Vanhainkodilla viimeinen sammuttaa valot

Kuusankosken vanhainkodin käytävä humisee hiljaisuutta. Asukkaat ovat muuttaneet Mehiläisen hoivakotiin keskustaan  helmikuun ensimmäisellä viikolla 2014. Vain hoitajia on jokunen jäljellä. Kaupunki säästää rahaa, kun asukkaat ja valtio maksavat tehostetusta hoivapalvelusta isomman osan kuin vanhainkotipalveluista.

Marketta Laurila toimi vuodenvaihteeseen asti vanhainkodin toisella osastolla osastonhoitajana ja nyt kesään ja työelämän päättymiseen asti hoivatyön esimiehenä.
- Edessä on luopuminen vanhasta ja asennoituminen uuteen kuten kaikilla työelämänsä lopettavilla, ihan normaali tilanne. Mutta kyllä työyhteisön hajoamista joutuu mielessään käsittelemään, Laurila sanoo.

Työvuosia Laurilalla tulee vanhainkodissa täyteen 24 - hän aloitti talossa vuonna 1990. Rakenteiltaan talo oli silloin samanlainen, mutta pintaremonttia on tehty sen jälkeen, ja hoitohenkilöstö on muokannut paikkaa kodinomaisemmaksi.
- Kun nyt pyritään siihen, että huone olisi asukkaan koti, niin kyllähän me täällä laitoksen sisällä on sitä ajattelua pidetty yllä jo kauan. Asukkailla on omat tavarat, omat vaatteet ja viihtyisä ympäristö.

Puitteet ovat Laurilan mielestä ihan kohtuulliset.
- Onhan tämä uuden ja nykyaikaisen rinnalla vanhahtava. Mutta eivät seinät yksin ratkaise. Tämä on saatu viihtyisäksi, olemme saaneet tarvitessamme apuvälineitä. Meidän on helppo päästä juhlasaliin ja kuntoutukseen, täällä käy vierailijoita. Ei tämä ole ollenkaan huono paikka vanhuksen asumiseen, Laurila kuvailee edelleen preesensissä. Talohan on tyhjentynyt vasta edellisellä viikolla.

Alkuajat sairasosastona

Kuusankoskelle alettiin kaivata sairasosastoa jo 40-luvulla, kun vuonna 1923 valmistunut kunnalliskoti oli  tupaten täynnä. Kuten Eeva Kiviahon laatima Historiikki Kuusankosken kunnalliskodin vaiheista Mäkikylän palvelukeskukseksi vuosilta 1923-1992 kuvaa: "- - laitoksessa vallitsi sietämätön ahtaus hoidokkimäärän ollessa jatkuvasti 104-105, joista 40 kuuluisi sairasosastolle ja 15 Halikon piirisairaalaan". Monen vaiheen jälkeen päädyttiin rakentamaan sairasosasto kunnalliskodin viereen. Se valmistui vuonna 1956 kaksikerroksisena.

Vähitellen sairasosasto alkoi muuttua vanhusväestön hoitopaikaksi, kun muut erityisryhmät saivat omat laitoksensa. Kymenlaaksoon valmistui Valkealan B-sairaala mielisairaille, seuraavana vajaamielishoitoon rakennettu Keskuslaitos ja lopulta invalidien palvelutalo.

Vuosina 1986-88 sairasosastolla tehtiin iso remontti, jolloin neljän hengen huoneet muutettiin yhden tai kahden hengen huoneiksi, ja osaan saatiin oma wc. Puolet huoneista oli yhden, puolet kahden hengen asuttavia. Viimeisinä vuosina asukkaita oli kummallakin osastolla 22

Puitteet määräävät, miten eletään

Useimpia elo toisen kaverina samassa huoneessa ei ole häirinnyt.
- Meillä on varmaan Kouvolan hoidollisimmat potilaat. He ovat petipotilaita, jotka eivät paljon ympäristöään pysty hahmottamaan, hoivatyön esimies Marketta Laurila kertoo.

Vanhainkoti on tarjonnut paikan henkilöille, joiden elämässä muut vaihtoehdot on jo käyty läpi - kotona asumisen tukeminen ja kevyemmät palveluasumisen muodot. Jossain vaiheessa on tehty ratkaisu, että ihminen on ympärivuorokautisen hoivan tarpeessa.
- Onhan tehostettu palveluasuminenkin toki ympärivuorokautista. Täällä me olemme hoitaneet ihmisen loppuun asti, ei ole siirretty asukasta sairaalaan eikä terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Sairaalasta vanhainkoti on eronnut siinä, että sairaalassa olemiseen pitää olla lääketieteellinen syy.
- Sairaalan tai vuodeosaston ei pitäisi olla kenenkään koti, mutta siellä saattaa joutua olemaan pitkään, koska ei ole paikkaa muualla. Me pystymme antamaan perushoivan lisäksi tietyn määrän lääkinnällistä hoitoa: haavahoidot, diabeetikon hoidot. Mutta esim. suonensisäiseen nesteytykseen meillä ei ole mahdollisuutta, Marketta Laurila kuvaa erikoissairaanhoidon ja vanhainkodin eroja.

Sen sijaan tehostetusta palveluasumisesta vanhainkotihoito ei eroa asiakkaan kannalta mitenkään. Suurin ero on palveluiden maksamisessa. Vanhainkodissa hoitomaksuun kuuluu kaikki perustarpeiden tyydytys ruoasta virkistykseen. Tehostetussa palveluasumisessa palvelut hankitaan omaan laskuun.

Kuusankoskella ei enää vanhainkotia

Mäkikylän vanhainkotiosastojen myötä laitoshoito loppuu Kuusankoskelta. Kaupunki luopui kokonaan 58 asukkaan hoitamisesta ja ostaa palvelut yksityiseltä.


Marketta Laurila sanoo ajattelevansa asiasta kaksijakoisesti.
- Eihän kehitystä voi jarruttaa. Asukas saa Mehiläisessä uudet, tilavat huoneet. Toisaalta meillä oli niinkin huonokuntoisia asukkaita, että kaikki eivät pysty niistä hyötymään. Vaikka uusi hoitaja olisi kuinka hyvä, vanhalta ihmiseltä menee kauan uusien ihmisten kanssa opetteluun - varsinkin niiltä, jotka eivät pysty ilmaisemaan itseään. Olisiko ollut jokin pehmeämpi keino, että heidät olisi voitu hoitaa täällä loppuun saakka...

Muuttoviikko oli monenlaisten tunteiden aikaa. Osa asukkaista oli selvästi huolissaan tulevasta.
- Me yritimme rauhoittaa, ettemme omalla käytöksellämme lietsoisi epävarmuutta. Kun tiesimme ettei muuta vaihtoehtoa ole, otimme asiat tyynin mielin.

Omaiset kritisoivat aluksi muutosta, osa tiukkaankin sävyyn: miksi siirtää liikkumatonta sänkypotilasta omaan huoneeseen, oman kylpyhuoneen käyttäjäksi, kun tämä ei pysty siitä nauttimaan. Myös maksuasiat askarruttivat ja palveluiden hankkiminen itse.
- Asukas saa tietysti niihin Kela-korvaukset ja asumistuet, mutta silti oma osuus lisääntyy. Mutta aika teki tehtävänsä, ja kun omaiset saivat tietoa uusista oloista, he loppujen lopuksi olivat muutossa hyvinkin mukana, Laurila kertoo.

Uusi paikka tosiaan vaatii asukkailta ja omaisilta omaa toimintaa. Tähän asti vanhus on saanut kaiken talon puolesta.
- Nyt heillä kuuluu vuokraan asunto, sänky ja patja. Jos haluaa huonekaluja tai tekstiileitä, ne on hommattava itse.

Asiakas on päähenkilö vanhassa ja uudessa paikassa

Hoiva ja palvelut ovat Laurilan mukaan samat uudessa ja vanhassa hoitopaikassa.
- Ne eivät saakaan muuttua, koska palvelut lähtevät vanhuksen tarpeista. Tietysti jokainen tekee sen omalla käsialallaan - toinen vain välttämättömän, toinen taas ajatellen tehtävänsä vanhuksen näkökulmasta. Yksityisellä puolella on osallistava ja kuntouttava henki, vanhus otetaan mukaan. Mutta meillä on sama periaate kuin Mehiläisessä, ei jätetä vanhusta vuoteeseen. Jokainen puetaan ja nostetaan sängystä ainakin joksikin aikaa, Laurila muistuttaa.

Kuntouttava ote tarkoittaa ihan tavallisia arjen asioita.
- Kun vanhus talutetaan omasta huoneestaan ruokapöytään, ei tule aina ajatelleeksi, että se on sitä kuntoutusta. Meillä on ollut myös fysioterapeutti, joka katsoo tarkemmin, mistä kukin hyötyy ja antaa ohjeita täsmäkuntoutuksiin.

Marketta Laurilan osastolla on kiinnitetty huomiota siihen, että hoitajat eivät istuskele kansliassa tarpeettomasti.
- Aamupäivähän menee joka tapauksessa kiinteästi omien asukkaiden kanssa. Iltapäivällä on sitten varaa miettiä ajankäyttöä vapaammin. Asiakkaan kohtaaminen ja hänen kanssaan oleminen täällä palvelukeskuksessa on tärkeämpää kuin pölyjen pyyhkiminen tai epäoleellisuudet. Pitää miettiä, mikä on tärkeää, kun asukas on uskottu tänne meidän hoitoon, Laurila painottaa.


Henkilöstölle löytyi muita töitä

Työntekijämäärä Laurilankin osastolla on pienentynyt hänen tulovuodestaan. Mäkikylässä ei enää siirretä potilasta vanhainkotipuolelle yleisiltä osastoilta, kun voimat alkavat hiipua. Niinpä henkilökuntaakin on kannattanut tasata Mäkikylän eri talojen välillä.
- Nythän on taas valtakunnalliset suositukset, joita ei saa alittaa, eli 0,6 hoitajaa asukasta kohden. Meillä se on ollut pikkasen alempi, vaikka minut laskettiin mukaan - mitä nykyisin ei saisi tehdä. Nyt meitä oli osastolla 14, 90-luvun alussa 16-17, Laurila laskeskelee.

Pienelläkin väkimäärällä osasto on pärjännyt organisoimalla, hyvällä asenteella ja yhteistyöllä.
- Hoitotyössä on ikuisuuskysymys, että meitä on liian vähän. Sitten työt vain suunnitellaan niin, että ne ehtii työvuoron aikana tehdä.

Uudet hoivatyön suuntaukset ovat lisänneet vaatimuksia vanhusten ehdoilla toimimiseen.
- Mutta se on toisaalta palkitsevaa. Kun on omahoitaja-järjestely, niin omahoitaja saa suunnitella ja ideoida omaisten kanssa. Se ei ole välttämättä rasite vaan tuo rikkautta työhön. Eihän meillä kuitenkaan koko se kahdeksan tuntia ole juoksemista, onhan siinä rauhallistakin aikaa, Marketta Laurila kertoo.

Mäkikylän vanhainkodin henkilöstöä Laurila kuvailee pääasiassa hyväksi.
- Tähän pitää sitoutua ja tätä pitää haluta tehdä. Ne, jotka eivät sovellu sellaiseen, hankkiutuvat muualle. Kaikillahan hyvät ja huonot päivät vaihtelevat, mutta periaatteessa työyhteisö on hyvä - Laurila kuvailee.

Mäkikylän vanhainkoti on kiinnostanut myös nuoria hoitajia. Moni on ensin ollut opiskeluaikana siellä harjoittelussa ja tullut valmistuttuaan tuttuun paikkaan töihin.
- Minulla on se käsitys, että vanhusten arvostus on nuorten keskuudessa noussut, Laurila sanoo.

Vanhainkodin henkilöstölle taattiin työn jatkuminen toisaalla heti ensimmäisessä palaverissa. Osa hakeutui oma-aloitteisesti toisiin töihin kaupungin sisällä. Loppuun asti pysyneillä on tieto, minne he siirtyvät. Osa jää Mäkikylään, joku siirtyy Kotiharjuun, joku Jaalaan - eri puolille isoa Kouvolaa. Kotipalveluihin lähteekin tässä vaiheessa vain yksi, vaikka alussa kerrottiin, että juuri avopalveluihin tarvitaan työntekijöitä vanhainkodiltakin.
- Päätöstä vanhainkodin lopettamisesta perusteltiin sillä, että panostetaan kotihoitoon. Kauhean moni ei sinne halunnut, mutta yks kaks kotihoidon paikkoja ei ollutkaan, Marketta Laurila ihmettelee.

Tehostettuun hoivapalveluun siirtyminen säästää kaupungin rahaa

Asumispalvelujohtaja Ulla Leskijärvi

Kun valot sammuvat Kuusankosken vanhainkodista, pohjoiseen Kouvolaan jää enää Jaalan vanhainkoti 17 paikkansa kanssa. Muu ympärivuorokautinen hoito on tehostettua palveluasumista. Vanhainkoteja jää koko Kouvolaan vielä muutama, Valkealakotiin ja Kotiharjun palvelukeskukseen. Myös Anjalakoti ja Sippolakoti ovat pieniä vanhainkoteja.
- Mutta ainakin Jaalan vanhainkotipaikat on tarkoitus muuttaa tehostetuksi palveluasumiseksi - sen suunnittelu alkaa 2015, kertoo asumispalvelujohtaja Ulla Leskijärvi, joka vastaa Kouvolan pohjoisen alueen ympärivuorokautisesta hoidosta.

Leskijärvi sanoo, että tehostetun palveluasumisen ja vanhainkodin eli laitoksen eron huomaa arjessa vain kustannusten hoitamisessa.
- Tehostettu palveluasuminen on avohoitoa, siinä asukas on vuokrasuhteessa ja ostaa tarvitsemansa palvelut erikseen. Palvelumaksu määräytyy myös asukkaan tulojen mukaan: mitä suuremmat tulot, sitä korkeammat maksut. Vähintään 170 euroa kuussa jää asukkaan omaan käyttöön.

Kuntien intoa muuttaa vanhainkodit tehostetuksi palveluasumiseksi vauhdittaa Leskijärven mukaan hinta.
- Valtio tulee enemmän mukaan tehostetun palveluasumisen kuin vanhainkodin kustannuksiin. Avohoidossa suuri osa asukkaista saa vuokraan asumistukea. Olemme jo monta vuotta odottaneet lakia tai asetusta siihen, miten tehostetun palveluasumisen maksut määräytyvät. Nythän kunnat saavat itse päättää sen. Laitoshoidon hinta, 85% eläkkeestä, on asetuksella määrätty ja kaikkialla Suomessa sama, Ulla Leskijärvi selvittää.

Mäkikylän asukkaiden talous menee tiukemmalle heidän muutettuaan Mehiläiseen.
- Kun käteen jäävästä 170 eurosta maksaa lääkkeet, se pienentää käyttövaroja. Maksukatto toki rajaa lääkeskustannukset noin viiteenkymppiin kuussa, Leskijärvi laskee.

Ei loppuelämää sairaalasängyssä

Viime vuosien suuntaus vanhusten asumisen järjestelyissä on perustunut ajatukseen, ettei kenenkään tarvitsisi viettää loppuelämäänsä sairaalassa. Mutta tarkoittaako se vanhainkoteja, siis laitoshoitoa, vai esim. terveyskeskuksen vuodeosastoja?
- Varmaan juuri terveyskeskussairaaloita. Siellähän huoneissa on 2-4 potilasta, ja esim. meillä Mäkikylän vanhainkodissa suuri osa oli jo yhden  hengen huoneissa.

Maan hallitus hämmensi vanhusten ja omaisten mieliä esittäessään vuodenvaihteessa, että yhä enemmän pitäisi luopua laitoshoidosta ja hoitaa vanhukset kodeissa. Laitoshoitoonhan pääsee vain, jos ei enää selviä kotona.
- Ajatus oli ehkä se, että vanhuksille pitää varhaisessa vaiheessa antaa niin paljon tukea kotiin, että he voisivat asua kotona mahdollisimman pitkään. Vasta viimeisimmässä vaiheessa tultaisiin ympärivuorokautiseen hoivapalveluun. Meiltäkin lähti Mehiläiseen asukkaita, jotka ovat olleet vanhainkodissa 10 vuotta. Se on hirveän pitkä aika, mutta ennen tultiin niin hyväkuntoisina laitokseen, kertoo Ulla Leskijärvi.

Esitys tehtiin säästömielessä, koska laitoshoito on kallista.
- Laitoshoitoa on kuitenkin jo purettu monissa kunnissa. Epäilen, että siitä ei enää saada säästöä siinä määrin kuin hallitus toivoo, asumispalvelujohtaja Leskijärvi pohtii.

Kouvolassa on sitä paitsi jo panostettu varhaiseen tukeen.
- On palveluohjausta, gerontologista sosiaalityötä ja kotihoitoa pyritään tehostamaan. Kun meiltä Mäkikylästä vapautuu vanhainkodin työntekijöitä, heitä halutaan kotipalveluun. Tänä vuonna noita avohoidon vakansseja ei vielä täytetty säästösyistä, Leskijärvi kertoo.

Lisää muutoksia tulossa

Kouvolassa hoivakotipaikkaa jonottaa tällä hetkellä yli sata vanhusta. Akuuteissa tilanteissa asukkaille järjestyy lyhytaikaispaikka, ja jotkut jäävät odottamaan vakituista paikkaa siinä. Mutta iso joukko vanhuksia on väärässä ympäristössä.

Suma purkautuu hiljalleen. Osa Kouvolan vanhustenhoidon muutoksista muuttaa myös vanhusten elinympäristöä, osa vain maksukäytäntöjä - asukkaille kalliimpaan mutta kaupungille halvempaan suuntaan.
Viime syksynä Keltakankaan hoivakoti entisessä sairaalarakennuksessa lopetettiin, ja asukkaat siirtyivät Mehiläisen hoivakotiin Myllykoskelle. Tänä keväänä Kaunisnurmen vanhainkoti muuttuu tehostetuksi palveluasumiseksi. Marjoniemessä sulkeutuu terveyskeskuksen yksi vuodeosasto, ja sieltä potilaat siirtyvät remontoituun ja pian avattavaan Harjukotiin. Toistaiseksi Valkealakoti ja Harjukoti jäävät vanhainkodeiksi.

Kuusankosken vanhusten asumisesta myös täällä:

Kunnalliskodin historiaa:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/kunnalliskodista-se-alkoi.html

Kustaankoti - uusi hoivapaikka keskustassa:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/kustaankoti-paasi-ripeasti-arkirytmiin.html

Eero Niinikoski: Kotiseutu on se mikä näkyy ikkunastasi

Jos henkilö on kulttuurineuvos, hänestä uskoo helposti innostuksen vanhojen kirjojen pelastamiseen tai tehdasmuseon ajamiseen maailmankartalle. Sen sijaan ei heti arvaa, että hänen sydämensä - ja vatsansa - roihuaa myös läskisoosille. Eero Niinikoski on monen toimen mies.

Vuonna 2014 Eero Niinikoski on eläkkeellä. Tai ainakin melkein. Tai ainakaan hänellä ei ole samaa määrää luottamustehtäviä kulttuuriorganisaatiossa kuin ennen. Tarkemmin ajatellen tämä henkilö tuskin koskaan jää eläkkeelle kulttuurin parissa toimimisesta, oli se sitten virallisempaa tai itsenäisempää. Joka tapauksessa nytkin olemme Eero Niinkosken työpaikalla, Kymin teollisuusoppilaitoksen juhlakerroksessa, jossa on vielä jonkin aikaa UPM:n kulttuurisäätiön toimisto.

Niinikosken vaimo Heleena on pakannut juttutuokiota varten miehensä mukaan eväskorin. Eero kaataa mukeihin rooibosta, joka on itse ostettu pariskunnan Etelä-Afrikan matkalla. Maailman kiertämisestä tuonnempana, nyt yritän keskittyä hahmottamaan tämän ulkonaisesti rauhallisen miehen levottomia liikkeitä elämän virrassa.

Suurten ikäluokkien lapsi

Eero Niinikoski syntyi heti sodan jälkeen vuonna 1945 rakennusmestari Eino Niinisen perheeseen. Isä Eino oli tullut Kuusankoskelle 20-luvun lopulla ja toiminut Kuusankosken Osuusliikkeen rakennusmestarina ennen kuin siirtyi kunnan palvelukseen. Vuonna 1931 rakennettiin kunnanvirastoa, ja Niinisestä tuli töitä valvova mestari. Siinä virassa hän oli eläkkeelle jäämiseensä saakka vuoteen -65, joskin virka jossain vaiheessa muuttui rakennustarkastajan viraksi.
- Isän hobbyna oli piirtää taloja, hän piirsi niitä satoja.  Hän oli erityisen kiinnostunut piirtämään funkistyylisiä omakotitaloja. En muista oikeastaan isää lapsuudessani muualla kuin piirustuspöydän ääressä. Jos minulla oli hänelle asiaa, kävin hoitelemassa sen piirustuslaudan vieressä.

Eino Niininen piirsi myös julkisia rakennuksia, mm. uuden hautausmaan siunauskappelin. Sitä varten hän kiersi paljon tutkimassa vastaavia rakennuksia muualla.

Niinisen pariskunnalla oli jo kolme poikaa ennen Eeroa. Perheen vieraskirjassa on vuoden -44 syksyllä merkintä, jossa hän toivottaa kaikki Einonpäivän viettäjät seuraavana keväänä tervetulleiksi pienen tytön ristiäisiin.
- Se pieni tyttö olen nyt sitten minä. Neljättä poikaa perheeseen ei ilmeisesti olisi haluttu, Eero nauraa.

"Ai täällä on ammattikoulukin?"

Keskustan kansakoulu oli Eeron ensimmäinen opinahjo. Sen neljännellä luokalla hän kuuli ensimmäistä kertaa, että paikkakunnalla on ammattikoulu. Nykyinen työympäristö näyttäytyi pikku-Eerolle hiukan epäilyttävässä valossa. Siihen aikaan oppikouluun piti pyrkiä.
- Minulle sanottiin, että jos et pääse oppikouluun, "joudut" ammattikouluun. Kauheasti askarrutti, että onko se sitten niin hankala kohtalo, jos sinne joutuu.

Oppikouluaikana Eerolle selvisi, että ammattikoulun lisäksi paikkakunnalla toimii myös ruotsinkielinen koulu. Mutta varsinaisesti koulujen erot alkoivat näkyä, kun Kuusankoskella järjestettiin ensimmäiset nuorten kunnallisvaalit vuonna 1962.
- Silloin oli mm. oppikoululaisten vaaliliitto ja ammattikoululaisten vaaliliitto. Ruvettiin jo vähän katsomaan, että aha, me ollaan tämmösiä porukoita.


Eero siis pääsi oppikouluun ja kävi sitä ensimmäiset puoli vuotta, syyslukukauden -56, vanhassa oppikoulussa Marskinkadulla. Myöhemmin talossa toimi nikkariverstas.
- Siinä oli Pippilä, eli me kaikkein pienimmät. Isot olivat isossa koulussa, jossa me pienetkin kävimme aamuhartauksissa. Tammikuussa -57 kannoimme pulpetit Pippilästä uuteen taloon Valtakadulle.

Muutosta uusiin tiloihin tosiaan järjestettiin tapahtuma, jossa oppilaat kantoivat - kuka mitäkin apuvälinettä käyttäen - pulpetit mukanaan.
  
Kulttuurikuohuntaa jo teinivuosina    

Oppikoulusta Eerolle jäi parhaiten mieleen rehtori Akseli Kilkki.
- Hän seurasi elämääni myöhemminkin. Hänelle meni Kymiyhtymä-lehti ja siitä hän luki tekemiäni juttuja ja soitteli kommenttejaan minulle. Yli 90-vuotiaana hän tuli Kuusankoskelle ikäihmisten porukan matkanjohtajana. Hän halusi näyttää ammattikoulun, ja täältä jatkettiin Verlaan. Pois lähtiessään hän kaivoi berberinsä povitaskusta puolen litran konjakkipullon, joka oli kääritty joulupaperiin. Akselihan oli ollut alkoholiliikkeessä töissä ja osasi kääriä pullon oikeaoppisesti. Olen nauranut, että harva sitä rehtoriltaan viinapulloa on saanut.

Niinikoski muistelee vanhaa rehtoria lämpimin tuntein, vaikka tämä osasi hyvin jyrätä nuorten ideat.
- Teinikunnan puheenjohtajana kävin usein esittämässä ideoitamme rehtorille. Hän osasi aina nätisti torjua ne, en minä koskaan saanut mitään läpi. Kerran esimerkiksi yritin ehdottaa, että mielestämme eräs opettaja pitäisi siirtää kokonaan toisiin tehtäviin. Ei onnistunut, Niinikoski nauraa silloista yritteliäisyyttään.

Äidinkielenopettajat Pönttö - Annikki Suhonen - ja Pökki - Terttu Linkokivi - ovat myös jääneet mieleen oppikouluajoista.
- Pönttö oli vakuuttunut, että minä en tule saamaan ylioppilaskirjoituksista aineesta yhtään mitään. Ällän kuitenkin kirjoitin. Siihen auttoi se, että kuudennella luokalla rupesin avustamaan lehtiä. Kirjoitin elokuva-arvosteluja ensin Kuusankosken Sanomiin ja sitten Kouvolan Sanomiin. Olin kiinnostunut elokuvista alle 10-vuotiaana ja isompana keksin, että niitä voi arvostellakin. Siitä sai ilmaisen lipun!

Kouvolan Sanomissa Eero sai kulttuuritoimittaja Antti Sepältä ensimmäiseksi tehtäväkseen arvostella kohutun tanskalaiselokuvan Pukki paratiisissa.
- Pönttö otti minut puhutteluun luokan eteen. Arvostelu luettiin ja Pönttö kysyi "Miden sinä void däsdä midään ymmärdää?" Olen ajatellut, että hän oli viisas ihminen - en todellakaan voinut ymmärtää elokuvasta yhtään mitään, Niinikoski hekottelee.

"Miten järjestetään näyttely?"

Eero harrasti kouluaikaan myös näyttämötaiteita, olosuhteidenkin pakosta.
-Teatterin esimakua sain kouluaikana, kun konsuihin piti tehdä ohjelmaa. Nykyinen Putous ei ole siihen verrattuna mitään - me teimme samat älyttömyydet jo kakarana, Niinikoski leveilee.

Todellisuudessa teinit tekivät esityksensä huolella. Eero tilasi pienoisnäytelmiä tekstejä vuokraavilta teatterijärjestöiltä, ja ne harjoiteltiin esityskuntoon. Samaa aloitekykyä osoittaa taidenäyttelynkin järjestäminen. Nuorten kuntavaalien jälkeen Eero valittiin nuorten kauppalanhallituksen puheenjohtajaksi. Hän ajatteli, että pitää tehdä jotain näkyvääkin ja ehdotti porukalle taidenäyttelyn järjestämistä. Ongelma oli ainoastaan se, ettei nuorimies tiennyt, miten taidenäyttely järjestetään.
- Mutta tiesin, että paikkakunnalla on taiteilija Esko Tirronen. Soitin hänelle ja kysyin, miten taidenäyttely kasataan. Hän vastasi: "Hanki tauluja."

Tirronen antoi muutaman nimen, joilta voi tauluja kysellä, ja Eero soitti näille. Sitten tauluja alkoi tulla taiteilijoilta Kuusaan Matkahuoltoon, ja niistä pantiin näyttely pystyyn pienteollisuustalolle. Niinikoski kiittelee vieläkin onneaan tapahtumasarjan seurauksista, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä pitkälle aikuisuuteen.
- Tirronen mainitsi kaikki kaverinsa, "Maaliskuulaiset", informalistit, joista tuli professoreita ja akateemikkoja. Silloin jo opin tuntemaan Ahti Lavoset ja kumppanit - nimet jäivät mieleen. En minä niistä tauluista mitään ymmärtänyt, mutta nyt niitä on meidän kokoelmissa, Niinikoski päivittelee.

Tampere korvasi Puolan

Elokuva kiinnosti nuorta Eero Niinistä niin paljon, että hän ajatteli lähteä Puolaan Lodzin kuuluisaan filmikouluun.
- Pelkäsin kuitenkin, että huonolla lyhyellä saksallani en pysty puhumaan mitään ja puolaa en tule oppimaan. Niinpä pyrin ja pääsin Tampereelle teatterikouluun, dramaturgipuolelle. Se oli korvike Puolalle.

Armeijan Niinikoski kävi Lahdessa, ja sitten alkoi opiskelu. Näihin aikoihin osuu myös sukunimen muuttaminen. Miksi Niininen vaihtui Niinikoskeen?
- Vaihdoin sukunimeni lähtiessäni opiskelemaan v. 1967. Syynä oli se, että Niinikoski on sukumme vanha nimi ja isäni aina toivoi, että pojat ottaisivat alkuperäisen nimen käyttöön. Isäni oli Niinikoski aina siihen saakka, kun tarvitsi virkatodistusta, jolloin Teiskon kirkkoherra syystä tai toisesta kirjoitti papereihin Niininen, eivätkä kuuliaiset hämäläiset lähteneet sitä oikaisemaan. Sukutalomme nimi oli ja on edelleen Niinikoski. Näin kuusaalaisittain voin tunnustaa senkin, että jollakin tavalla nimenmuutosta vauhditti myös sellainen pieni seikka, että monien tuntema posti-Manne huuteli pyöränsä selästä aina minut nähdessään "niin niin Niiniin..."

Pääkonttorin aarnikotka

Opiskelujen aikana Eero Niinikoski tuli Kuusankoskelle kesätöihin, vuosi oli 1969.        
- Sille retkelle sitten jäin, kun töitä oli. Sen takia en koskaan valmistunut. Olin ensin kesätoimittajana yhtiön omassa lehdessä, ja tiedotusosaston tehtävä oli myös hoitaa tiedotusta ulospäin. Lehtityö oli tuttua kesältä -65, jonka olin Kouvolan Sanomissa kesätoimittajana. Ja senttasinhan minä myös Kuusankosken Sanomiin.

Yhtiöllä oli pian tarjolla muutakin tehtävää, pr-hommia ja kansainvälisiä tehtäviä. Ne pitivät Niinikosken kiinnostuneena työelämästä enemmän kuin opintojen jatkamisesta. Kaikkea piti kokeilla:
- Siinä vaiheessa haaveilin vähän radiotoimittajankin urasta. Liljannon Penahan minua testasi ja hyväksyikin, mutta en sitten koskaan tullut taloon vakituiseksi - avustajaksi kylläkin.

Tampereen opintoja kertyi neljä vuotta. Teatteriopintojen lisäksi hän löysi aineyhdistelmäänsä kaikkea kivaa:
- Lehdistö- ja tiedotusoppia, suomen kieltä, sosiaalipsykologiaa, mitä vain ehdin. Mutta ei mikään opiskelu mene hukkaan, ei olisi haitannut vaikka olisin opiskellut arkeologiaa.

Tiedottajanakin elokuvien kimpussa

Seuraava työsarka yhtiössä oli tiedottajan homma. Vuonna -74 sitä seurasi tiedotuspäällikön tehtävä.
- Olen jälkeenpäin ihmetellyt, miten niin iso firma uskalsi niin nuoren miehen semmoiseen virkaan laittaa - olin 29-vuotias, ja intoa oli. Suurimmillaan meidän osasto paisui niin että meitä oli toistakymmentä.Oli pr-väkeä, Pihkalan Kalevi teki elokuvia - tai yhdessähän me niitä teimme, kun olin niin elokuvasta kiinnostunut.

Elokuva vie miestä edelleen. Ensi kesäksi hän kaavailee Verlan Vilmivestaria. Siellä esitetään kuusi lyhytelokuvaa, joiden teossa Niinikoski on ollut mukana.

Takaisin 70-luvulle. Alkuun tiedotusosasto toimi pääkonttorissa. Mutta tilat kävivät pieneksi, ja osasto
 siirrettiin Niementielle.

"Kuusankoskelta en lähde"                        

Pääkonttori

Niinikoski muutti takaisin pääkonttoriin vuonna -86, kun hänestä tehtiin apulaisjohtaja. Hänelle tulivat johtoryhmän sihteerin tehtävät ja yhdessä vaiheessa markkinointiviestintä.
- Näitä hommia tein aina vuoteen -98, ja siinä oli koko ajan organisaatiomuutoksia. Välillä haluttiin, että menisin Helsinkiin, mutta minä en halunnut. Olin kuusaalainen ja halusin olla kuusaalainen. Tiesin, ettei Helsingissä ole kuitenkaan mitään kivaa.

Isot yritysfuusiot toivat firmaan paljon tavaraa, ja pääjohtaja Juha Niemelä osoitti Niinikoskelle jälleen uuden tehtävän.
- Hän kysyi, olisiko minulla kiinnostusta pitää huolta yhtiölle kertyneestä taiteesta, arkistoista ja museoista. Sanoin, että passaa, jos saan tehdä työtä täältä käsin. Niemelä nimitti minut loppuvaiheessa kulttuurijohtajaksi. Jännä juttu, että olen koko työurani saanut tehdä aika pitkälti sitä mitä haluan. Ja olen tehnyt kaiken maailman asioita, kulttuurineuvos huomaa selvästi tyytyväisenä.

Moni tuli tässä vaiheessa kysymään, mitä Niinikoski tekee työkseen.
- Vastasin tekeväni kaikkea sitä mitä muut eivät ennätä tai viitsi tai osaa. Kysely yleensä loppui siihen.

Siihen aikaan, kun Verlaa museoksi juonittiin

Verlan tehdas on seurannut Niinikoskea - tai kummin päin vain - koko hänen uransa ajan. Vuonna -69 hän oli todistamassa tilaisuutta, jossa Verlan pahvitehdas museoitiin.

Sehän oli Veikko Talven suuri suunnitelma. Kun tytäryhtiö Starin johtokunta tuli kesävierailulle vuonna -69, Veikko Talvi sai järjestää heille ohjelmaa. Hän arveli, että vanhat engelsmannipapat voivat olla kiinnostuneita vanhoista tehtaista: viedään heidät Verlaan.
- Veikko ei ollut vierailulla mukana, mutta hän oli antanut silloiselle nuorelle hallintojohtajalle Olof Hernbergille valmiit vuorosanat. Jos vieraat kysyisivät kuuman kysymyksen museosta, siihen piti vastata tietyllä tavalla. Kysymys tuli!  Vieraiden nokkamies, päätään pidempi muuta seuruetta, ihmetteli, eikö meille ollut tullut mieleen, että tästä saisi museon. Silloin johtajamme tuli takarivistä ja sanoi: "Meillä on kaikki suunnitelmat valmiina." Mika Tiivola, firman hallituksen puheenjohtaja ja Kurt Swanljung, toimitusjohtaja, katsoivat toisiinsa ja sanoivat: "Aivan niin, näinhän me olemme jo pitempään ajatelleet." Samana iltana perustettiin museotoimikunta.

Veikko Talvi oli jo vuonna -66 tehnyt ensimmäisen kirjallisen ehdotuksen museoinnista, mutta siihen ei reagoitu. Se oli liian uusi ajatus. Eerolle paikka tuli pian tutuksi juttukeikkojen kautta.
- Kyllösen Heli verlalaisena opasti minua paljon. Siihen aikaan Verla kuului sosiaaliosastolle, koska sinne tuli lomakylä. Pukkilan Eskokin - pääopas - oli sosiaaliosaston kirjoissa.

Eero Niinikoski tuli aikanaan myös Veikon tilalle Verlan hallintokuntaan.

- Mutta -86 sain Verlan kokonaan omaan organisaatiooni.

Niinikoski teki Verlasta filmin, teki esitteet ja hoiti mainonnan. Ensimmäinen versio siihen oli olemassa mutta viimeistelemättömänä.
- Verlan filmin toteuttivat Veikko Talvi ja Tauno Kapari v. 1964. Materiaali jäi kuitenkin arkistoon. Kun museointipäätös tuli 1969, minä sain tehtäväkseni etsiä filmille leikkaajan. Lisäksi hoidin elokuvan musiikkitoimituksen eli etsin levyiltä sopivat musat. Veikko teki selostuksen, Niinikoski täsmentää.

Intendentti-Niinikoskesta tuli vähitellen Verlan patruuna. Nyt eläkkeelläkin hän kuuluu edelleen Verlan hoitokuntaan.
- Maailmanperintökohteella pitää olla hoitokunta. Meillä siihen kuuluu UPM:n lisäksi edustajia mm. Museoviraststa ja KSS:stä.

Säätiössä jos toisessakin                            

Koskelan aarnikotka

UPM:n palveluksesta Eero Niinikoski jäi eläkkeelle vuoden 2008 lopussa. Hän jatkoi UPM Kymmenen kulttuurisäätiössä.
- Säätiö perustettiin vuonna 2006. Se on luonteeltaan taidesäätiö, ja yhtiö antoi sille 800 arvoteosta ja osakkeita ja rahaa, millä hoitaa niitä. Alussa olin toiminnanjohtaja - virallinen titteli oli asiamies - ja hallituksen sihteeri. Kun viime lokakuussa jäin pois toiminnanjohtajan tehtävästä, minut valittiin hallituksen jäseneksi.

Eivätkä säätiöt tähän lopu. Vuonna 2007 seitsemän suuryritystä perusti Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen. Sen näkyvin toimintatapa on järjestää Amos Anderssonin museoon vuosittain näyttely.
- Säätiölle tuli työvaliokunta, ja olin pitkään sen puheenjohtaja. Se oli työllistävää aikaa. Näyttelyiden järjestäminen edellyttää osallistumista joka kokoukseen. Helsingissä sai laukata riittävästi, liikaakin.

Yksi vuosi vierähti pääasiassa Helsingissä, kun yhtiö teki Taidehalliin näyttelyä Metsän henki.
- Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon työtä on yhdessä näyttelyssä. Laskin, että olen järjestänyt noin 130 näyttelyä. Siinä ovat mukana paperitaidenäyttelyt Kymen paviljongin Paperitaidegalleriassa.

Omat ja toisten kirjat

Niinikoski teki Metsän henki -näyttelystä kirjankin. Hänen käsistään on lähtenyt monta muutakin teosta, mm. Aarnikotka, Verla, Kymin Virkamiesklubi (historia), Kymijoki (toim), kaksi Kuusankoski-aiheista kirjaa. Nyt hän väläyttelee uusia kirjaideoita, melkein lupaa jotain kansien väliin Ukko-Pekasta ja kuvakirjaa Kuusankoskesta - vanhoista kuvista koostettuna. 
- Näistä erityisen työläs oli Kymijoki-historia, jota en kirjoittanut vaan toimitin. Sain syliini kolme mappia käsikirjoitusta pyynnöllä "Tee tästä kirja". Teksti oli editoimatonta ja sitä oli puolet liikaa. Asian teki vaikeaksi se, että sain tekstit tammikuussa, kirjoittaja sairastui vakavasti ja odotti, että kirja valmistuu. Keväällä hän kuoli pois, mutta vedokset sylissään. Vanhana sissinä hän eli niin kauan että näki, että saan kirjan valmiiksi. Hän oli Ossi Seppovaara, tohtori ja sotilas. Hän osasi vanhaa ruotsia, venäjää - oli löytänyt arkistoista kaiken maailman lähteitä, ja kaikki oli mapeissa.

Toimitustyö ei ole helppoa, vaikkei itse ole tarvinnut aineistoa hankkiakaan.
- Se oli minulle tuskaa. Joka aamu tammikuun ja toukokuun välillä heräsin aamuviideltä tekemään kirjaa, jatkoin kahdeksaan ja läksin töihin. Talossa oli aamuvarhaisella hiljaista työskennellä.

Vuonna 2012 Kaakkois-Suomen taidetoimikunta myönsi Eero Niinikoskelle Taiteen puolesta -palkinnon. Tilaisuuden kiitospuheessa hän ihmetteli ääneen, miksei puheen pitämistä osata arvostaa.
- Tein sitä työssäni ja olen tehnyt vapaa-ajallani.  Nykyinen media ei edes tiedä, mitä on puheiden pito. Jos lehdessä kirjoitetaan tilaisuudesta, siinä kyllä mainitaan kuka soitti harmonikkaa, mutta ei kerrota puheesta mitään. Ei auta vaikka kuka sen puheen pitäisi. En ole keksinyt, miksi näin on. Tästä seuraa tietysti myös se, että sille hanuristille maksetaan mutta puhujalle ei, Niinikoski vinoilee. 

Jos Niinikoski on joskus saanut puheistaan palkkion, se on kiidätetty vanhojen kirjojen pelastamiseen.
- Minullahan on Pelasta kirja -rahasto. Sinne pyydän osoittamaan rahat, jos puheesta on palkkio luvassa. Sen kyllä järjestäjät kelpuuttavat kohteeksi, oikein innostutaan kun ei tarvitsekaan maksaa henkilölle!

Toden totta, merkkipäivänään Eero Niinikoski perusti rahaston vanhojen kirjojen pelastusoperaatioon. Näin siitä kirjoittaa Kansalliskirjasto, jonka yhteydessä rahasto toimii:
Eero Niinikosken 5.8.2005 olleen merkkipäiväkeräyksen tuotolla perustettiin lahjoittajan nimeä kantava nimikkorahasto, jonka tarkoituksena on tukea Kansalliskirjaston kulttuuriperintöä.
  Tähän mennessä kulttuurineuvoksen kirjarahasto (katso lisää: http://www.rahasto.kansalliskirjasto.fi/kp_lahjoitukset.php?fnd) on pelastanut kaksi Agricolan teosta - seitsemästä kaksi. Niiden lisäksi on pelastettu Suomen vanhin kirja Missale Aboense, vuodelta 1488. Kirjat digitoidaan ja korjataan.
- Tarkoittaa, että sen jälkeen kun ne on digitoitu, niihin ei enää ihmiskäsi koske Tämä tapahtuu Mikkelissä, jossa toimii Kansalliskirjaston konservointi- ja digitointilaitos.

Arkisto ja puoti menetettiin                     

Ammattikoulun juhlakerroksen lämpiössä

Eerolan arkiston siirto Valkeakoskelle on Eero Niinikosken mielestä tappio varsinkin paikallisille arkiston käyttäjille.
- Ainoa hyvä puoli siinä on se, että aineisto on tiloissa, joissa niitä hoidetaan. Saahan sieltä sähköpostitse aineistoa tai menemällä itse paikalle. Ei se silti ole sama asia kuin jos arkisto olisi täällä.

90-luvulla ammattikoulun tiloissa toimi myös UPM:n paperipuoti. Hyvän alun jälkeen se suljettiin puolentoista vuoden kuluttua avaamisesta. Miksi ihmeessä?
- Se vain sattui sellaiseen hassuun saumaan, että paikallisjohto vaihtui. Kun puoti oli edellisen johtajan silmäterä mutta ei seuraavan, niin sen tietää miten siinä käy. Se oli juuri pääsemässä hyvään vauhtiin. Ei se mikään kultakaivos ollut, mutta ei siitä sellaista ollut ajateltukaan. Se toimi hyvin Verlan ja Paperitaidegallerian kanssa, Niinikoski harmittelee.

- Mutta vielä aion siitäkin teemasta kirjoittaa, mielessä on pieni kirja Paperigallerian 20 vuodesta, Niinikoski kaavailee.

Niinikoskia siellä ja täällä

Kaiken työelämän ohella Eero Niinikoski on ehtinyt viettää perhe-elämääkin. Ensimmäisen avioliiton hän solmi luokkatoverinsa Ulla Talven kanssa. Toisen vaimonsa Terhin kanssa Eerolla on kolme lasta. 
- Terhi oli Posti- ja lennätinhallituksen tiedottaja ja valtionhallinnon tiedottajien vetäjä. Niissä tehtävissä hän järjesti retkeä Kuusankoskelle ja Verlaan. Hän tuli kuin tuulispää, ja melkein sille matkalle hän jäi. Minä olin eronnut..., Niinikoski kertoo pilke silmässä. 

Eero arvelee, että hänet tunnetaan nykyisin paremmin Risto Niinikosken isänä kuin itsenään. Hän kertoo naureskellen Riston hankkimasta koirasta ja sen takia pidetystä isyyslomasta, päivittelee pojan työmääriä mutta on selvästi iloinen tämän hienosta urasta rumpalina.
- On tullut yksi bändi lisää, Egotripin kanssa soittaminen käynnistyy pikku hiljaa, hän on mukana kun avovaimo Hanna Pakarinen esiintyy. Hän on ollut Jari Sillanpään kiertueilla, Samuli Edelmanin kanssa samoin. Tietysti Tartu mikkiin ja Vain elämää -sarjat ovat tehneet poikaa tunnetuksi suurelle yleisölle myös, isä toteaa.

Isä-Eero on seurannut tiiviisti poikansa tekemisiä ja nähnyt yhteydet nuoruuden soittoharrastuksiin.
- Jännä huomata, että kun hän täällä Kuusankoskella oppi seurakunnassa gospel-musiikin, niin hän on ollut Edelmanin virsilevyissä mukana. Nuorenahan hänen soittimensa oli trumpetti, josta hän suoritti musiikkiopistossa tutkinnon. Sinä päivänä kun tutkinto oli valmis, pilli pantiin laatikkoon ja ostettiin osamaksulla rummut, Eero muistelee.

Eero sponsoroi rumpujen ostoa mutta vaati vastapalvelukseksi koti- ja pihatöitä. Myös pikkuveli Matti osoitti tulevaisuuden ammattinsa elkeitä tiedustellessaan, voiko polkupyörää pantata. Matti valmistui Turun Kauppakorkeakoulusta, ja muutaman Helsingin-vuoden jälkeen hänet pyydettiin takaisin Turkuun, entiseen opinahjoon laskentatoimen lehtoriksi.
- Viime vuonna hän sai opiskelijoilta vuoden opettaja -tittelin. Arvostan titteliä kovasti, kun hänen pääaineensa on tilintarkastus - ei ehkä kauhean suosittu aine. Matti on humanisti, lukee hirveästi ja olisi halunnut opiskella humanistisia aineita. Me kuitenkin sanoimme, että katso nyt vähän vanhempiasi, ei näillä aineilla saa mitään aikaan. Matti meni viime kesänä naimisiin. Harkitsevaisena miehenä hän viimein löysi puolison samasta orkesterista, jossa itse soittaa käyrätorvea, Eero hymyilee.

Eriikka-tytär on sairaanhoitaja, asuu Järvenpäässä ja työskentelee Kustaankartanossa. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 8-vuotias Elina ja 10-vuotias Juulia. 
- Tytöt kokeilevat soittamista pianolla, viululla ja rummuilla - niissä tukena voisi olla kahdesta enosta "kalju-eno". Toinen enoista on "tukka-eno".

Terhi kuoli kymmenen vuotta sitten ja Eero jäi yksin, kun lapset aikuistuivat sillä hetkellä kun äiti kuoli. Neljä vuotta sitten Eero meni naimisiin Heleenan, silloisen Maunon, kanssa.
 - Tämmönen vanhuuden avioliitto syntyi tutun henkilön kanssa. Tietysti meitä yhdisti se, että molempien puolisot olivat kuolleet syöpään. Tunnettiin varsin hyvin, ei siinä vieraan kanssa menty naimisiin.

Heleenan kanssa Eero on matkustellut ympäri maailmaa. He ovat käyneet Kiinassa, Intiassa, Kuubassa, Etelä-Afrikassa, Kaliforniassa.
- Etelä-Afrikka oli näistä eksoottisin. Omassa matkustushistoriassani myös Singapore ja Brasilia ovat  jääneet mieleen. Keväällä minut on kutsuttu suomalaisten matkalle Maltalle luennoimaan.

Läskisoosia  hervottomassa herraseurassa           

Lämpiön oviverhon aarnikotka

Onhan Niinikoski johtanut Paasikivi-seuraakin, jolla on taas jotain suunnitelmia ammattikoululle. Mutta on hän sitten eksynyt läskiveljienkin joukkoon. Viime syksynä hän kirjoitti  historiikin Läskisoosin ja tuppipottujen lumo - Läskisoosin Ystävät ry 1992-2012. Kulttuurineuvos on antautunut suun ja vatsan iloille siinä määrin, että läskiveljet ovat ojentaneet tällekin jäsenelleen yhdistyksen standaarin. Miesjoukkio näyttää seikkailevan pitkin Etelä-Suomea hyvän läskisoosin perässä, erilaisia tietoiskuja ja yrityskäyntejä oheen liittäen. Kaikkia yhdistää se, että he pitävät läskisoosista ja että vaimo on yrittänyt kieltää sen syömisen.

Kotiseutufani

Eero Niinikoski taitaa pitää kotipaikkakunnastaan, koska vaati saada tehdä työnsäkin täällä eikä Helsingissä.
- Minä arvostan Kuusankoskea, täällä on hyvä olla ja elää. Tämä on kaunis paikka, täällä on hienoja rakennuksia, täällä on kivoja ihmisiä. Nyt kun on aikaa kulkea kaupungilla, pääsee juttelemaan erilaisten ihmisten kanssa. Kaupan tätien kanssa on aikaa puhella ja tuttuja on joka puolella, se on ihan kivaa. Joku on joskus kulkenut kanssani ja kysynyt, eikö minua häiritse kun joku aina nyhtää käsipuolesta. Olen kysynyt että miten niin, en ymmärrä kysymystä, Eero Niinikoski hykertelee.

Kulttuurineuvos miettii hetken ja lisää vähän vakavampana:
- Ei kuusaalaiset ole sulkeutuneita. Ja sitä en ole koskaan ymmärtänyt, että tällä paikkakunnalla olisi luokkajakoa. Minä en ole ikinä siihen törmännyt, en omassa perheessäni enkä työssäni. Kuusankoski on mahtava paikka. Suurkunnasta ei ole kotiseuduksi. Kotiseutu on se, minkä näet oman kotisi ikkunasta ja sen ympäristössä. Jos kysytään mistä olen, olen edelleen Kuusankoskelta ja vasta kun on pakko, sanon verotuskunnan.

Kuuntele Eero Niinikoskea:

http://youtu.be/y-aEIH0UDNw 

http://youtu.be/jHdpGvCqj4I

Yhtiön ammattikoulu henkii 1900-luvun historiaa

Aluksi ammattikoulusta rakennettiin vain keskiosa, sekin kaksikerroksisena.

Itäsiiven torni

Kymin Osakeyhtiön ammattikoulu, Kymin teollisuusoppilaitos, Yhtiön ammattikoulu - rakas lapsi tunnetaan monilla nimillä. Ne kertovat koulun ja rakennuksen vaiheikkaasta historiasta. Rakennuksesta ja ammttikoulutuksesta ilmestyi vuonna 1989 Reijo Virran ja Antero Linkamon teos Kymin teollisuusoppilaitos 1914-1989 - 75 vuotta ammattikoulutusta.

 Perusteellisten historiatietojen lisäksi kirja sisältää runsaasti kuvia upeasta rakennuksesta. Teos kannattaa etsiä käsiinsä, jos tutustuminen teollisuuden ammattiopetuksen edelläkävijään kiinnostaa - me teemme tässä oman aikamatkamme talossa työskennelleen kulttuuripersoonan kanssa.

Kulttuurineuvos Eero Niinikoski, taustalla Eric O. W. Ehrströmin lasimaalauksia

Istumme rakennuksen juhlakerroksessa, yhtiön juhlasalin lämpiössä, seiniä kiertävien freskojen ja ikkunoissa loistavien lasimaalausten keskellä. Isäntänä on kulttuurineuvos Eero Niinikoski, jolla on monen vaiheen kosketus taloon.
- Kansakoululaisena sain ensimmäisen kerran tietää, että omalla paikkakunnalla on ammattikoulu. Kun tulin firmaan töihin tiedottajaksi, tästä tuli yksi työpaikkani. Järjestin tänne tilaisuuksia, ja täällä kävi paljon vieraita. Kolmas vaiheeni talossa on UPM Kymmenen kulttuurisäätiön aika. Säätiön toimisto siirrettiin tänne entiseen rehtorin kansliaan. Toimisto on vielä täällä mutta muuttaa pian Helsinkiin.

Ei heti koulukäyttöön

Ammattikoulua rakennettiin pitkään ja vaiheittain. Arkkitehti Selim A. Lindqvist sai talon piirustukset valmiiksi vuonna 1916, ja rakentamaan päästiin vuonna 1917. Silloin kuitenkin rakennettiin vasta talon keskimmäinen osa, kaksikerroksisena.
- Keskimmäisestä osasta tuli paikkakunnan seuratalo, ei vielä koulua. Varsinainen seuratalo tien toisella puolen oli nimittäin kirkkona. Täällä ammattikoulussa oli iso ja hieno 600 hengen sali, jossa oli jopa elokuvakone. Siellä pidettiin paljon kaiken maailman tilaisuuksia, kulttuurineuvos Niinikoski kertoo.

Virran-Linkamon teos kertoo, että paikkakunnan porvarilliset yhdistykset tarvitsivat oman kokoontumistilan, koska pelättiin työväen seurojen vetävän nuorisoa vasemmistolaisiin järjestöihin, joilla oli jo hyvät kokoontumispaikat.
-  Näinhän se oli: kaikilla kolmella työväenyhdistyksellä oli omat työväentalonsa. Siksi yhtiö teki seuratalon riippumattomien yhdistysten kokoontumispaikaksi. Mutta se siis toimi 10 vuotta seurakunnan tilana, joten ammattikoulun sali muuttui seurataloksi.

Sali muutettiin 1920-luvun lopussa metallipajaksi. Kahden kerroksen korkuinen sali sai välikaton, ja kolmanteen kerrokseen tehtiin nykyinen juhlasali.
- Tästä tuli 30-luvulla ennen kaikkea yhtiön juhlasali ja vähemmän koulun juhlasali. Koulu käytti tätä vain kevät- ja joulujuhlissa. Oppilaat hiipivät tänne hiljaa sukkasillaan.

Oli vuosikursseja, jotka eivät koskaan päässeet käymään tässä salissa. Moni entinen oppilas on vasta vieraskäyntien yhteydessä nähnyt entisen opinahjonsa juhlasalin.
- Tämä ei ollut myöskään jumppasali, niin että verhojen taa olisi piilotettu puolapuut tai muuta rekvisiittaa. Näyttämön takana on erikseen jumppasaliksi rakennettu tila. Jumppasaliin on pihalta oma varsinainen sisäänkäyntinsä. Sinne pääsee toki näyttämöltäkin, mutta yleensä on käytetty tätä omaa ovea, Niinikoski lisää.

Pääsisäänkäynti

Kaksi kuuluisaa hahmoa

Yhtiö halusi juhlasalin seinille kuvat kahdesta Suomen itsenäisyyteen vaikuttaneesta miehestä, Mannerheimista ja Svinhufvudista.  Taidemaalari Eero Järnefelt sai ohjeet maalata Mannerheim valkoisena kenraalina seuraamassa Tampereen valtausta Vehmaisissa ja Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana vuonna 1917. Kuvat syntyivät vuonna 1933.

Svinhufvudin tempaukset herättävät Eero Niinikoskessa ihastusta.
- Mannerheimista on ajateltu elokuvaa. Ei minulla mitään sitä vastaan ole, mutta minusta Ukko-Pekasta pitäisi elokuva tehdä. Hänen tekonsa vavisuttaisivat, jos ne tiedettäisiin. Hän oli järeä henkilö, suomalainen ja suomenmielinen.

Ukko-Pekan periaattellisuus sai keisarin suuttumaan.
- Kun hän eduskunnan puhemiehenä piti avauspuheen, se oli niin järeä, että keisari suuttui ja hajotti eduskunnan - neljästi. Lopulta huolehdittiin siitä, ettei Ukko-Pekkaa enää valittu puhemieheksi eikä uusia vaaleja tarvittu avajaisten jälkeen.

Svinhufvud palasi Luumäelle Lappeen piirin ukkotuomariksi. Tuona aikana silloinen kenraalikuvernööri nimitti Suomelle venäläisen oikeuskanslerin.
- Ukko-Pekka katsoi, ettei Suomeen voida nimittää venäläistä virkamiestä ja ilmoitti mielipiteensä jyrkästi. Siitä syntyi hirveä sota, ja keisari päätti karkottaa Svinhufvudin Siperiaan.

Tarina jatkuu lainauksella Erkki Räikkösen kirjasta, jonka Niinikoski on etsinyt käyttöömme:

Ukko-Pekka aloitti kuitenkin 24.11.14 Luumäen syyskäräjät tietäen, että ne tulevat keskeytymään. Näin tapahtuikin. Käräjiä istuttiin jo toista päivää, kun käräjätalon eteen ajoi musta auto täynnä poliiseja. Saliin astui Viipurin poliisimestarin apulainen Grigorjeff, joka ilmoitti Svinhufvudille röyhkeästi lakkia päästä nostamatta:
- Viipurin läänin kuvernöörin määräyksestä keskeytämme käräjät ja pidätämme teidät.
- Näyttäkää paperinne, murahti Ukko-Pekka.
- Tässä ne ovat, mutta nouskaa seisomaan, kun puhuttelette meitä! ärjyi Grigorjeff.
- Minä olen istuva tuomari enkä teidän edessänne nouse seisomaan, silloin kun istun oikeutta, vastasi Ukko-Pekka.
Nyt yrittivät poliisikonstaapelit jo käydä käsiksi Svinhufvudiin, mutta tämän tiukka katse sai heidät perääntymään, jolloin Grigorjeff ilmoitti:
- Saatte tunnin aikaa järjestääksenne paperinne, jotka teidän tulee jättää tänne.
Ukko-Pekka nousi seisomaan ja luettuaan vangitsemismääräyksensä hän lähti ulkonaisesti tyynenä laittamaan matkatavaroitaan kuntoon.

Svinhufvud vietiin käräjiltä suoraan Viipurin lääninvankilaan odottamaan Siperian-karkotusta. Hän ehti vielä järjestää tyttärensä häät Viipurin vankilaan, jotta pääsi itse osallistumaan niihin. Hän taivutteli vankilanjohtajan suostumaan tähän, mikä taas suututti kuvernöörin.

Niinikoski lupaa ainakin pitää esitelmän Svinhufvudista, kun syksyllä tulee 100 vuotta kuluneeksi Siperiaan lähdöstä.

Vuosiluku 1930 kertoo toisen vaiheen valmistumisvuoden

Lindqvistin jugendia

 Tilat täynnä huippusuunnittelua ja arvotaidetta

1930-luvulla ammattikoululla kävi paljon arvovieraita, yhtiö esitteli mielellään ylpeydenaihettaan. Koko eduskunta vieraili v. -36 ihailemassa merkittävää rakennusta ja hienosti järjestettyä ammattikouluopetusta, jollaista ei ollut muualla. Ukko-Pekka, presidentti Svinhufvud, kävi katsomassa muotokuvaansa. Marsalkka Mannerheim kävi vuonna -33 myös katsomassa muotokuvaansa ja viipyi kaksi päivää paikkakunnalla. Käynnin kunniaksi viereinen Koulukatu muutettiin Marskinkaduksi.

Eero Niinikoski kertoo asiasta tarkemmin:
- Suomen hallitus myönsi ratsuväen kenraali Mannerheimille sotamarsalkan arvon keväällä 1933, jolloin oli tullut kuluneeksi 15 vuotta vapaussodan päättymisestä. Marsalkan sauvan hän sai 27.10.1933 ja lähti heti seuraavana päivänä Kymiyhtiön kutsusta vierailulle Kuusankoskelle. Täällä häntä sitten muistettiin Koulukadun nimen muuttamisella Marskinkaduksi. Suomen marsalkan arvonimen hän sai syntymäpäivälahjaksi kesäkuussa 1942.

Marskin isähän oli perustanut kosken länsirannalle Kuusankoski Osakeyhtiön ja rakennuttanut myös Koulukadun kyläyhteisöön. Vuonna -34 Ruotsin kruununprinssi Kustaa Aadolf kävi Kuusankoskella. Näiden harvinaisten vieraiden lisäksi yhtiöllä kävi 30-luvulla omia asiakkaita vieraina, ja kaikille esiteltiin ammattikoulu saleineen.

1940-luvulla sali oli paikkakunnan tärkeä konserttipaikka. 
- Tänne hankittiin tuliterä Steinway norsunluukoskettimin - se on edelleen soittokunnossa. Sen säestyksellä ovat monet suuret tähdet esiintyneet, mm. Aulikki Rautavaara ja nyt myöhemmin Jaakko Ryhänen, joka kajautti täällä Laatokan niin että seinät meinasivat hajota, Eero Niinikoski hymyilee.

Mannerheimia ja Svinhufvudia vastapäätä juhlasalissa on parvi, jossa on 10-äänikertaiset konserttiurut. Kangasalan urkutehdas valmisti ne vuonna 1933. Vuosikausiin niillä ei soitettu, kunnes vuonna 2009 niille tehtiin peruskunnostus ja huolto. Urkujen kunnostuksen jälkeen Kulttuurisäätiö järjesti salissa
huhtikuussa 2010 kahvikonsertin, jossa tunnettu urkuri Jan Lehtola esiintyi Sinfonia Lahden muutaman soittajan kanssa.
-Kun tilasin konserttiin kahvia, ajattelin, ettei sinne kovin paljon väkeä tule, joten varasin kahvituksen
reilusti 100:lle hengelle. Kun tilaisuus alkoi, salissa ja lämpiössä istui yhteensä 430 henkeä. Kuusaalaiset ja ennen kaikkea entiset ammattikoululaiset osasivat yllättää. He olivat lähteneen perheineen ja tuttavineen salia katsomaan. Suurin ihme oli kuitenkin se, että kahvia ja pullaa riitti kaikille, kun tarjoilusta vastasi ammattinsa osaava Pito-Petteri, muisteli Niinikoski.

Yhtiön juhlasalissa pidetyt tilaisuudet olivat arvokkaita ja isänmaallisia - komeat puitteet ovat antaneet niihin  oman tunnelmansa.
- Täällä puhutaan vapaussodasta. Vaikka sillä sodalla on monta nimeä, tämä on vapaussodan temppeli, sanoo Eero Niinikoski.

Aarnikotka osaa tarvittaessa katsoa myös oikealle. Oviverhot piti teettää Kotkassa, kun alkuperäiset turmeltuivat pesussa.

 Juhlakerroksesta henkii isänmaallisuus

Kolmannen kerroksen lämpiön seiniä kiertää freskosarja, joka kertoo sekä kuvillaan että omilla vaiheillaan Suomen historian käänteistä. Freskot on suunnitellut maineikas koristetaiteilija Eric O. W. Ehrström. Hänelle annettiin tehtäväksi myös salin sisustus.
- Ehrström oli Akseli Gallen-Kallelan oppilas, monitaitoinen taideteollisuuden uranuurtaja. Hän oli taidemaalari, koristetaiteilija ja lasimaalausten tekijä. Hänelle annettiin kaksi ehtoa: freskosarjan piti esittää vapaussodan kulkua ja jääkärien tuloa Suomeen.

Seiniä kiertää sarjakuvamainen kertomus annetuista aiheista. Ykköskuvassa on maatalojen poikia lähdössä sotaan. Seuraavassa ollaan järven jäällä hiihtämässä muodostelmassa, taustalla punainen taivas viittaa viholliseen. Kolmannessa kuvassa näkyy keväiseen metsään piilotettu kuularuisku miehistöineen. Neljäs fresko esittää jääkäreiden tuloa Vaasaan helmikuussa 1918 - laivat Arcturus ja Castor seuraavat jäänmurtaja Sampoa kohti satamaa. Seuraavassa freskossa sotilaat tähyilevät juoksuhaudasta kivääriensä takaa järvelle. Kesäpukuisten sotilaiden hatussa on kuusenkerkkä, mikä kertoo heidän olevan valtaamassa Tamperetta. Sitten ollaan sodan jälkikuvissa: kirkko, hautausmaa ja puiset ristit muistuttavat sodan kauhuista. Toiseksi viimeisessä kuvassa joukot palaavat kotiin, ja heitä vastaanottavalla lapsella on kädessään punakeltainen lippu - Suomen suuriruhtinaskunnan lippu. Viimeisen kuvan sinivalkoiset liput kertovat, että tällä välin, toukokuun lopussa, Suomi on saanut oman, itsenäisen valtion siniristilippunsa.

Sampo murtaa jäätä jääkäreitä tuoville Arcturukselle ja Castorille.

Kuusenkerkät lakeissa viittaavat Tampereen valtaukseen.

Niinikoski paljasti piilotetut freskot

Freskojen tarina kertoo siitä, miten vihollisuudet saattavat kyteä vielä sodan loputtuakin. Tarinan alun Eero Niinikoski on kuullut sosiaalineuvos Åke Launikarilta.
- Vuonna 1946, jolloin Suomessa toimi valvontakomissio, siltä tuli ns. hiljainen nootti. Ei tullut kirjettä vaan henkilö kertomaan kuusankoskelaisille, että freskot eivät ehkä olisi valvontakomission makuun. Tämä henkilö oli K.A. Fagerholm. Hän tuli antamaan vinkin ystävälleen vuorineuvos Karl-Erik Ekholmille, johon oli tutustunut sotavuosina, kun Ekholm oli ministerinä.

Varovaisena miehenä Ekholm antoi koulun talonmiehelle tehtävän, että kuvat piti hävittää.
- Silloinen talonmies oli ammatiltaan kirvesmies, ei onneksi maalari, koska maalari olisi hakenut heti pensselin ja valkoista kalkkiväriä ja maalannut kuvat hävyksiin sen siliän tien. Kirvesmies sen sijaan pingotti pellavakankaan kuvien päälle. Tämä kekseliäs talkkari oli Toimi Laine, ja monet sanovat, että tuo mies
olisi mitalin ansainnut, Niinikoski alleviivaa.

Kauhtuneet kankaat poistettiin kuvien päältä vuonna 1983. Eero Niinikoski ei ollut osannut edes ihmetellä, mitä kankaiden takana mahtaa olla. Kankaiden pitäminen kuvien päällä ei siis johtunut mistään suomettumisesta.
- Mitä ei tiedä, sitä ei osaa kaivata. Tosin kaksi kuvaa oli paljastettu aikaisemmin, ja aina ihmettelin, mihin nekin liittyvät. Luonnokset kyllä olivat Eerolan arkistossa, mutta ei kukaan osannut niitä sieltä kysyä.

Freskojen luonnokset uinuivat unohdettuina Eerolan arkistossa.

Vuonna 1983 oli kulunut 50 vuotta salin valmistumisesta. Sekään ei silti ollut kuvien ilmitulon syy. Syy istuu nyt lämpiössä: Eero Niinikoski itse.
- Meille oli tulossa suuret juhlat. Kuusaanniemeen valmistui PK8, maailman suurin hienopaperikone. Järjestimme sen vihkiäisjuhlia saliimme. Huomasin, että ammattikoululla paikat vaativat vähän siistimistä. Löysin Museoviraston eläkkeellä olevan asiantuntijan avukseni, ja hän oli kultaa kalliimpi -  osaamisensa vuoksi. Hän mm. pani ala-aulan värit uusiksi kun huomasi, ettei silloinen väritys kuulunut jugendin tyyliin.

Siistimisen yhteydessä kankaat siis poistettiin.
- Ihmetys oli suuri, kun huomasimme, että kuvat olivat hyvässä kunnossa ja värissä. Niille ei tarvinnut tehdä paljon mitään, Niinikoski sanoo ja viittaa peittämättä jääneisiin seiniin, jotka ovat hiilenpölystä likaiset ja väriään menettäneet.

Kuvien pelastus oli sekin, että sodan jälkeen kuvat piti peittää pellavalla, kun ei puuvillaa ollut saatavilla.
- Eräs asiantuntijavieras kertoi, että pellavan alla kuvat säilyvät, koska pellava hengittää toisin kuin palttina. Puuvilla olisi tarttunut kiinni ja kuvat olisi menetetty.

Länsisiiven sisäänkäynti

Takapihaa

Jugend-linna ja funkis-pääkonttori valmistuivat yhdessä

 Virran-Linkamon teos tarjoilee erilaisia arkkitehtuurin tyylisuuntia kuvaamaan Kymin ammattikoulua. Niinikoski vakuuttaa, että Lindqvistin piirustukset olivat selvää jugendia.
- Se oli vuosisadan vaihteen vallitseva koristeellinen tyylisuunta, joka oli tullut Keski-Euroopasta. Sitä seurasi funkis, joka pani kaiken neliskanttiseksi ja tasaiseksi. Vuonna 1916 piirustukset olivat ajan hengen mukaista jugendia. Mutta kun rakennustöitä jatkettiin 30-luvulla, ei piirustuksia voinut muuttaa.

Vertailun vuoksi Eero Niinikoski muistuttaa yhtiön pääkonttorista, joka valmistui ihan samaan aikaan ja edustaa funkista.
- Jopa niiden vihkiäisjuhla pidettiin yhtä aikaa täällä ammattikoulussa syksyllä 1933.

Pääkonttori on funkista.

Ammattikoulun suunnitellut arkkitehti Selim A. Lindqvist teki Kuusankoskelle 28 rakennussuunnitelmaa.
- Voikkaan höyryvoimalaitos oli selvästi Lindqvistin tyyliä. Mutta hän suunnitteli tänne puutalojakin. Koskenrannan ns. maaherran talo on hänen tyypillistä käsialaansa. Hän oli opiskellut erityisesti betonirakentamista, joten ammattikoulussakin on käytetty paljon betonirakenteita.

Opetusta pitkin kylää

Palataan vielä alkuun ja ammattikouluopetuksen syntyvuosiin Kuusankoskella. Kymin Osakeyhtiön ammattikoulu toimi 1910-luvulla vuosia eri puolilla kylää, missä kulloinkin tilaa löytyi. Opetustiloja oli jossain vaiheessa yhdeksässä paikassa. Alussa koulutuksen tarjoaminen oli vapaaehtoista, sosiaalisesta ajattelusta kumpuavaa. Yhtiössä oli huomattu, että kansakouluvuosien jälkeen nuorille miehille jäi pitkä aika ennen kuin he olivat työiässä, ja siinä oli omat vaaransa. Tämä koulutusajattelu oli uutta Suomessa.
- Silloinen toimitusjohtaja Gösta Brörkenheim seurasi, miten koulunsa päättäneet nuoret kuljeskelivat toimettomana. Siinä syntyi kaiken maailman mielihaluja, ja Björkenheim halusi ohjata haluja järkevään suuntaan perustamalla nuorille ammattikoulun vuonna 1914. Mutta totta kai tavoite oli myös saada firmalle työväkeä omalta paikkakunnalta. Työvoimasta ei ollut puutetta, mutta parempi oli ottaa oman paikkakunnan väkeä, joka pysyisi paikallaan toisin kuin muualta tulevat, Eero Niinikoski selvittää.

Vähitellen opetus siirtyi yhä enemmän tuottamaan juuri paperi- ja sellutehtaan työt hallitsevia osaajia. Tyttöjen opetus sen sijaan tähtäsi hyvien perheenemäntien kouluttamiseen - pitihän paperimiehistä pitää hyvää huolta kotioloissa.
- Oli kodinhoitoa, lastenhoitoa, käsitöitä ja taloudenhoitoa. Ja hyvää koulutusta se olikin, moni entinen tyttöoppilas on äärettömän ylpeä saamastaan opetuksesta - joukossa kolmivuotisen koulutuksen käynyt Anu Pentik. Myös Eeva-Kaarina Volanen kävi ammattikoulun, mutta häntä ei niinkään kiinnostanut kotitalous vaan äidinkieli. Hänellä oli hyvä opettaja siinä, Saini Karuna, Eero Niinikoski kertoo ja vakuuttaa tytöistä tulleen taatusti hyviä ja monitaitoisia emäntiä.

Nykynaista hämmästyttää, että vielä vuonna -68, kun muualla naiset polttivat rintaliivejään, Kymin ammattioppilaitoksessa tarjottiin tytöille opintoja perheenäidin tehtäviin, ja vuosikurssin koko oli 50:n tienoilla.

Ihmettelemme yhdessä valtavaa kerhotoimintaa, jota koulu piti yllä varsinaisen opetuksen lisäksi.
- Yksi näkyvimmistä oli musiikkiharrastus. Sitä piti yllä koulun oma torvisoittokunta, jonka opettaja Alvar Korpi perusti vuonna -41. Torvet saatiin rajan taa jääneeltä Läskelän tehtaalta. Kun yhtiö siivosi siellä nurkkia, torvet tuotiin tänne orkesterin käyttöön. Siinä on moni nykyinenkin Työväen Soittajien soittaja saannut alkusignaalit soittoonsa.

Koulunkäyntiä yhteiskunnallisen tilanteen mukaan

Kun ammattikoululaisille järjestettiin lisävuosia opintoihin 20-luvun lopulla, etusijan saivat suojeluskunnan poikaosastoon kuuluvat nuoret. Vuonna 1934 tehtiin jo suunnitelma, miten rakennusta käytetään tarvittaessa sotasairaalana. Miten niin jo vuonna 1934?
- Minustakin ajoitus on ollut hämäävä, mutta näin tehtiin tuolloin ympäri maata. Viranomaiset halusivat laatia suunnitelmat mahdollisten selkkausten varalta.

Suunnitelman ansiota on se, että kun ammattikoulua lopulta vuonna 1939 tarvittiin sotasairaalana, sen muuttaminen sairaalakäyttöön kävi ripeästi.
- Olen kysellyt saamatta vastausta, miten muutos kävi. Salia käytettiin potilashuoneena, taulut olivat seinillä mutta penkit poissa. Olen miettinyt, minne ne on voitu viedä - hankalat, painavat penkit. On tarvittu vahvoja miehiä niitä kantamaan. Tämä aula oli toisena leikkaussalina. Parkettilattia on silloin vaurioitunut, se narisee ja siinä on jälkiä. Luokkahuoneita otettiin potilashuoneiksi samoin kuin lähialueen, Koskenrannan talot. Ne jaettiin potilaiden eri vaivojen mukaan.

Koulu oli ns. evakuointisairaala. Rintamalta tuotiin koko ajan potilaita, tarkistettiin kunto ja annettiin ensiapua. Kiireelliset tapaukset jopa leikattiin ja lähetettiin sitten erikoissairaaloihin eteenpäin. Kymin ammattikoulu valittiin tähän käyttöön, koska lähelle, klubin portille asti, tuli rautatie. Haavoittuneethan tuotiin rintamalta junilla öiseen aikaan.
- Tämä on ollut todella iso sairaala. Kun Kannas murtui vuonna -44, tänne saattoi tulla jopa tuhat potilasta päivässä, Niinikoski kuvailee.

Opetus täsmäkoulutukseksi

Koulutuksen pituudet Kymin ammattikoulussa ovat vaihdelleet vuosikymmenten mittaan. Pisimmillään pojille on annettu oppia neljäkin vuotta, lisävuosi mukaan lukien. Lyhimmillään koulutus oli toiminnan loppuvuosina vuoden mittainen ja vaati pohjaksi yleisen ammattikoulun suorittamisen. 70-80 -luvuilla ei enää annettu metalli- ja puualan koulutusta vaan suoraan paperiammattilaisten opetusta. Vaikka tyttöjen koulutus lakkasi vuonna 1973, viimeisinä vuosina heitä taas näkyi luokissa.
- Jotkut tytöt ilmoittivat, että heistä tulee yhtiön ensimmäisiä naispuolisia paperikoneenhoitajia. Ei ole vielä tähän mennessä tullut.

Kymin ammattikoulun opetus loppui vuonna 2006. Oppilasmäärä kuihtui vähitellen lähes 600 opiskelijan joukosta alle sataan. Viimeiset vuosikymmenet koulussa pidettiin myös yhtiön henkilökunnan kursseja, tilaahan riitti.

Talon lapsia varten tarvitaan aita.

Koulurakennus heräsi uuteen eloon

Tällä hetkellä, talvella 2014, ammattikoulun rakennuksessa toimii useita kouluja. Oppilasmäärältään suurin on Kymenlaakson Steiner-koulu. Svenska skolan on siirtynyt taloon vanhasta apteekkirakennuksesta, Svenska Lekskolan Niementien puutalosta. Alakerrassa on Puistomaalta muuttanut Ekholmintien päiväkoti, ja lapsien käytössä on myös iltapäiväkerho. Uusin tulokas on Pohjois-Kymen musiikkiopisto, joka toimi ennen seurakuntakeskuksessa.Talossa on myös toimistoja ja kuten sanottu, vielä jonkin aikaa UPM:n kulttuurisäätiön tiloja. Talo on täynnä.

Syksyllä uutisoitiin myös ammattikoulurakennuksen olevan myytävänä.
- Se on kymmenen vuotta vanha juttu, se nyt vain tuoreutettiin lehdessä. Talon omistaa UPM konserni, ja sitä hoitaa UPM:n kiinteistöyksikkö, jonka tehtävänä on vähentää kiinteistöjä. Eli kyllä tämä on myynnissä mutta vaikea kuvitella, että tälle ostaja löytyisi. Varsinkin kun pääkonttorikin on tyhjillään ja myynnissä, Niinikoski muistuttaa.

Ostajan kannalta rasite olisi myös juhlakerros.
- Jos talon joku ostaa, hänelle tulee velvoitteita. Säätiö vuokraa omistajalle taideteokset. Niitä ei voi myydä, vaan tilojen uusi omistaja vastaisi niiden kunnosta. Talo on kaavassa suojeltu mutta ei lailla, mikä olisi järein keino.

Kuuntele Eero Niinikosken tarinoita ammattikoulusta

http://youtu.be/2RDQFBSsisc

http://youtu.be/pgFoywNipbU

Erja Grönroos karisti Kuusaan pölyt

Juuri nyt Erja Grönroosia ei harmita edes kipsattu käsi, jossa on "siisti pieni murtuma".  Hän on sairauslomalla ja sen jälkeen pari viikkoa töissä Kuusankoskella Kouvolan seurakuntayhtymässä seurakuntaemäntänä. Sitten koittaa vapaus.
- Olin Oulussa lenkillä Pikisaaressa ja siellä lankesin, Erja naureskelee.

Takana Kuusas, edessä Oulu

Erja on ostanut Oulusta itselleen ihanan asunnon. Muutto on hoidettu itsenäisyyspäivän tienoilla, Oulussa asumista kokeiltu, nyt pitää vielä kärvistellä muutama viikko Kuusaalla, jotta voisi opettaa seuraajan töihinsä. Erjaa selvästi polttelee lähtö, viimeinen työpäivä 21.2. tuntuu olevan liian kaukana.
- Oulussa on tyttäreni perheineen. Kotini on ihan keskellä kaupunkia - kun astun kaksi rappua kadulle, kaikki on lähellä: Stockman, taidenäyttelyt, teatteri - autoa en tarvitse missään.

Ennen Erja ajattelli muuttavansa äidin huoneistoon Kuusaan keskustaan vanhuudenpäiviksi. Mutta uuden Kouvolan synnyttyä ajatus pois lähdöstä alkoi houkutella.
-  Kuusaalta on häipyneet kaikki palvelut. Kaupungintalossa on vieraat kasvot tiskien takana, ei ole Kelaa, ei työvoimatoimistoa. Yhden kerran olen Kouvolan Kelassa, siinä pienessä läävässä käynyt. Se oli kuin nuijalla lyöty, vanhat ihmiset kyyristelivät odottamassa, ei ollut istuimia missä huilia. Ei vanhoilla ihmisillä ole tietokoneita millä asioida, heidän pitää mennä toimistoihin jonottamaan.

Kuusaan pankkipalvelutkin ovat supistuneet niin, että joihinkin konttoreihin saa mennä vain parina tuntina päivässä.
- Oulussa saa käydä pankissa nostamassa rahaa puoli viiteen iltapäivällä. En kyllä kuvittele, että sielläkään kaikki pelaa hienosti.

Eniten Grönroosia kirpaisee oman äidin kohtelu. Tämä ei selvinnyt kotona ilman apua, hän kaatuili jatkuvasti eikä tilanne helpottunut vaikka kotona kävi hoitajia. Sota-ajan ihmisenä hän pinnisti viimeiseen asti, jotta pärjäisi. Mutta hänelle ei löytynyt paikkaa kaupungin eikä yksityisten palvelutaloista.
- Onneksi äiti kuoli pois. Nykyään toitotetaan, että kaikki vanhukset haluavat asua kotona. Yritetään järjestää kotipalveluita tajuamatta, että jotkut eivät niittenkään tuella pysty asumaan kodissaan, Erja ihmettelee päättäjien ajatuksenjuoksua.

Vanhusten hoito on Erjan mielestä kasvotonta. "Omahoitaja" teki hoidontarpeen kartoituksen, ja sen jälkeen tätä omaa hoitajaa ei näkynyt.
- Joka kerta ovesta kurkisti uusi naama.

Taidenäyttelyt kiinnostavat omiakin töitä tekevää Erjaa.

Kuuden lapsen katras opetti olemaan porukassa

Kolme tyttöä ja kolme poikaa - sellaisessa sisarusparvessa Erja eli lapsuutensa Markankylässä. Äiti hoiti lapsia kotona, isä oli Voikkaan tehtaalla töissä.
- Isä oli levyseppä-hitsaajana päivät tehtaalla. Iltapäivällä hän tuli kotiin, joi kahvit ja lähti mopolla viraapelihommiin, tekemään toisille putkitöitä. Kotona hän valmisti muille kaiteita ja portaita, kaikennäköistä. Isä oli tosi yritteliäs. Harvalla siihen aikaan oli kesämökki, kuten meillä oli Salonsaaressa. Siellä viihdyttiin hyvin kesät - ainakin me lapset ja isä. Äitiä ei paljon kiinnostanut tulla sen katraan kanssa pitämään työleiriä ilman mukavuuksia.

Grönroosin äiti oli kotiäitinä talvet mutta teki Voikkaan laborassa kesäisin sijaisuuksia.
- Se oli hirveää aikaa, kun äiti ei ollutkaan kesällä kotona. Ihan kamalaa aamulla herätä ja tajuta, että äiti on mennyt töihin ja pitää vielä neljä viisi tuntia varttua, että hän tulee kotiin, Erja naureskelee.

Talvisin äiti kävi Kymi-yhtiön pyykkituvassa Myllykalliolla. Hän vei valtavan korillisen pyörällä tai potkukelkalla pyykättäväksi ja viipyi lasten mielestä ihan liian kauan. Hellalla oli hernerokka odottamassa, kun koulusta tultiin, mutta se ei lapsia lepyttänyt. He olivat tottuneet siihen, että kotona oli aina joku, jolle voi kertoa huolensa ja kuulumisensa.
- Oli tosi raivostuttavaa kun tuli koulusta eikä äiti ollut kotona. Tuoksui vaan rokalle mutta äitiä ei ollut. Vuorotellen siskon kanssa käytiin seuraavassa tienmutkassa katsomassa, näkyykö äitiä Ojakorven suoralla, Erja pyörittelee päätään.

Lapsille laitettiin huone yläkertaan. Alussa oli yksi vinttihuone, mutta kun lapsia tuli lisää, huone jaettiin kahtia, toinen tyttöjen ja toinen poikien käyttöön. Siinä oppi ottamaan toiset huomioon, mutta yksin olemistakin kaipasi.
- Meillä oli kertalämmitteinen sauna pihapiirissä, ja minä varasin aina lämmitysvuoron. Talvellakin, kun sauna alkoi vähän lämmetä, oli hienoa makoilla lauteilla, kun sai olla ihan yksinään.

Lapsia oli Markankylässä 50-luvulla paljon, ja tekemistä riitti aina.
- Tosi pieninä hiihdettiin jo Uran majallekin - Anhavaa ei silloin tunnettu.

Koulukiusaaminen hankaloitti opiskelua


Puolitoista vuotta koulutaipaleensa alusta Erja kävi Keskustan kansakoulua ja jatkoi sitten uudessa Tähteen koulussa.
- Olen kysynyt äidiltä, miltä tuntui laittaa ekaluokkalainen talvipakkasessa hiihtämään Markankylän perukoilta Keskustan kouluun. Äiti sanoi että tosi kauhealle, mutta ei ollut vaihtoehtoja. Kyllä ne matkat kestivät, hameessa hiihdettiin kun tytöt eivät saaneet pitää housuja. Muistan miten pakkasella kirveli, kun calmette-rokotuksesta tuli reiteen märkivä kuoppa, ja sukkanauha hankasi siihen.

Koulusta ei ole kovin kivoja muistoja. Oli erikseen parempiosaisten perheet ja ne, jotka pitivät loppuun sisarusten vaatteet.
- Kuudenteen luokkaan asti minua kiusattiin. Siinä tulee yhä aremmaksi ja varoo herättämästä huomiota. Oppiminen menee sivu suun, kun ei uskalla sanoa mitään ettei joku provosoidu. Aivot käyvät kaaoksessa, ei siinä oppi mene perille.

Luokat olivat isoja, Erjallakin oli yli 30 luokkatoveria. Opiskelurauha tosin vallitsi, kun opettajat saivat kurin pysymään, mutta ei siihen aikaan kiusaamista edes huomattu.

Kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Erja meni kansalaiskouluun liikelinjalle. Osa tunneista käytiin Tähteessä, osa vanhalla puukoululla ammattikoulun vieressä, taloustunnit Kymintehtaan koulussa. Kauppaopista, konekirjoituksesta, ruotsin ja englannin kielestä oli hyötyä tulevissa ammateissa.

Tosi kivaa yhtiöllä

Kansalaisopiston päättyessä Erja oli neljäntoista mutta pääsi suhteilla töihin Kymi-yhtiöön. Alaikäraja olisi ollut 15, mutta Voikkaan tehtaalla työskentelevä kummitäti puhui tytön puolesta. Erja otettiin asiatytöksi päälaboratorioon. Kun täytettiin 18, asiatytöt otettiin muihin töihin, yleensä samalle osastolle missä he olivat juoksemassa.
- Päälaborassa mitattiin paperin lujuuksia ja muita ominaisuuksia. Selän takana oli opettaja neuvomassa, työt oppi hyvin nopeasti vaikkei välttämättä ymmärtänyt mitä teki. Viisaat oli keksineet, miten asiat mitataan, Erja luotti.

Yhtiön oli työyhteisönä suljettu ja äärettömän hierarkkinen.
- Johtoporras oli ruotsinkielinen, vähemmän oli sukunimeltään suomenkielisiä johtajia. Asiatyttönä sai liikkua ympäri tehdasaluetta. Meillä oli viikon sisä- ja ulkovuorot. Ulkovuorossa vietiin pyörällä postia työntekijältä toiselle, ja sisävuorolainen jakoi postia joka tunti huoneisiin.

Erja muistaa, kuinka mukavia jotkut olivat.
- Kurt Sibelius oli Lapinjärveltä, äärettömän ihana vanha pappa. Tosi kiltti mies kiharassa polkkatukassaan muuten säveltäjämestarin näköisenä. Syksyisin hänellä oli aina omenia, joita hän tarjoili asiatytöille. Hän oli ystävällinen, mutta sitten oli niitä jotka eivät nähneetkään asiatyttöjä.

Teini-ikäiset tekivät yhtä pitkää päivää kuin aikuisetkin.
- Mutta voit uskoa että se oli kivaa, se oli ihana työpaikka. Työ ei ollut kauhean raskasta, ja sen oppi äkkiä. Sateella tosin oli vähän kurja ajella pyörällä, mutta meillä oli hyvät sadevaatteet.

- Oli hienoa viedä iso osa tilistä leninkiliike Kaijaan.

Kuivala Erjan menomesta

Nuori neiti nautti saadessaan omaa rahaa. Erja muistaa senaikaisen palkkansakin: 175 markkaa.
- Siitä riitti antaa kotiin, riitti tansseihin, elokuviin ja vaatteisiin. Oli äärettömän ihanaa viedä osa palkasta Kouvolaan leninkiliike Kaijaan, josta sai hienoja mekkoja. Se oli siinä torinvarren puukorttelissa. Muistan yhdenkin violetin mekon, jossa oli pyöreä kaula-aukko, pitkät ja kapeat hihat, poikkileikkaus ja vyö lantion kohdalla ja leveät vekit helmassa. Pidin sitä monta vuotta, kun aloin käydä tansseissa. Seppäläänkin vietiin pieni tili monta kertaa.

Tansseissa Erja kavereineen kävi Utin Kuivalassa, nuorisoseurantalossa. Sinne pääsi Kouvolasta linja-autolla. Elävä orkka huolehti tahdeista. Kuivalassa kävivät lähialueen maatalojen nuoret, ja siellä pääsi aina tanssimaan.
- Huvittelupaikat menivät sen mukaan, oliko "teini" vai "duunari". Teinit kävivät Kouvolan Kuntotalolla ja Manskin lipan alla, duunarit Kuivalassa ja assalla, jossa syötiin lihapiirakkaa grillistä assan takana, raiteiden puolella.

Teinien ja duunareiden muotikin oli täysin erilainen.
- Me duunarit pukeuduttiin vähän tätimäisesti.  Päällysvaatteina minullakin oli ulsteri ja sinikettuhattu. Teineillä oli kipparitakit.

Tanssireissulta löytyi poikaystäväkin, Mykrän Pekka.
- Tultiin kotiinpäin pikkusella autolla, joka oli tungettu kattoa myöten täyteen. Mykrän kaksoset olivat veljeni kavereita ja tulivat samalla kyydillä. Päädyin Pekan syliin istumaan...

Punainen tupa keskellä metsää

60-luvun lopulla Erja ja Pekka menivät naimisiin, saivat ensimmäisen lapsensa ja asuivat vuoden verran Lappeenrannassa Pekan työn takia. Sitten mies sai töitä Kuusaalta puutarhapuolelta, ja nuoret palasivat kotipaikkakunnalle. Mutta vuokra-asuntoa oli mahdotonta saada yhden ihmisen palkalla, joten perhe asui ensin miehen vanhempien luona ja jossain vaiheessa Pekka omien vanhempiensa ja Erja ja tyttö Erjan vanhempien luona. Sitten löytyi yhteinen koti metsästä.

Nauhan majaan tehtiin laajennus ja siihen lisättiin baari. Siitä tuli nuorenparin koti ja työpaikka moneksi vuodeksi.Talvet palveltiin hiihtäjiä, joita kävi valtavasti, varsinkin viikonloppuisin. Kiirettä piti, kun perheessä oli vauva, ja asiakkaitakin piti palvella ja munkkeja leipoa. Alkuvuodet piti olla kesälläkin passissa, vaikka saattoi mennä viikkoja, ettei majalla käynyt yhtään retkeilijää. Mihinkään ei voinut kuitenkaan lähteä, edes kauppaan.

70-luvulla ei Kuusaan laduilla vielä tunnettu välineurheilua, porukka hiihti tavallisissa tamineissa.
- Oli siellä ihan originelliakin vaatetusta. Eräs ammattikoulun opettaja hiihteli mustassa palttoossa, päässään vaimon minkkihattu, jossa oli käpälä takana. Harmaa minkkihattu, sellainen pillerirasia, se oli hauska! Rouva hiihteli tyynesti seurana, Erja muistaa.

Laduilla liikkui siihen aikaan lähinnä kuusaalaisia. Ei täällä helsinkiläisiä käynyt, harvoin edes kouvolalaisia. Puusuksilla painettiin, porkissa isot sommat.

Perheeseen oli syntynyt ensimmäinen tyttö vuonna -69. Kun ympärillä oli pelkkää metsää, naapureita ei näköpiirissäkään, tyttö kehitti itselleen mielikuvitusystävän.
- Välillä nousi ihan karvat pystyyn, kun kuuntelin miten huoneesta kuului ensin oman tytön ääni, ja sitten "Tiinan" vastaus vieraalla äänellä. Piti kurkistaa, onko meidän tyttö siellä tosiaan yksin, Erja pyörittelee päätään.

Maja ympäristöineen on Erjan muistoissa kuin pieni paratiisi: punainen tupa keskellä metsää. Erjaa ei ole koskaan pelottanut asua etäällä muista tai liikkua edes pimenevässä metsässä. Anhavan poluilta palatessa reitin näki, kun katseli taivaalle ja erotti siellä vaalea aukon polun kohdalla.
- Kerran kyllä putosin säikähdyksestä polvilleni, kun ihan vierestä kahahti hirvi pystyyn. Hirveä rytinä, kun se lähti. Varmaan puolet rakkoa tyhjeni säikähdyksestä - minulta, Erja nauraa.

Vanha seurakuntatalo oli Erjalle koti ja työpaikka.

Seurakunnassa töitä jakelivat muutkin kuin esimiehet

Seurakuntaan Erja Grönroos, silloinen Mykrä, tuli vuonna 1976. Mies sai töitä seurakunnan talonmiehenä, mutta kun hän hoiteli paljon ay-asioita, Erja sai vastata kiinteistöhommista. Pannuhuoneen hoitokin tuli tutuksi.
- Lämmitys toimi hiilillä, ja kyllä minä sen opin hallitsemaan vaihtelevalla menestyksellä niin, ettei pannu ainakaan räjähtänyt. Kerran en ollut huomannut, että hiilikuorma oli tuotu talon kulmalle. Kun tulin ulos, seurakunnan talouspäällikkö Antero Jäntti oli haalarit päällä, saappaat jalassa lapioimassa hiiliä sisään. Hän ei miettinyt toimenkuvansa rajoja vaan autteli kiinteistöstä yksin vastaavaa hentoa naisihmistä, Erja hymyilee.

Kun tuli ero, Erja sai välillä apua isältäänkin, joka oli putkimies.
- Isä tuli ja korjasi vessan. Illat olin vahtimestarina, lukitsin ovet, annoin avaimia - jatkuvasti kävi avaimen kysyjiä, yölläkin. Joskus toimittelin Tapani Rautasuota yöksi kotiin, että Hilkka siellä jo huolissaan soittaa ja kyselee miestään. Tapani havahtui, että "ai, onko kello todellakin jo niin paljon!" Hän oli unohtanut ajankulun säveltäessään tai nuotteja järjestellessään.

Lumityöt, hiekoitukset, lippujen nostot ja laskut - talonmiehen tehtäviä riitti. Mutta Erjaa eivät työt säikyttäneet.
- Olin pitänyt baaria ja kioskia, ollut Nauhan majalla ja yhtiöllä töissä, toimin pitopalvelussa, tein keikkahommaa. Kun uusi seurakuntakeskus valmistui 1980, sain paikan seurakuntaemäntänä.

Pannuhuoneen hoidosta pitopöytien laittoon - seurakunnassa oli kirjava työmaa.

70-luvulla seurakunnan työntekijöiden kesken vallitsi kova yhteenkuuluvuus. Auttelun lisäksi vietettiin perhejuhlat yhdessä.
- Kun jollain oli syntymä- tai nimipäivät, kaikki kävivät kahvilla. Tavalliset synttärit oli kuin viisikymppiset, kun kaikki työntekijät piipahtivat. Se loppui, kun uusi seurakuntakeskus valmistui. Ihmiset joutuivat etäämmäs toisistaan, Erja muistelee.

Kaksi ensimmäistä vuotta uudessa talossa meni ihan sumussa ja humussa.
- Kaikki järjestöt kävivät katsomassa rakennusta, ne kahvitettiin ja laitettiin voileivät. Sain kuitenkin pyytää apua tutuilta pitopalveluyrityksistä.

Seurakuntaemännyyden vuodet ihmetyttävät jälkeenpäin ajatellen Erjaa itseäänkin.
- Töitä oli älyttömästi, aamusta iltaan. Yksin koetin kahden tytön kanssa mennä eteenpäin. Vanhempi oli koulussa, mutta nuorempi ei halunnut päiväkotiin. Hän kiittelee vieläkin sitä, etten vienyt häntä tarhaan vaan hän sai olla kotona aamut kunnes isosisko tuli koulusta. Käväisin laittamassa hänelle aamupalan, pari kertaa päivässä hän piipahti pihan yli äidin työpaikalla mutta muuten pärjäili itsekseen barbien kanssa.

Erja Grönroos tietää nyt, että olisi pitänyt osata sanoa "ei".  Uudessa seurakuntakeskuksessa työntekijät pääsivät aamuisin valmiiseen kahvipöytään, jossa tuoksuivat vastapaistetut sämpylät. Aikaisemmin joka porukka oli keittänyt kahvinsa itse. Nyt joku virastosta oli pyytänyt Erjaa hoitamaan kahvit ja syömiset.
- Kävi paljon niin, että joku vaan tuli kysymään, että etkö voisi alkaa. Ja sitten siitä muodostui käytäntö. Kahvinkeitto aamu- ja iltapäivällä ja sämpylöiden leipominen plus että tiskaat tiskit, se vei melko lailla aikaa omista töistä. Itseäni minä syytin, kun en osannut kieltäytyä työkavereiden töiden ottamisesta.

Seurakuntauudistus on hiljentänyt Pytynlahtea

Lopulta Erjakin oppi kieltäytymään ylimääräisistä hommista, kun oli pakko. Hänelle nimittäin siirrettiin Pytynlahden leirikeskuksen työt 80-luvun alussa.
- Pääemännät lähtivät, ja kesätytöt jäivät keskenään hoitamaan töitä. Se meni ihan lekkeriksi, ja valitusta tuli hirveästi. Eräs luottamushenkilö kysyi, alkaisinko minä emännäksi sinnekin ja vastasin - tietenkin - "joo". Ei se näkynyt palkassa eikä muussakaan, että piti hoitaa kahta paikkaa, Erja päivittelee nyt jälkeenpäin.

Seurakuntakeskus kyllä hiljeni kesäksi, mutta saumakohdissa oli ruuhkaista.
- Kevät ja syksy olivat tosi kovaa aikaa, kun Pytynlahti ja seurakuntakeskus pyörivät yhtä aikaa.

Erja Grönroos huomasi Pytynlahden käytön hiljenevän, kun Kouvolan alueen seurakunnat yhdistyivät. Ulkopuolisilta kävijöiltä alettiin periä niin korkeita hintoja, että käynnit vähenivät. Erjaa harmittaa hiipuminen, koska niin monet ovat kehuneet Pytynlahden oloja.
- Se on tarpeeksi pieni, niin että ryhmiä ei ole yhtä aikaa liikaa. Ei tarvitse porrastaa syömisiä, porukat eivät sekoitu ja häiritse toisiaan. Aikaisemmin toiminta käynnistyi huhtikuussa ja kesti lokakuuhun. Nyt se alkaa toukokuussa päiväkerhojen retkillä ja hyvä jos syyskuuta saa täyteen.

Varmistan asian vielä seurakuntayhtymän leirikeskusten varauksista vastaavalta työntekijältä. Kurssisihteeri Leena Vierre kertoo, että eri leirikeskusten hinnat tosiaan yhdenmukaistettiin yhtymän syntyessä. Hän sanoo, että Pytynlahdessa ei sitä ennen tunnettu varsinaisia tilavuokria, vaan tiloista oli laskutettu hyväveli-periaatteella. Sitten kaikkiin alettiin soveltaa Puhjonrannan hintatasoa. http://www.kouvolanseurakunnat.fi/leirikeskukset/hinnasto/?id=1143 Tänä keväänä Pytynlahden kausi käynnistyy huhtikuussa varhaisnuorten leirillä.

Työntäyteinen ura oli antoisa

Taaksepäin katsellen Erja Grönroos näkee työrupeamansa antoisana, vaikka se vei välillä työuupumukseenkin.
- Kun miettii, mikä kavalkadi ihmisiä on ollut kanssani kasvokkain, niin plussan puolella olen. Mutta yhtään ei ole haikeaa jättää työtä, vaikka hiukan harmittaa, ettei ehtinyt tutustua paremmin yhtymän taloon tuomiin uusiin ihmisiin.

Emännän työtä Erja ei siis ikävöi, varsinkin kun tietokoneen äärellä istuminen vain lisääntyi vuosi vuodelta.
- Ei jaksaisi istua paikallaan, kun on aina tottunut menemään. Toimistotyö ei houkuttanut.

Kuvataidetta voi tehdä eläkkeelläkin

Erjan kranssit ja luonnon tarpeista tehdyt työt ovat tulleet Kuusaalla tutuiksi Taideruukin ja PikkuSelman kautta.
http://www.taidetupapikkuselma.com/index.php
Uutta ei ole vähään aikaan syntynyt, äidin kuolema ja siihen liittyvät järjestelyt ovat vieneet ajan. Mutta Oulussa löytyy varmaan meren rannalta paljon jännää, josta voi rakentaa kaunista käsityötä ja taidetta. Erja ei aio kyllä unohtaa Kuusankoskeakaan.
- Tulen tänne kesäisin, minullahan on kesäpaikka joen rannassa. Talvet varmaan vietän Oulussa. Tytär on innoissaan, kun tulee äiti seuraksi, hän kun muuten joutuu elämään kolmen miehen kanssa. On joku jonka kanssa voi puhua muustakin kuin jääkiekosta, Erja viittaa vävyyn ja 10- ja 18-vuotiaisiin tyttärenpoikiin.

Kuusankoskesta Erja Grönroosilla on ristiriitaiset tunteet.
- Minusta Kuusankoskea ei enää ole, siksi on älyttömän helppo lähteä täältä. Ennen Kuusankoski oli kasvollinen. Kun menit kaupungintalolle, siellä oli tutut ihmiset. Nykyisin koko touhu on kasvotonta - seurakuntayhtymässä ja Kouvolan kaupungissa. Molemmat on kuin paita ja peppu.

Erja odottaa malttamattomana, että viimeinen työpäivä on ohi, ja saa kääntää auton nokan kohti Oulua.
- On päästävä pois. Sitten ne hyvät muistotkin Kuusaasta kirkastuvat, hän kuittaa tulevasta iloiten.

Joutenolo saattaa olla kivaa - Erja bongaa divaanitöitä niin Kuusankoskitalossa kuin oululaisessa näyteikkunassakin.

Kuuntele Erja Grönroosia:

http://youtu.be/Mq72WxCfII0

http://youtu.be/RLq3X9hqlD0

http://youtu.be/_USJRG8BKYE