Heinäkuun teemana ovat urheilijaelämäkerrat ja vaihtoehtoisesti kirjat, jotka sijoittuvat Pariisiin.

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_07.pdf

Louise Penny, Kuolleet haudoissaan

Kiitos taas Kyyti-lukuhaasteelle, joka tutustutti Three Pines -sarjaan. Tämä teos kannattaa lukea silloin, kun jaksaa olla tarkkana. Penny nimittäin punoo tarinaa kolmesta säikeestä, jotka sekoittuvat ennalta varoittamatta toisiinsa tämän tästä. Rikoskomisario Armand Gamache selvittelee epävirallisesti paikallisen poliisin apuna tee-se-itse-historioitsijan murhaa. Tämä on vuosikaudet etsinyt Kanadan perustajan Champlainin hautapaikkaa, ja hänen murhansa saattaa kiristää entisestään Quebecin ranskankielisten ja englantia puhuvien välejä. Taas opitaan lisää kahden kansallisuuden rinnakkainelosta.

Rikoskomisario Gamache on Quebecissä toipumassa terrori-iskun seurauksista. Hän on mielestään vastuussa useamman alaisensa kuolemasta, ja toipuminen vie aikaa. Iskun eteneminen paljastuu lukijalle pikku hiljaa, kun Gamache kuulee päässään kammottavaa keskusteluaan panttivangiksi otetun nuoren konstaapelin kanssa. Keskustelu sekoittuu hänen arkielämäänsä ja tarinan nykyhetkeen äkkiarvaamatta, joten valppaana saa olla.

Kolmas tarinan säie etenee Three Pines -kylässä. Gamachen oikea käsi Jean-Guy Beauvoir on lähetetty sinne selvittämään, istuuko vankilassa väärä mies tuomittuna kylän liepeillä asuneen erakon murhasta. Nyt päästään jälleen ihanaan bistroon nauttimaan croissanteista ja kyläläisten yhteisistä touhuista.

Valtavasti historiatietoa ja faktaa, höysteenä riittävästi takkatulia ja pikkuravintoloita, joihin saa viedä oman viinipullonsa. Murhan viihdyttävää.

Louise Penny, Kuolema kiitospäivänä

Henkevää ja viisasta. Erikoista, että nämä luonnehdinnat nousevat mieleen ensimmäisinä juuri dekkarista. Heinäkuun teemakaupunki Pariisi saa nyt odottaa, sillä yksi kesäkuun dekkareista koukutti minut pahasti. Kaikki muut ovat varmaan aina tienneet Three Pines -sarjan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Pienen kanadalaiskylän rakastettu eläkkeellä oleva opettaja kuolee nuoleen. Selvittely tuo paikalle Quebecin poliisista ylikomisario Armand Gamachen tiimeineen. Kuolemaa selvitellään kylän asukkaiden kanssa - tai vastustaessa - ihanassa bistrossa ja asukkaiden keittiöissä lämpimien ruokien, tuoreiden leivonnaisten ja hyvien juomien äärellä. Kyläläiset ovat omanlaisiaan persoonia jokainen, ihmissuhteet rätisevät myös poliisitiimin kesken. Puheissa on niin paljon älykästä pohdintaa elämästä, että kirjaa pitää lukea hitaasti.Tarina valottaa Quebecin ja englanninkielisten suhteita sisäpiiriläisen silmin. Se kertoo yhtä paljon ihmissuhteista ja elämän tärkeistä asioista kuin murhasta.

Elly Griffiths, Viimeinen leposija

Tulipas haikea mieli, kun piti laskea viimeinen Ruth Galloway -dekkari käsistä. Viidentoista kirjan verran olemme saaneet seurata arkeologin elämää työssä yliopistolla ja poliisin asiantuntija-apuna. Samalla on päästy katselemaan Ruthin yksityiselämää. Ei tämäkään mitään cosy crimea ole, sen verran rankkoja hetkiä viimeisen tapauksen äärellä vietetään. Mutta ihmiset ovat meheviä persoonia, vuoropuhelut kuivan humoristisia ja asetelmat covideineen kulttuurista leikkaamisineen ovat meidänkin arjesta tuttuja. Mutta ei hätää, vaikka kirjailija haluaakin jo laskea Ruthin jatkamaan elämäänsä katseiltamme piilossa - ainahan voin aloittaa sarjan alusta. Siunattu huono muisti!

Inkku Kärkkäinen, Kierrätystä ja kirsikankukkia

Tämä ei ole haastelistalta vaan tarjoushyllystä poimittu kirja, ihan vaan nätin kannen takia mukaan tullut. Hyväntuulisessa tarinassa ammattijärjestäjä Minna auttelee perheitä, joissa kaivataan ulkopuolista raivaamaan tavarapaljoutta. Samalla hän joutuu usein selvittelemään ihmissuhteitakin, halusi tai ei. Taas opittiin uutta, nyt itse ammattijärjestäjän työstä. Koteihin on kasautunut tavaravuoria, joita kukaan ei enää hallitse. Siinä saa ammattilainen olla tarkkana, että pysyy omassa roolissaan: tavaran, ei ihmissuhteiden järjestelyssä.

Helppolukuinen kirja antaa ajateltavaa ihmisen suhteesta esineisiin, siitä miten niitä kertyy huomaamatta koteja täyttämään ja miten vaikea niitä on joskus karsia. Toisten tarinoita kuunnellessaan yksineläjä Minna alkaa miettiä omaa tilannettaan. Onko tämä ylellinen itsenäisyys sittenkään paras tapa viettää ainutkertainen elämänsä? Kumpi on kivempaa, täydellisesti oman näköinen koti ja itselle omistettu aika ja yksinäisyys vai läheisten lämpö ja elämän kuhina lievän tai pahemman kaaoksen keskellä? 

Tarjolla myös kirsikankukkia ja romantiikkaa, kuka sellasesta tykkää.

Fiona Valpy, Rue Cardinalen ompelijattaret

Päätin jättää urheiluelämäkerrat toiseen kertaan ja valita suosituksista Pariisiin liittyviä kirjoja. Kannattaa muuten lukea yllä olevasta linkistä Outi Kauppalan mainio pohdinta siitä, mikä on elämäkerta ja mikä ei. Nyt käteen osui Ranskan saksalaismiehityksen aikaa kuvaava kirja. Olen lukenut samaa aikaa kuvaavia kirjoja jonkusenkin, monet  niistä jo pelkästä velvollisuudentunnosta. Jos silloiset natsien sortamat ihmiset ovat joutuneet elämään sen ajan kauhut, vähintä mitä voin tehdä on sentään lukea siitä. Joka kirjan myötä on tullut lisää tietoa ihmisten arjesta miehityksen alla, asioita joista koulun historianopetuksessa ei kerrottu.

Tästä kirjasta nauttivat varmaan muodista ja ompelemisesta kiinnostuneet erityisesti. Tarinan henkilöt ovat toisen maailmansodan aikaan eläneitä ompelijattaria ja heidän nykypäivässä eläviä lapsenlapsiaan, hekin muotialalla. Isoäidit liittyivät vastarintaliikkeeseen ja kokivat vielä kovempia kohtaloita kuin puutteen keskellä nöyrästi tottelevat ranskalaiset. 

Valpy kuorruttaa tarinaa suurella määrällä tietoa 40-luvun karmeista oloista aina keskitysleirielämän yksityiskohtia myöten. Samalla hän kertoo nuorten ystävyydestä, rakkaudesta ja itsensä etsimisestä. Kertojaratkaisu on ihan omituinen. Brittityttö Harriet haluaa tietää isoäitinsä Clairen elämästä. Sitä alkaa kertoa hänelle uusi yllätystuttavuus Simone, Clairen ystävän Mireillen tyttärentytär. Hän on kuullut tarinan mummoltaan, ja nyt hän puhuu siitä kuin kaikkitietävä kertoja. Epäuskottavaa, olisi vain kertonut kahden aikatason tarinat panematta niitä kenenkään suuhun. 

Ei ihan natsiaikaa kuvaavien romaanien parhaimmistoa, mutta mikä tahansa tämän genren teos kalpeneekin, jos on lukenut John Doerrin teoksen Kaikki se valo jota emme näe. Se osoittaa, miten samat kauhut voidaan kertoa niin, että syntyy suurta taidetta.

 

           Kesäkuun Kyyti-lukuhaaste tarjoaa kaksi erilaista teemaa jännärin alueelta: 

              suljetun huoneen mysteeri tai jännityskirja, jossa matkustetaan

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_06.pdf 

Klas Ekman, Ne jotka tappavat

Hämmentävä päätös dekkarikesäkuulle tämä toimittajakirjailijan esikoisteos. Koska se on palkittu Crimetime Awardilla ja ollut ehdolla pariin muuhun palkintoon, sen täytyy olla hyvä. Koska kirjailija lopussa kiittää äitiään ja isäänsä, kun nämä uskoivat häneen, kirja on nähtävästi kirjoitettu vakavissaan. Se ei siis ollutkaan hirtehishuumoria eikä slapstick-komediaa, kuten päädyin matkan varrella ajattelemaan ja mietin miksei naurata.

Puolisoilleen uskoton pariskunta ajaa vahingossa ihmisen kuoliaaksi metsätiellä ja ajautuu peittelemään tekoaan. Sitten kaikki alkaa mennä pieleen. Kun yksi paljastumisriskin aiheuttaja saadaan vaiennettua, seuraava pompsahtaa esiin kunnes melkein kaikki ovat kuolleet. Hämmästyttävällä reippaudella rikollispari jatkaa arkeaan, hoitaa lapsia ja yrittää käydä töissä. Olisiko se sitä ruotsalaista kepeyttä: hymyillään vaikka ihan kaikki pinnan alla on pielessä.

Markku Ropponen, Kuhala ja isku Helsingissä

Huhhuh. Milloinkahan olen viimeksi lukenut yhtä monimutkaisia virkkeitä, joissa vilisee lauseenvastikkeita, kielikuvia ja usein kaukaakin haettuja vertauskuvia. Välillä kieli ihastuttaa, välillä ihmetyttää, aika harvoin risoo. Mielenkiintoista siitä tekee se, että näin koukeroisin sanakääntein kerrotaan ihan hulvatonta tarinaa jyväskyläläisen yksityisetsivän Kuhalan seikkailuista pahamaineisessa Helsingissä.

Veitset viuhuvat, kädet kuristavat, arvoautot kaahaavat, kun rikolliset selvittelevät välejään. Kuhalan joutuminen Björn Wahlroosin kaksoisolennon sekopäisen kohtelun uhriksi on niin överiä, että viimeistään tässä kaunosielun ote kirpoaa, ja hän ymmärtää lukevansa jotain itselle tuntematonta tyylilajia. Mukaan mahtuu myös vähän ihmissuhdetta ja rakkautta pitämään herkemmätkin mukana. Ai niin, varsinainen keissi. Kuhala päätyy lomareissullaan etsimään kolme naista murhannutta kuristajaa.

Sopii käteen laiturille. Varattava aikaa, jos aikoo saada selvän metaforista. Se kyllä kannattaa, sillä niissä piilee teoksen huumori.

Mary Higgins Clark, Kuolema loistoristeilijällä

On se helppoa, kun sen osaa. Kymmenien kirjoittamiensa dekkareiden jälkeen Clark pystyy koukuttamaan lukijan saman tien. Tämä huomaa puntaroivansa loistoristeilijän murhaajavaihtoehtoja ja yhdistävänsä romanttisia pareja, vaikka kuinka yrittää pitää kiinni asenteesta 'minäpä nyt lukaisen tämän viihdekirjan ihan kuriositeettina'. Loistavaa hellepäivän laiturilukemistoa, kun kroppa vaatii horrostamista mutta aivot vähän näpertelyä. Sellaiseksi riittää jo henkilöhahmojen mieleen painaminen ja kunkin murhamotiivin miettiminen.

Tommi Kinnunen, Kaarna

Varo: juonipaljastus. Kinnunen sanoo Luomiskertomus-ohjelmassa halunneensa tutkia naisen aggressiivisuutta kirjoittaessaan Kaarnan. Naiselle ei hänen mielestään suoda siihen samalla tavoin "lupaa" tai ymmärrystä kuin miehelle. Kaarnan naisen vihan syyt selviävät pikku hiljaa, kun tapahtumia kerrotaan nykypäivästä kohti menneisyyttä. Tällä keinoin lukija saa aluksi saman kokemuksen kuin päähenkilöä kauhistelevat omaisetkin. Kukaan ei voi ymmärtää, miksi nainen käyttäytyy niin arvaamattomasti. Ja vain lukija saa lopulta kuulla syyn, partisaanien uhriksi joutumisen.

Koska Kaarna ei kuulu kesäkuun dekkarivalikoimaan vaan oli herätepoiminta pikalainahyllystä, ei siitä tämän enempää. Kannattaa lukea itse, onnistuuko mieskirjailija  pääsemään naisen pään sisään.

Louise Penny, Kiveen hakattu kuolema 

Joskus pitää katsoa läpi sormien kustantajan mokia. Kirjan nimessä oleva sanonta ei ole sananmukaisesti totta tarinassa mutta toimii kannessa. Tätä dekkaria on kaiken kaikkiaan luettava ajatuksen kanssa, tarkasti. Se kun sisältää murhatarinan lisäksi runsaudensarvellisen ihmissuhteita ja maailmaa syleilevää filosofointia. Kannattaa hiljentää vauhtia ja nauttia koko paketista.

Kanadalaiseen erämaahotelliin kokoontuu rikas perhe vuosittaiseen tapaamiseen vanhempien kanssa. Yksi lapsista murhataan. Samaan aikaan hotellissa lomailee rikoskomisario Armand Gamache, joka saa omat joukkonsa tutkimaan murhaa. Ihmissuhteet rätisevät perheen, henkilökunnan ja poliisien keskuudessa, mutta lämpöäkin löytyy. Päähenkilön, Gamachen ja hänen vaimonsa suhde on ihana, rakastava ja leikkisä vielä vuosikymmenten liiton jälkeen. Lepuuttavaa. Nautintoa sekin, kun saa kuvitella huippukokin erilaiset annokset ja katsella kanadalaista vuoristo- ja järvimaisemaa.

Dekkarikin voi olla hienostunut, elegantti, sivistynyt ja kiehtova samalla kertaa. Täytyy tilata luettavaksi Three pines -sarjan aiemmat kolme osaa. Sitä ennen on selvitettävä, miten vahvaa on epäluuloisuus englanninkielisten ja québeckiläisten ranskankielisten välillä. Tämän hotellin porukan kesken kielimuurin tai -kynnyksen lisäksi suhteissa näyttää olevan myös vanhaa kaunaa, jossa arvioidaan osapuolten kaikenlaisia ominaisuuksia ja valtaa. Taas opittiin uutta.

 

Pauliina Susi, Seireeni

Terveisiä loistoristeilijältä Välimereltä. Samoilla vesillä kyntää myös kaikkea muuta kuin loistelias pakolaisia kuljettava moottorivene. Päähenkilö Leia matkustaa risteilijällä omatunto soimaten ja aluksen kaikkea överiä kammoten. Ylenpalttinen muovinen sisustus tuo huonon olon, ja vielä huonomman tuo henkilökunnan asema. Filippiineiltä tullut henkilökohtainen hyttipalvelija joutuu pingottamaan hymyään 24/7 vaikkei pääse vuoteen edes näkemään perhettään, tuskin poistumaan laivalta maihin. 

Susi on koonnut tuhdin vyyhden nykyhetken ongelmia: pakolaisten kurjuudella elostelevat, terroristit, vaurauden epätasaisen jakautumisen, mukavuuslippulaivojen ala-arvoiset työolot. Niitä koettaa tuoda julkisuuteen valpastuneiden joukko Suomessa ja risteilijällä. Eikä heistäkään ota selvää: hyviksiä vai pahiksia. 

Olipas hauska päästä yli 500 sivun verran kurkistamaan ns. luksusta. Mutta jos elokuvien takaa-ajokohtaukset ovat puuduttavia, niin Seireenin lopun lennätyskohtaus vie lukijasta mehut. Ehkä on vienyt kirjailijastakin, koska kiinnioton jälkeen hypätäänkin suoraan porealtaaseen likoamaan eikä kumpikaan kylpijöistä jaksa puhua mitään. Niinpä emme saa koskaan tietää, mitä kamalaa Leian saama kaulakoru on sisältänyt, ja miksi pahikset ovat jahdanneet sitä ihmisiä tieltään tappaen. Eli miksi tarina on kirjoitettu.

Agatha Christie, Eikä yksikään pelastunut

Tämä jos mikä on todellinen suljetun paikan jännäri. Kymmenen ihmistä on "vangittu" saarelle, ja jokainen pääsee hengestään. Teoksesta on jo lausuttu kaikki superlatiivit, joten tuskin niihin on mitään lisättävää. Ei kuitenkaan kannata antaa kehujen pelottaa - nehän helposti viestittävät teoksen olevan kauhean vaikea.

Tarina vaikuttaa helpolta lukea, mutta pitkälti repliikkeihin perustuvassa tekstissä on Christien tapaan joka rivillä tärkeitä vihjeitä. Kun oikein keskittyy, pystyy arvaamaan miten tapahtumat ovat voineet edetä. Lopussa kirjailija paljastaa juonen kulun, suurkiitos. Ja ihan aluksi hän kertoo olleensa vielä kriitikoitakin tyytyväisempi kirjaansa, koska tiesi miten vaikeaa sen kirjoittaminen oli ollut. Klassikko, jonka me vanhemmat tunnemme alkuperäisellä suomalaisnimellään Kymmenen pientä neekeripoikaa. Nyt pojat on muutettu sotilaspojiksi - ajatuksena kai, että sanat sinänsä voivat olla myrkyllisiä käyttötarkoituksesta riippumatta. Vrt. Huckleberry Finnin seikkailut.

Beth Cowan-Erskine, Loch Down Abbey

Hyvä kun aikuisillekin on satuja. Tämä on sijoitettu Skotlantiin kartanoon, joka tuo mieleen ruudun kuluttajille tutun englantilaiskartanon Downton Abbeyn. Meidän laiskimpien ei tarvitse yrittää kuvitella henkilöhahmoja, kunhan loihtii esiin Maggie Smithin tai Phyllis Margaret Loganin kasvot ja vaihtaa tekstiilien tilalle skottiruutukankaan. Sitten vain nauttimaan aatelisten naurettavista palvelusvaatimuksista ja kömpelyydestä, kun kulkutauti kaataa sisäkköjä ja miespalvelijoita, ja hienoston on pakko sytyttää itse takkansa ja pedata sänkynsä. Puhumattakaan vahingonilosta, kun inhasti käyttäytyvä ylimystö huomaa olevansa puilla paljailla. 

Murhaakin tässä epäillään ja salakäytäviä pitkin luikerrellaan, mutta salaisuudet ovat ihan omaa luokkaansa. Tämän luettuaan jaksaa taas kiltisti pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa ja huokaista: onneksi ei olla aatelisia.

Seppo Jokinen, Koskinen ja taikashow

Suositun tamperelaiskirjailijan komisario Koskisesta kertova sarja on jo 28 osan mittainen. Tällä kertaa tervetuloa 90-luvulle. Taikashow on sarjan alkupäästä, ja sen huomaa. Tietysti tyylistä, jota kannattaa tarkastella läpi sormien myöhempien onnistumisten valossa, mutta myös ajankuvasta. Kännykät ovat ilmestyneet käsiin, tietokoneet raksuttavat toimistopöydillä, mutta internet ei ole vielä käytössä. Ihmiset soittavat puhelimella, kun haluavat tietää junan tai lautan aikataulun. Laivalla he katselevat ikkunasta ulos lounaan lomassa eivätkä selaa kännyköitään. He istuvat tupakansavussa baareissa, tai siis ravintoloissa. Onnettomuuden sattuessa töllistelijät eivät kaiva kännykkäkameraa esille ja postaa kuvia sometileilleen. Valuuttaa vaihtaakseen he jonottavat pankissa. Kirjailijan vertaukset (joita tosiaan riittää) ovat vanhentuneet kauan sitten. "En tiedä, en minä mikään Leena Kaskela ole" -lausahdus toimii enää harvoille.

Tarina itsessään on kiinnostava dekkarin juoneksi.

 

Ragnar Jonasson, Lumisokea

Tässä meille todellinen suljetun tilan dekkari. Tilan sulkee pohjoisislantilaisen pikkukaupungin ympäriltä lumi, joka katkaisee kaikki liikenneyhteydet murhaa selvittelevään taajamaan. 

Pitäisi varmaan lopettaa tähän. Mutta kun ei malta olla kysymättä, eikö Islannissa ole kustannustoimittajia. Vai eikö kustannustoimittaja saa yrittää tehdä kirjasta lukukelp...  parempaa? Sellainen olisi takuulla pannut kirjailijan miettimään vaikkapa päähenkilön, nuoren poliisimiehen, persoonan johdonmukaisuutta - alussa untelo, yhtäkkiä ylitemperamentikas. Tai kursiivilauseiden käytön loogisuutta ja tarpeellisuutta - kuka tämän ajatuksen nyt esittää, kertoja vai puhuja? Tai kirjan kieltä - välillä tuntuu kuin lukisi viisikymmenluvun tyttökirjaa. Ehkä suomentajalla on osavastuu kielikukkasista. Kaiken sanomani jälkeen en voi kuin kysyä syyttävästi itseltäni: miksi sitten luit kirjan loppuun, kun huomasit ettei toimi? Niitäkään viittä tuntia et saa takaisin.

Varmaan vilvoittavaa luettavaa kesähelteillä, kun saa kuvitella itsensä islantilaiseen lumimyrskyyn. Ehkä dekkareita ei pidä ottaa näin vakavasti. Pahoittelut. 

Nita Prose, Huonesiivooja

Kesäkuu, laituri ja dekkari - tähän vanhaan kliseeseen sopii mainiosti Huonesiivooja. Se ei herätä pelkoja, jotka illan hämärtyessä alkaisivat ahdistaa mökillä yksin yöpyvää. Suljettu huone puuttuu, sen sijaan siivoojan työmaana on kokonainen hotelli täynnä huoneita, joita hän puhdistaa todellisella ammattiylpeydellä. Siivooja on tarinan kertoja ja tässä tapauksessa epäluotettava. Hän on nimittäin jännällä tavalla kirjolla eikä ymmärrä sosiaalisia tilanteita niin kuin lukija ne osaa lukea kertojasta riippumatta. Taito sekin, että osaa kirjoittaa koko kirjan, jossa maailmaa katsellaan yksioikoisesti, kirjaimellisesti, osaamatta tulkita ihmisten lähettämiä signaaleja. Lukijan myötätunto on kaiken aikaa murhan epäillyksi joutuvan siivoojan puolella.

 

Elly Griffiths, Lukittu huone

Griffithsin jännärissä on useitakin suljettuja huoneita, jotka melkein mahtuvat jännärilajin perinteiseen kaavaan. Miten niin hänet on murhattu, vaikka ovi on lukittu sisäpuolelta? Tässä kirjassa ovet kyllä lukitaan ulkopuolelta. Huoneita ja taloja suljetaan nykyhetkessä ja ruton takia keskiajalla.

Tapahtumat alkavat samaan aikaan koronaviruksen leviämisen kanssa. Tuttu arkeologi Ruth Galloway yhtä tuttujen poliisien ja ystäväpiirin kanssa joutuu opettelemaan eristyksissä oloa, etäisyyden pitämistä, varautumista elintarvikkeiden riittämiseen, ihmissuhteiden hoitoa ruudun välityksellä. Lukittuja koteihinsa ovat kokonaiset yhteisöt. 

Jos aiot tutustua Ruth Gallowayhin, suosittelen aloittamaan ensimmäisestä, Risteyskohdat-nimisestä. Silloin pääsee seuraamaan Ruthin ja Nelsonin tarinaa alusta lähtien. Arkeologina Ruth auttaa poliisia, kun marskialueelta tai läheisistä kylistä löytyy vainajia useimmiten erilaisten maatöiden yhteydessä. Kaivauksia kuvatessaan kirjailija kertoo paljon faktaa arkeologiasta, menneisyyden tutkimisesta ja kauan sitten eläneiden ihmisten oloista. Tukea tietoihinsa hän saa takuulla arkeologi-mieheltään. Historian havinan lisäksi sarja kuvaa erikoista luonnonympäristöä ja englantilaisten pikkukaupunkien elämää mukaansatempaavasti. 

Tähän mennessä Ruthin tutkimuksista on ilmestynyt 15 kirjaa - hämmästyttävä suoritus 15 vuodessa. Ja samaan aikaan Griffiths kirjoittaa toistakin sarjaa. Lukittu huone ei ole paras esimerkki sarjan historia- ja arkeologiatietämyksestä. Joten jos et aio jäädä koukkuun, on turvallista aloittaa siitä.

Eppu Nuotio, Mutta minä rakastan sinua

Hups, taas lipsahdettiin suosituslistalta, muttei haittaa. Kirjailija saattaa kirjoittaa teostaan vuosia, ja lukija hotkaisee sen yhdessä päivässä. Ei ole reilua, mutta joskus kirja vain on niin sympaattinen, tarina ihmisläheinen mutta oudosti puhutteleva, ympäristö (Turku!) viehättävä ja ihmiset samastuttavia, ettei voi itselleen mitään. Tämä on erilainen tarina rakkaudesta, melkein jännäri, arvoitus kuitenkin. Ja mikä parasta, yllätyksellinen ja uutta tietoa antava.

           Toukokuun Kyyti-lukuhaasteen teemana on joki - tai vaihtoehtoisesti meri:

           https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_05.pdf

Huomioita joki- ja meriaiheisista kirjoista

- Minkähänlaista olisi asua Kuusaalla, jos ei olisi Kymijokea? Ei tietenkään minkäänlaista, koska Kuusankoskea ei olisi ilman jokea, koskia ja tehdasta. Mutta ajatuksena ikävä, ettei olisi minkäänlaista vettä kauppareissun tai lenkkipolun varrella, ei vesilintuja, ei vedenpintaan heijastuvia valoja loppukesän lämpiminä iltoina, ei tunnetta väylästä, joka yhdistää paikkakunnan maailman meriin. 

- Toukokuun kirjoissa joki on joskus punaiseksi pilattu ja tutun kokoinen, joskus mailien levyinen valtava virta, ja aina se täytyy ylittää. Meri kuohuu ja raivoaa, tappaa ja peittää jäljet mutta antaa elannon ja reitin kauas kotoa. Viimeistään näitä kirjoja lukiessa tietää, kumpi tuntuu läheisemmältä, joki vai meri.

Mark Twain, Huckleberry Finnin seikkailut

Komea päätös toukokuun joki- ja meriaiheiseen kirjavalikoimaan tämä klassikko. Kun siitä keskustellaan, pitää puhua vapaudenkaipuusta, rasismista, neekeri-sanan käytöstä, kertojaratkaisusta, kirjakielestä poikkeamisesta tai vieraantumisesta "virallisesta" yhteiskunnasta. Näistä on suomentajan, Juhani Lindholmin hieno analyysi kirjan lopussa.

Kun taas ryhtyy lukemaan kirjaa, voi vain heittäytyä tapahtumien pyörteisiin ja nauttia - jos pystyy. Teemat nousevat kyllä itsestään pintaan kaiken hulvattoman ja yliampuvan poikien seikkailemisen keskeltä. Tätien kasvattama, aiemmin kuriton Huckleberry kaipaa takaisin vapauteen. Siihen hän saa syyn, kun haluaa pelastaa mustan orjan Jimin myynniltä vieraisiin oloihin. Teini ja mies karkaavat lautallaan Mississippi-jokea pitkin kohti etelää ja joutuvat mielettömiin seikkailuihin huijareiden ja rosvojen kanssa. Joskus Huck päätyy ystävällisiin vauraisiin taloihinkin ja esittäytyy muuna kuin itsenään. Valehtelu johtaa yhä uusiin väärinkäsityksiin ja lukija kiemurtelee Huckin puolesta nolostuen. Jos Huck ja Jim joutuvat seikkailuihin, niin Tom Sawyer puolestaan järjestää koko sakin niihin ilmestyessään kirjan loppupuolella paikalle. 

Tässä mainio vaihtoehto niille, jotka kyttäävät ruudusta, kun aikuiset julkkikset leikisti "seikkailevat" pitkin viidakoita ja autioita saaria. Miten lepuuttavaa valua alas virtaa yöllä tähtien alla väistellen välillä komeita siipiratasaluksia ja höyrylaivoja, torkkua pitkä päivä rantakaislikossa piilossa takaa-ajajilta kalastellen ja laiskasti jutustellen. Vaivihkaa saa annoksen 1880-luvun pohjoisamerikkalaista ajankuvaa kammottavine ihmiskäsityksineen, joita kirjailija ei hiero lukijan naamaan vaan panee tämän ajattelemaan itse heittelemällä näkyviin toinen toistaan provosoivampia tilanteita ja repliikkejä.

 

 Ann Cleeves, Raivoava meri

Kuusankosken kirjaston pikalainahylly oli jälleen liian houkutteleva. Raivoava meri ihan halusi tulla mukaani huolimatta siitä ettei se toukokuun listalla varsinaisesti ollutkaan sarjan ensimmäisen osan tapaan. Tähän pääsee helposti sisään, vaikka ei olisi lukenut Kahden joen välissä -sarjan toista osaa.

Pohjois-Devoniin sijoittuva tarina syntyy vellovan meren äärellä, jopa merellä. Rannalla kulkevaa uhkaa tavallisen vuoksen lisäksi peräti tulvavuoksi, tyrskyt kastelevat paitsi veneilijöitä myös rannan talojen ikkunoita. Niistä katselee ulos kylällinen väkeä, joka on jakaantunut uskonnollisen yhteisön jäseniin ja yhteisöön kuulumattomiin. Se on myös jakautunut perienglantilaiseen tapaan varakkaaseen yksityiskouluporukkaan ja julkisen koulutuksen varassa oleviin. Tähän kun sekoitetaan ihmissuhteet, rakkaus, kateus ja sairaus, saadaan jännä juoni - jos kirjoittajana on Ann Cleeves.

Juha Seppälä sanoo, että kirjallisuustoimittajat ovat itse asiassa instituution tuote-esittelijöitä. Totta, kirjallisuusjutuissa kerrotaan varmaan useammin kirjailijan kodin sisustuksesta kuin arvostellaan hänen teostaan. No, joukon jatkoksi: millaiset aivot tarvitaan, että kirjailija pystyy kehittämään jatkuvasti uusia monimutkaisia juonia Vera Stanhopen tai Shetlandsaarten murhien tapaan? Samalla lukija pääsee seuraamaan englantilaista elämänmenoa pienissä ja vähän isommissakin paikoissa ja viihtyy - siitä huolimatta että Cleevesin teksteistä puuttuu se kepeys ja huumori, jota vaikkapa Elly Griffiths tai Richard Osman viljelevät riviensä väleissä.

 

Juha Seppälä, Merille

Kirjailija yrittää hävittää omistamiaan kirjoja. Se on tehtävä salaa, koska niitä ei juuri pysty laillisin keinoin poistamaan maailmasta. Hyvä jos painettuja kirjoja saa enää tuottaakaan. Tämän projektin keskellä kirjailija tarkastelee omaa kirjailijuuttaan. Hän tulee siihen tulokseen, ettei hän oikeastaan ollut varsinaisesti kirjailija. Eikä hänen ajoittainen asuinkaverinsakaan ollut mikään oikea kuvataiteilija, ainakaan mikään suuruus.

Siinä alkuasetelma. Miehet asuvat välillä yhdessä merenrantamökissä, usein erillään toistensa asunnoissa. Kumpikin tuntee nykymaailman aika vieraaksi itselleen, mutta eivät he mitään syrjäytyneitä ole. Maailman menoa tarkastellaan kriittisesti, omaa menneisyyttä vielä kriittisemmin. "Munattomalla YK:lla on tarjota lähinnä mietelauseita tämän sodan ja vielä suuremman uhan ratkaisemiseksi." "Että nuorelta vietiin tuhannen euron huppari? Se on kolmenkympin huppari. Sen arvo on kahdeksantoista euroa." "Ihmiset eivät osaa syödä eivätkä juoda eivätkä paskantaa. Asiantuntija neuvoo hymiöitä käytteleviä aikuisikäisiä lapsia." Jne. Kirjailijaa ärsyttävät samat asiat kuin meikäläistä, ihanaa että on olemassa eläkeikäisiä, jotka jaksavat raivota teinin tapaan.

Kuulostaa karulta muttei ole. 212-sivuinen kirja sisältää lyhyissä lauseissaan ja niukoissa repliikeissään niin osuvia havaintoja ihmisten ja yhteisöjen käyttäytymisestä, että huomaa jatkuvasti hekottelevansa huomioille. Luetteloiksi kerätyt nykysanonnat tai viimeisen luvun hengästyttävä nykyihmisen älyttömyyksien vyörytys ovat riemastuttavaa luettavaa ("riemastuttava" on kirjailijan mielestä tätimäinen sana) . "Pystytään tehdä. Uhkaa aloittavansa. 18-vuotta." Juuri niin, hermostuttavaa. Viimeisen luvun yhtätoista sivua voisi lukea keskittyneesti vaikka pari päivää ja saisi joka lauseesta oivalluksia.

Ihana absurdi päästö, joka ei mielistele ketään, lukijaakaan.

 

Kaarina Griffiths, Meren syliin

Olipas kiva viettää pari kimmeltävää päivää Cornwallin pikkukylässä meren äärellä. Sinne päästiin kuvataiteilija Kaislan mukana. Hän ei kauaa ehdi nauttia jylhistä kallioista ja vuokramökkinsä ihanuuksista ennen kuin joutuu keskelle murhamysteeriä vieläpä uhrin löytäjänä. Tämä ei olekaan mikä tahansa luotiin lysähtänyt ruumis, vaan hänet on aseteltu merenneidoksi luolan perälle.

Griffiths on nostanut punaiseksi langaksi merien suojelun ja ympäristöliikkeen taistelun. Kylän keskuspaikka on totta kai pub, joka vilisee taiteilijoita, kalastajia, tavallisia kyläläisiä, turisteja ja murhan tapahduttua sekä poliiseja että sitä rasittavaa mediaväkeä. Vielä kun kuvaan tuodaan ekoyhteisökeskus hämärine touhuineen ja kartanohotelli profiloijakomistuksineen, lukija ei oikein tiedä, mihin keskittyisi. Sekä ekoilu että alkuperäinen sankaritar Kaisla uhkaavat hävitä monenlaisen touhuilun alle.

Tämä on kirjailijan viides kirja, jatkoa on jo seurannut. Silti hän ei vieläkään oikein tunnu uskovan, että lukija ymmärtää, vaikkei kaikkea taivuteta rautalangasta. Riittää, kun meille kerrotaan, että tie on vaarallisen kapea. Ei tarvitse kertoa erikseen kesken kiihkeän takaa-ajon, että sillä on vaikea sivuuttaa vastaantulijaa, että kääntöpaikkaa on hankala löytää ja että tällaiset pienet tiet muodostavat seudulla labyrintin, joka risteilee maaseutua ympäriinsä ja... Eteenpäin! Ja ne pohdinnat. Sivukaupalla päänsisäisiä ajatuksia, jotka polkevat paikallaan ja jotka lukija on jo kuullut. Todellakin, tapahtumat kerrataan ensi kuvauksen jälkeen vielä ihmisten keskusteluissa ja poliisien palavereissa, joista raportoidaan joka ikinen repliikki. Kirjallinen puheripuli ei olisi pahasta, jos informaatio lisääntyisi samaa tahtia kuin sanat. Nyt kirjassa on ainakin sata turhaa sivua, 300 olisi riittänyt.

Joka tapauksessa virtuaalinen reippailu englantilaisessa kalliojyrkännemaisemassa meren äärellä ja istuskelu paikallisessa pubissa on paras tapa matkailla juuri nyt, kun täältä Kuusaalta tuomen tuoksusta omenankukkien auetessa ei kannata lähteä minnekään.

 

Jukka Behm, Ja Jumala kulki yli maan

Turha yrittää esittää, että tuntisin mustan huumorin tai scifin säännöt ja olisin huomannut heti, mihin genreen kouvolalaiskirjailijan kirja oikeasti kuuluu. Teeskentely paljastuisi saman tien. Joten kerrotaan vain, että tapahtumapaikkana on tutun oloinen pikkukaupunki. Niin kylmäävän lähelle muutama henkilöhahmo tulee todellisia eläviä kouvolalaisia, että lukija alkaa miettiä, onko tämä avainromaani, ja mikä siinä tapauksessa on motiivi herkullisten tyyppien mukaan ottamiselle. Täysin asiaankuulumatonta pohdintaa. 

Paikkakuntaa alkavat koetella Raamatusta tuntemamme vitsaukset heinäsirkkaparvista paiseisiin. Tilanteita seurailee paikallislehden toimittaja Jaakko Jaakkola. Hänen havaintonsa ja tulkintansa vitsauksista ja toisaalta ihmisten arkisesta elämänmenosta saavat ensin miettimään, että onneksi mitään tuollaista ei voi tapahtua meille milloinkaan. Kirja on julkaistu vuonna 2022. Siihen mennessä paljonkin tuollaista oli jo tapahtunut. Koronapandemia oli tappanut ihmisiä, tiesulkuja oli pystytetty, ihmiset eristäytyneet toisistaan. Mutta miten Behm osasi kuvitella jo Venäjän hyökkäyksenkin maisemat, vaikka niiden kuvat vyöryivät silmillemme ruuduista vasta kevään -22 jälkeen?

Koska ensi lukemalta en keksi, onko tarinalla vitsauksista opettavakin merkitys, yritän olla pohtimatta asiaa koko loppukesän. Ihastelen ennemmin toimittaja-Jaakon toteamusta: "Oma vaatimaton panokseni yhteisölleni oli seurata asioita sivusta ja kertoa ne eteenpäin. Katsella kuinka muut elävät ja kirjoittaa siitä." Niin tuttua.

 

Jojo Moyes, Morsianten laiva

Terveisiä pitkältä, paikoin uuvuttavalta merimatkalta. Miksi kirjoittaa tiiviisti, kun saman voi kertoa monisanaisestikin. Tällä periaatteella Jojo Moyes on saanut lukijankin kokemaan yli kuusiviikkoisen seilaamisen välillä tuskaisia tunnelmia. 

Mutta tarina on kiinnostava, varsinkin kun se on historiallista faktaa. Toisen maailmansodan jälkeen lukemattomat sodan aikana solmittujen avioliittojen morsiamet asuivat eri puolella maailmaa kuin heidän miehensä. Kirja kertoo australialaisista tytöistä tai naisista, jotka kuljetettiin vuonna 1946 vanhalla lentotukialuksella kotikonnuilta Britanniaan miestensä luo yli 600 hengen ryhmänä.

Jälleen lukija saa ihmetellä: että tällaistakin maailmassa on tapahtunut. Nuoripari on tavannut pikaisesti, rakastunut ja sännännyt vihille lemmen ensi huumassa, ja sitten mies on taas komennettu muualle. Sodan päätyttyä naiset lähtevät luottavaisesti miehen luo kohti tuntematonta maata, jättävät oman perheensä ehkä iäksi, yrittävät ylläpitää tunnesidettä puolisoonsa, josta ei viikkoihin kuulu mitään, koettavat luoda mielikuvaa tulevaisuudestaan uudessa ympäristössä. Ja sitten vielä merimatka itse täpötäydessä laivassa ahtaissa punkkaoloissa ventovieraiden naisten kanssa. Kapteenin säännöt ovat tiukat: ei kanssakäymistä laivan sotilaiden ja mariinien kanssa! Yritäpä pitää 1600 nuorta kurissa ja herran nuhteessa, kun puoliso on kaukana ja hormonit hyrräävät. Siinä eivät aina 40-luvun tiukat siveyssäännöt muistu mieleen.

Moyes on valinnut neljä erilaista naista seurattavaksi. Yksi on raskaana, yksi on keimaileva tyhjäpää jne. Kyllä heistä kiinnostuu laivamatkan edetessä, kunhan kirjailija ei olisi niin innostunut cliffhangereistä. Viihdekirjallisuuteen kai kuuluu jättää kohtaus roikkumaan ratkaisemattomana ja siirtyä välillä toiseen kiehtovaan tilanteeseen, joka sekin katkaistaan jännimmässä kohdassa. Kyllähän se tietysti hyvästä muistitestistä käy.

 

Rosa Liksom, Väylä

Miten voi ihmisen, edes kirjailijan, päässä syntyä niin valtava määrä kuvia tilanteista ja tapahtumista, joita hän ei ole voinut sodan jälkeen syntyneenä lähimainkaan kokea?  Väylän kertojana on 14-vuotias tyttö, jonka täytyy muiden lappilaisten mukana muuttaa kotoaan Ruotsin puolelle pakoon sotaa. Viholliseksi muuttuneet saksalaiset ajetaan maasta, ja mennessään he särkevät kaiken minkä ehtivät. 

Tyttö joutuu hoitamaan perheen lehmätkin Tornionjoen, Väylän, toiselle puolelle. Liksom on kuin sanataiteen Miina Äkkijyrkkä, kirjan lehmistä tulee yksilöitä. Tyttö ymmärtää niiden käytöksen syyt, sanoja ei tarvita. Lukija hämmästelee sitä, miten paljon eläimen eleistä ja teoista voi päätellä - ja miten paljolta suljemme usein silmämme. Tytön urheus liikuttaa. Vasta neljätoistavuotiaana hän yrittää pärjätä muiden evakoiden tapaan kylmyydessä, vaelluksen rasituksissa, sairaana ja likaisena vieraissa oloissa mutta jaksaa silti huolehtia lehmistä sydäntäsärkevän vakavasti. Taakka on vielä isompi kun tietää, että tytön äiti vähät välittää lapsensa voinnista.

Oman haasteensa tuo Väylän kieli, meän kieli. Muutaman sivun jälkeen se alkaa sujua lukijankin päässä ja tekee kunniaa pohjoisen murteelle. Välillä tuntuu kuin ratkoisi ristisanatehtävää. Välillä taas jää ihailemaan murteellista sanavyöryä, jolla Liksom kuvittaa asemalla läheisiään etsivien ihmismassojen touhuja tai luonnonilmiöitä. Niin komeaa, niin kaunista kaiken kauheuden keskellä. Edelleen: miten joku voi keksiä jotain noin tarkkaa ja täsmällistä ja inhimillistä, vaikka olisikin haastatellut evakkoajan kokeneita. 

Kaiken kukkuraksi kirja toimii historiadokumenttina, joka pakottaa kertaamaan Lapin sotaa edes Wikipedia-tekstin verran. Ellei vielä tullut selväksi: lue ihmeessä!

 

Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat

Neljän joki- ja meriromaanin jälkeen oli jo niin vetinen olo, että täytyi tehdä syrjähyppy. Haastelistaan kuulumatonta Nesseriä voi puolustella sillä, että siinä on ylitetty Atlantti, tapahtumapaikkana on Manhattanin saari ja ollaan kahteen suuntaan virtaavan Hudson-joen rannalla. Sen lisäksi teos on hienoa kaunokirjallisuutta, hakkaa sillä rintamalla monet palkitut, joissa ei tapeta ketään. Tämän voi tunnustaa, jos on ensin antanut Nesserille anteeksi, että hän siirsi Barbarottin ja Van Veeterenin eläkkeelle. Tämä tarina kuuluu jonkinlaiseen kaupunkisarjaan.

Pariskunnan nelivuotias lapsi siepataan, vanhemmat lähtevät pakoon sietämätöntä oloaan New Yorkiin. Siellä vaimo Winnie alkaa käyttäytyä salaperäisesti. Kirjailijamies tutustuu kirjastossa eläkkeellä olevaan yksityisetsivään. Syntyy uusia hämmentäviä tilanteita, tunnelma muuttuu välillä niin surrealistiseksi, että lukija miettii, todistaako hän nyt Kafkan toista tulemista. Onneksi pysytellään lopulta reaalimaailman puolella. 

Koukuttava kertomus, paikoin tosi kaunista kuvausta elämästä, ihmissuhteista ja maisemasta. Mutta eikö Håkan nyt voisi keksiä jonkin uuden barbarottin, jonka elämää ja töitä saisi seurata vähän tutummissa ruotsalaisoloissa?

 

Karin Erlandsson, Koti

Kymmenen ihmistä lähipiireineen 800-luvulta nykypäivään, kukin omassa tarinassaan. Erlandssonin henkilöhahmoja yhdistää sama ympäristö Ahvenanmaalla vuosituhannesta toiseen, ja yksi pieni erikoisen näköinen kivi. Luvut ovat kuin novelleja, joissa henkilöillä ei ole muuta yhteyttä toisten aikakausien ihmisiin kuin ehkä sukulaisuus ja tarinat. Myöhempi tietää, mitä kauan sitten eläneelle lopulta kävi perinteenä kulkeneista kertomuksista. 

Vaikka joka luvussa pitää ikään kuin aloittaa alusta, kirjailija tutustuttaa lukijan nopeasti henkilöihinsä ja saa kiinnostumaan heidän kohtaloistaan. Jonkun elämää synkentää lapsen sairaus, toista isän voimien hiipuminen, kolmas joutuu piileksimään lastensa kanssa metsässä, koska kuningas on päättänyt viedä perheet taloistaan ja polttaa rakennukset, ettei hyökkääville venäläisille jäisi turvaa. Eri aikakausien ihmisiä yhdistää meri, läheisen poissaolo ja pelko tämän puolesta, ikävä laivalla työskentelevän perään.

Hauska idea, että joka luvussa henkilöt löytävät saman kiven, pienen harmaan, jossa on valkoinen rengas. Se ihastuttaa niin viikinkiajan tyttöä kuin ruotsinlaivojen aikakauden äitiä ja tytärtä. Jännä oivallus, että minua ennenkin joku on katsellut ja pidellyt samaa kiveä, tuntenut sen omakseen, ajatellut sellaisia ajatuksia kauan sitten kuin minä nyt. Ajat vaihtuvat, jokin ihmisessä pysyy samana.

Cristina Sandu, Vesileikit

Varo, juonipaljastus! Tyttöjoukko kasvaa joen tuntumassa ja näkee jatkuvasti vesileikeissään vastarannalla olevan vauraan maan. Leikit vaihtuvat sitkeäksi harjoitteluksi, harjoittelu vie kilpailuun joen toiselle puolelle. Ja kuinkas sitten kävikään, ja entäs vielä sen jälkeen? Sandu kirjoittaa irrallisia palapelin palasia, ja lukija ihmettelee aluksi, miten ne liittyvät yhteen. Hitaampikin oivaltaa puolessavälissä, miten osat napsahtavat kuvaksi. 118-sivuinen kirja kertoo kuuden loikkaritytön elämästä. Kiireinen lukija saa tästä nopeasti merkinnän lukuhaastelistaansa.

Ann Cleeves, Lokin huuto

Miten kirja voikin olla aina niin paljon parempi kuin siitä tehty elokuva tai sarja? No siten, että kirjassa on paremmat kuvat, kun ne saa keksiä itse. Lisäksi kirjassa kerrotaan ihan sanoilla tekijöiden ajatukset ja tunteet, joita näyttelijä ei voisi mitenkään niin tarkasti esittää. Lokin huudosta tuli joskus tv-versio, joka oli pullollaan sameaa kuvaa ja ankeaa ympäristöä. Kirjassa taas vietetään tavallista värikästä devonilaiselämää, sen äärellä saa nauttia monenlaisista ympäristöistä ja yrittää ratkaista mutkittelevaa juonta meille eksoottisissa paikoissa Lounais-Englannissa.

Lokin huuto istuu toukokuun teemaan täydellisesti, sillä komisario Matthew Venn tiimeineen ratkoo murhaa kahden joen välissä, suistoalueella Atlantin rannalla. Vetiset alueet ovat myös näppäriä murhaamispaikkoja, nousuvesihän voi viimeistellä verityön.

Ann Cleevesiä voi vain ihmetellä, tämän kiltinnäköisen rouvan pää kuhisee murhia ja monimutkaisia toimivia juonia. Tähän mennessä on saatu nauttia jo Vera Stanhopesta ja Shetland-saarten murhista. Lokin huuto aloitti Venn-sarjan, josta on jo ilmestynyt suomeksikin kolmas osa. Kaikki sarjat ovat taattua laatua, rikoksen selvittelyn lomassa tutustutaan henkilöiden arkeen ja selvitellään ihmissuhteita maisemia unohtamatta. Jokaisen kirjan sulkiessaan tuntee kuin olisi ollut matkoilla erikoisissa ympäristöissä. Lokin huudossa ollaan taiteilijoiden ja erityisryhmien yhteisötalossa, keskeiset henkilöt ovat kehitysvammaisia, uskonyhteisö käyttelee valtaa niin omiinsa kuin ulkopuolisiinkin. Matthew Venn on sympaattinen ja vähän arka pomoksi mutta on löytänyt rinnalleen ihanan aviomiehen.

Ja myönnytys: Brenda Blethynin Vera Stanhopen kasvoilta pystyy kyllä lukemaan melkein kaiken, mitä kirjan kertojakin kertoisi.

Petri Tamminen, Meriromaani

Onneksi on Kyyti-lukuhaaste, muuten olisi tämäkin helmi jäänyt huomaamatta. Alaotsikkona kirjassa on "Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä". Voi olla, että Huurnan elämä oli synkkä, mutta Tammisen kirja ei ole. Pieni romaani sisältää kokonaisen ihmiselämän. Kun tarinan kertoo lakonisesti, paisuttelematta, vähät sivut ehtivät kertoa paljon. Lauseet ovat huolella mietittyjä, asiat pienestä kivensirusta suureen haaksirikkoon kiinnostavia havainnollisuudessaan. Merikapteenin elämän kulku rouhaisee ihmeen syvältä siihen nähden miten asiallisen suppeasti niistä kerrotaan. Kaiken lisäksi kirja sisältää ison annoksen merenkulun tietoutta varsinkin purjelaivojen aikakaudelta.

Jännä vetovoima näissä konkreettisiin asioihin perustuvissa kirjoissa on silloin, kun kaiken fyysisen pinnan alla väreilee totuuksia elämästä. Tunnelmassa on paljon samaa kuin Antti Tuurin teoksissa, mutta Tammisella on selkeästi omintakeinen tyylinsä kertoa samantapaisista asioista. Jos olisin lukenut Volter Kilven Alastalon salissa, tietäisin onko Tamminen saanut Meriromaaniinsa innoitusta sieltä. Ehkä Tammisen tiivis merikapteenin elämäkerta korvaa tämän aukon sivistyksessä?

 

                                          

Huhtikuun teemana ovat taiteilijaromaanit tai tietokirjat taiteesta

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_04.pdf

Huomioita huhtikuun kirjasuosituksista

- Kiinnostava näkökulma: eri taiteenalojen edustajien tarinoita eri aikakausilta ja eri maista

- Taiteilijan elämä on samaan aikaan ihanaa ja hirveää; jos on töitä tarjolla, saa toteuttaa itseään, jos ei ole, jää usein yksin monentasoisine ongelmineen

- Mitä me ymmärtäisimme maailmasta, jos ei olisi kirjailijoita, jotka kertovat meille mitä näköpiirimme ulkopuolella on, kuinka muut ajattelevat, miten ihmiset toisaalla elävät. Musiikki vie meidät maailmoihin, joihin emme muuten yltäisi, kuvataide osoittaa, kuinka monella tavoin maailman voi nähdä. Siitä huolimatta nämä maailmamme avartajat elävät aika turvattomassa todellisuudessa, kun syödäkin pitäisi, asunto olisi kiva olla ja lapset tarvisevat saman mitä turvallisen kuukausipalkan saavienkin lapset.

Jussi Nikkilä, Näyttelijä

Näyttelijä Jussi Nikkilä, Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajan poika, Lontoossa opiskellut, näyttelijävaimostaan eronnut nelikymppinen isä on kirjoittanut minäromaanin. Siinä töitä vailla oleva näyttelijä, Moskovassa lapsuuttaan elänyt, Lontoossa opiskellut, näyttelijävaimostaan eroava nelikymppinen isä kertoo elämästään. Nyt on vaikeaa muistaa koko ajan, että tämä on romaani tämä on romaani tämäonromaani. Siksi huomaa miettivänsä tämän tästä, miltä oikeasta isä-Nikkilästä ja vaimosta tuntuu lukea teosta. Väärin, näin ei romaaneja saa lukea.

Tarinaa vievät eteenpäin näyttelijän muistot, jotka limittyvät nykyhetkeen. Ennen kaikki oli hauskaa ja kiinnostavaa, nyt aikuisena näyttelijä ei tahdo saada elämästä kiinni millään. Hän kaipaa töitä mutta ennen kaikkea tytärtään Saaraa - silloinkin kun tämä on lähellä.  Hän katsoo itseään kuin ulkopuolelta, analysoi kaiken ilmeitään ja eleitään myöten kriittisesti. Erityisen innokkaasti hän kuvaa suolensa toimintaa, mutta kakkajutut ovat hänen kurssiharjoitelmansa mukaansa pelkästään symbolisia. Vieraudentunnetta ei auta, että näyttelijä lappaa sisäänsä erilaisia psyykenlääkkeitä ja välillä reippaasti alkoholiakin.

Kuulostaa ankealta romaanilta, mutta ei ole pelkästään ankea. Nikkilällä on taito kertoa ilmiöistä, tunteista, muistoista ja havainnoista niin herkullisesti, että ainoa kielteinen tunne lukijalla on sääli kertojaa kohtaan. Miksei hänestä lapsena pidetty parempaa huolta, koska nyt hän ei tunne olevansa näkyvä oikein kenellekään. Edes oman tyttärensä seurassa olemista hän ei oivalla tapahtumahetkellä juuri siksi elämäksi, johon hän kaiken aikaa kaipaa. Asiat näyttävät oikeilta vasta jälkeenpäin. 

Pihla Hintikka, Hetken Pariisi on meidän

Elena omistaa taidegallerian Pariisissa ja etsii kunnianhimoisia, kantaaottavia taiteilijoita. Ines on muotitoimittajana juorulehdessä ja kaipaa jotain asiallisempaa työtä. Alma luo uraa mallimaailmassa ja vasta opettelee sanomaan häiriköiville miehille ei. Rinnalla kulkevat heidän miehensä - rakastettuja, ystäviä, aviopuolisoita. Muotitalon omistaja Victor haluaa yhdistää taiteen ja muodin vaatteissaan, ja siitäkös sotku syntyy. Pierre työskentelee taidegalleriassa mutta sekaantuu huumekauppaan. Sachalla on yksivuotias lapsi mutta häntä innostaa enemmän suhde liiton ulkopuolella. 

Nämäkään ainekset eivät vielä riitä, ja mukaan syötetään pakolaiskysymys ja muodin raadollisuus. Muotimaailman suuri ongelma ei kuitenkaan ole se meidän tuntemamme, eli että vaatteiden valmistus tuottaa kymmenesosan hiilijalanjäljestä ja kuluttaa hillittömästi vesivaroja. Kirjassa tuskaillaan enemmän sitä, että muodin tekijät uupuvat, kun mallistoja pitää nykyään tehdä niin monta vuodessa. Pakolaiskysymystä lähestytään nuorten miesten hyväksikäytön näkökulmasta.

Tämä on niitä jännittäviä romaaneja, joissa heitetään ilmaan monen monta palloa mutta otetaan niistä hallitusti alas vain osa. Lukija saa ihan itse päättää, miten kunkin elämä järjestyy sen jälkeen, kun loppusivuilla tapahtuneesta terroriteosta on selvitty. Kannattaa lukea, tämä tarina ei jää painamaan mieltä jälkeenpäin.

 

Richard Osman, Torstain murhakerho

Pari viimeksi lukemaani kirjaa olivat sen verran eteerisiä ja sielukkaita, että tähän väliin tarvittiin jotain arkisempaa taiteilijagenren ulkopuolelta. Olen periaatteessa sitä mieltä, että elämä on liian lyhyt, jotta ehtisi lukea saman kirjan uudelleen. Tavoilleni uskollisena olen poikennut säännöstäni mm. Gogolin Kuolleiden sielujen ja varsinkin Dickensin teosten kohdalla. Joskus sitä vain ikävöi toissavuosisadan brittihahmoja kuin omia ystäviään, varsinkin jos heidät on esitelty viiltävän terävänäköisesti ja lämpimän huumorin säestyksellä. Nyt joukkoon on liittynyt Richard Osman. 

Nelihenkinen noin kasikymppisten naapurusten porukka ratkoo asuinyhteisössään murhia poliisien avuksi ja riesaksi. Osman jatkaa siitä, mihin Agatha Christie päätti neiti Marplensa kanssa. Kirjasarjassa ihastuttaa tekstin nokkeluus, rivien välissä alituiseen lymyävä huumori ja varsinkin se missä valossa ikäihmiset nähdään. Nämä ovat nimittäin teräväpäisiä, omavaltaisesti toimivia, järjen ääntä noudattavia ja sopivasti ovelia nuorempiaan viisaampia ongelmanratkaisijoita. Hyviä roolimalleja meille perässätulijoille.

Pirkko Soininen, Kipulintu

Maila Pylkkösen tuntevat varmasti kaikki runoudesta kiinnostuneet. Meille muille hän on jäänyt vieraaksi. Tämän kirjan myötä sivistyy tietämään Pylkkösen erityisen aseman suomalaisessa runoudessa. Arvostelut ylistävät hänen taitoaan kirjoittaa runoja, joissa puolikypsän puolukan ihmettely muuttuu seikkailuksi, arkiset havainnot siirtyvät kielestä tapahtumiksi. Runousoppineet varmasti ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Soininen kertoo Pylkkösen elämän karuudesta ja kauneudesta. Tämä päätyy neljä kertaa Nikkilän mielisairaalaan, luopuu kahdesta lapsestaan, vajoaa ryyppykausiin. Sitten hän taas alkaa toipua, mielikuvitus ja todellisuus eivät enää sekoitu keskenään, syntyy aivan omanlaisiaan vapaamittaisia runoja. Tukena Nikkilässä on toinen runoilija, L. Onerva. Tarinaa kirjassa kertoo Maila itse vanhempana versionaan välillä ankarasti moittien, välillä ymmärtäen ja nuorta itseään lohduttaen. 

Pylkkäsen ympärillä eläneet olisivat riittäneet teoksen ihmisiksi, Soinisen jälkisanat ovat tarpeettomat. Hän kuvaa, miten "otti metron" (!) Vuosaareen ja yritti aistia Mailan asuinseuduilla tämän läsnäoloa. Lukija kyllä ymmärtää ihan kiitoksistakin, miten valtavan työn Soininen on tehnyt tämän tiiviin herkän elämäkertakatkelman eteen. Ja miten hienosti hän  pystyy  kuvaamaan runoilijan sielunelämää.

Sirpa Kähkönen, 36 uurnaa

Tämä ei kuulu huhtikuun taiteilijaromaaneihin mutta tuli luettavaksi pitkän jonotuksen jälkeen. Sirpa Kähkönen on saman kysymyksen äärellä, jota me kaikki vanhempamme menettäneet tuskailemme: miksi en aikoinaan kysynyt enemmän, kun olisin voinut? Äidin kuolemasta on vuosi, ja nyt Sirpa on päättänyt laskea hänet menemään. Mutta hän voi päästää irti äidistä vasta kun on selvittänyt itselleen, millainen tämä oli. Kertojana on tosiaan itse kirjailija, teos on henkilökohtaista pohdintaa.

Tunnistan tuonkin. Kun on menettänyt läheisen, haluaakin äkkiä tietää hänestä paljon enemmän kuin jaksoi kuunnella hänen elinaikanaan. Tahtoisi tietää koko elämänkaaren, ajatukset, perustelut tekemisille, tunteet. Siinä sitä sitten kaivelee esiin valokuvat, kirjoitukset, esineet, kuuntelee tuttujen tarinat, ja rakentaa itseään moitiskellen vainajasta  kokonaista kuvaa. Moni ei vain joudu käymään läpi niin rajua historiaa kuin Kähkösellä on äitinsä kanssa ollut. Ei hän syyttele, pikemminkin yrittää ymmärtää. Osittain se on helppoa, kun muistaa äidin saaman aivovamman. Osaa äidin käytöksestä on vaikea kestää, vaikka tietää syynkin. Lukija seuraa sydän kylmänä, miten Kähkösen Kuopio-saagasta tutut henkilöt kohtelevat toisiaan, ja ihmettelee, miten noissa oloissa on kasvanut niin ehjä kirjailijapersoona. Voi kun Kähkönen ei lopettaisi kirjoittamista, kuten hän jossain haastattelussa vähän uhkaili.

Sadie Jones, Ehkä rakkaus oli totta

Miksi yksi 1900-luvun loppupuolen brittinuorista kertova romaani saa vanhanrouvankin 50 vuoden takaiset muistot hulvahtamaan mieleen, mutta toinen samaan aikakauteen sijoitettu brittinuorista kirjoitettu romaani jättää kylmäksi? Sen täytyy johtua kielestä. David Nichollsin Sinä päivänä soljuu luontevana eteenpäin, mutta Jonesin teatterimaailmaan sijoittuva tarina tarjoaa vähän väliä (minusta) tekotaiteellisia kummallisia lauseita, jotka vain pysäyttävät tarkistamaan, onko niissä mitään järkeä. "Kuinka kipeästi hänen olikaan pitänyt päästä pois." "Veri syöksähteli kihelmöiden hänen ja hänen ajatustensa läpi, ja hän täyttyi elämästä, oli liian täynnä, liian piukka." "...istuivat takkatulen ympärillä: kasoittain koksia ja tuhkaa, joka loisti kuin sulatusuuni betonisessa olohuoneessa." "Hän oli antanut Tomazsia kohtaan tuntemansa vihan kyteä selvittämättömänä, kunnes se oli jäätynyt umpeen." Välillä taas tuntuu kuin lukisi englantia suomalaisin sanoin.

Esimerkkejä kielikuvista riittäisi kyllä, niistä jotka menevät juuri ja juuri ohi sektorin, niin että tarkka lukija hermostuu: miten niin brittikodin olohuone on betoninen? Mutta tässäkin romaanissa on jälleen minulle uutta tietoa, nimittäin näytelmän valmistumisesta. Miten se muhii kirjoittajan mielessä, miten teatterit torjuvat sen tai riitelevät siitä, miten näyttelijät valitaan, mitä tunteita herää ohjaajassa, näyttelijöissä, käsikirjoittajassa eri vaiheissa. Kiehtovaa.

Kirjan takakansi kertoo, että teos on juovuttavan upottava, täyteläinen ja vangitseva. Joten jos itse en ymmärräkään sen loistokkuutta, niin tasapuolisuuden nimissä suosittelen lukemaan arvion, joka tekee sille oikeutta:

https://kirsinbookclub.com/kirjat/sadie-jones-ehka-rakkaus-oli-totta/

Satu Koskimies, Hurmion tyttäret

Välillä jotain vähän vaativampaa. Satu Koskimies on kirjoittanut romaanin, jossa kaksi 1920-luvun johtavaa runoilijaa tilittää tuntojaan päiväkirjamerkinnöissään. Elina Vaaran ja Katri Valan ajatuksia saadaan heidän varhaisteini-iästään lähtien, joten romaani lähtee vauhtiin hitaanlaisesti. Kannattaa kuitenkin sinnitellä mukana. Varttuessaan tytöt - naiset - alkavat esitellä runojaan ja mutkittelevaa polkuaan runojen julkaisemisen maailmaan. Nyt tulee mukaan muitakin historiasta tuttuja nimiä: Lauri Viljanen, Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä, Mika Waltari ja monta muuta. Näistä miesrunoilijoista tulee kannustajia, ihailijoita, rakastettuja, hylättyjä ja aviomiehiä. 

Koskimies on kirjoittanut tarinan lukemiensa Vaaran ja Valan omien tekstien pohjalta ja kuvitellut tapahtumat niihin perustaen. Lukija saa tutustua Tulenkantajat-ryhmään muutenkin kuin ikkunat auki Eurooppaan -huudahduksen keksijöinä. Sisällissodan ankeuden jälkeen he haluavat tuoda runouteen eksotiikkaa, värejä, hurmiota ja lumoutumista. Näitä kaikkia etsitään vilkkaasti kahviloista ja kotibileistä, joista kieltolainkin aikaan löytyy virvokkeita mielikuvituksen ja aistien kiihotukseen.

Kiinnostavinta minusta on lukea runojen synnystä, hiomisesta, runon kirjoittamisen vaikeudesta ja lennosta, jopa parityöskentelystä hyvän runon aikaansaamiseksi. (Näiden osuuksien jälkeenkään en tajua, miksi jokin säe on hieno, toinen kömpelö.) Runoilijat suorastaan juopuvat toistensa kielikuvista. "Ilmassa mullan väsynyt hymy" tai hurja "myöhäisen hedelmän punainen valtimoveri". Hämmästyttävää, että kielikuvista on sata vuotta sitten syntynyt raivoisia kiistoja niiden rohkeuden takia. Ja että taistelu vapaa mitta vastaan loppusointuruno on ollut niin kiihkeää. Romaani on hieno kurkistus viime vuosisadan kulttuurihistoriaan, ja kiva on lukea sen ajan paatoksellista kieltä.

Eppu Nuotio, Maggie ja minä

Nuotion taiteilijaromaania ei löydy Kyyti-lukuhaasteen huhtikuun nettisuosituksista, mutta ihana Kuusankosken kirjasto kerää aiheen mukaista kirjallisuutta myös esittelypöydälle (heti etuovesta oikealle). Onneksi. Oli kiinnostavaa lukea tanssija Maggie Gripenbergin, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin ja hänen puolisonsa Juhani Ahon suhteista. Vennyn ja Maggien rakkaus rinnastuu tämän päivän päähenkilön Hannan henkilösuhteisiin.

Hanna työskentelee Kansallisteatterin puvustamossa. Häneltä opitaan paljon roolivaatteista, näytelmän puvustuksen rakentamisesta, käytettyjen pukujen historiasta. Päästään taas kulissien, ihan oikeiden teatterin kulissien taa. Ompelun asiantuntijana Hanna vasta tutustuu klassiseen musiikkiin ja lukupiiriharrastukseen. Kumpikin alkaa vallata mieltä ja viedä huomiota pois puolisosta ja lapsesta. Piirin kautta Hanna tutustuu myös vähän omalakiseensa, arvaamattomasti käyttäytyvään Ulrikaan. Tekee mieli huutaa varo tota!

Jälleen Nuotio osoittaa, miten arkea, työtä ja ihmissuhteita voi kuvata lämpimästi hymyillen niin, että lukija tuntee sympatiaa kaikkia, niin hössöttävää isoäitiä kuin lainakoira Jukkistakin kohtaan. Parisuhteen rajoja mietitään ennen kuin repäistään. Erittäin kivaa oli lukea lukupiiriläisten facebook-viestittelyä. "Meilläkin on pesemättömät ikkunat. Mä rakastan ikkunanpesemistä! Mitä? Oikeestiko? Hullu." Sain taas vahvistuksen sille, miksi en ole sosiaalisessa mediassa. Mieluummin vaikka keskinkertaisia kirjoja kuin aikaa syövää ja informaatiosta vapaata koneella kiljahtelua. Eikä tämä kirja ole keskinkertainen.

 

Raakel Lignell, Kevätuhri

Pitäisi oikeastaan kuunnella Igor Stravinskyn Kevätuhri kokonaan läpi ja etsiä sieltä asiat, jotka Lignell esittelee kapellimestarihahmonsa havainnoimina: bassojen murina, pasuunoiden painostava harmonia, käyrätorven haikea melodia, lähes wagnermainen paatos. Kaikki mitä kirja kertoo musiikkikappaleen esittämisestä harjoitteluineen analysointeineen on kiehtovaa luettavaa. Samoin kaikki kulissien takana tapahtuva vääntö paikoista orkesterissa, kilpailusta ja uran luomisesta on jännää sisäpiiritietoa, josta kirjailija kirjoittaa vakuuttavasti, muusikko kun itsekin on. Kiinnostavaa.

Sitten on se toinen puoli kirjaa, jota ei oikein saa edes sopimaan tähän älykkääseen, sivistyneeseen, kulturelliin tekstiin. Siihen toiseen on pakattu joukko pää- ja sivuhenkilöitä, joista vain harvaan haluaisin tutustua oikeassa elämässä. Näin taviksen näkökulmasta jokainen näyttää vähän sekopäältä (paitsi se 6-vuotias Ester) ja onnistuu sotkemaan omat ja toistensa asiat ihan piittaamattomuuttaan. He vain ajautuvat vieraisiin sänkyihin, jalat vievät väärille oville. Kaikki teinistä kuusikymppiseen elävät pidäkkeettömästi, koska seksi on niin kivaa, kenen kanssa vaan. 

Kaiken kukkuraksi kaikilla henkilöhahmoilla on omat luurankonsa kaapeissaan. Niistä olisi riittänyt puoleen tusinaan kirjoja, sen verran hurjia kohtaloita itse kullakin on repussaan. Oikein vetävä teos, jos kaipaa jotain räväkkää ja epäuskottavaa todellisuuspakoista ryyditettynä sivistävillä musiikillisilla osuuksilla.

Tiina Rajamäki, Alisa

Kaksi nuorta sellistiä ja yksi viulisti osuvat yksiin joksikin aikaa opiskeluvuosinaan. Yksi heistä kuolee jo alussa, ja kaksi muuta eivät saa asiaa mielestään. Tarina kuvailee musiikkiopintojen ankaraa suorittamista, alan vaativuutta ja koko elämän ja ihmissuhteiden kietoutumista uran ympärille. Kerronta on ilmavaa, luvut lyhyitä, teksti sujuu. Jotakin jäin kaipaamaan, olisiko se sitten huipennus tai selitys sille, miksi tämä piti kertoa. Kuulostaa ilkeältä hyvin kirjoitetusta tekstistä, joten kannattaa lukea ja etsiä itse tarinan juju.

 

Johanna Hasu, Ei hyvä hylätyn

Äkkiseltään saattaa ajatella, että kulttuuri, taide varsinkin, on ylevyydessään kaiken likaisen kilpailun ja vertailun yläpuolella. Kaikkea kanssa. Hasun teos kuvailee syvällisesti, millaisissa tunnesyövereissä ihmismieli liikkuu, kun pitää löytää paikka auringossa, kilpailla oman persoonan ja osaamisen avulla. Raastavaa.

On aina ilo lukea vieraista aihealueista, kun kirjailija tietää mistä puhuu. Hasu on pianistina alan ammattilainen ja on siksi osannut rakentaa tilanteita, joita maallikko ei ole tullut ajatelleeksikaan. Miltä tuntuu pianistista, kun hänen kanssaan vuosia esiintynyt tenori haluaa lopettaa yhteistyön? Miten käsitellä omaa keskinkertaisuuttaan, kun se ei ole tähän asti häirinnyt mutta estää nyt kumppania etenemästä? Miten selvitä hylkäämisestä? Tässä romaanissa pianisti Aamos käy läpi hurjia tunteita pohtiessaan yhteistä matkaa Jürgenin kanssa nyt, kun se on päättymässä. 

Hasu ei ole tyytynyt vain tähän asetelmaan vaan rakentaa mukaan Alma ja Toivo Kuulan tarinan. Nykypäivän henkilöiden draamassa on paljon yhteistä viime vuosisadan alun taiteilijapariskunnan elämäntilanteen kanssa. Juuri taiteilijuus nostaa kohtalot niin väkevinä esiin - siinä kun intohimoa ja työtä, rakasta harrastusta ja elannon ansaitsemista on vaikea erottaa toisistaan. Olipa kiehtova tarina ihan viimeiseen hengenvetoon saakka.

 

Tracy Chevalier, Neito ja yksisarvinen

Hauska oppia uutta, tällä kertaa kuvakudosten tekemisestä. Samalla tosin joutuu kestämään viihdekirjallisuustyyppistä tarinointia rakkaussuhteista, joissa ei ole tietoakaan rakkaudesta. Vuonna 1490 pariisilainen valeaatelinen Jean Le Viste haluaa talonsa seinille sarjan kuvakudoksia korostamaan asemaansa. Työ alkaa kuvien maalaamisella, ja tähän työhön Le Viste kutsuu lahjakkaan taidemaalarin Nicolas des Innocentsin. Isännän tytär ihastuu taiteilijaan, seuraa vaivaannuttavaa kihertelyä ja veikistelyä pöydän alla, mutta lopulta päästään asiaan.

Nyt saadaan tutustua keskiajan lopun seinävaatetuotantoon.  Sen keskeiset osaajat asuvat Brysselissä, niin myös Georges de la Chapellen kutomo. Lukija saa tietää, miten kuvat muutetaan villalangoista  kuvatekstiileiksi. Prosessi kuvataan eriväristen lankojen saapumisesta, loimien kiristyksestä ja kuvamallin asentamisesta lähtien. Enpä ole valmiita seinävaatteita ihmetellessäni tiennytkään, että valtavat teokset tehdään kapeina suikaleina, jotka sitten ommellaan yhteen, ja kutoja näkee työn edistymisen vain peilin kanssa alapuolelta. Tarinasta saa käsityksen, miten maalaus ja siitä tehtävä suurikokoinen vaate ovat kuin eri maailmasta, sillä valmiiseen työhön ei voi jäädä suuria tyhjiä kohtia. Osaan tarvitaan lisää hahmoja, jotkin kohdat voi täyttää kukkaketomaisella koristuksella. Tässä vain pari esimerkkiä seinävaatteiden työprosessista. Kiehtovaa.

Kirjailija on ottanut lähtökohdakseen todelliset kuvakudokset neidosta ja yksisarvisesta ja kehittänyt niiden ympärille fiktiivisiä ihmiskohtaloita. Kyllä nämä holtittomasti käyttäytyvät ihmisetkin on kiinnostavasti kuvattu, jokainen heistä kertoo itse roolistaan ja ajatuksistaan. Niistäkin muodostuu oma kudelmansa, joka varmasti muistuttaa aikakauden yksilöiden mietteitä elämästä.

David Nicholls, Kaikki peliin

Kyyti-lukuhaaste toimii tälläkin tavalla: kun lukee itselle uudelta kirjailijalta hyvän teoksen, tekee mieli lukea häneltä lisää. Nichollsin Sinä päivänä -romaanilla oli tällainen vaikutus. Kaikki peliin sopisi kyllä taiteilijaromaanin genreenkin, ainakin päähenkilö itse pitää itseään runoilijana. Hän on nuori mies, joka aloittelee omaa elämäänsä yliopisto-opiskelijana. Unelmat ovat suuret, todellisuus iskee vasten kasvoja kerta toisensa jälkeen. Tarina ei kuitenkaan ole surullinen vaan Nichollsille ominaisesti tragikoominen. Lukijan tunteet vaihtelevat myötähäpeästä huutonauruun. Tilanteet muistuttavat omia vuosikymmenten takaisia, ja se johtuu juuri kirjailijan tarkkanäköisyydestä ja yleisinhimillisestä tarinankertojan taidosta.

Sofia Lundberg, Alyson Richman, M. J. Rose, Perjantai-illan klubi 

Kolmen kirjailijan tiimi on kirjoittanut viiden naisen kuvataideryhmästä, joka vaikutti Tukholmassa viime vuosisadan alussa. Taiteilijoiden keskeisin hahmo oli Hilma af Klint. Tämä todellisuudessakin elänyt naisporukka kokoontui viikoittain paitsi luomaan taidetta myös ottamaan yhteyttä henkiin. Siinä sitä olikin aihetta kauhisteluun kaikille ulkopuolisille. Ja kaiken lisäksi heitä saattoi epäillä myös rakkaussuhteista pelkästään eroottisten maalausten perusteella.

Toisessa aikatasossa, nykypäivässä, newyorkilaismuseon edustaja rakentaa näyttelyä kauan piilossa olleista Hilma af Klintin maalauksista. Samalla hän joutuu miettimään omia parisuhteitaan ja suhtautumistaan yliluonnolliseen. Kirjasta oppii kaikennäköistä taidemaailmasta. Miten monimutkaista on rakentaa näyttely, saada teokset haalittua, hankkia pystyttämiselle poliittisesti korrektit sponsorit, kertoa teosten tarinat juuri sopivasta näkökulmasta. Eipä noita tule ajatelleeksi, kun pysähtyy näyttelyissä ihmettelemään  taulun eteen, että tykkäänkö vai en. Samaa mietin kirjasta. Mutta plussan puolelle jäi, eikä sen kanssa aika mitenkään hukkaan mennyt.

Jean Echenoz, Ravel

Kukapa nyt ei Maurice Ravelin Boleroa tuntisi, sehän jää helposti korvamadoksi, jos sattuu kuulemaan radiosta. Sama juttu iki-ihanan Pavana kuolleen prinsessan muistolle -sävellyksen kanssa. Mutta mitäs muuta Ravelista tiesinkään? Enpä juuri mitään. Jean Echenozinkaan romaani ei yritä tehdä selkoa säveltäjän urasta ja elämästä vaan keskittyy hänen viimeisiin vuosiinsa. Hyvä valinta, sillä niiden kuvaukset kertovat hauskasti säveltäjän persoonasta ja olemuksesta.

Uskallan luottaa siihen, että  Echenoz pysyttelee lähellä totuutta. Mitä järkeä muuten olisi valita juuri tämän historiallisen henkilön persoona ilmentämään viehättävää keikarimaisuutta, itsekeskeisyyttä, diivailua ja toisaalta avuttomuutta arjessa, hiljalleen hiipuvaa luomisvoimaa. Tässä saakin olla tarkkana: miten pitkälle kannattaa muodostaa oma mielikuva jostain henkilöstä fiktiotarinan pohjalta? Miten pitkälle kirjailijalla on lupa muokata ja keksiä tilanteita ja luonnehdintoja oikeasti eläneestä ihmisestä? Ja toisaalta: Ravelin tuotannosta voi pitää ihan tietämättä, millainen ihminen sen on luonut.