tiistai 16. tammikuuta 2024

 
 
Tammikuussa meiltä kysytään, kumpi on parempi, lyhyt vai pitkä kirjan nimi.

https://kyyti.finna.fi/Content/lukuhaaste 


Thomas Bernhard, Pakkanen

Vuodenvaihde on tarjonnut kuusaalaisille niin satumaisen kauniita lumisia maisemia, etten muista vastaavaa. Kireät pakkaset eivät pitele poissa poluilta, täällä riittää monenlaisia tunnelmia rannoilla ja metsämaisemissa. Oikein odotin, että pääsen käsiksi ensimmäiseen Kyyti-haasteen kirjaani nimeltä Pakkanen. Halusin verrata kokemuksiani kirjailijan kanssa. Nolosti kävi.

Mikä noita itävaltalaisia oikein vaivaa? He asuvat uskomattoman kauniissa maassa, upeiden alppimaisemien keskellä, rakentavat suloisia kyliä ja koristelevat talonsa  kesäisin kaikkialle ryöppyävillä kukkaistutuksilla. Thomas Bernhard ei ole ainoa itävaltalainen, jonka tekstissä ei ole jälkeäkään siitä idyllistä.

Kirjan kertoja on palkattu pitämään silmällä erään lääkärin veljeä, joka on vetäytynyt pikkukylään muusta maailmasta eristäytyneeseen alppilaaksoon. Veli löytyy, ja sen enempää en voikaan kirjasta kertoa, koska jätin sen kesken sivulla 38. Ei siinä ollut siihen mennessä vielä yhtään pakkasta. Oli vain kaikesta kiukutteleva veli ja vastenmielinen kyläyhteisö, jossa ei ollut ensimmäistäkään valopilkkua. 

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Lieveteksti kertoo kirjailijan olleen arvostettu ja tuottelias, joten vika oli nyt lukijassa. Voisiko joku muu hoitaa urakan puolestani? Paljastan keskeyttämiseni, koska haluan rohkaista kaikkia lukemaan vapautuneesti. Lukemisen ei pidä olla suoritus eikä keskeyttämisen epäonnistuminen. Kirjaa ei yleensä pidä nakata nurkkaan muutaman ensimmäisen sivun perusteella. Annan sille mahdollisuuden yleensä 30 sivun verran. Jos ei siihen mennessä mikään nappaa - kieli, tarina, tyyli, ihmiskuvaukset, uusi tieto maailmasta - siirryn seuraavaan. Korkeassa 73 vuoden iässä ei o pakko jos ei taho. 


Markku Aalto, Kaikki päivät maailman loppuun asti

Jaaha, Kyyti-haaste ei näköjään aio päästää lukijaa helpolla. Aallon romaania aloitellessani sain pakottaa itseni keskittymään ja puurtamaan eteenpäin, sen verran vaivalloinen olo siitä alkuun tuli. Raamantunlauseita, kiihkeää tajunnanvirtaa. Ensin tekstissä ei tunnu olevan mitään mieltä, se vaikuttaa houreisen pään mielivaltaiselta tilitykseltä. Mutta kun sitä hiljentyy miettimään, lauseissa alkaakin olla jokin oma järkensä.  Ja koska sivuja on vain 218, tehtävä ei voi olla liian vaativa. Nyt en jätä kesken, varsinkin kun edellisen kanssa kävi kuten kävi.

Yllättäen teksti alkaakin vetää, kun siihen ilmestyy eläviä ihmisiä ja nykymaailmaa. On firma, joka palkkaa guruksi nousseen arvokonsultin tekemään itselleen myyvää profiilia, on konsultin avuksi pantu firman nuori työntekijä ja kolmantena osapuolena konsultin oman yrityksen työntekijä. Näiden kolmen kesken alkaa piirileikki, jossa jokainen on tekevinään yhteistyötä mutta käykin valtataistelua. Peliä pelataan näennäisen sivistyneesti, mutta lukija saa tietää miten pinnan alla kuohuu.

Työyhteisön valtapeli jättää kylmäksi, eikä yksikään kolmikosta saa minulta myötätuntoa, en samastu kehenkään. Se johtuu varmaan siitä, että jokainen on vailla taustaa, kenenkään menneisyyteen ennen työurien alkua ei saa tutustua, ei tule selitystä siihen, miten heistä kasvoi tuollaisia. Tämä on takuulla tietoinen valinta kirjailijalta: kaksiulotteisia ihmisiä, pelinappuloita, joiden elämä tai kohtalo ei merkitse työyhteisössä mitään.

Arvoprojektia kuvatessaan kirja esittelee yritysmaailman raadollisuutta, työntekijöiden armotonta kohtelua, sitä miten talouselämä vieraantuu luonnosta ja maailman todellisuudesta. Rinnalla kulkee kaiken aikaa arvoista suoltavaa jargonia, joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, varsinkin kun se yhä enemmän sekoittuu lainauksiin Raamatusta ja filosofeilta. Vähitellen pohdinnat alkavat muuttua mielenterveyspotilaan syöksykierteeksi. Kirjan Korinttolaiskirjeestä lainattu mottokin sanoo: jos joku on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu.

Kirjan lopussa tarina muuttuu  yllättäen jännäriksi. Tyylinvaihto tulee vähän puskista, mutta kyllä tätä kirjaa lukiessa muutenkin etupäässä ällistytti, hämmensi ja ihmetytti. Että tuollaisiakin tarinoita kirjailijoiden päissä syntyy. Sellaiseen uppoutuminen vaatii useamman raikkaan lenkin satumaisen lumisissa Kuusaan maisemissa. 

 
 Jenny Colgan, Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua 

Tämäkin kirja vaatii reippaan lenkin raittiissa ulkoilmassa, sen verran leiväntuoksuiseksi se olon jättää. Teos on ilmeisesti sitä muodikasta chick-litiä, mimmikirjallisuutta. Ennen vanhaan puhuttiin viihdekirjallisuudesta, sitten lukuromaanista. Erikoista - eikös kaikki romaanit ole tarkoitettu luettavaksi?

Pollyn avioliitto on kariutumassa, yritys menossa konkurssiin ja koti myynnissä. Polly löytää väliaikaisen asunnon pengertien yhdistämältä saarelta kamalasta röttelöstä Cornwallin rannikolta. Tässä kirjassa ei jäädä pohdiskelemaan syntyjä syviä, tässä rynnitään eteenpäin tapahtuma tapahtumalta letkeästi replikoiden. Nuoren naisen ympäristöön kerääntyy tietenkin joukko komistuksia. On tummansinisin silmin varustettua kalastajaa, romanttisen salaperäistä amerikkalaista mehiläistarhuria, äreää mutta hyväsydämistä lääkäriä. Siitä vain valitsemaan!

Onneksi päätähti ei kiinnitä huomiotaan niinkään parveileviin miehiin kuin elantonsa hankkimiseen. Tykkään tarinoista, joissa kääritään hihat ja ryhdytään kohentamaan paikkoja. Pollykin ryhtyy. Hänen kuuraamistaan ja leipomistaan ei ehkä ole kuvailtu niin tyylikkäästi kuin uunin rakentamista Antti Hyryn Uunissa tai talon remontointia ja pihapiirin raivaamista norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjassa, mutta samassa asiasta siinä on kysymys - uuden luomisesta.

Herkullinen hotkaistava tämä Colganin kirja on. Saa viettää aikaa erikoisessa saarentapaisessa paikassa Englannin lounaisrannikolla, kuvitella kalastajien elämää myrskyävällä merellä ja oppia, että englantilaisetkin osaavat leipoa hyvää leipää, jos vain yrittävät. Kirjan lopussa on jopa erilaisten leipomusten reseptejä. Sellaisia on aina kiva lukea, vaikken minä koskaan Outi Pakkasen Anna Laineenkaan reseptejä itse kokeile.

 


Claudia Gallay, Tyrskyt

Huvittavaa, miten samoista aineksista kahden kirjan tarinat on rakennettu, ja silti niiden tunnelma on ihan erilainen. Sattumalta aloitin tämän Ranskan rannikolle sijoitetun kertomuksen heti Cornwall-kirjan jälkeen. Molemmissa oltiin pikkukylässä meren rannalla, majakan valo loisti pimeällä, päähenkilö ja hänen kiinnostuksensa kohde olivat muualta tulleita, molemmissa oli rannalla odottava nainen, jonka omaiset meri oli vienyt. Oli erojakin; toisessa esiintyi kesy rotta, toisessa kesy lunni. 

Ei tarvinnut kauaa lukea, kun suurin ero kirjojen välillä kävi selväksi. Edellinen tarina eteni reippain askelin kohti tulevaisuutta, tämä taas ei tuntunut etenevän ollenkaan. Gallayn Tyrskyn henkilöt olivat jämähtäneet salaisuuksiinsa ja elivät kylässään enimmäkseen toisilleen tiuskien. Siksi hämmästytti, miksi minäkertoja oli niin kiinnostunut heidän asioistaan ja menneisyydestään. Ehkä työ lintujen tarkkailijana oli sen verran puuduttavaa, että piti ruveta tonkimaan kyläläisten taustoja. Suurin syy oli kuitenkin se toinen muukalainen, kiehtova Lambert.

Nyt tarjoan lukuvinkin: jos ei millään voi ajatella sivun 177 kohdalla  jaksavansa samaa vatulointia sivulle 477, voi hypätä suoraan sivulle 428. Salaisuus ratkeaa siitäkin jatkaen. Aina en ymmärrä, miksi kirjan täytyy olla pitkä, jos pituutta saadaan lisää vain mitäänsanomattomin keskusteluin tai toistelemalla lyhyin lausein näkymiä: Villapaita oli karhea. Kissa oli valkoinen. Jos kerronta on niin rikasta kuin Anni Kytömäen Kivitaskussa, tarina saa ilomielin kestää 645 sivua, mutta jos se muistuttaa omaa kauppalistaa, niin punakynä esiin. Sama venyttäminen tuntuu olevan muotia elokuvissakin, jopa dekkarisarjoissa. Joten: kiitos kirjasta, nautin osan.

 

 
Heidi Köngäs, Hyväntekijä

Kertoja on teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja, joka tekee kahta työtä tarjotakseen pojalleen hyvät kotiolot. Se onnistuu. Hänellä on vanhat vanhemmat, äiti dementoitunut ja isä huonosti käyttäytyvä äksyilijä, joten tyttären on yritettävä oman elämänsä ohella hoitaa vanhempiensakin asioita. Tämä puoli naisen elämästä ei puolestaan onnistu, koska sellainen ei ylipäätään ole mahdollista. Kaikki jää aina kesken, hyvin hoidettua tilannetta seuraa heti uusi katastrofi.

Naisen elämässä on suorastaan tilaus lämpimään parisuhteeseen, jossa joku pitäisi hänestäkin huolta. Ihana miestarjokas löytyy, mutta eikös hän olekin lääkäri ilman rajoja, lähtee paljon varoittamatta pelastamaan maailman köyhiä ja sairaita jossain kaukana. Hänen tyttärensä on kärsinyt koko elämänsä siitä, että isä on hylännyt hänet muiden tarvitsevien tähden. Nyt samaa kärvistelyä jatkaa kirjan kertojanainen, joka ei tahdo millään löytää sopivaa olotilaa tarrautumisen ja irti päästämisen välillä. Olisipa epäuskottavaa, jos sellainen tila löytyisikään. 

Missä Charles Dickensin romaanissa onkaan rouva, joka harrastaa intohimoisesti lähetysseuran tukemista ja omistaa elämänsä jonkin kaukaisen kansan pelastamiselle aivan epäkäytännöllisin keinoin? Samalla hänen omat lapsensa pyörivät huushollissa laiminlyötyinä ja vailla vanhemmuutta. Dickens kuvaa rouvan touhut riemastuttavan hauskasti, rivien välissä ristiriitaa esitellen, ja lukijalla on hauskaa vaikka riipaiseekin lasten puolesta. Heidi Köngäs puhuu samasta asiasta: tuntuu että joidenkin on helpompaa jättää vastuullaan olevat ihmiset ja karata pelastamaan vieraita kaukana jossain. Onhan se niin sankarillistakin. 

Hyvin kerrottu, hienosti etenevä lyhyt romaani, jossa on yhden ihmisen vaativa elämäntilanne iloineen ja suruineen kuvattu mukaansa tempaavalla tavalla. Se vain vähän ihmetyttää, miksi tarinan ikäihmiset ovat niin ikäviä olioita. Seitsemänkymmenen paremmalla puolella oleva äiti on dementoitunut, isä öykkäri, tyylikäs ranskalaisrouva pissaa kahvilassa alleen. Kirjan ilmestymisvuonna 2006 ei kai vielä huomattu, että jos 60 on uusi 40, niin 70 on uusi 50. Täydessä iskussa suurin osa senikäisistä.


Satu Rämö, Jakob

Tämä kirja ei ole Kyyti-lukuhaasteen virallisella listalla. Hotkaisin sen kuitenkin, kun sain napattua Kuusankosken kirjaston pikalainahyllystä. Voin suositella vilpittömästi; alle tosin kannattaa lukea Rämön ensimmäinen islantilaisdekkari Hildur ja toinen, Rósa ja Björk. 

Rämö parantaa otettaan kirja kirjalta. Ensimmäisen dekkarin suosio hämmästytti minua, teos on mielestäni jotain matkailuoppaan, surffauskurssin ja jännärin väliltä. Ehkä meilläpäin oli vain niin ihmeellistä, että joku suomalainen asuu Islannissa ja osaa kirjoittaa matkaoppaiden lisäksi dekkareitakin, ettei siinä hypetyksen tuoksinassa viitsitty huomautella itse teoksen laadusta. Toinen kirja on selvästi sujuvampi, islantilaisen maiseman elämän erikoisuudet on upotettu tarinaan luontevammin. Kolmatta osaa lukiessa liikutaan jo ennestään tutussa maisemassa, mutta kirjailija ilahduttaa edelleen uusilla, meille vieraan kulttuurin tavoilla ja luonnon merkillisyyksillä. 

Tarina kertoo hevostiloilla tapahtuvista laittomuuksista ja niihin kytkeytyvistä väkivaltaisuuksista.  Siinä sivussa kuvataan Hildurin tutustumista vastikään löytyneisiin siskoihin. Kirjan päähenkilö on nimen perusteella suomalaispoliisi Jakob, ja kolmas valokeila seuraa hänen taisteluaan lapsensa huoltajuudesta. Eikä tässä vielä kaikki. Jakobin myötä päädytään Suomen Lappiin, ja siellähän tapahtuu vielä yksi rikos. 

Kun tarina hajoaa eri maihin, lukijalla alkaa olla tekemistä kaikkien lankojen pitelyssä. Porukkaa on sivuilla kuin kalkuttalaisessa tyrmässä, joten toimii muistitestinä: kuka kukin on? Kertojaratkaisukin menee vähän erikoiseksi. Islannin tapahtumia kuvaa kertoja, joka tietää kaikki tapahtumat mutta vain Hildurin ajatukset. Mutta kun Hildur painelee Suomeen, niin Islannin rikoksia jää ratkomaan toinen poliisi, Beta pareineen. Nyt kertoja tietääkin myös hänen ajatuksensa. Vähän vinksallaan oleva ratkaisu.

Tapahtumia ja käänteitä kirjassa riittää vähintään tarpeeksi, niistä olisi saanut kaksikin dekkaria. Joukkoon on hämmennetty paikallista kansanrunoutta ja mystiikkaa kuin Wagnerin oopperoissa. Kaiken kukkuraksi tarina pyörähtää ihan lopuksi vielä kerran ympäri. Jatkoa näköjään seuraa. Lopputulos on vahvasti plussan puolella, mutta suosittelen lukemaan nopeasti, etteivät palapelin palaset ehdi hukkua.


Emma Donoghue, Ihme
Myönnän, meni aika monta sivua ennen kuin aloin ymmärtää, miksi itse Stephen King on sanonut tästä teoksesta: "Vastustamaton." Se on onneksi painettu ihan kirjan kanteen ja kannustaa lukemaan eteenpäin. 
 
Outo tarina pohjautuu historialliseen ilmiöön mutta on itsessään fiktiota, ei tapaustutkimus. Englantilainen sairaanhoitaja lähtee 1800-luvun puolivälin jälkeen Irlantiin keikalle. Hänen tehtävänään on varmistaa, ettei köyhän perheen pikkutyttöä ruokita. Niin juuri! Perhe väittää tytön elävän pelkällä vedellä, ja hänen luokseen virtaa ihmettelijöitä ympäri maailmaa lahjoituksineen. Kylän nokkamiesten toimikunta palkkaa tytön vierelle kaksi hoitajaa varmistamaan, ettei tyttöä ruokita salaa vaan kysymys on todella ihmeestä. Nyt nunnalta ja päähenkilöltä, Nightingalen kouluttamalta Krimin sodan sairaanhoitajalta, kysytään moraalia ja eettisiä arvoja. Syntyy ristiriitaa työnantajien vaatimusten ja omantunnon, kutsumuksenkin välillä. Nunna joutuu miettimään asiaa myös hengellisestä näkökulmasta - ihmehän tapahtuu katolisen uskon nimissä.

Paljon enempää juonesta ei voi kertoa spoilaamatta. Donoghuen nykyaikainen kielenkäyttö istuu mainiosti kuvaamaan toissavuosisadan ihmisten ajatuksia ja irlantilaista elämää. Lukija unohtaa ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden ja tempautuu mukaan jännittämään lopputulosta. Stephen King tietää, mistä puhuu. Muuten, tarinasta on myös elokuva, jonka näkee Netflixissä.


Antti Hurskainen, Suntio

Hauska sattuma: Suntiossakin on sairas pikkutyttö niin kuin edellisessäkin lukemassani kirjassa Ihme. Joillakin on kyky kuvailla tiloja, tilanteita, ihmisten välisiä suhteita, tunteita muutamin oivaltavin lausein, kuin taidemaalari vetäisi kankaalle vain välttämättömimmän ja enemmän olisi jo liikaa. Luulen, että tämä Hurskaisen taito vangitsi minut lukemaan eteenpäin, vaikka tarinasta annettiin aluksi vain irrallisilta tuntuvia palasia. Pikku hiljaa kuva hahmottui tarkemmaksi, ihmiset asettuivat paikoilleen, ja tapahtumat alkoivat viedä mukanaan.

Päähenkilö on - yllättäen - suntio. Hän tekee työnsä tunnollisesti ja hoitaa yksinhuoltajana viisivuotiasta tytärtään Monikaa. Miten voi muutamasta arkisesta hetkestä rakentaa kuvan ihanasta isän ja tyttären suhteesta, kun tekstissä ei mitenkään tunteilla. Työnsä lomassa suntio keskustelee filosofisia seurakunnan kirkkoherran kanssa - väittelyt ovat kuin eri romaanista mutta sopivat kotikuvioiden seuraan luontevasti. Niissä Hurskainen saa päähenkilö-kertojansa kautta kyseenalaistettua isoja kirkkoa ja uskontoa koskevia asioita. Jännää on se, että suntio se vasta kunnon uskovaiselta vaikuttaakin viinaanmenevään ja tärkeilevään kirkkoherraan verrattuna.

Tyttären sairastuminen saa aikaan suntion elämässä käänteen tuloksena hänen kovasta pyrkimyksestään tehdä oikein ohi kaikkien sääntöjen ja moralisointien. Pysäyttävää, riipaisevaa. Kirjan loppuosa koostuu suntion kirjoittamista kirjeistä, joita hän kirjoittaa läheisilleen ja kaukaisemmille, jopa kodilleen. Hienoja pohdintoja, arkisia totuuksia mutta syvältä viiltäviä viisauksia. Miksiköhän Suntion teksti tuo mieleen iki-ihanan kirjailijan Elizabeth Stroutin... Olipa hienoa, että tämäkin kirja on Kyyti-lukuhaasteen tammikuun listalla, ei olisi ehkä muuten tullut huomattua koko teosta.

 

Tammikuu vetelee viimeisiään, yhteenvedon aika. Lukuhaasteen ensimmäinen tehtävä oli siis tämä: "Vuoden 2024 lukuhaaste aloitetaan teemalla, joka on helppo etsiä kirjahyllystä: Kirjan nimi on vain yksi sana tai kirjalla on pitkä nimi. Kumpi näistä teemoista puhuttelee sinua enemmän?"

Luin - tai aloitin - yhdellä sanalla nimettyjä kirjoja viisi, lisäksi olen lukenut Anni Kytömäen ihanan Kivitaskun ja Antti Hyryn Uunin aikaisemmin. Pitkänimisiä kirjoja luin kaksi, ja suosituksista olen tätä ennen lukenut Eeva Turusen poskettoman hauskan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Lisäksi nappasin pikalainahyllystä välilukemiseksi Marita Toikan Sovituksen. Koska kaikki kirjat olivat jo valmiina ehdotuksina tarjolla lukuhankkeessa enkä valinnut itse, vastaukseni on helppo: en osaa sanoa. Mutta sen voin sanoa, että tosi kiva lukea valmiita ehdotuksia, joiden joukossa on vuosienkin takaisia julkaisuja ja sellaisia, joita en olisi tätä projektia ilman älynnyt lainatakaan. Ihan uudenlainen lukukokemus, kiitos!

Eijaleena Martikainen







   








Huhtikuun teemana ovat taiteilijaromaanit tai tietokirjat taiteesta https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_0...