sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lottana kahdessa sodassa - Eila Nieminen kertoo

Kuusankoskelainen Eila Nieminen, äitini, muisteli sodanajan tapahtumia Kymenlaakson Radiolle 30.11.1989, kun talvisodan alkamisesta oli kulunut 50 vuotta. Nyt kun samasta tapahtumasta on kulunut neljännesvuosisata lisää, olen kirjoittanut äidin tarinat jutuksi hiukan tiivistäen ja murretta yleiskielistäen. Eila Nieminen, 1921-1994, oli tyttönimeltään Piirikkälä ja Mäyrämäen tyttöjä. Hän liittyi pikkulottiin kolmikymmenluvulla ja palveli talvi- ja jatkosodissa ensin ilmavalvonnassa ja muonituksessa kotiseudulla ja sitten rintamalla kanttiinin emäntänä Rukajärven suunnalla 1942-44.

Miten paljon 18-vuotias tyttö osasi viisikymmentä vuotta sitten odottaa, että syttyisi sota?
- Minun ikäpolvelle sota oli jotenkin niin kaukainen asia, että ajateltiin, että ei sotaa enää tule. Koko sen linnotusvaiheen ajan aina ajateltiin, että ei siitä voi tulla sotaa, että kyllä tavalla tai toisella tilanne rauhoittuu. Että semmonen toivo oli koko aika.

Vuonna -38 sota tuntui kaukaiselta ajatukselta.
Pelottiko?
- E-ei siinä vaiheessa oikeastaan. Silloin pelotti aina, kun tiedettiin että nyt ne lähtee neuvottelemaan sinne Moskovaan. Ja pelotti kun ne tuli sieltä, kun neuvottelujen tulokset ei olleetkaan semmoset kun odotti. Niin, silloin pelotti, tuli hirvittävä, ahdistava olo.

Entä kun tiesitte, että sota on syttynyt?
- No se oli tietynlainen shokki. Mut sitten kun siitä selvisi, niin tavallaan ei enää pelännyt. Mie en voi puhua niitten puolesta, jotka joutuivat ihan rintamalle sotimaan. Mie puhun nyt omalta kohdaltain. Sitten ei enää sitä sotaa pelännyt, ajatteli että no niin, se on nyt tapahtunut. Tästä ei pääse mihinkään, tämä on nyt jollakin tavoin elettävä läpi. Ainoa mikä pelotti - mutta sitäkään ei uskaltanut usein laskea mieleensä - oli se, että jos hävitään, niin kuinka Suomelle sitten käy ja mihin me joudutaan. Mutta varsinkin meidän nuorten oli helppo pyhkästä se pois mielestä ja elää sitä päivää.

Minkälainen mielikuva sinulla oli siitä, että jos sota hävitään, niin miten suomalaisille käy?
- No semmonen mielikuva, että meille käy varmaan samalla tavalla kun kävi virolaisillekin. Että Suomen kansa pirstotaan ja moraalinen selkäranka hävitetään ja meidät on helppo hajottaa, niin kuin hajotettiin virolaisetkin ympäri Siperiaa ja mihinkä niitä sitten mahdollisesti vietiinkään. Ja se mahdollisuus pelotti. Ja tämä pelko kantoi jaksamaan sodan. Oli tavallaan selkä seinää vasten, että joko kaatui siihen, taikka tapahtuu vielä hirveämpää.

Tiesittekö te siihen aikaan, mitä muissa maissa tapahtui?
- Hyvin vähän. Silloinhan lehtiä tuli hyvin vähän, ei ollut televisiota. Radio oli, mutta sensuuri oli kova, että radiostakin tuli hyvin vähän tietoa. Ja yleensä mitä radiosta tuli, niin yritettiin semmosia rohkaisevia tietoja radion kauttakin antaa. Sitten kun alkoi tulla jossain vaiheessa Saksasta näitä keskitysleirijuttuja ja sellasia, niin mie muistan että ensin naurettiin niille. Että tommosta ei voi tapahtua, eihän ihmiset tommosta tee. Sitä pidettiin sotapropagandana. Meni kauan ennen kuin loppujen lopuksi uskottiin - täytyi tulla jo ihan todisteita sotien jälkeen. Siihen aikaan ei oikein kaikkia voitu uskoa, koska se sotapropaganda oli aika voimakasta.

Ilmavalvontaa ajurinturkeissa lähellä Korian siltaa, Eila oikealla.
Kun talvisota syttyi, niin mitä täällä Kuusankoskella tapahtui?
- No sillon ne, jotka ei olleet joutuneet lähtemään rintamalle - osahan niistä oli jo varmaan jossain asemissakin - sillon ne ilman muuta joutuivat lähtemään. Lotat saivat komennuksen niihin tehtäviin mihin ne oli koulutettu. Mie sain komennuksen ilmavalvontatehtäviin ja olin talvisodan ajan Korian sillan luona. Siellä oli ilmavalvontatorni, missä päivystettiin. 


- Me asuttiin yhdessä maalaistalossa. Meillä oli iso pirtti, meitä oli kymmenkunta lottaa. Ja yksi mies, senikäinen mies, joka ei enää rintamalle joutunut, meidän isäntänä. Se nukkui suurin piirtein päivät ja yöt valvoi. Me päivystimme kaksi tuntia tornissa, ja sitten päivystettiin kaksi tuntia siinä - meillä oli semmonen pieni puhelinkeskus tuvassa. Ja isäntä aina yöllä herätti meidät, kun oli tavallisesti  kahdestakymmenestä kahteentoista, kahdestatoista kahteen, kahdesta neljään, niin hän aina herätti meidät ja saattoi meidät sinne torniin. Sillä oli myrskylyhty, koska oli ihan pimeää yötä. Ja sitten saattoi ne toiset lotat takaisin saman tien, teki tätä yöt ja päiväajan nukkui. Me sitten oltiin se kaksi tuntia siellä, ja kyllä siinä oli olemista, kun varustukset ei olleet silloin kuin nyt, kun on sentään jo monenlaista lämpövarustusta. Semmoset isot ajurin turkit meillä oli omien vaatteitten päällä. Pakkanen oli kova, semmosessa parin neliön alueella koitettiin kävellä edestakasin. Se oli avotorni.

Lotat majoitettiin Ulvin taloon, jossa oli puhelinkeskuskin.
Mitä sieltä näkyi?
- Taivasta ainakin tähyiltiin kovasti koko aika. Yritettiin katsoa, että näkyykö mistään päin. Ja sitten kun koneita näkyi, sitten ilmoitettiin. Soitettiin että siitä ja siitä suunnasta tulee sillä ja sillä korkeudella, ja mikäli nähtiin kuinka paljon, niin ilmoitettiin lukumäärä. Meitä oli opetettu arvioimaan lentokoneitten korkeuskin, että pystyttiin suurin piirtein sanomaan, onko ne kilometrin vai kolmen kilometrin tai millä korkeudella niitä tulee.

Tuliko sinun aikana?
- Tuli niitä. Korian siltaahan pommitettiin aika lailla, että kyllä niitä tuli. Kerran päivystyksessäkin - meitä oli aina kaksi päivystyksessä - pommeja tuli siihen pellollekin, että ikkunan takana multa pöllähteli. Pidettiin kaulasta kiinni ja sanottiin, että "kuollaan yhdessä, jos kuollaan". Mutta ei siinä mitään tapahtunut.

Kuusaallakin oli ilmavalvontatorni? 

- Oli, jatkosodan aikana. Mie olin siellä sitten. Sen välirauhan ajan olin tuossa kanttiinitehtävissä, kun täällä oli se sotasairaala. Ja kun tämä toinen sota alkoi, niin jouduin taas ilmavalvontatehtäviin ja olin ilmavalvontatehtävissä niin kauan, että vuonna -42 sain komennuksen rintamalle. Kerkisin olla - oliko se nyt kaksi vuotta neljä kuukautta rintamatehtävissä Rukajärven suunnalla.

Ammattikoulun sotasairaalaa vastapäätä oli lottien pitämä kanttiini.
Tässä Kuusaallakin oli jännät paikat joskus?
- Niin oli, kun ensin oli se torni niin näkyvillä. Ensin ilmeisesti oletettiin ettei pommituksia niin paljon olekaan eikä koneita täälläpäin. Niin me oltiin päivät työssä. Meille oli määrätty tietty päivystyspäivä, ja sitten kun hälytys tuli, niin juostiin siihen torniin, koska se oli ihan tehtaan lähellä.

- Kerran oli minun vuoro olla. Me oltiin just kiipeämässä sinne torniin. Yksi ainut kone tuli Kuusaalta päin Kyminpuolelle, ja se näki kun me oltiin siihen torniin menossa ja rupesi ampumaan meitä. Me sitten kipin kapin tultiin sieltä alas ja juostiin siihen metsikköön kiven taakse. Kuului, kun ne kimahteli siihen kiveen ne luodit. Ei sitten sen kummempaa, se kone meni menojaan mutta se ajoi meidät vaan alas tornista. Sen jälkeen torni siirrettiin syvemmällä metsään, Kolarinmäen keskelle, ja meille annettiin sieltä oma kämppä, yhtiön taloja. Sitten ei enää oltu töissä. Jatkuvasti asuttiin siinä ja päivystettiin.

Ilmavalvontaa Kyminpuolella jatkosodan alussa.
- Siviilien elämä muuttui sikäli, että kaikki elintarvikkeet meni kortille. Ruoka oli tiukalla.Niissä perheissä,  missä oli omaisia rintamalla oli varmasti pelottavaa, ja postin tulo oli varmasti... Odotti, että jotain viestiä tulee ja pelkäsi varmasti papin tuloa, koska se tiesi aina ikävää viestiä, kun seurakunnan kautta tuli useimmiten kaatumisilmoitukset. Mutta muuten elämä kulki. Ihminen on semmonen, että sitä ajattelee, että kun tilanne on tämä mikä on, niin tästä on nyt tehtävä paras mahdollinen. Ja tavallaan sodan aikana, kun kaikki oli oikein tiukalla, niin nautittiin monesta asiasta paljon enemmän kun nyt osataan nauttia, kun kaikkea on yllin kyllin. Kaikelle pienellekin annettiin arvoa.
- Sen mie muistan, että - mie puhun nyt meistä nuorista, kun olin nuori silloin - niin aina kun kokoonnuttiin niin leikittiin kaiken maailman seuraleikkejä ja kaikkea semmosta. Sitä vaan yritettiin viedä sitä elämää eteenpäin. Ja siihen aikaan kirjakaupat varmasti hankkivat kaikkein enemmän, kirjoja ostettiin paljon ja luettiin. Ja käytiin joka ikinen mahdollinen konsertti. No niitä nyt ei talvisodan aikana tietysti ollutkaan, mutta myöhemminkin mitä oli kulttuuritilaisuuksia, kaikki käytettiin hyväksi.

Sanoit, että elintarvikkeista oli pulaa sotien aikana.
- No niistä oli pulaa. Sokeri ja voi ja kahvi ja sellaset - ne loppuivat ja kaivettiin maasta voikukanjuuria ja tehtiin niistä kahvia. Toiset paahto rukiita ja keitti niistä kahvia, tai korvikettahan se oli. Kaikista oli pulaa. Yksi vaihe oli, kun lihaa sai vajaa puoli kiloa kuukaudessa henkeä kohti.

Valtion ostokortti vaatteita varten
Sinulla on joku luettelo?
- No niin on, henkisen työntekijän korttiannos. Tässä lukee, että ruumiin ja sielun ravintoa vuodeksi: maitoa 2 desilitraa päivässä, voita 150 grammaa kuukaudessa, lihaa 433 grammaa kuukaudessa, leipää 200 grammaa päivässä, sokeria 750 grammaa kuukaudessa, sakariinia 1 gramma kuukaudessa, saippuaa puoli kiloa vuodessa, tupakkaa 4 laatikkoa kuukaudessa, kahvia ja korviketta ei ollenkaan.

- Kansanhuolto jakoi meille kaikille ostokortit, tämmöiset valtion ostokortit. Ilmoitettiin, että nyt on lihaa tai maitoa tai jotain, sitä saa sillä ja sillä kupongilla. Kun sen kävi ostamassa, niin kauppa leikkasi sen kupongin pois, niin että sitä ei voinut enää sillä samalla kupongilla ostaa uudestaan. Tässäkin lukee, että on erilaisiin takkeihin, sukat, naisten. Mie olen yhdet sukat saanut näköjään, tästä on yksi kuponki leikattu. Ja samaten sitten ruuassa.

No miten sitten, kun sai sen oman annoksensa voita? Teitkö niin, että jaoit sen niiksi päiviksi, jotka sen piti riittää vai söitkö kerralla oikein ihanan voileivän?
-  Äiti huolehti voista, että sitä riitti sen mitä riitti. Sitä meni aika paljon tietysti ruuan laittamiseenkin, koska ei ollut rasvoja. Possuihan oli aika monessa talossa, mutta niistäkin kansanhuolto otti aina tietyn osan, että possunlihasta sai vaan jonkun osan itselleen. Kun sokeri tuli, niin se jaettiin jokaisen kesken. Jokaisella oli omat pienet sokerirasiansakin, jotka oli aina mukana. Kun kyläänkin mentiin, niin sokerirasia otettiin mukaan, koska talon sokeria ei saanut käyttää tietystikään. Jokainen vastasi siitä, söikö sen makiansa kerralla vai säästi sen koko kuukauden ajaksi.

Onko semmonen tunne, että talvisodan aikana näki nälkää?
- No en muista talvisodan aikana vielä, silloinhan vielä oli ruokaa enemmän. Mutta kun sota jatkui kauemmin, niin sitten kyllä näki nälkää. Muistan semmosenkin hetken, kun meillä oli oikein nälkä Salmen kanssa eikä ollut leipää eikä mitään. Myö siivottiin ruokakomero, että jos johonkin nurkkaan olisi leipäpala jäänyt. Ja sieltä löytyi kuivuneet leipäpalat. Ne oli kuin karamellit kun niitä imeksittiin. Moni oli sitten joutunut ihan hamstraamaan. Tässä kun oli näitä maapaikkoja ympärillä, niin kellä oli tuttuja ja sukulaisia, ja vierailtakin käytiin kysymässä. Minua ei koskaan laitettu, kun ei luotettu minuun. Sano että jos mie olen jostain talosta onnistunut jotain saamaan, ja sitten kun menen toiseen taloon ja kysyn emännältä ja emäntä sanoo, että voi voi kun ei o ittelläkää, niin mie annan vielä senkin mikä minulla on.

- Mut se oli aika jännää. Kerran kotona oltiin, kun Korian siltaa pommitettiin, niin ilmeisesti se kallio - kun minunkin koti oli kalliolla, Mäyrämäellä vuorella - niin se kallio jotenkin johti niin että meiltä putosi taulut seinältä ja kello alkoi lyödä. Tuntui että ne tulee ne pommit just siihen nurkalle. Ja loppujen lopuksi oli Korian siltaa pommittaneet, ettei se sitten lähempänä ollut.

Ennen kun sota varsinaisesti oli alkanut, meille sanottiin ettei tarvi pelätä, että siviilejä ei ammuta, näitä kohteita pommitetaan. Että menkää aukealla paikalle että säilytte, ettette jää sinne rakennuksiin. Ja kun ensimmäinen hälytys tuli, niin mehän paahdettii siihen aukealle paikalle mäen reunalle ja katsottiin. Niitä koneita tuli sieltä, ja kyllä me sitten aika äkkiä lähdettiin pois, kun ne rupesivat ampumaan meitä. Ei se mikään turvapaikka ollut. Sitten oli määräys, että pitää mennä sirpalesuojaan, mutta sielläkin oli hyvin pikkuinen sirpalesuoja, ettei sinne oikeastaan kaikki mahtuneetkaan. Ja tuppasi olemaan vielä niin, että ne jotka sinne ensimmäiseksi oli menneet, niin niillä oli omat vakituiset paikkansakin, että sinne ei tietysti oikein sopinutkaan. Minusta se oli ahdistavakin paikka, kellari, taikka semmonen maakuoppa. Ettei me sitten sinne menty. Kerran lähdettiin sitten juoksemaan, kun sanottiin, että metsään. Että ottakaa suojavaatteet päälle. Me otettiin, kun tuli hälytys, lakanat selkään ja lähdettiin juoksemaan metsään. Mutta koneet oli jo sitten päällä ja rupesivat ampumaan. Me heittäydyttiin lumihankeen ja vedettiin lakanat päälle ja maattiin siinä niin kauan kun koneet oli menneet ohi. Sitten tultiin takasin kotiin. Se oli viimeinen kerta kun yritettiin sirpalesuojaan tai metsään tai aukealle paikalle. Oltiin kotona ja kuulosteltiin, että tuleeko mitään pommia, ei lähdetty enää mihinkään juoksentelemaan. Paitsi silloin kun töissä oli, niin sillon piti aina kun hälytys tuli, lähteä sinne pommisuojaan, joka oli se kalliosuoja taikka sinne ison piipun alle. Siellä oli iso pommisuoja.

Eli alkuvaiheessa siviilit ei oikeastaan tienneetkään mitä se sota on? Että venäläiset pommittaa vaan kohteita, ei ne halua pahaa siviileille?
- Niin, tämmönen oli ainakin meillä käsitys. Ja mun käsityksen mukaan Helsingissäkin oli niin, että ensin ne juoksi sinne torille, aukealle paikalle kaikki. Siellähän niitä sitten pommitettiinkin. Mutta siihen se loppui se aukeille paikoille juoksenteleminen.

Kuvissa piti aina hymyillä iloisesti, oli sota tai ei.
- Yhtenä yönä, tai se oli iltayötä, tuli hälytys ja mie menin meidän verannalle katsomaan, minkälainen tilanne on. Katselin verannan ikkunasta, niin silloin tuli semmonen valtava laivue. Kun se hiljaa jyrräs sinne, se oli niin kuin matto taivaan päällä. Minulla oli aikaa laskea, niitä oli seitsemän konetta rinnakkain ja yhdeksän riviä - tuli semmosina aaltoina jatkuvasti. Se oli valtava jytinä, tuntui että koko talokin hajoaa, kun ne raskaat pommikoneet jylisi. Mutta oli joku laskenut että oli satakaksikymmentä konettakin, muistaakseni sodan loppuvaiheessa.


Sinä kylmin ilmein seisoit kuistilla ja katselit?
- En nyt niin kylmin ilmein. Kyllähän siinä ajatteli, että jos sieltä alkaa jotain tippumaan, niin lähtöhän se on. Mut ei siinä muutakaan voinut. Jotenkin sota-aikana tulee semmoinen, että kun se tilanne on mikä on, niin ei sille mitään mahda. Siinä vaan on. Ja kyllä sitä toivoo, että menkää, menkää, menkää ohi.

Maija-Kyllikki ja Eila Rukajärven Turina-tuvalla.
Sinulla ei ollut isää tai veljeä rintamalla. Näitkö tilanteita, missä omaiset kuulivat, että joku läheinen on kuollut?
- No en varsinaisesti nähnyt semmosta tilannetta. Mutta jatkosodan aikana jouduin ilmoittamaan semmosen asian. Se oli kyllä vaikeaa - minulle tietysti ilmottaa  sekä sille joka sen vastaanotti. Mie olin semmosen ison kanttiinin emäntänä, missä oli enemmän lottia. Siinä oli lotta, jonka kanssa oltiin aika paljon oltu yhdessä, vaikka sitten jouduttiin eroon, kun kaksi meidän lotista joutui vangiksi. Lottia koottiin sinne, ja sinne tuli tämä Maija-Kyllikkikin. Maija-Kyllikki oli kihloissa. Mie muistan aina sen päivänkin sodan loppuvaiheessa, oikein lämmin nätti päivä. Me istuttiin kanttiinin rappusilla, keittiön rappusilla kun oli kanttiini kiinni. Puhelin soi, mie menin vastaamaan. Sitten kysyttiin, onko semmonen ja semmonen lotta minun kanttiinissa. Sanoin että on. Niin pyydettiin ilmottamaan, että sen sulhanen on kaatunut nyt just. Siinä kyllä mietti kauan aikaa että miten mie tämän sanon. Menin istumaan ja istuttiin vähän aikaa ihan hiljaa. Maija-Kyllikki kysyi, että mikä se oli se puhelu. Sitten mie sanoin, että sieltä tuli tieto, että sun sulhases on kuollut. Se katso minua ensin vähän aikaa, sitten se sanoi hiljaa, että ei, hetken päästä että ei vielä kovemmin, sitten se huusi että ei oikein kovaa ja  juoksi pois, ja mie jäin istumaan ja itkemään siihen rappusille.

Haastattelussa katsellaan Eilan lehtileikkeitä, joita hän on alkanut koota 18-vuotiaana talvisodan alkaessa. Oliko itsestään selvää lukea pommituksista ja sodankäynnistä?
- Ei se itsestään selvää ollut. Kyllä koko aika ajateltiin ensimmäiseksi, että miten on suomalaisille käynyt. Ja yritettiin selata, että missä näkyy tappiot ja onkohan omia poikia mennyt, siis tuttuja poikia. Tai suomalaisia yleensä, kuinka paljon on mennyt, onkohan siellä ollut meidän kylän poikia. Koko aika oli vatsanpohjassa semmonen ahdistava tunne, että voi kun ei siellä olisi mitään semmosta, joka satuttaa oikein kovasti, kun satutti ihan tarpeeksi jo pelkkä tämä asia.

Rukajärven suunnan sotilaita lepotauolla.
Miksi olet säilyttänyt esim. tiedon, että unkarilaiset ovat Suomen puolella tai "Suomalaisia ei säikytetä ilmapommituksilla, kirjoittavat Parisin lehdet"?
- Oli semmonen tunne kun luki mitä kirjoitetaan Pariisissa tai Sveitsissä tai Unkarissa tai jossain, ettei ahdingossa oltu yksin. Että maailma näki mitä meille tapahtuu. Ja oli tunne siitä, että ne tulee vielä viime hetkellä auttamaan, ne ei anna meille tapahtua ihan mitä vaan. Miehän en tiedä, oliko tilanne näin, mutta kirjotukset antoi semmosen tietynlaisen turvallisen tunteen, että kyllä sitä tiedetään, mitä täällä tehdään.

Lehdet kertovat vihollisesta: "Venäläiset aliupseerit ampuivat ja ryöstivät haavoittuneet toverinsa - suomalaisen sotilaan kuvaus näkemästään", "Murhalentäjät pommittivat jälleen eilen kaupunkejamme". Miten suhtauduit näihin otsikoihin?
- Kun se oli kaikki yhtä sotaa, niin sitä vaan ajatteli että nyt oli tuolla, ei tiedä koska on täällä. Että ei voinut elää sillä lailla, että jatkuvasti pelkäsi, vaan yritti elää mahdollisimman paljon ihan normaalia elämää. Ja ajatella vaan, että nyt sitten tapahtuu mitä tapahtuu.

Minkälaiseksi kuvittelit vihollisen?
- Mites mie nyt sen sanoisin? Vihollinen ryhmänä oli vihollinen, joka teki meille pahaa. Mutta esimerkiksi kun sotavankeja tuli, kun ne oli täällä taloissakin, niin ne oli ihmisiä. Ne auttoivat talon maatöissä. Utissa oli vankileirejä, tiedän joitakin jotka olivat siellä töissä. Ne vangit olivat kehuneet kovasti, kuinka hyvää huolta pidetään. Tottakai ruoka oli huonoa, mutta ruoka oli huonoa siviileilläkin. Kun ne vangiksi tulivat ja olivat täällä suomalaisten joukossa, niin ne oli yksilöitä, tavallisia ihmisiä. Mutta silloin kun ne tuli joukkoina, ampuivat ja pommittivat ja hyökkäsivät, niin sillon ne oli vihollisia.

Alasammuttu viholliskone Rukajärvellä.
Paha ryssä?
Niin, sillon käytettii ryssä-sanaa. Ryssälläkin on monta vivahdetta, samaa sanaa voitiin käyttää monella eri vivahteella. Niinkun meillä käytetään sanaa hurri, niin voidaan sanoa ihan ystävällisesti, että se on hurri. Ja sama oli tässä ryssässäkin. Mie muistan sen sodan jälkeen kun tuli kielto, että niitä ei saa sanoa enää ryssäksi, niin muistan kun ihmeteltiin että no miksikäs niitä sitten sanotaan. Että kun se oli tietty kansa, ihan niinkun ruotsalainen tai tanskalainen. Sitten kun sanottiin vielä, että venäläisiä. No ei ne venäläisiä ole, ei niitä saa venäläisiksi sanoa. Ja sitten neuvostoliittolaisia piti sanoa sodan jälkeen. Niin se tuntu niin älyttömän pitkältä sanaltakin. Ja sitten vasta rupesi miettimään, että mitäs se ryssä-sana voisi merkitä, kun silloin kun se oli vihollinen, niin se oli ryssä, mutta Ryssland-sanastahan se on tullut, semmonen suomalaisen muunnos ruotsalaisesta sanasta.


Mikä muuten sai ennen sotia tavallisen kuusaalaislikan liittymään lottajärjestöön?
- No se oli semmonen aika, että hei mie olen lotissa, liity siekin. Ihan samalla tavalla kun että mie olen partiossa, tu siekin partioon. Sillä lailla mie liityin ensin aikoinaan lottiin, että minun tyttöystävät oli lotissa ja sanoivat, että tu siekin sinne. Niin sitä tuli sitten vaan liityttyä. Ja ihan mukavaa meillä oli.

Ymmärsitkö silloin, että se olisi ollut aatteellinen järjestö?
- Ei sitä silloin... Isänmaallinen se oli, sen ymmärsi kyllä. Mutta ei se millään tavoin liittynyt sotaan. Siihen aikaan oli nämä Runerbergin runot, mitä koulussakin luettiin. Missäs runossa on että "hän Lottansa vei mukanaan"? Oli semmoinen tunne, että jos olen lottajärjestössä ja jos tarvii, jos jotain tapahtuu, niin voin mennä mukaan ja auttaa. Ei sitä osannut liittyessä ajatella, että joutuu rintamalle, mutta tehdä montaa muuta työtä, niinkun  muonitustyötä. Esimerkiksi jo linnotustöiden aikanahan sitä muonitettiin. Me oltiin Kouvolan asemallakin, kun linnotusjunat meni siitä ohi ja annettiin ruokaa pojille. Kenttäkeittiöllä aina keitettiin ruokaa, jos oli jotain tilanteita. Silloin oli yleensä vähän Martta-järjestön tapaista, että tehtiin kaikkea tämmöstä missä tarvittiin muonittajia tai jotain semmosia, niin siellä oli aina lotat.

Orkesteri viihdytyskiertueellaan Turinatuvan kanttiinin lavalla.
Jouduit Rukajärven suunnalle rintamalle. Kuinka vaarallisiin paikkoihin?
- No se oli jo asemasotaa lähinnä, että oli semmosia taistelunnujakoita, hyökkäyksiä puolin ja toisin. Mutta oli pitkälti ihan tommosta asemasotaa. Siellä oli viihdytyskiertueita, siellä oli orkesterit, omasta porukasta pystyttiin kasaamaan. Pojat rakensivat asuntoja sinne, ihan kivoja asuntoja. Niistä korsuista oli päästy irti.



Katsellaan valokuvia, kuvia kanttiinista ja asuintalosta, joka on hirsimökki.
- Se oli hirsimökki. Se edellinen missä asuttiin, oli kyhätty äkkiä silloin kun sinne oli menty, kun ne oli hyökänneet ja laittaneet asunnon itselleen sinne. Ja siellä oli rottiakin niin paljon, että meidän täytyi aina ruuat laittaa pakettiin ja narulla roikkumaan katosta. Jos vaan vahingossakaan jäi joku paketti pöydälle tai johonkin, niin se meni sen tien. Sinne vietiin lakanat ja kaikki, ja kun lomalle tultiin, niin tuotiin ja pestiin niitä. Maija-Kyllikinkin oli semmosessa pakkauksessa sängyn alla lakanat, ja se lähti lomalle ja rupesi pakkaamaan niitä matkalaukkuihin, niin rotat oli syöneet kaikki pitsit.

Poikien sisustama kämppä
Mitä lotat tekivät?
- Meillä oli kaksi kertaa päivässä kanttiini auki. Aamulla, sitten oli pienen hetken päivällä kiinni ja sitten taas iltaan asti auki. Me keitettiin ja myytiin kahvia, ja meillä oli pieni kioski, missä oli kirjekuoria, kirjelehtiöitä, vähän kirjoja ja tulitikkuja, ja kaikkea pikkutavaraa, kynää, kumia, korttia myytiin.

Oliko tavallaan jo totuttu siihen, että on sota, ja siinä ehdittiin tehdä kaikkea muutakin?
- Oli joo, ja ilmeisesti tehtiin koko aika jotain. Meillä oli oikein hyvä kanttiini, ja sitten ne halusivat ruvetakin tekemään sinne vielä pikkutuoleja ja pikkupöytiä, kun ensin oli penkit. Se olisi käynyt liian pitkäksi, kun ei ollut sotimista varsinaisesti, muuta kuin silloin tällöin. Se oli terapiaa, että ne aina rakensivat ja tekivät jotain, vähän paremman asunnon itselleen ja vähän paremmat huonekalut sinne. Ei muuten olisi pelkällä makaamisella sitä aikaa kestänyt.
- Koska olin kanttiinin emäntä, jouduin aina Tiiksaan asti tulemaan. Olisikohan siitä ollut viisi kuusikymmentä kilometriä. Että aamulla lähti ja illalla tuli kerran kuussa aina tilittämään kaikki kanttiinin asiat. Mie olin tulossa illalla kotiin sieltä postiautolla. Se oli semmosta aikaa, että oli lunta. Oltiin jo niin lähellä, että oli kilometrin verran enää siihen, että auto kääntyi tieltä peltoaukeamien keskelle. Samalla kun se kääntyi, sieltä kahden puolen hyppäsi lumipukuisia sotilaita kiväärit ojossa ja näyttivät kivääreillään sitä autoa: ulos, ulos vaan autosta. Tultiin sitten ulos. Siinä mie ehdin ajatella, tuli hirvittävä tunne niinkun olisi jäitä valunut vatsaan. Ensimmäinen ajatus minulla oli, että miltähän äidistä tuntuu. Ja toinen ajatus oli, että joutuukohan vangiksi vai ampuukohan ne heti. Mutta kun päästiin maahan, niin ne olikin omia poikia, se oli ihan turvallinen tunne sitten. Sieltä oli tullut joku venäläisten joukko läpi. Ne oli siellä varttumassa, ja ne oletti että me oltiin niitä venäläisiä.

Kanttiini kesällä, kukansiemenet oli tuotu kotoa.
Tarttuivatko lotat aseisiin?
- Ei. Oli ehdottomasti kielletty. Lotta ei saa kantaa asetta, lotilla ei ollut aseita koskaan missään, yhtä ainoaa kertaa lukuunottamatta. Silloinkaan sitä asetta ei käytetty. Meidän kämppä oli sellasessa paikassa, että  komppanianpäällikön kämppä oli vieressä, ja sitten oli ainakin puoli kilometriä joka suuntaan ennen kun oli varsinaiset komppanian asunnot ja kanttiinit ja muut. Yhtenä iltana myöhään, se oli varmaan loka-marraskuuta, tuli komppanianpäällikkö ja sanoi että nyt on tilanne sellanen, että tuolta on venäläiset tulleet läpi, ja joka ikinen mies joutuu lähtemään. Että nyt kukaan ei jää teidän turvaksi tänne. Hän tuo aseen teille, että jos tarvitte sitä. Me oltiin nukkumassa jo Maija-Kyllikin kanssa, ja meillä oli sängyt niin että pikkunen yöpöytä oli sänkyjen välissä. Komppanianpäällikkö pisti sen aseen siihen pöydälle ja lähti. Oli hirvittävän pimeä, vähän sateinen ja tuulinen. Kun oli oikein hiljaista niin tuntui, että koko ajan jotain käveli siellä ulkona. Maija-Kyllikki vähän aikaa siinä silmitteli ja veti peiton korviinsa ja alkoi nukkumaan. Mie istuin jonkun aikaa sängyn vierellä ja pelkäsin. Kuuntelin ääniä ulkoa ja ajattelin, että minulle jäi tommonen vastuu. Sitten mietin, että jos ovesta tulee venäläinen, niin ammunko mie sen. Ajattelin että en voi ampua. Ammunko mie Maija-Kyllikin ja itseni? En mie voi sitäkään tehdä. Katsoin kun Maija-Kyllikki nukkui niin rauhallisesti, ajattelin että kun en kuitenkaan tälle asialle pysty mitään tekemään, niin käyn nukkumaan. Aamulla  herättiin siihen, kun komppanianpäällikkö tuli sanomaan, että tilanne on ohi ja onko täällä kaikki kunnossa ja vei aseen pois. En ollut edes koskenut asetta koko aikana. Se on ainoa kerta, kun aseen kanssa on joutunut jollakin tavoin tekemisiin. Aseen käyttö oli ehdottomasti lotilta kiellettykin, ja yleensä kaikki mikä viittasi sotilaallisuuteen.

Eikö joskus venäläiset hyökänneet sinne, missä teillä oli kanttiininne?
- Niin, siinä vaiheessa kun olin Tuliviuhkan kanttiinissa, se oli tykistökomppania. Siellä tuli yhtenä yönä oikein kova tykistökeskitys. Oli pakkasyö, ja niitä tuli niin että ikkunat meni rikki meiltäkin ja monesta muustakin paikasta, ja joitain rakennuksia vaurioitui vähän. Mutta ei meiltä, eikä kanttiinia, eikä ketään haavoittunutkaan edes. Niin sopivasti meni ne pommit, vihollisen tykistökeskitys, niiden keskelle. Yöllä pistettiin kaikki vaatteet päälle mitä löytyi. Pakkasta oli jotain kaksikymmentä astetta. Ja sitten pantiin jotain paperia ikkunan eteen. Nukuttiin sitten, kun se rytinä oli ohi. Ja aamulla ruvettiin siivoamaan lasinsirpaleita, ja pojat pistivät uudet lasit. Jatkettiin taas niinkun ainakin.

Eikö siellä ollut kaiken aikaa jäätävä pelko?
- Ei. Sitä ei ollut. Eikä siellä ilmeisesti olisi jaksanutkaan. En tiedä mitä oli silloin oikein hyökkäysvaiheessa, mutta tässä vaiheessa istuttiin kanttiinilla ja rupateltiin, keitettiin ja juotiin kahvia ja pidettiin tupailtoja ja viihdytysiltoja ja käytiin kiertueilla. Kaikkea mahdollista mahdollisimman siviilinomaisesti.
Jouluna -42 Rukajärvellä

Lotista puhutaan kaikennäköstä. Kuinka hulvatonta elämää lotat viettivät rintamalla?

- Hulvattomuudesta ei voi kyllä puhua. Nuoria oltiin ja naurettiin ja kikatettiin ja keksittiin kaikkea hauskaa. Mutta me oltiin niin tarkan kontrollin alla, että en ymmärrä ollenkaan niitä puheita. Vaikka  kuinka pientä tapahtui, niin rajatoimisto tiesi heti, ja soitetttiin heti ja kysyttiin, että mikä tämä tai tämä tilanne on.

Eikö tilanne, että siellä on kymmeniä ja satoja miehiä ympärillä ja muutama nätti likka keskellä, saanut aikaan vaikka mitä?
- No lähinnä se tilanne just ei saanut aikaan. Tämä nyt ei ole mitenkään väheksyvästi sanottu, mutta kun niitä poikia oli vaikka kuinka paljon, niin siinä oli runsaudenpulaa, ettei sillä tavalla edes ajatellut poikia jonain seurustelukumppaneina. Ne oli hirvittävän mukavia kavereita kaikki. Ja toisaalta taas pojatkin piti pikkusen kontrollia, että kun ei niitä ole kun kaksi tai kolme, niin niistä ei kaikille kumminkaan riitä, niin niitä ei kukaan saa ottaa. Yhdessä oltiin ja isoilla joukoilla. Pojat saattoivat  tulla ja sanoa, että saako tulla iltakylään ja juttelemaan, mutta hyvin harvoin sitäkään. Kun me oltiin jo päivät kanttiinilla poikien kanssa, niin ne on melkein lukukertoja, kun meillä oli iltakahvilla kotona ketään. Sitä oltiin niin kauhean mielellään kämpällä jo omissa oloissaan. Sitä sai ihan tarpeekseen päivän mittaan jutella ja nauraa, pitää hauskaa, niinkun nuoret ihmiset pitää hauskaa ja laskee leikkiä.

Juhannus -43 Rukajärvellä
Miten pojat suhtautuivat teihin?
- Minun vieraskirjassa moni poika on kirjoittanut, että niinkun sisko. Ne piti huolenaan, et tässä on vähän niinkuin pikkusiskosta kysymys, että ei siellä päässyt paljon temppuilemaan. Ja ne huolehti hirveän tarkkaa sitten, että onko kaikki hyvin, tarviiko lotat jotain ja voidaanko jotenkin auttaa. Mie ajattelen niin suurella lämmöllä suomalaista sotilasta. Siellä oli niin hyvä niitten joukossa olla, ei milloinkaan tarvinnut pelätä mitään. Jos mitä apuu tarvi, niin aina sai, aina oli turva.

Eila Nieminen on vuosien varrella miettinyt, että varmasti jälkipolvet osaavat arvostaa isien ja äitien taistelua, mutta onkohan häntä itseään enää silloin. Se aika on kai koittanut. Ei lotilta kuitenkaan 50 vuotta sitten vaadittu niin paljon turhaan.
- Esimerkiksi näin meille sanottiin: "Rauhan tultua arvioidaan suomalaisen lotan osuus poikiemme rinnalla. Mikä on silloin heidän käsityksensä meistä? Miehellä on aina oikeus odottaa naiselta paljon. Meidän täytyy kestää, meidän täytyy jaksaa tukea ja osoittaa ylöspäin." Meillä oli aina semmonen tunne, että meidän täytyi yrittää parhaamme. Totta kai siellä oli masennuksen hetkiä, oli kylmä ja nälkä ja märkä, ja ikävä oli omaa väkeä kotona. Tuettiin toisiamme, että kyllä me kestetään, on pojatkin kestäneet näin kauan. Ja sitten kun me päästään kotiin, niin lapset ja lapsenlapset on ylpeitä äidistään ja mummostaan, kun ollaan oltu täällä isänmaata puolustamassa, Suomelle itsenäisyyttä. Että se meitä kantoi eteenpäin. Me ei saatu repsahtaa siellä, piti aina olla esimerkillinen lotta ja esimerkillinen nainen. Ja niinkun pojatkin sanoo jossain noissa kirjeissään mitä tuohon vieraskirjaan on kirjoitettu, että me näytettiin esimerkkiä pojille siellä, että ne koko ajan näki, että minkä takia heidän kannatti taistella. Lotat edustivat siellä niitä arvoja, mitä pojilla oli kotona: koti, perhe ja lapset ja vanhemmat.

"Sodan jälkeen lotista pitikin vaieta."
Sitä lasten tunnustusta sai vaan jonkin aikaa odottaa.
- No, ei se mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Sinulla on mitaleita, mitä nämä tarkoittavat?
- Tässä on ensin talvisodan mitali - ilmapuolustus lukee tuossa. Jatkosodasta sain tämän toisen luokan vapaudenmitalin ja ensimmäisen luokan vapaudenmitalin. Minulle oli anottu ensimmäisen luokan vapaudenristiäkin, mutta siitä puuttui rintamalla olosta kaksi kuukautta, niin että en saanut sitä ristiä, sain tämän ensimmäisen luokan vapaudenmitalin. Tässä on mitali, joka on näistä sodista saatu, jotka on osallistuneet sotiin näinä vuosina. Tämä on Rukajärven suunnan risti, koska olin Rukajärven suunnalla ja raja pataljoonassa.

Miehet tämmösiä ylpeinä kanniskelee juhlatilaisuuksissa. Osaako nainen olla ylpeä tällaisista?
- On sitä tietysti ilonen, että on saanut. Kun niitä katsoo, niin ajattelee että aatella, olen nuokin elämänvaiheet kestänyt. Mut eihän niitä nyt samalla tavalla tietysti osaa arvostaa - tai arvostaa mutta ei sillä lailla että se rinnassa kävelisi.






tiistai 25. marraskuuta 2014

Jonne Pitkänen: Tuppa Kuusaalle

Jonne Pitkästä kuunnellessa tajuaa aika äkkiä, että nyt pitää heittää lokerikot ja leimat menemään.  Tätä miestä ei saa tungettua yhteen laatikkoon. Tuppa Kuusaalle -mies on kotonaan sekä kuvataiteen että musiikin, videotaiteen kuin murteenkin maailmoissa.

Kuusaalainen ei käsitä, miksei ulkopaikkakuntalainen ymmärrä mitä tarkoittaa "Tuppa Kuusaalle". Selvää suomea, meidän murteella. Joku ei tajua edes, että ´tuppa´ on verbi - luulee tupeksi. Parikymppisten kuusaalaisten sukupolvi on jo osin pilalla: moni haluaisi sanan muotoon ´tuuppa´. Ei, ei, ei, kuusaalainen sanoo "tu tänne" (lausutaan tuttänne) ja "tuppa tänne". Jonne Pitkästä hämäännys ilahduttaa, ei sitä tarvitsekaan ymmärtää.
- Sanontahan voi nonsense-ajatuksella levitä minne vaan, siitä voi tulla hokema, jota käytetään vaikkei tajuta sen merkitystä.

Pitkänen istuu Taideruukin aulassa kahvimuki kädessä vieressään Tuppa Kuusaalle -tuotteita myytäväksi Ruukin Puodissa. Hän on kaartanut paikalle Tirvalta yksilöllisellä autollaan, josta myöhemmin lisää. Sinne tämä Kuusankoskea maailmankartalle juokseva monialainen taiteilija on nyt asettunut.
- Asun metäs, Tirvalla, Pitkänen ilmoittaa.

Pöydälle heilahtaa salkusta paitojen keskeltä metalliketju, jossa on  pyöreä lätkä ja siinä tuttu teksti.
- Tää on vähä niinku Kuusaan uikin lätkä, mutta siihen voi pistää avaimenkin kiinni. Ehkä enemmän miesuimareille kuin naisille, Jonne täsmentää.

Sitten pöytään  pamahtaa kokoelman tähän asti pysähdyttävin teos. Ei, ei se puukko, jonka terä kutsuu Kuusaalle, vaan puuristi tutulla kutsulla varustettuna. Siitä lähtee monenlaista mielleyhtymää. Ja Pitkänen hihittelee:
- Olis pitänyt heiluttaa tätä äsken, kun se pappi meni tosta ohi.

Tuppa-jutun lisäksi Jonne tekee vaikka mitä muuta, kaikkea taiteen saralta. Tarkemmin: mitä vaan paitsi muotokuvia. Viime vuonna hän kuratoi Taidemuseolle ison elektronisen taiteen näyttelyn, ensimmäisen tällä alueella järjestetyn. Monta vuotta hän on ollut luomassa Jättömaata.

Videojukkana vaikka missä

Ihan oma alueensa Pitkäsen elämässä on VJ:nä toimiminen. Hän toimii videojukkana bändien keikoilla ja kiertää näiden mukana tekemässä muusikoiden taustalle kuvaa.
- Läppäreitä, videokameroita, miksereitä - niillä syntyy livekuvaa vaikka soittajista. Sitä tehdään reaaliajassa, musiikin kanssa, ollaan mukana siinä mitä lavalla tapahtuu. Tulin juuri Saksasta, jossa oltiin yhden bändin kanssa. Ja äskettäin olin Lappeenrannassa, jossa keikalla soitti monta minulle vierasta kokoonpanoa. Niidenkin livekuvan sekaan syötin leikkeitä videopankeistani, toimi.

Mistä Pitkänen on sitten tämän taidon hankkinut?
- Myö ruvettii tekemää sit yhen kuusalaisen kans. Helsingissä. Jaa olihan siinä enemmänkin kuusaalaisia. Häkkisen Hannu, joka on Museovirastolla tutkijana, elektronisen musiikin hallitsevat veljekset ja yks Perälän Aleksi, joka asuu nykyään Englannissa. Järkättiin klubia, jossa kävi aika paljon ulkomaalaisia DJ:tä soittamassa.

Kuusaalaisten järjestämää klubia pidettiin kerran kuussa Kalliossa Club Libertessä. Pitkästä naurattaa tilanne vieläkin: pelkästään kuusaalaisten elektroniklubi keskellä Helsinkiä. Kansainvälisin vierailijoin.
- 2004 oli ensimmäiset klubit. Klubi ei enää toimi, mutta miehet tekevät näitä hommia edelleen. Hannu tekee sitä Helsingissä paljon, mm.Flow festivalille. Minäkin kierrän aika isoissa tapahtumissa Death Hawksin kanssa, pari Euroopan-kiertuetta, Suomessa heidän keikoillaan. Teen VJ:töitä täkäläisillekin bändeille, mm. Soulsille. Kuvataidettahan se on sekin, Pitkänen pohtii.

Kuusaalaisuus nousi pintaan muualla ollessa

Pitkänen on tehnyt maailmalla riittävän kierroksen osatakseen arvostaa lähtökohtiaan. Opiskeluaikoina Helsingissä hän rupesi nostalgisoimaan kuusaalaisuutta.
- Myö kuusaalaiset siellä tavattiin, pidettiin klubeja. Oli näyttelyitä - Min veistoksii. Näyttelyjulisteissa oli Kuusankosken vaakuna ja niissä luki ´Tuppa Kuusaalle´. Se oli alun perin slogan, jota ruvettiin Helsingissä kavereitten kesken hokemaan, Pitkänen pyrskähtää.

Min veistoksii -näyttelynimi oli liian vaikeaa suomea joillekin.
- Jotkut luuli, että siellä on näytillä jotain kiinalaistaidetta. Ming...

Pitkäsen kaveripiiri pitää yllä kotiseuturakkautta omalla tavallaan.
- Hassutellaan että miksi ollaan tällaisia sekopäitä? No ne on ne Kymijoen pohjan raskasmetallit. Kuusaalla on ollut kova vaikutus meihin, oli se sitten saasteet tai rekolalaisten sekoilut.

Osa kymenlaaksolaisten käytöksestä on tajuttava huumoriksi.
- Täällä on tosi rajua mustaa huumoria. Kun pyörin länsisuomalaisen bändin kanssa, meidän kovaa mustaa huumoria ei pysty tuomaan esille siinä ryhmässä. Kuusaalaisten porukassa meidän käänteinen huumori onnistuu saman tien.

Pitkänen kertoo, että oman bändin kanssa kielenkäyttö on melkoista.
- Meillä on ihan hirveää huumoria. Muiden mielestä se kuulostaa -ttuilulta, mutta se ei ole sitä. Läheisten kanssa pystyy leikkimään rajulla mustalla huumorilla. Siinä on hirveä luottamus toiseen. Ehkä tämä pitkä historia rajamaakuntana vaikuttaa vielä alitajunnassa, pohjakuttuurihan säilyy kauan vaikkei sitä itse tiedostakaan, Pitkänen myöntyy sosiologien tulkinnoille.

Jonne Pitkäsen kuusaalaisjuuret ulottuvat ainakin parin sukupolven taa. Isoisä muutti tukkijätkänä Kuusaalle Savosta. Lähisuvusta moni on ollut yhtiöllä töissä. Mutta tarvitseeko nykyihminen tällaisia juuria - nythän on hienoa sanoa olevansa eurooppalainen tai maailmankansalainen.
- Jotkut ei ehkä tarvitse. Mutta nykyisenä postmodernina, ironisena aikana min kaverit nostalgisoivat juuriaan, ja heistä on hieno tulla tänne maailmalta ja hienoa että on kuusaalaiset juuret. Siinä on samalla mukana vitsikkyyttä kuusaalaisuudesta.

Katujen kasvatti veistää lapsuuttaan

Nykymeininki oli siis jo aluillaan Pitkäsen opiskeluaikana Helsingissä. Ensimmäiset Tuppa Kuusaalle -paidat hän teki Suomenlinnassa, tarrojakin leviteltiin jo tuossa vaiheessa. Kielellä oli hauska leikitellä, koska ihminen käsittelee asiat niin pitkälle kielen kautta. Silti Jonne Pitkänen on enemmän kotonaan kuvan parissa. Lapsuuttaan hän on käsitellyt useissa pronssiveistoksissa, siellä näkyvät tehdasalueet, Mäyrämäki ja paikat, joihin liittyvät tarinat tuntee vain Jonne itse.

Mäyrämäki on Jonnen lapsuudenmaisemaa - Sepäntien ohella. Jyrkkä mäki suorastaan vaati pikkupoikia laskemaan alas pulkalla, kelkalla, minareilla (äidit, hypätkää tämän kohdan ohi.)
- Koskaan ei sattunut mitään. Ja ihme, etten kertaakaan tippunut rotkoon, reunoilla on kyllä roikuttu ihan täysillä. Siellähän on tosi pitkä rotkoalue, ainakin kilometrin.

Jonne kävi peruskoulunsa Kymintehtaan koulussa ja Ruotsulan yläasteella. Sieltä hän jatkoi Voikkaan lukioon. Minkäänlaisia ajatuksia taiteilijan ammatista ei päässä silloin liikkunut. Kirjapaino tuntui luontevammalta työpaikalta mutta jäi kokematta.
- Parikymppisenä löysin taiteen. Nuorempana en ollut mikään piirtäjä. Yläasteella, kasilla, rupesin sotkemaan hirveästi, vetämään ekspressiivistä viivaa, ja silloin kuvis nousi ysiksi. Olen vieläkin kiittänyt kuviksen opettajaa Esko Intkeä, joka sanoi silloin että "tosi hyvä viiva". Kai siinä vaiheessa tuli jotain vapaata lennokkuutta, päästin irti siitä, että pitää piirtää oikein.

PikkuSelman pöydällä komeilee kokoelma pronssiveistoksia, joista osa esittää kuusaalaismaisemia. Tärkeä paikka on esimerkiksi Kymintehdas.
- Ja piippu. Ja tehas. Ja Mäyrämäen Isoniitty, jota ei enää ole, se on vesakoitunut. Lähimetät oli tosi tärkeät, ja ne rotkot. Se miten Mäyrämäellä on rakennettu rinteeseen - sitä näkee Suomessa aika vähän, mutta Mäyrämäellä on osattu, Jonne ylistää lapsuudenmaisemaansa.

Mäyrämäki herättää tunteita edelleen. Alueen arvostus on vaihdellut vuosikymmenten varrella.
- Se on ollut hyvää aluetta, sitten unohdettua, ja nyt se on taas uudisrakennusaluetta. Sitähän on kuulemma sanottu Kuusaan Pariisiksi, Pitkänen tietää.

Tehdas, piippu, Mäyrämäki
Mutta ei Kuusas mikään paratiisi ollut kasvavalle nuorisolle Jonnen teini-iässä. Hän pyörittelee päätään väkivallan määrälle.
- Kuusaalta käytiin tappelemassa Lahdessa ja Kouvolassa. Äijämäisen väkivallan ilmapiiri oli olemassa. Minä heiluin siinä ulkokehällä ja näin mitä tapahtui. Onhan sitä mietitty, miksi jotkut nuorisoporukat lähtevät haastamaan riitaa ja selitetty sitä tehdaspaikkakuntien piirteeksi. Punk-bändi Maho Neitsyt jo aikoinaan lauloi: "Tehdaskaupungin lapset toimii viinalla."
- Tuppa Kuusaalle -sanontahan tulee siitä, että kuusaalaiset houkutteli lahtelaisia: "Tuppa Kuusaalle Asu-Valinnan lipan alle, tulee turpaan."

Jonne Pitkänen sanoo olleensa katujen kasvatti, joka ei ollut väkivaltaan taipuvainen. Siksi teki mieli pois paikkakunnalta, kun koulut oli käyty. Ensin lähdettiin Kouvolaan, sitten Helsinkiin, sitten ulkomaille. Väkivaltaa karkuun, mutta myös tuppukylämeinikiä pakoon.
- Silloin nuorenahan täällä oli kaikenlaista, Kansantalon diskojakin, mutta ne kaikki loppuivat.


Kuvataideoppia Pitkänen sai nuorena Ilkka Lehtiseltä ja Osmi Nyströmiltä, jonka paikassa he kävivät valamassa pronssia - nykyisen Taideruukin talossa. 2000-luvun alussa Pitkänen muutti Helsinkiin, ja siinä vaiheessa hän teki taidetta jo kaiken aikaa.
- Pääsin Taidekoulu MAAhan. Sieltä olen omaksunut asioita, oppinut uusia tekniikoita, tutustunut taiteilijoihin ja taidemaailmaan. Sitten hain Ruotsiin maisteriohjelmaan, opiskelin vuoden Göteborgissa. Jossain vaiheessa ymmärsin, että täähän on min ammatti.

Läpeensä kuusaalaisen bändin laulaja

Pitkänen on koulunsa käynyt muttei pidä opintoja yleensä välttämättöminä, jotta ihmisistä tulisi taiteilijoita.
- Minulle tämä on ollut elämäntapa jo koko 2000-luvun. Aluksi tein koruja, sitten pronssiveistoa, sitten rupesi tulemaan ääntä, olen laulanut bändissä...

Bändi on jälleen aktivoitumassa. Kaikki jäsenet ovat jollain lailla kuusaalaisia. Musiikissa yhdistyvät 60-luvun rock, psykedelia, progressiivinen rokkitausta, mukana metalliriffejä.
- On naurettu, että tohon ei pääse ellei ole kuusaalain. Muut ei voi olla siinä, se ei vaan toimi. Bändin nimi on Dildo Mania. Meitä voi kuulla tulevalta levyltä, vielä ei heitetä keikkaa. Nyt on siis tarkoitus levyttää se täyspitkä, joka silloin vuosituhannen vaihteessa jäi tekemättä, Pitkänen tarkentaa.

Tuleva mediakeskus
Taideruukin pihalla käymme välillä ihailemassa Pitkäsen autoa, jonka ihmiset ovat maalanneet kaikenkirjavaksi. Sillekin on suunnitelma, johon pitäisi hakea apurahaa.
- Autosta voisi tehdä taidekeskuksen, johon saisi äänentoistolaitteet ja mikserit. Sen voisi mikittää, ja ihmiset voisivat tulla soittamaan, ja soiton voisi ajaa ulos äänentoiston kautta. Jos auton ajaisi Kymijoen rantaan ja äänittäisi joen ääntä, ihmiset voisivat soittaa joen mukana. Voisi nauhoittaa kuusaalaisia ääniä, panna auton katolle videotykin ja näyttää kuusankoskelaisia videoita...

Ideoita virtaa, mutta Pitkäsestä se on hänen normaalia arkiajatteluaan. Tämäkin:
- Ajattelin lähteä autolla kiertämään maata, Kuusankoski-kiertueelle. Esittelen kuusaalaisia ääniä ja videoita - mediakeskus joka voi liikkua joka paikkaan, Pitkänen maalailee naureskellen mutta tosissaan.

Olen tehnyt aikoinani myös KSNK-reliefin,  jossa on valmiina Kuusankoski-graffiti ja johon sai piirrellä. Voisinkin ajaa autoni Kuusankoskelle, tai tuoda sen konepellin, ja ihmiset voisivat piirtää siihen ajatuksiaan - sehän on nytkin täyteen maalattu.

Virkistysretkiä Kuusaan tapaan

Juuri nyt Jonne ei toimi kovin aktiivisesti Kuusaan suunnalla. Mutta suunnitelmia on. Mielessä väikkyy ryhmäretkien järjestäminen: virkistymismatkoja Kuusaalle!
- Kouvolalaisiakin voisi tuoda tänne ja muita vieraspaikkakuntalaisia, ja heille voisi esitellä min näkemyksiä paikoista. Kymintehtaan alue on ihan ehdoton kohde. Paikkakunnan historia on monille vieras: tiesitkö että Kouvolan rajalla Savonradan kohdalla on ollut isot kiviportit, eikä sieltä ole laskettu kaikkia tulemaan? Voisi viedä paikkoihin, joiden tarinat ovat haihtumassa. Voikkaalla voisi kertoa, miten elävä sen raitti on ollut jossain vaiheessa. Jotakin nykytaiteen näkökulmasta pitäisi tuoda esille, Pitkänen pohtii.

Ja sitten lähdetään taas laukalle.
- Voisihan sitä järjestää Tuppa Kuusaalle -virkistysmatkoja Ibizallekin! Lennettäis sinne tai Rhodokselle ja pidettäis siellä kuusaalais-iltoja.

Sen verran vakavasti Pitkänen kiertoajeluita pohtii, että nyt pitäisi perustaa Tuppa Kuusaalle -yhdistys. Samanhenkistä porukkaa on jo, ja homma halutaan pitää hauskana ja positiivisena.

Tutkijasielu

VJ-keikkaa kouvolalaisen The Souls -yhtyeen kanssa House of Rockissa, Tuppa Kuusaalle -tuotteita PikkuSelmassa, Taideruukin joulumyyjäiset - näistä yhteyksistä Jonnen voi bongata Kouvolassa tähän aikaan vuodesta.

Henkilökohtaisuuksiin menevä kysymyspatteristo sisältää yhden kyssärin: "Sinkku vai parisuhteessa?"
- Sinkku tällä hetkellä. Saa tulla puoliso vastaan, pane siihen että mahdollisuuksia on. Osoite on Rasi 637, Pitkänen hekottelee.

Tirvan vanhan koulun taiteilijayhteisössä on tilaa tehdä monenlaisia töitä ja tilaa vielä uusille asukkaille. Nytkin residenssissä asuu irlantilainen tyttö, joka tuli tänne tutkimaan alueen luontoa.
- Yhteisö on siitä hyvä, että saa olla yksin, mutta lähellä on lajikumppaneita.

Ajaudumme pohtimaan installaation käsitettä. Määritteleminen on vaikeaa, tuskin edes tarpeellista. Missä loppuu installaatio ja alkaa performanssi, jos vanha alaston nainen istuu kopissa kadulla? Helpompi onkin pohtia, miten taiteilija elää installaatioillaan.
- Eihän sillä mitenkään elä. Apurahojen avulla, työttömänä olemista, köyhänä olemista. Olisi tietysti paljon mukavampi jos sillä eläisi, mutta rahathan menee tähän elämäntapaan. Ei se mitään, minä olen sen valinnut, Pitkänen hymähtää.

Kun taiteilija puhuu vieraista käsitteistä ja uppo-oudoista ilmiöistä, kuuntelija voisi helposti hämääntyä esittämään fiksumpaa kuin onkaan, että ymmärtää vaikkei ymmärräkään. Mutta kun tämä taiteilija vetää aitoa leveää Kuusaan murretta ja nauraa hekottelee itselleen ja maailmalle, kuuntelijakin voi rauhoittua vain oppimaan.
- Nyt teen paljon VJ-hommia. Äskettäin minulla oli Porissa näyttely, jossa oli paljon veistoksellisia elementtejä, mutta myös ääntä ja vuorovaikutuksellisuutta. Että jos liikkuu tilassa, mikroprosessorit  muuttavat ääntä, ja siellä voi metallilevyjä painamalla vaikuttaa äänen tiloihin.

Ja vielä jotain uutta. Jonne Pitkänen on vuosia rakentanut instrumentteja elektronisista lastenleluista. Siitä on syntynyt roskaa, mutta jätteestäpä saakin veistoksia.
- Nyt minulla on silikonoituja kaiuttimia, joihin tulee vettä, ja äänen väreily näkyy niiden pinnassa kuvioina. Tämä on tällaista maailman tutkimista - ääniaaltojen, värähtelyjen, sähkövirran.

Täytyypä ruveta tarkkailemaan, milloin kuusaalaismatkat Ibizalle tulevat myyntiin. Tai se auto-installaatio joen rantaan. Vai oliko se sittenkin performanssi?

Jonne Pitkänen muuttumisleikissä?

Ennen.

Nyt!




Ei, vaan Jonne Pitkänen on teettänyt postimerkkejä kuvastaan USA:ssa vaihto-oppilaana vuonna 1990.


Katso Jonne Pitkäsen video:

https://www.facebook.com/video.php?v=719300118139072&set=vb.508673012535118&type=2&theater

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Simo Helkala: Kouvola on muusikolle loistoympäristö

Simo Helkalalle pulpahtelee ideoita. Hän myös toteuttaa ne, jos saa samanhenkiset mukaan. Kuusaan Pajamäen pojasta on kasvanut musiikin ammattilainen, joka nyt aikuisena opettaa yhä uusia soittajavuosikertoja mutta tuottaa itse kaiken aikaa uutta musiikin saralla oman soittamisensa ohella. Eikä hän pysy pelkässä musiikissa.

Simo Helkala teki musiikin Janne Parviaisen tauluihin.
Simon viimeisin villitys on nähtävänä, kuultavana ja koettavana Taideruukissa."Taidelasi, kuvataide, musiikki ja valo kohtaavat Taideruukissa. Musiikilla ja valoilla maustettu esityksemme tarjoaa uudenlaisen kokemuksen perinteiseen taidenäyttelyyn", järjestävä taho kuvailee taidenäyttelyä nimeltä Uudessa valossa. Idea on Simon.
- Minulla tulee hölmöjä ideoita. Halusin säveltää musiikin johonkin taideteokseen ja hoksasin, että Taideruukkiin pitää saada veistoksista, valoista ja musiikista muodostuva esitys. Vesa Parvinen innostui ajatuksesta, ei ollut nähnyt missään vastaavaa yhdistelmää. Hän ehdotti mukaan Janne Parviaisen lasille tehtyjä maalauksia ja Kari Alakosken ja Marja Hepo-ahon lasitöitä, Simo Helkala kertoo.

Simo sopi Antti Salmisen kanssa valojen tekemisestä ja kuvataiteilijoiden kanssa töistä. Seurasi vuoden verran hiljaiseloa, mutta sitten alkoi tapahtua. Valot, äänentoisto, kuvataide, tietokone - palavereita ja hankintoja, ja eikun odottelemaan kuvataidetta paikalle. Näyttely avattiin marraskuisena lauantaina, ja maalaukset saapuivat edeltävänä keskiviikkona, kolme päivää aikaisemmin. Simo näki ne ensimmäistä kertaa ja alkoi säveltää.
- Luotin siihen, että tämä järjestyy, minulla on lehmän hermot. Kyllä siinä yötä valvottiin, mutta avajaishetkeen mennessä musiikit olivat valmiina. Sävelsin musiikit torstai-perjantai-yönä, ja valot tulivat perjantai-iltana. Tajusin valojen heijastumista katsellessani, että tästä ihan oikeasti tulee isompi kuin olin kuvitellut, Simo hehkuttaa.


Lasiveistokset heräävät eloon valosta ja musiikista, Simo kertoo näyttelyvieraille.
 Aiempi elämä äänitysstudion töissä, mainosmusiikin teossa, on opettanut Simo Helkalalle oikeanlaista rutiinia. Hän saa säveltämisen kuulostamaan helpolta kuin heinänteko.
- Ei mainosmusiikkia tehdessä kyselty asiakkailta, mistä tämä lähtee eikä jääty odottelemaan inspiraatiota. Nyt tämä tehdään, kesto 30 sekuntia, huomenna valmis. Jos oli kuva, mietin että tuolta se näyttää mutta miltäs se kuulostaa.

Taideruukin marraskuun näyttelyssä taulujen urbaanit maisemat heräävät eloon musiikin kautta ja vaihtavat vuorokaudenaikaa valaistuksen mukaan. Varttitunnin esitys vie katsojan Pariisista Kouvolan ratapihalle - tai mihin vain katsoja itse singahtaakin omien kokemustensa perusteella. Yhdestä taulusta tulee lukematon määrä erilaisia, kun valot ja musiikki tuodaan mukaan.
- Tämä on enemmän kuin osiensa summa, Helkala kuvailee.

Yhdeksän yhtyeen loukussa

Ennen kuin tähän on tultu, Simo Helkalan elämässä on ehtinyt tapahtua paljon. Pajamäen pojat pelasivat Simon lapsuudessa ja nuoruudessa Nikkarin kentällä jalkapalloa, mutta pelikaveri muistelee Simon haihtuneen jalkapallokentältä ihmeen varhain.
- Piti lopettaa jalkapallon pelaaminen siinä vaiheessa, kun soitin pahimmillaan yhdeksässä yhtyeessä, Simo virnistää.

Kuusaan lukion jälkeen Simo kävi armeijan ja teki pois päästyään opettajansijaisuuksia. Hän soitti Kasareikassa mandoliinia, suomi-rokki-bändissä kitaraa, samaan aikaan oli joku muukin rokkibändi ja orkesteri, Kotilaisen Esan juttuja, seurakunnan bändi - kysyntää riitti. Ja oli tietenkin oma bändi, Toby.

Simolla on veli ja kaksi siskoa, joista toinen laulaa oopperaa. Äitikin on lauluihmisiä. Kotona ei kuitenkaan musisoitu yhdessä, jokainen harrasti tahollaan. Simo aloitti pianonsoitolla suzuki-tyyliin. Ensimmäisen kitaransa hän sai 9-vuotiaana. Tämä  parikymppisen oloinen perheenisä on siis soittanut kitaraa jo 30 vuotta. Simo myöntää näyttävänsä nuorelta - Tomppaan pyrkiessäkin häneltä on kysytty papereita.
- Totesin että ahaa, että pitikö täällä käydä 18 vuotta että pääsee sisään ilman papereita, mie olen käynyt paikassa vasta 17 vuotta, Simo naureskelee.

Viulua musiikkiopistossa yhdeksän vuotta Simo Rautasuon johdolla, kitaraa Reijo Relanderin kitarakerhossa ja kansalaisopiston kitararyhmässä - näistä Simo sai alkuun vahvaa pohjaa soittamiselle. Bassokin tuli tutuksi - sekä sähköbasso että kontrabasso.
- Opettajani Rautasuon Tapani ehdotti, että soitahan Simo kontrabassoa, se on vähän vaativampi soitin. Hyvä että kokeilin, Simo tuumii nyt.

Soittotarjouksia sateli, mutta Simo ei kehuskele lahjoillaan.
- Vilpitön innostuminen kaikenlaisesta musiikista varmaan vaikutti. Ei ollut väliä, mikä genre - kaikki toimi. Ehkä siksi minua uskallettiin pyytää.

Simo ja kitara (kuva: Päivi Helkala)
Mikään soitin ei ole jäänyt taa. Vaikka viulu vaihtui yläasteelle mennessä klassiseen kitaransoittoon, Simo on kaivanut viulun uudelleen naftaliinista aikuisena.
- Olen ihan fiiliksissä, viuluhan on mahtava soitin. Soitan sillä tasolla, että kappaleen erottaa ja sävelen tunnistaa. Käytiin me jo kesällä Perälän Ossin kanssa soittamassa duokeikka Taavetin linnoituksessa, minä viululla ja Ossi tinapillillä, Simo kertoo.

Studiosta opistoon

Jossain vaiheessa nuorena Simo suunnitteli opettajan ammattia. Välivuosi opettajan sijaisuuksia tehden pani kuitenkin aavistelemaan, ettei luokanopettajuus sittenkään olisi hänen hommansa. Ja kun hän ei sitten päässyt OKL:ään, suunnitelmat muuttuivat.
- Minulla oli pienenä reuma, ja Reumasäätiöllä sain ammatinvalinnan ohjausta. Viikon leirin päätteeksi minulle sanottiin, että minun kannattaisi harkita joko musiikkialaa, opetusalaa tai kaupallista alaa. Nyt olen sitten tradenomi ja kitarapedagogi - olen toteuttanut kaikki vaihtoehdot, Simo naurahtaa.

Markkinointia tradenomikoulutuksessa opiskeleva nuori Helkala alkoi opettaa yksityisesti kitaransoittoa kotonaan. Seuraavaksi hän kavereineen perusti äänitysstudion - mukana Jani Kiviranta ja Jari-Jukka Nippala. Studio äänitti toisten musiikkia ja oman ryhmän tuotantoa. Simo teki myös mainosmusiikkia ja multimediaesityksiä isoille firmoille. Energyn aikaan Simo ja Jani Kiviranta tekivät radiomainoksia paikallisille yrityksille. Äänilevyjäkin syntyi.
- Viikatteen kultalevy tehtiin meillä - minäkin soitan siellä jossain kohtaa urkuja, Simo hymyilee.

Korkeat vuokrat ja kiinteistökulut karkottivat kuitenkin kolmikon Kasarminmäeltä. Studio ei elättänyt kolmea miestä. Simo Helkala keskittyi opettamiseen.

Kuusankoskitalo on tuttu keikkapaikka.
Opettajanhommissa oli jo ruuhkan makua, kun Helkala alkoi opettaa kitaransoittoa ryhmässä myös kansalaisopistossa. Ensin Kouvolassa, sitten Valkealassa, Myllykoskella, Inkeroisissa, Kuusaalla.
- Minulla oli joka ilta ryhmäopetusta jossain päin. Ryhmäopetus on muutenkin raskasta. Porukka on eritasoista, kukaan ei saa sitä mitä tarvitsisi, kaikille annetaan vain bulkki, että koettakaa nyt tästä ottaa. Siinä tulee itselle riittämätön olo, Helkala pohtii.

Kansalaisopistotyö jäi, kun tuli työ musiikkiopistossa. Alkuun Simo opetti omia oppilaitaan äänitysstudiossa, mutta se alkoi jo häiritä studion toimintaa. Hän paineli musiikkiopiston rehtorin luo ehdottamaan, että vuokraisi musiikkiopistolta luokkahuoneen omien oppilaittensa opettamiseen.
- Pentti Koto sanoi, että sekin käy. Mutta tehtäisiinkö niinpäin, että menisin heille opettajaksi ja he hoitaisivat laskutuspuolen. Sehän sopi minulle, siirryin Pohjois-Kymen Musiikkiopiston opettajaksi muistaakseni vuonna 2001.

Rymäkällä suoraan Kaustiselle

Rymäkkä-yhtyeen syntyyn vuonna 1997 oli selvä syy. Arttu Kunnasto halusi päästä festivaaleille ilmaiseksi, joten bändihän siinä tarvittiin. Porukka kasattiin tuttavuuksien perusteella. Ossi Perälä, Jari-Jukka Nippala, Simo Helkala, Arttu Kunnasto ja Risto Niinikoski olivat perustajakokoonpano. Kun Risto siirtyi ammattimuusikoksi 2000-luvun alkupuolella, hänen tilalleen rumpaliksi tuli Tuomas Vanhalakka. Kun Tuomas vaihtoi rummut mahdoliiniin ja harmoniin, palikoihin tarttui Otto Alahuhtala.

Simolle kansanmusiikin soittaminen sattui hyvin, hän on ollut siitä kiinnostunut jo 15-vuotiaasta. Äiti aikoinaan päivitteli, että pojan kaikki rahat kuluvat levyihin, kun tämä osteli niitä postimyyntikatalogeista.
- Nyt minulla on mittava levyvalikoima, ihan hyvä juttu, Simo kuittaa tyytyväisenä.

Rymäkkä aloitti suoraan huipulta, Kaustiselta.
- Sen jälkeen keikkoja alkoi tulla. Hulluimpana vuonna oltiin kaksi viikkoa kansanmusiikkikiertueella, ensin Saksassa, sieltä Suomeen kotiin vaihtamaan vaatteet. Sitten Parikkalaan, sieltä Rääkkylän Kihaukseen, sieltä suoraan puoleksitoista viikoksi Kaustiselle ja sieltä Korian Rollin kansanmusiikkitelttaan. Se oli hurja reissu, Simo päivittelee.

Naapurintädin pitää tarkistaa, missä mielessä hurja. Vietettiinkö siellä hurjaa elämää?
- Alkuun vietettiin hurjaa elämääkin, mutta ensimmäisen puolen viikon jälkeen totuus alkaa paljastua: ei jaksa.  Soittaminen on aina kivaa, mutta se muu oheiselämä kiertueella saattaa kiristää hermoja, jos ei henkilökemia toimi. Viikkokin saman työyhteisön kanssa yhdessä bussissa - jos siellä jokin alkuviikolla pännii, niin loppuviikolla se pännii todella paljon, Helkala pyörittelee päätään.

Nyt Rymäkkää kuulee vain levyiltä.
- Ainakin vuosi on pidetty hiljaiseloa, Rymäkän jäsenillä alkaa olla perhettä ja muita arkikiireitä, eikä ole ehditty soittaa. Aikansa kutakin. Suhteet ovat kunnossa, mutta nyt on tämmönen vaihe.

Varhaiskypsä Beatles-fani

Simo Helkala taitaa olla juuri oikealla alalla. Kaiken aikaa hän on muusikon urallaan löytänyt uutta kiinnostavaa tekemistä. Tällä hetkellä opetustyön ohella tärkeä porukka on Headless-bändi, joka soittaa Beatlesien musiikkia. Yhtye sai tuulta purjeisiin viisi vuotta sitten Kuusankosken teatterissa pyörineestä Beatles Storystä. Silloin bändillä oli pahimmillaan kolme keikkaa päivässä.
- Olemme pitäneet soittoa yllä, koska siinä porukassa kemiat eivät ole menneet huonoiksi missään vaiheessa. Aina on mukava soittaa. Nytkin meillä on tiedossa nippu perjantai- ja lauantaikeikkoja Vaakunan aulassa. Ensin Elvis-tribuutti ja sen jälkeen perus-beat-tanssimusaa. Headless on tärkeä osa minun elämää tällä hetkellä, Simo hehkuttaa.

Erityisen hienoa bändissä on tämä:
- Pelkkii kuusaalaisii! Viskarin Mika, Tähtisen Petri ja Hellstenin Jori - vanha Twangersin komppiryhmä. Sillä porukalla ollaan soitettu jo kahdeksan vuotta.

Miten sitten 70-luvulla syntynyt poika on innostunut Beatles-musiikista? Me 60-luvun nuorethan keksittiin Beatlesit!
- Ei se aluksi oikein napannutkaan. Mutta monesti käy niin, että kun alkaa soittaa jotain biisiä, joka aluksi kuulostaa huonolta, se muuttuukin hyväksi. Beatlesien musiikissa on neroutta. Siellä joutuu monta kertaa muistelemaan, että mikä sointu tulikaan seuraavaksi, soinnut sisältävät omanlaisiaan merkityksiä. Ja voi vitsit, miten mahtavia lauluharmonioita. Ajattele, he tekivät koko homman seitsemässä vuodessa, niin lyhyellä aikajänteellä, Simo ihmettelee.

Helkala vaatii itseltään paljon. Hän osaa tietenkin laulaa muttei mielestään tarpeeksi hyvin. Niinpä hän on määrännyt itselleen lauluharjoittelujakson ensi vuoden aluksi. Suivaannuttuaan oman äänen kuuntelusta jollain äänitteellä miekkonen päätti: Nyt mie opettelen laulamaan, ja hankki opetus-dvd:n.

Musiikkiopistossa kokeillaan uutta pääainetta

Simon ideoista on jälleen toteutumassa yksi. Musiikkiopistossa on aloitettu uudenlainen pääainekokeilu.
- Havahduin siihen, että muutamia oppilaita ei niinkään kiinnosta itse kitaransoitto, vaan heille kitara on työkalu säestämiseen. Meillä ei ole ollut mahdollisuutta opiskella tietoista laulu-säestys-taitoa. Nyt nelihenkinen pilottiryhmä opiskelee puolet ajasta laulua, puolet instrumenttia. Linjalla on tarkoitus kouluttaa singer-songwritereitä, lauluntekijöitä, pääaineena, idean isä kertoo.

Helkalan mielestä alku vaikuttaa lupaavalta. Kokeilu jatkuu kevääseen, ja jos näyttää tarpeelliselta, uusi pääaine saattaa tulla ohjelmaan vakituisesti. Simo vakuuttaa varmasti kollegat omalla vilpittömällä innostuksellaan.
- Tällainen opetus on puuttunut, tekstin tekemistä ei ole voinut opiskella musiikkiopistossa, eihän se varsinaisesti mitään musiikinopiskelua ole. Mutta yhdistettynä koko lauluntekemiseen, säveltämiseen  ja esittämiseen...

Luulisi Simoa kuunneltuaan, että tämän enempään ei perheellisellä miehellä olisi aikaakaan. On kuitenkin ollut. Viime vuodet Helkala on opiskellut Helsingissä Metropolia-ammattikorkeakoulussa  ja valmistunut viime vuoden keväällä pop-jazz-kitarapedagogiksi.
- Olen nyt sitten päteväkin, en mikään valeopettaja, Simo virnuilee.

Helkala on kaiken aikaa asunut Kouvolan seudulla, myös opiskellessaan. Puoli vuotta tosin piti asua Vantaalla, kun Helkala oli Warnerin levy-yhtiössä harjoittelussa. Warner Music oli juuri ostanut Fazerin levy-yhtiön. Yhtiöiden levytyssopimukset piti saada samaan järjestelmään.
- Minulla oli niinkin mukava homma, että kävelin vanhan Anneli-nimisen sihteerin luo, joka tiesi sopimuksista kaiken. Avasin ison kassakaapin, otin sieltä sopimuksen ja huomasin, että Toivo Kärki on luvannut tästä levystä Katri Helenalle näin paljon rojaltia, vertasin sitä Warnerin tiedostoon ja Annelin avulla panin sopimukset täsmäämään. Olen käynyt lukemattomien suurten suomalaisten starojen sopimukset läpi. Osa oli oikeasti kirjoitettu tupakkiaskin takakanteen, Simo kertoo.

  
Kouvolan seudulla muusikon on hyvä olla

Simo Helkala viihtyy Kouvolassa.
- Tästä pääsee puolessatoista tunnissa Helsinkiin, täällä on huokeaa asua, täällä pystyy pitämään treenikämppää kotona. Täällä on paljon soittajia, vireää toimintaa eikä kuitenkaan liikaa tapahtumaa jonka kanssa pitäisi kilpailla, Simo luettelee.

Kouvolan kehuminen jatkuu: tällä seudulla muusikko pystyy hyvin yhdistämään oman tekemisen ja porvarillisemman opetustyön. Mutta varsinkin kitaristille Kouvolan seutu on ihan huippuympäristö.
- Tämä on Suomen paras paikka olla kitaristi. Kuusaalla on Suomen  paras putkivahvistinhuoltaja Lassi Ukkonen. Kouvolassa asuu Sinkkosen Mikko, joka tekee Custom-kitaroita - teki minullekin yhden. Jos tarvitsee kitaralle huoltoa, vie vaan Mikolle, ja se tulee takaisin parempana kuin uusi. Ja nyt Änäkäisen Kari tekee kaiutinkaappeja, jotka on Riffi-lehdessä arvosteltu aika hyviksi. Ei kitaristilla voisi asiat paremmin olla kuin Kouvolassa. Tai Kuusaalla on vielä paremmin, Pajamäen kasvatti täsmentää.

Teatterikin on työllistänyt Simoa viime ajat. Hän oli kitaristina mukana Kouvolan teatterin Katri Helenassa ja soitti pianoa Kuusankosken teatterin Luolanäyttämön naisten näytelmässä - johon oli tietenkin tehnyt taustanauhat. Nyt Helkala työstää Voima-teatterin Tähtitaivas-revyyseen taustanauhoja.

Kun Voima-tilaus valmistuu, Simo alkaa tehdä seuraavan Lempo-kansanmusiikkitapahtuman yhteissoittokappaleiden sovituksia - ensi keväänä kouvolalaistapahtuma pidetään Kuusankoskitalolla. Sen jälkeen Simolla on mielessä jotain pitkään mietittyä, siitä sittemmin. Ensi vuoden syksyksikin on suunnitelmissa jälleen jotain ihan uutta, yhteistyössä kaverin kanssa. Pöhinää piisaa.
- Työpäivä on usein 12-tuntinen. Aloitan kotona samaan aikaan kun vaimo ja lapsi lähtevät  tahoilleen, jatkan opetushommilla iltapäivällä. Nykyään on muotia sanoa, että vaikkei koe jotakin stressaavana, se on stressaavaa. Mutta kun se ei ole stressaavaa minulle. Teen tilattuja musiikkijuttujakin kuin itselleni, opettelen siinä samalla tyyliin "nytpä teen tämän viuluosuuden tällä sämplerillä ja koetan hakea uusia soundeja", Simo kuvailee.

Aikaa tuntuu olevan nyt ruhtinaallisesti, kun tutkinto on valmis eikä tarvitse kolmena aamuna viikossa laittautua Helsinkiin. Sitä Helkala teki kuusi vuotta.
- Puoli kahdeksalta lähdin ajamaan että ehdin yhdeksäksi kouluun. Sieltä lähdin ajamaan Kouvolaan niin että ehdin neljäksi opettamaan. Samoihin aikoihin meidän Helmi syntyi, piti muuttaa ja remontoida. Puoli vuotta oli aika hektistä. Nyt kun tahti on rauhoittunut, on hirveä virta päällä, Simo taivastelee väljää aikatauluaan.

Simon nuorempi tytär Helmi on nelivuotias. Vanhempi, 12-vuotias tytär asuu äitinsä kanssa lähellä Simoa ja on isän hyvä kalakaveri. Musiikkia ei tuputeta kummallekaan, mutta isä huomaa, että tytöt ovat perineet musikaalisuuden. Simon luokanopettajavaimokin toimii musiikin parissa, soittaa ja laulaa.
- Hänellä on ensi kesänä keikkaa Tirvan kesäteatterissa. Kun molemmat elävät  musiikkimaailmassa, on helpompi ymmärtää arjen ajankäytön sekavuutta, Simo kertoo ja suuntaa Taideruukkiin pyörittämään näyttelyvieraille jälleen uuden kierroksen kuva-valo-musiikkiteosta.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Suvi Saareks, Kouvolan lahja Kuusaalle

Taideruukissa päivä alkaa yhdeksän aikaan vasta käynnistyä, mutta Suvi Saareks on ollut hommissa jo aamukuudesta. Tyhjä talo suo työrauhan lasikäsityöläiselle, joka vasta opettelee sanomaan ei. Seuraa olisi päiväsaikaan tarjolla, mutta kun työmaalla ollaan, jotain pitää saada aikaiseksikin. Työhuoneiden seinillä olevat lasityöt kertovat, että on saatukin.

Suvi Saareksilla on takanaan syyskuinen yhteisnäyttely toisen taideruukkilaisen, Sini Inkeroisen, kanssa. Se oli jännittävä kohta käsityöläisen elämässä, vaikka Suvilla näyttelykokemusta jo olikin. Hänen töitään oli yhteisnäyttelyssä edellisenä kesänä, ja juuri avatussa Kouvolan Taideseuran näyttelyssä Kuusankoskitalossakin on mukana Suvin Palava halu -lasityö.
- Ihan vereslihalle menin, vaikka työt ehtivät valmiiksi hyvissä ajoin, parhaat tosin viime tingassa. Huonolla mielikuvituksella varustettu ihminen ei pysty maalaamaan muuta kuin itseään, joka työssä on jotain minusta. On iso juttu, kun töitä näytellään muille, mutta oikeastaan oli hauska tietää, että tunnen näinkin, olen siis elossa, Suvi tunnustaa.

Työhuoneen seinällä komeilee lasityössä tulenpunainen, loikkaava kettu. Mikä Varma saalis -taulussa on Suvia?
- Eläimet ovat läheisiä, olen piirtänyt niitä lapsesta asti. Ketun ilo ja leikkisyys huvittaa minua.

Näyttelystä tuli hyvää palautetta. Lopulta kävi selväksi, ettei ole tärkeää luokitella tekijöitä erikseen taiteilijoiksi ja käsityöläisiksi.
- Ihmiset sanoivat, että se oli ymmärrettävää taidetta, tykkäsivät. Joku ei pitänyt tauluista, vain lautasista. Mutta kaikkia palautteita kuuntelin mielelläni, Suvi Saareks kertoo.

Lasi imaisi

Lasi tuli tutuksi Saareksille kansalaisopiston kautta. Hän kävi Marjatta Riuttalan kursseilla muutaman vuoden, ja lasi imaisi harrastajansa.
- Kun ei voi tehdä asioita kuten muut, ryhtyy miettimään. Havahduin siihen, että kierrätyslasia on valtavasti, lavatolkulla. Ja koska halusin värejä, sain tuloksia kierrätyslasilla ja värillisillä lasipölyillä. Tosin pullolaatikoita kantaessa toivon, että olisin valinnut villan, Suvi virnistää.

Ikä opettaa odottamaan ja uskomaan ettei tulosta tule heti.
- Nyt kun olen iso tyttö, tajuan että vuosi on lyhyt aika. Olen touhunnut lasin kanssa aktiivisesti jo viisi kuusi vuotta, ja nyt saan aikaiseksi sellaisia tauluja, jotka miellyttävät minua.

Materiaalin lasitöihinsä Suvi Saareks saa vanhoista ikkunalaseista tai ylijäämäpaloista. Hän leikkaa ne haluamaansa kokoon ja malliin. Lasi asetetaan kuvan päälle, ja sille töpötellään öljyyn sekoitettua lasipölyä.
- Sitten on enää kiinni siitä, mitä pensselistä irtoaa. Väriä pystyy hallitsemaan, mutta pienten yksityiskohtien teko ei ole helppoa. Uusien lasipöllöjenkin silmät ovat kaikki erilaisia, kuten asiakas sanoi "ei saa hulluksi sanoa, mutta herttaisen hauskoja".

Maalatun lasin päälle voi lisätä väriä, kunhan antaa kuivua vuorokauden. Kun kuva on valmis, lasi viedään uuniin keskimäärin 12 tunniksi. Astiat puolestaan sulatetaan ensin tasoon ja väritetään, ja painellaan sitten kipsimuottiin. Sitten työ viedään jälleen uuniin.
- Ikkunalasi on kovinta ja vaatii yli 800 astetta sulaakseen. Uunissa lasi ja pöly sulavat yhtenäiseksi lasiksi, joka kestää vaikka konepesun. Pulloista tulee astioita ja tuikkukippoja ja juustotarjottimia. Ihan liikaahan minulla niitä on, Suvi hymähtää.

Ideat eivät tältä naiselta lopu. Ongelmana on pikemminkin rajaaminen ja valinnan tekeminen.
- Jotkut aiheet saattavat muhia vuosiakin. Luonnosta saa aiheita kaiken aikaa, ihmisetkin kiinnostavat. Oleminen ja eläminen ylipäätään inspiroi minua, ihmisten tarinat... Hoitotyössä kuulen tarinoita kaiken päivää, ja hienoja sanontoja - kaikki se inspiroi kuvien tekoon, Suvi pohtii.

Kierrätyslasia käyttävä tekijä tarvitsee hyvät kumppanit, ja omiaan Suvi kehuu kovasti. Kuusaan Lasi ja Kehys tuottaa ikkunalasia, Mustilan Viini pulloja. Uusiakin materiaalin tuottajia on näköpiirissä - kierrätyslasi ei Suomesta lopu.

Lisää tunteja vuorokauteen!

Jos Suvi Saariks olisi pelkästään lasikäsityöläinen, vuorokauden tunnit saattaisivat riittää taulujen, korujen, astioiden ja liikelahjojen tekoon. Mutta hänen tapauksessaan tunteja tarvitaan pikaisesti puolet lisää.
- Ja mieluiten niin, että kellekään ei kerrota, että minulla on ne 12 ylimääräistä tuntia, tämä kahden lapsen äiti-hoitohenkilö-lasikäsityöläinen toivoo.

Saareksin päätyö on kalevalainen jäsenkorjaus. Hän tekee hoitotyötä kahdeksan tunnin rupeaman ainakin neljänä päivänä viikossa. Korujen ja muiden lasituotteiden jälleenmyyjien - viitisentoista ihmistä - kanssa asioidessa menee oma aikansa, samoin Taideruukin Puodissa työskentely. Markankylässä asuva perhe on tietenkin tärkeä osa Suvin elämää.
- Nyt olen alkanut taipua siihen, että aika ei yksinkertaisesti riitä, jostain pitää luopua. En tiedä vielä varmaan mistä, mutta korujahan olen tehnyt jo kymmenen vuotta. Hoitotyöstä en halua luopua, se on minun juttu. Ja taulujen tekeminen ihastuttaa nyt, kun siinä mikään ei sido, ei tarvitse olla asiallinen, ei järjestelmällinen tai napakka. Voi vain luoda. Näistä kahdesta haluan pitää kiinni.

Hoitoalalle pikku hiljaa

Pitkä, vaalea Suvi hätkähdyttää kertoessaan, että hankki urheiluhierojan koulutuksen parikymmentä vuotta sitten. Miten niin, viisivuotiaanako? Nuori nainen väittää kuitenkin olevansa jo 38-vuotias.
- Kävin Itä-Suomen Liikuntaopistolla opissa, ja hakeuduin samaan aikaan kansanparantaja, jäsenkorjaaja Seppo Kivimaan oppiin Korialle. Olen nimittäin lapsesta asti tiennyt, että hierominen on sitä mitä minä olen, Suvi kuvailee.

Suvi tekikin hoitotyötä pari vuotta kunnes oivalsi jotain.
- Kylmä totuushan on, että kaksikymppinen ei ole ihmisten hoitaja vielä. Jäsenkorjauksessa hoidetaan tuki- ja liikuntaelimiä, ja se perustuu anatomiaan ja fysiologiaan ihan täysin. Mitään yliluonnollista siinä ei ole, yhtään enempää kuin tämän kahvipöydän energioissa. Mutta enhän minä ollut valmis, kun olin itsekin ihan kesken, todellakin raakile, Suvi selvittää.

Kotoa Suvi oli saanut mallin, että pitää olla kunnon tutkinto, ammatti ja palkkatyö. Hän lähti opiskelemaan, tällä kertaa energiatekniikan insinööriksi.
- Olin Kotkan Tekussa. Koti oli pitkään kärryjen päällä, kävin Lappeenrannassakin vuoden mutta palasin Kotkaan.

Suvi kertoo olleensa aina vähän levoton, milloin juostiin poikien perässä, milloin lentopallon. Jo opiskeluaikanaan hän oli kaksi vuotta töissä Sulzerin pumpputehtaalla ja teki firman valimoon lopputyönsä. Yrityksessä hän ehti olla töissä yhteensä lähes kymmenen vuotta.

Tulevan puolisonsa Veli-Matin Suvi tapasi insinöörikoulunsa loppuvaiheessa. Naimisiin menon myötä kouvolalaisesta Suvista leivottiin kuusaalainen. Pariskunnalla on nyt 10- ja 11-vuotiaat tyttö ja poika. Suvi kävi alkuun Karhulassa töissä Sulzerilla mutta sai ostoinsinöörin paikan juuri perustetusta tuulimylly-yrityksestä Kouvolasta.
- Ehdimme olla töissä neljä kuukautta, ja sitten meidät kaikki lomautettiin. Firma ei ikinä lähtenytkään käyntiin. Tuli rahoitusvaikeuksia, Suvi muistelee.

Hoitoala muistuu mieleen

Tässä vaiheessa Suville  tuli mieleen vanha tuttu haave jäsenkorjaajaksi ryhtymisestä - sitten joskus isona, noin kuusikymppisenä. Hän kuitenkin haki takaisin Sulzerille ja saikin kutsun omaan entiseen työhönsä. Työhaastattelijan, jälleen uuden esimiehen, yksi lause sai Suvin pään kääntymään.
- Minun ikäinen mies, joka ei tuntenut minua, kysyi haastattelun päätteeksi, että osaatko sinä niistä moottoreista mitään. Olin viisi vuotta ostanut  pelkästään moottoreita. Siinä työpaikassa oli ainaista tytöttelyä. Jokaiselle uudelle esimiehelle piti näyttää, että hei kyllä minä pärjään, vaikka tein työtä vuosia.

Ratkaiseva lause mietitytti yhden yön. Suvi laski, että lapset ovat lähdössä kouluun, kotona tarvittiin eikä talous kaatuisi. Ei kannattanut pistää päätä vanhaan silmukkaan.
- Ilmoitin seuraavana päivänä, että valitsen perheen ja lapset enkä ota teidän paikkaanne vastaan, Suvi kertoo iloisena.

Saman tien Suvi ilmoittautui kolmivuotiseen jäsenkorjauskouluun, jollainen oli tällä välin perustettu.
- Sitten rupesin opiskelemaan kalevalaista jäsenkorjausta ja sitten minusta tuli iso. 35-vuotiaana olin tarpeeksi vanha tekemään hoitotyötä.

Insinööritausta ei mennyt hukkaan. Yrityksen pyörittämisessä tarvitaan paperin ja lukujen tuottamista, mikä on nyt helppoa.
- Järjestelmällisyydestä on hyötyä aina, jopa käsitöiden tekemisessä. Ettei baskeri ole liian vinossa aina, Suvi miettii.

Lasisaha, hiomakone, pora, polttouuni - eiväthän nekäään kuulu joka naisen työkalupakkiin. Suvi kuitenkin muistuttaa, että Taideruukkiin on kderääntynyt naisia, jotka osaavat ja tekevät.


Parta puuttuu

Alkuun Suvi piti vastaanottoa Kuusaalla Iltatähden tiloissa mutta muutti Voikkaalle katutasoon, kun iäkkäiden asiakkaiden oli vaikea nousta toiseen kerrokseen. Nyt asiakkaita on mukavasti - kahden viikon sisään aikaa ei enää saa.

Kalevalainen jäsenkorjaus on arkisempaa kuin nimi antaa ymmärtää. Se on vanha suomalainen perinnehoito, jonka päämäärä on sama kuin muillakin kehoa käsittelevillä: yritetään saada ihminen terveeksi.
- Puhumme kansanparannuksesta. Kaustisella on kaksi pappaa, jotka ovat jo 50 vuotta opettaneet taitoa - toinen on nyt edesmennyt, toinen vielä opettaa. He ovat hyytävän taitavia opettamaan. Jäsenkorjauksessa hoidetaan koko keho jaloista lähtien. Lähdetään katsomaan kehon tasapainotekijöitä. Siinä käsitellään nikamia ja niveliä mutta pehmeästi, kehon omien liikkeiden mukaan, ei äkkinäisin rusautuksin, Suvi selvittää.

Jäsenkorjaaja pyrkii auttamaan selvittämällä vaivan syyn. Selkärangan vääntyminen saattaa johtua erimittaisista jaloista, lantion seudun kiristyksistä - koko keho vaikuttaa yhteen kohtaan.
- Jokainen ihminen hoidetaan nöyrästi omine ominaisuuksineen. En mainosta itseäni, koska en voi luvata että korjaan kaiken. Yksi hoitokerta kestää tunnin ja kolme varttia - koko keho hoidetaan,  koska olemme kokonaisia. Sitten pidetään vähintään kahden viikon tauko, koska hoidon jälkeen keho lähtee hoitamaan itseään. Joskus auttaa yksi kerta, mutta jos kolmella kerralla en saa mitään aikaiseksi, mietin kelle itseäni paremmalle lähettäisin asiakkaani. Kymenlaaksosta löytyy heitä, opettajianikin, Suvi kertoo.

Asiakasmäärä kertoo nyt 2,5 vuoden yrittämisen jälkeen, että ihmiset ovat saaneet apua ja sana on kiirinyt. Suvilla on työhön nöyrä asenne.
- Jokainen ihminen joka tulee hoitooni, on minulle uusi opettaja. He opettavat minua työssäni, ja kun moni on elänyt minua pitempään, heiltä opitaan valtavasti muutakin elämästä.

Yllättävän harva empii tulla kalevalaiseen jäsenkorjaukseen, jolla on tämä hiukan mystinen nimi. Ehkä sana Suvista on kiirinyt: hoitoa antaa reipas nuori nainen eikä joku shamaani.
- Minulta puuttuu parta, Suvi hihittää.

Mutta kyllä Suvi Kalevalaan luottaa, siihenhän on kirjoitettu suomalaisten henkinen perintö.
- Mieti Lemminkäisen äitiä, joka raapi poikansa rippeet Tuonelan joesta, korjasi hänet fyysisesti, sitten henkisesti vähän loitsimalla, ja vielä kasvilääkinnällä. Kalevalasta löytyvät kyllä henkiset perinteemme, tosin hiukan taianomaiseen muotoon kirjoitettuna.

Nykyinen kuusaalainen kasvoi Kouvolassa

Tornionmäen ala-aste, Urheilupuiston yläaste ja Kouvolan Lyseon lukio tekivät oman osuutensa Suvin kasvattamisessa. Saareks kuitenkin muistaa päällimmäisenä pelaamisensa.
- Juoksin lapsesta asti pallon perässä. Kaksikymppiseksi asti pelasin kaikkia pallopelejä. Tornionmäen ala-asteelta meitä lähti viisi kymmenvuotiasta kokeilemaan ringetteä. Pelasin sitä kymmenen vuotta, lopulta olimme mestaruussarjassa, Suvi kertoo.

Ringettenpeluu loppui parikymppisenä, mutta lentopallo jäi vielä.  KoLe, Korian Ponsi, Joensuun Prihat, Lappeenrannassa, Kotkassa - joukkueet vaihtuivat mutta into säilyi.
- Vähän vietätti silloin. Mutta lentopallo oli minun lajini, Suvi määrittelee.

Lentopalloakin Suvi pelasi SM-sarjassa, kun joukkue nousi korkeimmalle sarjatasolle pari kertaa. Seuralla ei kuitenkaan ollut varaa pitää SM-sarjapaikkaa.
- Sitten leivoin itsestäni vammaisurheilijan. Vaikka polvi oli kipeä, se turrutettiin, että pääsin kentälle. Joskus 23-vuotiaana lentopalloharjoitusten jälkeen polvi oli kuin potkupallo. Nykyisinhän tiedän paremmin, pistän sujuvasti kukkahatun päähän ja paasaan muille, että niin ei saa tehdä. Mutta silloin olin sietämättömän kilpailuhenkinen, Suvi tunnustaa.

Kun lentopallo oli vammojen takia lopetettava, Suvi pelasi istumalentopalloa muutaman vuoden. Muutaman Suomen mestaruuden ja muunväristen mitalien lisäksi kaapista löytyy euroopanmestaruuspronssin mitali maajoukkueajalta.

Kun Suvi lopetti peliuransa, hän kävi ortopedin pakeilla kysymässä, voisiko kipeille lonkille ja polville tehdä jotain.
- Lääkäri oli ihan liekeissä kun näki magneettikuvat. "Tämä on ihan mahtavaa, kolmikymppisellä on kuusikymppisen polvet! Melkein tekonivelpolvi!" Minä itkeä tihrusin ja lääkäri veti sadetanssin iloissaan, Suvi päivittelee.

Suvi sai kuitenkin avun kollegaltaan, jäsenkorjaajalta. Polvilla ei hypitä kolmiloikkaa, mutta golfia pystyy pelaamaan. Suvi sanoo hyötyneensä kokemastaan.
- Hoitajan pitää sairastaa itse, että voi ymmärtää potilasta.

Rajaamisen aika

Polku Taideruukkiin ja hoitoalan yritykseen on mutkitellut. Nyt Suvi Saareks arvioi asettuneensa.
- Jäsenkorjauksessa rauhoitun - muuten kyllä vielä lepatan. Mutta hoitaessa minua ei tönäise mikään.

Oikeanlainen kumppanihan tuommoisessa menossa tarvitaan.
- Olen löytänyt rinnalle miehen, joka kestää vähän kovemman tulen. Hän on minun kuusaalainen peruskallioni. Veli-Matti on töissä yhtiöllä, tekee Niemessä värähtelymittauksia ja ennakoivaa kulunvalvontaa. Lasten kanssa haluamme viettää aikaa nyt, kun he vielä viihtyvät meidän seurassa. Poika on talenttitason golfaaja, tyttärellä on näköjään lahjoja pianonsoittoon, teatteriin ja maalaamiseen. Heistä olen järisyttävän ylpeä, Suvi sanoo.

Lasten myötä Suvi on päässyt myös eroon siitä, että olisi pakko voittaa. Hänen kuvaamansa  "lepattaminen" ei näy kahdessa työhuoneessa Taideruukissa. Tilat on kalustettu kauniilla vanhoilla huonekaluilla, esineillä on omat paikkansa, pullorivit ja väripurkit ovat ojennuksessa. Värikkyys kuitenkin loistaa Suvin omasta olemuksesta ja lasitöistä.

Nyt pitää miettiä kuviot selviksi. Hoitotyön aloittamisesta on runsaat pari vuotta, ja muiden ennustukset ovat käyneet toteen: vie kaksi vuotta ennen kuin sillä alkaa elää. Pelkästään lasikäsityöläisenäkin voisi tulla toimeen, jos olisi aikaa markkinointiinkin.
- Tällä hetkellä lasityöt ovat harrastus, joka rahoittaa itse itsensä.

Kysymys Taideruukissa työskentelystä saa Suvin naurahtamaan.
- Tämä on äärimmäisen ruokkiva ympäristö, täällä saa hyviä kontakteja. Samanhenkisistä ihmisistä on saanut hyviä ystäviä, mikä ei ole ihan tavallista aikuisiällä. Se oma rauha, joka oli minulla autotallissa työskennellessä, puuttuu täältä kyllä. Täällä olen opetellut sanomaan ääneen, jos haluan keskittyä työntekoon. Kaiken aikaa sosiaalisena olo ei lyö leiville. Tämä on ihan oikeaa työntekoa, jos et tee, et tuota.

Suvi Saareks katselee työhuonettaan ja kertoo, miten vaikeaa on sanoa ei. Katse osuu kahteen lasitauluun. Ylempi kuva esittää James Deania. Sen alla on vähän sadunomainen olento hassussa hatussaan.
- Se on omakuva, tuo tuossa James Deanin alla. Sinnehän kaikki naisen haluaisivat, Suvi heläyttää naurun.


Joulukuun Kyyti-lukuhaaste suosittelee esikoisteoksia tai vaihtoehtoina klassikoita: https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen...