Lassi Kujala - linnut intohimona läpi elämän

Lassi Kujala seisoo kahden maailman rajalla, lintujen ja ihmisten. Kuviensa, tekstiensä ja tarinoidensa kautta hän on linkki, tulkki tai lähettiläs, joka haluaa kertoa ihmisille ympärillämme olevasta toisten elollisten maailmasta. Hänellä on siinä taka-ajatus, siitä tuonnempana. Luontokuvaaja Kujala tekee meidän puolestamme sen, mitä itse emme viitsi.
- Eihän sinne metsänlaidalle poteroon kaikki voi mennä päiväkausiksi makaamaan. Minä voin. Järkevä ihminen istuu kotisohvalla ja katsoo koneelta, kun yksi rajatapaus esittelee nähtävät koneella, Lassi Kujala selvittää.

Ensin koukataan nollapisteen kautta. Zero-point sijaitsee Naukiossa, jossa nelivuotias pikku Lassi ihmetteli lapsuuskodin pihalla aikuisten arpomista.
- Kettumäen metsästä tuli iso petolintu. Katselin ylilentoa ja kuuntelin, kun aikuisväestö esitti arvauksiaan. Yksi sanoi kanahaukka, toinen hiirihaukka, kolmas jotain muuta. Tajusin jo silloin, että eihän se voi olla kuin korkeintaan yksi noista vaihtoehdoista, kenties ei mikään. Minulle valkeni, että tunnistus oli hankala asia ja että aikuisväestö oli pihalla, Lassi kertoo ensimmäisestä lintuihin liittyvästä muistikuvastaan ja ihmettelee samalla, että pihan hienot männyt ovat saaneet jäädä pystyyn - Kuusaalla!

Laji jäi selvittämättä, mutta aihe alkoi kiinnostaa uudelleen, kun Lassi oli 12 vuoden ikäinen. Hän paineli kirjastoon.
- Kuusaan kirjasto on avainasemassa tässä koko hommassa. Alan kirjoja ei ollut hirveästi mutta joitakin oli. Ne kaikki piti tietenkin lukea. Jos haluat tietää jotain vapaahtoisesti ja mielenkiinnosta, omaksuminen on nopeaa. Samalla kun lukee, asia painuu kovalevylle.

Viisi kuusi vuotta harrastus jatkui aktiivisena. Lassi otti asioista selvää lintukirjoista, piirsi lintujen kuvia ja lisäsi niihin selostuksensa. Hänellä on tallella iso nippu havaintokirjojaan.


Ensimmäisen linturetken aika tuli, kun Lassi oli opiskellut asiaa muutaman päivän kirjoista. 
- Muistan tunteen: nyt on opeteltu linnut, nyt mennään ovesta ulos, nyt alkaa eka linturetki. Painelin Tolppalankujalle, ja ensimmäinen lintuhavaintoni oli kivitasku. Kiva laji muuten. Sama eka havainto kuin iittiläisellä Lasse J. Laineella. Panin tuntomerkit ylös: pyrstössä tumma T-kuviointi, valkea yläperä - niiden perusteella tunnistin linnun kirjasta.

Havaintojen tekoa ei opettanut Lassille kukaan. Perhe asui muutaman vuoden 60-luvun alussa Tähtikadulla ja muutti sieltä Mäkikylään Palolantielle, ja kavereita kyllä oli. Työläisympäristössä hän leikki muiden kanssa ihan muita asioita eikä vahingossakaan kertonut kavereille harrastavansa lintuja.
- Turpaanhan siinä olisi tullut tietenkin. Olisin ollut erilainen, "mikäs toi nyt on olevinaan". Piti sulautua porukkaan, pelata kaksilla korteilla. Neljäntoista ikäisenä ajauduin väärille urille. Siihen aikaan lintujen ammuskelu ja metsästys oli joidenkin ihmisryhmien keskeinen luontoharrastusmuoto, Lassi kuvailee hauskalla virkakielityylillään.

Muistellaan hetki Tähtikadun vaahteroita, Tolppalan taloa ja sen piharakennuksessa ollutta suutarinverstasta. Lassi kuvailee, kuinka poikalauma juoksi pihojen läpi, koska tontit eivät olleet samalla tavalla rajattuja kuin nykyisin tyyliin "tää on meiän piha" .
- Kaikki oli leikkikenttää.

Vuoden verran nuori Kujala pyöri porukassa, joka harrasti linnunmunien keruuta ja linnunpesien rikkomista. Melkunmäen ja Keskuslaitoksen alueen kaatopaikoilla räiskittävää riitti. Vanhemmilla pojilla oli jopa haulikoita. Varikset saivat kyytiä, mutta pojat olivat joskus itsekin vaarassa. Kuten silloin, kun kaksi kaveria kinasteli haulikosta ja repi sitä itselleen niin, että Lassi tajusi piipun osoittavan itseään. Hän väisti, ja kohta ase laukesikin.
- Tällaista älyttömyyttä. Jäin siitä porukasta, ja taas Kuusaan kirjasto astui kuvaan. Luin alan kirjat, ja myöhemmin kun televisioon tuli luonto-ohjelmia, minulle kaikki oli jo tuttua 60-luvun mustavalkokuvin kuvitetuista kirjoista. Ne olivat eurooppalaista käännöskirjallisuutta, paljon meitä edellä. Täällä tapeltiin haulikoista ja kaivettiin nenää, kun siellä jo ymmärrettiin asioita.

Kotona kyllä tiedettiin pojan ammuskeluista, mutta siihen ei puututtu, asia tuntui vanhempien mielestä kuuluvan senikäisten toimenkuvaan. Pelastus oikealle tielle tuli kirjastosta. Luontoaiheiden hyllyillä oli kyllä kirjoja muttei ruuhkaa niiden vaiheilla. Kujala muistelee ihaillen yhtä suomalaistakin teosta, kahtenatoista vihkosena toimitettua Pohjolan linnut värikuvina -teosta, jota myöhemmin sai kahtena nidottuna kirjana.
- Harmi, etten omista tätä teosta. Kirjaa voi vieläkin löytää antikvariaateista, mutta en ole toistaiseksi onnistunut saamaan sitä itselleni. Haku on päällä, Kujala kertoo.

Tuohon aikaan lintukirjat pursusivat faktoja lajista, sen käyttäytymisestä ja pesimäympäristöstä - toisin kuin nykyään, jolloin esitellään lähinnä lintujen ulkonäköä.
- Ei nykyään voisi sellaista kirjaa tehdäkään, niillä tuntimäärillä, sillä porukalla ja innostuksella, ikään kuin vapaaehtoistyönä. Opiskelijat ja opettajat tutkivat lajeja koko kesän, selvittivät kaiken. Nykyään siten tehty kirja maksaisi kymppitonnin kappale, tuntipalkat ovat nyt niin isot, Kujala väittää.

Kujala hehkuttaa kirjojen tietorikkautta. Niissä kerrottiin uhanalaisista lajeista, ihmisen vaikutuksesta ja kantojen muutoksessa.
- Niitä lukiessa minulle valkeni noin viisitoistavuotiaana, että  rastaiden ammuskelu ilmakiväärillä ja lintujen pesien hävittäminen oli typeryyden tiivistymä, ja että minun tulisi kehittää toimintaani  toiseen suuntaan. Aikuisväestön taholta ei tullut mitään ohjetta, neuvot oli kaivettava itse. Samoista kirjoista selvisivät myös ihmisen haitallisen toimet luonnossa. Biisoneita ammuttiin junasta kansanhuvina. Maailman runsaslukuisin lintu  muuttokyyhky ylimetsästettiin sukupuuttoon. Ihminen vei eristetyille saarille kotieläimiään, jotka tuhosivat villieläimiä.

Utelen Lassin "aikuisväestöstä". Hän on perheen ainoa lapsi. Aikuisilla ei ollut omaa luontosuhdetta.
- Minä olin erikoisuus, joka itse itseäni komentaen aloin hommaa hoitamaan. Kun käytiin isän kanssa retkillä, minä se selitin, mitä tapahtuu. Isä oli valtavan kiinnostunut ja mielissään, kun häntä lapsena kiinnostaneisiin asioihin tuli selko.

Lapsuuden kaveripiiristä joku soittelee vieläkin Lassille lintuhavainnoistaan. Oli nähty Koski Tl:ssa kattohaikara risu suussa. Pesiminen mielessäkö?
- Siellä saattoi olla kattohaikara-kihlapari, joka harjoittelee hommaa ja virettä on yllä. Tai sitten vain kunnostellaan vanhaa pesää. Nyt ilmeisesti pari on yrittänyt pesintää, mutta onkohan varmistusta vieläkään tullut.

Tärkeintä on intohimo

Matkalla kesämökilleen Lassi Kujala osoittelee tuttuja maisemiaan. Tuolla on ollut helmipöllöreviiri, joka näkyi Lassin ja Heikki Jokiniemen  yhteisessä elokuvassa, tuolla kuivattu Kollinsuo.
- Kollinsuo tuhottiin kolmen käyttäjäryhmän takia. Osa halusi lisää peltoalaa, osa lisää metsäalaa, osa ilmeisesti kalastella. Tosin kala-alueenkin vesitalous muuttui, kun suo kuivattiin. Kollinlahdella ei voi kesällä soutaa, airot tarttuvat rehevään vihreään massaan, jota syntyy pellolta valuvasta tavarasta. Kollinsuon kuivatus oli minusta suurin ekokatastrofi, mikä Kuusaalla on tehty. Siinä menetettiin valtavan hyvä kosteikkoalue: suo, suuri suolampi, monipuolinen linnusto. Nykyään se ei olisi enää mahdollista, mutta MERA-ohjelman jälkeisinä vuosina saatettiin tällaista tehdä, jopa vielä 70-80 -lukujen vaihteessa, Kujala päivittelee.

Soiden ennallistaminen, jota Kymenlaaksossakin yritetään, ei vakuuta Kujalaa.
- Se on liian pienimuotoista, lähinnä tiedotusvälineitä kiinnostavaa. Ennallistoimien pitäisi olla satakertaisia, jotta niillä saataisiin tuloksia. Sama koskee metsiensuojelua. Repovedelläkin menee pari- kolmesataa vuotta tällä tahdilla ennen kuin alue on taas luonnontilassa. Yleensäkin metsäalojen rauhoitus kyntää syvällä, alat ovat ihan liian pieniä, vain jopa puolen hehtaarin kokoisia.

Kesämökki on lintupaikka. Ruovikossa pesii kaulushaikara, sen vieressä ruskosuohaukka, pihapöntössä on ollut lehtopöllö. Ainakin kaksi kuhankeittäjäparia pesii tontin tuntumassa.
- Nyt huoli on suuri, vielä en ole tänä kesänä kuullut niiden ääntä. Olisiko kolea keli viivyttänyt... Jaalan vankka kuhankeittäjäkanta on taantunut. Se on trooppiselta vaikuttava keltainen laji - kouraisee vähän, että tulevatko viimekesäiset parit ollenkaan.

Myös vesilinnut ovat vähentyneet koko Euroopassa, Pyhäjärvelläkin.
- Kollinlahden lokkiyhdyskunta on kadonnut. Samoin on käynyt Tommolanluhdalla, jossa vielä 90-luvulla pesi naurulokkien lisäksi kerran jopa mustatiira. Silkkiuikkujen pesiä saattoi löytää tuolta rehevältä luhdalta pieninä yhdyskuntina siten, että lähekkäin oli viisi kuusi pesää. Punasotkia tällä luhdalla pesi useita pareja. Nyt paikka on täysin autioitunut. Ainoa elävä suuri naurulokkiyhdyskunta on enää Pilkanmaan venelaitureiden luona. Takavuosina saattoi muuttoaikana nähdä toistasataa punasotkaa Lintukymin suulla. Nyt määrät ovat vähentyneet, näin on käynyt kaikkialla. Metsästettävistä vesilinnuista moni on todettu Euroopassa vaarantuneiksi. Niiden joukossa ovat mm. juuri punasotka ja haapana - ennen kovin yleinen laji myös Pyhäjärvellä. Haahkakannat ovat romahtaneet, haahka on kohta uhanalainen laji, Kujala luettelee.

Lassi pyörittelee päätään ongelman ratkaisuehdotuksille.
- Eräät tahot sanovat, että haahkojen dramaattiseen romahdukseen syyllinen on merikotka, jonka kantoja on ryhdyttävä sääntelemään, jotta haahkat saadaan takaisin. Tämä vaatisi puolueetonta asiantuntijatutkimusta, jotta syyt ja seuraukset saadaan järjestykseen. Luonnossa on aika monta liikkuvaa osaa, ja kaikki riippuu kaikesta. Merikotka oli katoamassa, se elpyi vain ympäristömyrkkyjen käytön lopettamisen johdosta sekä sen jälkeisten tehokkaiden suojelutoimien ansiosta. Luonto etsii oman tasapainonsa, ei siihen monessakaan tapauksessa ihmisen säätelyä tarvita, Kujala painottaa.

Pyhäjärven rannalla pyöröhirsimökin pihapiiristä näkee, että isäntä on lintumies. Pönttöjä on puissa eri kokoisia, eri korkeuksilla. Telkänpöntöstä on hauska tarina muutaman vuoden takaa:
- Tuossa pöntössä oli vuonna 2009 kuusi lehtopöllön poikasta. Kun telkkä palaa muuttomatkalta ja menee pönttöön ensimmäistä kertaa, se ei tiedä, onko siellä joku jo. Sinä keväänä en vielä tiennyt, oliko lehtopöllö pöntössä vai ei. En halunnut mennä katsomaan, jotta se ei häiriintyisi. Istuin kuistilla ja näin, miten telkkänaaras meni muks sisään, sitten sieltä kuului jytinää ja räpistelyä, ja sitten telkkä heitettiin ulos. Se oli kuin piirretyissä kuvissa. Samalla selvisi sekin, kuka pöntössä nyt määräilee, Kujala nauraa.
Ihmisen toimet näkyvät lintujen käytöksessä monella tapaa. Vielä nelisenkymmentä vuotta sitten joutsenen pakoetäisyydet olivat satoja metrejä, nyttemmin vain kymmenesosa aiemmasta. Tämä on merkki siitä, että Suomessa noudatetaan lakia eikä juurikaan hätyytellä laulujoutsenia.Joutsenet muuttavat vain lyhyen matkaa eivätkä juurikaan kohtaa vihamielisiä ihmisiä.

Kurki on ollut Lassi Kujalan ykköslintu aina. Pitkänmatkanmuuttajana matkallaan läpi Euroopan aina Pohjois-Afrikkaan se kohtaa monenlaisia kulttuureita, ei aina ystävällismielisiä. Siksi se on pysynyt  arempana kuin joutsen.
- Arvioin 80-luvulla kurkien tilanteen väärin. Kurkikanta ei lähtenyt alaspäin vaan ylöspäin. Kurjet oppivat hakemaan ravinnon heinämailta ja pelloilta. Ne oppivat pesimään ruovikkolahdilla ja muissa ympäristöissä, jotka sinänsä eivät tarjoa ravintoa. Mutta kun siinä on pellot lähellä, niin ruovikkolahti ja pelto yhdessä riittävät. Kurkia on nyt enemmän kuin koskaan.

Samalla kurjen pakoetäisyys on muuttunut. Kujala puhuu alle 60 metrin kurjista, jotka sietävät ihmistä tai ainakin autoa niinkin lähellä.
- Silloin se on lähellä, ei tietysti millään pokkarikameralla saa kuvattua mutta Kuvaajan mielestä se on lähellä, Lassi täsmentää.

Mökin lasiterassilta on kiva katsella, kuinka Pyhäjärvi möyryää vaahtopäisenä alkukesän oudoissa kovissa tuulissa. Punarinta pomppii kivijalan kulmalle pesäänsä, jonka se on perustanut uuteen paikkaan tutun pesäpuun kaaduttua. Lassi Kujalan elämän kertaamisessa ollaan siinä kohtaa, että lintuharrastukseen on tullut tauko. Koulut piti käydä, työelämä alkoi, oli avioliiton ja kodin perustamisen aika. Mies selittää kryptisesti:
- Elämä muodostuu perussektoreista ja jossain vaiheessa huomaat, että jokin perussektori ei ole sun juttu ollenkaan. Perusratkaisut, joita 99 % ihmisistä tekee luontevasti, osoittautuivat minulle ongelmallisiksi.
- Siis mistäs nyt mahdetaan puhua?
- Olin naimisissa viisi vuotta ja sitten kävi selväksi, että se oli liian vaativa tehtävä minulle. Joskus on pakko tunnustaa, että joku juttu ei ole sun alaa, sä et ole tossa hyvä. Onhan ero aina tragedia. Mutta minulle alkoi pikku hiljaa valjeta, että intohimo kohdistuu johonkin muuhun. Oli sadan neliön rivitalo ja kaksi autoa, raha ei ollut ongelma, kaikkea oli mutta minulla ei ollut kivaa.

Yllättävän avointa tilitystä mieheltä, jonka suusta on kuultu tähän asti lähinnä kuvausta linnuista ja luonnonsuojelusta. Lassi Kujala tiivistää.
- Minusta elämä on ainutlaatuinen reissu ja se pitää käyttää johonkin, mihin ihmisellä on intohimo. Kun sain ensimmäisen kamerani, tiesin että tämä on se juttu, tästä se lähtee. Työelämä UPM:llä tietysti haittasi jonkin verran harrastustani.

Onni potkaisi potkujen muodossa

Varovaisuus pelasti Kujalan taloushuolilta. Hänellä ei mielestään ole lainkaan yrittäjähenkeä eikä riskinottokykyä, joten ammattimaiseksi kuvaajaksi hän ei uskaltanut lähteä. Moni lähti ja kituuttaa nyt digiaikaan talousvaikeuksissa, kun kuvien hinnat ovat romahtaneet. Nuorena, kun energiaa oli noin neljä kertaa enemmän, jaksoi työpäivän lisäksi lähteä vielä kuvauskeikoille. Kujala pysyi yhtiöllä, mutta ei työaikakaan aina linturetkiä estänyt, jos riittävän harvinainen tilanne oli päällä.
Huuhkajaa jäniksen kimpussa lähdettiin kuvaamaan kesken töiden, ja sitä rataa.

Mutta sitten Lassi Kujalaa potkaisi onni. Hän tosiaan pitää itseään onnekkaana tilanteessa, jolloin vuonna 2006 Voikkaan tehdas lakkautettiin ja Kuusaanniemestä vähennettiin kaikki 40-luvulla syntyneet, 450 henkeä.
- En olisi ikinä pystynyt tekemään lähtöpäätöstä. Kenkää tuli, ja minulla meni kaksi vuorokautta tajuta, että se oli minulle lottovoitto. Kohta olen lähes kymmenen vuotta saanut tehdä luontokuvausta oikeasti koko ajan, mikä oli alun perinkin tavoitteeni. Nyt 30 vuoden työrupeaman jälkeen perustuoimeentulokin on turvattu.

Kujalalla ei ole aikatauluja, vaikka hän kokopäiväisesti kuvausta harrastaakin. Hän ei tee sitoumuksia, ei lupaa suorittaa mitään tiettyyn päivämäärään mennessä. Mies tekee mitä itse haluaa.
- Nyt vasta tajuan, mitä on todellinen vapaus. Jokainen projekti, minkä itselleni asetan, on vapaaehtoista. Ei ole mitään ulkopuolisia paineita, on vain oma intohimo ja lähes rajaton ajankäyttö. Eikä siihen juuri muuta mahdu, luontokuvaaja Lassi Kujala hehkuttaa.

Kalasääski etsii saalista.

Tässä kohtaa toisen kuvaajan vaimon on pakko tarkistaa, kuka Kujalalla määrittelee ajankäytön, tämä luontoaktiiviko?
- Nykyinen avioliittoni, joka on kestänyt jo 23 vuotta, perustuu juuri siihen, että ajankäyttö on sovittu heti alkuun. Omia lapsia minulla ei ole, mutta vaimoni Tuulan tyttären kaksi lasta ovat meillä välillä hoidossa, ja silloin he kyllä kivasti katkaisevat omat ajankäyttösuunnitelmani. Niiden kanssa on kyllä tullut telmittyä, ja nehän vie ajan aina sataprosenttisesti. Lasten kanssa ei riitä, että olet niinku vähän, vaan olet tehokkaasti koko ajan. Jos 30 sekuntia katsot muualle, tulee huomautus, Lassi naureskelee lämpimästi uutta elämänaluettaan.

Vakavasti puhuen, Lassi Kujalan ajankäyttö? Mies sanoo, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä normaalin ihmisen päivärytmin kanssa. Iso osa päivästä menee kuvaamiseen, kuvantuotannon valmisteluun, muistiinpanojen tekoon, kirjalliseen toimintaan, kuvien arkistointiin ja valmistukseen.
- Kun tulen keikalta, minulla on tapana valmistaa kuvat heti. Jos kuvaan neljä tuntia, vähintään sama aika menee kuvatöihin koneella. Poimin päivän tärkeimmät kuvat, teen niistä neljää eri kokoa ja sijoitan kansioihin, vien sivuille lajikohtaisesti.

Sellaista vuodenaikaa ei ole, että Lassi Kujala jättäisi luontokuvauksen sikseen. Viime talvena pääroolissa olivat saukot. Lintujen muuton seuranta on ohi ja pöntöt on viety maastoon. Rengastajien mukana on ollut mukava roikkkua pöllömetsissä, ja tiedossa on päiväpetolintujenkin rengastuksia.
- Seurailen tuulihaukkaparia yhdessä kivassa paikassa. Pesä sijaitsee kahden tien risteyksessä, ja linnut ovat tottuneet autoihin ja ihmisiin. Tuulihaukkojen perinteinen pesäpaikka, heinäladot, ovat romahtamassa kun heinät säilötään isoissa muovikuplissa pellonlaidalla.

Tähtäimessä luonnon arvostuksen lisääminen

 Luontokuvaaja Kujalan puhelimen taustakuva on jännä, kaksi siipeä pystyasennossa.
- Töyhtöhyypän siivet. Kahlaajilla on tapana nostaa ennen lentoonlähtöä siivet ylös pariksi kolmeksi sekunniksi. Ne verryttelevät, ettei tule revähdyksiä. Soidinaikana eräät kahlaajat kuten rantasipi  saattavat nostaa vain toisen siiven, vaikka silloin kun kaksi urosta tappelee keskenään. Ne uhkailevat.

Lassi Kujalaa kiinnostaa erityisesti lintujen käyttäytyminen, ja sen pitää näkyä myös kuvassa. Lintu istuu oksalla  tai lintu lentää matkalentoa -tyyppinen kuva on hänestä tylsä.
- Nykyään näkee paljon kuvia, joissa syvällisempi tietämys linnusta puuttuu kokonaan, todetaan vaan että "kato kiva lintu". Se on aika pintapuolinen kosketus lintumaailmaan.

Kalasääski kalastaa.

Pitäisikö tehdä taas lintukirja? Tätä Kujala on pohtinut mutta päättänyt, että ei.
- Suomi on pieni kielialue, kirjan levikki on pieni, ponnistus on hirveä, ja kirja tavoittaa vain sen väestönosan, joka jo muutenkin on orientoitunut asialle.

Some ja Kouvolan Sanomat ovat nykyisin Lassi Kujalan mediat, joiden kautta hän haluaa sanomaansa viestittää.
http://lassikujala.1g.fi/kuvat/ -sivuille hän kerää omaa arkistoaan muidenkin katseltavaksi. Facebookin käyttäjiä hän hemmottelee lähes päivttäin uusilla lintuhavainnoilla: kuva ja teksti lisäävät lukijan tietomäärää, kun yksi myllää ison osan ajastaan luonnossa.

Mutta mihin Kujala sitten pyrkii, jos hän kerran haluaa maksimoida viestinsä vastaanoton?
- Luonnonsuojelumyönteisyyden lisääntymiseen. Ympäristöarvojen ymmärtämisen lisääntymiseen. Että yhä useampi tajuaisi. Demokratiakin toimii raa'alla matematiikalla, sehän nyt vaaleissakin nähtiin.

Kujalalla on kivempaa

Kun takana on jo kymmeniä vuosia kuvaamista, varhaisimpiin kokemuksiin kuuluu myös vanhan kaluston kanssa pelaaminen.
- Ensin kuvasin muutaman vuoden mustavalkofilmillä ja sitten lähes 20 vuotta diafilmille. Sitten tuli suuri murros, digiaika. Mennyt oli mennyttä, ja periaatteessa kuvasin kaiken uudelleen digiaikana. Koskaan en kaipaa takaisin filminhuuruisia alkuvuosia, ne oli hirvittäviä aikoja. Tänä päivänä kuvataan asioita, joita ennen ei edes voinut kuvata. Ennen objektiivit tarkennettiin kaikki käsin, nyt sen tekee automatiikka tarkemmin ja nopeammin, kuvanvakaaja varmistaa tärähtämättömät kuvat pitkilläkin valotusajoilla. Ennen jos näit iltahämärissä pellon laidalla vaikka kuinka erikoisen otuksen, niin katselit vaan, koska ei silloin voinut mitään liikettä pysäyttää, filmille jäi pelkkä viiru. Tänä päivänä kohde voidaan kuvata. Käsien ulottuvilla on nyt uskomattomia mahdollisuuksia verrattuna vanhaan.

Sääksi sai saaliin.

Kaikki on noista ajoista muuttunut, kamerat, optiikat ja filmin korvannut kennotekniikka.  Ainoa ennallaan säilynyt on se, että edelleen painetaan nappia.
- Kun nykykuvaaja astuu tähän kuvauksen maailmaan ikään kuin valmiiseen pöytään, ei hänellä ole filmiaikaa eli silloista omaa yksityistä helvettiä taustalla. Minulla on kivempaa kuin heillä, koska minulla on kokemus, jota vasten nykyvälineiden käyttö on yhtä juhlaa. Minulla on ihan h-vetin kivaa, kun tiedän, että tämäkin paikka olisi jäänyt tekemättä vanhoilla välineillä, Kujala nauraa kihertää.

Uusi tekniikka on tuonut enemmän mahdollisuuksia kuvata yhä vaikeammissa olosuhteissa. Mutta ei nuorten miesten kiukuttelu ole silti loppunut, ihminen kiukuttelee aina, nämä valmiiseen pöytään tulleetkin. Loppujen lopuksi luontokuvauksessa kysytään kuitenkin tekniikasta riippumattomia tekijöitä. Yksittäisen kuvan, onnenkantamoisen, voi saada kuka vaan vahingossa. Mutta kuvatuotanto vaatii tietyt asiat.
- Pitää olla hitonmoinen innostus pohjalla. Sitten pitää olla ajankäyttömahdollisuus. Jos nämä kaksi ovat kunnossa, sitten vasta ruvetaan höpöttämään kameroista ja tekniikoista.Moni lahjakaskin kuvaaja jää ulkopuolelle näiden kahden peruselementin puuttuessa. Jos nämä kaksi ovat kunnossa, niin vasta sitten pitäisi ruveta puhumaankameroista ja tekniikoista. Netti on täynnä pulinaa joten kyllä tätä puhetta näyttää piisaavan ilman näitä perusresurssejakin.

Tekniikan kanssa päätyy kyllä sitten kierteeseen. Kameroita pitää vaihtaa kahden kolmen vuoden välein, koska tekniikka tuo koko ajan uusia mahdollisuuksia.
- Kamerat ovat pikku juttu, optiikka maksaa. Jostain raavit sen 20-30 tonnia - autostahan se otetaan, hankitaan vanhempi auto ja erotuksella ostetaan uusi putki.

Töitä ja kiitoksia 

Kymen läänin taidepalkinto vuonna 1991 oli taitekohta Kujalan elämässä. Rahalla hän osti ensimmäisen tietokoneensa.
- Olin aina pitänyt päiväkirjaa, mutta käsin kirjoitetut jäivät tavallisesti kesken ja ne olivat vaikealukuisia. Harmittaa. Mutta tietokoneen ostettuani olen pitänyt joka päivä lokia. Vuodessa tulee ehkä 500 Wordin sivua 12 pikselin koolla aiheena linnut ja kuvaus.Viimeisiltä 7-8 vuodelta siellä on myös kuvia.

Nyt haastattelija alkaa hermostua. Tuollainen tietomäärä tallennettuna pelkästään päiväkirjanpitäjän omaksi iloksi! Kujala kuitenkin rauhoittelee: Facebook-päivityksissä ovat nykyisin muidenkin nähtävissä luonnosta kerätyt tietopaketit. Omaan arkistoon säästetään kuitenkin tuntemukset ja henkilökohtaiset ajatukset, nenänkaivuujuttuja ei siellä julkisteta.

Nyt päästiinkin huomionosoituksiin, joita Kujalalle on sadellut, aiheellisesti. Läänin taidepalkintoa seurasi Pro Kuusankoski -mitali 1992. Vuonna 1999 tuli Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiön tunnustuspalkinto, 2003 Suomen luonnonvalokuvaajien ympäristöpalkinto Repoveden kansallispuiston perustamiseen johtaneista toimista Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana ja luontokuvaajana. Suomen luonnonsuojeluliiton kultainen ansiomerkki ropsahti vuonna 2009.

Palkinnot eivät tule tyhjästä. Mies on ehtinyt piilokojuistaan myös monenlaiseen yhteisöjen vaikuttamiseen mukaan. Hän on ollut Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n jäsenenä vuodesta -82 ja sen hallituksen jäsenenä kaksi nelivuotiskautta. Tässä tehtävässä hän mm. esti Hannu Hautalan erottamisen luonnonvalokuvaajista. Erottamista esittävät olivat tuohtuneet siitä, että Hautalan kuvaan pöntöstä lähtevistä telkänpojista oli kirjapainossa manipuloitu muutama poikanen lisää Hautalan suostumuksella - kertomatta katsojalle, mitä oli tehty. Kujala oli ainoana pitänyt Hautalan puolia, saanut keskustelun keskeytettyä ruokatunnin ajaksi, ja kylläisinä hallituksen jäsenet olivat ottaneet järjen käteen. Sentään Hannu Hautala kyseessä!


Kirjoja Kujala on tehnyt useita silloin kun ei mitään someja ollut kirjan kanssa kilpailemassa. Kurki ilmestyi 1989, Repovesi 2003. Kujala kuvasi vuonna 2003 ilmestyneen Kuusankosken kirkko -teoksen kuvat ja osallistui Suomen luonnonvalokuvaajien yhteisteokseen Valon kertomaa vuonna -99.

Jossain vaiheessa Lassi Kujala innostui elokuvaamisesta. Heikki Jokiniemen J-filmin kanssa syntyivät elokuvat Kurki vuonna -89, Petolinnut metsätalouden puristuksessa -90, Tikkametsä -91 ja Elävä metsä -92, 23 minuutin filmejä kaikki. Niitä levitettiin ympäri maailmaa.
- Jossain vaiheessa päädyin kuitenkin siihen, että still-kuvat ovat minun juttu. Elokuva vaatii liikaa väkeä, on työlästä ja kallista.

Lintu- ja luontoaiheisia lehtijuttuja alkoi syntyä vuonna -82, ja nyt niitä on toistasataa. Lehtijuttujen tehoon Kujala uskoo edelleen. Kun aamun aviisista hyppää pyytämättä ja yllätyksenä silmille puhutteleva luontokuva ja siihen liittyvä kiinnostava tarina, sen katsoo sekin, joka ei kirjastosta lähde luontokirjoja lainaamaan.

Lassi Kujala on saanut lukuisia palkintoja töistään mutta toiminut itsekin tuomarina kilpailuissa. Nyt hän toimii - jo kolmatta kertaa - Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana. Piirin näyttävin yleisötapahtuma on ollut jo 15 vuotta syksyinen luontokuvailta. Se on vetänyt vuosi vuodelta lisää väkeä. Viime syksynä kaikki mahtuivat tuoleille istumaan, kun tilaisuus oli siirretty Voikkaa-salista Kuusaa-saliin. Kujala on kutsunut tilaisuuksiin luontokuvaajia läheltä ja naapurimaakunnistakin, ja viime vuosina luontokuvailloissa on esitetty Vuoden luontokuvakilpailun tulokset ja julkistamistilaisuuden nauhoitettu versio.

Kujala ei juurikaan välitä enää osallistua kilpailuihin. Kansainväliset kilpailut toisivat suuria rahapalkintoja, mutta niitä varjostavat jatkuvat huijausyritykset.
- Tuomareiden ammattitaidon pitää olla huippuluokkaa, muuten huijaus menee läpi. Mahdollisuus sääntöjen vastaiseen toimintaan ennen valotusta ja sen jälkeen on liian houkuttelevaa. Raha ja maine ovat kiehtovaa tavoiteltavaa, silloin otetaan käyttöön äärimmäiset keinot - ihan kuin urheilussa. Minulle luontokuvien esittäminen laajalle yleisölle on parempi tapa hankkia myönteisyyttä luontoa kohtaan kuin kilpailut, Kujala selvittää.

Valokuvanäyttelyitä Kujala ei enää myöskään lupaa kovin helpolla järjestää.
- Pelkkä itsenäinen näyttely harvoin johtaa mihinkään. Se on usein turhauttavaa, se maksaa, se teettää aika paljon työtä. Minulla on autotalli täynnä näyttelykuvia jo nyt, kohta heivaan niitä kaatopaikalle. Näyttely on huono idea, se ei sovi minulle eikä se sovi mun autotalliin.


Repovesi kruununjalokivenä


Varsinainen ympäristöteko Kujalalta ja luonnonsuojelupiiriltä on ollut Repoveden kansallispuiston perustaminen. Monihan siitä mielellään ottaa kunniaa, mutta Lassi Kujala on ollut prosessin ytimessä. Hänet valittiin vuonna -99 toisen kerran Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin puheenjohtajaksi, ja hän alkoi miettiä näkyvää teemaa yhdistyksen ajettavaksi
- Olin käynyt Repovedellä kuvausharrastukseni alusta asti, vuodesta -80. Alueen voimaperäiset hakkuut ja kohtalo surettivat ja toivat suuren voimattomuuden tunnun. Repoveden suojelu oli tyssännyt monet kerrat paikalliseen vastustukseen.
- Hetkinen, paikalliseen vastustukseen?
- Niin. Valkealan kunnan päättäjät ja virkamiehet vastustivat suojelua. UPM suurimpana maanomistajana ei lämmennyt asialle. Valkealan kunnanjohtaja Mäki oli kyllä ehdottanut suojelua 70-luvulla, mutta hänet oli torpattu. Repovesi-työryhmä oli junaillut joitain pieniä alueita suojeluun, hommassa oli mukana myös luonnonsuojelupiiri, ja jonkinlainen pieni tilkkutäkki siitä tuli. Niinpä ympäristöministeriö oli siirtänyt hankkeen mappi B:hen, virkamiehet olivat tästä varsin yksimielisiä. Tehtävä kuului selvästi mission impossible -luokkaan, mutta minua se ei häirinnyt. Mietin vain pääni puhki keinoa saada virkamiehet jälleen innostumaan.

Kujala jatkoi pähkäilyään, ja silloin soi puhelin. Kansanedustaja Pentti Tiusanen, Kotkan ympäristöseuran puheenjohtaja, eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja soitti ja kysyi, mitä Repovesi-asialle voitaisiin tehdä.
- Silloin palikat naksahtivat kohdalleen. Nyt oli taas tuuria, niin kuin luontokuvaajalla pitää olla. Mittarit on oikeassa asennossa, oikea henkilö tipahtaa tyhjästä ja puhuu samasta asiasta, Kujala pyörittelee päätään.

Kujala, Tiusanen ja Raakel Hiltunen onnittelevat toisiaan eduskunnan kahviossa.

Tiusanen pani eduskunnassa paperit liikkeelle, sai yli sata allekirjoitusta Repoveden kansallispuistoa puoltamaan. Hallituksen oli pakko ottaa käsittelyyn ponsiesitys, koska eduskunnan enemmistö halusi asian selvitettäväksi. Raakel Hiltunen, Jussi Ranta ja moni muu kansanedustaja tuli mukaan tapaamisiin, joissa Kujala kävi ainakin kymmenen kertaa.

Sivuhuomautuksena Lassi kertoo, mistä löysi maalta tulevana parkkipaikan autolleen: eduskuntatalon portaiden edestä - hieno ilmainen parkkipaikka eikä kukaan puuttunut asiaan.
Hetkinen taas, luonnonsuojelija tulee omalla autolla vaikka rautatieasema on ihan vieressä?
- Tietenkin - kesken töiden piti päästä nopeasti eduskuntaan. Raaka totuus on se, että ilman autoa hommasta ei tule mitään. Minun toimintasäteeni on 50  kilometriä, en siis käy missään. Silti tulee vuodessa 30 000 kilometriä mittariin. Ei minun kannata tästä jeesustella, näin se vaan menee jos haluaa kunnon kuvat.

Vielä vaadittiin Kujalan lukuisia kuvaesityksiä aiheesta kotikulmilla ja eduskunnassa. Tarvittiin esite Repovedestä, mutta rahaa ei ollut. Onneksi Kujalalla oli se tietokoneensa. Hän teki tekstit ja alkeellisen taiton, lisäsi kuvia.
- Kymiyhtiön alakerrassa monistettiin iso määrä kappaleita vihkosesta, jossa oli värikuvatkin. Sitä jaettiin eduskunnassa, tyhjästä polkaistua kotikutoista esitettä.

Asia valmisteltiin, äänestettiin, ja enemmistö kannatti kansallispuiston perustamista.
- Olin kuulevinani papereiden kahinaa, kun virkamiehet joutuivat nostamaan Repovesi-kansion laatikon pohjalta päällimmäiseksi. Herkullisia hetkiä, Lassi virnuilee.

Juttu ei ollut tällä selvä. Vaaditusta tuhannesta hehtaarista puuttui alle sata. Meni vuosi ja aika olikin muuttunut. UPM:n silloinen pääjohtaja Juhani Niemelä tajusi, että ympäristöasiat ovat osa markkinointia. Hän päätti, että UPM lahjoittaa valtiolle 760 hehtaariaNäin vaadittava tuhannen hehtaarin minimiala saatiin kokoon reilusti. Lisäksi UPM rauhoitti ympäriltä aarnikotkan metsän, kooltaan 1500 hehtaaria.

Nyt käsillä oli tilanne, jossa Lassi Kujala pääsi kuvaamaan eduskuntatalon lehteriltä vuonna 2002.
 - Otin kuvan, naks, kuinka puhemies Riitta Uosukainen lyö nuijan pöytään, pum: Repoveden kansallispuisto on perustettu. Se oli hieno hetki, Kujala eläytyy muistoon.

Kun päätös kansallispuistosta tuli, niin saman tien unohtui, ketkä olivat saaneet asian liikkeelle. Lumpipalloefektin käynnistäneet Kujala ja Tiusanen, kansalaisjärjestöt ja luontoaktiivit jäivät unholaan, nyt asia olikin virkamiesten ja lainlaatijoiden aikaansaannosta.
- Sama se. Minulle tuottaa suurta mielihyvää aina kun kävelen Repovedellä ja muistan tämän, Lassi naureskelee.

Seuraavan vuoden alusta kansallispuisto virallisesti perustettiin. Kesällä 2003 vietettiin avajaisia Olhavanlammella. Joku piti puheen, kaakkuri huusi takana.

Tämän jutun lopussa olevasta linkistä voit lukea Kujalan oman kuvauksen Repovesi-prosessista.

Työ on tehty.

Lassi Kujala ei innostu Repoveden nykytilanteesta.
- Se on avattu suurille massoille, joita halutaan vielä lisää. Sen voisi hoitaa Verlan tapaan - ei Verlaankaan tarvita tykkimäkimeininkiä. Miksi Repovedelläkään pitäisi maksimoida hyödyt? Kun ei puita metsästä oteta, otetaan sitten kävijöiden kautta ja kaikenlaista palvelua tarjoamalla rahat pois, Kujala kritisoi.

Eikö tuo nyt ole vähän elitististä ajattelua, että vain osa joukosta kelpaa?
- Ei ole kyse kelpaamisesta. Haluaisin, että Repovedelle menisi vain se porukka, joka ylittää luontaisesti tietyn näkymättömän kynnyksen. Se kynnys on ihmisen päässä. Mutta ei, kävijämäärää pitää paisuttaa keinotekoisesti markkinoimalla. Mutta se on se hinta, mikä piti kansallispuiston saamisesta maksaa, Kujala taipuu.

On hänellä kyllä kanttia vaatiakin kävijältä luontosuhdetta. Hän on itse viettänyt metsässä pitkiä aikoja kuvausreissuillaan.
- Saatoin olla Haukkasuollakin kuvaamassa viikon pari putkeen. Elin säilykkeillä. Kun yöllä piti vaihtaa piilokojua, merkkasin reitin valkoisilla paperilapuilla. Tulokset olivat aika laihoja käytettyyn aikaan nähden, mustavalkofilmiaikana.

Paras kuva on vielä ottamatta

Puhe kääntyy metsästykseen, johon Kujala suhtautuu varsin kriittisesti hirvenmetsästystä lukuunottamatta.
- Metsästys on sosiaalisesti kestävä tapa harrastaa luontoa ja vie vain kohtuullisen määrän aikaa, on kohtuullisen pienillä tiedoilla harrastettavissa. Ei se kestä tarkempaa tarkastelua. Suomessa esiintyviä petoeläimiä mahtuisi tänne moninkertaiset määrät verrattuna nykyiseen.
- Ilveksistäkin höpötetään, että niitä on niin paljon kylki kyljessä, että täytyy katsoa mihin astuu. Itse en ole koskaan onnistunut näkemään Pohjois-Kymenlaaksossa tupsukorvaa livenä. Tilastot näyttävät, että susi ei ole tappanut ihmisiä nyky-Suomessa. Hirven takia kuolee kymmenkunta ihmistä vuodessa, sen takia ymmärrän hirvenmetsästyksen. Mutta hirvikantaahan ei haluta kokonaan pois, koska metsästäjien pitää päästä metsästämään, Kujala kuittailee.

Yhteiskunnan ylimmät näyttävät mallia metsästykseen suhtautumisessa. Kujala kertoo tyrmistyneenä kenraali Gustav Hägglundin taannoisesta vierailusta metsästysseura Haukun luona. Toimittajan kysymykseen mieleenpainuvimmasta metsästyskokemuksesta kenraali vastasi: "Ilman muuta se, kun ammuin safarilla gepardin. Ja kyllä olivat luvat tiukassa, niitä piti odotella viikko ennen kuin pääsin ampumaan gepardin."
- Kukaan ei tarttunut siihen, että kenraali oli autosta safarilla ampunut uhanalaisen lajin edustajan, Kujala puuskahtaa. Puhe keskeytyy, kun ikkunan taa ilmestyy käpytikka suussaan ruokaa. - Ei h-vetti, onko sillä pesä täällä? isäntä innostuu.

Millaista kuvaa Kujala lähtee hakemaan, kun kameran kanssa pellonlaidalle tai piilokojuun jaksaa ängetä yhä uudelleen? Kuulemma hyvää.
- Hyvä kuva riippuu monesta asiasta: ratkaiseva hetki, onko kuvassa toimintaa, onko siinä hyvä valaistus, miten se on rajattu - kaikki nämä tekevät kuvasta hyvän. Lisäksi kuvalla on oltava huono toistettavuus - jos katsojalle jää käsitys, että tuo ei ihan joka ilta taidakaan olla otettavissa, niin yksi hyvän kuvan elementeistä on koossa.

Kujala lausuu kuvaajalta harvoin kuullun  lauseen: "Otin mielestäni hyvän kuvan keväällä". Nämä täydellisyyden tavoittelijat lähtevät yhä uudelleen kuvaamaan samaa lajiakin, koska se hyvä kuva puuttuu.
- Pellolla oli mieletön lumisade, joka kesti kymmenen minuuttia. Taustametsä näkyy, ja pellolla on  töyhtöhyyppä. Se näkyy h-vetin pienenä mutta tunnistettavana. Yksinäinen piru keskellä kaaosmaista lumisadetta. Ei linnun tarvitse olla iso, kaikki se muu saattaa tehdä sen jutun.

Luontoon ei kuvaaja lähde vain fiilistelemään, vaikka maallikko kuvittelisi retkellä olon hauskaksi silloinkin kun linnut pysyttelevät poissa.
- Tässä on samaa primitiivisyyttä kuin metsästyksessä. Ihminen on saalistaja. Ero kuvaajan ja metsästäjän välillä on siinä, että kun minä ammun, kohde jää henkiin. Joskus aikoinaan kuvittelin, että ihminen viisastuisi, enää en kuvittele. Enää yritän vain jääräpäisesti tuottaa kuviani niin monen ihmisen näkyville kuin mahdollista.

Että se fiilistelystä luonnon helmassa. Mutta Kujalalla riittää linnuissa ihmettelemistä.
- Niin pienet aivot ja sellainen kyky arvioida hyötysuhteita! Miten ne pystyy arvioimaan jonkun ravinnon paremmuuden verrattuna toiseen? Miten ne pystyy arvioimaan ympäristön lämpötilasta, miten nopeasti on mentävä lämmittämään poikasia? Siinä tarvitaan laskin, jolla ne pystyy tekemään lämpötilakäyrän, josta ne näkee että maksimaalinen poissaoloaika on toi. Niillä on päässä valmiita laskentamalleja, joihin ihminen tarvitsisi tietokonetta. Ja navigointi - tuokin pajulintu tulee samaan pahuksen puskaan Pohjois-Afrikasta vuosi toisensa jälkeen - tai sen poikaset - vaikka tuulet riepottaa tuommoista pientä höyhenkasaa moneen otteeseen matkan varrella.

Viime syksynä Kujala ihmetteli Mäyränkorvessa tervapääskyperhettä. Vielä pitkällä syyskuussa poikaset olivat pesässä ja lähtivät lentoon "älyttömän myöhään". Nyt pääsky on taas palannut samaan pönttöön ja Lassilla on näky.
- Haluan sellaisen kuvan, jossa pääsky tulee pönttöön ja on lentoaukolla siivet levällään.
- Osaako tervapääsky olla maassa?
- Ei. Sillä on vaan riippumajalka, niinkuin Pertta opetti, muistat varmaan? (Puhe on yhteislyseon biologianopettajasta Pertta Kettusesta. Enkä muista riippumajalkaa.) Lintu elää elämänsä ilmassa. Kun poikanen lähtee pesästä syyskuussa, se laskeutuu alustalle seuraavan kerran ruvetessaan pesimään. Se on kolme vuotta ilmassa, nukkuu, syö, parittelee, tekee kaiken ilmassa.
- Miten se jaksaa räpytellä?
- Hyvä kysymys. Tervapääsky ei kyllä räpyttele kuin peruslintu vaan lyö siipiä eri tahtiin, kaartelee ilmassa. Se kuuluu kirkujien ryhmään, Kujala vahvistaa huomioni taivaalla mopopoikien tapaan kiitävistä kovaäänisistä tervapääskyporukoista.
- Nyt kun vanhoja taloja peruskorjataan, niistä tukitaan katonrajassa olevat aukot, joihin tervapääsky on ennen päässyt pesimään. Reiät tukitaan, kun ihmiset pelkäävät tauteja - ihmisethän pelkäävät luontoa, Lassi heittää.

Kun luontokuvaaja Kujala lähtee liikkeelle, kaikki kuvattavissa oleva kelpaa. Mutta miksi pitää pyrkiä kuvaamaan vaikka pyrstötiaista, jos siitä on kuvia lukuisilta aiemmilta vuosilta?
- Ai ai, tuo on kuin vaimon suusta! "Sullahan on jo kuva tosta linnusta." Mutta kun minulla ei ole sellaista tietynlaista pesäntekokuvaa. Lassi Kujala lausuu saman tien kauniita sanoja vaimostaan ja koko lajista: ilman kuvaajien vaimojen myönteistä asennetta ja joustoa  kuvauskeikoilla viipyily ei onnistuisi.
Kuuntele, millainen kuva Lassi Kujalalta puuttuu pyrstötiaisesta:
http://youtu.be/nNiwWA6rqJE


Jotkut lintulajit ovat vaikeita kuvata, mutta niissäkin on yksilöitä, joista saa kelpo kuvia. Vuosikymmenten varrella Kujalalle on tullut tuntuma siihen, mitä milloinkin on kuvattavissa. Pitkään hän on kesän korvalla seurannut samalla lammella joutsenenpoikasten kuoriutumista. Hänen hahmonsa on tullut joutsenperheelle niin tutuksi, että se ei noteeraa Lassia lainkaan. Tänä vuonna asia ei mennyt toivotusti:
Lassi Kujala kertoo, miten metsästäjäpojan ajattelemattomuus pilasi joutsenperheen metsämarssin seurannan:
http://youtu.be/00UgCVwXb8o


Puhetta riittää myös kuvaukseen kehitetyistä apuneuvoista. Mökillä on odottamassa lautta, jota Kujala käyttää vesilintuja kuvatessaan. Styroksista tukeva lautta, päällä koju kameralle ja kuvaajan suojaksi, naamiointiverkko ja kuvaajan yllä pelastautumispuku. Ei kun veteen kahlaamaan ja peukut pystyyn, että jalat pysyvät pohjassa. Lisäksi tarvitaan tyyni aamu, metri vettä - ja linnut. Ja tämä on vain yksi kojuista - lisää näet Kujalan nettisivuilta.

Tähän kuvauskojuun mahtuu jopa pitkäkseen.

Kuvauskeikkojen ohella Lassilla on ollut hengenpelastuskeikkoja. Lehtijutusta saatiin viime syksynä lukea sorsapoikueesta, joka oli kuoriutunut kouvolalaisen tavaratalon katolle. Kujala ja Pekka Raukko hälytettiin paikalle: poikaset ämpäriin, emo mukaan, ja se seurasi ämpäriä kuullessaan poikiensa piipityksen. Pari kertaa kaverit kävivät pelastamassa vesilintupoikueen myös Verlan tehdasmuseon uuden patorakennelman kuivasta kourusta. Verlassa Kujala on nyt pyörinyt tiiviimmin muutenkin - hän otti vastaan tilaustyön tehdasrakennusten kuvaamisesta.

Luontokuvaaja Kujalan katse ei herpaannu luonnosta paluumatkalla auton ratissakaan.
- Katos, tuonne liikenneopasteen vaakaorrelle meni pikkuvarpunen. Monissa opasteissa on niiden pesiä. Pikkuvarpunen on lisääntynyt, se on syrjäyttänyt monin paikoin tavallisen varpusen. Sen pesäpaikkavaatimukset ovat väljät, tuossakin taas yksi meni pesäänsä. Ne ruokkivat poikasiaan täyttä häkää, ties vaikka olisi jo toinen poikue menossa, kuski raportoi.

Osoituksena siitä, millaisiin solmuihin luontokuvaajan on mentävä saadakseen haluamansa harvinaisen otoksen Lassi Kujalan tarina siitä, miten hän lopulta sai kuvattua huuhkajan syömässä jänistä.

http://youtu.be/LyZP9witNFU

Kuva Lassi Kujalan ensimmäisen palkinnon voittaneesta mehiläishaukkasarjasta.

Lassi Kujala kertoo itse, miten tämä ainutlaatuinen tilanne, mehiläishaukka syömässä linnunpoikaa, syntyi ja tuotti voittoisan kuvasarjan:
http://youtu.be/Bc87WtbAxDA

Tässä Kujalan oma teksti kuvasarjasta, joka muutti hänen elämänsä:

 

Täältä näet lisää Lassi Kujalan ajatuksia ja kuvia ja kuvaukset Repoveden kansallispuiston synnystä ja dokumenttitallennuksesta:
http://lassikujala.1g.fi/kuvat/Muut/DLK/

Pekka Lahtinen, kirjakauppiaana maakunnan harvinaisuus

Pekka Lahtista joudutaan hetki etsiskelemään. Hän löytyy edellisen liikehuoneiston puolelta kattolamppujen alustaa irroittamasta. Kirjakaupan muutto uuteen paikkaan Kuusaan ison liikekeskuksen sisäkäytävän äärelle on enää viimeistelyä vajaa, ja kauppa käy uudella puolella sujuvasti. Muutot ovat Lahtiselle tuttu juttu - tällä tontilla niitä on saanut kokea halusi tai ei. Lahtinen on vaihtanut myös alaa. Yksi ei ole vaihtunut: rento jutustelu, jossa päästään nopeastikin syviin mietteisiin oltiin sitten kirjahyllyjen välissä tai bensapumpulla.

Kirjasavinen on siis hiljattain tyhjentänyt Kuusaantorin ulkonurkalla toimineet tilansa ja muuttanut puolta pienempiin rakennuksen sisäväylälle. Pekka Lahtinen muotoilee syitä ensin nykypäivästä tutuin termein.
- Tässä markkinatilanteessa vanha paikka oli liian iso, tämä uusi on optimaalisen kokoinen. On tässäkin vielä 160 neliötä, ei ihan pieni ole tämäkään. Ja kyllähän minä seurasin liikennettä talon sisällä. Tässä käytävällä kävelee paljon enemmän ihmisiä ohi kuin tuolla ulkona nurkalla. Yllättävän iso on kynnys tulla ulkoa kadulta kahden oven taa kauppaan kuin poiketa spontaanisti valmiiksi avoimesta ovesta kauppaan kurkistamaan.

Edellisessä liiketilassa Kirjasavinen toimi kahdeksan vuotta. Se muutti uuteen liikekeskukseen viereisestä keltaisesta liiketalosta, joka purettiin Yhdystalon jälkeen. Muistamme sen lahtelaisen, joka kävi heittämässä pommin Yhdystalon ravintolaan, joka syttyi tuleen ja sytytti koko talon, joka purettiin, josta seurasi naapuritalon purkaminen jne. Siellä keltaisen talon Kirjasavisessa Pekka Lahtinen aloitti kirjakauppiaan työt. Hän jatkaa pitkää perinnettä; Savisen liike Voikkaalla sai kirjakauppaoikeudet vuonna 1887. Kuusankoskelle liike siirtyi vuonna 1969 keltaisen talon valmistuessa.

Bensa vaihtui kirjoihin

Parikymmentä vuotta Pekka Lahtisen varhaisesta aikuisuudesta - ja lapsuusvuodet päälle - kului  Esson huoltoaseman töissä Kuusaan keskustassa. Päältä katsoen kuvittelisi, että autojen huoltaminen ja kirjallisuuden myyminen olisivat etäällä toisistaan. Lahtisen persoonaan kumpikin puoli istuu mainiosti. Bensa-asemaelämään Pekka kasvoi perheensä kautta. Hän oli kuuden vanha, kun tankkasi ensimmäisen kerran auton isänsä huoltamolla pienteollisuustalon vieressä.
- Äiti pienensi minulle essolaisten pusakan työvaatteeksi. Yhteen aikaan työasu oli punainen ja siihen kuului kovalippainen hattu. Diilerillä, siis Pekan isällä kauppiaalla, lakki oli amerikkalaispoliisien lakin mallinen kuusikulmainen. Alussa se oli harmaa, mutta siihen vaihdettiin erivärisiä päällyksiä. Myyjillä oli melkein verikauhan malliset - sotilaslakin tapaiset - mutta kovalippaiset hatut.

Lahtinen käy miettimään, mihin on jemmannut myyjän oppaan 60-luvulta, mutta hyvin hän muistaa ohjeita ilman opasvihkoakin.
- Siinä sanotaan muun muassa, että kun asiakas tulee autosta pihaan, tervehditään vetämällä kättä lippaan. Teititellään, muistetaan hymyillä ja olla kohteliaita. Tuulilasin pesu kuului serviisiin, ja "katotaako öljyt?" Ja lähtiessä: "Turvallista matkaa!"

Pekka ja tytär Niina Lahtinen

Isän Essolle Pekka tuli myös vakituisiin töihin, kun koulut oli käyty ja kauppaopisto suoritettu vuonna 1978. Asiat ovat hyvin muistissa, ja kirjakaupassa työskentelevä Niina-tytär käy kuittaamassa, että bensa-asema-aikojensa jälkeen isä ei olekaan sitten paljon muistanut. Näillä kahdella selvästi synkkaa.
- Muistan sen hajunkin. Ennen vanhaan hallit pestiin moottoripetrolilla, ja käry oli karmea. Kun isä tuli kotiin ja vaikka se oli vaihtanut vaatteet, niin ei tarvinnut kuulla eikä nähdä, riitti kun nuuskaisi: ai isä on tullut, Pekka Lahtinen kertoo.

Esson huoltamo Kuusaalla avattiin 16.3.1961. Pekka muistaa päivämäärän omasta syntymäpäivästään, joka oli kolme kuukautta avajaisten jälkeen.
- Minulla on avajaisista valokuva. Kahvipöytä on katettu pesuhalliin, ja edesmennyt tätini kaataa siinä kahvia.

Lahtinen sulki Esso-huoltamonsa vuonna -99. Tarina on kuulemma pitkä ja monipolvinen, kuvaan kuuluu yrittäjän oikeuksista vääntämistä Iitin käräjien suullisessa käsittelyssä, sen miettimistä, kuinka kannattamattomaksi toiminnan pitää mennä ennen kuin huoltamon saa sulkea. Samaan aikaan Suomessa suljettiin 50-70 Esson asemaa.
- Lopettamista piti kyllä pohtia, olihan siinä omien vanhempien elämäntyö, Lahtinen kertoo.

Pekka Lahtinen teki pari vuotta muita töitä mutta kuuli talvella 2001 Kuusankosken liikemiesyhdistyksen hallituksen kokouksessa mielenkiintoisen uutisen. Savisen kirjakauppa oli menossa myyntiin. Se pani miehen miettimään.
- Olin tuntenut Savisen Tuomon ja Sylvin pikkupojasta asti. Kerroin yrityskauppoja tuntevalle tutulle kiinnostuksestani ja hän tarttui asiaan. Ehdotti keskustelua Savisten kanssa ulkopuolinen neuvottelija mukana, näin tehtiin.

Saviset olivat valmiita myymään. Pekka Lahtinen pyöri viikon verran heidän kaupassaan seuraamassa kirjakaupan toimintaa.
- Kun tulee toiselta alalta, näkee helpommin, miten toisin asiat voisi järjestää. Saviset olivat iloisia, kun näkivät että heidän työnsä jatkuu. Päästiin diiliin ja tässä nyt ollaan, Pekka Lahtinen sanoo 14 kirjakauppiasvuoden jälkeen.

Avoimesta oviaukosta on helppo poiketa sisään.

Hyppy huoltamolta kirjakauppaan ei ollut kummoinen, perusperiaatteet ovat samat. Siinä mielessä alanvaihto ei ollut varsinainen alanvaihto. Kirjakaupan alallakin tuntuu sama hiipuminen, kauppoja suljetaan jatkuvasti. Pekka Lahtisen laskujen mukaan Kymenlaaksossa on enää neljä oikeaa kirjakauppaa: Suomalaiset kirjakaupat Veturissa, Kotkassa, Haminassa ja Kirjasavinen Kuusankoskella. Se kuuluu Info-ketjuun, mutta kauppias on itsenäinen yrittäjä eikä myymäläpäällikkö kuten Suomalaisessa.

Lahtinen pystyy jatkamaan, koska on sopeuttanut kirjakauppaansa vallitseviin oloihin 2000-luvulla. Alun neljästä perheen ulkopuolisesta työntekijästä on jäljellä yksi. Uusin sopeutus on muutto pienempiin, vuokraltaan edullisempiin tiloihin.
- Pitää mennä maaston mukaan. Taloustilanne on mikä on, ja printtiala on ahdingossa.

Kustannusalan mullistukset eivät ulotu kirjakauppaan asti. Jotkut kähinät saattavat Lahtisen mukaan olla jopa itsetarkoitus.
- Voin hyvin kuvitella, että Sofi Oksasen ja kustantaja Bazarin oikeusjuttu olisi laskelmoitu markkinatemppu, jolla saadaan julkisuutta. Julkisuudesta on tullut itseisarvo, joten tempun takana saattavat olla tuossa vaikka molemmat osapuolet, Pekka Lahtinen pohtii.

Vaikeinta on ostaminen, ei myyminen

Kuusaalaiset ostavat kirjoja edelleen, ja puolet tuloista tulee muista kirjakaupan tuotteista. Miten kirjat valikoidaan kauppaan?
- Systeemi on muuttumassa. Tähän asti kustantaja on lähettänyt meille kirjat näytevarastojärjestelmän tason mukaan. Me kuulumme ykköseen, laajimpaan. Kun tulee uutuuksia, kustantajalta tulee ainakin yksi kappale. Pidän sen hyllyssä ja jos myyn sen, ostan tilalle uuden. Vastedes ostan kirjat itse eikä ole velvollisuutta hankkia tilalle uutta, kun edellinen on myyty.

Lahtinen kuvailee italialais-elein, miten kauppias arvaa sen mitä kannattaa hankkia. Siinä haistellaan tuulensuuntia ja arvotaan vaihtoehtojen välillä. Se syö miestä varsinkin joulusesongin alla - sen ajankohdan tuotteiden menekki pitää arvata jo keväällä. Vaikeinta kaupanpidossa on ostaminen.
- Jos sinulla on oikeaa tavaraa oikeaan aikaan oikeaan hintaan, se menee kaupaksi. Se pitää osata ostaa oikein, se se vaikeinta on, ei myyminen, Lahtinen selvittää.

Kirjan ostamisessa on sekin vaikeuskerroin, että tili tehdään uutuustuotteilla, joita myydään ensimmäistä kertaa - vastajulkaistuilla kirjoilla, joista ei juurikaan ole tietoa. Aikaa pitää seurata ja kustantajan tiedotteita, julkista keskustelua teoksista. Kirjasavisen henkilökunnassa on onneksi eri tyylilajien harrastajia. Yksi pitää jännäreistä ja naistenkirjoista, toinen lukee muita osa-alueita.
- Minua kiinnostaa historia ja elämäkerrat. Joka hetki pitää olla hereillä. Uutuudet pitää ottaa, mutta sittenkin pitää päättää, otanko yhden vai kymmenen. Tietysti Info-ketjukin ostaa kirjoja ja jyvittää niitä meille kauppiaille.

Kirja on paras

Pekka Lahtinen sanoo lukeneensa "aina". Kirjojen maailma valtasi mielen, kun poika oli vähän toisellakymmenellä.
- Ensimmäisiä kirjojani oli Waltarin Mikael Hakim, siinä tuhannen sivun tiiliskivi. Jäin koukkuun. Sitä seurasivat Dumas'n Monte-Criston kreivi, Muskettisoturit ja senkaltaiset. 80-luvulle asti luin historiaa ja sotahistoriaa mutta myös kaikki MacLeanit ja tällaiset. Sitten huomasin, että fakta alkoi olla paljon jännempää kuin fiktio.

Siinä vaiheessa Pekka Lahtinen löysi perinteisen historiankirjoituksen täydellä teholla.
- Pari vuotta sitten hurahdin poliittiseen historiaan, Rytin ja Tannerin muistelmia... Jukka Rislakin Paha sektori oli äärettömän rankka ja pelottava kirja - kuinka hilkulla oli, ettei puna-armeija tullut sodan jälkeen rajan yli. Jukka Tarkan Karhun kainalossa - erittäin hyvä, se kannattaa kaikkien lukea.

Historiaa Pekka Lahtinen lukee myös saadakseen perspektiiviä.
- Tiedätkö kuinka mones kerta tämä on, kun Kreikan pitäisi maksaa velkansa muille maille? Kolmas. Ranska ja Preussi sotivat 1870-71. Silloin Kreikan velkoja annettiin anteeksi ensimmäisen kerran, ensimmäisen maailmansodan aikana toisen kerran ja nyt kolmannen kerran. Mitä me ollaan tästä opittu, ei mitään. Näin fiksu on ihminen ja näin lyhyt muisti.

Lahtinen ihmettelee, miten nykyään bigbrothertalot, pintaliito ja muu hömpänhömppä ovat äärettömän tärkeitä asioita.
- Oikeasti tärkeistä asioista ihmiset eivät vaivaudu ottamaan selvää. Päättäjätkään eivät välttämättä tiedä asioista. Kun sitten haetaan tietoa internetin ihmeellisestä maailmasta, ei tajuta että sinne voi kuka tahansa panna mitä tahansa "tietoa" eikä kukaan vastaa siitä. Jos sanomalehdessä julkaistaan väärää tietoa, Julkisen sanan neuvosto sentään on kiinni niskavilloissa. Miten nuoriso pystyy seulomaan oikean tiedon netistä, jos ei sillä ole perspektiiviä asioihin? Pekka Lahtinen päivittelee.

Historian tuntemuksen puute johtaa Pekka Lahtisen mielestä pelottaviin näkymiin.
- Nykyajassa on paljon yhteyksiä 1930-luvun Saksaan. Jostain tuli se yksi ainoa totuus - kuten netin keskusteluissakin tuppaa usein kärjistymään - ja kun sitä tarpeeksi hoettiin, ihminen alkoi uskoa siihen.

Omassa kaupassaan Lahtinen ei tuputa viisaina pitämiään teoksia. Niistä pitää hänen mielestään olla aidosti kiinnostunut jotta innostuisi lukemaan.
- Mielelläni kyllä esittelen niitä, jos joku kyselee ostettavaa. Saatan tarjota hylsyosastoamme. Sotahistoria kiinnostaa nyt nuorisoa ja varttuneempiakin varsin paljon. Johtuu ehkä siitä, että 90-luvun alun jälkeen meidän ei ole tarvinnut kysellä Kremlistä, mitä me saadaan kirjoihin painaa. Niihin on kirjoitettu asiat niin kuin ne ovat. Viime vuosina on myös paljon tuotu esiin lähihistorian tapahtumia, ja moni on kiinnostunut isänsä tai vaarinsa elämästä.

Hylsyosasto opettaa vihaamaan sotaa.

Sotakirjoilla on Pekka Lahtisen mielestä yksi tehtävä ylinnä. Niiden tarkoitus on muistuttaa meitä siitä, ettei ole typerämpää hommaa kuin sotiminen. Sodan hulluus pitää tuoda julki.
- Väitän, että jos joku oikein vihaa sotaa, niin sotilas, Lahtinen analysoi.

Kirjoille riittää kauppiaalla aikaa - ainahan voi lukea öisin. Metsälläkin hän käy, jos kuusipäiväiseltä työviikoltaan ehtii. Nyt muuttotouhujen keskellä Pekka ottaa lasit silmiltä ja hieroo silmiään jonkin verran väsyneen näköisenä. Väittää sitten, että työrytmiin on kolmessakymmenessä vuodessa tottunut. Onneksi kesä on tulossa, silloin ehtii järjestellä paikat rauhassa kuntoon. Vai mitä kirjakaupassa tapahtuu kesällä?
- Ei mitään. Dekkareita laiturille, pokkareita reissuun, muuten tyhjäkäyntiä. Koulun alkaessa vilkastuu, myynti rytmittyy lukion periodien mukaan. Lokakuu on hiljaisempi, ja marraskuulta joulu alkaa painaa päälle. Siitä mennään suoraa soittoa aattoon asti. Sitten ollaan ihan puhki.

Joulusesonki tosiaan vie voimat?
- Joka joulu pakki sekaisin ei fyysisen vaan henkisen ponnistuksen takia. Ostamme itsemme turvoksiin, ja jos siellä menee jokin pieleen... Katsos kun tavara ei saa loppua mutta ei sitä saa jäädäkään. Eikä kristallipalloa ole - siinä sitten punnitset mitä hankkii ja paljonko.

Ei ole monta viikkoa siitä, kun Pekan Jaana-vaimo ja tytär Niina kävivät jouluostoksilla, tilaamassa tavaraa puolen vuoden päähän. Pekka Lahtinen tituleeraa itseään vanhemmaksi juoksupojaksi - "sain ylennyksen, kun isä jäi eläkkeelle" -  ja kertoo totuuden kauppiaana olosta.

- Tämänkokoisissa liikkeissä pienyrittäjä on se, joka tekee kuraisimmat hommat ja ne, joita muut eivät tee. Mut lähetääs kahville, tytär on varmaan keittänyt. Sanoo tämä yrittäjyyteen kasvanut, jonka hiukan epäsuomalainen mutkattomuus on varmaan yksi syy siihen, että asiakkaat viihtyvät ja Kuusaalla on edelleen keskustassaan oikea kirjakauppa.

Tehtaanpuistot kaikkien käytössä - Kari Immosen luento Poikilossa

Kouvolan Poikilo-museo esittelee tänä kesänä puutarha-aatetta Puolivilli puutarha -näyttelyllä.   http://www.kouvola.fi/index/museokavijalle/museot/museoissatapahtuu.html Näyttelyn oheistapahtumana järjestetään luentosarja, jossa Kari Immonen puhui 19.5. käytetyistä tehtaanpuistoista.

- Kari Immonen, kulttuurihistorian professori Turun yliopistosta, eläkkeellä viitisen vuotta, alun pitäen  Voikkaan poikia. Näin esitteli itsensä tämä Poikilon kutsuma luennoitsija. Immonen kertoi tehtaanpuistoista Kuusaan, Kymintehtaan ja Voikkaan alueilla tehtaiden syntyajoista nykypäivään. Hän puhui myös puistomaisen ympäristön taustalla olevista yhteiskunnallisista ja psykologisista vaikuttimista ja näytti kuvia paikoista, jotka olemme jo kauan sitten menettäneet.

Yllä näkymä Kymin tehdasalueen itäpuolen sisäpihalle koillisesta. Oikealla ns. Amerikan-salin pääty ja sen edessä Myllysaareen johtaneen rautatien monttu. Taustalla selluloosatehdas ja vasemmalla keskusvarasto. Poikilo-museoiden kuva-arkisto.

Tehtaanpuistoista on todella vähän kirjoitettua aineistoa. Immonen sanoi olevansa liikkeellä "ota kiinni mistä saat" -periaatteella. Hänen näyttämänsä kuvat kuitenkin kertovat, miten puistomaisia tehdasalueet olivat alkuaikoina nykyhetkeen verrattuna.
- Kymintehdas on tuhoutunut täysin, sen puistoista ei ole enää viitteitäkään jäljellä. Voikkaan tehtaan vierellä on vielä joitakin fragmentteja puistoista olemassa. Ne ovat vaarassa nyt, kun alueen rakennukset ovat myynnissä, Immonen sanoo.

Kari Immonen taustoittaa aihettaan kertomalla yhtiöiden perustajista. 
- Axel Wilhelm Wahren, Kymiyhtiön perustaja, teki nuorena miehenä kiertomatkoja pitkin Eurooppaa ja sai vaikutteita myös teollisuusympäristöjen rakentamisesta. Wahren oli esteetikko, hän ei halunnut rakentaa vain tuotantolaitoksia vaan ympäristöjä, jotka olivat kauniita ja jossa työläiset viihtyivät. Tämä edisti myös työvoiman rekrytointia.
   - Wahren aloitti uransa Jokioisten verkatehtaan omistajana Forssan lähellä 1843 mutta siirtyi pian Forssan verkatehtaan johtoon. Forssassa hän rakennutti koko tehdaskylän käyttäen ajan parhaita arkkitehteja. Puutarhasuunnittelijat, kaikkiaan neljä, hän toi kotikaupungistaan Tukholmasta. Yksi heistä jäi Suomeen neljännesvuosisadaksi ja suunnitteli puistoalueita myös mm. Turkuun. Näin Wahrenin puutarha-arkkitehdit vaikuttivat yleisemminkin suomalaiseen puutarha-ajatteluun ja osoittivat, että teollinen ympäristö kaipaa myös puistoalueita.

Kari Immonen suosittelee vierailua Forssassa edelleen. Siellä on näkyvissä paljon Wahrenin alulle panemaa ympäristöajattelua vanhan rakennuskannan ohella. Hän ottaa sitaatin Wahrenilta, se osoittaa miten tehtaan puistot eivät olleet vain tehtaan johtajia ja pääkonttoreita vaan koko henkilöstöä varten. Vuonna 1849 tämä sanoo haastattelussa: "Pieni puutarhalappunen ja muutamat istutukset tulevat antamaan näille rakennuksille sangen viehättävän ulkoasun." Wahren rakensi työläisille asuntoja tehtaan rakentamisen yhteydessä.

Näkymä Kymintehtaalta virkamiesasuntoloiden suuntaan. Poikilo-museoiden kuva-arkisto.

Malli siirtyi Kuusaankosken äärelle

Wahren toi ajattelunsa puistomaisuudesta myös Kymijoen partaalle, jonne hän perusti 1870-luvulla tehtaansa.
- Kymintehtaan alueelle syntyi kolme puutarha-aluetta. Yksi oli rannassa teollisuusrakennusten tuntumassa, toinen pienempi puistoalue keilaratoineen Kuusaanniemen vastapäisellä rannalla ja kolmas, tärkein, Kinnaslinjan päässä oleva aukea, "Esplanadi". Se palveli sekä tehtaan johdon että työläisten isompien juhlien pitopaikkana.

Immonen näyttää vuonna 1880 Esplanadilla otetun kuvan. Siinä on ryhmittyneenä sankka joukko Kymiyhtiön työläisiä.
- Tässä kuvassa yhteisöllisyys konkretisoituu voimakkaasti. Tuolloin elettiin patriarkka-aikaa, jolloin tehtaan johto vastasi kaikista ihmisten tarpeista niin arjessa kuin juhlassa. Esplanadi oli nimenomaan juhannusjuhlien viettopaikka, jonne ihmiset mielellään kokoontuivat. Nuoriso kokoontui sinne muulloinkin mm. puistossa olevien isojen keinujen vuoksi.

1900-luvun alussa Esplanadi alkoi menettää merkitystään. Immonen pohtii syitä:
- Alueen reunaan tuli tehtaan kauppa, jonka rakennukset valtasivat puistosta alaa. Puistossa sattui myös yhteenotto: Rusi-niminen nuorimies antoi juovuksissa tehtaan herroille turpiin, ja tällaisen huonon elämän sallimista ei haluttu tukea. Ehkä tässä voi aavistaa myös nousevan työväenliikkeen vaikutusta.

Myös Kuusaan puolella yhtiön johto rakensi tehtaalaisille yhteisiä oleskelupaikkoja. Koskenrantaan syntyi juhlapaikka ennen muuta juhannusjuhlien viettoon. Koskenrantaankin rakennettiin keilarata, samanlainenhan oli myös Kyminpuolella. Näitä ennen seekelpaana - keilarata - oli rakennettu jo mm. Forssaan. Kari Immonen luonnehtii keilaratoja herrasväen harrastuspaikoiksi, joita oli tullut enemmänkin 1800-luvun puolivälissä kylpylöihin.
- Keilarata oli hauska paikka kylän pikkupoikien kannalta. Radalla tarvittiin pallojen palauttajia, ja tässä hommassa pojat saattoivat ansaita mukavastikin. Herrat viettivät radalla kolmisen iltaa viikossa, ja jos peli kulki hyvin ja tunnelma oli hilpeä, pojat saattoivat saada illalta kaksi markkaa mieheen, mikä oli suuri summa, Immonen lainaa Sulo Saastamoisen kuvausta keilaradan toiminnasta.

Maisema Kymintehtaalta 1910-luvulta. Poikilo-museoiden kuva-arkisto

Koskenrannan käyttö jäi nousevan työväenliikkeen jalkoihin, Kari Immonen jatkaa.
- Kun työläiset rakensivat työväentalonsa, he eivät enää tulleet tehtaan järjestämiin huvitilaisuuksiin. Koskenrannan juhannusjuhlat loppuivat. Sen keinut poistettiin muista syistä: niissä oli useampi ihminen loukkaantunut, ja vaarallisiksi osoittautuneet rakennelmat purettiin. Jos työläiset satuttaisivat itsensä, he eivät tulisi töihin.

Immonen kuvailee Koskenrannan muuttumista huvipaikasta asuinalueeksi, jonne nousi parikymmentä virkailijahuvilaa. Alue oli yhtä tonttia, jonka hoidosta vastasi yhtiön puutarhaosasto.
- Joka talolla oli oma kaunistuspuutarhansa, mutta lisäksi taloilla oli tehtaan puoleisella laidalla yhteinen hyötypuutarha ja siellä jokaisella omat palstat. Niiden hoito liittyi suureen kansanvalistusaaltoon, josta huolehtivat marttajärjestö, maatalousnaiset ja muut kulttuuri- ja valistusjärjestöt. Ne pitivät tehtävänään muistuttaa, miten maailman muuttuessa myös kaikki kaunis ja terveellinen kuuluu ihmisen elämään. Puutarha-arkkitehtuuri oli alusta alkaen osa tätä ajattelua, määrätietoinen osa valistuksellista sivistysprojektia.

Immonen kertoo, kuinka yhtiöllä oli oma keskuspuutarha, josta tehtaalaiset saivat ostaa edullisesti marjapensaita, puita ja koristekasveja pihoihinsa.
- Yhtiö halusi myös kouluttaa työläisten lapset viljelemään kasveja. Siihen tähtäsi myös ammattikoulun yhteyteen perustettu Aholan puutarhakoulu, joka sijaitsi Ruotsulassa.

Etualalla yhtiön keskuspuutarha, takana Koskenrantaa ja tehdas. Poikilo-museoiden kuva-arkisto

Koskenranta uudistumassa

Kari Immonen kertoo päässeensä käymään yhdessä Koskenrannan huviloista, Villa Ruthsissa yllättäen. Hän liikkui alueella, jossa ei juuri ulkopuolisia kulkijoita ole, ja talon emäntä tuli juttelemaan harvinaisen kävijän kanssa.

Pian Koskenranta avautuu kaikille, sillä alueen kaavoitus pääsee vihdoin käyntiin. Kouvolan kaupunginhallitus ja -valtuusto päässevät käsittelemään maankäyttösopimusta ja asemakaavaehdotusta kesäkuussa, jonka jälkeen nykyisten huviloiden myynti tulee mahdolliseksi ja uusien rakennusten suunnittelu tonteille voi alkaa.Tämä on mahdollista, kun UPM ja Kouvolan Vesi ovat nyt päässeet sopimukseen vesihuollon uusimisen kustannuksista ja maksajasta.

Asemakaavaehdotukseen voi tutustua täällä:
http://www.kouvola.fi/material/attachments/tekninenjaymparistotoimi/kaaavoitus/asemakaavoitus/asemakaavoitus_kohdekortit/21_013_koskenranta/PcyEScrZV/21_013_Koskenranta_Liite5_havainnekuva.pdf
Kuvassa uudet rakennukset on merkitty punaisella. Siitä selviää, että puistomaisuus säilyy edelleen, ja esim. Villa Ruthsin eteläpuolinen laaja nurmialue tulee kaupunkilaisten käyttöön.

Koskenrantaa, taustalla Villa Ruths

Voikkaalla tehtaalaisten kokoontumispaikat keskittyivät alkuun paikalle, jonne myöhemmin rakennettiin paloasema. Immosella on paikalta paljonpuhuva kuva.
- Viktor Thomén suunnittelema palokunnantalo on yksi Kouvola hienoimpia rakennuksia ja säilynyt pitkälti alkuperäisessä asussaan. Kuvassa näkyy palokunnantalon edessä ollut viheralue polkuineen, joiden välissä on kasvimaat. Ne olivat viereisten kasarmien Riitalan ja Rauhalan asukkaiden käytössä. Uudemmassa kuvassa näkyy, miten kasvimaiden tilalle rakennettiin puisto.

Voikkaan alueella Virtakivessä toimi selvimmin Kuusaan ja Kyminpuolen alueiltakin tuttu jako eri työntekijäpiirien asuinalueisiin.
- Siellä oli mestareiden alue, koneenhoitajien alue ja muiden hyvien työntekijöiden alue. Tämä oli hyvin tärkeä osa yhtiön harjoittamaa tehtaalaisten hallintajärjestelmää.

Vehreys näkyy edelleen kaupungilla

Luennoitsija osoittaa kuvin, kuinka yhtiön harjoittama puistojen luominen ja hyötypuutarha-harrastusten tukeminen näkyy edelleen Kuusankoskella valtavana vehreytenä ja puistomaisuutena.
- Se on osin rappioromanttista, osin viihtysää. Joka tapauksessa se antaa meille velvoitteen siitä, että se mikä on mahdollista tehdä tämän perinnön eteen, se meidän pitää tehdä. Muuten tämä kaikki katoaa ympäristöstämme, Immonen kiteyttää.

Maisa Clark - Rantakulmalta Walesiin

Min Kuusaan walesilaisviikot jatkuvat. Maisa Clark, entinen Helénin Maisa, on tosin suomalaisempi kuin moni täällä asuva, vaikka lähti Niskalantieltä maailmalle jo 60-luvun alussa. Elämä on vienyt häntä Englantiin, Saksasta Walesiin hammaslääkärin puolisoksi ja kartanomaisen talon emännäksi ja säännöllisin välein takaisin lomamökille Kuusaan kupeeseen. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se elämä ole Maisaa kuljettanut, Maisa on kyllä ihan itse jääräpäi... siis määrätietoisesti tehnyt omat valintansa, usein vähemmän tavanomaiset.

Istumme Maisan ja hänen brittimiehensä Chrisin Suomen-kodin pirtinpöydän ääressä ja yritän suhtautua normaalisti. Meillä kaikilla on lapsena ja nuorena ollut omat sankarimme ja sankarittaremme, jotka ovat jotenkin enemmän kuin me tavalliset kuolevaiset, hiukan toisesta todellisuudesta. Prinsessoita, avaruuslentäjiä, ystävien isojasiskoja kuin suoraan filmitähtikorteista. Maisassa, vanhempieni morsiustytössä, oli varhaisteinin silmissä tätä kultapölyä jo ennen kuin hän muutti ulkomaille. Mutta kun hän sitten meni naimisiin brittikomistuksensa kanssa, hän nousi ihailijansa silmissä aivan uusiin sfääreihin. Mainittu britti on parhaillaan katsastuttamassa autoa Lehtisen Sepon kanssa - tiheät Suomen-vierailut vaativat kunnossa olevan ajopelin - ja Maisalla on aikaa kertoilla elämästään.

Maisa Clark ei itse harrasta prinsessaelkeitä, hän täräyttää asiat halki poikki ja pinoon, välillä silmä jukelissa kuin isä-Pirrellä, välillä suloisesti virnistellen. Erikoinen yhdistelmä suomalaista naiskauneutta ja brittileidiä, 74 ikävuotta ja noin heleät kasvot! Mutta asiaan, sitä meillä nimittäin riittää, myös Kuusaasta, sillä Maisa muistaa lapsuutensa maisemat tarkasti. Rantakulman perinnepiirille hänestä olisi paljon iloa.

Eila ja Marja-Liisa Helén

- Muistan kaikki paikat. Apteekin, Martealan lyhyttavarakaupan, kelloseppä Honkkilan, Laukkarisen kenkäkaupan, Jokirinteen kaupan, Kino-Sampon. Kaikkihan tapahtui Kymillä, se oli napa. Kuusaan puolella oli vain se keskellä peltoa ollut lato joka paloi, uimalaitos Veronaa ja Kolareita vastapäätä, KOP neljän tien risteyksessä. Ei ollut ympyrää eikä sen puoleen siltaakaan, Maisa luettelee.

Ei tosiaan ollut siltaa vielä siihen aikaan, kun Maisa ja pikkusisko siirtyivät Pilkan kansakoulusta yhteiskouluun Kuusaan puolelle. He kulkivat kouluun tehtaan läpi.
- Kun lossi lopetti eikä siltaa vielä ollut, linja-autotkin menivät joen yli tehtaan läpi. Sittenhän ne pani porttiputkat tehtaan porteille.

Tuttu uimapaikka joella

Oma lapsuudenkoti on myös kirkkaana mielessä, koti, jossa oli keittiö ja kaksi kammaria. Toinen oli kalustettu isän, Birgerin, ammattikoulussa tekemillä huonekaluilla.
- Se oli olevinaan ruokahuone, mutta siellä oli myös kaksi hetekaa. Niiden päälliset olivat kauniit kangaspuissa kudotut raanun tapaiset. Joka huoneessa oli kaksi ikkunaa ja ovea, joten huonekaluja oli hankala sijoitella. Huoneiden kulmauksessa oli kaakeli- ja pönttöuunit.  Siinä talossa olen syntynyt kätilön, Pirttilän neidin avustamana. Iltapäivällä, sitä varten olen aamu-uninen ja kuppaan yöllä, Maisa selvittää.

Helénin tytöt Pilkanmaassa, taustalla Voikkaan tehdas.

Sodan loputtua Birger Helén sai kirjurin töitä Haminan varuskunnasta. Tytär muistaa hyvin nekin ajat.
- Aloitin koulun, kun asuimme Haminassa. Koulu oli Pyhtään Heinlahdessa. Vainion ihana opettajapariskunta opetti alaluokkia. Yläluokilla oli opettajana varsinainen kurinpitäjä, kovanaama vanhapiika - se oli vähän sen näköinenkin. Häntä emme kuitenkaan siskon kanssa tarvinneet. Kun pikkuveli syntyi vuonna -51, äiti oli saanut mierolaisen elämästä tarpeekseen. Tulimme mummon ja vaarin luo Mäyrämäelle, ja isä korjaili sen kesän Niskalantie viitosta, jonka oli ostanut perikunnalta.

Kotitalo oli ollut sodan jälkeen vuokralla, mutta nyt Helénit muuttivat siihen takaisin.
- Sitten minulla riitti kavereita: Veronan Leea, Katajan Maussi, Pesun Riitta ja muut naisvoimistelijatytöt, Paanasen Ulla-Maija... En ole koskaan lakannut tuntemasta lapsuudenystäviä. Pidämme yhteyttä tänä päivänäkin niiden kanssa, joihin tutustuin kymmenvuotiaana. Laineen Juha, Lehtisen Seppo, Leea - meillä oli mahtava porukka.

Maisa, keskellä, naisvoimistelijaystävineen

Koulunpenkiltä pankkineidiksi

Clarkien Suomen-kodissa on pari päivää sitten vietetty 50-vuotishääpäivää ystäväjoukon kanssa ja juhlittu samalla Maisan syntymäpäivää. Chris yritti järjestää juhlat ravintolaan, mutta ystävät panivat hanttiin - kotioloissa on hauskempaa viettää aikaa yhdessä pitkäänkin. Ei ihme, että kaveritkin viihtyvät talossa, jossa on tunnelmaa ja tilaa vaikka majoittaa useampia perhekuntia. Mutta takaisin kouluvuosiin. Maisa kertoo aidolla Kuusaan murteella, jossa on välillä hauska brittiaksentti. Puoli vuosisataa muualla kuuluu puheessa. Tässä näyte, puheena tutustuminen Chrisiin uuden työpaikan myötä: http://youtu.be/ZTY8MUxgscY

Helénin tytöt kävivät Pilkan koulun ja pääsivät sitten oppikouluun. Se oli 40-luvulla Marskinkadun varrella apteekkia vastapäätä.
- Me mentiin Monnilaan oppikoulun alaluokille. Sinne otettiin 40 oppilasta A- ja B-luokille. Toisessa koulutalossa Frans Nyrke opetti musiikkia. Sitten oli vielä iso koulu Monnilan takana, siellä oli myös juhlasali. Se oli ihastuttava paikka. Kun olin kolmannella luokalla, yhteiskoulu muutti nykyiseen rakennukseensa. Oppilaat ja vanhemmat järjestivät kaikenlaista kahvikutsuja myöten, niillä kerättiin rahaa uuden koulun tarvikkeisiin.

Lukio ei kuitenkaan enää kiinnostanut Maisaa. Keskikoulussa muut aineet sujuivat mutta matematiikka ei.
- Meillä oli matematiikassa maisteri Luoto. Tykkäsin hänestä oikein kovasti mutta mie olin oikein typerä. Luoto tuskaili minun kanssani, ja kävin sitten yhden luokan keskikoulussa kaksi kertaa. Luoto kannusti vielä jatkamaan lukioon, mutta ei, en halunnut. Meillä oli perheessä kovat ajat, kaksi muuta lasta koulutettavana, esikoinen kertoo.

Siihen aikaan lukukausimaksut olivat tuntuvat, ja lisäksi piti ostaa kirjat ja muut koulutarvikkeet. Isä Birger oli tuskaillut: "Kun on se tili ollut kirjakaupassa ties montakokymmentä vuotta, ja toinen Heinosen kaupassa!"
- Heinosessa oli tili, jotta voimme Helenan kanssa tuoda jotain kotiin koulupäivän jälkeen.

Nyt selviää, että tämä ex-koululainen on hakenut kirjansa siitä Kirjakaupanmäen kirjakaupasta, nykyisen Tähtikadun varrella. Ilmielävä nykynainen, joka on ostanut ruutuvihkonsa Kirjakaupanmäeltä. Vau.

Oppikoulussa moni aine oli Maisalle helppoa, mutta viimeisenä keväänä hän kertoi rehtori Kilkille: "Minulla on tunne, että tänne en tule syksyllä."
- Olisin päässyt luokioon, koska Luodon Mauri antoi vitosen matematiikasta. Rehtori sanoi, että tässä on kesä aikaa miettiä. Tuumin, että ei ole kohtuullista kustantaa minulle koulua, kun perheessä on kaksi muuta koulutettavaa. Enkä oikeastaan välittänytkään mennä enää kouluun. Joka kerta kun halusi Kallioniemeen tansseihin, piti pyytää isältä rahaa ja isä sanoi että kysy äitiltä. Mie kylläännyin siihin. Rehtori Kilkki soitti minulle ja kysyi, tulenko vielä kouluun. Sanoin että en tule. Akseli vastasi, että hän on ollut Rotary-lounaalla ja puhunut asiasta. "Soitat Voikkaan KOP:iin, teet sopimuksen maisteri Koposen kanssa." Soitin Paavo Koposelle ja olin jo seuraavalla viikolla töissä.

Satumaisen hyvä säkä

Maisa sanoo, että hänellä on ollut onni matkassa kaikissa käänteissään, suorastaan satumainen säkä. Niinpä Maisa polki Kyminpuolelta Voikkaalle pankkineidiksi koulunkäynnin sijaan.
- Olin niin fiksu ja filmaattinen - mukamas. Mie tiesin, että tää maailma oli nyt auki, se oli ihanaa. KOP koulutti minua pankkivirkailijaksi Vuosaaressa. Sitten kuulin, että Kuusaan SYP:ssä torin yläpuolella on paikka auki ja ilmoitin maisteri Koposelle hakevani sitä, ettei tarvitse polkea Voikkaalle asti.

SYP:ssä ja KOP:ssa Helénin Maisa oli kaikkiaan viitisen vuotta. Sitten tapahtui jotain kummallista, ainakin Maisan itsensä mielestä.
- Minähän olen niin suomalainen. En tanssinut lavoillakaan saksalaisten komennusmiesten kanssa, etten sattuisi rakastumaan ulkomaalaiseen. Kuusashan oli täynnä sakemanneja pitkissä nahkatakeissaan - he rakensivat sellutehdasta 60-luvun alussa. Silloin nuoret naiset saivat pidellä helmoistaan. Ensinnäkin ympärillä oli varuskunnat, herrajjestas oli valinnanvaraa, ja sitten sakemannit, Maisa päivittelee.

Mutta suunnitelmaan tuli käänne, kun ystävätär Perälän Leena kutsui Maisan ja hänen siskonsa Karhulaan juhlimaan.
- Leena piti läksiäisiä, kun hän nyt lähtee maailmalle. Oltiin ravintolassa, ja minä joka en ollut koskaan alkoholia juonut, maistelin rommia ja bacardia. Mentiin sieltä junalle, junalta kotiin vaihtamaan vaatteet ja samaa tietä töihin. Leena oli siis lähdössä Lontooseen ja sanoi viimeisiksi sanoikseen, että hän etsii minulle paikan. Lontoosta tulikin kirje: "Minulla on sinulle paikka, ala pakata. Nyt tai ei koskaan!"

Maisasta oli vaikea puhua Englantiin lähdöstä SYP:n pankinjohtajalle. Hänestä tuntui, että hän oli käyttänyt työpaikkaa hyväkseen, kun oli ollut siellä liian vähän aikaa.
- Tykkäsin Mauri Jaakkolasta ja sanoin, että jos tämä asia korjaantuisi sillä, että minulla olisi hyvä seuraaja paikalleni, että jos maisteri ottaisi ja katsoisi tätä Ulla-Maijaa. Ja Ulla-Maija otti minun paikkani. Kysyin vielä, pääsenkö takaisin, jos kaikki menee Englannissa päin seiniä. Jaakkola lupasi pitää tuolin lämpöisenä minulle, Maisa kertoo.

Niskalantieltä Hampsteadiin

Keittiönikkunasta näkyy heräävä kevät. Koivut ovat lopultakin alkaneet vihertää, maisema ehtii muuttua lempeämmäksi ennen kuin Clarkit palaavat Walesiin. Myös reilu puoli vuosisataa sitten Maisan lähtiessä tuttu mökkimaisema oli jätettävä taa.

Marraskuun 7. päivänä vuonna -63 Maisa Helén istui lentokoneessa matkalla Lontooseen.
- Yksi käsilaukku, yksi matkalaukku, Palmrothin hienot nahkasaappaat jalassa ja muodikas duffelitakki päällä. Vaihdoin konetta Tukholmassa. Mie en siis ollut käynyt missään! Sille tielle minä sitten jäin, kertoo Maisa joka tätä ennen oli käynyt kerran Stuttgartissa ja kerran laivalla Tukholmassa.

Ystävätär oli hommannut Maisalle paikan au pairina juutalaisperheestä Lontoon Hampsteadista - sivumennen sanoen Lontoon kalleimpia asuinalueita nykyisinkin.
- Ei se mikään au pairin paikka ollutkaan. Siellä oli vain leskirouva, jolla oli 19-vuotias tytär, joka ei tehnyt mitään. Minä tein kaiken ja minua sapetti. Tytär muutti sitten Israeliin kibbutsiin ja meistä rouvan kanssa tuli ystävät. Olin perheenjäsenenä vihkiäisissä synagogassa, kun rouva meni naimisiin mister Shaw'n kanssa. Se oli siis elämys, Maisa hehkuttaa.

Maisa oli työtehtävistä päätellen enemmänkin seuraneitinä mutta uskalsi tapansa mukaan sanoa suorat sanat emännälleenkin.
- Kysyin, saako hän jotkut kiksit siitä, että minä menen joka aamu seitsemältä hänen etuovelleen puleeraamaan messinkikynnystä, että naapurit näkevät. Rouva ei suuttunut vaan mietti että totta tosiaan, eihän sitä joka aamu tarvitse tehdäkään, kun oikein ajattelee, Maisa nauraa.

Neiti Helén oivalsi melko pian, ettei rouva Shaw'n palveluksessa olo ollut hänen juttunsa. Oli liian hiljaistakin, kun ei ollut lapsia. Hän opiskeli kielikurssilla pari kolme kertaa viikossa. Myös merimieskirkko tuli tärkeäksi paikaksi, ihan maailman navaksi, jonne mentiin aina kun oli vapaata.
- Oltiin siellä ihan syistä. Siellä sai pullaa ja oikeanlaista kahvia, rokkaa ja mustaa leipää. Siellä oli oikein kotoista, kun siellä oli saunakin. Merimieskirkko auttoi, kun olin hirveässä koti-ikävässä. Olin lähtöisin suuresta perheestä, jossa oli vielä mummot ja vaarit ja täditkin. Mutta tiesin, että periksi en anna, ja vuoden olen vaikka se olisi kuin tikkua kynnen alle, Maisa uhoaa.

Oli paluun esteitä muitakin. Maisa oli tuhlannut paluulentoon varatut rahat eikä hän uskaltanut kirjoittaa siitä äidille ja isälle. Hän pohtii silloisen ja nykyisen Englannin eroja. Maassa oli silloin paljon intilaisia ja pakistanilaisia, jotka olivat tulleet toisen maailmansodan jälkeen maiden taisteltua Britannian rinnalla. He saivat kansalaisoikeudet.
- Mutta meikäläisten ulkomaalaisten piti käydä joka kuukausi paikallisella poliisilaitoksella näyttämässä "alien passport" ja todistamassa, että oli osoite ja petipaikka. Olihan minulla, olin muuttanut Swiss Cottagen kaupunginosaan ruotsalaistyttöjen luo Swiss Hosteliin. Leena oli jo lähtenyt Pariisiin, mutta Lontooseen oli tullut Maunon siskokset Pilkanmaasta enkä jäänyt yksin.

Nyt puuttui enää työpaikka. Kirkko yritti auttaa, ja Maisalle löytyikin työtä Foyles-kirjakaupasta. Merimieskirkon sosiaalikuraattori Elma kuitenkin varoitti menemästä työpaikan tarjoamaan yhteismajoitukseen, jossa varastetaan toisten rahat ja tavarat.
- Yhtenä aamuna aamiaispöydässä tuttu radiotoimittaja sanoi menevänsä King's College Hospital Halliin poikien oppilasasuntolaan työhaastatteluun. Pyysin häntä kysymään, tarvittaisiinko siellä toinenkin. Hän palasi ja sanoi, että nyt mennään sinne molemmat.

"Ulkomaalaisiin en rakastu!"

Aurinko paistaa keväiselle pihamaalle, ja portinpieleen kuuluu ajavan auto. Chris ja Seppo ovat palanneet katsastusreissulta. Ihan helposti Maisa ei elämänkumppaninsa kyytiin kuitenkaan aikoinaan lähtenyt.

Collegen ruokasali Oxfordissa, arkistokuva

Maisa Helén päätyi siis ylioppilaskunnan asuntolaan passaamaan nuoria miehiä: aterioita, ruokasalipalveluita, siivoilua. Kaksi ensimmäistä vuottaan collegessa pojat eri tiedekunnista saivat asua asuntolassa.
- Siellä oli kaunis, ihastuttava ruokasali. Tykkään sellaisesta vanhasta, se oli harmoninen, siellä haisi vanhalle puulle... Siellä ne sata poikaa söivät aamiaisen ja lounaan. Meitä oli kolme suomalaista ja saksalaistyttö aterioita laittamassa. Siellä oli seuraa - ympärillä puheliaita nuoria poikia, se oli viehättävä paikka kaikin puolin. Tää meiän Chrisse oli yksi opiskelijoista, Maisa kertoo.

Edelleen nuori suomalaisneito katseli poikia vain huvikseen ja varoi rakastumasta ulkomaalaisiin.
- Mutta tunnustin, että onhan tuolla top tablessa, välkkyjen tai suosioon päässeiden pöydässä, yksi aika hyvännäköinen. Meiän Chris.

Asia jäi siihen, mutta kesäloman alkaessa sama poika tuli ruokasaliin ja otti veitsiä ja haarukoita. Maisa tivasi, mihin hän aikoi niitä viedä. "Ne on menossa nyt Italiaan", Chris sanoi. Maisa komensi, että sen katsot että tuot ne takaisin.
- Se meni haarukoiden ja veitsien kanssa autoon, joka oli täynnä jannuja. Mutta ne toi veitset ja haarukat takaisin loman jälkeen. Siitä oli enää lyhyt askel siihen, että mentiin yhdessä drinkille lähellä olevaan Fox and Hound -pubiin. Mutta ei tämä hiljaisena miehenä tullut itse pyytämään vaan hänen kaverinsa, walesilainen hammaslääkäriopiskelija Peter, toimi puhemiehenä. Se oli hirveän romanttista, Maisa tokaisee ja saa kaiken kuulostamaan humoristiselta.

Ruokailuvälineromantiikasta käynnistynyt seurustelu alkoi kesälomien lopussa, ja marraskuun 7. päivänä vuonna -64 Maisa ja Chris menivät kihloihin.
- Se meni kamalaa kyytiä, jotain järkyttävää. Mutta voin sanoa, että jos ei kyyti olisi ollut niin kovaa, minä olisin  ottanut takapakkia. Sanoinkin Chrisille, että minä menen takaisin Suomeen enkä ole täällä päivääkään ylimääräistä, että jouluksi olen Suomessa. Chris vastasi, että hänkin on sitten jouluksi Suomessa, Maisa hymyilee.

Appivanhemmat tykkäsivät, puolin ja toisin

Ovi käy, ja puheena ollut komistus tulee tupaan moikkaamaan. "Meiän Chrisseä " ei erehdy pitämään suomalaisena. Pitkä, hoikka tummasilmäinen britti on sitten collegevuosien saanut harmaata ohimoilleen, mutta habitus on sama kuin 60-luvulla, jolloin tätä ulkomaanihmettä pääsi ihailemaan mökkioloissa. Ruutupaita, sammarit ja kumisaappaat näyttävät jotenkin elegantimmilta ulkomaanelävän yllä. Prinssi ja prinsessa -kuumeeni ei näköjään hellitä.

Ei Maisa koti-ikävän takia empinyt Englantiin jäämistään. Hän oli saanut yliopiston asuntolatyön lisäksi muitakin hommia. Hän oli messuilla edustamassa Koffin osastolla suomalaisessa kansallispuvussa, edusti myös Rantasalmen saunaa, sai lisää keikkoja näiden myötä.
- Piti olla pätevä, nätti ja osata keskustella - siitä jo maksettiinkin ihan hyvin. Enää ei tarvinnut pyytää paluulippurahoja kotiväeltä. Mutta kun soitin kotiin ja kerroin kihlauksestani, äiti vissiin itki kaksi viikkoa. Ja pienin sisko mukana.

Tilanne helpottui, kun tulevat appivanhemmat saivat vävykokelaan nähtäväkseen. Chris oli Hampurin yliopistossa vaihto-oppilaana ja suuntasi sieltä joululoman viettoon Suomeen. Tulo tosin viivästyi, kun Hampurin lentokoneet olivat jäässä, ja nuorimies joutui matkaamaan toista reittiä. Vuorokauden viivästys tuntuu nyt ihan tavalliselta, mutta vuonna -65 ei ollut keinoa ilmoitella suunnitelmien muutoksista. Vastaanottokomitea yöpyi Helsingissä ystävättären kortteerissa draamaa ilmassa. Lopulta sinne tuli "telegram", että Chris ei olekaan päässyt sovitulla koneella.
- Sieltä se viimein ilmestyi Seutulaan kamelinvärisessä duffelissaan, ilman pitkiä kalsareita, lakkia, hanskoja. Ei sillä ollut mitään, Maisa puuskahtaa.

Kotiväki hyväksyi vävyn.
- Meidän isä sanoi kyllä suoraa päätä, että hän ei sitten englantia opettele, vävy rupeaa puhumaan suomea. Äiti meni kansalaisopistolle kuuntelemaan Englannin missiä. Meiän Chrisin täytyi sitten opetella suomea kotitarpeiksi. He tulivat hyvin toimeen. Ja minä tulin ihme kyllä hyvin toimeen omien appivanhempieni kanssa, jotka ovat hyvin englantilaisia, Maisa kertoo.

Ensitapaaminen Chrisin vanhempien kanssa tapahtui Chrisin sukulaisten häissä. Maisalla oli musta pillerirasia päässään.
- Muistatko Kennedyt, "kultaisen pariskunnan"? Jackueline Kennedyhän sai naiset pitämään pillerirasia-hattuja. Tädit ja mummut katselivat minua päästä varpaisiin, mutta kaikki meni hyvin. Anoppini oli erittäin kaunis, tekevä, kykenevä ihminen. Hän ompeli, kutoi, leipoi. Hän on opettanut minulle ulkomailla asumisen niksit, Maisa kehuu.

Clarkit ovat kansainvälistä sakkia. Chrisin äiti ja eno syntyivät Kalkutassa, Intiassa, Chrisin isä Kanadassa Vancouverissa,  Chris Englannissa, Maisa Suomessa, vanhin tytär Katrina Länsi-Saksassa ja muut lapset Walesissa. Appivanhemmat olivat "oikein englantilaisia, Hampshiren englantilaisia" huolimatta synnyinpaikoistaan. Isä oli pankinjohtaja, äiti kotiäiti.
- Heidän elämänsä oli oikein värikästä, kun anoppi kärsi vähän hermoista. Hän oli hyvä, kun oli hyvä olla mutta kauhukakara, jos meni huonosti. Me tulimme hyvin toimeen, ja he rakastivat ja hyysäsivät lapsenlapsiaan erittäin paljon, Maisa kuvailee.

Eila ja Pentti Nieminen, Maisa ja Helena Helén

Englanti - Saksa - Wales  

Harhaudumme muistelemaan lapsuusaikoja. Maisa muistaa hyvin tehtävänsä Eila ja Pentti Niemisen morsiusneitona siskon kanssa. Morsian-Eila ja Maisan äiti Eila olivat ylimmät ystävykset Mäyrämäeltä.

- Oli ihastuttavaa, kun meidät pyydettiin. Muistan kaiken hyvin. Morsiuspari oli niin nätti, niin kauniit! Sodan jälkeen, vuonna -47, isot häät tuntuivat niin erikoiselta. Ei minulla ollut sodan aikana nälkä eikä pulaa mistään, mutta eihän mitään osannut kaivatakaan, kun kaikki olivat samassa liemessä. Paitsi tehtaan herrat, joilla oli kaikkea. Mutta eihän meidän tarvinnut heitä katsellakaan, he elivät eri paikassa.

Hauskaa, Maisa on siis kokenut saman prinsessa-ilmiön kuin minä.  Maisan ja Chrisin häitä vietettiin kesällä -65 Kuusankosken mestarikerholla, entisellä työväentalolla Puistomaalla. Varhaisteinin mielestä kaikki oli satumaista: upea vaalea suomalaiskaunotar rinnallaan komea tumma ulkomaalainen, ja vielä hammaslääkäri ja mukava! Arvatkaapa prinsessasyndroomaisen tunteet, kun kolmevuotias sukulaistyttö ilmestyi salin ovelle juhlamekossaan housut kintuissa vessapaperia kädessään ja kiljaisi: "Äiti, pyyhkimään!" Siskoni muistaa, että nuoripari ajeli tuona kesänä Kuusaalla avoautolla. Avoautolla. Kuusaalla. Vuonna -65.

Chris ja Maisa Clark

Nuoripari lähti Englantiin, jossa Chrisillä oli puoli vuotta jäljellä hammaslääkäriopinnoistaan. Seuraavassa tammikuussa Clarkit muuttivat Saksaan. Chris oli saanut opintoihinsa tukea armeijalta ja maksoi takaisin työskentelemällä hammaslääkärinä Iso-Britannian miehitysvyöhykkeellä. Pari viihtyi siellä hyvin puolitoista vuotta ja muutti esikoinen Katrina kainalossaan Walesiin syksyllä -67.
- Chrisin opiskelukaveri Peter - se puhemies - oli Walesissa hammaslääkärinä ja houkutteli Chrissen sinne. Sanoi, että siellä on niin paljon töitä kun tämä vaan jaksaa tehdä. Peter hankki hänelle työpaikankin hammaslääkäriasemalla, Maisa muistelee.

Chris halusi kuitenkin myöhemmin oman vastaanoton, ja se piti aloittaa uudessa asuinpaikassa - tuttujen hammaslääkäreiden asiakkaita ei sopinut jäädä kalastelemaan. Chris huomasi myynnissä olevan vastaanoton Newcastlessa Koillis-Englannissa.
- Mie ajattelin että ah, ihanaa, Pohjanmeren rannalla, vain yksi iso meri ylitettävä Suomeen lähtiessä. Walesissa katselin karttaa, että tämä ihan väärällä puolella maata. Mitenkä täältä mennään kotiin? Pitää ajaa neljä viisi tuntia kanaalin rannalle Heathrow'n kentälle kakaroita autossa, Maisa kertoo ajatuksistaan.

Wales kuitenkin voitti, Clarkit muuttivat Aberdareen ja asuvat siellä edelleen. Chris hankki ostamansa vastaanoton vastapäisen talon, entisen konekirjoituskoulun, ja teki sinne vastaanottonsa. Taloon tehtiin myös Rantasalmen sauna. Perhe asui osakkeessa. Eräänä päivänä Chris soitti kesken työpäivän kotiin.
- Hän käski, että Katrina kantokassiin, hyppäät autoon ja tulet tähän osoitteeseen. Nyt heti. Täällä on talo, josta varmasti tykkäät. Sanoin etten osaa sinne ja hän siihen, että osaat kun luet walesilaisia tienviittoja. Sanoin että se on vielä kauheampaa (katsopa kartasta, millaisia paikannimiä siellä on!) Ei muuta kuin Mini Cooperilla sinne, mukana oli helsinkiläistyttö Pirjo, joka välttämättä halusi meille kesäavuksi. Menin paikalle, teimme kaupat, saimme ihanan Park Lanen talon josta tykkäsin oikein kovasti, Maisa tiivistää.

Talo oli puiston laidalla, siinä oli puistotyöntekijöiden hoitama ruusupuutarha. Tie oli rauhallinen umpikuja. Sen varrella kauniissa taloissa asui lääkäreitä, apteekkari, tuomari, pappi, kaksi kemistiä - perheineen.
- Ja sit myö, myö kaksi ja Katrina! Maisa päivittelee riemastuneena, ikään kuin pikku perhe ei olisi vielä kuulunut ammateissaan vakiintuneiden perheiden keskelle. -  Me oltiin nuoria ja nättejä, ja nämä walesilaiset ottivat meidät heti joukkoonsa - he eivät voineet mielestään tehdä tarpeeksi meidän vuoksi. He olivat meitä vanhempia, mutta se ei haitannut, he pysyivät hyvin meidän kelkassa. Meille rupesi tulemaan partyja, järjestelimme kutsuja. Jo kotona olin oppinut, että kaikki kutsutaan, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Se 13 vuotta jonka asuimme siellä, siinä oli perässä pysymistä, Maisa huokailee onnellisena hymyillen.

Park Lanen vuosina Maisalla oli kymmenen vuotta oma yritys Fennica Finnish Designes.
- Myin putiikissani vastaanottotalon alakerrassa Sarpanevaa, Iittalaa, Aarikkaa, Marimekkoa, Arabiaa. Kaupassa kävi ihmisiä pitkienkin matkojen takaa. Se oli pop-juttu, silloin ei ollut Ikeaa, Maisa Clark kertoo.

Moni asiakas ja myyjätyttö pysäyttää edelleen Maisan kadulla.
- Olen 74, he olivat silloin 16-vuotiaita mutta haluavat kertoa: Voi Mrs. Clark, minulla on vieläkin se ihana esine... On minulla itsellänikin astiat kotona Arabiaa ja Iittalaa, vaikka kotimme on muuten englantilainen.

Yrityksen pyörittäminen loppui, kun Maisa alkoi odottaa neljättä lastaan. Hänelle olisivat riittäneet Katrina, Helena ja Erika.
- Mie sanoin, että Clarkeille ei miespuolista perillistä tu. Se loppu siihen nyt. Viisi vuotta nuorimman tyttären jälkeen ilmoitin lääkärilleni, että olen raskaana. Hän ei uskonut ja ihmetteli mikä poppamies oikein luulen olevani. Kävin hänen vastaanotollaan testissä, ja oikeassahan minä olin. No niin, siinähän meille tuli poika sitten, Maisa kuittaa.

Pojan syntymästä innostuneet naapurit täyttivät Park Lanen talon lahjoilla: kukkia, pipoa, tossua, villatakkia, kortteja.
- Varmaan kaikki meiän Chrissen potilaatkin olivat lähettäneet kortin, Maisa päivittelee. Hän lisää, että perheen elämä on ollut naimisissaoloa vastaanoton kanssa. Mutta eipä olisi Suomen-kotiakaan, ellei olisi töitä kovasti tehty.

Hevosten takia Park Lanelta

Muuttoon Park Lanelta oli "ihan pötvänä syy".
- Meidän likat halusivat ratsastuskouluun kaikki kolme. Ja minä hullu vein heitä sinne viikonloppuisin. Ensin likat olivat viikot sisäoppilaitoksessa ja tulivat perjantaisin kotiin. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina minun piti tehdä kaikki äidilliset hommat, rakastaa niitä ja tehdä ne jutut joita en ollut saanut tehdä heidän kanssaan viikolla. Silloin meillä syötiin hyvin, aamiaiset ja lounaat, päivälliset - minä maksoin takaisin sitä mitä en ollut pystynyt viikolla antamaan, Maisa kertoo.

Clarkien koti Aberdaressa

Sisäoppilaitokselle olisi ollut Aberdaressa muuten hyvä vaihtoehto, mutta siinä ei ollut lukiota.
- Minä sanoin että meillä ei viiteen luokkaan lopeta kukaan, ellei itse halua niin kuin minä aikoinani. Koulut käydään loppuun. Itse en ole kyllä kärsinyt siitä, ettei ole valkolakkia. Sain tehdä samoja töitä jo kolme vuotta mitä ne muutkin olisivat hakeneet. Ei silloin lähdetty yliopistoon lukion jälkeen. Kukas ne rahat olisi meille lainannut, ei kukaan. Meidän jälkeen vasta lukulainat tulivat kaikille mahdollisiksi.

Maisa muistaa muitakin erikoisia periaatteitaan nuoruusvuosiltaan.
- Lukiosta kieltäytymisen lisäksi päätin, että Kymille en mene. Meidän perheestä on tarpeeksi väkeä ollut yhtiöllä, minä en sinne mene. Voitko ymmärtää? Kummallisia päähänpistoja minulla on täytynyt tämän elämän varrella olla. Olen tehnyt ne itse, en minä niitä ole Eilalta ja Pirreltä kysellyt. Olen ollut vähän "mie itte".

Ensin Maisa tuumii, ettei yhtäkään päivää antaisi pois. Sitten hän muistaa, mitä olisi kyllä voinut jättää väliin. Saksassa asuessaan nuoripari - tai Chris - halusi lähteä vuoristoon telttaretkelle. Maisa odotti vauvaa.
- Sen möhömahani kanssa telttailimme Mini Cooperilla ajellen. Kun tultiin takaisin kerroin Chrisille, että sen tiedät nyt, että telttaan en ikimaailmassa sinun kanssa enää lähde. Olinhan minä nuorempana liikuntaretkillä telttaillut, mutta tämä oli toista. Samalla ilmoitin, että asuntovaunua meille ei tule koskaan. No, asuntovaunun ostimme yhtenä kesänä, kun oli niin paljon sukulaisia tulossa vierailemaan ja arvelin että lapset tykkäävät nukkua karjatilalla asuntovaunussa. Se mätäni sinne. Sitä käytettiin yksi kerta.

Takaisin hevosharrastukseen. Lapset siis vietiin lauantaisin ratsastamaan, uimaan ja squashia pelaamaan isänsä kanssa. Sitten tytöt rupesivat haluamaan omia hevosia. Aiheesta keskusteltiin kiihkeästi, ja Maisa muistaa paukuttaneensa näkemyksiään suomeksi, jota lapset kyllä ymmärtävät.
- Sanoin, että jos tänne koneja tulee, niin me muutamme taloa. Ja sen talon vieressä pitää olla pelto. Sitten tytöt pyörittivät isän pikkusormensa ympärille. Yritin kysellä, kuka hoitaisi hevoset viikolla - minunhan piti jo silloin hoitaa huusholli ja likkojen kuljetukset. Niin sitten vaan vuonna -80 oltiin apen kanssa katsomassa uutta kotia meille. Chrisillä oli menoa, hän ei edes nähnyt taloa vaan sanoi että jos minä tykkään siitä, talo ostetaan. Käveltiin appeni kanssa mannut, hän sanoi että talo on hyvä, ja se ostettiin.

Maisa näyttää kuvaa walesilaiskodistaan, joka on kuin kartano. Ikää talolla on parisataa vuotta, tilaa  400 neliötä, ympärillä iso puutarha englantilaissarjoista tuttuine valtavine lehtipuineen, pihalla eläinsuoja ja vierellä se vaadittu pelto.
- Se on ihana paikka, ihana paikka.

Maisa ei olisi voinut muuttaa taloon, ellei sitä olisi paranneltu hänen makunsa mukaiseksi.
- Meillä on tosi kaunis koti, huonekalut vanhaa ja uutta, korkeat huoneet, kauheat lämmityskulut. Minulla on siellä talvella tallukat, oikeesti.

Julkisivun pitkän kuistin yläreunaan Maisa osti toisesta vanhasta talosta metallisen pitsimäisen koristeen koko kuistin pituudelle. Valokuvista näkee, kuinka katoissa on koristekohokuviot, seinät ovat mahtavan paksut, kiviset. Alakerran isosta hallista nousee kaareva portaikko yläkertaan kuin vanhoissa elokuvissa. Isossa keittiössä huonekalut ovat muistoja pariskunnan ensimmäisestä asunnosta: työtaso osto- ja myyntiliikkeestä, klaffipöytä, tuolikokoelma.

Kesällä -65 asteltiin ruusunlehdillä.

Talousrakennuksissa Clarkeilla on ollut aasi, hevosia, mustia lehmiä ja vasikoita. Hevosia siis tuli. Kuka niitä hoiti?
- Mitäs luulet, Maisa virnistää. Hän kerkisi hoitaa eläimet, viedä niitä markkinoillekin, koska on ollut aina kova tekemään töitä ja tykkäsi elukoista.

Näin unohtui Amanda-mummon neuvo "muistakaa tytöt, älkää katsoko maajussiin päinkään".
- Se on kovaa työtä. Läävässä pitää olla viiden jälkeen, sieltä ei tulla yhdeksää ennen pois. Mutta pääsin vauhtiin, en ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä, tarmoa oli. Ja kun minulla on sitä "mie itteä", niin osaan kaikista parhaiten mielestäni aina hommat. Vähän niin kuin Pirrellä, jonka aikana Chris sai olla täällä maallakin kuin herran kukkarossa, lukea lehtiä, maalata, kirjoittaa runoja. Pirre halusi tehdä itse, ei kelvannut kun Chris tarjoutui tekemään polttopuita, kantamaan vettä, mitä tahansa, Maisa naurahtaa perheensä tyyliä.

Hyvä työnjako on pätenyt Clarkeilla Walesissakin. Chris on keskittynyt hammaslääketieteeseen ja tekee edelleen töitä. Maisa on kunnostanut kodit: maalannut, hankkinut huonekalut - Chrisille on kelvannut kaikki. 
-Tämä on hirmu hyvä työnjako.

On Chrisilläkin ollut oma harrastuksensa, ralliautoilu, "johon meni kaikki rahat".
-  Teimme sopimuksen, että niin kauan kun hänellä menee rahat pusikkoon autojen kanssa, hänellä ei ole nokan koputtamista minun rahankäytön kanssa. Harrastus loppui, luojan kiitos, kun se olisi vaatinut sponsoreita ja vain ammattilaiset pystyivät jatkamaan. Ja talleilla oltiin aina puoleenyöhön - eihän se nyt ollut mistään kotoisin, Maisa on motkottavinaan.

Nyt Clarkeilla ei ole enää omia hevosia, aasia, lehmiä, vasikoita. Mutta Maisalla hommaa riittää. Tallissa on viisi toisten hevosta, joita Maisa ja Chris hoitavat päivittäin. Maisa kattaa Chrisille aamupalan valmiiksi mutta haluaa hetken yksin toastin ja kahvin kanssa ennen kuin aloittaa työt.
- Avaan ensimmäiseksi radion, kuuntelen aina keittiössä Kymenlaakson radiota. Olen tottunut siihen, että kissat, koirat ja muut eläimet pitää syöttää ensin. Mutta nykyään saan tehtyä vain puolet siitä mitä olen ajatellut. Hoitelen pyykit - Chrisin vastaanotolta saman katon alla tulee työtakkeja ja paitoja, ne pitää pestä ja silittää. Puutarhassa menee paljon aikaa, jos kädet sattuvat olemaan työkunnossa. Ikkunoita on paljon ja ne on jumalattoman suuria - ikkunanpesua riittää aina. Onhan minulla yksi jehovantodistaja, joka pesee kyllä mutta silloin kun hänelle sopii. Hankalaa on, hankalaa on, oh God! Maisa naureskelee.

Maisa osallistuu paljon soroptimistien vapaaehtoistyöhön.
- Koristelemme kirkkoa, järjestelemme monta viikkoa etukäteen Walesin kansallispäivän viettoa - sellaista.

Näillä on vuorilliset verhot!

Ihan äkkiä ei tule ajatelleeksi, että suomalais- ja brittielämässä olisi paljonkaan eroa. Mutta kun muuttaa asumaan uuteen maahan, erot alkavat paljastua.

Tämä suomalaisäiti on joutunut taipumaan monissa asioissa, joulukuusikysymyksessäkin. Lapset vaativat kuusta sisälle paljon aikaisemmin kuin aatonaattona, mutta Maisa tiesi että lämmitetyissä huoneissa niissä ei olisi enää neulasia uutenavuonna. Hän rupesi laittamaan pienen tekokuusen, adventtikuusen, joulunalusviikoiksi. Kynttilät piti tuoda Suomesta, koska walesilaiskaupoissa myytiin vain kaikenkirjavia kuusenkynttilöitä.
- Toisen kuusen koristelen punaisellakin, mutta toinen on hempeä ja hillitty, hopeanhohtoinen. Että kun saa yksin istua kuusen vierellä ja lukea Kotiliettä, aah!

Maisa Clark rakastaa joulua.
- Joulu on minulle niin special ja tuo Suomen lähemmäs. Haluan silloin pöytään perinteisiä suomalaisia ruokia. Walesissa ne on tehtävä itse, siellä ei voi nostaa tarjottavaa kaupan hyllyistä. Lanttulaatikko, perunalaatikko, porkkanalaatikko, kinkut - me teemme kaiken itse alusta asti. Ei saa edes puolivalmiita, joita sitten virittelisi kotona. Jos haluan lihapullia, veivaan ne alusta asti itse. Ei meidän Chris mistään kaupan lihapullista tykkää, meillä on silloin juhlat, kun teen lihapullia. Ja lettuja teen usein. Eikä mustaa leipääkään saanut ennen kuin nyt Lidlistä saa sitä yhtä sorttia, ja silakkarullia. Kun menin Englantiin, ei kaupoista saanut metwurstiakaan!

Katsomme kuvaa Clarkien talon olohuoneesta ja isoista ikkunoista ja Maisa muistaa tulonsa Hampsteadiin.
- Katselin niiden ikkunoita ja ajattelin, että kamalia verhoja niillä on! Kaikki samanlaisia eikä minkään näköisiä. Mutta näillä verhot ovatkin vuorattuja, ne pitävät lämmön sisällä ja niillä voi pimentää huoneen. Meillä ei tosin Walesissa ole monessakaan ikkunassa verhoja, koska haluan katsella min puutarhaa ja peltoja, Maisa Clark kertoo.

Iso talo, kuvissa ruokapöydän ympärillä toistakymmentä eri-ikäistä. Neljä lasta, seitsemän lastenlasta. Kuinka lähellä vanhempiaan Clarkien lapset asuvat?
- Aivan liian lähellä, Maisa täräyttää. - Katsos tätä kuvaa, ne on olleet joulusta asti meillä ja nyt vietetään 28. päivä Helenan synttäreitä. Melkein puskin ne taas ovesta ulos, ajattelin että eikö ne lähde koskaan!

Tyttäristä Katrina ja Erika suunnittelevat talon rakentamista lähelle vanhempiaan. He ovat jo muuttaneet perheineen lähemmäs odottelemaan, että kaupunki lakkaisi vitkuttelemasta rakennuslupien kanssa. Maisa jatkaa kertomuksiaan jälkikasvustaan onnellisen näköisenä, selvästi ylpeänä jälkikasvustaan.
- Ne on kaikki oikein kunnollisia likkoja, nättejäkin, hän sanoo ja lisää tulevansa hirveän hyvin toimeen vävyjensäkin kanssa..

Mummot on mummoja, he vanhenevat, he eivät aina jaksa, Maisa kuvailee iän tuomia muutoksia. Vanheneminen saa hänen mielestään näkyä päällepäin. (Helppohan se on sanoa tuolla ulkonäöllä, toim.huom.) Muistatteko ajan, kun 74-vuotiaat naiset näyttivät mummoilta? Tämä leidi on edelleen kuin Elovena-tyttö eikä ainakaan sure iän näkymistä.
- Kun vanhenee, niin naama haalistuu. Hampaatkin haalistuu, enkä missään nimessä anna valkaista hampaitani vaikka olenkin hammaslääkärin vaimo. Se olisi ihan epätodellisen näköistä. Eikä naamaa korjailla, eihän siinä olisi mitään tolkkua, kun ihmisellä on 26-vuotias lapsenlapsi.

Maisa kertoo olevansa kekkeri-ihminen, hän rakastaa juhlimista, ja ruokaa pitää olla silloin paljon, ja kaikkien pitää olla silloin onnellisia.
- Mutta ei se ole aina mahdollista. Jos on neljä lasta ja heillä perheet, kaikki ei voi olla aina onnellista.

Pakko päästä Suomeen

Clarkit käyvät Suomessa monta kertaa vuodessa.
- Meidän pitää päästä tänne vähintään kolmen kuukauden välein. Silloin minä olen onnellinen, silloin Chris on onnellinen kun saa jättää vähäksi aikaa vastaanottonsa ja me vaan ollaan täällä. Tänä vuonna ei jaksettu lähteä joulun jälkeen. Meidän pitkä poissaolo kostautui Chrisin sairastelulla, Maisa arvelee. Taudeista on toivuttu, ja nyt on taas kiva istua kiikussa kaksin tuntikausia, tekemättä mitään, kahvia juoden.

Mökillä Maisa tekee sitä mitä kulloinkin on tarjolla. Painelee räntäsateessa metsäteitä, käy marja-aikaan mustikassa, sienestää, tekee talvella lumitöitä. Chris pelaa kolmasti viikossa squashia.
- Täällä en veivaa kaikkea itse, voin hyvin syödä kaupan kalasoppaa ja hyvää mustaa leipää. Aika kuluu täällä hyvin, käyn tapaamassa sukulaistätejänikin. Kevät on täällä niin lyhyt, että täytyy nauttia heti kaikesta mitä ilmestyy näkyviin. On rauhallista, autoja ei missään, jänikset ja punatulkut pitävät seuraa. Me luemme hirveän paljon, Maisa sanoo ja ottaa esille tuoreimman Vellikupin.

Suomi on kuitenkin muuttunut niistä ajoista, kun Maisa lähti maailmalle.
- Sydäntä kylmää, kun joskus miettii, miten ihmisten läheisyys ja vilpittömyys on tipo tiessään. Tuijotetaan omaa napaa, ollaan kylmän kalseita. Olen lähtenyt perheestä, jossa oltiin aina yhdessä, tehtiin kaikki yhdessä mukana mummot ja vaarit.  Se jatkui kesäisin mökillä niin kauan kuin isä ja äiti elivät. Mutta on niitäkin ihmisiä, joiden kanssa kaikki jatkuu kuin ennenkin, Maisa miettii. - Olenhan minä itsekin muuttunut, mutta mielestäni parempaan, suvaitsevaisempaan suuntaan, koska olen asunut muualla.

Kyllä, Maisaan on tarttunut välittömyyttä, jonka huomaavat kauppareissulla tuntemattomatkin: ei ihan peruskuusaalaista käytöstä.
- Pieni hymy ja pilke silmässä ei ole pahitteeksi, se vaan antaa puhtia elämään. Sen huomaa kaupan kassallakin, kun rupeamme puheisiin. Kassarouvistakin on tullut ystäviäni!

Kaipuu Suomeen ei tarkoita, että Maisalla olisi kurjaa Englannissa. 
- Minulla on siellä hirveän hyvä olla, olen oikeastaan onnellinen nainen. Ystävämme Artonkin hääpäiväkortissa luki "Onnellisille ihmisille onnellista lauantaita!"

Suomen-kodissa on muistoja menneiltä vuosilta ja juhlaviikonlopusta.