantainakin, ehkä Pentti saa viestin pari tuntia aikaisemmin tällä konstilla. Illalla Eila kuitenkin menee lauluharjoituksiin eikä enää kirjoittele kirjeitä. Mutta lauantaina: "Olin koko illan kotona ja kirjoitin Pentille kirjeen."

Seuraava viikko kuluu tunteiden vallassa. Sunnuntaina - sunnuntai oli tuohon aikaan viikon ensimmäinen päivä - Eila käy serkuillaan Kallioisella, lukee kotona kirjaa Ainoa nainen ja laittaa ruokaa. Maanantaina hän saa kirjeen Pentiltä, kirjoittaa sulhaselle takaisin ja käy voimistelemassa. Tiistaina Pentti soittaa, illalla Eila käy lauluharjoituksissa. Kaikki tämä kirjeenvaihto ja soittelu töihin tuntuu niin touhukkaalta ja konkreettiselta, vaivannäköä vaativalta tähän kännyköiden pikaviestiaikaan verrattuna.

Keskiviikkona Eila suuntaa illalla seuratalolle Ed.seuran (?) illanviettoon, ilta "meni oikein hauskasti". Nelly-sisko tulee illalla Lahdesta. Torstaina ja perjantaina puljataan munkkien kanssa. Ensin Eila käy Niemisellä munkkikesteissä ja saa anopiltaan kaksi rullaa valkoista lankaa ja sohvanpäällisen. "Kirje Pentiltä!!!" Perjantaina Pentti tulee päivällä kotiinsa ja soittaa heti Eilalle. "Illalla hän oli meillä ja minä paistoin munkkeja, jotka epäonnistuivat." Lauantaina Eila käy töiden jälkeen appensa suutarinverstalla katsomassa Penttiä, joka ilmeisesti auttelee siellä isäänsä. Sitten lähdetään Pentin sedän luo syömään maksakaalia, minkä jälkeen jaksaakin taas mennä tansseihin Kymille - ilmeisesti Kymin työskille Mäyrämäen juurelle. "On taas niin hauskaa, kun Pentti on kotona, mutta kun aika kuluu vain niin nopeasti, liian nopeasti."

Ollaanpa sitä nyt malttamattomia, onhan tässä näköjään vielä pari päivää jäljellä, ja reilun vuoden kuluttua koko loppuelämä. Sunnuntaina Eila ja Pentti käyvät elokuvissa, pistäytyvät sieltä Niemiselle ja illalla seuratalolle. Maanantaina Pentti on Eilaa vastassa lounastunnilla, käy tämän kanssa syömässä Mäyrämäellä ja saattaa morsion töihin. Iltapäivällä hän suuntaa takaisin Tampereelle. Eila viettää illan keskuskoululla Teollisuusvirkailijoiden huvitoimikunnan kokouksessa. "Senjälkeen kirjoitin Pentille."

Tiistaina lenssu estää lauluharjoituksiin menon. Keskiviikkona on Eilan nimipäivä. "Pentin puh.soitto aamulla, kukkia kotiväeltä, Niemisiltä, Kukkosilta ja Elviltä sekä kirja Elviltä ja Pentiltä ja keramiikkamaljakko kotiväeltä. Myös kirje Pentiltä. Niemiset, Kirsti ja Elvi olivat illalla meillä. Kirjoitin Pentille illalla." Sama meno jatkuu lokakuun viimeisenä päivänä. "Yritin soittaa Pentille, mutta en saanut puhelua. Se ei nim. ehtinyt ennen kahtatoista. Kirjoitin hänelle illalla."

Kiitos, Eila, kun kerroit sentään lammaskaalista ja maksakaalista ja nimipäivälahjoista - niistä voi päätellä jotain elämänmenosta ja merkkipäivien vietosta. Oma vikani, kun en lukenut kalentereita äidin eläessä - olin jo saanut ne käyttööni silloin. Olisin voinut kysyä, mitä lauloitte kuorossa, ketkä artistit viihdyttivät seuratalolla ja Kymin työskillä, millaisia vaatteita tansseissa käytettiin. Voitko äiti tulla takaisin, niin kysyn ja kuuntelen paremmin.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Rauni Henttonen, sunnuntailapsi

Rauni Henttonen näkee elämänkaaressaan selvän teeman. Se on vienyt häntä evakkoretkien alusta koko paperimiehen uran läpi.
- Olen syntynyt sunnuntaiaamuna kello 8. Koko elämäni se on loistanut minulle: olen sunnuntailapsi. 

Suomen lähihistoria on heitellyt Henttosta. Hän koki ensimmäisen evakkomatkansa kuusivuotiaana Ensosta ympäri Suomea, ja osan sotavuosista hän vietti Ruotsissa sotalapsena. Paluu ei ollut helppo.
- Olin liian hyvin pukeutunut, osasin suomea heikosti. Jouduin tietysti koulun pihalla kaikenlaisiin kahnauksiin.

Toinen evakkoon lähtö kesäkuussa 1944 näyttää täältä katsoen Raunista hupaisalta. Hän odotti jännittyneenä seuraavana päivänä Ensossa pidettäviä suuria juhannuskisoja.
- Olin ylpeä kun olin päässyt paikallisen seuran pikkupoikien viestijoukkueeseen. Kun tulin illalla kotiin harjoituksista, siellä oli mylläkkä päällä. Sanoivat, että huomenna pitää olla yhdeltätoista juna-asemalla. Se retki johti Suomenniemen ja Kuopion kautta Kuusankoskelle. Ensolaiset - tehtaalaiset - oli määrätty muuttamaan tänne, ja jääskeläisten maaseutuväestö samalta seudulta Elimäelle. Minulla on kaksi veljeä ja sisko, isää en ole koskaan nähnyt. Hän lähti ennen syntymääni Neuvostoliittoon ja jäi sille tielleen. Heitä lähti neljä veljeä. Kahdesta tiedetään, että heidät on ammuttu poliittisista syistä -38, muista ei ole tietoa.

Kuusankoskella perhe asui ensin Keltissä Laviamäen talossa. Rauni kävi Keltin kansakoulua.
- Olen käynyt kuutta luokkaa kansakoulua yhdeksässä eri koulussa, niistä kahta luokkaa Ruotsissa. Kuusaalle muutossa koulu vaihtui Keskustan kansakouluksi. Opettajamme Maija Myllymäki laulatti meillä virttä 555 joka päivän päätteeksi, Rauni kertaa mieluista muistoa.

Kuusaan keskustaan perhe muutti ensin ns. Rämätorppaan Killingintien varrelle, ja siitä he pääsivät Pirtu-Laakson taloon, kuten sitä siihen aikaan kutsuttiin. Kaksikerroksinen tiilitalo oli Sutisen talon vieressä, Valtakadun tuntumassa - se oli olemassa vielä 70-luvulla.
- Omistaja oli salakuljettaja, hän oli kieltolain aikana hankkinut niin paljon, että sai rakennettua komean tiilitalon. Laakson leski asui alakerrassa ja vuokrasi huoneita muualta talosta.

Rauni Henttosen äiti kesti sodan myllerryksen lapsikatraansa kanssa mallikkaasti. Hän pääsi Kuusaalla Kymiyhtiön sahalle töihin. Raunin siskokin pääsi sahalle töihin, oli siellä pari vuotta ennen muuttoaan Ruotsiin.

Kymin teollisuusoppilaitos. Kuva: Jukka Airola
Kansakoulun jälkeen Rauni meni Kymiyhtiön ammattikouluun neljäksi vuodeksi, metallilinjalle.
- Oikeastaan vasta kolmantena vuonna erikoistuttiin, minä olin jyrsijänä koko kolmannen luokan. Neljännella luokalla meidät jaettiin: viisaimmat pääsi sähköpuolelle, seuraavaksi viisaammat metallipuolelle. Minä olin kai vähän epätasainen - metalliopinnoista huolimatta päädyin paperipuolelle. Taisi käydä parempi viuhka kuin arvasinkaan. Sunnuntailapsena ohjauduin parempaan paikkaan kuin olisin itse osannut toivoa.

Kesäpoika torjui katastrofin

Ammattikoulusta tie vei suoraan yhtiön leipiin. Rauni aloitti kesälla putsaripoikana, sitten hän oli paperitehtaan käyttölaboratoriossa vesipoikana - haki näytteet eri puolilta tehdasta ja kuljetteli tarvikkeita minne piti. Hetken Henttonen oli prässipoikana koneella, mutta tehtaanjohtaja Estlander kutsui hänet takaisin laboratorioon töihin.
- Syyn arvasinkin. Yksi näytteenottopaikoista oli niin kaukana, ettei moni viitsinyt käydä hakemassa sieltä näytettä. Minä onnenpoika kävin, ja yhtenä aamuna ihmettelin veden sakeutta. Estlander tuli yhdeksän maissa ja huomasi näytteen toimiston hyllyllä. Siellä syntyi aikamoinen skandaali, kun hän näki että näytteessä oli niin paljon kuitua. Muut epäilivät, että poika on ottanut väärästä paikasta, ja Estlander komensi hakemaan uudet näytteet. Uusissa oli yhtä paljon vikaa, ja se tarkoitti että jokin laite oli särkynyt. Estlander huomasi, että tämähän on tehokas poika, Rauni naurahtaa.

Henttonen muistaa tarkkaan työkaverinsa nimineen tarinoineen. Prässipojan tehtäviin Raunin opasti hyvä jalkapallokaveri Frimodigin Matti. Koneenhoitajana oli Taavi Kataja, "hopeamitalimies Erkki Katajan isä". Jälleen Rauni koki onnenhetken.
- Siihen aikaan  pestiin yövuoron jälkeen aina koko kone. Se seisoi yöt. Matti neuvoi, että nyt kun raappaat koneen oikein hyvin puhtaaksi, vuoromestari näkee eikä sen jälkeen enää vahdi niin tarkkaan. Tein oikein huolellisen puhdistuksen. Vuoromestari Lauri Nyman tuli tarkastukselle. Hänen tunnuslauseensa muuten oli: "No, mitäs me tässä, omassa tehtaassa, hyvä työ omaan tehtaaseen." Hän kiipesi sitten tarkastamaan putsauksen jäljen. Kun ei ollut limaa laatikon reunoissakaan, hän totesi tyytyväisenä: "No näin se pitää olla, omaan taloon." Sen jälkeen hän ei minua enää tarkastanut. Tuskin joka kerta enää sen jälkeen niin tarkasti putsasinkaan.

Prässipojan työ oli henkisesti niin rankkaa, ettei Rauni mielestään enää sellaista kestäisi. Kaikki oli käsiohjauksessa, koko ajan piti valvoa etteivät viirat ja huovat mene raamiin.  Siinä ei auttanut silmää ummistaa.
- Pikkasen joskus fuskattiin, kun oli kaksi konetta vastakkain ja Ääpälän Matti vitosella. Välillä siinä katsottiin toistemme koneet, että sai hetken olla rauhassa. Siinähän oltiin kahdeksan tuntia putkeen, lounastaukoa ei ollut, eväät syötiin koneen ääressä jos ehdittiin. Jos meni raamiin, tuli aikamoiset nootit. Kone seis ja vaihdettiin,valtava taloudellinen tappio.

Kymintehdasta
Raunin kone PK 6 ajoi erilaisia papereita.
- Erikoisin oli raamattupaperi Intiaan. Ja jollekin Indian Newsille meni vaaleanpunaista parempaa sanomalehtipaperia. Kutonen oli ainoa kone, joka ajoi värillistä paperia.

Kutoskoneelta Rauni Henttonen siirtyi vuoden työskentelyn jälkeen kolmoskoneelle apumieheksi.
- Luoton Vilkki oli silinterimiehenä ja Beethoven eli Nikulan Aatto oli koneenhoitaja. Sulevan Olli oli rullamies. Nikulaa me nuoret pojat sanottiin Beethoveniksi, kun hän soitti Veikko Talven johtamassa Kuusankosken orkesterissa, muistaakseni viulua... Kalanterinkäyttäjänä oli toinenkin muusikko, lihakauppias Kososen isä, joka soitti tanssiorkesterissa, Rauni kertailee koneen miehistöä.

Henttonen kuvailee paperikoneen miesten työnjakoa. Rullamies vastasi siitä, kuinka paljon paperia ajettiin, hän oli ryhmän matemaatikko. Hänen piti laskea tilauksesta määrät ja ennakoida, missä vaiheessa lajia vaihdetaan. Silinterimies vastasi kuivausosasta. Koneenhoitaja oli koko ryhmän päällikkö ja märän pään johtaja.
- Hän se teki paperin, laski kuinka paljon kuitua, minkälaiseen virtaukseen ja millä nopeudella. Laadun vaihto tapahtui vauhdissa, konetta ei pysäytetty. Lappu väliin, turha paperi tapettiin tappopuukolla pois ja vietiin pulpperiosastolle uuteen käyttöön. Myynnistä ajot riippuivat, välillä ajettiin viikokausia samaa laatua, sen kun tilausnumeroa vaan vaihdettiin asiakkaan mukaan.

 Oikeastaan Raunin mukaan apumies tekee koneella kaikki työt, muut eivät tee mitään.
- Kerrankin tuli koneelle insinööri, nosti lattialta harjan ja ojensi sen rullamiehelle: lakaisepas lattiat. Rullamies vastasi, että siit on kuule aikaa kun mie olen noit hommii tehny. Apumies ajoi nosturia, oli mukana rullanvaihdossa, korjasi hylkyjä, pinkkasi laatikkoon ja veti tehtaan toiseen päähän ja taas äkkiä takaisin, oli myös kalanterilla apumiehenä. Kyllä siinä hommaa riitti.

Silinterimies Juho Eemil Mäestäkin Raunilla on juttu. Tämä sai kerran aiheettoman varoituksen. Koneelle piti vaihtaa kuivaushuopa. Se pannaan paikalleen umpinaisena, telat syötetään uudelleen sisään lankkua pitkin. Rauni oli urheilujanuorukaisena riski mies, samoin Hanski "omasta mielestään". Raunilla ja Hanskilla oli tehtävänään hankala alatelan vaihto. Siinä pitää mennä koneen sisäänkin. Mäki lähti hakemaan kahden muun kieltelystä huolimatta varastolta metallivahvisteista lankkua apuvälineeksi.
- Sillä aikaa me otettiin telasta kiinni, eihän se nyt painanut kuin vähän yli sata kiloa. Tuupattiin se huovan sisään. Mutta minulta lipsahti öljyssä jalka, telan pää painui huopaan, ja siihen tuli puolen metrin halkeama. Kun Eemeli tuli takaisin, hän vain lupsutteli tekohampaitaan: "Ai jaa, noinkos siinä sitten kävi?" Ei hän meitä moittinut. Ei huopa kokonaan pilalle mennyt, mutta jouduttiin parsimaan, ja seisakki jatkui. Eemeli sai johdolta kirjallisen varoituksen huolimattomasta työstä eikä koskaan kertonut kellekään, että oli syytön. Työväenliikkeen mies, punakaartin johtajia. Oli Tammisaaressa vankileirillä, mutta hänen vaimonsa meni puhumaan johtaja Walter Ramsaylle. Ramsay oli soittanut vankileirille ja vaatinut Mäen takaisin, koska tämä oli tehtaalla tarpeellinen mies.

Koneiden sisään on pitänyt ryömiä tehtaalla myöhemminkin. Tässä vaihdetaan PK 7:n silinterin sisällä olevia lauhdevesisieppareita 80-luvulla. Kuva: Ilmari Jokinen.

Apumiehestä Henttonen lähti rullamieheksi neloskoneelle, joka oli vuonna -55 siirtynyt keskeytymättömään vuorotyöhön - sitä ennen koneet seisoivat sunnuntaisin. Rupesiko tuore rullamies nyt työntämään kaikki hommat koneen apumiehelle?
- No tietysti. Mulla oli Mukkilan Hanski apumiehenä, Erkin vanhempi veli. Mies, joka oli koko ikänsä säästänyt rahaa ja muisti sen mulle kertoa, kun minulla oli aina rahat loppu, vaikka oli parempi palkka. Hanski osti ensimmäisenä koko seudulla sähköpolkupyörän, Rauni muistaa.

 Rullamiesajoilta muistuu mieleen taas tarina.
- Olin hirveän rakastunut yhteen tyttöön. Yövuorossa vartuin rullan valmistumista makaillen tupakkapenkillä. Katosta tippui kuitenkin kondenssivettä päälleni. Koko romanttinen ajattelu kärsi siitä, että iso pisara läiskähti vähän väliä naamaan.

Raunin appi Jalmari Hämäläinen oli töissä viivauskoneella, joten Rauni on nähnyt ruutuvihkon tekoakin.
- Yläsalissa oli viivauskone, jolla ajettiin viiva-arkkia ja ruutuarkkia. Hieno keksintö, arkki tai rulla kulki värilankojen alta. Langat oli kiristetty äärimmilleen, ne tekivät viivan ihan suorana paperille. Ruutupaperin poikkiviivat teki tela.

Rullamiesaikoina vanha hyvä kaveri Teittisen Arno istuskeli joskus koneen äärellä juttelemassa. Hän oli käynyt teknillisen koulun ja patisteli Rauniakin opiskelemaan. Rauni pääsi Varkauden teknilliseen kouluun ja aloitti siellä kaksivuotiset opinnot syksyllä -56. Kymiyhtiö tuki Raunin opintoja, "leskiäidin köyhää poikaa".
- Minut kutsuttiin tuomari Ahlbomin luo, ja hän kertoi mahdollisuudesta tukeen, jos sitoutuu tekemään yhtiössä töitä valmistumisen jälkeen. Sain 40 000 markkaa suoraa rahaa ja 60 000 markkaa lainana, joka kuoleutui viiden vuoden palvelusajallani yhtiöllä. Raha annettiin erinä syksyisin, ja kävin heti ostamassa varkautelaisesta ravintolasta ruokalipukkeen jokaiselle koulupäivälle. Minulla oli varma lounas, mutta jos oli rahanpuutetta eikä ollut nälkä, myin lipukkeita kavereille.

Ura lähti nousukiitoon

Valmistuttuaan Rauni sai yhtiöllä "äärimmäisen hyvän kohtelun". Hän aloitti työt varavuoromestarina.
- Oli niin monta vanhaa vuoromestaria, Tamlanderin Konsta, Nymanin Lauri, Bernhard Paavola, jotka jäivät pois töistä. Minä sain siksi jo syksyllä nuoremman vuoromestarin paikan.

Henttonen meni tehtaanjohtaja Estlanderin puheille muistilappu mukanaan, että muistaisi pyytää kaiken toivomansa kirjalliseen sopimukseen.
- Esitin listani, ja lopuksi puhuttiin palkasta. Estlander kertoi, millaista palkkaa oli tarkoitus maksaa. Se oli huomattavasti enemmän kuin olin kuvitellut kehtaavani pyytää. Seuraavan vuoden alusta sain siihen vielä uuden tes:n mukaisen korotuksen. Palkka oli järjettömästi enemmän kun oltiin Varkauden opiskeluporukan kanssa ennakkoon kuvitelleet.

Estlander ehdotti, että Henttonen muuttaisi vaimonsa kanssa Niementiellä tyhjäksi jääneeseen Kuusaanniemen ylimestarin asuntoon. Siinä oli tuoreelle avioparille väljät tilat, neljä huonetta ja keittiö, kaksi sisäänkäyntiä, kuisti, puutarha. Pian perheeseen syntyi tytär.
- Puulämmitys oli, yhtiö toimitti halot, 43 mottia kipattiin pihaan. Olin niin pieni pomo, etten saanut niitä pinottuna, itse täytyi pinota. Siinäkin oli ihmeellinen asia: eihän kaikkia ehtinyt vuoden aikana polttaa, niinpä huoltokonttorista sai rahana sen mitä ei käyttänyt. Hemmetin kiva oli herrana olla, Rauni naureskelee.

Paperikoneen tampuriteloja. Kuva: Ilmari Jokinen
Ja taas kävi ihmeellinen onni.
- Vanhoja ukkoja lähti jälleen pois, ja minä sain jo parin vuoden kuluttua vanhemman vuoromestarin paikan 29-vuotiaana kaikkia muita nuorempana.

Vuoromestari on koneen päällikkö, vastaa sen tuotannosta ja henkilöstöstä. Henttosella oli kaksi konetta vastuullaan.
- Siinä työskenneltiin samassa tilassa missä koneet jauhoivat kovassa melussa. Työolot oli kauheat: kuumaa ja märkää. Siellä oltiin omissa vaatteissa. Tupakkapenkki oli mitoitettu viidelle miehelle. Miehiä oli enemmän, varamiehiäkin niin paljon, että jonkun piti lähteä töihin, kun ei ollut istumapaikkaa, Henttonen virnistää.

Eikö siellä pitänyt näyttää ahkeralta ja olla tekevinään jotain?
- Ei pitänyt. Paperitehtaalla on sellainen filosofia, jonka on moni isompikin herra sanonut: kun miehet istuu, tehdas tuottaa. Sitten kun viira meinaa mennä raamiin tai rata katkeaa, koko porukalla on kiire korjata ongelmaa. Laadun kustannuksella ei istuttu koskaan.

Vaatteille oli jokaisella oma kaappi koneiden takana. Rauni kertoo punakaartin veteraanista Verner Granqvistista, joka oli sisällissodassa viety jo teloituspaikalle hiekkakuopalle. Rivissä Vernerille oli äkkiä tullut mieleen paeta. Hän hyppäsi taaksepäin kuoppaan ja pääsi livistämään karkuun ampujilta. Verner piileskeli Pilkanmaassa toukokuulle, jolloin olot jo rauhoittuivat.
- Verner tuli mieleen vaatekaapeista siksi, että hän ei halunnut näyttää muille kaljuaan. Hänellä oli töissä työlippis, ja töiden jälkeen hän työnsi päänsä vaatekaappiin ja pisti siellä päähänsä kotimatkaa varten eri hatun. Me käytiin tätä toimitusta välillä kurkkimassakin.

Nyt Raunin on ihan pakko kertoa taas tarina Estlanderista. Tämä oli itse teräväsanainen mutta piti ihmisistä, jotka osasivat antaa takaisin samalla mitalla.
- Eräs työntekijä meni Estlanderin ovelle kysymään perheelleen uutta asuntoa. Pahalla päällä oleva johtaja ilmoitti, että "ei minulla ole teille mitään huoneita antaa". Mies vastasi, että en minä teidän huoneita haluakaan vaan näitä yhtiön asuntoja. Silloin muuttui ääni kellossa: no katsotaanpa mitä löytyisi. Minä olin sanavalmis ja pärjäsin Estlanderin kanssa hyvin, Henttonen myhäilee.

Puistomaata
Pari vuotta Henttoset asuivat Niementiellä ja muuttivat sitten Puistomaalle kerrostalokaksioon. Siellä oli mukavuuksia vähän enemmän.
- Olohuoneessa oli 22 neliötä, aito parkettilattia, sähköt maksoi edelleen yhtiö. Mutta vuonna -63 olin edennyt vanhemmaksi vuoromestariksi, ja yhtiö tarjosi minulle vastavalmistuneesta Lehmustien kerrostalosta asuntoa. On muuten äärettömän hyvin tehdyt talot ne Lehmustien kasi ja kymppi. Muuraamalla tehdyt seinätkin, hyvä äänieristys.

Lehmustien talot yhtiö oli varannut alemmille toimihenkilöille, vuoro- ja päivämestareille.
- Se oli onnellista aikaa. Oltiin kaikki suurin piirtein samanikäisiä, kaikilla oli pentuja, erittäin hyviä ystävyyssuhteita syntyi eliniäksi. Mutta sitten valtio keksi ruveta verottamaan roimasti luontoiseduista. Seitsemänkymmenluvun alussa moni tuttu alkoi lähteä sieltä pois omaan asuntoon. Niin minäkin sitten vuonna -74 muutin uuteen rivitaloon Viinirinteelle.

Kuusaanniemen PK 7 uudeksi työmaaksi

Vuonna -68 oli perustettu  työryhmä suunnittelemaan Kuusaanniemen paperikonetta PK seiskaa. Samaan aikaan Henttonen nimitettiin vuoromestarista päivämestariksi. Päivämestari oli yhdyshenkilö korjauspajan kanssa, laati aikataulut koneelle tehtäviin korjauksiin ja valvoi, että korjauspaja teki ne työt. Keväällä -69 paperitehtaalle alettiin nimittää henkilökuntaa. Boris Sundholm oli jo nimetty käyttöpäälliköksi, ja keväällä Henttonen nimitettiin ylimestariksi.
- Se oli aikamoisen kohinan aihe, yksi toinen henkilö oli kuvitellut paikkaa itselleen ja sanoutui irti. Arvelen, että tässä painoi minun ansioitani enemmän se, että olin Estlanderin kanssa hyvissä väleissä.

Ylimestari on kaikkien toimihenkilöiden esimies, hänen esimiehenään on käyttöpäällikkö. Hän vastaa mm. henkilöstön koulutuksesta.
- Värittelin tuolla putkia ja pidin kokouksia ja koulutustilaisuuksia nykyisellä tanssisalin paikalla Kymintehtaalla. PK 7 oli sisarkone Saksan Nordlandiin vuotta aikaisemmin rakennetulle. Kävin parikin kertaa Saksassa tutustumassa siihen. Siltä pohjalta, ja koneen suunnittelu- ja rakennusfirmojen antaman tiedon avulla opin paperikoneen läpikotaisin.

Käyttöteknikko Rauni Henttonen PK 7:n edessä v. -84. Kuva: Ilmari Jokinen
PK 7 rakennettiin pääasiassa jatkolomaketta valmistamaan. Sellaista paperia tarvitsivat kaukokirjoittimet. Vanhat Kymintehtaan ja Kuusaansaaren koneet erosivat täysin uudesta Kuusaanniemen koneesta. PK seiskalla oli elektroniikkaa ja hienouksia, joita ei kannattanut vanhoihin rakentaa. Tuli neliöpainoautomaattimittaukset, automaattiset nopeudensäädöt koko radan matkalta.
- Kuivausvälit ovat yksikköinä, koska paperi kutistuu koko matkan kuivuessaan. Jos vanhalla koneella nostit tai laskit nopeutta, piti hakea käsiratista uusi nopeus muihinkin väleihin. Nyt ei PK 7:lla tarvinnut tietää muuta kuin "pannaan auto päälle" - kone hoiti säädöt itse.

Taas Henttonen oli onnekkaassa tilanteessa. Hän oli koneella ensimmäinen työntekijä, koska käyttöpäällikkö Sundholm oli silloin lomalla.
- Ylpeilin aina sillä, että olin koneella ensimmäisenä. Sitä mukaa kuin muut työntekijät aloittivat työt, pidettiin koulutusta saliin rakennetussa äänieristetyssä kontissa. Kone käynnistyi joulukuun 19. päivä vuonna -70, ja saatiin ensimmäinen paperierä läpi. Silloin huudettiin ja hurrattiin, piti nimittäin saada  verotussyistä yksi tampuri aikaan sen vuoden kuluessa. Sundholmin Bossen kanssa se viimeinen kuukausi tehtiin kumpikin 12-tuntista päivää, toinen yöllä ja toinen päivällä. Se yksi tampuri teki yhtiölle miljoonia markkoja. Myöhemmin oli useita isoja juhlia koneen takia - siihen aikaan metsäteollisuus piti pojistaan huolta, Rauni kehuu.

Henttonen teki ylimestarin töitä vuoteen -76. Silloin hänet nimitettiin koneelle käyttöteknikoksi.
- Sellainen tekee käyttöinsinöörin vakanssilla töitä, mutta kun ei ollut koulutusta, nimitys oli käyttöteknikko. Vastasin koko koneesta. Parhaimmillaan minulla oli 102 alaista, viisi vuoroa. Sundhomista tehtiin silloin tuotantopäällikkö.

PK 7 oli 70-luvulla jonkin aikaa Suomen suurin hienopaperikone. Sitä uudistettiin useaan kertaan. Alussa paperia valmistui 490 metriä minuutissa, korjausten jälkeen 700 metriä minuutissa. Sitten siihen tuli mukaan päällystyslaitos, jolloin se Raunin mukaan muuttui äärettömän monimutkaiseksi ja vaikeasti hallittavaksi.
- Mutta kyllä se tuotantoa tempaisi koko ajan, ajoi ennätyksiä ennätyksien jälkeen, Henttonen kehaisee yhtiöläistä ylpeyttä äänessään. Myöhemmin sitten PK 8 ensin ja PK 9 seuraavaksi olivat Euroopan suurimpia hienopaperikoneita.

Henttonen v. -80 PK 7:n toimistossa. Kuva: Ilmari Jokinen
Alun perin paperikone seitsemän teki kopiopaperia, jota nyt ajaa PK 9.
- Vastasin tuotannosta, ja Rank Xeroxilta, asiakkaalta, oli pitkään mies mukana työssä valvomassa laatua. Se paperi, jota Rank Xerox ei hyväksynyt, leikattiin meidän arkkisalissa ja myytiin Kymin omana laatuna. Saatiin siitä vielä parempi hinta. Minä syötin sitä Rank Xeroxin äijää Koskelassa, pidin kapakassa illallisia, jotta hän viestittäisi Xeroxille meistä hyvää.

Kopiopaperin tuotannossa oli omat pulmansa. Kopiokoneessa käytettiin niin korkeaa lämpötilaa, että arkit alkoivat käpristyä. Asiaa tutkittiin huolella omassakin laboratoriossa.
- Sitten Valmet keksi: paperikoneen perään alettiin tehdä erillisiä kynnyksiä ja suuttimia, että sieltä saatiin mahdollisimman kovalla paineella kuitu tulemaan ulos poikittain eikä niin kuin tukki virrassa. Niinpä paperi ei enää käpertynyt. Se oli valtava keksintö, jota oli tekemässä satoja ihmsiä pitkin maata. Olin yksi pieni porras siinä, käyttäjän ominaisuudessa.
 
Vuonna -71 paperikoneen sivuun rakennettiin arkkisali, joka käsitteli seiskan arkit. Salissa oli töissä 140 naista, kaikki lähiympäristöstä.
- Ne oli nuoria naisia. Voi voi kuinka ihanaa oli nuoren miehen kävellä siellä ja katella että herranen aika kun ne on nättiä, Rauni muistelee.

Vuonna -72 astui voimaan uusi työturvallisuuslaki. PK 7:llekin alettiin rakentaa äänieristettyjä koppeja, ja samaan aikaan alettiin käyttää kuulosuojaimia. Siihen asti joka ryhmällä oli oma ohjausyksikkö koneen vieressä käytävällä.
- Koneenhoitajalle oli jo rakennettu ns. tupakkahuone, että sai olla poissa melusta.

Päästövaatimukset pelästyttivät

Paperikone 8 oli valmistunut vuonna -83, tehtaanjohtaja oli kiinni sen ja myöhemmin PK 9:n projektissa. Niinpä Henttonen johti käytännössä yksin seiskan tuotantoa. Monessa liemessä häntä oli keitelty tätä ennenkin. Esim. vuonna -74 valmistui Kuusaanniemeen ensimmäinen "paskis", jätevesialtaat puhdistuksineen, ja hän oli käynnistämässä sitä. Paskis tuo mieleen muiston vuodelta -68.
- Jostain päin maailmaa alkoi tulla paineita, että jätevesiä pitää ruveta puhdistamaan, ei niitä saa jokeen laskea. Estlander kävi kuumana: jumalauta mitä ne maailman herrat keksii, mistä me sellanen raha saadaan että noin valtavat putkistomäärät rakennetaan, joita pitkin puhdistushuoneeseen johdetaan meidänkin svenpetersen-vedet. Myöhemmin huomattiin, että koneelle saadaan takaisin jätteenä laskettua tavaraa. Silloin Estlander iloitsi: ei olisi uskonut, tämähän on valtava parannus liikevaihtoomme! Niin kuin olikin, aikaisemmin savi ja kuitu oli menneet jokeen. Nyt kannatti pumpata Kymintehtaan jätevedet Kuusaanniemeen puhdistettaviksi.

Rauni Henttonen ja sellutehtaan johtaja Erkki Laasonen PK 7:n jätevesialtaalla v. -75. Kuva: Ilmari Jokinen

Rauni Henttonen oli PK 7:lla siihen asti, kun päällystysyksikköä alettiin rakentaa koneen päähän vuonna -89. Siinä vaiheessa hänestä tuli yksikkönsä päätoiminen koulutuspäällikkö.
- Minun tilalle tuli yksi insinööri ja yksi diplomi-insinööri, hän kuittaa mutta kertoo, että kaksi miestä tarvittiin muidenkin työpaikkajärjestelyjen takia kuin täyttämään yhden hyvän virkaa. - Nythän seiska on valitettavasti purettu ja sen tilalle rakennettu kuivauskone, Henttonen lisää.

Botho Estlander on kuuluisa monen yhtiöläisen tarinan aihe. Rauni kysyy, voisiko vielä kerran palata Estlanderiin, jota hän ihaili suunnattomasti.
- En ole ruskeakieli, mutta kunnioitin hänen epätavallista käytöstään. Kovin moni häntä vihasikin. Joka tapauksessa 60-luvulla oli taas kerran menossa sähkömiesten lakko, äärettömän pitkä. Tehtaalla ei mikään tahtonut toimia. Minulla oli yövuoro, ja Estlander soitti yhdentoista aikaan, että hänen taloonsa ei tule vettä. Hän asui vaimoineen johtokunnan huvilan vieressä olleessa huvilassa. Tiesin että vesisäiliö on pääkonttorin päällä. Soitin Koirasen Paavolle, ja hän meni katsomaan mikä siellä oli vikana. Itse läksin vesilaitokselle ja huomasin, että pumpussa olikin sähkövika. Käänsin vivun automaattiasennosta pumppaukselle ja huomasin, että säiliön pinta on hyvin korkealla. Uusi soitto Paavolle, mene helkkarissa nopeasti katsomaan ettei säiliö vuoda yli pääkonttoriin, sitten ollaan taas kusessa. Paavo meni hoitamaan tilannetta, minä jäin odottamaan häneltä soittoa vesilaitokselle. Sinne ilmestyikin Estlander kunnolla juovuksissa. Hän sanoi ensimmäiseksi vesilaitoksen hoitajalle: "Kuule kommari, olet tehnyt taas vahinkoa täällä, ala painua kotiisi."
 - Menin miehen perään ja sanoin että älä kotiin mene, jää odottelemaan syrjässä. Estlander komensi, että lähdetään katsomaan tilannetta heille kotiin. Piti mennä orapihlaja-aidan raosta ja valitin, että minulla on vain lyhythihainen paita, hänellä nahkapusakka. Estlander sanoi että sinä tulet, nojasi puskaan niin että pääsin toiselle puolelle ilman naarmuja. Mentiin Estlanderin verannalle, tämä ojensi että olet hiljaa, vaimo nukkuu ja suuttuu, jos herää.
 - Estlander kokeili keittiön hanaa, huomasi että vettä tulee ja kiroili ihaillen, että sehän toimii. Tätä pitää juhlia. Hän otti jääkaapista olkikoriin kuusi kaljapulloa, ja menimme verannalle. Nappailtiin ne, haettiin lisääkin ja istuttiin puoli kuuteen aamulla. Minäkin aloin olla aika tikussa, hän vielä enemmän. Puhuttiin aika syvällisiä sinä yönä, kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi ja hänen minua kohtaan. Läksin puoli kuudelta toimistoon vuoronvaihtoon seiniä pitkin. Että tällä tavalla tämän maailman asiat on henkilökohtaisia. Hyvä veli -systeemi on äärettömän tärkeä ja toimii valitettavasti aina vaan. Tässä tapauksessa se oli kyllä minun etu.

Kun nousee prässipojasta vuosien vieriessä käyttöteknikoksi, asema työyhteisössä muuttuu alaisesta pomoksi. Tuliko siitä hankalaa?
- Olin köyhän perheen poika ja nähnyt nälkääkin. Tehtaalla olin työntekijänä yli kymmenen vuotta enkä rikkonut välejä mihinkään päin. Olen joutunut tekemään ikäviä päätöksiä ja antamaan lopputilejä, mutta ne on ainakin kohtuullisesti hyväksytty.

Vuorineuvosta nimittämässä

Alkuvuotensa paperitehtaalla työskentelystään Henttonen kuului Paperiliittoon. Hän kertoo marssineensa vuonna -56 yleislakon aikaan Voikkaalta Kuusaalle.
- Lakkoaika oli hemmetin hienoa, oltiin kalassa Lauttarannassa. Maaliskuun ensimmäisestä päivästä alkaen kuudenteentoista päivään saakka oli pilvetön taivas. Minullahan oli onni silloinkin. Lakkotilaisuudessa Puistomaalla työnväentalolla laulettiin Kansainvälistä ja oltiin, että "me vaatimme, juu". Verot valtion maksettavaksi, Rauni virnuilee.

A4-leikkurille menevä rulla. Kuva: Ilmari Jokinen
Luottamustehtäviäkin Henttonen on hoitanut esim. Mestarikerhon puheenjohtajana ja Kuusankosken Teknisten puheenjohtajana - Paperiliitto oli vaihtunut työtyötehtävien muutoksissa Teknisten liittoon. Kuusikymmenluvulla Henttonen valittiin toimihenkilöiden lakisääteiseksi pääluottamusmieheksi. Vielä -77 lakkoonkin Henttonen osallistui, vaikka oli silloin jo ylempiä toimihenkilöitä.
- Vietin kaksi viikkoa kesämökillä ja tein hemmetin hienon kivirivinteeringin. Siinä se on muistona lakosta. Mutta koin valtavan ristiriidan, kun lakot 60-luvulta asti aiheutti niin monenmoista sotkua. Nehän oli kaikki poliittisesti johdettuja, poliittisia lakkoja. Osa työntekijöistä ei halunnut lakkoilla. Koneenhoitajat perusti oman liitonkin, ettei heidän olisi tarvinnut seurata muita lakkoon. Mutta Estlander soitti minut yhden kahakan yhteydessä tehtaalle komentamaan koneenhoitajat pois - yhtiö ei halunnut syytöksiä rikkuritoiminnasta.

Luottamusmiestehtävä toi joskus yllättäviäkin velvollisuuksia.
- Olin ainoa laatuani tehtailla, minut kutsuttiin aina kun tarvittiin toimihenkilöedustusta. Tästä syystä olen ollut nimittämässä yhtä vuorineuvostakin. Olin juhlatoimikunnassa, joka valmisteli yhtiön satavuotisjuhlia v. -72. Kerran sain kummallisen kutsun, jota ensin pidin pilana. Onneksi panin mustan puvun päälleni. Minun piti mennä pääkonttorin kolmanteen kerrokseen, Mika Tiivola haluaa tavata. No Tiivola vei minut kokoustauolla kolmannen kerroksen kulmahuoneeseen, jossa istuu suurimmat herrat. Ensin hän jutteli niitä näitä mutta kysyi lopulta, että mitähän mieltä yhtiön henkilöstö olisi, jos toimitusjohtaja Kurt Swanljung nimitettäisiin näin juhlavuonna vuorineuvokseksi. Sanoin, että minusta näin suuren yhtiön toimitusjohtajan pitää olla vuorineuvos, olen aina ihmetellyt ettei Ekholmin jälkeen ole toista tullut. Tiivola ilahtui kovasti, että henkilökunta - yhdellä äänellä edustettuna - oli tätä mieltä. Sitten taas juteltiin muuta, ja audienssi kesti puoli tuntia.

Henttonen oli 80-luvulla päätoimittajana Paperitehtaan uutiset -lehdessä, jota toimitettiin työpaikalla. Hän kirjoitti itsekin juttuja lehteen. Yhtiön virallinen tiedotus ei oikein pitänyt omatoimisesta lehdenteosta. Ei aina myöskään yhtiön johto.
- Sieltä ilmoitettiin kerran, että tällaista juttua ei saisi julkaista. Olin kirjoittanut vähän väheksyvästi päivätyöläisten tekemisistä verrattuna vuorotyöläisten ahkeruuteen konekorjauksissa. No, olihan se liian raflaavasti muotoiltu. Mutta tulipahan sekin sanottua, kun kaikki paperitehtaan miehet oli sitä mieltä.

Eläkkeellä Rauni on mennyt mukaan Kansallisten senioreiden toimintaan, vaikka on ollut aktiivinen työntekijäliitoissa. Oliko se poliittinen valinta?
- Oli. Katos Karjalan poika, kaksi kertaa evakkoon lähtenyt, ei voi koskaan olla muuta kuin musta porvari. En ollut nuorena äänestänyt demareita kuin kerran. Äiti vei silloin minut uurnalle ja käski äänestää Heikki Hykkäälää: "Se on hyvä mies."

Vauhtia riittää edelleen

Työuran päättyessä Henttonen osti asuntovaunun ja ajeli ympäri Suomea ja Pohjoismaita usein yksikseen viikkokausia.
- Olen sillä tavalla erikoinen, että tykkään olla yksin. Ajoin polkupyörällä varmaan kymmenen vuotta kesälomamatkoja Ruotsissa ja Norjassa, aina yksin. Asuin teltassa. Kävin Lapissa neljäkin kertaa vuodessa. Nautin elämästäni.

Lopetettuaan asuntovaunuilun Henttonen vuokrasi kesämökin Harjunjoen rannasta. Nykyisin hän viettää paljon aikaa Selänpäässä erään perikunnan taloa asuen ja hoidellen.

Syyskuussa Rauni vastaa puheluun anteeksi pyydellen.
- Sori kun vähän puuskutan. Olen juuri nousemassa Enontekiössä tunturin kuvetta. Nyt alkaa maisemat näyttää aika hienoilta.

Rauni Henttonen katselee oman sukupolvensa osuutta metsäteollisuudessa kuin tunturin laelta:
- Minun ikäluokkani on kokenut metsäteollisuudessa pitkän kehityksen. Aloitimme 40-luvulla laitteistolla, jonka automaatio oli sotaa edeltävällä tasolla. Myöhemmin tuli mukaan pneumatiikan kehittyminen, sen jälkeen elektroniikan kehitys. Me olemme nähneet sen valtavan muutoksen, jonka paperiteollisuus on kokenut. Paperikoneet ovat lähteneet joltain sadan metrin minuuttinopeudelta, nyt ne menevät yli 2000 metriä minuutissa. Kuitenkin laatu on koko ajan parantunut. Me olemme aina saaneet työtä, meidän ei ole koskaan tarvinnut käydä sitä pyytämässä. Minullekin aina annettiin lappu käteen tai käytiin henkilökohtaisesti kertomassa: siirryt seuraavaan työpaikkaan. Kun vertaa nykyihmiseen, tulee mieleen miten vaikeaa nuorten on löytää omaa sijaansa. Tällaisesta yli 40-vuotisesta työurasta ei varmaan haaveile kukaan. Olemme onnellinen ikäluokka.

Eijaleena Martikainen

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Marjo Lakka on juossut Kuusankoskea maailmankartalle

Marjo Lakka pinkoo SM-viesteissä Torniossa v. 1985. Kouvolan Urheilijoiden joukkue juoksi pronssia 3 x 800 metrillä.
Huippujuoksija, poliitikko, yrittäjä, toiminnanjohtaja - Marjo Lakan cv kalskahtaa niin hienolta, että ujostuttaa pyytää haastattelua. Tai ujostuttaisi, jos ei tuntisi Marjoa mutkattomana ja iloisena kuusaalaisnaisena, jota on helppo lähestyä niin KPL:n katsomossa kuin työpaikallakin. Kaiken kukkuraksi hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa lähes myyttisessä ympäristössä, Aholassa.

Marjo Lakan lapsuuden perheessä oli neljä lasta. Isä oli maalarina Kymiyhtiössä 42 vuotta, äiti oli yhtiöllä siivoojana klooritehtaalla parikymmentä vuotta. Isovanhemmillakin oli työpaikkoja Kymillä. Isänisä oli yhtiöllä veturinkuljettajana ja isän äidinisä oli yhtiöllä töissä. Marjokin oli ylioppilaskesänään muutaman kuukauden käyttölaboratoriossa klooritehtaalla.

Marjo syntyi Hanskalinjalla. Kun hän oli reilun vuoden ikäinen, perhe muutti Aholaan Keltin voimalaitoksen viereen - siellä oli aikoinaan 30-40-luvulla ollut Kymiyhtiön puutarhakoulu ja viljelmät. Viisikymmenluvulla sinne muodostui yhtiön rakennuksiin tiivis asukasyhteisö, jonka jäsenet olivat töissä tehtaalla.
- Siellä oli kaksitoista asuntoa, pikkuinen kylä ihan. Se oli aivan ihana paikka asua, siellä sitä yhteisöllisyyttä tosiaan oli. Jos joku äiti päätti lähteä viiden kilometrin päähän Kuusaan keskustaan pyörällä tai bussilla, hän pyysi naapuria että katotko sillä aikaa meiän lapsia. Kuusikymmenluvulla harvalla oli telkkari, joten meidän kotona katsottiin yhdessä naapureiden kanssa Peyton Placea tai amerikkalaisten laskeutumista Kuuhun. Joku siinä vielä taivasteli, että oletteko noin hölmöjä että uskotte kuulennon todeksi. Naapureissa käytiin ilman että piti kaksi kuukautta aikaisemin sopia, mentiin vaan oven taakse lainaamaan sokeria tai jauhoja, Marjo Lakka muistelee työhuoneessaan Kettumäen palvelukeskuksessa.

Aholaa. Kuva: Jukka Airola
Puutarhakoulusta ja viljelmistä oli vielä jäljellä paljonkin Marjon nuoruudessa. Oli asuntojen omenapuita ja marjapensaita, niitä oli isompina viljelminä nykyisen moottoriliikennetien toisella puolen.
- Ne jaettiin asukkaiden kesken, niitähän oli rivissä varmaan sata. Siellä oli päärynäpuukin. Kasvihuoneita ei enää minun aikana ollut, pelkät sokkelit vain. Navetta, hevostallit ja sikalat oli puuvarastoina. Aika mielenkiintoinen leikkipaikkamme oli rakennus, jossa oli hevospilttuut.

Lapset saivat Aholassa vallata rakennuksia myös kulttuurikäyttöön. He siivosivat varastorakennuksen, järjestivät paikat, rakensivat lavasteet ja esittivät näytelmiä. Tilaisuuteen he järjestivät kahvituksenkin, johon äidit leipoivat pullaa.
- Naapurin setä järjesti meille lapsille talvisin hiihtokilpailut. Joka talosta kerättiin rahaa, jolla saatiin palkinnoksi vaikkapa lusikoita tai karkkia. Kesällä sitten oli yleisurheilukilpailut. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinha hieno kasvupaikka se oli, Marjo hehkuttaa.

Kymijoki virtaa ihan Aholan lähellä, joten lapsia varoiteltiin menemästä joelle. Voimalaitoksen kohdalla kävi erityisen kova virta, ja siinä uitettiin tukkeja. Lapset kävivät uimassa voimalaitoksen alapuolella suvantopaikassa. Marjo ei muista kenenkään hukkuneen jokeen.

Keltin voimalaitos. Kuva: Jukka Airola
Aholan asukkailla oli kaikilla avain voimalaitoksen porttiin, jotta he pääsivät sitä kautta Kelttiin. Taivastelemme entisiä luottamuksen aikoja, ja Marjo ihmettelee, ettei UPM:llä ole ollut mitään ratkaisua Pilkanmaan asukkaille, jotka olivat tottuneet käymään Voikkaalla asioilla tehtaan puolelle johtavan sillan kautta.

Koulussa huomattiin juoksijatyttö

Marjo kävi kansakoulun Kymintehtaan koulussa - "Venäjän puolella" asuville Aholan lapsille se oli lähikoulu. Hän muistelee ihanaa, ihanaa opettajaansa Liisa Suomalaista, joka oli tullut lopetetusta Inginmaan koulusta. Tämä oli järjestämässä maastojuoksukilpailuja, joita käytiin koulujenkin kesken. Nyt Marjon juoksijanlahjat tulivat esiin.
- Voitin jopa pojat. Opettaja taivasteli, että Marjo juoksi vaikka kengät putosi jalasta ja voitti pojat! Kokemuksista huomasin, että jaaha, tässä voisi pärjätäkin. Liityin Kuusankosken Kisaan, jossa ensin hiihdin ja sitten siirryin yleisurheiluun, juoksemaan.

Kymintehtaan koulu
Marjo Lakka sanoo olleensa kestävyysjuoksija, koska "ei ollut nopea". Marjon teini-iässä tyttöjen pisin matka oli 600 metriä, ja se sopi hänelle. Siitä ura lähti kehittymään. Harjoittelu oli toisenlaista kuin nykyisin.
- Siihen aikaan lasten leikit olivat liikunnallisia, oltiin aina ulkona. Rosvo ja poliisi -leikeissä treenasi tietämättään. Lapsiporukalla käytiin hiihtämässä Ahorantaan nykyisen Prisman taa, laskettiin mäkeä - koko aika liikuttiin, Marjo pohtii valmiuksiensa kehittymistä.

Vasta 15-16-vuotiaana Marjo rupesi oikein treenaamaan Kisan puitteissa.
- Aamulla poljin kouluun viisi ja puoli kilometriä, koulun jälkeen pariksi tunniksi kotiin, sieltä parin tunnin kuluttua viideksi uimahallille. Siellä oli yhteisharjoitukset, meitä oli iso joukko samanikäisiä tyttöjä. Käytiin lenkillä, tehtiin vetoharjoituksia, oltiin uimahallin kuntosalilla, ja taas polkupyörällä illlalla kotiin Aholaan. On sitä liikettä saanut, siihen aikaan ei vanhemmat kuskailleet. Tosin kyyti olisi joskus kelvannut, kun oli juostu kuusi kilometriä, tehty vetoharjoitukset ja tukka märkänä piti pakkasella polkea kotiin seitsemän kilometriä, Marjo naureskelee.

Marjolle tuttua harjoitteluympäristöä Kuusaalla
Marjon vanhemmat kannustivat tytärtä juoksuharrastuksessa. Isä oli nuorempana harrastanut telinevoimistelua mutta murtanut siinä ranteensa ja joutunut lopettamaan. Hän ymmärsi tytön liikkumisen tarvetta sitäkin kautta. Äiti otti koululaiset vastaan kotona kaakaon ja hiivaleivän kanssa ja lähti sen jälkeen hiihtämään näiden kanssa vajaan kympin lenkin. Marjo nauraa olevansa myös niin lapsuudesta asti kaurapuurolla kyllästetty, että nykyisin hän keittää mieluummin neljän viljan puuron. Hänen nuoruudessaan kilpaurheiluun ei vielä liitetty nykyajalle tavallista ruokavaliolla säätämistä.
- Oikeastaan se 60-luvun perusruoka oli aika terveellistä: kokojyväviljaa, leipää, perunaa, porkkanaa, lanttua, marjoja. Omenia syötiin syksyllä pitkään, talviomenat käärittiin papereihin ja säilöttiin niin että niitä riitti melkein jouluun saakka. Ei ollut karkkia, ei limpparia, mitä nyt juhannuksena kotiin ostettiin kori sitruunasuudaa. Meidän perheen kolme suht samanikäistä vahti tarkkaan, ettei kukaan saanut enempää kuin muut. Ja muistan edelleen sen ihmeen, kun äidin sisko tuli marraskuun lopulla Liisan päiville ja toi leikkosyklaameja ja päärynöitä. Päärynöitä siihen aikaan vuodesta!

Viisitoistavuotiaaksi Marjo sekä hiihti että juoksi kilpaa, mutta sitten hiihto jäi.
- Eikä varmaan Suomen hiihto siinä mitään menettänyt. Se on niin välineurheilua, on paljon helpompaa juosta. Hiihto voi takkuilla vaikka olisit huippukunnossa, jos ei sukset ja kapulat toimi. Juoksussa sen kun hilppaset vaan, Marjo kuittaa. Ei hän kuitenkaan hiihtoa ole koskaan unohtanut, vauhtia ja kilometrejä riittää joka talvelle runsaasti edelleen.

Juoksuharrastus jatkui, ja 17-18 -vuotiaana Marjollekin tuli henkilökohtainen valmentaja, Jussi Nurkka.  Marjo kehuu häntä todella hyväksi valmentajaksi - Jussi juoksi itsekin kilpaa ja tiesi mistä puhui.
- Ei hän siitä palkkaa saanut, mutta jaksoi pyyteettömästi valmentaa minua melkein 15 vuotta. Asenne treenaamiseenkin muuttui. Kun tulee henkilökohtainen ohjelma, siihen sitoutuu paremmin. Toisaalta yksilöurheilijalta vaaditaan omanlaistaan sitkeyttä, kun ei ole ryhmää tukena.

Tukholmasta Finnkampenista vuodelta  1981. Helena Heikkinen oli
toinen ja Marjo Lakka voitti, vaikka kuvassa ruotsalaiset Karoline Nemetz ja Birgit Bringslid ovatkin
vielä suomalaisten edellä.

Teini-iässä Marjo Lakka juoksi kilpailuissa 300 ja 600 metrin matkoja. A-tytöissä alle 18-vuotiaana matkat pitenivät, tuli 800:n, 1500:n ja 3000 metrin kilpailuja. Juniorisarjoissakin hän saavutti hienoja tuloksia, kaksi hopeamitalia SM-kisoissa Saarijärvellä vuonna -73. Siinä vaiheessa hän pääsi maajoukkuevalmennettavaksi Vierumäelle.

Kahdeksankymmenluvulla Marjo Lakka pääsi todella vauhtiin. 1500 metrillä SM-pronssia -80, suomenmestaruus 1982, -83, -85, -86, SM-hopeaa -84. 3000 metrillä suomenmestaruus -81, SM-hopeaa -84, SM-pronssia -80 ja -82. Kuusi henkilökohtaista suomenmestaruutta aikuissarjoissa ja muut mitalit päälle, eivätkä saavutukset tähän jää: seitsemän kertaa Ruotsi-maaottelussa ja edustuskertoja parisenkymmentä. Lakan ennätysajat ovat 1 500 metrin juoksussa 4.13,87 vuodelta 1981 ja 3 000 metrin juoksussa 9.12,43 vuodelta 1984.

Nuoruuden haaveet toteutuivat moninkertaisina.
- Olin ehkä 14-vuotias, kun lähdettiin Kisan tyttöjen kanssa Suomi-Ruotsi-maaotteluun Helsinkiin. Stadionin piippuhyllyltä katselin muurahaisen kokoisina näkyviä urheilijoita ja haaveilin, että voi kun joskus pääsisi tuonne itse ihan juoksemaan. Vuonna -80 olin sitten ensimmäisen kerran Ruotsi-maaottelussa kilpailijana - on ne fiilikset ihan hienoja.

Tukholman vanha olympiastadion oli tunnelmaltaan tiivis. Kuudesta juoksuradasta uloin oli ihan eturivin katsojien nenän alla.
- Muistan kun tein aukivetoja ennen kisaa radalla, ja katsomosta rupesi kuulumaan "hyvä Marjo!" -huutoja. Siellä oli bussilastillinen porukkaa Kuusaan Rekolasta. Tuli niin kotoinen olo, ja kun tulin maaliin voittajana niin oli aika mahtava tunne - voittaa nyt varsinkin ruotsalaiset, Marjo nauraa.

Marjo Lakka muistuttaa, että osan saavutuksista hän juoksi, koska taso oli jonain vuonna heikko. Mutta isä on kannustanut, että eihän ne nyt sen paremmin juokse vieläkään kuin sinä silloin.
- Toki nykyään on joitain huippuja, mutta mistä johtuukaan, ettei nykyoloissakaan suurta kehitystä ole tähän mennessä tullut. Minähän tein muuta päivätyötä kokopäiväisesti koko urheilu-urani. Olisi helpottanut, jos olisi voinut työskennellä puolipäiväisesti. Kun aamulla lähti puoli kuudelta kevyelle aamulenkille ja töiden jälkeen illalla sille varsinaiselle harjoituslenkille, mietti välillä että onko tässä mitään järkeä. Elämään ei silloin mahtunut muuta kuin työ ja urheilu. Mutta varmaan tietty kunnianhimo, rakkaus lajiin ja se että menestyi, vaikutti niin että siitä kaikesta nautti.

Lähtö Kisasta kuohutti mieliä

Marjo Lakka oli varautunut urheilu-uran jälkeiseen tulevaisuuteen opiskelemalla lääkintävoimistelijaksi Lappeenrannassa. Opiskelemaan lähtiessään hän oli jopa ajatellut, ettei sitten enää urheile.
- Meinasin, että nyt olen jo niin vanhakin, parikymppinen, ettei enää viitsi. Meillä oli tosi kiva kurssiporukka. Istuttiin yhdessä iltaa asunnolla, ostettiin kaikkea hyvää syötävää ja pidettiin hauskaa. Lihoin ensimmäisen puolen vuoden aikana kaiken aikaa mussuttamalla kahdeksan kiloa, kun en enää liikkunut. Ensimmäisen vuoden jälkeen päätin kuitenkin, että jos vielä kokeilisin juoksemista.

Lakka valmistui lääkintävoimistelijaksi -77 ja meni Keskuslaitokselle töihin. Siinä vaiheessa hän alkoi taas treenata kunnolla.
- Loppujen lopuksi pääsin aika nopeasti parempiin tuloksiin. Minullakin ammatti on tukenut urheiluani. Hyvä tietää anatomiasta ja liikunnasta, vammojen ennaltaehkäisystä ja hoidoista, kun itse liikkuu.

Vuonna 1979 Kuusankosken urheiluelämässäkin tapahtui iso käänne. Työväen Urheiluseurojen Keskusliitto TUK päätettiin lakkauttaa poliittisella päätöksellä.
- Kuusankoskella ajateltiin, että TUK:hon kuulunut Kuusankosken Kisa automaattisesti siirtyisi TUL:n seuraksi. Mutta kaikki eivät halunneetkaan siirtyä. Kisa oli ollut TUK:n mutta myös SVUL:n jäsen. Se mahdollisti meille urheilijoille osallistumisen kahden organisaation kisoihin. Tämä työväen urheilun "eheyttäminen" olisi sulkenut meidät pois SVUL:n toiminnasta. Meitä oli parikymmentä kisalaista urheilijaa, jotka siirryimme tästä syystä Kouvolan Urheilijoihin. Oli se tiukka paikka, Marjo muistaa.

Marjo Lakka Kettumäen palvelukeskuksen ravintolassa
Marjo Lakka kertoo, että Kisasta eroamisesta ja svul:laiseen KU:hun liittymisestä seurasi varsinainen hulabaloo. Seuran vaihto takasi kuitenkin urheilu-uran jatkumisen myös taloudellisesti.
- Tuli kommenttia ja kuittia, korttia ja puhelinsoittoa, se oli ihan mahdotonta. Taustalla kyti poliittiset vaikuttimet. Mutta KU:hun liittymistä seuraavana vuonna sain jo Kalevan kisoissa pronssia sekä 1500:lta että 3000 metriltä, olin Ruotsi-Suomi-maaottelussa ja pääsin liiton valmennusjärjestelmään. Seuraavina vuosina suomenmestaruudet takasivat liiton taloudellisen tuen valmennukselle. Pystyi käymään ulokomailla muutaman viikon harjoittelumatkoilla. Kouvolan Urheilijoiden sporttiklubilta tuli stipendejä, joten pääsin useana talvena kahden kolmen viikon etelänleirille.

Treenausreissuja Marjo teki Portugaliin, Kanarialle, Etelä-Espanjaan.
- On ihan eri asia juosta muutama viikko etelässä pitävällä alustalla pienissä vaatteissa, kun Suomessa on kylmää, liukasta, jäistä. Inglesissä huomasin olevani hyvässä kunnossa ja juoksinkin pian SM-halleissa Suomen ennätyksen. Joku leiri meni kyllä pieleenkin: Espanjasta iso osa porukkaa sai kolmen viikon jälkeen kampylobakteerin, ja viimeinen viikko meni sairastaessa. Keho ei palautunut koko vuonna kunnolla, vaikken saanutkaan niveltulehdusta kuten moni muu bakteerin saaneista.

Marjo kertoo saaneensa keväällä -84 myös vatsakalvontulehduksen. Siis samana vuonna kuin hän juoksi SM-hopeaa. Eikö se nyt ollut jo jotain?
- No joo mutta eihän se riitä mihinkään, jos on tavoitteena olympialaiset. En väitä, että olisin Losissa pärjännyt, mutta ihan realistinen oli tavoite saada tulosrajat rikki.  Kuitenkin hallissa paransin Suomen ennätystä viisi sekuntia - yksin juosten. Se on joskus pienestä kiinni, Marjo naurahtaa ja kertoo iloisena katselleensa Los Angelesin olympialaiset televisiosta ja miettineensä että oishan tuolla kiva olla mukana.

Maaottelumatkoista Marjo huomauttaa, että ne eivät olleet mitään huvimatkailua. Matkustettiin yölennoilla, koska ne olivat halvempia, ja heti seuraavana päivänä kilpailuihin. Maaottelun jälkeen paineltiin taas yökoneelle ja kohti Suomea.

Jossain vaiheessa Marjo huomasi, että urheilu alkoi muuttua pakkopullaksi ja kipinä kadota.
- Joskus 80-luvun loppupuolella huomasin ajattelevani, että olikohan se nyt tässä. Lopettamispäätös ei ollut minulle edes vaikea. Kun päätin, että nyt se on loppu, niin se oli loppu. Oli kesä -87. Olin kaksi vuotta aiemmin perustanut oman hoitolaitoksen, tein töitä aamusta iltaan. Kymmenen tuntia töissä jalkojen päällä tietää sitä, että harjoittelu ei ole enää samanlaista kuin ennen eikä juoksu lähde kulkemaan. Ilmoitin vaan valmentajalle, että en muuten sitten lähde Kuopioon Kalevan kisoihin. Hän ei kyllä ilahtunut.

Juoksu ei loppunut kilpailun lopettamiseenkaan. Marjo lähti edelleen iltaisin lenkille, mutta ei tavoitteellisesti.
- Täytyyhän kuntoaan hoitaa, että jaksaa tehdä töitä. Liikunta tuulettaa päätäkin.

Kilometrejä on takana, mutta harjoitellessa on ehtinyt aistia ympäriltään muutakin kuin oman treenin. Marjo kuvailee innoissaan kevään ensimmäisiä tuoksuja, kesän käen kukuntaa, syksyn hapekkaita tihkusateita värikkäässä luonnossa.
- Jos en nyt kolmea kertaa maapallon ympäri ole juossut, niin kaksi ja puoli kertaa ainakin, jos laskee kilometrit, jotka olen elämäni aikana juossut. Vaikka polvi nyt kenkkuilee vuosien rankan treenaamisen vuoksi, niin tekisin samat jutut uudelleen. Urheilusta olen kuitenkin saanut niin paljon. Ainahan uusia niveliä saa.

Mauno Koiviston ansiosta mukaan politiikkaan

Marjo Lakan poliittinen ura alkoi hänelle itselleenkin hieman yllättäen. Vuonna -82 pidettiin presidentinvaalit. Edellisenä syksynä Marjoon otti yhteyttä kuusankoskelainen vaikuttajaryhmä: johtava terveyskeskuslääkäri Seppo Tuominen, kaupunginsihteeri Jorma Lehtonen ja sosiaalijohtaja Heikki Helminen. He pyysivät Marjoa sitoutumattomaksi valitsijamiesehdokkaaksi Mauno Koiviston taa.
- Meitä sitoutumattomia valitsijamiehiä oli Koiviston takana viitisenkymmentä ympäri Suomea - kulttuurin, urheilun, tieteen alalta. En olisi missään nimessä suostunut muiden kuin Koiviston valitsijamieheksi. Syksyllä meillä oli Königstedtin kartanossa illanvietto ehdokkaille, joka oli 25-vuotiaalle meikäläiselle hämmentävää seurattavaa. Paikalla oli monenlaista julkkista: Sylvi Salonen, Kaari Utrio, Arja Saijonmaa, Antti Kalliomäki, Jouni Parkkali, Matti J. Kuronen, Pirkko Liinamaa, Ensio Siilasvuo, Marjo luettelee kuin vieläkin häkeltyneenä mihin porukkaan oli päätynyt. - Yllätyksiä illassa riitti, jossain vaiheessa Manu itse lauloi venäjäksi laulun Metsässä ei liikahda lehtikään.

Tuominen, Helminen ja Lehtonen olivat päätyneet valitsemaan Kuusankoskelta juuri Marjo Lakan, koska tämä oli -81 kesällä herättänyt huomiota hyvillä urheilusuorituksillaan. Hän voitti Kalevan kisoissa 1500 metrin ja 3000 metrin juoksut. Ruotsi-Suomi -maaottelussa hän voitti samat matkat, ja kolmanteen kertaan vielä Suomi-Unkari-Bulgaria -maaottelussa molemmat matkat. Mutta paikallisilta demareilta ei ollut unohtunut, että Lakka oli kaksi vuotta aikaisemmin siirtynyt Kisasta Kouvolan Urheilijoihin.
- Heillä oli kaksi omaa ehdokasta, joita mainostettiin - minua ei vaikka olin sitoutumattomana demareiden listalla. Silloin Kymen Sos.dem.-piiri ja Kymen Sos.dem.-naiset tukivat minua tosi paljon Lappeenrantaa ja Joutsenoa myöten. Vaalissa sain täältä 500 ääntä, Lappeenrannasta 1100. En mennyt läpi, koska minulle ei ollut annettu anteeksi siirtymistä toisen leirin urheiluseuraan.

Sen jälkeen Marjo jatkoi muina naisina urheilu-uraansa ja pysyi koko vuosikymmenen "hyvin epäpoliittisena henkilönä". Sitten tulivat vuoden -92 kunnallisvaalit, ja Kuusankosken sitoutumattomat kysyivät Marjo Lakkaa ehdokkaakseen.
- Mietin tarkkaan, uskallanko. Minulla oli yritys, enkä tiennyt veisikö sitoutumattomien ehdokkaaksi lähtö asiakkaita. Kuusankoskellahan yksi puolue piti yksinkertaisella enemmistöllä valtaa valtuustossa, hallituksessa ja lautakunnissa. Suostuin kuitenkin ja menin ihmeekseni läpi.

Millainen ryhmä kuusankoskelaisten sitoutumattomien kahdeksan hengen valtuutettujoukko oikein oli? Miksi he eivät halunneet toimia puoluetunnusten alla?
- Osa joukosta oli ollut poliittisessa puolueessa mutta tullut sitoutumattomiin. Meitä varmaan yhdisti tietynlainen penseys ryhmäkuria kohtaan, haluttiin ajatella omilla aivoilla. Toisaalta kuitenkin meidän ryhmässä ajateltiin yllättävän samalla tavalla monesta asiasta. Henkilökemiatkin pelasivat yhteen, Lakka pohtii.

Marjo Lakka oli ensimmäisen valtuustokauden kaksi viimeistä vuotta sitoutumattomien ryhmäpuheenjohtajana. Seuraavissa kuntavaaleissa vuonna -96 sitoutumattomien ryhmä kasvoi 12 valtuutettuun. Sosialidemokraatit menettivät yksinkertaisen enemmistönsä.
- Se oli erittäin tervettä tälle kaupungille, tervettä sille ryhmälle. Vaalituloksen jälkeen tässä kaupungissa oli ruvettava neuvottelemaan, ettei yksi ryhmä päätä kaikista asioista. Vuoden 2004 kunnallisvaalien jälkeen erosin sitoumattomien valtuustoryhmästä
ja toimin yhden naisen valtuustoryhmänä käyttämällä nimeä muut. Vuonna 2008 keväällä liityin
sos.dem.valtuustoryhmään ja olin sitten syksyn 2008 kunnallisvaaleissa ehdokkaana sos.dem.listalla. Samana syksynä äänestettiin uuden Kouvolan luomisesta kuuden vanhan peruskunnan alueelle.

Kuusankosken kaupunginvaltuutetun aikoina Marjo Lakalle oli tärkeimpiä kysymyksiä terveydenhuolto. Siinä tehtiin isoja päätöksiä. Kaupunki liittyi samaan aikaan Jaalan kanssa Kouvolan-Valkealan kansanterveystyön kuntayhtymään 2000-luvun alussa, myöhemmin Anjalankoskikin tuli mukaan.
- Siihen oli liityttävä, koska panokset ja resurssit eivät yksin riittäneet, meillä oli hirveä lääkäripulakin. Terveydenhuollon lisäksi minua kiinnosti päiväkotien rakentaminen ja saneeraaminen, vanhuspalvelujen parantaminen, koulujen remontointi - esim. Tähteenkadun koulun korjaaminen oli minusta tärkeää. Haluan, että kunta huomioi kaikki asukkaat, ei vain äänekkäimpiä ja vahvimpia.


Entinen Kuusankosken kaupungintalo
Marjo ehti olla uuden Kouvolan valtuutettuna kaksi kautta. Alkuvuosina hän toivoi julkisestikin uudelle isolle kunnalle 5-10 vuotta aikaa muodostua aidosti yhtenäiseksi kunnaksi.
- Valittaen täytyy nyt todeta, että todennäköisesti muutosta ei tule ennen kuin vanha päättäjäpolvi väistyy, ne jotka olivat päättäjinä jo peruskunnissa.

Kahdeksan vuotta sairaanhoitopiirin hallituksen varapuheenjohtajana antoi Marjo Lakalle myös selvän kuvan siitä, millaista on asioista päättäminen Kymenlaakson pohjois- ja eteläosan kesken. Hän viittaa maakuntahallinnon kotipaikkavääntöön ja sote-keskusteluihin.
- En ymmärrä, miksei voida luottaa siihen, mitä kerran on sovittu. Aina saa kuulla jotain yllättäviä johtopäätöksiä kotkalaisten suusta, Lakka puuskahtaa. Häntä jurppii sekin, että yksittäiset poliitikot tekevät päätöksiä jo ensi vuoden eduskuntavaalit mielessään - olisi niin kiva miellyttää kaikkia tahoja äänten toivossa. Hän muistuttaa myös, että keskussairaalalla ei voi perustella Kotkan painoarvoa kaikessa sosiaali- ja terveydenhoidossa: erikoissairaanhoito on vain pieni osa koko kakusta.

Marjo Lakka on pitänyt selkeitä puheenvuoroja myös valtuuston jäsenten käyttäytymisestä. Hän avasi oman me too -näkemyksensä jo etuajassa vuonna 2015 pauhaamalla kokouksessa valtuuston jäsenen seksuaalista häiriköintiä vastaan. Mutta muukin huono käytös tyrmistyttää häntä.
- Toiminta on joskus aivan käsittämätöntä. Nimitellään toisia, ryhmien välisten luottamuksellisten neuvottelujen jälkeen vuodetaan asiat saman tien facebookissa tai paikalliselle aviisille, harrastetaan seksuaalista häirintää, seikkaillaan läppärillä pornosivuilla kaupunginhallituksen iltakoulussa ja tyrkytetään aikuisviihdesivuja naapurillekin katsottavaksi. Ja mitään ei tapahdu!

Mutta pääsääntöisesti kanssakäyminen on valtuustossa ollut Marjonkin mielestä asiallista.
- Kunnallispolitiikkahan on harrastus, ehkä vähän vaativampi kuin pilkillä käynti. Täytyy olla kiinnostunut asioista, istua ja lukea. Suurin osa valtuutetuista on fiksuja ja asiallisia, tosi hyviä tyyppejä siellä on.

Joka tapauksessa edellisten kunnallisvaalien alla Marjo päätti ettei asetu ehdokkaaksi. Yli kaksi vuosikymmentä sitä lajia riitti, omat vanhemmat tarvitsivat apua, kalenterissa ei ollut pelivaraa mihinkään suuntaan.
- Jos kaksi viikkoa on aikataulutettu niin, ettei siinä ole yhtään taukoa, hommassa ei ole enää mitään järkeä. Jostain on silloin osattava luopua.

Nyt Marjo Lakalla on oman yrityksen lisäksi Kettumäen palvelukeskuksen toiminnanjohtajuus työmaanaan.
- Vastaan käytännössä palvelutuotannosta, taloudesta, kehittämisestä ja yhteistyösuhteista sen, mitä 20 tuntia viikossa mahdollistaa. Oman firman pyörittäminen onnistuu, kun tekee lauantaisinkin töitä, Marjo naureskelee. - Tämä on kiinnostavaa työtä, ja tämä aikakin on mielenkiintoista. Olemme pieni toimija, eikä sitä tiedä, mihin asentoon sote-palvelut asettuvat - löytyykö meillekin ikäihmisten palvelijoina töitä. Isot kansainväliset yrityksethän markkinoivat itseään aika aggressiivisesti. Mutta toivotaan, että meidän monenlaiselle asumispalvelulle ja muille hyvinvointipalveluille ja virkitystoiminnalle riittää sittenkin kysyntää.

Juoksukuvat Marjo Lakan arkistosta.

Joulukuun Kyyti-lukuhaaste suosittelee esikoisteoksia tai vaihtoehtoina klassikoita: https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen...