Arvoisa
juhlaväki
Eihän
Kuusankoskea enää ole. Tämän hämmästyttävän väitteen kuuli
monta kertaa vuoden 2009 alussa, kun Kuusankoski liittyi viiden muun
kunnan kanssa yhteen uudeksi Kouvolaksi. Kielitoimiston vetoomus,
että pidettäisiin kiinni vanhoista paikannimistä lisäämättä
niihin turhia määrityksiä muulloin kuin hallinnon vaatimissa
pakkotilanteissa kaikui kuuroille korville ainakin meillä mediassa.
Kerroimme Kouvolan Valkealasta ja Kouvolan Jaalasta ikään kuin
olisimme yhdessä kuntaliitoksen yössä unohtaneet, missä Jaala ja
Valkeala sijaitsivatkaan.
Kuusankoski
on edelleen voimissaan, ja varsinkin kuusankoskelaisuus. Se on mm.
murretta, betonipylväitä, ylpeyttä tehtaista. Niistä lisää
tuonnempana.
Nyt
juhlimme sitä, että Kuusankosken kunnan perustamisesta on kulunut
sata vuotta. Onko se tosiaan juhlan aihe, kun kuntana Kuusankoskea ei
enää ole, ja toisaalta taajama oli olemassa jo vuosikymmeniä ennen
kuntaa? Kyllä on. Kunnan perustaminen määräsi historian kulun.
Jos sitä ei olisi tehty, olisimmeko nyt täällä joen länsipuolella
Iitin syrjäkylää, osa Päijät-Hämettä? Olisivatko nuo
Kyminpuolen valkealalaiset vastarannalla mukana uudessa Kouvolassa ja
Kymijoki jälleen rajajokena? Nyt olemme keskellä kuntaa ja nautimme
asemastamme.
Tämä
satavuotisjuhla kertoo kotiseuturakkaudesta, jolla on monenlaisia
ilmenemismuotoja. Sitä osoittaa vaikkapa omien juurien tutkiminen -
lukuisten kyläkirjojen
kokoaminen.
Rantakulmalta Ruotsulaan, Niskalasta Maunukselaan, Pilkanmaasta
Tallinmonttuun ja sieltä Voikkaalle on kirjoitettu teoksia, joista
saa käsityksen kylien menneistä vuosikymmenistä. Samaa
kiinnostusta asuinpaikkaan ilmentävät Kuusankoski-seuran
kotiseutukävelyiden
suosio
ja seuran vuosijulkaisu Vellikuppi
historiakatsauksineen.
Joten ei olla turhantarkkoja, kuusankoskelaisuutta tässä ollaan
juhlimassa.
Kuusankosken
taajama oli siis olemassa jo lähes puoli vuosisataa ennen kunnan
perustamista. Paperiyhtiöt olivat luoneet yhteisöt ensin erikseen
ja myöhemmin Kymiyhtiöksi yhdistyneenä Kymipuolelle, Kuusaan
puolelle ja Voikkaalle. Vastasyntynyt kunta sai kummilahjana toimivan
yhteiskuntarakenteen
kouluineen,
terveydenhoitojärjestelmineen, vapaa-ajan vieton paikkoineen, jopa
poliisilaitoksineen. Yhtiö oli rakentanut työntekijöilleen
asuinalueita - Hanskalinja, Mustavuori, Aronpelto, Naukio,
Koskenranta, Yrjönoja - niitä esiteltiin kekseliäinä ratkaisuina
alan valtakunnallisissa lehdissä. Seurakuntakin
oli
jo olemassa, kiitos paperitehtaiden.
Ei
siis ihme, että tuore kunta halusi osoittaa olevansa jotain
itsekin.Sen ensimmäinen oma suurhanke, kunnalliskoti,
herätti huomiota maanlaajuisesti - Kymiyhtiö tosin tuki
rakentamista miljoonilla markoilla. Kunnantalosta
rakennettiin
keskelle peltoaukeaa eduskuntataloa muistuttava monumentaalinen
ilmestys. Vähitellen kunta otti huolekseen sille kuuluvia tehtäviä.
Edelleen tosin tarvittiin yhtiön tukea, kun vaikkapa
keuhkotautisairaalan
rakennusprojektista
uhkasivat rahat loppua tai kun yhtiö lahjoitti miljoonia, joiden
turvin käynnistyi ensimmäisen
kunnallisen päiväkodin
suunnittelu.
Pitkään kuitenkin yhtiöläisille oli tarjolla enemmän kuin
muille. Kauppiasperhe kadehti tehtaalaisia, joilla oli käytössään
yhtiön saunat ja pesutuvat, heidän taas piti jyskyttää
lauantaisin pikku-Päkällä Kyminpuolelta Pilkanmaahan sukulaisten
saunaan kylpömään.
Pikku
hiljaa Kuusankosken kunta, vuodesta 1957 kauppala
ja
vuodesta 1973 kaupunki,
sai puitteet kuntoon. Rakennettiin omat koulut, lasten
päivähoitopaikat, terveyspalvelut, urheilukeskus - kaikkea
tarvittavaa niin runsaasti, että nyt niitä jo käyttäjien
puutteessa - tai rahan - puretaan ja lasketaan heinittymään.
Varsinainen ylpeydenaiheemme on tämä Kuusankoskitalo
naapuripalveluineen. Maitokauppareissulla voi pistäytyä
taidenäyttelyyn, illalla tulla kuuntelemaan konserttia tai katsomaan
näytelmää, käydä siinä välissä naapurissa kirjastossa ja
miettiä, minkä elokuvan valitsisi seuraavaksi.
Kunta
ja yhtiö ovat luoneet puitteet, ja viime vuosina niihin on noussut
palveluita, joista saamme kiittää yksityisiä yritteliäitä
ihmisiä. Elokuvateatteri
ja
tehdasalueen Taideruukki
ovat
tästä valtava näyttö. Ne kertovat sekä yrittäjien että
kävijöiden rakkaudesta kulttuuriin ja paikkakuntaan. Eikä yhtään
hassumpaa, että myös ei-kuusankoskelaiset yrittäjät tulevat
vaalimaan kulttuuripalveluitamme esim. ostamalla ammattikoulun.
Kuusankoskelaisuuden
myös kuulee, se on omintakeisen murteen
hallintaa.
Omintakeisen siksi, että sen piirteitä on vaikea huomata. Mutta
samoin kuin puunjalostusammattilainen huomaa eron kalanteroidun ja
päällystetyn paperin välillä, peruskuusaalainen huomaa heti, kun
miä
muuttuu
vieraan oloiseksi mieksi. Hän myös tietää kaatua-sanan
perusmuodon: kaaduta. Olin ihan murhis liaskois, kun huomasin
ehdotuksen uuden uimahallin nimeksi: Vimppari!
Kuusankoskelaisuus
on myös ylpeyttä
omasta työstä.
Täälläpäin Suomea ei kuulu kehuskella itseään, siksi vieras
luulee kuusankoskelaisen vähättelevän itseään tai olosuhteitaan:
tää nyt on vaa tälläin. Varmasti ammattiylpeyttä on opettajien
tai hoitoalan ihmisten keskuudessa, mutta täällä sen aistii
varsinkin tehtaalaisissa. On nimittäin tehty sellua ja paperia
paitsi itselle, myös asiakkaille ympäri maailmaa. On oltu
kansainvälisiä kauan ennen Erasmus- ja Comenius
-vaihto-oppilasohjelmia. Yhtiöläiset ovat käyneet neuvomassa
myanmarilaisia ja kiinalaisia paperinteossa, rakentaneet
brasilialaisille sellutehdasta - ei täällä ole omiin nurkkiin
jumituttu. Ylpeydenaihe on myös jatkuva koulutus- ja tutkimustyö,
jota globaali teollisuus harjoittaa. Yliopistojen tutkimuslaitokset
kalpenevat yhtiön tieteellisen tutkimuksen rinnalla.
Ei
siis ihme, että olemme niin kiintyneitä voimalinjapylväisiimme,
jotka kertovat ylpeydenaiheistamme. Ne kannattivat aikoinaan
sähkölinjoja, jotka toivat energiaa tehtaille. Nyt ne tuovat
energiaa meille: tämä
on
meidän taustamme, tehtaiden ansiosta paikkakuntamme on olemassa,
niiden takia meillä on myös terveyspalvelut, kaupat, kampaamot,
muotihuoneet, kuntosalit.
Vuonna
2001 talibaanit tuhosivat valtavat buddha-patsaat Syyrian
Palmyriassa. Se oli tehokas veto: vihollinen nujerretaan viemällä
siltä jotain omaa, tuhoamalla sen identiteetti. Samana vuonna 2001
New York menetti kaksoistorninsa - sama idea kuin edellä. Ymmärrän
newyorkiltaisten murheen, kun he menettivät sky linensa - samalta
varmaan tuntuisi betonipylväidemme kaataminen. Ymmärrän, miksi
näin tehdään viholliselle - mutta sitä en ymmärrä, miksi niin
halutaan tehdä ystävien, perheen kesken. Miksi emme iloitsisi
toistemme aarteista, joista itsekin saamme nauttia: Repovedestä,
betonibrutalismista, kartanoista, kirjamessuista, tehdasmuseoista,
pahvitehtaasta, arboretumista.
Kuusankoskelaisuus
ei poistu ihmisestä, vaikka hän muuttaisi muualle. Täältä
lähteneiden kotiseuturakkaudesta kertoo se, että
varhaiskeski-ikäiset ja sitäkin nuoremmat pitävät keskenään
Kuusankoski-sivustoa
ja
keskusteluryhmiä, lähettelevät niihin kuvia kunnan taannoisista
suuruudenhulluista liikekeskushankkeista tai kuntaa mainostaneita,
nyt jo nostalgisen huvittavia videoita 70-80-luvuilta. He tekevät
eri aiheisia omia kotiseutukävelyitä
kohteinaan
tutut koulujen pihat, kaupat, teollisuusalueet, lähettävät
rahaa
joilla
saa koronan aikaan ostettua Vanhan kaupan olutta ja hankkivat Studion
elokuvalippuja hyväntekeväisyyskäyttöön, kun eivät itse pääse
näytöksiin. Yksi Helsingin seudulla asuva ex-kuusaalainen on tosin
sanonut ettei voisi muuttaa takaisin, koska elämä täällä on niin
hektistä: kun lähtee jonnekin asioille, on saman tien perillä.
Hyvä
juhlaväki. Kuusaalaisilla on usein tapana vanhoista tutuista
keskustellessaan todeta jostain puheena olevasta henkilöstä: sehän
elää viäl. Kun käy ihailemassa vierasveneitä Hirvelän uudessa
satamassa, kahvittelee Virtakivessä vuolaana juoksevan Kymen
äärellä, patikoi Eerolan golfkentän rantapolkuja Lappakosken
alapuolella, katselee tehtaan savuista, mistä nyt tuulee, pysähtyy
Niskalaan avatulle rantaraitille ihmettelemään vastarannan
hulppeita koteja, voi hyvillä mielin todeta Kuusankoskestakin: sehän
elää viäl.
Lämpimät
onnittelut satavuotiaalle!
YTM Eijaleena Martikainen