sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Arto Sulanen tallentaa lähiympäristöään

Arto Sulanen tunnetaan varsinkin valokuvistaan, joita on vuosikymmenten mittaan ollut esillä lukemattomissa näyttelyissä. Moni tuntee hänet myös kouluajoiltaan - Sulanen on opettanut useissa kouluissa tälläkin seudulla.

On aika kertailla Arton omaa lapsuutta ja nuoruutta. Hänellä on vahvat muistot Puistomaasta, mutta alue ei ole hänen ihan ensimmäinen ympäristönsä. Entisen postimiehen tarkkuudella hän ilmoittaa elämänsä ensimmäisen osoitteen Naukiossa: toiseksi alimmainen pitkä kasarmi, yläpää, Sairaalanmäen rinteessä, Vellikupin jälkeen. Puistomaalle hän muutti perheineen kuusivuotiaana.

Kävelemme vehreällä Puistomaalla, sillä aidolla alkuperäisellä Puistomaan alueella, ja Arto vertailee nykynäkymiä muistojensa maisemaan. Kotitalon ympäristö on niistä ajoista muuttunut. Sulaset asuivat Puistomaankujalla toiseksi alimmaisessa kahden perheen puutalossa, tien puolella. Silloin pihan ja tien välissä oli portti, ja takimmaisen asunnon asukkaat kulkivat kotiinsa etumaisen kodin keittiönikkunoiden alta.
- Tien laidalla oli aita, sen vieressä valtavan syvä oja, jossa leikittiin aina keväällä. Myös kovilla ukonilmoilla leikittiin ojassa, kun vettä tuli Sairaalanmäeltä niin paljon, että oja oli ihan täynnä. Siinä olisi pystynyt uimaan, jos olisi osannut. Ojassa oli silloin voimakas virta.

Koti 50-luvulla Arton kuvaamana
Sulanen muistaa hyvin kotipihansa vanhan näkymän.
- Hevos-Kalle toi lantaa Eerolasta. Meillä oli raparperia, pari viinimarjapensasta, karviaista vuoristolainen, iso punainen lajike ja iso vihreä. Pihassa oli valtavat kukkapenkit talon sivussa naapurin kohdalle asti. Talon toisella puolella piha oli kaareva, ja siellä oli toinen valtava kukkapenkki. Osa taimista tuotiin isän vanhempien pihasta Tallinmontusta, Arto kuvailee.

Aikuisena paikat näyttävät kutistuneen lapsuudesta, mutta silti Arton seuraava kuvaus hämmästyttää. Pääoven yllä talossa on katos, ja sen alle mahtui aikoinaan Sulasten auto, kun katoksen istuinpenkki oli otettu pois.
- Auto oli rappusten ja ristikkoseinän välissä. Ensin meillä oli pitkä piikkinokka-Sitikka, sen jälkeen koppakuoriais-Rellu. Laitettiin rättitalli. Muistan miten isä kiemurteli autosta pois, kun se oli niin tiukka paikka. Muut pitivät samoissa katoksissaan pyöriään.

Puistomaa oli ennen vanhaan turvallinen paikka. Ovia ei pidetty päivisin lukossa, ja Arto muistaa vain kerran, että joku humalainen tuli sisälle. Isä otti tätä niskasta ja toimitti tiehensä.

Puistomaalla työpaikka näkyi asumisessa

Paavo Sulanen, Arton isä, oli Voikkaalla höyryllä vuoromestarina. Kun Kymintehtaalla laajennettiin höyrylaitosta, isä pääsi sinne vuoromestariksi ja jonkin ajan kuluttua päivämestariksi. Samoihin aikoihin Sulaset saivat asunnon Puistomaalta. Arto muistaa hyvin naapurit.
- Nämä paritalot oli lähinnä mestareille. Virtasen Aarne, rakennusmestari, asui meidän talon toisessa päässä. Kujalan Arvo asui alimmassa talossa, jonka toisessa päässä asukkaat vaihtui aika usein. Siinä oli Valjakkaa, Haikolaa ja Ollilaa. Hakalaisen Ahti ja Stadig oli ylimestareita ja asuivat noissa yhden perheen taloissa Puistokadun varrella - niissä oli enemmän tilaa kuin paritaloissa. Meidän yläpuolen talossa asuivat mm. Bromsit, Vierrokset, Ojoset, toisessa päässä Timoset ja Virtaset.

Kotipiha oli toisennäköinen.
Arto muistelee, että isä Ojonen on tehnyt kirjan, jota luettiin innokkaasti - "entiin naapuri on tehny kirjan!"- ja lapset kunnostautuivat kalliomaalausten löytäjinä. Ylimmässä paritalossa asuivat ainakin Sommarbergit ja Väätäset.
- Puistokadun varren ns. sokertoppataloissa asui enimmäkseen työmiehiä, mm. Manko Salosen, nyrkkeilijän, perhe. Siellä asuivat myös Inkeroiset ja Erkki Timosen perhe. Sulanen kerää Puistomaan vaiheita talteen ja muistaa tutkimustyönsäkin ansiosta asukkaita hyvin.

Kerrostaloissa oli Arton muistin mukaan porrastus: diplomi-insinöörit asuivat ylemmässä talossa, ja B-talo oli hierarkiassa matalammalla olleiden asuintalo. A-talossa asui kyllä muitakin kuin insinöörejä perheineen.
- C-talossa asuivat poikamiehet ja toimistovirkailijat. Meidän sukulaisemme Verner Lehti asui C-talossa. Hän kulki kesät talvet takki päällä tai käsivarrella, aina pyörän kanssa muttei koskaan ajaen vaan pyörää taluttaen, Arto naureskelee.

Tito piti olympialaisia

Puistomaan paritaloja vastapäätä mestarikerhon, entisen työväentalon, edessä oli kenttä, nyt jo epämääräiseksi aukeaksi pienentynyt.
- Tässähän Tito meitä opetti, Arto Sulanen muistelee ja tarkoittaa seiväshyppääjä Erkki Katajaa, joka asui Puistomaalla Mäenpääntien tuntumassa. Kataja oli vuosien 1947-1949 seiväshypyn Suomen mestari ja voitti hopeaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 tuloksella 420. Melkoinen valmentaja Puistomaan pojilla siis oli - tytöhän seurasivat touhua vain sivusta ihaillen.

Erkki Kataja valvoo hyppyä vasemmalla.
Arto muistaa Titon seipäät, mm. sen saman vaaleankeltaiseksi maalatun metalliseipään, jonka sain otsaani kun en älynnyt väistää.
- Se oli harjoitusseiväs. Talon alla Titolla oli useita seipäitä. Hän ei oikein mielellään antanut olympiaseivästään lainaksi, ja jos antoi, pyrki olemaan itse paikalla. Kerran hän ei ollut, mutta olihan hän neuvonut, että aina piti olla hyppääjän lisäksi toinen, joka otti seipään vastaan. Sillä kertaa kaveri ei ottanut seivästä, ja siihen tuli kaatuessa lommo. Minä hyppäsin seuraavaksi, ja seiväs katkesi lommon kohdalta. Tito korjasi sen, löi puutulpan pätkien sisään ja oikaisi lommon. Sitten hän oli seipäästä vielä tarkempi. Oli meillä itse tehtyjäkin seipäitä, minullakin suora pihlajaseiväs, joka kesti yhden kesän. Seuraavana kesänä se katkesi eka hypyssä ja tulin selälleni hiekkakumpareelle. Haukoin hetken henkeäni, Arto kertoo.

Olympiamitalisti näyttää itse mallia.
Erkki Kataja hankki pojille tehtaalta vauhtiradan alustaksi kumimaton, sitten ei tarvinnut lanailla ja korjailla rataa kaiken aikaa.
- Kymiyhtiön auto sen toi, Erkki kertoi keneltä mestarilta lupa mattoon oli saatu. Me pojat talkoilla rullattiin se auki, ja se oli just oikean mittainen. Kun paljasjaloin hypittiin, vauhti ei matolla enää katkennut tikkuihin ja pikkukiviin.

Muutakin Puistomaan lapset leikkivät kuin urheilusankaria.
- Hiekkakentällä kokoonnuttiin ja lyötiin palloa, leikittiin kaikki maholliset leikit paskatikusta lähtien. Työskin vieressä oli nurmikko, joka oli sateella kurainen. Siihen lyötiin tikku, joka piti ottaa maasta hampailla - siksi se oli paskatikku - ennen kuin pääsi etsimään piiloon menneitä. Se oli yksi kuurunpiilon tyyli. 

Palkintojenjako olympialaistyyliin, Sulanen hopeapallilla.
Sairaalanmäen kangasvuokot, kissankäpälät ja mäkitervakot ovat jääneet Arton mieleen.
- Talvisaikaan rinteessä oli hyppyrimäki, josta pisimmälle hyppäsi Vesasen Matti B-talosta. Mäen päälle kiipeiltiin pystysuoraa kalliota, jossa oli viisi-kymmensenttisiä kielekkeitä. Isä varoitteli, että jos sieltä putoaa, on henki pois. Tässä kävi muutama päivä sitten kiipeilijöitä, jotka olivat kuulleet että täällä voi kiipeillä, Sulanen tietää.

Pojilla oli kallion päällä horna. Puunoksaan oli sidottu naru ja siihen solmu tueksi jaloille.
- Kalliolta heijattiin itsemme narulla kilpikaarnamännyn toiselle puolelle ja takaisin. Sääntö oli, että niin kauan sai jatkaa kun jaksoi, kun ei jaksanut, tuli seuraavan vuoro.

Arton kuulantyöntöharjoitus omassa pihassa.
Talvisaikaan Sairaalanmäen rinteissä katkottiin monet sukset.
- Oltiin "seuraa johtajaa", ja  yleensä johtajalta katkesi sukset, kun hän kaatui louhikossa. Seuraava tuli johtoon, ja sitten häneltä meni sukset. Saman päivän aikana meiltä saattoi mennä viidet kuudetkin sukset. Kun joululahjaksi sai sukset, isä sanoi tammikuun puolivälissä ettei lisää tule, kun kahdet on jo katkottu.

Yhtenä kesänä hiekkakentällä oli tivoli, jolla oli leijoniakin. Muistamme kumpikin, kuinka ne karjuivat illalla, kun käytiin nukkumaan. Arto kertoo, että aina kun heillä oli serkkuja yökylässä, lapset nukkuivat ullakolla.
- Ja joskus nukuttiin siskonkin kanssa kesäaikaan ullakolla, toinen toisessa päässä, toinen toisessa, U:n muotoisella vintillä. Muistan sen yön kesällä -60, kun palopilli alkoi huutaa - klooritehtaalla oli tulipalo. Isä oli yövuorossa, ja äiti kertoi että kaikki oli komennettu töihin. Jälkeenpäin isä kertoi, kuinka oli ollut vähällä jäädä tulen vangiksi, kun palomiehet olivat sulkeneet oven tietämättä, että sisällä oli vielä yksi ihminen.

Sulasten koti oli työväentaloa vastapäätä. Arto oli sen tilaisuuksissa monta kertaa narikkapoikana 20 pennin palkalla ja muistaa kuinka joku antoi reikäpennin. Joskus pojat harjasivat lunta rappusista, joskus ohjasivat tilaisuuksiin tulleiden autoja parkkiin eivätkä pyytäneet alkuun rahaakaan siitä. Koti ei ollut poliittinen, ainakaan aiheesta ei puhuttu kotona lasten kuullen.
- Äidin puolen suku on kyllä aika poliittista, sosialidemokraatteja, ja niiden urheiluseuroissa ja näyttämötoiminnassa.

Korkeushyppyä kotipihassa, taustalla työväentalo/mestarikerho
Rakennuksen mestarikerhoajoilta Arto muistaa biljardikilpailut, joita oli seuraamassa useaan kertaan. Kiinnostus lajiin on näköjään jäänyt "otsaluun alle" näihin asti.
- Kuulovammaisopetuksen koulutuksessa Jyväskylässä ollessani olin yhtenä iltana valvontavuorossa. Pojat pelasi biljardia. Yksi poika, joka ei koskaan puhunut mitään, antoi minulle kepin ja sanoi: "Pelaa sinäkin." Se lähtikin menemään aika hyvin, voitin sillä kertaa kaikki pojat. Sen jälkeen olinkin poikien suosiossa. Luokassa ei tarvinnut kun nostaa sormi, niin pojat uskoi minua.

Mestarikerhon paloa Arto ei muista, Voikkaan työväentalon palon sitäkin selvemmin. Isä Paavo oli sammuttamassa ja tuli välillä kotiin sulattelemaan itseään.
- Äiti laittoi tulet hellaan ja isä istui hellalle. Haalarit oli jäätyneet niin tönköiksi ettei niitä saanut päältä. Vettä lainehti joka puolella.

Kauppavalikoima oli lähitienoolla runsas. Heinonen, Kososen lihakauppa, Pitkäsen valokuvaamo, Osula, Salminen, kangaskauppa olivat lähellä, samoin funkistalon kemikalio ja pankit, ensin Valkealan Säästöpankki ja sitten Suomen Yhdyspankki. Eläketalon liikesiivessä oli Mannerin baari, rouva Talven vaatekauppa, Tamlanderin sähköliike, apteekki ja myöhemmin Koirasen kirjakauppa. Valtakadun varrelle rakennettu kerrostalo sen sijaan ei ollut Sulasista kiva juttu.
- Voivoteltiin kovasti, sillä se peitti meiltä näkymän kirkkoon. Kun ennen kerrostalon tuloa yläkerran ikkunasta katsoi, näki kirkon kellon.

Siwan edessä Arto muistelee kohtalokasta kauppareissuaan. Hän lähti kesken ruoanlaiton hakemaan maitoa Osulasta, ei tarkkaillut liikennettä vaan Kymen Pirtistä poistuvia humalaisia ja jysäytti vastaantulevaan Volkkariin. Se oli isän auto, tämä oli ajamassa kotia kohti, Arton Irmeli-sisko oli ajamassa isän kanssa kilpaa, ja isä vahti ettei tyttö jää risteyksessä auton alle. 

Postissa ja yhtiöllä

Keskustan kansakoulu oli Arton ensimmäinen opinahjo, sieltä hän lähti Voikkaalle yhteiskouluun suorittamaan keskikoulun. 
- Jäin toisenkin kerran auton alle. Mm. siksi minulla oli kolmen kuukauden jaksoja, etten voinut mennä kouluun. Siihen aikaan niin pitkä poissaolo jätti automaattisesti luokalle - minulla oli parikin näitä tilanteita.

Postista löytyi Artolle kesätöitä kouluvuosina. Hän oli kysellyt postin päälliköltä Olavi Tuomiselta hommia, ja kerran tämä ilmoitti, että nyt on paikka vapaana.
- Kun menin, ne rupesi istuttamaan minua palvelupuolelle - postimerkkien ja veromerkkien myyntiä. Minä sanoin, että tarkoitin päästä kantopuolelle. Ne ihmetteli, että eihän kukaan halua kantopuolelle, jos toimistoon pääsee. Minä halusin, että kunto pysyisi hyvänä, olen sen verran urheilullinen. Niin pääsin jakamaan postia.

Jakelualue tuli tutuksi: keskustan ympyrästä Heinoselle, Melkunmäki, Puistomaa, Niemen alue, Rantakulma, Kivimäki.
- Taisin olla viitisen vuotta kaikki koulun lomat kantamassa.

Sulanen oli myös Kymillä töissä opiskelukesinään. Ensimmäisen kesän Arto oli apupoikana, levyseppäpuolella, toisen putkipuolella.
- Mutta en viitsinyt katsella vierestä kun toiset tekee vaan pyysin, että enks miekin sais hitsailla. Olin saanut koulutusta siihen, ja minut ylennettiin apupojasta muitten joukkoon. Kolmannen kesän alun kuljin lyijysepän perässä, ja juotettiin viemäriputkia toisiinsa. Loppukesän olin Anderssonin alaisuudessa muovipajalla, opettelin mm. muovihitsauksen. Seuraavana vuonna olinkin jo työnjohtoharjoittelussa, taisin olla siinä toisen ja kolmannenkin vuoden osan vuotta ennen kuin jäin pois.

Armeijassa vierähti toinenkin vuosi.
- Kun oli kova työttömyystalvi, jäin armeijaan toiseksi vuodeksi kantapalvelukseen. Siellä joku kertoi minulle Lahden mieskotiteollisuuskoulusta ja sen opettajanvalmistuslaitoksesta. Pääsin sinne ilman kokeita, kun työ- ja esimieskokemusta oli kertynyt jo niin paljon.

Monta pätevyyttä

Lahden kotiteollisuusopettajaopistossa mieskotiteollisuuskoulu kesti vuoden, opettajanvalmistus kolme vuotta. Sulanen valmistui metallityöosastolta metallityön opettajaksi. Hän pohtii, tekikö suuren munauksen vai ei, kun valitsi Kymiyhtiön ja armeijan sijaan työkseen opettajan hommat. Palkka oli ensin parempi kuin vaihtoehdoissa mutta myöhemmin pienempi.
- Opettajan työssä minulle merkkasi paljon pitkät kesälomat, jotka mahdollisti valokuvauksen ja perheen kanssa olon.

Ensimmäisen opettajavuotensa Arto Sulanen oli Voikkaan yhteiskoulussa, jossa oli ollut oppilaanakin. Hän opetti liikuntaa, biologiaa ja ammatinvalintaa Voikkaalla ja myös ja Kuusaan oppikoulussa. Samaan aikaan siirryttiin vanhasta koulujärjestelmästä peruskouluun. Viimeisenä siirtymävuonna Sulanen opetti Kouvolassa. Kun kotikonnuilta ei löytynyt vakipaikkaa, Sulanen lähti Lahteen teknisen työn opettajaksi yläasteelle. Seuraavana vuonna hän olikin jo kunnallisessa kuulovammaisten koulussa opettamassa käsitöitä.
- Oppilaat opettivat minulle joka päivä uuden viittoman. Siinä opin viittomakielen ja lähdin Jyväskylään kurssille pätevöitymään kuulovammaisten opettajaksi. Kansalaisopistossa suoritin vielä aikuisopetuksen opettajan pätevyyden. Minulta puuttuikin vain alkuopetuksen muodollinen pätevyys. Olin kyllä myös ala-asteella Paanasen Hannun sijaisena. Nämä vuodet eri-ikäisten parissa oli erittäin rikasta aikaa. Haluaisin, että kaikki opettajat joutuisivat opettamaan kaikilla luokka-asteilla. Siinä näkee tasoerot ja osaa suhtautua eri tavalla.

Lahden koulujen jälkeen Arto Sulanen palasi kotiseudulle, Valkealan yläasteelle, jossa hän oli reilun neljännesvuosisadan.
- Alkuun minulla oli myös Kouvolan kansalaisopiston lyhytkursseja neljänä arkipäivänä viikossa - Kouvolan veturimiehille asioita lujuusopista lähtien teknilliseen piirustukseen asti. Valkealassa opetin kansanopistossa puu- ja metallitöitä, kivenhiontaa, korujen tekoa. Olin myös Kouvolan tyttölyseossa vetämässä sen ensimmäistä poikiakin opettavaa luokkaa.

Tyttölyseon vuonna tuli tieto, että tarjolla on koulutus, joka ei toistu. Sulanen tarvitsi peruskoulunopettajaksi pätevöitymiseen myös kurssin, jotka piti käydä Raumalla. 
- Hankin sitten kolmannen pätevyyden, joka sisälsi sähköoppia, koneoppia ja kokonaisvaltaisen teknisen puolen opetuksen.

Valokuvaus alkoi jo lapsena

Arto sai ensimmäisen kameransa enoltaan Pariisin-tuliaisena. Kameraan sopivaa filmiä ei saatu Kuusaalta.
- Reunassa oleva rei'itys ei sopinut, joten leikkasimme sen toisen puolen reiät pois. Isä opetti minulle kehityksen, ja hänen kanssaan valmistettiin kuvat. Meillä oli omatekoinen suurennuskone, kolmen litran maitokannusta tehty. Otettiin sen suuaukko pois, sovitettiin siihen isän kamerasta optiikka ja sillä suurennettiin. Monta hetkeä vietin vessan pimiössä yksin usein parikin tuntia kerralla. Ammeen päällä oli levy, sen päällä kone ja kehitysaineet, loppuhuuhtelu tehtiin ammeen pohjalla.

Isän kannustamana ja enon mallia seuraillen Arto alkoi kuvata, ensin perhettä ja luontoa. Ensimmäisestä Postin-kesätyöpaikastaan saamasta tilistä hän osti uuden kameran - isän kanssa matkattiin Helsinkiin Heliokselle ostoksille.
- Kameraan ostin 300-millisen optiikan ja myöhemmin pienempiä optiikkoja. Se 300-millinen sopi hyvin lintukuvaukseen. 

Vintin ikkunasta näki jänniä juttuja.
Arto muistaa, miten hän tuli kuvanneeksi historiallisen hetken vuonna -56 kylläkin isän kameralla. Oli yleislakko.
- SYPin nurkalta lähti tulemaan työskille kulkue. Kuvasin sitä yläkerran ikkunasta. Roikuin välillä puoleksi ulkona, isä veti jaloista sisään että pois pois, hän joutuu vaikeuksiin, jos  ne näkee että sie kuvaat, tunteet on nyt niin kuumana. En voinut vastustaa, aina kun isä käänsi selän, minä nappasin kuvan. Neljä viisi kuvaa on selkeitä. Isä takavarikoi filmin, enkä saanut pitkään aikaan näyttää kuvia missään. Tehtaalla oli silloin jonkun verran poliittista työmiesten ja esimiesten välistä känää. Vasta vuonna -64 esittelin kuvan valokuvanäyttelyssäni, eikä se aiheuttanut pahennusta.

80-luvulla Sulasen valokuvausharrastus riistäytyi sille tasolle, että hän avasi ensimmäisen julkisen näyttelynsä. Vuosi oli -86 ja paikka Kouvolan kirjaston taidesali. Sen jälkeen hänen töitään on ollut kymmenissä näyttelyissä. Pahin suma on silloin, kun töitä oli yhtä aikaa Kouvolan ja Valkealan kirjastoissa ja Kuusankoskitalossa. Arton kansioissa on paljon näkymiä Kuusaalta ja Kouvolasta, kaduilta, rakennuksista. Lempiteemakseen hän kuitenkin sanoo luonnon.
- Viimeiset kymmenen vuotta olen kuvannut aika paljon myös yksityiskohtia luonnosta. Männyn juurakossa saattaa olla vaikka silmä, räystäslumissa ihmisen pää, makkara-juusto-leivän juustonrei'issä jokin hauska kuva. Tämänhetkisessä näyttelyssä on kuvia, joissa olen "maalannut" kameralla, heiluttanut kameraa tahallaan.

Kuvaaminen on muuttunut hankalammaksi Arton sairastuttua Parkinsonin tautiin. Kuvaaminen vaatii niin suuren rekvisiitan raahaamista mukana - jalustaa, lankalaukaisinta - ettei enää huvita kanniskella.
- Pikkupokkarilla kuvaan, sen saa helposti vaikka puuta vasten nojaamaan. Annoin kameran vaimolle, ja hän ottaa parempia kuvia kuin minä. 

Sulanen sanoo himmailleensa kuvaamista mutta kertoo samaan hengenvetoon olevansa mukana seitsemässä eri projektissa. Niihin liittyy mm. kuvien digitointia.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Pipsa Kuusenoksa viihtyi arkkisalissa

Ura yhtiöllä alkoi pääkonttorista.
Pipsa Kuusenoksa on alkujaan iittiläinen, mutta hänen tarinaansa kuusaalaisempaa tuskin on. Vai mitä sanotte, jos tyttö muuttaa Kuusankoskelle 8-vuotiaana, aloittaa työnsä Kymiyhtiössä 15-vuotiaana ja palvelee yhtiötä kaikkiaan 40 vuotta?
- Olin tuossa Kymin höyryllä juoksutyttönä, Pipsa viittoo Tuomon Luomun naapurissa vielä seisovaan rakennukseen. - Ensin kolme kuukautta pääkonttorissa ja sitten siirryin höyrylle. Olin siellä juoksemassa kunnes täytin 18 ja sain lopputilin. Kuukauden olin pois ja sitten pääsin arkkisaliin vuonna -66.

Juoksutyttönä sai kiidättää konttoriväen papereita postiin ja osastojen välillä.
- Sairaskassa oli tehtaan ulkopuolella, siellä piti käydä. Ja Koskelassa hakemassa juomia herroille, kun heillä oli juhlia johtokunnan huvilassa.

Pääkonttorissa oli joka kerroksessa oma juoksutyttönsä. Heille tuli pääposti, ja he jakoivat sen osastojen juoksutytöille. Nämä juoksuttivat postin edelleen muille osastoille.
- Oli kloori, varasto, korjauspaja, kuljetus, höyry, voimalaitos - näille kaikille vietiin polkupyörällä postia, jota herrat kirjoitti toisilleen. Minulla oli höyryllä oma pöytä, johon posti tuli muualta, ja sen jaoin siellä höyryllä. Siellä oli korjauspaja ja turbiini, ja juoksuttelin siellä sisällä postia. Silloin ei ollu mitään sähköposteja, kaikki piti viedä.

Touhu oli tavallaan tuttua, sillä Pipsan vanhempi siskokin oli ollut juoksutyttönä. Kun hän täytti 18, Pipsa tuli hänen paikalleen. Tyttöjen äiti oli töissä Kauppayhtiössä Kuusaan puolella - yhtiöläisiä siis hänkin. Pipsa muistelee äidin työpaikan tuttuja myyjiä, isoa kaupparakennusta ja Niementiellä ollutta erillistä kalakauppaa  entisen Yksysin rakennuksen naapurissa.

Höyry vaihtui arkkisaliin 18-vuotiaana.
Yhtiön hierarkia oli tarkkaa entisinä aikoina. Isompien johtajien kanssa juoksutytöt eivät juuri joutuneet tekemisiin. Mutta konttorissa oli kirjurit ja konttoripäällikkö, Pipsa kuvailee sitä mukavaksi työyhteisöksi.
- Mutta höyryn pääjohtajalle Zimmermanille lähinnä vain posti vietiin ja tervehdittiin. Silloinhan ei tehty mitään retkiä, joissa olisi tutustuttu eri portaissa oleviin ihmisiin.

Arkkisalityö vaati tarkkuutta

Potkut 18-vuotislahjaksi, kuukauden työttömyysjakso ja uusi työ arkkisalissa - sen tien kävi takavuosikymmeninä useampikin juoksutyttönä  aloittanut. Pipsa Kuusenoksakin päätyi ensin lajitteluoppilaaksi.
- Ensin opeteltiin lajittelemaan paperia kolmisen kuukautta. Sitten alettiin painamaan urakkaa. Palkkaa tuli sen mukaan, kuinka paljon tehtiin riisejä. Summa riippui vähän siitäkin, kuinka huonoa paperia käsiteltiin - me lajiteltiin huonot arkit pois.

Lajittelijan tehtävänä oli poimia vialliset arkit pois ja laskea hyvät arkit riiseiksi. Yksi riisi on 500 arkkia.
- Nivaska otettiin pöydälle, laitettiin hyvät arkit lossiin ja huonot arkit viereen. Rynkky oli yleisin arkin vika. Kun lossi alkoi täyttyä, aloitettiin laskeminen. Neljä arkkia kerrallaan, kumitutti sormessa ja lasta apuna.

Tarkka työ ei nuorta naista stressannut.
- Kesällä oli välillä hirveän kuuma eikä ilmastoinnit olleet niinkuin nyt. Nuorena jaksaa.

Arkit olivat erikokoisia, isoimmat puolitoistametrisiäkin. Ne olivat urakassa erihintaisia, jottei isoja tarvinnut tehdä niin paljon kuin pieniä. Paperilaaduista Pipsa muistaa mm. silkkipaperit - sen kuuluisan kuusaalaisen vessapaperin.
- Meni sitä myös hattu- ja kenkälaatikoiden ja laukkujen täytteeksi. Ne olivat aluksi isoja arkkeja, jotka leikattiin riisikoneella pienemmiksi.

Arkkisaleja oli yhtiöllä useita, Kuusenoksat muistavat ainakin viisi. Kuusaansaaren arkkisali oli Patosillan tuntumassa voimalaitosta vastapäätä, siellä lajiteltiin mm. joulupaperia. Siitä pääkonttorin suuntaan oli pitkässä rakennuksessa kaksi lajittelusalia, yläkerrassa ja alakerrassa. Hetken yhtä aikaa oli myös Kuusaanniemen arkkisali, ja Voikkaalla oli omansa.

Yhdessä salissa oli kuusi lajittelijaa ja emäntä. Emäntä toi työt pöydän päähän, piti kirjanpitoa ja vei valmiit lavat pois roklalla, pumpattavalla kärryllä. Pino tuotiin pöytään saksilta, leikkurilta joka leikkasi rullasta kasat. Kasalla oli tarkkailija, joka katsoi, oliko joukossa huonoa. Huonot merkattiin,  lajiteltiin pois, hyvät pantiin suoraan lavalle.
- Yhteen aikaan tehtiin ruutupaperia. Me sitäkin lajiteltiin ja viikattiin siitä käsin vihkoja. Näin viikattiin, ja kissanselkiä ei saanut tulla, sellaisia ryppyjä, Pipsa näyttää.

Arkkisalissa tehtiin myös A-nelosia.
- Miehet leikkasivat arkit A-nelosiksi riisikoneella, ne käärittiin käsin valkoiseen pakkaukseen ja pantiin laatikkoon. Joululahjojen paketointi sujuu edelleen minulta hyvin, Pipsaa hymyilyttää.

Pipsa Kuusenoksa piti arkkisalissa työskentelystä.
- Oltiin kaikki nuoria likkoja, kyllä mie tykkäsin. Pääsin myöhemmin usein emännän virkaankin, tein toisten kesälomia. Olin siellä kunnes Kuusaanniemen arkkisali valmistui. Siirryin sinne reserviläiseksi, varahenkilöksi jonka piti osata olla joka työtehtävässä. Vuonna -90 menin vielä isojen arkkien pakkaukseen.

Arkkisalin sääntö naimattomuudesta purettiin 70-luvun vaihteessa. Sitten ei enää tullut irtisanomisia häälahjaksi. Pipsa oli Kuusaansaaren arkkisalin aikoihin 60-luvun lopulla kihloissa.
- Siinä porukka vaihtui, kun likat meni naimisiin ja sai lopputilin lahjaksi just kun nuoripari olisi tarvinnut rahaa. Mutta siellä oli paljon susipareja, jotka asuivat yhdessä. Heillä oli yhteisiä lapsiakin, mutteivät menneet naimisiin. Susiparitkin saivat yhtiön asunnon vuokralle, Pipsa Kuusenoksa kertoo.

Kuusaanniemessä väljemmät olot

Siirto Kuusaanniemeen muutti työympäristön. Kaikki olivat isossa avarassa salissa samassa tilassa.
- Leikkurit ja riisikoneet oli samassa salissa, ennen kaikki tapahtui eri paikoissa. Uusi oli kivempi työpaikka. Urakkahommat jatkuivat sielläkin, koko urani ajan. Lopulta olin isojen arkkien  pakkauksessa ja viimeiseksi A4-leikkureilla.

Leikkureilla ollessa sai liikkua paljon, linja oli pitkä. Rullasta leikattiin A-nelosia, ne meni suoraan pitkän linjan kautta käärittäväksi koneelle, joka laittoi ne sitten laatikkoon, pakkasi lavalle ja siirsi varastoon - suurin osa vaiheista oli tehty ennen käsin.
- Siinä oli pitkä linja silmälläpidettäväksi - piti tarkkailla että kaikki menee ok. Sai olla silmä kovana, ettei tule ryppyjä rullalta. Käärimäkoneella piti tarkkailla, että sille riitti rullaa eikä loppunut kesken, että paketit oli hyviä eikä auenneet päästä. Etikettikonetta piti hoitaa, koska toisiin paketteihin pantiin vielä etiketit erikseen.

Vielä tänä päivänäkin leikkureilla tarvitaan ihmissilmää.
- Ei ne koneet koskaan ole niin varmoja että pelaisivat yksin. Työtä riittää koko päiväksi, ihmettelen miten ne nykyään kerkiää, kun ihmisiä on siellä niin vähän. Ei meitä silloinkaan ollut pitkällä koneella kuin neljä, Pipsa Kuusenoksa sanoo.

Pipsa teki vuorotyötä melkein koko uransa, juoksutyttövuosia lukuun ottamatta.
- Tein enimmäkseen kahta vuoroa: neljä aamua, vapaa, neljä iltaa, kaksi vapaata. Sitten vaihto: aamun jälkeen kaksi vapaata, illan jälkeen yksi vapaa. Viimeiset viitisen vuotta olin myös yölöysissä, tein viittä vuoroa A4-linjalla. Osaan nukkua päivällä, joten se ei ollut vaikeaa. Lapset oli jo isoja, eikä ollut huolta mihin heidät laittaa yöksi. Tykkäsin siitäkin vuorosta. Kun lapset oli pieniä oltiin isännän kanssa eri vuoroissa, toinen aamussa, toinen illassa, ja sitten oli yhteinen vapaapäivä.

Yhtiö oli Pipsan mielestä hyvä työnantaja. Hänen perheensä asui yhtiön asunnossakin jonkin aikaa.
- Päätettiin alkaa rakentaa omaa taloa ja myytiin oma osake. Rakennusaika asuttiin yhtiön pienessä mökissä Kymin asemalla, yhtiö antoi niitä asuntosäästäjille. Oltiin siinä parisen vuotta. Ihan kiva siinä oli asua. Yhtiöltä tuotiin ulos puutiinuun vettä, mukavuuksia ei ollut. Olihan se vähän rankkaa aikaa, kun oli kaksi pientä lasta ja piti kantaa vedet sisään ja ulos. Pyykille pääsy oli välillä hankalaa.

Pipsa jäi yhtiöstä vuonna 2004, jolloin hänellä tuli 40 vuotta täyteen. Hän oli vasta 55-vuotias, mutta silloin oli senikäisille tarjolla putken pää.
- Sanoin että kiitos, 40 vuotta urakkatyötä riittää minulle, joku nuorempi saa siitä työpaikan. Joku siihen otettiin mutta ei tehtaan ulkopuolelta.






Eläkkeellä Pipsa hoitaa välillä lapsenlapsia, reissaa miehensä kanssa karavaanarina mm. Paperiliiton paikoissa ja ulkomailla.
- Tehää mitä huvittaa. Kertaakaan en ole töihin kaivannut, vaikka oli siihen aikaan hyvä työnantaja. Järjesti retkiä ja koulutustilaisuuksiakin työporukoille siihen aikaan. Ei voi pahaa sanaa sanoa yhtiöstä silloin.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Naukion tarinoita. Pertti Karhinen - Kuusas ja Kainuu samassa miehessä

Pertti Karhinen tutki arkkitehtuurin opiskelijana lapsuusympäristönsä Naukion rakennuksia, historiaa ja maisemaa. Puoliksi väsyttämällä, puoliksi väkisin sain hänet kertomaan jotain myös itsestään ja vaiheistaan. Lopulta syntyi kertomus, josta huomaa, miten vähän toisistamme tiedämme. Luulemme jopa tuntevamme ihmisen, kun kerran hänet joka ikisessä Kuusaan kulttuuritapahtumassa ohimennen näemme. "Ne kuusaalaiset veljekset" ovatkin tupsahtaneet Naukioon kaukaa vienankarjalaisesta kylästä, ja heillä on edelleen vahvat siteet Kainuuseen. Annetaan ensin Pertin kertoa muistonsa Naukiosta. Sen jälkeen poimin lisää Pertin tuokioita hänen sähköpostiviesteistään. Tekstien ja Pertti Karhisen kokoelmista saatujen valokuvien kautta saamme paremman käsityksen tästäkin tutusta hahmosta. Ylläolevassa kuvassa Pertti Kalettoman suolla Suomussalmella 23.7.2014 veljensä Reijon ottamassa kuvassa.


Pertti Karhinen kirjoittaa: 
"Perheemme muutti Naukioon Kuusankoskelle syksyllä 1958. Tulimme Kainuusta Suomussalmelta aivan itärajan pinnasta. Rajavartioaseman yläkerran pieni perheasunto vaihtui kolmen huoneen päätyhuoneistoksi Kymiyhtiön kuuden asunnon talossa Sairaalatien varrella – saapasrasvan ja aseöljyn tuoksut vaihtuivat puuteollisuuspaikkakunnan sellun ja uittopuun aromeihin. Perillä oltiin myöhään yöllä, joten heti käytiin nukkumaan, kaksi nuorempaa veljeäni ja minä lattialle isän kaataman karhun taljalle, eikä kovin paljon enempää muuttokuormassa tainnut ollakaan. Mahduimme siihen hyvin, sillä meistä vasta minä olin ehtinut aloittaa koulun samana syksynä. Pienen Hyryn kylän pirttikoulu sijaitsi viiden kilometrin maantietaipaleen päässä kotoa. Tie kulki keskellä korpea ja se piti kävellä. Joskus sentään sain kyydin Kelloniemen Hemmin Valmetin lavalla, rajajääkäri Korven Jawan takaistuimella tai isän pyöräntarakalla, ottipa postinkantajakin minut pyörälleen, jos sattui samaan aikaan matkalle. Muuttopäätös syntyikin paljon perukan hankalien kouluolojen vuoksi, olihan meitä koulua aloittamassa kolme veljestä vuoden välein.

Rajajääkäri Allan Korpi veljesten seurassa
Muuton myötä asumismukavuudet lisääntyivät, kun käyttöön tuli sähkövalo, vesijohto ja sisä-wc. Ei niitä pitkään ihmetelty vaan otettiin luontevasti käyttöön. Ympäristö tarjosi tietysti paljon ihmeteltävää. Vartio oli sijainnut yksinäisellä luonnonkauniilla niemellä Viianginjärven rannalla kapean pistotien päässä. Järveä oli Elias Lönnrot soutanut runonkeruumatkallaan Latvajärven kylään, joka sijaitsi aivan lähellä rajan takana. Naukiossa vilkasliikenteinen Sairaalatie kulki ohitsemme, eikä Kiitotien, nykyisen Kuusaantien risteys ollut kaukana, koska asuimme sen puoleisessa päädyssä kahdesta talosta alemmassa. Tehtaiden välinen kapearaiteinen rata kulki Kiitotien vieressä noin sadan metrin päässä pihastamme. Risteyksessä oli myös Naukion pieni asemarakennus. Kun tavaraliikenne radalla jatkui vielä vuoden verran, ehti Pikku-päkä puutavaravaunuineen, tuoksuineen ja vihellyksineen tulla tutuksi. Aseman kohdalla oli myös sivuraide, niinpä juna joskus viivähti paikalla vaunuja vaihtaessaan. Tätä ja muuta liikennettä oli mukava seurata aseman katetulta terassilta, sillä rakennus sijaitsi törmällä teitä ylempänä, hyvällä tarkkailupaikalla. Terassin sementtilattia, leveät penkit ja kaiteet sekä pyöreät kattoa kannattavat pilarit tekivät siitä monipuolisen oleskelupaikan lähitalojen lapsille – toistuva kysymys oli ”lähetääks' assalle?”.

Paikkakunnan taksit tulivat tutuiksi jo olohuoneen ikkunasta, olihan niillä paljon ajoa Sairaalanmäelle. Autoissa oli hienojakin, kuten Kieman siipiperäinen amerikanrauta ja Vuoren Jopen hieman vanhempi pyöreämuotoinen tummansininen, mutta oli joukossa myös itänaapurin korkeakeulaisia Volgia ja taisi olla vielä joku Pobedakin. Automerkit opittiin äkkiä tuntemaan, sillä autot kiinnostivat kovasti. Assalla harrastettiin autopeliä, jossa seurattiin ohikulkevaa liikennettä. Kukin sai vuorollaan auton, josta toivottiin tietysti mahdollisimman hyvää. Ohi ajoi myös yhtiön tummanvihreitä kuormureita.
Aivan lähellä asuntoamme sijaitsi vanha hautausmaa. Se oli luonnollinen osa ympäristöä eikä sitä mitenkään kummeksuttu. Vaikuttava näky avautui jouluna keittiön ikkunaan, kun hautausmaan jyrkkään rinteeseen syttyivät aattoillan kynttilät.

Merkittävä muutos aiempaan oli naapuruston lukuisat lapset, monet ikäisiämme. Kavereita löytyi pian, joidenkin kanssa osuttiin koulussa samalle luokallakin. Kainuussa leikkitovereita oli ollut vähän, onneksi vartiolla asuvat nuoret rajamiehet kelpuuttivat keskenkasvuiset seuraansa - ja lukivat myös mielellään meille tulevan Sarjakuvalehden. Naapurin lasten kanssa leikittiin mm. kymmentä tikkua laudalla. Hypättiin myös ”lajia”, joka koostui sarjasta erilaisia loikkia ja hyppyjä. Erityisesti poikien leikki oli osuvasti nimetty paskatikku, jossa linkkuveistä heitettiin ja pudotettiin eri tavoin maahan niin, että sen piti jäädä terän varassa pystyyn. Heikoimmaksi jääneen piti nykäistä hampaillaan maasta siihen linkkarin perällä naputeltu tikku. Hauska leikki se oli, ennen kaikkea taitoa vaativan linkkarinheiton vuoksi.

Kuvassa alla Rosenwallin Arin syntymäpäivät, mukana Sirpa-sisiko, Sormusen Emppu ja Leksa, Karhisen Reijo, Saarikosken Miksa, Karhisen Pertti ja Pentti, Kekin Markku ja Martti. Kuva: Otto Rosenwall

Kainuussa pienellä kylällä alkanutta koulunkäyntiäni jatkoin aluksi isossa Keskustan koulussa. Muutos ei olisi voinut olla suurempi, mutta en muista siitä aiheutuneen mitään ongelmia. Veljeni aloittivat suoraan uudessa Tähteen koulussa, jonne minäkin siirryin toiselle luokalle. Koulun opettajat olivat nuoria, vaikka eivät siltä tietysti lapsen silmin tuntuneet. Kaivolammen pariskunta veti musiikkikerhoa, ja musiikkimiehiä olivat muutkin, Paanasen Hannu, veljeni opettaja Taavitsaisen Risto ja Ahon Erkki. Kovia urheilumiehiä he myös olivat, mm. jalkapalloseura Kuusankosken Kumun perustamisen puuhamiehiä. Ristoon törmäämme aina välillä vieläkin. On hupaisaa seurata ”koulutoverusten” hyväntuulista keskustelua. Enemmän kuin yhteisiä koulumuistoja käsitellään nykyään jo muuta maailman menoa.

Koulumatkalle kotipihasta Kekin Markun kanssa. Kuva: PK
Musiikkikerholaiset vietiin kerran Kuusankosken orkesterin konserttiin Seurantalolle. Orkesteria johti Veikko Talvi, joka minulla oli ilo tavata vuosia myöhemmin opiskeluni loppuvaiheessa, kun Talvi ystävällisesti tarkasti tekemästäni harjoitustyöstä Kymiyhtiötä käsittelevän osan. Hän myös järjesti minulle pienen apurahan, ja suhtautui kaikin tavoin erittäin myönteisesti ja kannustavasti puuhaani. Hieno mies!

Naukiossa asui useita isän työkavereita, joiden perheiden luona käytiin kylässä. Lapsista saimme myös hyviä kavereita. Savikon Ilmari oli pari vuotta vanhempi ja syvällä poikien seikkailukirjojen maailmassa. Meillä oli salaseura Savikon liiterin vintillä Naukion vanhalla puolella. Ilmari sai siellä kerran roskan silmäänsä ja joutui käyttämään jonkun aikaa mustaa silmälappua, mutta ei tainnut olla asiasta lainkaan pahoillaan. Tapana oli, että Savikon tontin nurkalle Pengertietä tultuani merkkivihellyksellä varmistin, että kaveri on kotona.
Toinen erittäin hyvä ystäväni oli luokkatoverini Saarikosken Mikko, jonka isä Toivo oli myös isäni työkavereita. Topi oli intohimoinen urheilumies, olihan perhe lähtöisin Etelä-Pohjanmaan vahvoilta paini- ja pesäpalloseuduilta. Hän järjesti meille keskenkasvuisille kylän vanhan puolen pihallaan kuusiaidan katveessa urheilukilpailuja, joissa jaettiin jopa palkintoja. Minulle osui kerran Partiopojan käsikirja.
Topi meidät ensimmäisen kerran vei Nauhan majallekin hiihtämään, ja pian yhtiön kuntoliikunnasta tuli perheellemme säännöllinen harrastus. Siitä vuosittaisena palkintona oli syksyn iso lusikkajuhla Voikkaan seurantalon salissa. Tarjolla yläkerrassa oli lapsille kakkua, limonadia ja piirettyjä elokuvia, missä oli riittävästi houkutinta hiihtää 200 km ja kävellä 30 km.

Karhisen hiihtävä perhe
Kymijoki tuli vähitellen tutuksi, vaikka sinne Naukiosta olikin matkaa. Rataa pitkin kävelimme porukalla Voikkaan sillan korvaan Kissakallioksi sanottuun paikkaan, josta löytyi sopivan turvallinen poukama, sillä uimataito oli aika olematon. Oppia haettiin uimakoulusta Kuusaan urheilukentän rannasta. Siellä oli vedessä vielä aitaus muistona isosta uimalaitoksesta. Koulua veti mukava urheilijanuorukainen, jonka ohjaamat lämmittelytouhut urheilu- ja koripallokentillä olivat mieluisia. Kohentuneiden taitojen lisäksi saatiin uusia tuttuja ja myös paikallistuntemus laajeni.

Joelle pääsimme pian myös veneellä. Etelään muutossa oli pitänyt luopua kevytkulkuisesta tervatusta soutuveneestämme, ylivuokkilaisen venemestarin tekemästä. Hyvän veneen saimme tilalle Kymellekin. Sen valkama oli aluksi Sääksniemessä. Pyöräiltyämme sinne aurinkoisina kesäaamuina soudimme isän ja veljieni kanssa Kuusaanlammin tukkinippulautoille, joille nousimme onkimaan. 

Kalastus olikin ollut varhaislapsuuden mieluisimpia puuhia. Säkälä oli kuitenkin kaukana, joten pian isä toi veneen soutamalla vastavirtaan Voikkaan sillan yläpuolelle Kymenrantaan ja alkoi pitää katiskoita siltapilarien juurella.
Vene maihin Kymenrantaan. Takana Voikkaan sellutehdas ja happotorni. PK
Onkimisen lisäksi toinen jo Kainuussa alkanut mieluisa harrastus oli vuoleskelu – meillä veljeksillä oli aina ollut puukot, ja lapsuudenmuistoja löytyy arpina vieläkin ihosta. Pikku vahingot kuuluivat kuitenkin asiaan. Savikon Ilmari, Illi, oli kätevä käsistään, ja hänen tekemiään puupyssyjä ja muita taidonnäytteitä ihailtiin ja yritettiin jäljitellä.


Kiehtova paikka Naukiossa oli iso hiekkamonttu Kiitotien toisella puolella nykyisen koulukeskuksen paikalla. Sen lähimmässä nurkassa oli yhtiön iso halkolaani, ja tien puolella myös jääkiekkokaukalo, mikä meille jäi aika vieraaksi moneksi vuodeksi. Parasta oli kuitenkin, että montussa alkuaikoina pidettiin joskus motocross-kilpailuja. Silloin istuimme tiiviisti hiekkatörmän, Rinskan päällä vanhan hautausmaan kiviaidan vieressä seuraamassa vauhdikasta ja kovaäänistä tapahtumaa. Kun kylällä kiiri tieto, että montussa oli harjoitettelemassa Sinisalon poika Husqvarnallaan tai Pulkan Mimmi BSA:n selässä, meitä vietiin kohti monttua ja lujaa!

Vajaan kahden vuoden kuluttua muutimme Sairaalatieltä Naukion uudelle puolelle kahden perheen taloon. Vaikka asunnon huoneluku putosi yhdellä tupakeittiöksi ja kamariksi, oli oma piha ja iso tontti riittävä parannus asumiseen. Avovintti tarjosi kesällä runsaasti lisätilaa, ja sinne muutettiin nukkumaan koko perhe samoihin aikoihin, kun alakerran ikkunoista otettiin sisäpuolen tuplat pois. Se toi lintujen laulun, tervapääskyjen kirskunan ja muut kesän äänet sisälle. Vintti toimi rauhallisena ja vilpoisana työtilana, kun oppikouluun piti aikanaan kerätä kahden kesän aikana 80 kasvia.
Lapsia oli paljon täälläkin, ja paritalo sopi hyvin kirkonrotan leikkimiseen: ”kuka koski - montako kiekkaa?” -kysymysten jälkeen joku onneton kiersi taloa ilmoitetun määrän muiden painuessa piiloon.

Sukulaisia Suomussalmelta uuden kodin pihalla. Kuva: Sirkka Pöllänen
Käynti Naukion saunassa kuului alusta alkaen viikko-ohjelmaan. Kun Sairaalatieltä länsipuolelle muutettuamme astuimme miehissä, isä ja kolme poikaa, lauantaina isoon pukuhuoneeseen, totesi Luoton Ville, vanha hyvä naapuri Sairaalantien toiselta puolelta, leikkisästi Mettäkylän poikien tulleen! Yhtiön saunat olivat kesällä vuorollaan kiinni kuukauden, joten jouduimme käymään välillä myös Kuusaalla tehtaan kaupan takana olleessa saunassa ja Kymenrannan saunassa. Jälkimmäinen oli joen rannassa ja siitä pääsi uimaan. Ikävä puoli oli löylyhuoneiden höyrykiuas, joka täysille avattuna piti jonkun aikaa korviahuumaavaa kohinaa. Pian oppi menemään lauteille heti löylynheiton jälkeen... Virtakiven sauna Voikkaan tehtaan yläpuolella tuli tutuksi vasta aikuisiällä 70-luvun puolella. Siellä aloimme käydä avannossa, jopa kahdesti viikossa. Sauna oli yhtiön saunoista viimeisenä toiminnassa.
Saunassa kävijät toivat saunapyyhkeen ja puhtaat vaatteet käärittynä yhtiöltä tilipäivänä saadun paperirullan arkkeihin. Nämä levitettiin penkille ja jalkaritilälle alustaksi. Lakattu puutaulu muistutti seinällä: ”Siisteys täällä riippuu sinusta, muista siis: roskat ja hylkypaperit paperikoreihin”, ja siistiä myös oli. Ylioppilaskesänäni pakkasin Kymintehtaalla selluloosaa kolmessa vuorossa ja ajoin minäkin tilipäivinä kotiin tilirulla pyörän tavaratelineellä!

Tossumaalia Naukiossa
Naukion monttu oli talvella aikamoinen toimintakeskus. Sairaalanmäen pujottelurinne, Pujokkari, oli meille liian vaativa, mutta montussa laskettiin jyrkkiä rinteitä suoraan alas, jolloin terävässä notkossa piti osata painottaa hyvin tarkasti, ettei mennyt nokilleen. Montun rinteillä ja kumpareissa risteili erilaisia latuja, joilla harrastettiin ”jussia” - yksi yritti keksiä mahdollisimman monipuolisia ja yllättäviä reittejä, ja toiset seurasivat perässä.

Polkupyörällä piti opetella ajamaan isän pyörällä putken alta, mutta pian saimme omatkin pyörät. Soramontun reunalle Yhdystien päähän olivat kylän pojat ajaneet töyssyratoja polkupyörillä, ja niitä oli mukava kiertää. Hyvin pyöräilyyn sopivat myös läheiset metsäpolut, jotka olivat paljon käytettyinä leveitä ja sileitä. Uuden puolen takana oli erityisen mainio kolmiorata, jota paineltiin ympäri vauhdikkaasti TT-tyyliin. Parhaiten pään sai pyörälle Hiekkamäentien ja Pohjoistien välissä surmankirnulla, Surskilla. Pienen lautasmaisen syvennyksen kaltevaa reunaa pystyi ajamaan vinhasti parikin pyörää yhtä aikaa. Kettumäen laululavan laajalla sileällä lankkupinnalla käytiin myös kurvailemassa. Asfalttikenttiä ei 60-luvulla ollut juuri tarjolla. Läntisen Naukion selkeä tieverkko mahdollisti pyörillä myös lennätyksen, jossa ajoimme toisiamme takaa. Erityisen hauskaa tämä oli alkusyksyn iltoina dynamovalojen halkoessa pimeyttä. Tuohon aikaan polkupyörissä oli vielä valot...

Pentti Nikulan maailmanennätys seiväshypyssä vuonna 1962 toi telineet meidänkin pihallemme, laji taisikin olla ennestään tuntematon. Hieman yli metrin silloin hypättiin, myöhemmin pihassa meni jo reilusti kaksikin metriä, joskus paljaalle nurmikolle. Isän työkaverilta Sutisen Oivalta saatiin hännästä katkennut miesten keihäs. Sen kaaret kantoivat pihatieltä tontin nurkalle koivun juurelle kompostiin, noin kaksikymmentä metriä.
Isä ei oikein arvostanut joukkuelajeja, mutta nähtyään poikiensa pelaavan pihassa jalkapalloa jostain löytyneellä vanhalla tennispallolla heltyi ostamaan oikean pallon. Se pelattiinkin paikattuna täysin loppuun. Pihapelit pyörivät naapurinpoikien kanssa, talvella tossupelit tiellä jääkiekkomailoilla, kesällä lyötiin pesäpallolla läpilyöntejä iltahämäriin niin, että pallon tulon vain kuuli paikkauseristysnauhan hännän suhinasta. Ihme kyllä ikkunat säilyivät ehjinä, ja miehet.
 Naukion monttu. Kuva: Aimo Lahtela, Vellikuppi 13.
Lähikenttiä urheiluun ei ollut. Niinpä Naukion isot pojat tekivät pienen urheilukentän Kettumäen metsäaukiolle ja raivasivat toisen lähelle Hiekkamäentietä sähkölinjan alusviidakkoon, nykyisen urheilukentän kohdalle. Näitä mekin käytimme.
Syyskesällä pihlajanmarjojen kypsyttyä alkoivat puhallusputkisodat. Mainio paikka oli Hirvivuoren kupeessa, jossa kalliosta irronneen ison lohkareen taakse syntyi ylhäällä oleva puolustuslinnake, jota rinnettä kiiveten yritettiin valloittaa.

Kahden perheen talossa pitkäaikaisista seinänaapureista tuli myös hyviä ystäväperheitä. Lahtelalla oli muuttaessamme kotona vielä neljä lasta, joista nuorin Jouni oli kanssani samalla luokalla.
Kuuden vuoden asumisen jälkeen saimme vastapäisestä talosta asunnon, jossa yläkerrassakin oli huone. Nyt Sormusista tuli seinänaapurit, toki ennestään hyvin tutut, kun oli asuttu jo vuosia vastakkain. Sormusen poikien Leon ja Esan kanssa pihapelit pyörivät, ja pikku-Kaitsukin viihtyi porukoissamme. Poikien Verlan serkku Heikki Hietanen kävi joskus heillä kylässä, ja muistan pelanneeni kerran Heikin kanssa sulkapalloa. Tuolloin ujonoloinen nuori harmonikansoittaja tunnetaan nykyään taiteilijanimellä Pedro Hietanen.
Sormusten jälkeen seinän taakse muutti 70-luvulla nuoripari Risto ja Irja Kärkkäinen pienen Jarkko-pojan kanssa. Heistä tuli perheellemme erittäin hyvät ystävät, samoin Irjan Pelkosenniemellä Lapissa asuvista vanhemmista, Vuotoksen suunnitellun tekoallasalueen viimeisistä sitkeistä asukkaista. Kävinpä veljeni kanssa heillä kylässäkin Kemijokea melomassa. Vaikka ikäero pikku-Jaskaan oli jo aika suuri, viihtyi hän pihallamme ja sai meillä myös ensimmäiset palloiluopit. Vuosia myöhemmin Jaska ja molemmat veljeni jo pelasivat puulaakijalkapalloa tasaveroisina samoissa joukkueissa. Jaskan pikkuveli Villekin ehti peleihin mukaan.

Kärkkäisen Jaska ja Reijo lentopalloilevat. Kuva: PK
Liikunnallinen lapsuus oli tarpeellinen vastapaino sille, että viihdyimme hyvin myös kirja kädessä. Oikeastaan kaikki lukeminen kelpasi. Mäenpääntie oli ollut ensimmäinen koulutieni, mutta sitä pääsi myös kirjastoon, josta tuli aivan ehdoton käyntikohde, aluksi lasten osasto isoine villiviinin peittämine ikkunaseinineen, sitten aikuisten puoli lehtisaleineen. Veljeni muistaa, miten hän malttamatonta riemua tuntien oikaisi pyörällä Mäenpääntieltä kotiin saunan takana kulkevaa töyssyistä Humppa humppa -polkua pitkin, kun tarakalla oli vaikkapa uusi Viisikko-kirja.
Sarjakuvien lainaamista kavereilta ei äiti oikein hyvällä katsonut, niinpä kerran kiellon saatuani luin lainaamani lehdet kevätauringossa halkopinon suojassa Sairaalatien varressa. Saarikoskelle mennessä yleensä ensimmäinen kysymys Miksalle oli, onko uusia lehtiä. Mieluinen oli Suosikki, ja Joka Poikaa luettiin myös, se tuli kotiinkin, seurakuntapoikia kun oltiin. Lehdet luettiin viihtyisässä pihassa isolla avokuistilla. Nurmikon reunoilla kukkivat krassit ja verenpisarat, ja pihaa peitti vuosikymmenien aikana kehittynyt laaja silkinpehmeä matala pintakasvusto, lajeina pihatatar, -saunio ja -ratamo.
- - -
Tulo Kainuun rajaseudulta Kuusankosken teollisuusyhteisöön oli iso muutos elämään. Onneksi asuinpaikaksi sattui Naukio, turvallinen ja monipuolinen kunnon ihmisten kylä. Kotiutuminen alkoikin välittömästi. Kuusankoskella oli varmaan totuttu eri puolelta Suomea tulevaan väkeen. Edes Kainuun murteemme ei aiheuttanut ihmettelyä tai naureskelua, vaikka varmaan se erottui. Jotain hauskoja tilanteita oli kuitenkin syntynyt vanhemmillemme; isä kertoi huvittuneena, miten hän ensi käynnillään Salmisen kaupassa oli herättänyt ihmetystä pyytäessään hienoa leipää, se kun Kainuussa tarkoitti ohutta reikäleipää.
Lomareissuja pohjoiseen ei lapsuusvuosina ollut tapana tehdä, eikä ollut oikein varaakaan, joten varhaislapsuus Kainuussa muuttui jotenkin epätodelliseksi. Onneksi siellä oli sentään paljon sukua ja yhteydet säilyivät. Juuret olivat kuitenkin synnyinseudulla syvällä. Kun mahdollisuus matkustamiseen helpottui työvuosien säännöllisten lomien alettua, Kainuusta ja Koillismaasta tuli taas merkittävä osa elämää, ja vuosittain siellä alkoi kulua monta viikkoa niin korpimailla kuin maalikylissäkin.
Kuusankoskella Naukio on vaihtunut Markankyläksi 35 vuoden jälkeen, mutta paikkakunta on yhä mieluinen. Iloa tuottavat uusi kirjasto ja muu monipuolinen kulttuuritarjonta, erinomaiset liikuntamahdollisuudet ympäri vuoden ja aivan verraton Kymijoki!

Pertti"

Aamu Kymenrannassa. Kuva: Reijo Karhinen
Kuten sanottu, Pertin sähköpostiviesteistä löytyi lisää kiinnostavia kuvia miehen elämästä. Tässä niitä satunnaisessa järjestyksessä:

"Ranta on yksi suosikkipaikoistani, pyörällä noin viiden minuutin päässä kotoa." 

"Nyt katselen Helsingin-kodistani ilta-auringossa kylpevää vihreää lehmusseinää ja 
Torkkelinmäen kattoja puiden takana, ja kuuntelen ikkunasta 
mustarastasta.


Näkymä Helsingin-kodin ikkunasta
Näkymä ei varmaan vastaa yleistä käsitystä kivisestä kaupunginosasta, jossa on kuitenkin
paljon myös hienoja vanhoja puistoja. Hyvin voin nukkua ikkuna auki - ja kuulla ne mustarastaat ja pääskyset,
ja joskus myös vaimeasti kaikuvat Kallion kirkon kellot (arkkit. L.Sonck).
 

Kun valmistumiseni ja armeijan jälkeen sain töitä Helsingistä, muutin 
melkein heti tänne Kallioon. Parikymmentä viimeistä vuotta työpaikka oli 
kävelymatkan päässä, joten olen säästynyt hyvin Helsingin varjopuolista. 
Kun kävelymatkan päässä ovat myös teatterit, taidenäyttelyt ja 
monipuoliset konserttipaikat, olen viihtynyt oikein hyvin, vaikka 
pitkään tunsin kyllä tulleeni Helsinkiin vain väliaikaisesti. Käyn 
vieläkin täällä viikottain, vaikka Kuusaan tarjoamat hiihto-, pyöräily-, 
melonta- ja konserttimahdollisuudet pitävätkin minut jo enemmän siellä; 
veljeni asuu yksin isoa omakotitaloa, joten majoitus löytyy. Teemme myös 
yhdessä tänne silloin tällöin virkistäviä kulttuurirynnäköitä 
konsertteihin ja teatteriin. 



Pidän itseäni aikamoisena onnenpekkana, kun olen voinut jakaa elämäni 
kolmen täysin erilaisen seudun, Kainuun, Pohjois-Kymenlaakson ja 
Helsingin kesken. Kaikilla on omat vahvat, minulle arvokkaat puolensa ja 
viihdyn mainiosti, olen kotonani kaikissa niissä. Kuusankoskella on aina ollut paljon 
sellaisia, jotka eivät ole teitä syntyperäisiä, silti mekin tunnemme 
olevamme ihan oikeita kuusaalaisia.


Terveisin
Kainuulais-kuusaalais-helsinkiläinen Pertti"


Nykyistä Länsi-Naukiota
"Pyöräilin äsken Naukion kautta Kuusaalle, kun tajusin yllättäen, että minähän olen 
suunnitellut tuon ohittamani piharakennuksen. Tuttavani remontoi länsipuolen paritalon ja laadin hänelle joskus 90-luvulla piirustukset 
rakennukseen, johon tuli puuliiterin
lisäksi myös puulämmitteinen sauna. Ammattikoulun pojat sen sitten toteuttivat, tekivätpä

liiteriin katonharjalle säleikköseinäisen
tuuletusventtiilinkin, jollaiset Naukiossa alunperin oli ollut. Vanha konsti kelpasi edelleen. 

Hanke oli mieluinen, pääsinhän
mukaan vanhan kotikyläni rakentamiseen - erityisesti saunan suunnittelu innosti.


Viiangin rajavartioasema
Vienankarjalaisuus liittyy aivan varhaisimpaan lapsuuteemme, sillä koko veljessarjamme syntyi
vienankarjalaiselle Kuivajärven kylälle. Kuivajärvellä oli
vartio, jossa kai vanhempamme tapasivatkin, äiti oli siellä emäntänä. Hänen kotinsa oli
naapurikylässä Veihtivaarassa.

Lapsuus oli jatkuvaa muuttoa - minä synnyin Karhusen kamariin, jonka
vanhempamme vuokrasivat kylän karjalaistalosta. Reijo syntyi Alangon
talliin, jossa vietimme ensimmäiset joulumme, siis melkein raamatullisesti.
Talli oli otettu hädässä asuinkäyttöön, sillä Suomussalmen
rajaseutu hävitettiin talvisodassa maan tasalle, myös kaksi vienalaiskylää.
Omat polttivat myös Veihtivaaran. Pentti syntyi
Karhun pikkupirttiin, kahden huoneen mökkiin Koistinlaksin rannalle.

Alangon talli. Kuva: Kainuun museo.
Kuivajärveltä muutimme keskustaajaman Ämmänsaaren kautta
Hyryyn ja kahdesti Viiankiin.
Vienakarjalaisuus tuli erityisen tutuksi myös siksi, että äitimme sisar oli mennyt naimisiin
toisella karjalaiskylällä Hietajärvellä asuvan Jussi Huovisen kanssa. Tämän esiäiti suorassa polvessa, Toarie Huovinen
oli laulanut Daniel Europaeukselle säkeitä,
jotka saivat Lönnrotin muuttamaan joidenkin runojen järjestystä Uuteen Kalevalaan.

Paljasjalkaiset kuivajärveläiset Pertti ja Reijo Kerttu-äidin kanssa


Jussi Huovinen, viimeiseksi kalevalaisen
runon laulajaksi sanottu, oli toisena päähenkilönä pari vuotta sitten
elokuvateattereissakin esitetyssä Selma Vilhusen dokumenttielokuvassa
Laulu, joka tuli toisen kerran tv:stä vasta viikko sitten. Kun olemme jo vuosia
viettäneet Reijon kanssa talvilomat serkkupoikien
kämpässä Veihtijärvellä, on tullut tavaksi hiihdellä hiljaiselle Hietajärvelle
Jussia tervehtimään. Rajamiesten vyöhykepolkua
pitkin matkaa tulee vain runsaat kymmenen kilometriä. Näin tapahtui tänäkin keväänä.

Karhisen pojat Pentti ja Reijo Sulo-isän ja Kerttu-äidin kanssa vartion rappusilla. Pertti on rannassa laiturilla.
Aikuisiällä vasta on oikeastaan tajunnut, miten rikkaat juuremme ovat vienankarjalaisen
ja kainuulaisen kulttuurin rajalla. Vaikutteita tuli
väestölle kumpaankin suuntaan näillä seuduilla. Pakko on myös todeta,
ettemme koskaan ole syöneet niin hyvin kuin lapsena Kainuun
nälkämailla. Isä Sulo oli erämies, joten kalaa ja linnunlihaa riitti,
peruna tuli omasta pellosta, ja maito haettiin lähitaloista.
Äiti puolestaan oli aiemmin vartion emäntänä tottunut ruokkimaan
isonkin miesjoukon. Hän oli myös hyvä ompelija - piti meidät
vaatteissa ja ompeli asusteita myös muille.
Kuusankoskelle muutettuamme näytti sinivalkoinen Suomen lippu oudolta.
Vartiolla olimme aina nähneet salossa vain leijonavaakunalla
varustetun valtiolipun...

 -Pertti"

Villasukka voi hivellä paitsi jalkoja myös silmiä. Tällaisia kaunokaisia en osaisi itse neuloa, itse asiassa en minkäänlaisia. Kyyti-kirjast...