Myllyhuokon Pirkko muistaa välähdyksinä lapsuudestaan. Hän norkoili kaksivuotiaana yhteisen pakarin vaiheilla.
- Seisoin aina ovensuussa ja pyysin pullaa. Varmaan sainkin, koska menin aina uudestaan. Meidän perhe asui neljän asunnon talossa, ja jokaisella oli iso olohuoneen ikkuna. Aina kun heräsin vaunuista päiväunilta, näin edessäni ison neliruutuisen ikkunan, Pirkko muistaa niin varhaisen kokemuksen. Hän asui Myllyhuokossa jonkin aikaa aikuisenakin, kun meni naimisiin Ossinsa - tämän Viljakaisen - kanssa.
Sudeettialueella Pirkko asui 18 vuotta. Talon oli rakentanut Kymiyhtiö, ja Nykäsen perheellä oli kotina se malli, jossa oli tupakeittiö ja kaksi makuuhuonetta. Pirkosta se oli loistava pohjaratkaisu. Koko kylä tiesi toisensa, lähinaapurit olivat hyvinkin tuttuja keskenään. Jokaisella oli oma puutarha.
- Yhtiö istutti joka pihaan neljä omenapuuta, kolme punaista ja kolme mustaa viinimarjapensasta, kolme karviaismarjapensasta. Isä istutti tontin reunoille vadelmapensaita. Koko talven perunat, porkkanat, punajuuret ja sipulit saatiin omalta tontilta. - Pirkko muistaa kaiken tarkasti, sen verran tiiviisti hän sai pensaiden juurella kykkiä.
Nykäsen talo oli toinen joelta katsottuna, joten lasten aika kului kesäisin joella ja joessa. Siellä uitiin, pojat kalastelivat, Pirkko tykkäsi pestä mattoja.
Myllyhuokoa. Kuva: Jukka Airola |
Pirkko oli parinkymmenen, kun perhe muutti Öljymäelle. Hän koki oudon tunteen, kun muuttohommissa vei tavaroita maakellariin.
- Kellarin ovella tuli tunne, että piti katsoa ylöspäin ja pelätä pommikoneita. Jälkeenpäin selvisi, että olin parivuotiaana ollut Öljymäellä asuvan kummitätini sylissä kellarin ovella samassa paikassa sodan aikaan, kun taivaalle tosiaan ilmestyi pommikoneita. Tädin säikähdys oli jäänyt tallelle muistiin.
Kansakoulun Pirkko Nykänen kävi keskustassa ja lähti sitten yhteiskouluun. Keskikoulun viimeisenä keväänä hän käveli pitkin Valtakatua ja kysyi joka liikkeestä, tarvittiinko niissä kesäapulaista.
- Seuraavana päivänä juoksi Kymen Wieneristä rouva perääni ja kysyi, voinko tulla heille. Lupasin mennä, mutta sitä seuraavana päivänä Lapin neiti juoksi kenkäkaupastaan perääni, että hei neiti, minulla olisi teille töitä. Olin kuitenkin luvannut mennä Wienerille, ja siellä työt jatkuivatkin kaiken syksyä.
Palkkapusseja ja reikäkortteja
Seuraavassa helmikuussa yhtiöltä soitettiin. Pirkko oli nimittäin jättänyt sinnekin hakemuksen. Nyt siellä oli paikka auki, ja Pirkko siirtyi Kymiyhtiön palkkakeskukseen.
- Siellä laskettiin kaikkien yhtiön työläisten palkat. Osastoilla täytettiin kahden viikon lomakkeet ihmisten työajoista. Siinä näkyi kaikki työnteko saunalisiä myöten - jos oli sauna-aikaan lauantai-iltana töissä, sai muistaakseni kahden tunnin palkan verran lisää.
Pirkko muistaa tarkkaan, miten palkkalistat revittiin ja pantiin palkkapusseihin. Laskettiin, kuinka paljon mitäkin rahoja tarvittiin kullekin osastolle ja tilattiin määrät pankista yhtiön kassaan.
- Sitten mentiin pussittamaan. Pussin päälle tilinauha, ja työparin nuorempi laski siihen rahasumman. Pöydän toisessa päässä vanhempi työntekijä tarkasti, että meni oikein. Sitten pussi pantiin osaston laatikkoon. Kädet oli ihan kamalassa kunnossa ja haisi hirveälle monen tunnin rahan käsittelyn jälkeen, Pirkko päivittelee. - Kun laatikot olivat valmiit, osastoilta tuli kaksi henkilöä hakemaan niiden omat laatikot.
Tehtaan johtoa ei konttorilla pahemmin näkynyt. Mutta jouluisin he kävivät kättelemässä jokaisen työntekijän ja toivottamassa hyvää joulua.
- Meitä oli pitkä sali, jossa istuttiin kaksi rinnakkain. Ihan jokaisen johtajat kävivät kättelemässä. Palkanlaskennan oma johtajatar piti tiukkaa linjaa. Kerran serkkuni soitti työpaikalle, ja olin puhelimessa vain pienen hetken. Kun tulin paikalleni, johtajatar kysyi muilta, onko kellään antaa neiti Nykäselle töitä, kun tämä kerran jouti puhelimessakin puhumaan. Sama johtajatar vaati minua kerran kirjoittamaan valöörilapun uudelleen, koska "kuutoset ovat niin epäselviä". Takanani istuva vanhempi työntekijä kuiskasi, että et tee uutta, olet tekevinäsi ja viet saman lapun. Vein sitten kädet täristen saman lapun, ja johtajatar napautti: "Minähän sanoin! Kun vähän tarkemmin tekee, niin numerotkin ovat oikein."
Palkkakeskus toimi keskuskonttorissa. Kuva Kymiyhtiön korttikokoelmasta |
Pirkko meni Viljakaisen Ossin kanssa naimisiin vuonna -64, ja ajan tapaan häät olivat isot. Seuratalolle kutsuttiin vieraita 450:llä kutsukortilla. Koska yhtiön osastolle lähetettiin vain yksi yhteinen kutsu koko porukalle, niin voi kuvitella, että juhlapaikka pullisteli, vaikkeivät kaikki kutsua noudattaneetkaan.
- Käytiin leipomassa Pilkanmaan paakarissa pullat ja kakut ja leivät, kaikki itse. Tanssihäät, tietenkin, vaikka seuratalon lattia olikin vähän oksista kuhmurainen.
Viljakaisille syntyi poika vuonna -66 ja tyttö vuonna -69. Lapsia hoiti ensin Pirkon äiti ja sitten nuori tyttö. Yhtiöläisillä oli äitiyslomaa kaksi kuukautta, Tietotehtaan väellä ruhtinaalliset neljä.
Tietojenkäsittelystä poliisilaitokselle
Vuoden 1969 alusta yhtiön tietosysteemit muuttuivat jälleen. Reikäkorttiosaston väki siirtyi Kouvolaan Tietotehtaalle, jonka omistajiin Kymiyhtiökin kuului. Siellä Pirkko Viljakainen oli käyttötoimiston hoitajana. Hän otti vastaan Helsingistä tulleet työt muille jaettavaksi. Sama kuljettaja vei tehdyt työt takaisin Helsinkiin illalla.
- Meillä käsiteltiin kaikkea mahdollista yhtiön tietoa palkoista sellun ja kaasun kulutukseen. Tietotehdas käsitteli myös Tehdaspuun aineistoja.
Tietotehdas lopetettiin Kouvolasta siinä vaiheessa, kun työntekijät alkoivat saada pienet päätteet pöydilleen.
- Isoa lävistyskeskusta ei sitten enää tarvittu, vuonna -89 se loppui. Sitten oltiin työttömiä.
Työvoimatoimistosta tuli kaksi ehdotusta työpaikaksi Pirkon asiakkuuden aikana. Toisesta sanottiin, ettei siellä ole varaa niin kalliisiin likkoihin kuin tietotehtaalaisiin, toinen oli juuri palkannut toisen hakijan.
- Kun työkkärin kautta ei löytynyt töitä, Niemisen Paavo pyysi minut Rakennusespolle vuodenvaihteeksi auttelemaan. Olin siellä nelisen kuukautta. Silloin sattui pankkilakko, ja meikäläinenhän osasi neuvoa, miten pankista saa etukäteen rahaa työläisten palkkoja varten. Me tehtiin valöörilaput!
Kevään ja kesän työttömyysjakson jälkeen Pirkko Viljakainen pääsi töihin poliisilaitokselle. Ensimmäinen työpiste oli syyteasiaintoimisto.
- Kirjoitin haasteita, kirjasin rikosilmoituksia. Sitten minut komennettiin ulosottoon. Mutta itsestäänkopioivat paperit aiheutti niin kovat allergiset reaktiot, etten voinutkaan olla siellä. Niin päädyin Kuusankosken poliisilaitoksen kansliaan.
Kansliassa Pirkolla oli monennäköistä tehtävää, erikoisiakin tilanteita. Hän muistaa, mikä homma oli asioida Venäjän suurlähetystön kanssa, kun piti toimittaa Suomesta rajan yli venäläinen nainen, joka heittikin passinsa metsään eikä suostunut jäämään Haminan poliisilaitokselle vaan vaati päästä vankilaan parempiin tiloihin. Siinä kanslisti sai välillä toimia melkein valepoliisina, jotta asiat saatiin virkamiestasolla rullaamaan.
Työssä törmäsi usein rankkoihin elämäntilanteisiin. Nuorten toilailuita oli rastasta lukea, varsinkin kun näiden vanhemmat eivät olleet tietääkseenkään lastensa pikkurikollisista ja joskus julmistakin touhuista.
- Kun kuulin jonkun papereista tutun nuoren nimen, muistin saman tien hänen sosiaaliturvatunnuksensa. Minulle oli yllätys, että näin pienellä paikkakunnalla tapahtuu niinkin paljon rötöksiä. Ja että niin nuoret, 14-16-vuotiaat pojat tekevät pahojaan. Mutta työyhteisö oli tosi kiva, me pidetään edelleen yhteyttä naisten kesken.
Kuusankosken poliisiasema suljettiin 30.11.1996. Jokaisen Kouvolan laitokselle haluavan piti hakea paikkaa sieltä. Pirkolle olisi löytynyt töitä Kouvolasta, mutta hän ei halunnut sinne, koska hänen äitinsä oli alkanut tarvita apua kotonaan.
- Muistisairaan vanhemman hoitaminen on kova koulu. Kun äiti ei pärjännyt enää kotona, hän pääsi Mäkikylään palvelutaloon. Kävin siellä joka päivä syöttämässä äidin, kun huomasin, ettei henkilökunta pysty huolehtimaan syöttämisestä hyvin. Mutta ei minua haitannut sen 14 vuoden aikana koskaan olla äidin apuna.
Puhdin tyttö lavalla ja naulakolla
Äidin kuoltua Pirkolla on ollut aikaa omiin harrastuksiin. Hän on tuttu näky Kuusankoskitalon naulakolla, jonka palvelua hän hoiti kahdeksan vuotta. Miten niin hoiteli, onhan hän siellä nykyäänkin?
- Niin mutta ensi alkuun vastasin siitä, nyt olen siellä vaan töissä, Pirkko naurahtaa. - Kun hoidin palvelua, sain talosta listan tulevista tapahtumista ja niiden arvioidusta yleisömäärästä. Sitten hankin naulakkohenkilökuntaa tarpeitten mukaan. Palvelua tehdään Kuusankosken Puhdin hyväksi. Se on vapaaehtoistyötä, ei meistä kukaan saa palkkaa naulakolla olosta. Kuusankoskitalo maksaa palkkamme Puhdille niiden tuntien mukaan, jotka me merkataan työn kestoksi.
Naulakosta vastaaminen jännitti alkuun. Pirkko mietti, mitä toiset ajattelevat, kun hän soittaa ja kyselee hommiin.
- Sanoin heille, että ei tarvi keksiä verukkeita, voi sanoa ihan suoraan, että nyt en tule. Aina löytyi tulijoita, joskus kuitenkin vasta hakemisen jälkeen. Jossain vaiheessa tehtäviini kuului myös järjestysmiesten hankkiminen LA-yhdistyksestä, mutta nyt he hoitavat sen itse. Ihan kivaa hommaa se on ollut.
Pirkko on viihtynyt siis tuossakin hommassa, vaikka aina työolot eivät ole olleet helpoimmasta päästä. Asiakkaat kiiruhtavat viettämään hauskaa tilaisuutta saleihin, naulakolla vapaahtoiset jäävät siitä paitsi. Työntekijöillä on kyllä lupa käydä kuuntelemassa konsertteja salin takaosassa, jos joku jää naulakolle. Pirkko on vapaaehtoinen jäämään, koska hänen kurkkunsa ei kestä salista nousevia hajuja, pölyä ja lämpöä. Pakkaspäivinä on joskus pölähtänyt ennakoitua suurempi joukko vain parin työntekijän palveltavaksi. Ovista pukkaa kylmää ilmaa, mutta naulakon työntekijöillä hiki virtaa, jotta asiakkaat saisivat pian takkinsa.
- Seuraavana päivänä sitten soitellaan, että tänään en pääse, sain eilisestä flunssan. Monet takit on niin painavia, että niiden nostamisessa on oltava konstit hallussa, ettei olkapäät mene, Pirkko kuvailee työn haasteita.
Kuusankoskitalo on osoittautunut loistavaksi sijoitukseksi ihmisten viihtyvyyteen. Pirkko Viljakainen muistaa, miten sen suunnitteluvaiheessa moni ihmetteli, mihin ihmeeseen sellaista taloa muka tarvitaan.
- Tämähän on kovassa käytössä jatkuvalla syötöllä. Iso sali on huomattavasti parempi kuin Kouvolatalon sali. Talo on näyttänyt, että se kannatti tehdä, Pirkko kiteyttää.
Nykyinen "työnantaja" Puhti on ollut Pirkolle elinikäinen tuttavuus. Hän on pikkutytöstä asti voimistellut Puhdin riveissä, valiovoimistelijoissakin lähes parikymppiseksi.
- Käytiin kilpailuissa, Helsingissäkin. Kierrettiin aina vappuna työväentalojen vappukemuissa esiintymässä. Oltiin voikkaalaisten Kisällien ja Kisällittärien kanssa usein samoissa juhlissa lavalla. Ohjaajanamme oli Salli Qvick, oikein puhtilaisia miehensä Onnin kanssa. Keskustan koulun voimistelusalissa meillä oli harkat kerran viikossa, ja valiovoimistelijoilla lisäksi omat harkat ennen esiintymisiä, Pirkko kertoo. Naulakko-talkootyötä ennen hän paketoi joulujen aikaan City-Marketissa lahjoja. Sekin meni Puhdille.
Pirkko on asunut koko ikänsä Kuusankoskella. Hän kerkisi työuransa lisäksi hoitaa myös viittä lastenlastaan.
- Minusta se oli ihanaa. Etenkin kesät, kun ne oli kaikki viisi meillä. Hirveä meteli ja huusholli sekaisin, mutta minä nautin. Aina kun päivä päättyi, lapset vei kaikki tavarat paikoilleen. Ensimmäinen kesä, kun lapset ei enää tulleet, oli ihan kamala. Niin kivoi muistoi on niiltä vuosilta, kun lapsenlapset oli meillä hoidossa, Pirkko sanoo hymyillen.