sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Kirjastonjohtaja Maritta Naumanen, töissä tarinoiden risteysasemalla

Kirjastonjohtaja Maritta Naumanen varmistaa ensin, voiko häntä ylipäätään haastatella kuusaalaissivustolle - hänhän asuu vanhassa Kouvolassa. Mutta jos on ollut yli 40 vuotta naimisissa saman kuusankoskelaisen paperimiehen kanssa, asunut Kuusankoskella yhteensä kaksi ja puoli vuotta ja johtanut Kuusankosken kirjastoa kuusi vuotta, niin meriitit riittävät. Sitä paitsi tämän blogin pääsyvaatimukset muuttuvat mielivaltaisesti aina sen mukaan, mikä sattuu kirjoittajaa kiinnostamaan.


Kuusankosken kirjastoon Maritta Naumanen tuli uuden Kouvolan syntyessä vuoden 2009 alussa. Hän oli siihen aikaan töissä Kouvolan pääkirjastossa, ja kaikilta kysyttiin, missä he haluaisivat töitä jatkaa. Naumasen ajatuksenkulku oli kiinnostava.
- Viihdyin älyttömän hyvin Kouvolan kirjastossa. Mutta siinäpä se, viihdyin ehkä liian hyvin, se oli kuin koti. Halusin ehkäistä dementiaa ja kokeilla, onko minusta vielä kulkemaan toisenlaisissa kammareissa ja ottamaan uudenlaisia tehtäviä.

Ensi vaiheessa Kuusankoskelle siirtyessään Maritta sai johdettavakseen myös Lehtomäen Lehdokin ja Voikkaan kirjaston. Tällä hetkellä - eläkkeellelähdön kynnyksellä - hän on Kuusankosken, Jaalan ja Valkealan kirjastojen johtaja. Voikkaan kirjasto on jo lakkautettu, ja Lehtomäen sulkeminen viime vuonna surettaa erityisesti.

Kirjastossa voi olla töissäkin!


Maritta Naumanen valmistui kirjastonhoitajaksi Tampereen yliopistosta vuonna -73 ja oli kokenut opiskeluaikanaan alan opetuksen organisaatiouudistuksen. Kirjastotutkinto siirtyi nimittäin opetusjaostosta tiedekunnan puolelle.
- Olin ajatellut myös toimittajakoulutusta mutta päädyin lukemaan kirjastotiedettä ja informatiikkaa. Se tuntui niin luontevalta, koska Kouvolan kirjasto oli aina ollut minulle tärkeä paikka asiakkaana. En vain heti hoksannut että siellä voisi olla töissäkin, Maritta hymyilee.

Naumanen on täkäläisiä, Valkealassa syntynyt ja vanhassa Kouvolassa, Kuusaalla ja Inkeroisissa asunut. Valmistuttuaan hän sai saman tien töitä kotipuolesta.
- Olin opintojen aikana harjoittelijana Kouvolassa, kun kirjasto muutti Kuntotalosta uuteen rakennukseen vuonna 1971. Vakituisia paikkojakin sai siihen aikaan helposti, kirjastonhoitajan  työpaikkailmoituksia oli 70-luvulla alan lehdessä aina aukeamakaupalla. En tosin päässyt hakemiini paikkoihin Elimäen ja Valkealan kirjastoissa, mutta Inkeroisten sivukirjastonhoitajaksi minut valittiin.

Inkeroisissa Maritta oli ensimmäinen ammatillinen päätoiminen kirjastonhoitaja. Siellä hän sitten hoiti laitostaan ypöyksin. Mutta pokkaa riitti. Ensimmäisenä tehtävänä oli poistaa valtavasti vanhoja kirjoja, ja nuori ammattilainen tarttui empimättä tehtävään entisessä eläinlääkärin tallissa, sittemmin kirjastossa.
- Poltimme osan kirjoista talonmiehen kanssa saunan uunissa. Laki kielsi antamasta tai myymästä niitä mihinkään. Olen itsekin ihmetellyt, miten pystyin päättämään hävittämisestä. Millä kompetenssilla nuori kokematon likka osasi ratkaista? Kai minulla oli koulutuksen ja harjoittelun perusteella jokin käsitys, mitä Inkeroisten kirjastossa tarvitaan. Mutta poistot tuntuvat olevan erikoisalaani, Kuusaallekin tullessani täällä aloitettiin heti valtavat poistot, Naumanen nauraa.

Lehdokin ja Voikkaan kirjastojen lakkauttaminen teetti kirjojen selvimisessä valtavan työmäärän. Joka nide tarkastettiin ja sen kohtalo mietittiin.
- Mitään ei mätetä kilotavarana kaatopaikalle. Maassahan on Kuopiossa sijaitseva varastokirjasto, johon lähetetään yksi kappale kaikista kirjoista. Sieltä niitä saa kaukolainana. Jos kirjaa ei tarvita oman maakunnan kirjastoissa ja varastokirjastossakin on jo kappale, kirja poistetaan. Nykyisin se voidaan myydä asiakkaille. Mutta jos ei kysyntää ole, kirja menee kierrätysjätteeseen. Näin kokoelma pysyy relevanttina, kirjastonjohtaja Naumanen selvittää.

Kirjojen poistaminen kuulostaa kamalalta mutta kuuluu kirjastojen normaaliin päivittäiseen työhön. Jos hankitaan uutta, vanhan poisto on kokoelman hoidossa ihan yhtä tärkeää.
- Tälläkin hetkellä se on monen pienen kirjastomme iso haaste.

Jos kirjaa ei enää ole lähikirjastossa, asiakkaan ei kannata surra. Verkostot auttavat, kotikoneelta näkee, missä kirjastossa Suomessa jokin kirja on. Kyyti-kirjaston palveluiden tultua asiakkaan ei tarvitse käydä kirjastossa täyttelemässä varauslappuja. Kotikoneelta näkee saatavuuden, rasti ruutuun ja jonain päivänä tekstari kertoo: Varaamanne kirja on saapunut.

Inkeroisten sivukirjastossa Maritta Naumanen viihtyi puolitoista vuotta ja siirtyi sitten Kouvolaan.
- Siellä aukesi kirjastonhoitajan paikka, joka sisälsi vanhus- ja vammaistyötä. Luetteloin kirjoja ja neuvoin asiakkaita tiskissä. Mutta rupesin myös pyörittämään kirjaston kotipalvelua ja pitämään kirjastopiirejä vanhusten laitoksissa - joskus eläkeläisten kirjallisuuspiiriäkin. 90-luvulla siirryin lastenkirjaston hoitajan tehtävään.

Kuusankoski houkutteli Kouvolassa viihtyvän


Monen kaupungin työntekijän elämä muuttui, kun syntyi uusi Kouvola, niin Maritta Naumasenkin. Hän muistaa muotoilla tilanteen oikeaoppisesti: kuusi kuntaa lakkautettiin ja niiden tilalle perustettiin Kouvola.
- Kaikille työntekijöille järjestettiin kiinnostuskartoitus. Kerroimme, haluammeko jatkaa silloisissa tehtävissämme vai jossain muissa. Laitoin silloin ykkösvaihtoehdoksi Kuusankosken ja Lehdokin kirjastojen johtajan paikan. Tämä oli haaste, esimiestehtävä, toisin kuin silloinen työni.

Naumasen dementianehkäisykokeilu onnistui.
- Olen viihtynyt hirveän hyvin, tämä on ollut hyvä homma ainakin minun näkökulmastani. Kirjastossa saa tehdä töitä niin paljon kuin haluaa, ja paljonhan jää kesken kuuden vuoden jälkeenkin. Tämä on ollut virkistävää aikaa itselleni, mutta viimevuotinen Lehdokin sulkeminen oli tappio. Olisin halunnut kehittää sinne yhteisöllisen toimipisteen, ja meillä oli siihen alku olemassa korttelikotiyhdistyksen ja setlementtiyhdistyksen kanssa. Mutta siitä ei välitetty. Oli siinä myös nyky-Kouvolan sisäistä aluepolitiikkaa, kylien välistä kateutta, Naumanen harmittelee.

Lehdokin sulkeminen päätettiin lopulta valtuustossa, Voikkaan kirjaston lakkauttamisen ratkaisi lautakunta.
- Lehdokki oli hyvä tila, kirjastoksi rakennettu. Voikkaalla asiat olivat toisin, Naumanen viittaa toisessa kerroksessa olleisiin työväentalon tiloihin.

Voikkaalla kirjastopalveluita saa tällä hetkellä vain kirjastoautosta, jonka palveluita siellä on kyllä lisätty. Voikkaan kirjastovirkailija siirtyi Kuusankosken kirjastoon, jossa on tällä hetkellä vajaat kymmenen työntekijää. Tervetullut lisä, sillä työntekijöitä on viime vuosina kirjastostakin vähennetty. Voikkaalla on mietitty tulevaisuutta, kaupungin yhteisöpalvelut on kehittänyt järjestöjen kanssa lukutupa-ideaa.  Nyt ollaan jo niin pitkällä, että entisen kirjastotilan alakertaan työväentalon katutasoon remontoidaan kuntalaisten olohuonetta kaupungin ja Pohjois-Kymen Setlementti ry:n yhteistyönä. Yhteistyön palveluiden palvelupäällikkö Anne Eriksson kertoo, että kirjasto varaa olohuoneeseen myös 5000 kirjaa. Tila aukeaa asiakkaille näillä näkymin loppukesällä.

Kuusankosken kirjastossa kokeiltiin kahtena vuonna sunnuntai-aukioloa.
- Olisin kovasti halunnut jatkaa sitä, mutta henkilöstövähennykset veivät mahdollisuudet siihen. Kävijöitä oli ainakin 150 joka sunnuntai. Monet viipyivät pitkään, tekivät jotain rauhassa. Kaksi talvea on liian lyhyt aika kokeiluun, Maritta Naumanen harmittelee.

Lähikirjaston johtaja ei voi keskittyä vain johtamaan. Se jos mikä on jokapaikanhöylän hommaa, sanoo Naumanen. Esimiestyö ja kokonaisvastuu tiloista ja toiminnasta kuuluu tietysti johtajalle, samoin ainakin osa aineistovalinnasta. Kuusankoskella johtaja vastaa myös tapahtumatoiminnasta, paitsi lastentapahtumista, joista vastaa lastenkirjaston hoitaja.
- Mutta olen myös päivystänyt asiakastiskissä Kuusaalla ja Lehdokissa tuuraajana. Voikkaalla en paljon ehtinyt, koska se tuli minulle vasta viime kesänä, ja Valkeala ja Jaala. Kaikissa olen kuitenkin ollut asiakaspalvelussakin.

Kirjastosta henkistä hyvinvointia

Kouvolan pääkirjastossakin tarvittaisiin uudistuksia. Rakennukselle pitäisi tehdä jotain, tai rakentaa kokonaan uusi. Mutta mitään konkreettista ei ole tällä hetkellä suunnitteilla, kirjastonjohtaja Naumanen tietää.

Kaupungin kirjastoverkko on viime vuosina harventunut Voikkaan ja Lehdokin lisäksikin. Utista, Kääpälästä ja Pilkanmaasta on myös suljettu kirjastot uuden Kouvolan aikana.
- Meillä on vieläkin suhteellisen tiheä kirjastoverkko valtakunnallisesti ajatellen. Mutta kun tietää, että kylillä on ihmisiä, jotka tarvitsisivat lähipalvelun... Osa ihmisistä pääsee kulkemaan kuntaa ristiin rastiin, hakemaan palvelut eri puolilta ja käyttämään verkkopalveluita kotonaan. Nämä pärjäävät tällä verkolla hyvin. Mutta sitten on niitä, joille jo bussilipun hinta voi olla kynnys kirjastoon lähdölle. Monille olisi tosi tarpeen lähellä oleva paikka, jossa voisi käydä lukemassa päivän lehden, keskeyttämässä yksinolon. Lasten ajattelu surettaa, siellä ne Lehtomäessäkin pyörivät kaupan ja kapakan välissä kun ei ole paikkaa, jossa voisi oleilla aikuisen valvonnassa. Ja jos lukuharrastusta halutaan tukea, kirjoja on oltava lasten lähellä helposti saatavana, Naumanen tuskittelee.

Kirjastolainen tietää, että kirjaston keskeinen tehtävä ovat kokoelmat ja niihin liittyvä toiminta, luku- ja kulttuuriharrastusten edistäminen. Mutta Maritta Naumasen mielestä kirjastolla on myös sosiaalinen tehtävä.
- Kirjastohan on monella tapaa henkistä hyvinvointia ylläpitävä paikka. Nettiyhteyksien tarjoaminen, lehtienluku - se on nimenomaan ydintehtäväämme. Tiettyjä asioita voitaisiin hoitaa yhdessä yhdistysten kanssa, ne voisivat vastata joistain toimista, kun kirjastossa ei ole henkilökuntaa paikalla, Maritta Naumanen kaavailee.

Inkeroisten kirjastossa kokeillaan omatoimista lainaamista, kun henkilökuntaa ei ole paikalla. Pilotti on toiminut hyvin ja häiriöittä, ja Naumanen kertoo että ensi vuonna vastaava mahdollisuus tulee pariin muuhunkin Kouvolan kirjastoon.


Näkymä kirjaston ikkunasta. Kuvaaja Ari Pesonen.


Kuusankosken kirjaston rakennus hurmaa tulijan

Kun tulee työntekijänä Kouvolan pääkirjastosta Kuusankosken nykyiseen kirjastoon, osaa arvostaa tiloja.
- Tämä on aivan ihana. Kouvolan kirjastohan oli uutena aikansa ykköskirjastotaloja, maisemakirjasto. Mutta se on lähes ikkunaton ja matala, työhuoneet kellarissa. Kun tulee tänne Kuusaalle, asiat ovat päinvastoin. Valtavat ikkunat antavat joelle, taivas ja Kyminpuolen mäkien silhuetti ovat näkyvissä - rakennus on työntekijälle aika ihana lisäarvo. On ilmaa ja korkeutta ja maisemaa, Maritta ihastelee.

Uusi - no, vuodelta 2002 oleva - rakennus saattaa olla syy siihen, että asiakkaita tulee myös Kuusankosken ulkopuolelta. Mutta kirjastonjohtaja Maritta Naumanen tietää, että ihmiset ovat viime aikoina liikkuneet enemmänkin kirjastojen välillä.
- Koko ajan tämän kuuden vuoden aikana kirjastojen ristiinkäyttö on lisääntynyt paljon. Kuusaalle tulee lainaajia joka puolelta kaupunkia. Mutta omankin kaupunginosan väelle rakennus saattaa olla edelleen uusi tuttavuus. Meille tulee vieläkin ihmisiä, jotka hämmästelevät, että onko täällä tällainen paikka. Moni Kuusankoskitalon konserteissa käynyt ei ole huomannut, että rakennuksen kupeessa on kirjasto. Tämä on ehdottomasti Kuusankosken ainoa oikea paikka kirjastolle, mutta tänne on huonot opasteet - sitä asiaa en saanut kuudessa vuodessa muutettua, Naumanen ihmettelee.

Kirjasto muuttovaiheessa. Kuvaaja: Ari Pesonen
Tapahtumatoiminta on vilkastunut viime vuosina kaupungin kirjastoissa selvästi. Kuusaalla on nähty kirjailijahaastatteluita, teatteria, musiikkia, luentoja.
- Olisin halunnut vielä enemmän lisätä yhteistyötä paikallisten ihmisten ja yhdistysten kanssa. Ajatuksenani on ollut avartaa käsitystä kirjastosta, Maritta miettii.

Ei elämää ilman kirjoja

Maritta on koko ikänsä elänyt kirjojen keskellä.
- Olen lukenut aina, jo lapsena kaikki kirjaston kirjat läpi. En voi kuvitella elämää ilman kirjoja. En minä kirjoja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta lue, ne ovat minulle kuin leipä tai vesi.

Tarkalleen ottaen Maritta Naumanen on lähestynyt kirjoja myös muuten kuin tarinoita ahmien. Hän on opiskellut kirjallisuusterapian perusteet.
- Siinä mietitään, mitä kirjat antavat ihmiselle oman lukukokemuksen ja elämyksen kautta. Ne ovat kirjallisuuden tärkeintä antia, ei tyylien repostelu tai tekstien analysointi, tai keskustelu siitä, onko kirja hyvä vai huono.

Tänä keväänä Maritta Naumanen ohjaa kahta kirjallisuuspiiriä, toista Kuusaalla, toista Valkealassa. Hän olisi halunnut nimetä tapaamiset lukupiireiksi, mutta osallistujat pitivät kirjallisuuspiiri-nimestä. Samanlaisia on pääkirjastossa kaksi, ja Elimäellä on aloittanut runopiiri. Omissa piireissään Naumanen on voinut käyttää osaamistaan kirjallisuuterapiasta.
- Emme tee kirjallisuusterapian harjoituksia. Mutta viimeksi meillä oli Kuusaan porukassa Kirsi Kunnaksen elämäkerta, ja silloin teimme Kunnaksen runoista omat runot. Valkealassa luimme Saramagon Luolan ja kokeilimme hänen tyylistään tajunnanvirtakirjoittamista. Minä kyllä kauhean mielelläni teettäisin heillä kaikennäköistä pientä harjoitusta, Naumanen tunnustaa.





Nyt eläkkeelle jäädessään Maritta Naumanen aikoo jatkaa kirjojen parissa kuten tähänkin asti: lukea jatkuvasti jotain. Kirjallisuuspiireihin hän on ilmoittautunut vapaaehtoisohjaajaksi.
- Tekisi kovasti mieli vetää jotain kirjallisuusterapeuttisia kasvuryhmiä, sellaisia ei ole ehtinyt työelämän aikaan pitää, Maritta suunnittelee.



sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Kirjasto muuttui lainastosta olohuoneeksi


Kuusankosken kirjasto Mäenpääntien varrella oli valmistuessaan niin hieno ja edistyksellinen, että sitä tultiin ihailemaan ulkomaita myöten. Rakennus kätki suojiinsa myös neuvolan, hammaslääkärin vastaanoton, kunnanlääkärin työtilat ja monta asuntoa. Kun kirjastovirkailija Kaisa Majander tuli taloon vuonna 1982 kirjastoapulaiseksi, alkuasetelmat olivat muuttuneet radikaalisti. Silloin keskityttiin jo odottelemaan, koska saataisiin kokonaan uusi kirjasto. Kirjastonhoitaja Ari Pesonen otti ennen seuraavaan kirjastorakennukseen muuttoa kuvia vanhasta ja uudesta ja antoi niitä katseltavaksemme. Hänen kuviinsa olen merkinnyt kuvaajan.

Kirjastorakennuksessa on nyt mm. koululuokkia.
Mäenpääntien rakennuksen suunnittelivat Aili ja Niilo Pulkka. Sen harjannostajaisia vietettiin vuonna 1950, ja rakennus valmistui vuonna 1952. Selailemme Kaisa Majanderin kanssa Ari Pesosen valokuvia vanhasta rakennuksesta.
- Sehän on todella kaunis. Kirjasto vastasi alussa tarpeita, mutta kun sitä ryhdyttiin pala kerrallaan laajentamaan, kokonaisuudesta ei voinutkaan tulla toimiva, Kaisa toteaa.

Majander puhuu vanhasta kirjastosta nostalgisella hellyydellä, onhan hänellä jo yli 30 vuoden suhde paikkakuntaan. Hänen aloittaessaan työt kirjaston työntekijöiden nimike oli "kirjastoapulainen", myöhemmin se jonkin uudistuksen yhteydessä muutettiin "kirjastovirkailijaksi".

Kortit käytössä pitkään

Ari Pesonen valokuvat kertovat, miten sokkeloinen aikoinaan upeasta kirjastosta vuosien mittaan muodostui: portaita sinne tänne, pieniä huoneita siellä täällä, henkilökunnan sosiaalitilat kaikkien kulkea läpi - ja ryöstää jotain mukaansa. Kaisa Majander pyörittelee päätään:
- Aika erilaista kuin nykyään, kun työntekijöillä on oltava kunnon sosiaalitilat.

Kuvaaja: Ari Pesonen
Majanderista Kuusankosken vanha kirjasto oli erikoinen ja hiukan huvittava. Huvittava siinä mielessä, että Kuusaan kokoiselta paikkakunnalta olisi odottanut vähän edistyneempää tekniikkaa kirjastossa. Kaisa oli nähnyt uutta teknologiaa Jyväskylässä opiskellessaan, mutta meillä käytettiin tuolloin yhä kortistoa. Asiakkaat hakivat korteista tarvitsemaansa aineistoa. Virkailijat käyttivät samaa kortistoa tiedonhakuun, aineiston paikantamiseen. Ja virkailijoilla oli oma lainaustietojen kortistonsa, asiakkaiden lainat. Nyt muistikuva korteista ja kirjan takakannen taskusta tuntuu yhtä eksoottiselta kuin univormupukuiset Kossilan bussien rahastajat rahalaukkuineen.

Yhdessä valokuvassa näkyy matala lainaustiski. Se ei ollut siinä vielä 80-luvun alkupuolella, vaan paikalla oli korkea puinen palvelutiski.
- Sen takana seistiin, ja me työntekijät saimme tikkuja käsiimme sen kuivaksi kuluneesta laidasta. Tiskistä päästiin eroon, kun saimme ATK-koneet - niitä ei voinut seisomatiskille panna. Tietotekniikka otettiin haltuun 90-luvulla Risto Venetkankaan tullessa kirjaston johtoon, himpun verran jälkijunassa, Kaisa Majander kertoo.

Kirjastovirkailijat Kaisa Majander ja Anne Nurmi ATK-aikaan
Kirjastovirkailijan työ koostui monenlaisista tehtävistä: asiakaspalvelua, kirjojen hyllyttämistä ja kunnostamista, kortistojen järjestämistä.
- Työtä riitti, kun esim. kaikki karhukortit kirjoitettiin käsin. 90-luvulla ruvettiin valmistautumaan ATK-aikaan, rekisteröitiin kirjoja, laitettiin viivakoodit. Kirjoista tiesi silloin enemmän, koska niitä käsiteltiin manuaalisesti, uudet kirjat näki konkreettisesti. Se vanha kirjastolaisuus oli kokonaisvaltaista, jokainen teki kaikkea. Nykyisin erikoistumme enemmän. Minulla on vastuualueena lainaus ja lehdet, jonkin verran kotipalveluakin. Se palvelu tosin on nyt aika vähäistä, koska vapaaehtoisia kirjojen kuljettajia on vähän, Majander miettii.

Tietotekniikan tulo muutti kirjastovirkailijoiden työn luonnetta. Käytännön lainaustyöt, huomautukset, lainojen tarkkailu ja varausten kiinniotto tapahtuivat nyt automaattisesti. Detroit-kortistojärjestelmässä oli ollut paljon muistiin perustuvaa:
- Siinä koetti muistella, että tuosta kirjasta on varaus ja laittoi klemmarin korttiin merkiksi, siinä oli hirveästi muistinvaraista. Nyt menet koneelle ja se näyttää kaikki tarvittavat tiedot kirjan saatavuudesta lähtien. Silloin ennen olikin jännittävää! Asiat painuivat mieleen: kun henkilökunta oli tehnyt itse  kortit ja hyllyttänyt kirjat, kortisto muodostui tänne, Kaisa Majander koputtaa päätään.


Tietokirjat olivat ylätasanteella. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Tunnelmaa ja tyyliä, mutta happi loppui

Vanhoine menetelmineenkin ja ahtaudestaan huolimatta entisen kirjaston tilat tuntuivat asiakkaasta viihtyisiltä. Eteisen erotti salista puusäleikkö, tietokirjaosasto oli muutamaa askelta ylempänä omalla parvellaan, lehtihyllyt lukusalin peräseinällä olivat tyylikkäästi vinot, alun perin lastenosastona toimineessa huoneessa oli valtava kirkkomainen ikkuna. Ja se tuoksu - kirjojen tuoksu, jossa sekoittuivat mielikuvituksen maailmat ja arkinen pöly! Pisteenä i:n päällä oli salaperäinen tunnelma, joka syntyi kirjastonhoitajan vakuuttavasta olemuksesta ja kuiskaavasta puheesta - kirjastossa ei kailotettu, se oli juhlava paikka. Muistan hyvin, kuinka Raili Wessman kuiskasi myös kaupassa tavatessamme.

Kirjastolaisten albumin kuvissa näkyvät myös pitkät hyllyt, joita lisättiin lainausosastolle vuosien varrella. Niitä oli niin tiuhassa, että kannatti koukata seuraavasta hyllyvälistä, jos joku oli kykkimässä alimman hyllyn kirjojen äärellä. Ohitse et päässyt.
- Hyllyjä korotettiin aina vaan kunnes ylimmille ei enää ylettynyt. Kirjat piti hyllyttää sellaisena aikana, kun kirjasto ei ollut auki. Ei siellä voinut asiakkaiden aikana kontata, Kaisa Majander kertoo.

Sisäilmaongelmatkin tulivat tutuiksi vanhan kirjaston henkilökunnalle. Jotkut työtilat olivat ikkunattomissa koloissa, niin että työntekijä meinasi pyörtyä hapenpuutteesta pitempään työskennellessään. Albumin ääreen saadaan myös kirjastovirkailija Sirpa Pirinen, ja vanhat kuvat herättävät kollegoissa monta hurjaa muistoa.
- Katsos tuota varastotilaa: katto oli niin matalalla, että siihen ylti kädellä. Tuohon huoneeseen valuivat vedet lattialle, niin että Pekka Starastin luovuttamat valtiopäiväasiakirjat homehtuivat. Muistatko putkirikon? Juu, ja sen kun viemärinaukosta tuli rotta, joka sitten myrkytettiin. Mitähän se asbesti aiheuttikaan meille...

Lastenosastolle. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Kirjastotilat olivat loppua kohti aika ahdistavat: sokkeloita riitti, ilma ei vaihtunut, oli pimeää. Taloa ei korjattu vuosikymmeniin, kun odoteltiin uutta kirjastorakennusta. Asiakkaan näkökulmasta uusi lastenosasto perustettiin aika mielenkiintoiseen paikkaan. Jos halusi käydä sekä aikuisten että lasten osastolla, pääsi ravaamaan jälkikasvun kanssa paritkin jyrkät portaat.



Kuvaaja: Ari Pesonen

Muutto uuteen kirjastoon vuonna 2002 päästi työntekijät vanhan rakennuksen hankaluuksista. Työ jatkui aika pitkälle entisen kaltaisena. Nyt on tilaa liikkua, ilmaa hengittää. Tarpeet kuitenkin muuttuvat
- Kun oli oltu tässä kymmenen vuotta, totesimme ettei mikään uusikaan ole koskaan täydellinen. Esimerkiksi asiakaspalvelutiski ei ole nykyaikaa. Ennen ajateltiin, että virkailijat istuvat tuon massiivisen kiinteän kalusteen takana. Mutta miten sijoitat automaatit? Uuden kirjaston tiski on kiinteä könttä, siihen niitä ei voi sijoittaa, ne oli sijoitettava jotenkin tiskin ulkopuolelle. Automaattien lisääminen ja sijoittelu vaatii pähkäilyä, kun palvelutkin vain lisääntyvät. Mehän hoidamme mm. kaupungin raha-asioita. Tänne voi käydä maksamassa kaupungin lähettämät laskut, Majander kuvailee.

Muutto uuteen kirjastoon vuonna 2002. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Konnevedeltä Kuusaalle

Kaisa Majanderin kuvaus hänen oman lapsuutensa kirjastopalveluista on kiehtovaa kuultavaa kuusaalaiselle, joka on saanut marssia kirjastoon koska vaan koulumatkalla tai maitokauppareissulla.
- Olen sellaisista oloista, etten ole lapsena voinut käyttää muuta kirjastoa kuin alaluokan takanurkassa olevaa kirjakaappia. Meidän maalaiskylästä oli kirkolle matkaa 15 kilometriä. Kirjasto oli auki vain lauantaisin ja sunnuntaisin, joten koulupäivinä sinne ei päässyt. Koulu ja kirjasto olivat eri päässä kirkonkylää, enkä vielä keskikouluaikanakaan voinut käyttää kirjastoa.  Meidän naapurikylässä oli vähän isompi koulu ja siellä opettaja, joka kantoi huolta kyläkunnan nuorisosta. Jos hänen kirjastoonsa tuli jokin puhdashenkinen kirja, hän lähetti sen minulle pikkuveljeni mukana, Kaisa hymyilee.

Eikö kuulostakin enemmän Suomi-Filmiltä kuin 60-luvun todellisuudelta? Mutta juuri näin tämä kansakoulunopettaja toimi, kun tunsi koko kylän perheenjäsenittäin.
- Hänen kirjakaapistaan sain luettavaksi kirjasarjoja, en tosin mitään Viisikoita tai Neiti Etsiviä. Kotona oli tietenkin kirjoja myös. Mutta lukioaikana pääsin varsinaisesti kirjastonkäyttäjäksi, kun asuin silloin Rautalammilla.

Kaisa valmistui nuoriso-ohjaajaksi muttei tuntenut alaa omakseen. Kun kotikunnassa perustettiin kirjastoapulaisen virka, Kaisa päätyi kirjastoalalle.
- Vanha kotitalousopettajani oli siellä kirjastonhoitajana ja pestasi minut sinne.

Kirjastossa työskennellessään Kaisa hankki alan koulutusta Jyväskylässä poikkeuskoulutuskursseilla.
- Kuusankoskelle olen joutunut sattuman kaupalla - naimakaupalla. Alussa olin hyvinkin valmis lähtemään täältä minne tahansa. Mutta saimme molemmat oman alamme töitä, ja lasten kannalta oli loistavaa asua lähellä heidän isovanhempiaan, kertoo tämä kuusaalaisen Majanderin Harrin puoliso.

Kuusankosken kirjaston suunnitteli arkkitehtitoimisto Brunow & Maunula.

Kirjastovirkailijan työn hauskin puoli on Kaisan mielestä aineisto. Hän haaveilee voivansa eläkkeellä palata vuosia sitten puhutelleiden kirjojen pariin, mm. 60-luvun Keltaisen kirjaston teoksiin. Vanhoja kirjoja joudutaan siirtämään varastoon ja pois, mutta maakunnan jostakin kirjastosta varmasti löytyy aina kappale, ja Kyyti-järjestelmällä sen saa asiakkaalle hyvin kätevästi. Kaisa suunnittelee harrastavansa myös entisten aikojen kirjasarjoja tai ainakin saman kirjailijan teosten kokoelmia, joista näkee kirjailijan kehittymisen.
- Kun on vanhanajan ihminen, niin ihan kirja perinteisessä muodossa kiehtoo. Toivottavasti nykyajan laitteiden rinnalla säilyy vielä konkreettinenkin kirjasto. Kun joskus tulevaisuudessa omat jalat eivät enää kanna, toivon että lapset tuovat kirjastosta kirjoja. Ei tarvitse tuoda ihan uusinta uutta ja tuoreimpia rikoksia, murhia ja ruumiita. Vanhemmatkin kelpaavat, koska ne ovat ihan yhtä jänniä, Kaisa naurahtaa.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Pekka Penttilä - kansallispuvussa svengaa

Naukion yhtenäiskoulun alaluokkalaiset tanssivat Urheilutalossa tanhuja liikuntatunnillaan. Luokanopettaja Satu Rautiaisen ei tarvitse komentaa montaakaan kertaa kuuntelemaan, niin tarkkaavaisesti lapset ottavat ohjeita Pekka Penttilältä kansantanssiharjoituksissaan. Tämä on yksi Penttilän seitsemästä koululaisryhmästä ja vain osa kaikesta siitä, mitä hän tekee kansanmusiikin ja tanhujen parissa. Pekan tuntee joka toinen kuusaalainen - jos ei muualta niin TS:n hyllyjen välistä.

Pekka Penttilän tanhutuntia urheilutalossa.
- Takasin, ja vasemmalle kahdeksan askelta, muistaka taputtaa, tanhuopettaja huutelee musiikin yli. Lapset kikattavat, kun läpsäykset parin käsiin eivät aina osu. Liikuntaa tulee laukka-askelista parin kanssa ja piiristä, jossa tytöt ja pojat uskaltavat jo pitää toisiaan kädestä. Sekin pitää opetella.

Luokanopettaja Satu Rautiaisen luokka on kevään mittaan harjoitellut kerran viikossa tanhuja kevätjuhlaa ja koulun ulkopuolisia esiintymisiä varten. Rautiainen pitää tästä.
- Se antaa lapsille niin paljon - mistäs muualta he tätä perinnettä oppisivat. Ja on tämä virkistävää opettajallekin. Pekka on luotettava yhteistyökumppani - ketä tahansa ei voi ottaa lasten kanssa touhuamaan, Satu kehuu vapaaehtoistyöntekijää.

Satu Rautiainen
Pekka Penttilä harrastaa kansantanhuja useassa aikuisporukassakin. Hän käy Valkealassa Aitomäessä Suiveroiden harjoituksissa tanssimassa, koska on hyvä saada oppia eikä tarvitse itse huolehtia illan harjoitusohjelmasta. Pekka ohjaa itse Kuusaan Kasareikkaa ja Kuusankosken Eläkkeensaajien tanhuajia. Koululaisryhmiä on tänä keväänä seitsemän kolmella eri koululla, Keskustan koulussa, Tähteen koulussa eli nykyään Naukion yhtenäiskoulussa ja Tähteenkadun koulussa.

Kansantanssien opettelu koululiikunnassa alkoi Tähteen koululta Sirkka Uusipaikan ideasta. Siellä mentiin Pekan ohjauksessa muutama vuosi, kunnes tanhut Tähteessä loppuivat.
- Silloin Rikalan Tuula keksi pyytää minua Rekolan kouluun. Siellä tehtiin Tuulan kanssa tiivistä yhteistyötä varmaan parikymmentä vuotta. Hän toi tanhutunnit vielä tänne Naukioonkin viimeisenä työvuotenaan. Kun Tuula jäi eläkkeelle, muut opettajat kysyivät, että ethän sie lähde? Sanoin että ilman muuta jatkan jos haluatte, rakkaudesta lajiin, Pekka Penttilä kertoo.

Jännä juttu, että kansantanssi kiinnostaa nykylapsia, jotka näkevät mediasta kyllä monenlaista vemputusta, jopa vieläkin vaudikkaampaa kuin tanhut. Oppivatko he helposti?
- Juu, ei mene kauan kun he jo osaavat askeleet. Ensin selvitetään, onko tanhu kävely- vai hyppypohjainen. Mutta he ovat niin oppivaisia, että hetkessä oivaltavat kunhan vain malttavat rauhoittua tekemiseen ja musiikin kuuntelemiseen. Siinähän se suurin haaste on, Pekka kertoo.

Aikaisemmin vapaaehtoisohjaajalle maksettiin pieni palkkiokin, nyt ei enää.
- Saan parhaan palkkion lasten palautteesta, kun sieltä joku hihkasee että oli taas kivaa. Tähteenkadun koulussa opettaja kertoi sanoneensa, että seuraava tunti on liikkaa. Joku oppilaista valitti, että en halua kun en tykkää liikasta yhtään. Joku toinen oli sanonut että sieltähän tulee Pekka, jolloin liikan inhoajakin oli ilahtunut, että ai no se on kivaa se Pekan tunti! Sellaista on ihana kuulla, tuntuu että tätä minä jatkan niin kauan kuin rahkeet kestää, Penttilä kertoo onnellisen näköisenä.

Lapsille on tärkeää päästä myös esittämään oppimansa kansantanssit. Niitä on käyty tanhuamassa palvelutaloissa, eläkeläisten tilaisuuksissa ja tietysti oman koulun juhlissa. Keikkoja olisi lisää vaikka kuinka, kun vaan ehtisi tekemään. Niistä tulee esiintymiskokemusta, oppii olemaan yleisön edessä.
- Tanhuissa on juuri se ihana piirre, että näissä oppii olemaan parin kanssa, jopa käsi kädessä.

Tänään on harjoiteltu myös Kikapoota. Se on koululaisporukoiden suosituin tanssi. Sitähän tanssitaan myös lukion vanhojen tansseissa.
- Sanon aina, että sitten vuosien päästä muistatte lukiossa, että tämänhän minä opin jo Pekan johdolla.

Kouluissa Pekka Penttilä auttelee muutenkin kuin tanssinopettajana. Hän on mukana hiihto- ja pyöräretkillä, naisopettajien luokilla poikia valvomassa uimahallireissuillakin - ei altaan puolella mutta pukuhuoneissa ja saunaosastolla.
- Kohta lähden Tähteenkadun koulun kanssa Kotkaan Maretariumiin ja teatteriin. Minua pyydetään mukaan, koska avustajia on vähän ja retkillä tarvitaan perässähiihtäjiä, Pekka naurahtaa.

Menetetyt vuodet

Pekka Penttilä roihuaa kansantanssille niin kirkkaalla liekillä, että hän on varmaan syntynytkin tanhukengät jalassa?
- Harmittaa, että niin myöhään rupesin harrastamaan tanhuja, vasta yli 30-vuotiaana. Muutin silloin Sipilänmäelle, ja uudet naapurit houkuttelivat mukaan Voikkaalle työväenopiston ryhmään. Kävin opistolla yhden vuoden ja siirryin sitten Kasareikkaan. Ai että jos olisin lapsena aloittanut niin saattaisin jo osata jotain, Pekka virnistää.

Tanhuryhmässä pääsi esiintymään melkein kylmiltään heti harrastuksen alussa. Pekka muistelee kauhulla tilannetta Sääksniemen juhannusjuhlissa, joissa Kasareikka kävi esiintymässä. Porukan vetäjä lupasi vielä yhden ylimääräisen yleisön pyynnöstä: Koskisen Sakarin valssin. Pekka ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta.
- Kalle sanoi vaan että kyllä sinä sen osaat mennä. Äkkiä harjoiteltiin lavan takana ja menihän se, Pekka kertoo.

Ei Penttilä mikään eilisen teeren poika tanhu-uran alussa ollut. Hän oli käynyt ahkerasti Sääksniemen lavalla tansseissa, Dannyn ja Johnnyn ja Katri-Helenan vetämänä. Väittää tosin, ettei ollut mikään parkettien partaveitsi tuolloin.

Nykyisin kansanmusiikilla ja -tanssilla menee lujaa. Uusia harrastajia liittyy mukaan - hyvänä osoituksena Kouvolassa juuri vietetty viides Lempo-festivaali. Tanhuohjaajalle uutta materiaalia on runsaudenpulaksi asti.
- Kun silmäilee tarjontaa, tulee kaiken aikaa tunne, että tuo olisi kiva opettaa, ja tuo ja tuo... Kansantanssit ovat uudistuneet paljonkin sen 30 vuoden aikana, jonka olen itse tanssinut. Koreografioita tulee ihan mielettömästi. Oulussahan koulutetaan uusia kansantanssin opettajia, ja se on tuonut runsaasti uutta koreografiaa.

Musiikkikin on muuttunut Pekan harrastusaikojen alusta.
- Uusissa en aina tahdo saada kiinni missä mennään, kun ei ole perusiskuja vanhojen tanssien tapaan. Ei muuta kuin hiomaan, kyllä ne sieltä sitten löytyy, Pekka kannustaa itseään.

Kantele sopii äijillekin

Kolmisen vuotta sitten vietettiin kanteleen juhlavuotta. Pekka Penttilä oli silloinkin vuoden alussa Folklandia-risteilyllä aitomäkeläisen tanhuryhmän kanssa.
- Siellä saatiin ajatus, että nyt perustetaankin Äijäkanteleet, sellaista ei ole vielä missä tollanen äijäjoukko soittaisi viisikielistä kanteletta. Sitten hankittiin kanteleet: osalla oli omia tekemiään ja osa saatiin lakkautetusta Aitomäen koulusta.

Äijäkanteleet Lemmossa, mielessään Japani.
Vähän aikaa äijät soittelivat viisikielisillään mutta päättivät sitten hankkia kuusikieliset.
- Viisikielisissä meni aikaa, kun ne piti virittää aina, jos vaihtoi duurista molliin. Nyt siis kantele on kuusikielinen ja siinä on hattivaihtaja, jolla siirrytään kätevästi duurista molliin. Samanlaiset kanteleet myös soivat samalla tavoin, Penttilä selittää.

Äijät ovat oppineet nopeasti soittamaan musiikkia, josta yleisö pitää. Näin voisi päätellä siitäkin, että tämän vuoden Folklandia-risteilyllä porukka julkaisi ensimmäisen kultalevynsä.
https://www.youtube.com/watch?v=acR8oup_Q1w

Kun Äijäkanteleet perustettiin, siitä nousi Suomessa oikein ilmiö.
- Oltiin varsinainen suksee,  miehet soittamassa kannelta. Siitä kerrottiin ulkomaiden mediassakin, Penttilä sanoo.

Kansallispuku ja kannel -yhdistelmä vie ajatukset helposti päreen valossa kokoontuneisiin menneiden vuosisatojen esi-isiin, niihin koukkuselkiin valkohapsiin. Mutta kouvolalaisryhmä Äijäkanteleet esittelee ihan toisenlaisen kansanmusiikki-ilmeen. Kaikki neljätoista äijää ovat varsinaisia komistuksia, ikähaitari parikymppisestä yli kuusikymppiseen. Kansallispuvun liivin alla on T-paita ja jalassa farkut. Kaulasta roikkuva kantele voi olla vaikka vadelmanpunainen kuten Pekka Penttilällä.
- Pukeutuminen on vapautunut takavuosikymmenistä. Silloinhan määrättiin naisillekin tarkkaan, että ei mitään koruja, tietynlaiset kengät, tyylejä ei sotkettu. Nyt meilläkin liivi on ennallaan mutta muu vaatetus tunnelman mukaan, Penttilä esittelee äitinsä ompelemaa liiviä.

Neljästätoista raavaasta uroosta suurin osa on Valkealan Aitomäestä. Penttilä on ajautunut niihin piireihin tanhuharrastuksen kautta. Hän käy pyörähtelemässä Suiveroissa - jos olit Lempo-festareilla, näit varmasti nämäkin.
- Äijäkanteleet koostuu seuraavien seurojen jäsenistä: Aitomäen sonniyhistys, Hyppälän urosmartat ja Nuttuskehvelit. Nuttuskehvelit taas koostuu Suiveroiden miehistä, ja tätä, kautta minä olen päässyt Äijäkenteleisiin. Jos joku ei ole vielä nähnyt Nuttuskehveleitä ja ihmettelee mitä se tekee, niin se on tanssiryhmä. Hyvä kommentti yleisöltä oli, että olette ihan kun Hanksit mutta ei sinne päinkään.

Palataanpa vielä hetkeksi Folklandiaan. Risteily vaikuttaa kansanmusiikkiharrastajan päiväunelta. Koko laiva myydään samanhenkisen porukan risteilylle. Aiemmin laiva seilasi Turusta Tukholmaan, mutta kun laiva siirtyi risteilemään Helsingin ja Tallinnan väliä, kansanmusiikkiväki siirtyi myös.
- Missään muussa laivassa ei ole niin paljon esiintymistiloja. Joka puolella soi, esityksiä on yhtä aikaa koko risteilyn ajan. Olen ollut kaikilla Folklandia-risteilyillä, kaksikymmentä kertaa. Olen esiintynyt kansantanssiryhmässä ja Äijäkanteleiden kanssa. Minähän se hoidan meidän porukan järjestelyt, nytkin meitä on 65 lähdössä seuraavalle risteilylle. Laiva myydään heti loppuun seuraavaa Folklandiaa varten, kun se on palannut edelliseltä.

Penttilä sanoo, ettei Folklandian menoa pysty kuvailemaan sellaiselle joka ei ole osallistunut.
- Meininki on huikea. Se on mahtavaa!

Äijäkanteleet pistävät tarvittaessa tanssiksikin. Uusi aluevaltaus on kammalla soittaminen. Yhtye on soittanut myös Helsingissä Kampin kappelissa ja Kansallismuseossa. Ja sitten Kansanmusiikki-lehti järjesti Kampa kunniaan -kisan kammansoitosta. Äijäkanteleet lähettivät kisaan videonsa ja saivat kutsun paikalle kolmen muun lisäksi.
 - No mehän räväytettiin voitto siitä. Saatiin lisäpisteitä siitä, että käytettiin kampaa muutenkin kuin suun edessä: rapsutettiin sillä ja muuta sellaista. Käytiin muuten Samuelin poloneesin keikkojen  jälkeen kotona ja lähdettiin seuraavana aamuna takaisinpäin, Nummelaan, esiintymään Nuttuskeeveleiden kanssa. Rankkaa mutta hauskaa, Pekka naureskelee.

Kaikesta tästä Penttilä saa paljon.
- Niin hyvän mielen, kiva olla porukoissa. Siellä on nuoria ihmisiä, eri-ikäisiä mutta kaikki samanhenkisiä. Se vaan on niin antoisaa, harjoitukset sekä matkat. Meidän porukka ei edes rymyä, meille riittää se hauskuus ja ilo.

Salmiselta maailmalle

Saksa, Viron tanssipidot, Miehikkälän Pelimannipäivät, Kansantanssin ystävien kesäjuhlat ympäri maata, viimeksi Ivalossa ja ensi kesänä Tampereella, yhteispohjoismaiset kansantanssijuhlat - tänä vuonna Tanskassa, Pispalan sottiisi ja Tanssimania vuorovuosina, Iisalmen talvipäivät  -koulutustapahtuma. Sitten käydään opettelemassa seuraavan kesän vuosiohjelmat jotta ne voi opettaa ryhmälle. On siinä paikkoja joihin tanhu- ja kansanmusiikkiharrastus on Penttilää kuljettanut.
- Ja tietysti pitää päästä joka kesä Kaustiselle. Meitä on taas pyydetty sinne esiintymäänkin, Pekka hehkuttaa.

 Syksyllä tähdätään kauas.
- Meillä on nyt huikea suunnitelma lähteä marraskuussa Japaniin. Japanissahan kantele on suosittu soitin. Minna Raskinen, joka ohjaa meitä, on käynyt siellä monta kertaa pitämässä kursseja ja soittamassa. Nyt on meidän vuoro valloittaa Japani konserteilla kolmessa kaupungissa. Soiton lisäksihän me tanssitaankin.

Kauas on ehditty Tauno Salmisen kaupantiskien takaa. Pekka on palvellut monia kuusaalaisia Salmisen liikkeissä, joita Kuusaalla on ollut monta. Tauno pyysi Pekkaa juoksupojaksi Valtakadulle kirkon lähelle rakennettuun kauppaan vuonna 1962. Salmisella oli silloin kauppa myös Naukiossa.
- Silloin kuljetettiin tavaroita kotiin. Pyörällä poljettiin, ja jos oli enemmän  vietävää, Tauno vei autolla. Siitä kaupasta siirryin kirkon alapuolelle, jonne Salminen avasi uuden kaupan. Sitten valmistui TS, ja Tauno lopetti pieniä kauppojaan, Väkkärässäkin toimineen, Penttilä muistelee.

Tässä vaiheessa Pekka olikin jo kaupan puolella, osastonhoitajana. Kirkon alapuolella toimineessa kaupassa hän työskenteli siihen asti kun kauppaa siinä pidettiin ja siirtyi vasta sitten TS:ään.
- Naukiohan loppui viimeiseksi. TS:ssä olin omistajanvaihdoksen ylikin, ensin Paavo Jormanaisen ja sitten poikansa Simon työntekijänä. Olin tavallaan samassa firmassa töissä yli 40 vuotta, kauppias vain välillä vaihtui. Ja Salminen oli itsenäinen kauppias mutta Jormanaisen aikaan kuuluttiin Tukoon.

Vielä yksi vaihdos oli tulossa, kun Tuko lopetti ja Jormanaisen kauppa siirtyi Keskolle.
- Olin 59-vuotias ja sanoin Simolle, että nyt sanot minut irti. Eiköhän 43 vuotta kaupan alalla riitä, minä alan nyt vaan harrastamaan, Pekka myhäilee. Hän ehtii tanhuamiseltaan ja äijäkanteleiltaan vielä pyöräilemään, uimaan ja vesijuoksuunkin. Liikunta kiinnostaa monessa muodossa. Ja tanhuista tulee lisää virtaa, Äijäkanteleista nyt puhumattakaan. Mutta onhan tässä jo istuttu puhumassa, Pekka nakkaa kamat kassiin ja lähtee polkemaan seuraaviin harjoituksiin.


lauantai 4. huhtikuuta 2015

Pertti Huuhkon elämäntyö näkyi ja kuului

Kuusankoskella on muisteltu oman paikkakunnan suurta musiikkimiestä Pertti Huuhkoa, viimeksi hänen kunniakseen pidetyn konsertin äänin. Kuusankosken Työväen Soittajien puikoissa hän toimi yli kolme vuosikymmentä. Tahtipuikon heiluttaminen esiintymisissä oli vain jäävuoren huippu - orkesterin luotsaaminen on kuin ison perheen ohjailua arkiympyröissäkin. Alla Eero Niinkosken puhe muistokonsertissa ja Pertti Huuhkon elämäkertatietoja. Mutta ensin Pertti Huuhkon kanssa soittaneiden kuusaalaisten muistoja ihmisestä, joka muutti heidänkin elämäänsä.

Tarja Hirsi, huilu, tiedottaja. Tapio Forsström, trumpetti. Seppo Hammar, vetopasuuna. Antero Tuominen, klarinetti, varapuheenjohtaja. Nämä neljä soittajaa istahtivat hetkeksi ennen Kuusankosken Puhallinorkesterin harjoituksia kertomaan, millainen mies Pertti Huuhko oli heidän silmissään. Jokaiselle Pepe oli pitkäaikainen vaikuttaja nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen.

Antero Tuominen tutustui Pertti Huuhkoon tullessaan v. -62 Kuusankosken musiikkikouluun. Hänestä tuli Huuhkon oppilas klarinetinsoitossa.
- Pertti oli jämäkkä opettaja. Piti esittää musiikkiopiston vuosinäytteitä, mutta pilli oli niin alavireinen ettei minua voinut säestää pianolla. Niinpä piti soittaa yksin. Isä oli ostanut sellasen halvan soittimen, Antsa muistaa oppilasvuosiensa alusta.

Vuosien saatossa Antero soitti monissa samoissa kokoonpanoissa kuin Huuhko. Vuonna -63 hän liittyi soittokuntaan ja polki talvipakkasillakin Kolarinmäeltä harjoituksiin vanhalle yhteiskoululle Niementien varrelle.
- Pepe keräsi myös kansanmusiikkiporukan. Minä olin siinä aika noviisi, kun piti kolmestaan esiintyä, kolme klarinettia koulukeikoilla, Antero kertoo.

Johtajana Huuhko oli tiukka.
- Jos ei 15-vuotiasta koulupoikaa aina huvittanut käydä harjoituksissa ja Pepe sattui tulemaan tiellä vastaan, niin hän oli heti tivaamassa, miksen ollut käynyt. Harjoitukset olivat toista tyyliä kuin nykyisin. Vanhemmat miehet tupakoivat salissa ja karistivat lattialle, Antero Tuominen pyörittelee päätään.

Soittajistaan Pepe huolehti hyvin. Vuonna -63 puhallinorkesteri teki matkan ruotsalaiseen ystävyyskaupunkiin Lindesbergiin.
- Ammattikoulun sisäänpääsykokeet olivat samaan aikaan, enkä olisi päässyt muiden mukana Ruotsiin. Soittokunta järjesti minulle lennon Arlandaan - he menivät laivalla edellisenä päivänä. Pääsin ammattikouluunkin, Antero kertoo.

Seppo Hammar
Seppo Hammarin ensimmäiset tahdit Pertti Huuhkon kanssa soitettiin big band -tanssiorkesterissa Rytmiystävissä vuonna -52, jolloin Seppo oli 16-vuotias. Huuhko soitti siinä alttosaksofonia ja klarinettia. Vuonna 1954 Huuhko pyysi Seppoa Kymintehtaan soittokunnan harjoituksiin.
- Pepe oli hyvin sopeutuvainen ja myötämielinen ihminen - ei mitään ongelmia. Hän suhtautui minuun isällisesti. Sanoi, että voisi ostaa vanhan pasuunani, ja tilalle sain soittokunnalta paremman.

Hammar ja Huuhko soittivat Veikko Talven kaudella myös Kuusankosken orkesterissa, siis siinä sinfoniaorkesterissa.
- Hyvä soittaja ja hyvä kaveri, Seppo Hammar tiivistää.

Trumpetinsoittaja Tapio Forsström täydentää: Huuhko oli asiallinen mies.
- Hoiti hommat melkein yksin. Piti bändin kasassa, teki nuottihommat ja kalustohommat, oli johtajana, sopi esiintymiset, hoiti kaiken.

Tarja Hirsi aloitti soittamisen 12-vuotiaana lukion yläkerrassa nuorisoporukassa, jota johti Urpo Jyräs. Samaan aikaan hän soitti myös Kuusankosken Työväen Soittajissa. Hän kertoo, että Pertti oli isähahmo ja hänen vaimonsa Aunekin teki paljon töitä orkesterin eteen.
- Aune oli sihteerinä, he hoitivat paperihommat perheen piirissä. Kun he menivät naimisiin, sanottiin että prinssi sai puoli valtakuntaa ja Aune koko orkesterin.

Tarja Hirsi
Nuoriso-orkesterin jäsenille Pertti oli kuin isä. Tarja Hirsi vertaa orkesteria perheeseen.
- Aune oli äiti, ja lisäksi naistoimikunnasta löytyi monta muuta äitiä - soittajien vaimoja. Äidit ja isät pitivät meistä huolta, kun reissattiin. Naisjaosto teki meille eväät linja-automarkoille: mehua ja voileipiä. Rahaa kerättiin orkesterille kirppiksillä, rokkatykillä ja tapahtumilla. Ihan viimeiseen asti Pepe ja Aune soittelivat meille kotiin ja kysyivät kuulumisia. Jos oli soittokuntaan liittyviä asioita, he pyysivät kotiinsa kahville. Me oltiin perhe, reissattiin paljon, esiinnyttiin kovasti ja oltiin yhdessä, Tarja kuvailee.

Tarja muistaa samanlaisia tilanteita kuin Antero. Hän liikkui keskustassa ja huomasi Huuhkon tulevan vastaan.
- Ajattelin että voi vitsi ja siirryin kadun toiselle puolelle. Se huuteli sieltä, että "maanantaina treenit, muista tulla", silloinen Laineen Tarja naureskelee.

Pepe oli nuoristaan kiinnostunut, soitti kotiinkin jos nämä eivät olleet käyneet harjoituksissa. Tarjan mielestä se varmisti, että tuli lähdettyä treeneihin.
- Jos kukaan ei olisi ollut kiinnostunut, olisin saattanut lopettaakin jossain vaiheessa nuoruutta. Pekkasen Teemu piti meille huilisteille omia harjoituksia kotonaan, samoin Pepe. Meille järjestettiin pikkujoulut ja kaikki, Tarja muistelee tyytyväisenä.

Soittajat kertovat, että Huuhko piti omalle jälkikasvulleen kovempaa kuria kuin nuoriso-orkesterilaisille. Lapsenlapsista pidettiin soittoreissuilla niin hyvä huoli, että nämä olisivat mielestään selvinneet vähemmälläkin seurannalla ja omanikäistensä keskuudessa.
- Mutta kyllä meille muillekin pidettiin tarkka kuri reissuilla siitä, että ensin hoidetaan hommat ja edustetaan Kuusankoskea ja työväensoittajia hyvin, ja sitten vasta huvitellaan, Tarja kertoo.

Tapio Forsström säestää: ennen oli enemmän tapahtumia ja esiintymisiä, nuori polvi on tuonut mukanaan vaikeammin opittavaa ohjelmistoa. Hän täsmentää, ettei nykyisessäkään kapellimestarissa ole valittamista. Ennen, Huuhkon aikaan, liikuttiin kuitenkin enemmän yhdessä.
- Kaikki laulu- ja soittojuhlat olivat tärkeitä, joka vuosi mentiin linja-autolla. Käytiin työväenopiston saunareissuilla, marjareissuilla yhtiön eräkämpillä Mäntyharjua ja Saarijärveä myöten.
Tapio Forsström

Trumpetisti Tapio Forsström oli 12-vuotias tutustuessaan Pertti Huuhkoon. Vuonna 1958 Kymintehtaan ja Kuusaan puolen soittokunnat yhdistyivät ja kokoonpano aloitti harjoitukset vanhalla yhteiskoululla.
- Isä soitti trumpettia ja haitaria ja sanoi minulle: menet työväen soittokuntaan. Ei silloin muita soittokuntia kyllä ollutkaan. Ensimmäiseksi sain vanhan alttotorven, jossa vuoti kaikki, liimapaperilla teipattiin kiinni, ja kolme kaveria alkoi harjoitella yhdellä torvella. Kunnon torven sain vasta ammattikoulun soittokunnassa vuonna -59.

Kun soittokunnat yhdistyivät, soittimien kunto nousi.
- Ruvettiin saamaan kunnalta rahaa. Soittokeikkoja oli paljon enemmän ja niillä rahoilla ostettiin parempia soittimia, Forsström muistelee yhteisiä alkuvuosiaan Huuhkon kanssa.

Esiintymisiä Huuhko selvästi jännitti.
- Hänen kätensä tärisivät, hän oli selvästi jännittynyt, joskus manaili takanamme itsekseen, kyllä sen hänen jännityksensä aisti. Sitten kun kaikki onnistui, hän antoi hyvää palautetta, Tarja Hirsi kuvailee.

Puoluekanta tai aate näkyi Pertti Huuhkon aikana musiikkivalinnoissa, mutta aatetta ei sen enempää levitetty tai vaadittu soittajien keskuudessa.
- Minä olen vaan soittanut, minulla ei ole koskaan ollut mitään puoluekirjaa, Tarja kertoo.

Muihin järjestötouhuihin Huuhko kyllä houkutteli soittajiaan.
- Aina laahasi meitä musiikkiliiton ja Karjala-piirin kokouksiin. Tamperetta myöten piti lähteä mukaan, Antero muistaa.

Antero Tuominen
Kun Pertti Huuhko vetäytyi kapellimestarin tehtävästä ja siirtyi rivisoittajaksi, hän teki sen tyylikkäästi.
- Soitti rivimiehenä entisen oppilaansa vieressä, ei ikinä antanut mitään sivuhuomautuksia johtajalle. Hyvin sopeutuvainen mies kaikin puolin, koko porukka kehuu.

Mitään epäjumalankuvaa entiset soittokaverit eivät Huuhkosta yritä maalailla. He kehuvat häntä asialliseksi ja jämptiksi, kunnianhimoiseksikin.
- Mutta jos yrittää yksin hoitaa kaikki hommat ja sitten lopettaa tehtävässä, seuraajat joutuvat haparoimaan ennen kuin oppivat kaikki tehtävät, Tuominen muistuttaa.

Kapellimestarin merkitys koko orkesterin toiminnalle on muutakin kuin musiikillista antia.
- Huuhko oli se henkinen johtaja, joka piti kaiken koossa. Uudemmat kapellit hoitavat vain musiikin johtamisen, soittajaporukka määrittelee ja lähtee harjoittelemaan Pepen muistokonserttia varten.


Juhlakuvassa ylinnä keskellä dir.mus. Pertti Huuhko


Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe Pertti Huuhkon muistokonsertissa Kuusankoskitalossa 28.3.2015

Arvoisat Perttin Huuhkon omaiset, hyvät soittajat ja konserttiyleisö

Tämän tilaisuuden päähenkilö director musices Pertti Huuhko oli vaikuttajahahmo. Paikallinen kotiseutuväki valitsi hänet v. 2000 peräti yhdeksi viime vuosisadan eli 1900-luvun kuusankoskelaiseksi. Se on melkoinen tunnustus miehen elämäntyölle. Onneksi nimeäminen tapahtui Pertin elinvuosien aikana, jolloin hän saattoi itsekin iloita tästä kanssaihmisten huomionosoituksesta.

Toinen asia, josta hän saattoi aivan aiheellisesti olla ylpeä ja tyytyväinen on tämä talo. Pertti oli yksi niistä vaikuttajapersoonista, jotka vuosikaudet jaksoivat puhua uuden konserttisalin saamisesta Kuusankoskelle. Ja kun se sitten saatiin vuonna 1985, luulen että niin Pertti kuin monet muutkin olivat otettuja, että konserttisalin lisäksi rakennettiin samaan paikkaan paljon muitakin kulttuuritiloja, saimme kokonaisen Kuusankoskitalon.

Pertti Huuhko tai Pepe, kuten lähipiiri häntä kutsui, oli peruskuusaalainen, syntyisin Kotiharjusta, Kyminpuolelta. Musiikki oli läsnä jo lapsuudessa, sillä Pepen äiti kuului Kaiku-kuoron perustajiin ja harrasti muutenkin laulua. Kiinnostus puhallinmusiikkiin syttyi Pepelle, kun hän seurasi suojeluskuntalaisten harjoittelua Kymin ammattikoulun kentällä tai kun hän näki Kouvolassa majapaikkaansa pitäneen Keski-Suomen rykmentin marssiharjoituksia kotitalonsa läheisyydessä.

Päästyään 14-vuotiaana Kymin ammattikouluun vuonna 1941 hän liittyi opettaja Alvar Korven perustamaan poikasoittokuntaan. Pepe sai käyttöönsä Kymiyhtiön Läskelän tehtaalta peräisin olleen vanhan soittopelin, jollaista hän ei ollut koskaan soittanut. Aikoinaan hän muisteli näitä soittoharrastuksen alkuvaiheita tähän tapaan: "Siel orkesteris mie sit sain sellasen vanhan kurttusen alttotorven. Kymintehtaan puolelt kulettiin kouluun lautal joen yli enkä oikein kehannu viiä paljast torvee - kaverit irvail messingin purijaks - ja niin meikäläin pan torven paperiin ja narul kiinni." Pepen omaksi soittimeksi tuli kuitenkin vähitellen klarinetti eli tuttavallisemmin "lurukeppi".

Ammattikoulun poikaorkesteri, jota Pepe usein muisteli uransa tärkeänä vaikuttajana ja innostajana, vaihtui sotien jälkeen Kymintehtaan Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunnaksi. Kymmenkunta vuotta soittajan pultissa istuttuaan hän kävi Suomen Työväen Musiikkiliiton johtajakurssin ja pääsi kokeilemaan tahtipuikon heilutusta jo vuonna 1955.

Kun Kuusankosken ja Kymintehtaan työväenyhdistysten soittokunnat yhdistyivät 1958 Kuusankosken Työväen Soittajiksi, Pepe valittiin uuden 30 soittajan puhallinorkesterin johtajaksi. Tämä työ jatkui sitten yhtäjaksoisesti 32 vuoden ajan aina vuoteen 1990 saakka. Vielä tämän jälkeenkin hän jatkoi rivisoittajana tutussa orkesterissa ja eräissä muissakin kokoonpanoissa useiden vuosien ajan.

Pepen monipuolista osaamista musiikin parissa kuvaa hyvin se, että nuorempana hän oli mukana paikallisissa tanssiorkestereissa klarinetin soittajana ja myöhemmin myös Kuusankosken sinfoniaorkesterissa Veikko Talven johtajakaudella. Hän oli mukana myös kamarimusiikkiin erikoistuneessa Pilkanmaan orkesterissa ja oli myös Kuusankosken Musiikkikoulun sekä Pohjois-Kymen Musiikkiopiston kantavia voimia lähes 40 vuoden ajan.

Pitkän uransa aikana Pepe sai myös ansaittua tunnustusta ja kiitosta. Tasavallan presidentti myönsi hänelle 1980 director musices -arvonimen ja Suomen Työväen Musiikkiliitto antoi hänelle kultaisen ansiomerkkinsä 1985. Sama järjestö muisti häntä vuonna 2005 kultaisella nuottiavaimella numero 6, joka oli jo valtakunnallisellakin tasolla huomionarvoinen saavutus.

Tärkeänä tukena Pepelle oli Aune-puoliso, jonka osuus orkesterin naistoimikunnassa oli niin ikään keskeinen. Kotona ei kuitenkaan kuultu juurikaan puhallinmusiikkia, sillä klassinen musiikki oli Pepelle mieleen. Kotona soi aina klassinen.

Hyvät kuulijat, Pertti Huuhko piti tarkkaa päiväkirjaa menemisistään ja tekemisistään. Tämän dokumentin mukaan hän nousi orkesterin eteen kaikkiaan 1406 kertaa. Kun tähän lukuun lisätään vielä orkesterin harjoitukset, joita oli 2156 kertaa, voidaan todeta, että Pepen tahtipuikko heilahti soittajien edessä kaikkiaan 3562 kertaa. Olkoon tämä muistokonsertti meidän kaikkien yhteinen kiitollisuudenosoitus hänen mittavasta elämäntyöstään.
Eero Niinikoski


Poimintoja Pertti Huuhkon musiikkiurasta

- Pertti Matti Huuhko syntyi Kuusankoskella 11.6.1927 ja kuoli 5.1.2014, 86-vuotiaana.
- Kymin Oy:n ammattikoulun soittokunnassa 1941-1945
- Kymin Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunnassa 1945-1957
- Kuusankosken Orkesterissa 1947-1970
- Pilkanmaan orkesterissa 1960-1975
- Kymintehtaan Työväenyhdistyksen soittokunnan johtajana 1955-1957
- Kuusankosken Työväen Soittajat ry:n johtajana 1958-1990
- Kuusankosken Musiikkikoulun perustajajäsen, johtokunnassa 1961-1970
- Kuusankosken Musiikkikoulun teorian- ja klarinetinsoiton opettajana
- Pohjois-Kymen Musiikkiopiston hallintoneuvostossa ja johtokunnassa vuosina 1971-1998
- Kuusankosken kulttuuriulautakunnassa 1972-1992 ja varajäsenenä 1992-1996
- KTS:n nuorisosoittokunnan johtaja 19787-1989

Varsinaisen leipätyönsä Huuhko teki Pilkanmaan vedenpuhdistuslaitoksen hoitajana.
jne. jne.



Joulukuun Kyyti-lukuhaaste suosittelee esikoisteoksia tai vaihtoehtoina klassikoita: https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen...