Kaiku, legendaarinen kuusaalaiskuoro. 30 ensimmäistä vuotta

Kaiku-kuoro johtajanaan Väinö Niinivaara

Kuusankoski on varhaisista vuosistaan lähtien ollut kuoropaikkakunta. Vuonna 1937 täällä juhlittiin jo 30 vuoden ikään ehtinyttä Kaiku-kuoroa. Väinö Niinivaaran perustama sekakuoro oli paikkakunnan ensimmäinen pitkän iän saavuttanut kuoro, joka eli vielä kauan kolmikymppistensä jälkeenkin. Vuosijuhlan kunniaksi Akseli A. Ylikangas kirjoitti historiikin Kymintehtaan sekakuoro "Kaiku" 1907-1937. Sen sivuilta henkivät vuosikymmenten ajankuvat,  ja lukijoita hemmotellaan kuorolaisten ja onnittelijoiden usein ratkiriemukkailla muistelmilla.

Kuusankoskelaisilla kuorokärpäsen pureman saaneilla oli vuonna 1907 kurja tilanne. Valokuvaaja Emil Segerhornin johtama kuoro oli hajaantunut, kun osa laulajista oli siirtynyt työväenyhdistyksen sekakuoroon. Se taas ei ehtinyt kauan laulaa ennen kuin yhdistyksen omat voimat panivat "pitkin mäkiä huutamiselle" pisteen.

Kuorolaulusta innostuneet ilahtuivat, kun Kymintehtaan koulu sai opettajakseen Väinö Niinivaaran - tällä kuultiin olevan kuoronjohtajakokemusta entiseltä kotipaikkakunnaltaan. Niinivaara suostui perustamaan uuden kuoron, ja harjoitukset aloitettiin saman tien - kahdesti viikossa. Harjoituspaikkana oli ensin "Rokkala", ja sieltä vuoden kuluttua kuoro sai siirtyä harjoittelemaan Kymintehtaan isoon kansakouluun. Nimekseen kuoro otti aluksi Kymintehtaan Nuoriso- ja Raittiusseuran Sekakuoro. Pari vuotta myöhemmin kuoro irtautui taustaryhmistään, jotka olivat enemmän tai vähemmän nukahtaneet, ja otti uudeksi nimekseen Kymintehtaan Sekakuoro Kaiku.

Kaiun harjoittelupaikka Kymintehtaan koulu.

Tämän jutun kuvat ovat 30-vuotishistoriikista. Niitä voi katsella lisää osoitteesta
http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Lauluun lähtö virkisti

Kaksi kertaa viikossa oli siis Kaiun harjoitustahti. Jokainen tietää, miten työpäivän jälkeen laiskottaa joskus ja tekisi mieli jäädä kotiin. Toisaalta velvollisuus yhteistä tavoitetta kohtaan ja halu olla tutussa hauskassa porukassa vetävät ulos mukavalta kotisohvalta. Kuoroharjoituksissa on kyse usein paljosta muustakin kuin laulamisesta. Varmaan kaikki tämä on ollut mielessä, kun kuorolaisten velvollisuudet kirjattiin vuonna 1909 seuraaviksi - lista ei olisi pahitteeksi nykykuorolaisillekaan:

a) saapua täsmällisesti, määrättyinä aikoina harjoituksiin
b) osoittaa suvaitsevaisuutta tovereita kohtaan
c) välttää juoruilemista y.m. eripuraisuutta herättävää
d) ottaa vastaan nurkumatta eli estelemättä yhteisiä toimia
e) ehdottomasti totella laulunjohtajan antamia määräyksiä
f) innolla ja tarmolla toimia kuoron edistymiseksi ja kohottamiseksi.

Uusi historiikki, J. V. Hyytiäisen vuonna 1977 kirjoittama, kertoo kuoron vahvuuden olleen alussa 24. Vuonna 1910 se oli 34, ja Kaiun täyttäessä 30 vuotta laulajia oli 58. Häkellyttävää on molempien historiikintekijöiden mielestä se, että Väinö Niinivaara oli johtajana vielä 30 vuoden jälkeenkin. Mutta ei taival siihenkään katkennut, Niinivaara johti Kaikua kuolemaansa asti, vuoteen 1948. Historiikit ja kuorolaisten kommentit kertovat, että Niinivaara nautti loppuun saakka kuorolaistensa ihailua ja kunnioitusta, ja hänen kuolemansa oli heille suuri järkytys: Miten Kaiun nyt käy?

Siitä seuraavassa jutussa, mutta nyt Kaiun alkuvuosikymmeniin Kuusankoskella. Laulajia ei päästetty vähällä. Niinivaara otti ohjelmistoon vaativiakin kuoroteoksia, ja hänellä oli periaate, ettei teoksia esitetty puolivalmiina. Se tiesi ahkeria harjoitusiltoja. Työpäivän jälkeen kuorolaiset kokoontuivat koululle, jossa Väinö Niinivaara opetti heitä ääni kerrallaan. Ellei ollut nuotteja, ryhmä seisoi johtajan takana harmonin vierellä ja koetti painaa stemman mieleensä. Nuotteja ja laulunsanoja kirjoitettiin tarpeen vaatiessa itsekin.

Altto Elvi Viljakaisen nuotit Bachin motettiin

Nimimerkki S.K. kertoo historiikissa eräästä illasta, jolloin ei olisi millään viitsinyt töitten jälkeen lähteä takkatulen ääreltä sanomalehden takaa lauluun - kaikulaiset puhuivat aina, että he "menevät lauluun". Velvollisuudentunto kuitenkin pakotti tenorin ulos sateeseen. Perillä johtajan ystävällinen hymy ja kuorolaisten hauska tunnelma huitaisivat väsymyksen pois. Tällä kertaa Bachin vaikea mutta iki-ihana motetti "Jeesu aarteheni" alkoi luistaa. S.K. kirjoittaa: "Kotimatkalla ei väsymyksestä ole enää jälkeäkään. Ihmettelen vain itsekseni, kuinka paljon köyhempää olisi elämä ilman näitä lauluharjoituksia. Olen varma, että jokainen meistä laulajista on kaivannut ilmaisua tunteille, jotka vain sävelin voi ilmituoda. Ymmärrän myös, että pohjimmaisena kannustimena lauluharjoituksissa käyntiin on ihmisen ikuinen ikävä ja suuri kaipuu kauneuden ja sopusoinnun maailmaan."

Nimimerkki I.A. taas muistelee harjoituksia naisnäkökulmasta. "Sillä välin kun miehiä harjoitettiin, jäi meille tyttöväelle hyvää aikaa. Toiset näpräsivät käsitöitä ja rupattelivat, ja jos silloin malttoi istua mukana, sai tietää monia hauskoja juttuja ja kiintoisia asioita. Nuorempi polvi meni usein voimistelusaliin tai `koridooriin`, ja arvaahan sen, että siellä telmittiin, jopa tanssittiinkin, sillä hyvä halu oli oppia sitäkin. Kun johtaja sattui tulemaan, lopetimme äkkiä ja olimme hyvin viattoman näköisiä. Hymyilevä, sanova katse tuolta silmäkulman alta ja varoitus: Älkää hyppikö itseänne hikisiksi."

Joskus nuorten keskittyminen oli niin kiven alla, että johtajalta oli mennä hermo. Yhtenä ilta tirskunta sai sellaiset mitat, että Väinö Niinivaara kielsi ihan nimeltä mainiten yhtä neitosta pulisemasta, kun yleiskielto ei tepsinyt. Neiti suuttui eikä tullut seuraavana päivänä esiintymään. Tämä johti siihen, että Niinivaara nosti kädet pystyyn: jos ei sen vertaa voinut laulajia ojentaa, hän lopettaa koko johtamisen. Vuorokauden valvomisten ja välienselvittelyn jälkeen sekä johtaja että kuorolaiset olivat taas valmiit jatkamaan harjoituksia.

Esiintymisiä tiheään tahtiin

Jälkikäteen katsellen Kaiku-kuoro on ollut estradilla tämän tästä. Kuorolaulua harrastanut tietää, millainen määrä työtä tarvitaan konserttiohjelmiston rakentamiseen. Se, että kappaleet osataan laulaa oikein ja yhteen, on vasta alku. Sille pohjalle ryhdytään rakentamaan eri äänistä kudelmaa, jossa kuuluu säveltäjän, kuoronjohtajan ja kuorolaisten yhdessä luoma kokonaisuus. Se on jotain paljon enemmän kuin virheettömästi lauletut sävelet ja vaatii usein pitkän kypsyttelyn ennen kuin kaikki istuu kohdalleen ja kuulija viedään arjen yläpuolelle.

Historiikki kertoo, että Kaiku kainosteli nuoruuttaan eikä juhlinut 5-vuotispäiviään. Kymmenvuotispäivät vuonna 1917 ajateltiin juhlia jo valmiiksi harjoitellulla ohjelmalla mutta poliittinen tilanne esti sen. Sen sijaan 15-vuotisjuhlaa ja 20-vuotisjuhlaa vietettiin konsertein, jälkimmäinen Kuusankosken silloisessa kirkossa eli seuratalossa. Samassa paikassa juhlittiin 25-vuotista taivalta, ja konsertin jälkeen siirryttiin tien yli Kymiyhtiön ammattikouluun illanviettoon. Kaiku juhlisti myös säveltäjämestari Sibeliuksen 60- ja 70-vuotispäiviä konsertein ja vietti ensimmäistä Laulajain päivää vuonna 1933 kunnioittaen samalla "säveltäjäneromme Toivo Kuulan muistoa".

20-vuotisjuhlintaa

Isojen vuosipäiväkonserttien lomassa Kaiku esiintyi vähän väliä erilaisissa tilaisuuksissa ja omin konsertein Kuusankoskella ja naapurikunnissa. Järjestöt pyysivät tilaisuuksiinsa, rakennuksia vihittiin käyttöön, koulut täyttivät vuosia, merkkihenkilöitä siunattiin hautaan - Kaiku oli paikalla. Syksyllä -34 Kaiku avusti ammattikoululta lähetetyssä radio-ohjelmassa. Jo edellisvuonna kuoro esiintyi marsalkka Mannerheimin vierailulla Kuusankoskella ja tasavallan presidentti Svinhufvudin ja hänen puolisonsa käydessä paikkakunnalla.

Kuorolla oli myös vankat tukijansa Kymiyhtiössä. Vuorineuvos Einar Ahlman ja kauppaneuvos Gösta Björkenheim istuivat yleisön joukossa, yhtiö antoi harjoittelutilat korvauksetta käyttöön ja lahjoitti vuosittain avustuksia toimintaan, niinpä nämä kaksi sekä johtaja Julius Polin ja tohtori Sigfrid Sirenius nimettiin kuoron kuniajäseniksi.

Laulujuhlat kuorojen huippuhetkiä

Kaiku osallistui laulujuhliin pitkin Suomea, ja matkat olivat monille kuorolaisille ensimmäinen reissu oman paikkakunnan ulkopuolelle. Jo pelkät lähdöt olivat iso tapahtuma. Vuonna 1926 kuoro lähti Sortavalaan laulujuhlille. "Kymintehtaan asemalle oli juhannusiltana klo 7.14 lähtevälle junalle kerääntynyt valtaisa joukko yleisöä toivottamaan matkaan lähtevälle kuorolle onnea. Keinu-laulun kaikuessa ja liinojen liehuessa lähti juna liikkeelle kohti kaunista Karjalaa. Kuoron oli onnistunut saada matkaansa varten oma vaunu, joten matka siinä sujui vallan erinomaisesti kotoisissa merkeissä laulun ja naurun vallitessa", kirjoittaa J.I.T.

I.A. puolestaan hehkuttaa: "Tunnettuahan on, että laulujuhlat ovat laulajan elämässä aina suurtapaus. Pois useammaksi päiväksi elämän arkipäiväisyydestä. Säveleitä ja juhlamieltä. Liehuvia lippuja. Aurinkoa, valoa. Aivan kuin toinen maailma avautuisi, itsensä toiseksi tuntisi. Juhlaminä on säveljuhlan mukana vallannut olemuksen. Ensimmäiset suuret laulujuhlat, joissa olin mukana, olivat Hämeenlinnassa v. 1910. Olin nuori ja ensimmäistä kertaa maailmalla. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Laulaminen suuressa joukossa, Hannikaisen johtaessa ja hyväntahtoisena tarkastellessa silmälasiensa yli juhlakuoroa, kilpailuun osallistuminen, käynnit Kalrbergin kartanossa ja Aulangon kauniilla harjulla ja yksinpä yhteisessä asunnossamme olevat Tampereen tytötkin olivat mielestäni ihmeellisiä ja erikoisia asioita. Arastellen me maalaistytöt katselimme heidän rehvakasta liikehtimistään, äänekästä ja vuolasta puhettaan. Illalla alkoi eräs Tampereen tyttö esittää teatteria, teki tuhansia kujeita ja oli kuin rasvattu salama. Tuo kaikki oli niin lystikästä, jotta täytyi nauraa yhtenä sykkyränä. Viimein asetuttiin, Tampereen tytöt solmivat visusti liinat päänsä ympärille. Tuokin oli uutta ja kovin kaupunkilaista. `Niillä on kampaus`, valisti Elna Friman meitä."

Laulujuhlilla käytiin myös Viipurissa, Savonlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Mikkelissä, Jyväskylässä ja tietenkin maakunnallisilla laulujuhlilla pitkin Kymenlaaksoa. Juhliin kuuluivat myös kilpailut, ja niissä Kaiku-kuoro alkoi saada palkintoja ja tunnustusta tasostaan.Tekipä Kaiku ulkomaanmatkankin, Viroon. Kuvaukset kuoppaisesta merimatkasta, jonka aikana monet "uhrasivat" yli laidan ja päätöksestä, että ensimmäinen merimatka saa luvan olla myös viimeinen, ovat hauskaa luettavaa. Kaiku oli Eestissä myös vuonna 1938 osana Kymenlaakson maakuntakuoroa - tämä osallistui Suomen edustuskuorona Eestin vapautumisen 20-vuotislaulujuhliin.

V. 1913 kansallispuku oli uutta kuorolaisille.

Kaiku-kuoron naiset toivat uutuuden esiintymisasuihin: kansallispuvut. Savonlinnan laulujuhlille vuonna 1913 matkattiin leveälierisissä hatuissa, tyylikkäinä, ja uudenuutukaiset kansallispuvut fanerilaatikoissa. I.A. kuvailee, miten puvut herättivät huomiota juhlakulkueessa ja varsinkin kilpailussa:
"Kilpailun aika kun oli edessä ja vuorollamme pamppailevin sydämin nousimme askeleita ylös suurelle laululavalle, alkoi kuulua käsien taputusta (jota ei muille) alkaen edestä, leviten yli suuren juhlayleisön, valtavaksi pauhuksi. Mitä nyt? Veri nousi päähän. Kauhistus! Putoaako jonkun vyötärölle kiinnitetty rotyyririmsuinen alushame? Kenenkä? Vaistomaisesti sivusin mekkoani. Ei, ei minun ainakaan. Ei kenenkään! Siihen ennätti sitten johtajammekin ja rauhoitti: `Se on meidän neitosillemme`, - antoi äänen, kilpalaulut kajahtivat ja palkinnon saimme, vaikka niin moisesta huomiosta häkellyimmekin. Myöhemmin säveltäjä Merikannon y.m. musiikkimiesten arv. rouville saimme selittää, mistä olimme ja mikä puku meillä on."

Iltamia ja kirkkokonsertteja

J.V. Hyytiäisen historiikista selviää, kuinka vilkas kuoropaikkakunta Kuusankoski oli jo vuonna 1910. Täällä pidettiin silloin paikallinen laulujuhla, johon osallistuivat Kaiku-kuoro, Kuusankosken Sekakuoro, Kuusankosken Naiskuoro, Kymintehtaan Naiskuoro, Kuusankosken Työväenyhdistyksen Sekakuoro ja Kymintehtaan torvisoittokunta.

Uusi kuoro otti mukaansa Segerhornin joukon perinnöstä muutakin kuin laulamisen. Se harjoitteli usein näytelmiä, joita esitettiin iltamissa - sama tahti jatkui vielä 60-luvullakin. Kaiku järjesti vapun vastaanottajaisia, jotka saivat suuren yleisömäärän liikkeelle. Kuorolaiset viettivät vapaa-aikaakin yhdessä, retkiä tehtiin ja kuorolaisten kodeissa kyläiltiin. Muutamat kuoropariskunnat olivat kuin perheen vanhemmat, jotka pitivät huolta nuoremmista ja kaikkien viihtymisestä. Korvet ja Veronat olivat äiti- ja isähahmoja, Niinivaaran pariskunta samoin. Lyyli Korpi ilahdutti kuoroa myös kronikoillaan ja runoillaan, jotka kertoivat kuorolaisten yhteisistä tempauksista. Nykypäivän äitiäkin puhuttelee Lyylin tarina historiikissa; se kertoo miten perheenäidin on etsittävä aika tilatun kronikan kirjoittamiselle kotihengettären töiden lomasta ja vähän aviomiestäkin huijaten. 

Haydnin Lapsisinfonia vappuohjelmana

Äänenmuodostuksesta huolehdittiin myös. Kuoronjohtaja pyysi laulajatar Bertta Sipilän useaksi päiväksi pitämään äänenmuodostuskurssia kuorolaisille, pariinkin otteeseen. Bertta antoi henkilökohtaista ohjausta ja sai oppilaansa laulamaan uudella, "luonnollisemmalla" tavalla. Hänestä tuli kuoron lämmin ystävä.

Erikoiselta tuntuu kalabaliikki, joka syntyi Kaiku-kuoron kirkkokonserteista. Eräät piirit eivät nimittäin hyväksyneet sitä, että maallinen kuoro laulaa kirkossa, jopa pitkänäperjantaina ja adventtina! Mauri Lehtonen toimi pappina Kuusankoskella vuodesta -23  ja kirjoittaa kynä sauhuten moisesta rajoittuneisuudesta hauskassa pakinassaan 30-vuotishistoriikissa. 
 "On näet niin - ajatellaan - että jotkut saavat laulaa kirkossa, jotkut eivät. Me papit saamme, ja monet papit laulavat ja messuavat niin että hirvittää. Kanttorit myös saavat, sillä he ovat erityisesti valmistuneetkin sitä tarkoitusta varten, ja kuitenkin moni kanttori meidän kirkoissamme laulaa`nuotin vierestä`, niinkuin oli tapana vanhan suntion Aatami Kukkosen sanoa. Kirkkokuorot myös saavat laulaa kirkossa, vaikka monesti kirkkokuorojen jäsenet eivät ole sen parempaa valioväkeä kuin ryypiskelevät kirkkovaltuustojen tai -neuvostojen jäsenet, ja pitävät maallisista tilaisuuksista ja harrastuksista yhdellä lailla ja ja kenties monesti enemmänkin kuin kirkollisistansa. - - - Kun Kaiku-kuoro omasta vapaasta alotteesta ja harrastuksesta on tullut kirkkoonkin laulamaan ja laulanut niitä lauluja, joita minäkin kirkossa laulaisin, niin tässä on minulle sinne urkulehterille se ´maallikkovoima`, joka urkulehterille vakinaisesti kuuluvan ja papin kaikkea tukea ja kannatusta tarvitsevan kirkkokuoron ohella joskus, juuri vapaaehtoisena voimana toimien, voi kuulijan sydämeen laulaa Jumalan kutsua paremmin ja vaikuttavamminkin kuin kirkkokuoro, jonka laulua kirkossa voidaan pitää yhtä virallisena kuin papin saarnaa."   

Laulu on sydämen avain

Laulajat tietävät, miten yhdessä laulaminen vie mukanaan ja antaa huikeita elämyksiä, kun ponnistellaan ja saavutetaan. 30-vuotishistoriikissa myös kuoron yhteistyökumppanit ja yleisön jäsenet kertovat Kaiun merkityksestä paikkakunnalle. Teologian tohtori Sigfrid Sirenius käynnisti Suomessa setlementtiliikkeen ja vieraili sen tehtävissä Kuusankoskella ja Kymenlaaksossa. Hänen tilaisuuksissaan lauloi usein Kaiku-kuoro. Näin Sirenius kirjoittaa esitysten merkityksestä:
"Laulaessa kuoro suorittaa erästä kutsumusta - se saattaa erilaisissa tehtävissä toimivia sävelten yksinkertaisin keinoin yhteistyöhön ja toveruuteen, se laulaa teollisuusseudun arkisen ja aineellisen aherruksen keskellä hengen ylivaltaa aineen yli, ja se nostaa mieliä niihin korkeisiin kauneuden ja totuuden maailmoihin, joista virtaa rohkaisua ja lohdutusta elämän taakkojen kantajille."

Laulun merkityksestä kansamme elämässä kirjoittaa Hannes Laasonen, pappi, aivan nykykeskustelun argumentein, vaikka tekniikka ja sanasto onkin 30-luvun aikaista. Kuulostaako tutulta:
"Maassamme ja eritoten sen kodeissa laulettiin ennen enemmän kuin nyt. Sillä arkisen elämän ohella vietettiin kodeissa myöskin pyhää, johon mieliä kohottivat laulun siivet. Senvuoksi ei elämä niissä käynytkään niin harmaan yksitoikkoiseksi ja ikäväksi, kuin mitä se nyt on monelle käynyt. On kuin tehtaitten jyske ja elämän epätasainen, kiihkeä rytmi olisi niissä vaientanut niin kansanlaulun kuin hengellisen veisuun. Hävinneet ovat kodeista iltapuhteitten rattoisat, laululla höystetyt puhdetyöt. Vaiennut on rukin surina ja kangaspuitten louske ja niiden myös mukaansa tempaava laulu. Kenenkäpä tekisi enää mieli laulaa pelloilla ja niityilläkään, jossa traktorit ja korjuukoneet pitävät ylivoimaista ääntä. Ihmiset itsekin ovat koneellistuneet ja se on kuolettanut heistä sekä laulun halun että laulun taidon. - - - Nuorisoa on opastettava löytämään `sydämen avain`, joksi laulua sanotaan, sillä se jalostaa ihmismieliä ja kohottaa ihmishengen maisen turhuuden ja pikkumaisuuden yläpuolelle ja varjelee joutumasta elämän harhapoluille." 

Kolmikymmenvuotias Kaiku oli voimansa tunnossa ja jaksoi sodan jälkeenkin nousta esiintymislavoille yhä uudelleen. Johtaja Väinö Niinivaaran kuolema oli kuorolle suuri kriisi, mutta siitä selvittyään Kaiku nousi uuteen kukoistukseen 50-luvulla Hilkka Norkamon myötä. Siitä tuonnempana.

Voit siis vilkaista historiikin kuvia ja lukea sen tekstejä täältä:

http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Mielelläni otan sille sivulle myös sinun muistojasi Kaiku-kuorosta. 

Juhani Saulila - sähköinen ura yhtiöllä

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Juhani Saulila kertailee sähköammattilaisen uraansa entisen työympäristönsä keskellä. Hänelle ovat tuttuja niin Kymintehtaan kuin Kuusaanniemenkin tehdasrakennukset. Nyt istutaan entisessä keskusvarastossa, joka on muuntunut taide- ja käsityötaloksi. Alakerran kirpparilla on vara valita, mille tuoleille istahtaisi. Saulilalla on taustaa yhtiöläisyyteen, hänen äitinsä isä tuli Kymiyhtiöön lukkosepäksi vuonna 1893.

Juhani Saulilasta tuli Kymiyhtiön sähköosaaja heti ammattikoulun jälkeen yli 40 vuodeksi. Hän pääsi suoraan koulusta sähköverstaalle. Siellä oli 60-luvun alussa väkeä 120 henkeä.
- Sähköverstaalla oli insinööri, ylimestari ja viisi kuusi sähkömestaria, joilla oli omat alueet. Siellä oli oma hitsari ja ainakin kaksi ihmistä työkaluvarastossa ja sorvari. Vuorosähkömiesalueita oli höyryosasto, paperitehdas, sellutehdas ja Kuusaansaari. Miehet tekivät kolmivuorotyötä - laitteet saattoivat särkyä yölläkin, joten joka pisteessä oli kaveri päivystämässä öiseen aikaankin.
- Nyt Kuusaanniemessä on vuorossaan yksi sähkömies, yksi automaatiomies ja muutama viilari. He pitävät käynnissä niemen sekä vanhanpuolen.
Mutta on ne laitteetkin varmistuneet, Saulila sanoo.

Juhani Saulilaa lainattiin eri puolille tehtaan toimintoja. Hän oli väliin Keltin voimalaitoksella ja Kuusaan vesivoimalassa apupäivystäjänä.
- Meitä oli siellä kaksi miestä vuorossa - eihän Keltissä ole nyt yhtään, eikä Kuusaallakaan, ne hoidetaan vissiin Kaipolasta.  Sille miehitykselle oli perusteensa. Silloin oltiin pelkäämässä häiriötilanteita. Jos esimerkiksi Keltissä koneet olisi pysähtyneet, niin patoluukkujen avaamiseen olisi ollut aikaa noin 20 minuuttia, ettei vesi olisi noussut Kuusaan paperin lattialle. Keltin ja Kuusaan välillä ei ole allasta, pelkkä jokiuoma vain. Nykyisin kaikki on automatisoitu, kunnossapito käy päivisin tekemässä tarvittavat huoltotyöt, Saulila kertoo.

Kesäaikaan Keltissä oli ratevaa, kun siellä oli korjausmiehiä huoltotöissä ja sukeltajia nostamassa pohjapuuta. Mutta talvella kun ei ollut ketään muita, yölöysissä tuppasi nukuttamaankin.
- Mutta esimerkiksi Kuusaalla kun kysyi Lindbergin Kaukolta mehiläishoidosta tai Hokkasen Einolta taulujen maalaamisesta, niin vuoro meni nopeasti. Kyllä minä tämän systeemin aika hyvin tunsin, kun olin vähän joka puolella.

Lampunvaihtajatkin erikseen

Miten töitä riitti yhdellä tehtaalla 120 sähkömiehelle? Saulila sanoo, ettei ehkä vaadittu kovaa tehokkuutta mutta lisää, että laitteet ovat kehittyneet noista ajoista. Moottorinohjauskontaktorit esimerkiksi olivat sellaisia, että joinain aamuina sai käydä pysäyttämässä niitä jollain kepulikonsteilla, kun leuat olivat hitsautuneet kiinni. Moottoreita paloi paljon enemmän kuin tänä päivänä. Hehkulamppuja paloi hirveästi.
- Oli ihan erikseen lampunvaihtajat. Siihen aikaan ei loistevalaistus ollut järin yleistä, ja hehkulampun polttoikä on nytkin vain tuhat tuntia, joten työtä riitti. Niitä vaihdettiin tehdassaleihin, portaikkoihin, joskus myös konttoristien työtiloihin, mutta se oli pikkujuttu verrattuna hankaliin teollisuusympäristöihin, Juhani Saulila kertoo.

Hehkulamppuvalaistusta oli Kyminpuolella paljon aina 70-luvulle asti. Vasta silloin vanhoihin yleistiloihin alettiin asentaa loistevalaisimia.
- Siivoushommat lisääntyi hirveästi. Pimeissä nurkissa oli rojua, joka vasta nyt tuli näkyviin. Siellä rupesi olemaan melkoisia siivoutalkoita aina sen jälkeen, kun me oltiin jollain alueella vaihdettu valaistus, Saulila nauraa.

Terpsikerhon salissakin on Saulilan suunnittelemat valot.

Alkuun Juhani Saulila oli asuntopuolella, joka korjasi yhtiön vuokra-asuntojen sähköjä ja teki niissä remontteja.
- Taloja oli paljon, satoja. Heinosen takanakin oli melkein sata, oli Aronpelto, Naukion messualueet, Sudeetti, pieniä mökkejä kuin arpakuutioita olisi heitetty pitkin. Pilkanpellolla oli yhtiön taloja, Kuusaanniemessäkin ihan perukoilla yhtiön vuokra-asuntoja.

Työmoraali pysyi korkeana, vaikka monta kertaa kotien remontti- ja asennustöihin mentiin suoraan kotoa aamulla ja työpäivän päättyessä taas suoraan omaan kotiin. Joskus kuulemma tuli tarinaa heitettyä, mutta ei siellä suuremmin lähdetty esimerkiksi omia asioita hoitamaan kesken päivän.

Yhtiöllä oli asunto-osasto, joka toimi Pajamäessä. Siellä oli muurareita, maalareita ja kirvesmiehiä, yhteen aikaan jopa lyijyseppä. Tämä teki kylpyhuoneisiin lyijystä lattiat ja suihkualtaat, etteivät vedet päässeet rakenteisiin. Sähkömiehet toimivat sähkökorjaamolta käsin; asuntopuolen sähkömiehiä oli toistakymmentä.

Saulila muistelee, kuinka kävi kerran Kuusaanniemessä yhdessä kodissa laittamassa pistorasiaa. Emäntä näytti rasialle paikan ja sanoi menevänsä ulos haravoimaan.
- Se olisi ollut pieni työ: jakorasian kansi auki, lyödä johto ja laittaa pistorasia. Rouva tuli tunnin päästä katsomaan miten pärjään, kun minua ei kuulunut. Seisoin jakkaralla seinän vieressä eikä ollut tapahtunut vielä mitään. Heillä oli maankuulu vihainen pystykorva ja se seisoi takanani. Kun rupesin laskemaan jalkaa jakkaralta, näkyi hampaat ja kuului "grrrrrrrrrrrr". Kun seisoin jakkaralla, oltiin sovussa. Rouva pyysi anteeksi että oli unohtanut koiran sisälle. Se oli sähköosaston sorvarin koira, Juhani muistelee hymyillen.

Kesällä -62 konekorjaamolla oli töissä Peltolan Ville, joka teki iltaisin Askon myyntitykin hommia. Siihen aikaan Asko myi muutakin kuin huonekaluja, ja tuolloin pääartikkeli oli pienoisliesi, jossa oli kaksi keittolevyä ja paistinuuni. Toinen artikkeli oli jääkaappi, arkkumallinen 50 litran vastusjääkaappi.
- Ville onnistui myymään niitä Heinosen taakse useaan kymmeneen taloon ja muuallekin Kuusaalle. Taloissa oli hyvin alkeelliset sähköjakelut eikä yleensä pistorasioita. Minulle nuorelle pojalle lyötiin johtonippu selkään ja pistorasioita ja jakorasioita pussiin, ja sitten hakkaamaan talosta taloon. Ihmiset varttui että koska kytketään, että he saavat laitteet käyttöön. Koko kesän tein ainoastaan pistorasioita taloihin, Saulila naureskelee.

Tehtaan eri kolkat tulivat tutuiksi.

Silloinhan Saulila oli vielä alle 18-vuotias, ja hänelle oli sanottu ettei hän saa koskea mihinkään jännitteisiin.
- Tätä hommaa ei voinut millään muulla tavalla tehdä! Taulut oli niin alkeellisia kuin olla voi, mutta sinne vaan kytkemään tauluihin pistorasiaryhmiä. Liedelle piti vielä tehdä oma ryhmänsä.

Saulila sanoo saaneensa muutamat kymmenet jytkyt muttei yhtään hengenvaarallista.
- Yhtään jytkyä ei ota tahallaan. Mutta siihen oppi, että kun se menee sormesta sormeen niin se ei aiheuta mitään. Kun se menee sydämen läpi, alkaa vaikeudet. Jos alkaa. Jokainen sähkömies on saanut sähköiskuja, Saulila kuittaa.

Perheille yhtiön tarjoamat sähkötyöt eivät maksaneet mitään, ne kuuluivat vuokraan.

Teknikkona suunnitteluosastolle

Sähköverstas pysyi Saulilan työpaikkana viitisen vuotta.  Sinä aikana hän kävi myös armeijan.
- Minulla on erikoinen historia. Olen 20. kesäkuuta -67 jäänyt lakkoon enkä ole vielä tullut lakosta pois. Sähkölakko alkoi silloin kesäkuussa ja päättyi 4.9.67. Minä menin kuitenkin teknilliseen kouluun Imatralle enkä töihin yhtiöön.

Saulila pääsi avaamaan uuden linjan, kuten joskus nuorena koululaisenakin.
- Oltiin Imatran teknillisen koulun ensimmäinen sähköluokka kautta aikojen. Ammattiopetus siellä oli mielekästä. Valmistuin kolmessa vuodessa sähköteknikoksi, paperit sain vuonna 1970. Kesälomilla ja joulunpyhinä päästiin tienaamaan yhtiöön opiskelurahoja, Saulila kertoo.

Vastavalmistunut teknikko Saulila pääsi heti takaisin yhtiölle - sähkösuunnittelijaksi suunnitteluosastolle.
- Sieltä en osannut lähteä pois ennen kuin elokuun 1. päivä vuonna 2009. Tuli jotain 44 vuotta palvelua yhtiössä. Olen ilmeisesti viimeinen henkilö, joka on lähtenyt kuusvitosena eläkkeelle. Minun piti jäädä aikaisemmin, mutta kun tuli vanhojen tehtaiden purku, niin sanoivat että kun sie et muista enää muuta kun vanhoja asioita etkä tuoreita yhtään, niin tulisitko muistelemaan asioita purkuun, Saulila virnuilee.

Purussa hävitettiin pari soodakattilaa, kaustistamoa ja haihduttamoa. Ne olivat talteenoton laitoksia, joissa haihdutetaan, otetaan kiintoaineet pois ja poltetaan ne soodakattilassa. Lipeät saadaan uudistettua käyttöön. Tämä järjestelmä uudistettiin ja vanhat siis purettiin.

Suunnitteluosasto oli pääkonttorin yläkerrassa, oikealla.

Pääkonttorissa oltiin syrjässä

Suunnitteluosasto sijaitsi pääkonttorin neljännessä kerroksessa tehtaan aidan ulkopuolella. Mutta eivät sen työntekijät pääovista, "terävästä päästä", kulkeneet vaan päällystyslaitoksen puoleisesta päästä. Kulunvalvontakin tuli vasta 80-luvun alussa, kun Saulila oli jo siirtymässä niemeen. Pikkuoven puolella oli kapeat käytävät eikä mitään aulaa, jossa olisi voinut ottaa vastaan vieraat, joten johdon vieraat kulkivatkin pääovista.
- Pikkuovella oli neuvonta, jossa työskenteli vahtimestari ja toimistotyöntekijä joka antoi lupia ilmoittautuville tulijoille. Minun työpäivä oli kahdeksasta puoli viiteen. Tunnin ruokatunnin aikana kävin kotona Kauppatori kuutosessa syömässä. Siinähän me asuttiin kuutisen vuotta ja muutettiin sieltä Puistomaalle paritaloihin.

Sähkösuunnittelijat suunnittelivat valaistuksia, koneiden uudistuksia ja sähköistyksiä, konepuolen miehet putkistoja ja moottoripetejä, rakennussuunnittelu rakennuksia. Isoja paperikoneita rakennettaessa otettiin iso valtakunnallinen suunnittelutoimisto, ja yhtiön suunnittelijoiden tehtävä oli arkistoida ja antaa tietoja tehtaiden standardeista.

Juhani oli asentajana tehnyt käytännön työn, nyt hän suunnitteli töitä kynällä, tussilla ja myöhemmin tietokoneella. Sähkösuunnittelijoita oli osastolla kolme,  ja Kuusaanniemessä kaksi lisää.
- Me teimme suunnitelmakuvat, työselostukset ja jaoimme kopiot. Jos työt teetettiin ulkopuolisilla, lasketimme urakat. Me teimme suunnitelmia myös Kuusaanniemeen, mutta olimme enemmän hätävarana, koska niemessä tehtiin suunnitelmat itse. Minulla oli omana alueena enemmän Kymintehtaan paperitehdas. Täältähän loppui sulfiittisellun valmistus -76, täällä oli sen jälkeen sellua enää minton-kone, sellunkuivauskone, kun Kuusaanniemen sellutehtaan kolmoslinja käynnistyi.

Kuulostaa vaativalta tuo sähkösuunnittelu.
- No ei sitä ainakaan koskaan ole arvostettu. Me oltiin vähän sellainen välttämätön paha. Oltiin vähän piilossakin siellä pääkonttorissa. Palkka kulki jäljessä tehtaalaisiin verrattuna. Opiskelukaveri Imatralta tuli yhtiölle töihin ja kysyi minulta, mitä voisi pyytää palkkaa. Sanoin vähän isomman summan kuin mitä itse saan. Kaverille luvattiin se. Esimies sanoi sitten minulle: "Minä joudun nostamaan sinun palkkaa, kun nykyään ei saa enää niin halvalla työntekijöitä enkä kuitenkaan halua, että sinulla on pienempi palkka kuin uudella miehellä."
 

UPM:n Kymin paperi- ja sellutehdas

Kuusaanniemessä toisten joukossa

Juhani Saulila siirtyi pääkonttorilta Kuusaanniemeen vuonna -80 ja oli tyytyväinen. Oltiin keskellä tuotantoa eikä etäällä johtoportaan yläkerrassa aidan ulkopuolella. Oli helpompi kommunikoida ihmisten kanssa.
- Alkuun istuttiin vanhassa piirustuskonttorissa peräkkäin. Sitten jaettiin sellun henkilöstön kanssa maisemakonttorin tilat.

Myöhemmin koko suunnitteluosasto siirtyi niemeen ja valtasi maisemakonttorin.

Edes haju ei haitannut.
- Ilma oli alkuun sellaista, että jos paperiklemmari jäi yöksi pöydälle, niin seuraavana päivänä siitä jäi ruostejälki paperinippuun. Myöhemmin konttoriin asennettiin suodattimet ilmastointiin. Ainahan teollisuudessa päästöjä tulee, nykyisinkin. Joko jotain rikkoontuu tai käy inhimillisiä erehdyksiä. Kerran evakuoitiinkin porukka sähkölaitteen rikkoutumisen takia varotoimenpiteenä eikä kellekään mitään käynyt.

Tietokoneet tulivat sähkösuunnitteluun aikaisessa vaiheessa, jo 70-luvulla IBM:n päätteet
pääkonttoriin. Siitä taso nousi ajan kuluessa.
- Alkuun koneet olivat hitaita, niin että joskus kun painoi vahingossa päivitysnappia, sai melkein lähteä kahville. Virheiden korjaaminen helpottui tietokoneiden tultua. Jos teit tussilla paperille virheen, oli otettava partakoneenterä tai veitsi ja raaputettava. Koneella sen kun deletoit.


Saulila muistelee IBM-vaiheen synnytystuskia ja miten hän ryhtyi syöttämään koneelle isoja  taulukoita. Sitten hän päätti kokeilla tulostusta. Sitä varten piti kirjoittaa pitkä merkkijono, jotta sai sen ulos keskustietokoneen printteristä.
- Syötin jonon, painoin enteriä, ei tapahtunut mitään. Näpyttelin uudelleen, sama juttu. Toistin vielä muutaman kerran mutta hain sitten ATK-kaverin apuun. Hän arveli että olin tehnyt kirjoitusvirheen ja kokeili samaa kuin minä, useaan kertaan. Ei tullut mitään, jätettiin homma siihen. Meni muutama päivä, ja ATK-osastolta soitettiin: "Sulla on tulostusjonossa aika monta kertaa tällainen tuloste. Saisiko sen cancelloida, kun ne tuolla Iisalmessa Soinlahden sahalla käynnistää printterin, niin sieltä ei tule muuta kuin sinun tulostuksia. Niiltä on mennyt jo yksi laatikollinen ketjulomakkeita." Minun merkkijonossa oli väärä oletustulostin. Samantapainen juttu kävi minulle toisenkin kerran. Sitten minulle jo vitsailtiin ATK:lla, että laitetaan työ Saulilalle kokeiltavaksi Kuusaanniemeen. Jos se siellä pelaa, niin se pelaa joka paikassa, Juhani nauraa.

Ongelmanratkaisua päivin öin

Riittikö työaika tilattujen töiden tekemiseen?
- No, oli vaan tehtävä, ei niitä meidän hommia kukaan muu olisi tehnyt. Kun meitä loppuvuosina oli vähemmän, yhtiö osti töitä suunnittelutoimistoilta. Meillä hoidettiin tilaus, lähtötiedot, tarkastus ja arkitointi. Välillä tuntui, ettei kerinnyt muuta tekemäänkään kuin palvelemaan ulkopuolista. On sitä ruokittu paikallisia suunnittelutoimistoja, Saulila kertoo.

Ratkaisut pulpahtavat usein muulloin kuin työajalla.

Tehtaan omat suunnittelijat tekivät isoihin projekteihin kuten paperikone 8:n ja 9:n rakentamiseen pääasiassa apuprojekteja. Konesuunnittelusta oli yleensä projekteissa projektisihteerit, jotka olivat ainoastaan kyseisessä projektissa. Suunnittelijat ovat oma porukkansa, työ vaatii tietynlaisen tekijän.
- Suunnittelija joutuu ihmisten kanssa tekemisiin mutta siinä ei tarvi ketään komentaa ja vahtia - sellaisesta en olisi tykännyt. Olen vissiin vähän saamaton, Juhani naureskelee.

Suunnittelu on työtä, jota työaika ei katko.
- Kun kello näyttää työajan päättyneen, suunnittelu ei lopu. Sitä ei kone voi tehdä. Joskus kun joku ongelma jää vaivaamaan niin ratkaisu tulee vaikka lenkillä tai joskus yöllä herää siihen, että se on näin. Suunnittelu jää usein pyörimään päässä. Esimerkiksi automaatiota suunnitellessa ajatus jylläsi. Mietti, että toi ehto ei ole edes mahdollinen mutta sitten se vaikka siellä lenkillä ratkesi. Nykyhallitus kertoo, että työaikaa pitää lisätä. Mutta me oltiin sikäli korvaamattomia, että lomaan mennessäkin pyrittiin tekemään pöytä tyhjäksi eikä jätetty työtä kaverille. Jokaisella oli omat tonttinsa. Ei lomat olleet sellaisia lomia kuin muilla, piti tehdä hiton pitkää päivää ennen kuin pääsi lomalle, jos oli jonkun urakan luvannut tehdä.

Juhani Saulilan mielestä yhtiö oli ainakin aikoinaan hyvä työnantaja, mutta viime vuosien vähennykset jättävät pahan maun suuhun.
  
Koulut vaihtuivat

Sähköammattilainen Juhani Saulila on Koppelinnotkon poikia, vuosimallia 1944. Hän ehti kuluttaa yhden jos toisenkin kuusaalaiskoulun pulpetteja. Juhani kävi kansakoulun ensimmäisen luokan vanhaa Niinivaaran koulua tehtaan portin luona ja toisen Mäkikoulussa, siis nykyisessä kotiseututalossa.
- Meidän luokka oli sen koulun viimeiset oppilaat vuonna -52. Seuraavana vuonna valmistui Kymintehtaan kansakoulu, jota kävin kaksi vuotta ennen kuin pääsin yhteiskouluun.

Nikkariverstaan rakennus oli yhteiskouluna Juhanin aikana.

Ensimmäinen luokka yhteiskoulua käytiin Nikkariverstaana tunnetussa rakennuksessa, toinen myöhemmin Toimelaksi muutetussa koulutalossa Marskinkadulla. Seuraavana vuonna, 1957, valmistui Kuusankosken yhteiskoulun uusi rakennus Valtakadulle. Tällä kertaa Saulilan Juhani olikin koulun ensimmäisiä oppilaita. Mutta kun kaikki kaverit olivat lähteneet kansalaiskouluun, Juhanikin halusi tuttuun porukkaan.
- Yhteiskoulussa kynä katkesi, kun kaverit sanoivat kerran kesällä menevänsä huomenna ammattikoulun pääsykokeisiin. Kysyin miten sinne mennään ja pojat neuvoivat päivän mittaisiin kokeisiin. Sanoin, että jos pääsen sähkölle, koneelle tai paperille, menen ammattikouluun. Jos kaduttaisi, ehtisin vielä jatkamaan yhteiskouluun. Mutta pääsin, ja siitä alkoi sähkömiehen ura, Saulila tiivistää.

Jälleen Saulila kuului ykkösryhmään.
- Silloin Kymin ammattikouluun perustettiin ensimmäinen sähköluokka. Ammattiopintojen kautta  opiskeluun tuli mielekkyyttä. Tiesi, mitä varten opiskelee.

Ammatikoulussa olisi ollut tarjolla puulinjakin. Kuva Kymiyhtiöbn korttisarjasta.

Siihen aikaan ammattikouluun pääsy tarkoitti varmaa työpaikkaa yhtiöllä. Sähkölinja oli kolmivuotinen samoin kuin konelinja. Paperilinja oli yksivuotinen, puuseppä- ja sellulinja kaksivuotiset. Tunteja sähköopiskelijoilla oli muillakin linjoilla. Sähköpuolen opettajia olivat sähköaineissa alkuun Leevi Tolvanen ja myöhemmin Harri Pousi sekä sähkötyönopettajana Eero Nurhonen.

- Ensimmäinen vuosi oli oikeastaan metallitöitä. Oltiin osa jaksoa putki-peltipajassa, osa viilaamossa, osa hitsaamossa ja osa koneistamossa, jotka kaikki olivat koulun tiloissa. Vasta kolmannella luokalla lähdettiin koulun ulkopuolelle. Oltiin vanhassa virkamiestalossa tekemässä jännitteen vaihtoa. Yleisesti Kuusankoskella ja Kymillä oli 1950-luvulla asteettain käytössä 220 voltin sähköverkot, jotka sitten vaihdettiin 380 voltin verkoiksi. Eli 127 voltin sähkölamput ja -laitteet vaihtuivat 220-volttisiksi. Mitä suuremmalla jännitteellä toimitaan, sitä pienemmät häviöt eikä sähköjohdot lämpene silloin niin paljon, Saulila selittää.

Vappu oli Kymin ammattikoulussa valmistujaisten ajankohta. Juhani Saulila sai päästötodistuksen vappuna -62 mutta oli silloin vielä alle 18-vuotias - syntymäpäivä oli vasta heinäkuussa. Hän ei olisi saanut koskeakaan sähkö- ja jännitetöihin sen ikäisenä.
- Mutta kun minulla oli niin vähän aikaa 18 vuoden ikään, pääsin Kymiyhtiön sähköverstaalle. Olin heinäkuun loppuun asti oppilas ja sen jälkeen titteliksi tuli sähköasentaja.

Ura alkoi uimarannalta

Kesä -57 on jäänyt mieleen erikoisena aikana. Juhani oli 13-vuotiaana uinninvalvojana Sääksniemessä.  Aika nuori siihen hommaan...
- Pääsin sinne, koska asuin Sääksniemessä kesät. Kotona käskettiin käydä välillä ilmoittautumassa, että tiedettiin minun olevan hengissä. Koppelinnotkontiellä hinkkasin polkupyörällä menemään ja äiti tuli mattojen kanssa vastaan mattopesulle menossa, ja minä huusin jo sadan metrin päästä:"Saanko mennä uimaan?" "Mistäs sie nyt tulet?" "Uimasta, tulin vaan ilmoittautumaan."

Sääksniemessä oli liikunnanopiskelijat uimavalvojina. Heidän piti auskultoida kesällä ja hommata itselleen sijainen.
- Muistaakseni Arangon Miikka oli uimavalvojana ja meni vuorollaan sosiaaliosastolle Vallealalle sanomaan, että hänen pitäisi lähteä opiskelemaan. Sijaisekseen hän ehdotti: "Voisikohan se poika olla, kun se on aina siellä rannassa." Minut otettiin, olen työurani aikana täyttänyt 13 vuotta, Juhani leveilee.

Juhani otti rannassa vastaan harrastusuinteja.
- En muista, puhuttiinko hengenpelastuksesta kanssani, mutta olin kyllä varautunut sukeltamaan, jos jotain olisi sattunut. Olihan uimamaisterin paperit hankittuna. Silloin kaikki rannalla luuhaajat suorittivat ensin kandin ja sitten maisterin tutkinnon. Promootiossa oli kesäisin kymmeniä todistuksen ja paju- tai tammenlehväseppeleen saajia. Palkkarahoilla ostin ensimmäisen kamerani, Kodak-merkkisen paljekameran. Se on tallessa vieläkin.

Varuskunta oli lähellä, ja Sääksniemeä käyttivät myös sotilaat.
- Kerran metsän kautta rymisteli rantaan komppania Kouvolasta. Vetäydyin koppiin mutta ovelle tuli joku kapitulantti ja ilmoitti, että heillä on tarkoitus uida kansanuinti. "Missä on uinninvalvoja?" Vastasin että minä olen. "Missä täällä on pelastusvene?" Vastasin ettei täällä ole. "Missä on pelastusrengas?" Ei ollut. "Mitä täällä on?" Kerroin, että ensiapulaukku ja Evenkeinu. Sotilas katseli vähän aikaa koppiin ja sanoi sitten: "Siitä huolimatta - me uimme."

Evenkeinu oli paarit, jossa oli A-jalka, joka teki siitä keinun. Hukkumassa ollut uhri köytettiin Evenkeinuun mahalleen ja keinutettiin ylös alas. Sellaista ei kyllä tarvittu Juhanin Sääksniemen-kesänä. Juhani meni komppanian vieraillessa kurkkimaan, mitä tapahtuu. Joukkueenjohtaja kysyi, ketkä ovat hyviä uimaan ja muutama ilmoittautui. Sitten hän kysyi, ketkä eivät osaa uida ja pani hyvät uimarit opettamaan uimataidottomia.
- Eivät he menneet hyvälle hiekkarannalle vaan siihen lahteen, jossa oli kaikenlaista hakoa ja risua. Pari uimataidotonta oppi uimaan sillä kertaa, Saulila naureskelee.

Juhani Saulila, Pirunsaaren silta ja pääkonttori

Löylykauhoja satavitosina

Satavitosista Juhani Saulila sanoo ensin, ettei hän niitä tehnyt mutta muistaa kotoa kahvimyllyn, joka voisi olla yhtiössä tehty. Lukkoseppä-isoisä on tainnut tehdä tehtaalla jopa työkaluja. Sitten Juhani muistaa löylykauhat.
- Taisi olla joulun alla silloin 60-luvulla sähköverstaalla kun niitä tehtiin. Meillä oli siellä oma sorvari. Löylykauhat tehtiin silviisii, että leikattiin kuparilevy ohjeen mukaan. Siellä oli muotti, jonka sorvari laittoi sorviin ja painoi työkalulla. Kun se oli oikeankokoinen, se päärmäsikin kauhan. Varteen laitetulla isolla kuulalaakerin kuulalla hakattiin kauhaan se röpötys. Meidän oma hitsari juotti siihen varren kiinni, ja puuseppäverstaalta toimitettiin kahvat mainoslauseella ''VAKUUTUKSET FENNIASTA''. Niitä tehtiin useita.

Saulilalla on satavitoskaskukin.
- Työntekijä asui tehtaanportin lähellä ja vei usein kottikärryillä polttopuita puretuista romulavoista työpäivän päätteeksi kotiin. Viimeisenä työpäivänään hän meni moikkaamaan porttivahtia, jonka kanssa ei ollut kovin hyvissä väleissä. Porttivahti tuumasi, että nyt se loppuu tuo polttopuun varastaminenkin. Siihen tuore eläkeläinen:"Niin, onhan sitä polttopuuta viety mutta et tiedäkään kuinka monet kottikärryt olen vienyt."

Lumottu ranta

Tänä viikonloppuna Kymijoen ranta on muuttunut satumaaksi. Pimeässä illassa rannan puut ovat syttyneet tulenpunaisiksi ja haamunvihreiksi. Tien toisella puolella betonipylväät vartioivat näkymää violettina jylhänä jonona. Pensaista kohoaa höyrypilviä, puiden lomassa soi ihmeellinen musiikki. Tavallisesti hiljainen rantapolku vilisee väkeä - pimeässä kuuluu puheensorinaa, lasten ääniä, huokailuja, kiljahduksia. Koko Kuusas tuntuu lähteneen viettämään pimeää iltaa yhdessä jokipuistoon. Jo tavallinen iltanäkymä joen yli koteihin, joiden valot kuvastuvat veteen, on uskomattoman kaunis. Täksi viikonvaihteeksi valotaiteilija Kari Kola on loihtinut sinne lisäksi fantasiamaailman, jonka haluaisi pysyvän vaikka jouluun asti. Näissä kuvissa on vain kalpea - ja osin epätarkka - aavistus näkymistä ja tunnelmista, jotka kokee jos ehtii itse rantapolulle pyhäinpäiväviikonlopun iltoina.

Raine Martikaisen kuvia rantapuistosta:

Katso taustat:
http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2015/10/29/Valotaide%20valtaa%20Kuusankosken%E2%80%89%E2%80%94%20%E2%80%89teoksen%20toteutukseen%20k%C3%A4ytet%C3%A4%C3%A4n%20150%20led-valoa%20ja%205%20kilometri%C3%A4%20kaapelia/2015219779206/4

Kirkon kellotaulut hohtavat taas

Kuusankosken kirkon kellotaulut on saatu kuntoon. Nyt ne hohtavat puhtaina ja iltaisin hyvin valaistuina. Ja ilahduttavasti jälleen erivärisinä.

Länsisivun kellotaulu on vaaleanruskea, pohjoispuolen valkoinen.

Etelänpuoleinen taulu on vaaleansininen, hiukan turkoosi.

Itään torille näkyy vihertävä kellotaulu.

Lokakuu 2015

Kirkko 60-luvun alussa Ekholmintien kodin ikkunasta kuvattuna. Käytävät ja puistonpenkit kohdallaan, puutalo Mäenpääntiellä...

Katso taustat:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/09/kirkon-kelloremontti-jatkuu.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2015/03/kirkon-korjaaminen-saa-tyontekijan.html

Liisa Sburatura, värikäs vihreä

Liisa Sburatura polkaisee pihaan pyörällä, istahtaa sohvaan ja huokaa, miten kiva olla taas kotona tutussa rytmissä hienon Amerikan-matkan jälkeen. Hän on elämässään ehtinyt jo moneen junaan - kymmeniä vuosia työssä kehitysvammaisten ja vanhusten parissa, kunnallispolitiikassa, romanialaismiehen puolisona ja perheenäitinä ja siinä ohessa usein touhuamassa jotain vihreää tempausta. Tämä hento nainen on sitkeä sissi.

Soljuva puhe katkeaa välillä naurunpyrskähdyksiin - Liisa osaa ottaa maailman ja itsensä rennosti. Juttu luistaa, mielipiteitä sinkoilee, kädet käyvät, mutta etelämaalaisen vilkkauden takana on kotikouvolalaiset juuret. Kouvolan ensimmäiseksi mainittu rautatieläinen Gustav Reinhold Karlsson on Liisan esi-isiä, millä rouva on väliin leuhkinutkin, kun uuden Kouvolan syntyessä on mittailtu tosikouvolalaisuutta.

Itsenäinen vihreä

Liisa Sburatura lähti kunnallispolitiikkaan vuonna 1992. Mikä sai lähtemään mukaan?
- Loukon Reijo ja Junnisen Risto.  No, olin kyllä aina seuraillut maailmanmenoa ja kirjoitellut yleisönosastoille. Täällä ei silloin ollut vihreää liikettä - paitsi Elimäellä. Läksin, kun kysyttiin ja toivoin että saisin enemmän kuin kolme ääntä - "se itse, sen mies ja sen äiti..." Sain ihan hirveästi ääniä, melkein kaksisataa.

Kahdeksan vuotta Liisa Sburatura toimi kaupungin luottamuselimissä ainoana vihreänä, kunnes Pertti Pänkäläinen valittiin toiseksi vihreäksi valtuutetuksi. Sburatura oli sekä valtuustossa että hallituksessa niin Kuusaalla kuin Kouvolankin aikaan, Kuusaalla myös valtuuston ensimmäisenä varapuheenjohtajana - miesten ehdotuksesta!  Lautakunnista Liisa istui teknisessä ja sosiaalilautakunnassa.
- Perustin oman ryhmäni, en halunnut liittyä muihin ja tehdä poliittista itsemurhaa heti alkumetreillä. Oma ryhmä oli hirmu hyvä, kun puheenjohtaja oli aina samaa mieltä kuin ryhmä. Kyllä yksikin ihminen voi tehdä kunnallispolitiikassa tuloksia, jos tekee yhteistyötä ja jaksaa neuvotella toisten kanssa.

Eniten Sburaturaa kiinnostivat valtuutettuna hoiva-asiat, ihmisen terveyteen liittyvät ja ympäristöasiat. Ja tietysti lasten hoito ja koulutus.
- Pakko sanoa, että talous määrää aika pitkälle asioista. Ei voi elää kuin elopellossa, velaksi. Ei kotonakaan oteta loputtomiin syömävelkaa. Perheenemäntänä vertaan usein kodin ja kunnan taloudenpitoa. Näitä asioita tuli pohdittua Kuusankosken valtuustossa 16 vuotta ja Kouvolan valtuustossa neljä.

Uuden Kouvolan valtuustossa asiat muuttuivat mittakaavaltaan suuriksi.
- Piti tietää mitä tapahtuu Vuohijärven tai Anjalan suunnallakin. Maantieteellisesti ja budjetin koon suhteen päätöksenteko oli uudenlaista, piti sovitella tehdaspaikkakuntien ja maaseudun tarpeita. Minusta aloitus oli kyllä aika maltillinen ja hyvä, oltiin yhteistyöhakuisia ja -kykyisiä. Olihan meillä vihreitä lopulta kaksi, Pertin kanssa oli hyvä työskennellä.

Liisa Sburatura on poliitikonuransa alusta asti ottanut tiukasti selvää päätettävänä olevista asioista. Se on vienyt aikaa.
- Laiska töitään luettelee, mutta kerran kokouspalkkiokeskustelun aikoina laskin, paljonko käytän aikaa luottamustehtäviin, kun olin Kouvolan kaupunginvaltuustossa, hallituksessa ja konsernijaostossa. Hulppea tuntimäärä siitä viikolle kertyi, lähenteli melkein palkkatyön tunteja.

Poliitikon työ on myös antoisaa, ei sitä muuten jaksaisi.
- Kauhean mielenkiintoista saada selville oman paikkakunnan kiemuroita. Vastuuntunto ja kiitollisuus siitä, että on saanut yli 200 kuusaalaisen valtakirjan, auttaa jaksamaan. Mutta kyllä tunnustan, että työpäivän jälkeen sukkahousut taskussa ja silmänympäryksiä peitevärillä peittäessä kaupungintalon vessassa, suoraan töistä tulleena ja vaatteita vaihtamassa - välillä tunsi olevansa uupunut.

Mediahan ei anna mokia anteeksi, eivät kuntalaisetkaan. Sellaiseen kuulemma tottuu.
- Sitä viritti itsensä valmiustilaan, että pystyi selittämään, jos joku kaupassakin tuli kysymään, mitä lehti tarkoittaa kirjoittaessaan teidän päätöksistä. Jotenkin raskasta olla koko ajan selitysvalmiudessa, vaikka toinen saattoi tulla vain kysymään kuulumisia, Liisa hymyilee.

Tyypillistä medialta tämäkin. Timo Mikkonen lausui usein mielipiteitään valtuuston kokouksissa.
- Yhden ainoan kerran Timppa ei lausunut mitään, ja sekin uutisoitiin: "Mikkonen ei sanonut mitään."

Vuonna 1995 Liisa Sburatura oli myös eduskuntavaaliehdokkaana. Huippukokemus, mutta rahaa olisi pitänyt olla enemmän.
- Ihan toista kuin kuntavaaleissa. Rahaa tarvitaan, kun pyyhkäiset koko tantereen laidasta laitaan puhumassa, teet massiivisen mainoskampanjan, aina pitäisi olla porkkanalaatikoiden kanssa jossain torilla näkösällä. Ei ollut varoja siihen. Olisi pitänyt ottaa virkavapaata, ottaa lainaa - se ei ollut mahdollista. Kiinnostavinta siinä oli löytö, että kaikkein tärkeimmät päätökset tehdään kunnassa!

Tällä hetkellä ex-valtuutetun mielestä Kouvolan kuumimpia kysymyksiä on "sote-soppa".
- Vaikka olen kuinka ammattilainen päättäjänä, niin tässä asiassa olen jo ihan sekaisin. Mistä siinä oikein päätetään, mikä liittyy mihinkin - ei ei... Se asia pitäisi saada kuosiin nopeasti: maakuntamalli vai mikä ihmeen malli?

Kouvolan oman sairaalan rakentamisesta Sburaturalla on jo hänen selvästi ilmoittamansa kanta.
- Ajatus uudesta sairaalasta on hyvä, mutta sijainti upottavalla suolla on selänpäästä, ei mitenkään perusteltua. Uudisrakennus pitäisi rakentaa korkealle kalliolle kestävälle perustalle, Sairaalanmäelle. No sittenhän meitä kommentoitiin, että nurkkakuntaiset kuusaalaiset vetävät kotiinpäin, kävellen ja pyörällä pitäisi muka päästä sairaalaan. Sanoin, että en ole koskaan nähnyt kenenkään menevän kävellen tai pyörällä, jos on 39 astetta kuumetta tai sydänkohtaus. Eikä rankan sosiaalipalvelun potilas mene omin voimin.

Enää Liisa ei haikaile takaisin politiikkaan, paitsi ihan vaan joskus.
- 20 vuotta riitti yhdelle naiselle, ja olisiko minulla enää ollut annettavaakaan. Kieltämättä joskus käy mielessä, että olis kiva... Mutta voihan osallistua muulla tavalla, yhdistyksissä, löyhissä alliansseissa, kirjoitellen. Olin mukana rasismin vastaisen ryhmän mielenosoituksen järjestämisessä Kouvolaan kesällä.

Ei päivääkään esikoulua ja silti mennyt hyvin  

Kivimäen tyttöjä Kyminpuolelta, Mäkisen Kaislan ja Oton ainokainen, on tämä nykyinen uuden virkamiestalon asukas. Isä oli paperikoneen hoitajana Kymillä. Vanha kotitalo on edelleen olemassa.
- Se on hyvissä käsissä, olen päässyt siellä käymään uusien asukkaiden aikana. Joka kolkka oli jäänyt mieleen vintiltä kellariin.

Kuva: Liisan isä Otto kajautti tältä kalliolta kaikille tiedoksi tyttären syntymän: "Meille on syntynyt Miss Universum!" Keltainen talo on Liisan synnyinkoti Kivimäessä.

Liisa oli kolmen vanha, kun hänen isänsä kuoli.
- Hän oli veljensä ja veljenpoikansa kanssa kalastusreissulla, ajoivat aamuhämärissä karille ja hukkuivat kaikki. Minulla on isästä selviä muistikuvia - hän istui pihlajan alla ja soitteli kitaraa ja mahdoliinia ja lauleskeli. Hän syötti minulle kalasoppaa sillä välin kun äiti oli kaupassa eikä millään ymmärtänyt, että olin kalalle allerginen. Kyllä minä Oton muistan hyvin.

Leskeksi jäänyt Kaisla oli sinnikäs nainen ja pärjäsi lapsensa kanssa hyvin. Hän työskenteli parturina, ja pikku Liisa oli tätinsä hoteissa päivät. Nyt hän virnuilee.
- Sehän siinä onkin ihmeellistä. Nyt puhutaan siitä kuinka lapsi uhkaa syrjäytyä jos ei ole esikouluryhmissä, ja on hirveää jos ei ole koko päivää hoidossa. Ystäväni Leena, Marja-Terttu ja minä ollaan kummallisella tavalla säilytty tälläsissäkin järjissä vaikkei olla päivääkään käyty tarhaa eikä esikoulua! Virikkeitä tuli ympäristöstä ja yhteisöstä, ja meillä oli sellainen hengetär kuin Lylly-täti, äitini vanhin sisar hoitamassa minua.

Aika oli muutenkin toisenlaista. Ei ollut autoa, eikä kahta autoa, ei edes puhelinta.
- Oudolla tavalla esikouluttomilla ja lastentarhattomilla eväillä on pärjätty, Liisa jatkaa naljailuaan.

Kivimäeltä käytiin Kymintehtaan kansakoulua. Siitä Liisa nostaa esiin yhden siivun, koska se oli niin ihana.

Pöllövartiota seistiin tämän seinän edessä. Kuva: Rurik Wasastjerna

-  Siellä oli kova kuri, ihan mahdoton, mutta oikeudenmukainen. Silloin ei puhuttu yhteisöllisyydestä, vaan oltiin yhteisöllisiä. Koulussa oli monta sataa oppilasta, opettajista muistan elävästi Helga Siiriäisen, Anna-Liisa Heikkilän ja Karppelan opettajapariskunnan, joita vieläkin ajattelen lämmöllä. He johtivat orkesteria ankaran lempeästi. Jos oli paha ja teki töllöntöitä, sai rangaistuksen ilman mitään terapian tarvetta. Nykyäänhän kaikesta tulee paha mieli ja pitää olla terapia ja kuraattori saman tien. Jos Kymintehtaalla teki jotain pahaa, tuli seuraamus. Ulos luokasta tai seisomaan tai pöllövartioon aulaan. En tiedä ketään, joka olisi näistä asioista traumatisoitunut, Liisa paukuttaa menemään.

Vielä 60-luvun alussakin oli suuret opetusryhmät. Kun opettaja tuli luokkaan, noustiin seisomaan, samoin vastatessa.
- Yksi aikuinen henkilö oli luokassa, ja se oli opettaja. Jos koulussa oli liikuntaesteisiä, kaverit auttoivat. Koulusta on jäänyt hirveän lämpimät ja mukavat muistot. Toivottavasti suhtautumiseni koulumaailmaan on välittynyt myös omiin lapsiini.

Teini-ikäistä Liisaa ei heinänniitto todellakaan kiinnostanut, eikä äiti jaksanut kahden naisen taloa remontoida työn ohella, joten Liisa ja Kaisla Mäkinen muuttivat kirkon lähelle Kuusaan puolelle.
- Sitten minun tieni vei pääkaupungin ja Turun seudulle. Läksin ammatillisen kurssin kautta tutustumaan työelämään Paimion keskuslaitokselle ja sen jälkeen pääsykokeiden kautta vajaamielishoitajakoulutukseen Kuusankoskelle.

Tutkintoa toisensa perään

Mistä Liisa Mäkinen keksi haluta hoitoalalle?
- Ei ollut mitään nettiä eikä hästäkkiä eikä watsappia, mutta minä keksin kuitenkin. Hoitoala tuli tosin pitkän pohdinnan jälkeen, koska nuorempana jotenkin kammoksuin kaikenlaista poikkeavuutta ja mietin että miten toimin, jos tällainen ihminen tulee vastaan. Puin ja tutkin asiaa paljonkin, ja sitten päätin mennä niinsanotusti omia epävarmuustekijöitäni kohti. Se natsasi: ala oli todellakin minun hommani.

Kuusankoskelle rakennettiin alan oppilaitos Sairaalanmäelle vasta 80-luvulla, joten Liisa kävi koulunsa Kuusankosken sairaanhoito-oppilaitoksessa vajaamielishoitajajaostossa  Pienteollisuustalossa.
- Sain vakituisen työpaikan heti Kuusaan Keskuslaitoksesta, jossa olin ollut jo ennen tutkinnon suorittamista. Siihen aikaan oli työmarkkinat sellaiset.

Kuuden vuoden työrupeaman jälkeen Liisalle tuli taas tunne, että nyt pitäisi tehdä jotain. Tällä kertaa se oli opiskelu sairaanhoitajaksi Sairaanhoito-oppilaitoksessa Kotkassa. Kolmen ja puolen vuoden koulutuksesta Liisa - silloin jo Sburatura - valmistui vuonna -91. Kuusaan Keskuslaitoksella oli virka odottamassa.
- Suuresti kunnioittamani ylihoitaja oli sanonut, että "sitä virhettä sinä et tee", kun menin viemään irtisanomispapereita. Kaukaa viisas ihminen sanoi, että kannattaa katsoa miten työllisyystilanteen kanssa käy. Sain sitten virkavapautta opiskelun ajaksi.

Opiskelut eivät suinkaan jääneet siihen, kun Liisa Sburatura palasi tutulle työpaikalle Kuusankoskelle, nyt sairaanhoitajan töihin. Seuraavalla vuosikymmenellä hän aloitti Laurea-ammattikorkeakoulussa sosionomiopinnot ja valmistui vuonna 2006 sosionomi AMK:si. Ei riittänyt sekään. Seuraavana vuonna Liisa ryhtyi opiskelemaan silloisessa Kuopion yliopistossa pääaineenaan sosiaalihallintotiede ja sivuaineena organisaatio- ja työpsykologia. Hän sai valmiiksi YTK-tutkinnon nyt jo Itä-Suomen yliopistoksi muuttuneessa oppilaitoksessa vuonna 2011.

Hoitotyön lisäksi Liisa teki vuosia Carealla myös suunnittelijan ja koulutuskoordinaattorin töitä.

Avohuoltoon muutto vaatii valmennusta

80-90 -luvulla Kuusaan Keskuslaitoksella puhalsi monenlaista muutoksen tuulta. Etelä-Karjala irtautui omaksi erityishuoltopiirikseen ja Kuusaan laitoksen asukasmäärä putosi. Samaan aikaan kehitysvammaisille alettiin perustaa pieniä asumisyksikköjä keskelle muuta asutusta. Vielä 70-80 -luvulla ei juuri avohuoltoa ollut. Myöhemmin laitoksesta alkoi vastata Carea.
- Toiminnot supistuivat, henkilöstöä lähti virkojen lakkauttamisen myötä. Asukasmäärä oli ollut neljää viittä sataa, nyt määrä pieneni.

Keskuslaitos rakennettiin Kuusankoskelle 60-luvulla

Liisa Sburatura oli kehitysvammahuollon töissä kaikkiaan 36 vuotta. Siinä ajassa moni juttu muuttui. Muutoksissa on sekä hyvät että hankalat puolensa. Avohuollon yksiköitä ja pieniä ryhmäkoteja alkoi syntyä kuin sieniä sateella, kun katsottiin että laitos on paha.
- Nelikymppiset naiset, jotka osasivat lukea, vähän kirjoittaakin ja kutoa mattoa hyvin, eivät kuuluneet osastolle kolmen hengen huoneeseen laitosmaisiin olosuhteisiin. Parempikuntoiset lähtivät sinne, mitä kukin kunta oli heille keksinyt. Mutta välillä valmennus uusiin oloihin ja itsenäiseen elämään jäi vähälle. Jos on koko elämänsä ollut laitoksessa, tarvitsee hyvää valmennusta uusiin oloihin.

Seinät ja katto eivät riitä pienessäkään yksikössä.
- Jos ei siellä ole vammaisille tarkoitettua työtoimintaa ja henkilökohtaista ohjausta ja auttamista, tulee takapakkeja. Se näkyi häiriökäyttäytymisenä, tuli levottomuutta, pelokkuuden tai turvattomuuden tunteesta johtuvia aggressiivisuuskohtauksia. Paperitkaan eivät  aina kertoneet ihmisen erityisominaisuuksista, joiden tunteminen olisi voinut auttaa.

Sburatura sanoo, että tekemisen puute aiheuttaa paljon haittaa.
- Joku osaa kutoa mattoa, toinen käy mielellään risusavotassa. Väitän, että toiminnallinen arki ehkäisee univaikeuksia ja häiriökäytöstä. Autismiyksikön purku on harmi. Autismin kirjoon kuuluvat ihmiset tarvitsevat ihan oman yksikkönsä, ei ole inhimillistä panna heitä asumaan yhdessä muiden kanssa. Minun aikanani Kuusaan laitoksessa oli osaavat autismiin erikoistuneet hoitajat, joilla oli selkeät tavat jäsentää asukkaan päivät - se on tärkeää autismin hoidossa.

"Ketkä myö?"

Työ kehitysvammaisten parissa oli Liisa Sburaturan mukaan tavallista ihmisen hoitamista, kaksivuorotyötä: pestään, puetaan, lääkitään, ruokitaan, autetaan, ulkoilutetaan.
Hoitoalalla työskentelevät sanovat usein uupuvansa, kun työntekijöitä on liian vähän. Miten siinä pystyy toimimaan yksilöllisesti, mitä juuri kehitysvammaiset tarvitsevat?
- Kyllä siihen pystyy ihan hyvin, jos on asenne kohdallaan. Ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa pieniä toiveita, jotka eivät ole rakettitiedettä. Minulla on hyviä esimerkkejä. Eräs asukas halusi lähteä Remu Aaltosen konserttiin Jaalaan, jonka piti alkaa illalla työvuorojen jälkeen, kun vain yökkö oli paikalla. Mutta yksikössä oli hoitotyön helmiä. Yksi hoitajista sanoi, että hänpä lähtee kotiin nyt, tulee illalla takaisin, tilataan auto ja lähdetään konserttiin.

Sburatura lataa lisää teesejä, joilla apua tarvisevat ihmiset saavat yksilöllistä kohtelua. Ei aina, mutta:
- Usein se on kiinni järjestelykyvystä, johtamisesta, asenteesta ja viitsimisestä. Totta, että tekeviä käsiä, näkeviä silmiä ja kuulevia korvia tarvittaisiin lisää, mutta aina sekään ei ole peruste sille, ettei voida auttaa.

"Hoitotyön helmet" ymmärtävät asiakkaan tarpeet.

Nykyisen ongelmaratkaisua painottavan koulutuksen Liisa Sburatura odottaa tuottavan hoitajia, jotka pystyvät auttamaan hyvin.
- Luovuutta kehiin, ei tarvitse aina noudattaa kaavaa, "mehän ollaan aina tehty näin" -ajattelu nurkkaan. Nyt ainakin sanotaan, että joka tuutista ulos tulevat ongelmanratkaisijat selviävät uudenlaisista tilanteista.


Joustavaa ajattelua tarvitaan ihan arkisissa tilanteissa, oli kysymys kehitysvammaisista tai vanhuksista.
- Jos palvelutalossa 90-vuotias vanharouva sanoo ettei lähde tänään ulos, niin sitten hän ei lähde. Hän on koko elämänsä ulkoillut, virkannut pitsinsä ja leiponut pullansa, nyt ei ole pakko jos ei huvita.

Uudenlainen ajattelu tuppaa kuitenkin jäämään matkalle, kun hoitaja siirtyy koulunpenkiltä työelämään.
- Minulle on mysteeri, mistä 21-vuotias hoitaja imee sen "me ollaan aina tehty näin". Se ei aina ole se 55+ hoitaja, joka päästää suustaan tuon lauseen, myös nuoret menevät sen taakse. Sen jälkeen homma menee läskiksi. Tilanteen muuttaminen riippuu aika pitkälle lähijohtamisesta. Se riippuu kannustamisesta ja kokeilunhalusta, pitää olla positiivista henkeä puskeva lähiesimies, Liisa Sburatura päästelee 40 vuoden hoitajakokemuksellaan.

Toinen ikävä piirre on vetäytyminen muiden taa: "Me ei ehditä."
- Usein on kiire ja paljon työtä, mutta joskus vedotaan siihen turhaan. Kun pitäisi tehdä jotain potilaan hyväksi tai vaikka lukea hänen paperinsa, niin: "Myö ei ehitä." Ketkä ne myö on? Jokainen potilas ansaitsee yksilöllisen kohtelun, ei voi mennä jonkin kollektiivisen ehtimättömyyden taa, jos ei itse ole viitsinyt tai jaksanut. Ei niitä papereita kaikkien yhdessä tarvitse tankata; yksi lukee ja kertoo muille. Se on tiedottamiskysymys, moraalikysymys, ammatillinen kysymys, Sburatura jatkaa vakuuttavaan tyyliinsä.

Koneellinen lääkehuolto on yleistynyt, mutta Liisa Sburatura edellyttää myös, että hoitaja tuntee lääkkeet.
- On hyvä, että hoitaja jakaa lääkkeet. Hän oppii tunnistamaan pussin lääkkeet, tekemään lääkemuutokset ja seuraamaan lääkkeiden vaikutuksia.

Laitoksessa on muuttunut muukin kuin kattomalli.

Paljon ehti muuttua Liisankin työuran aikana kehitysvammaisten hoidossa. Hän aloitti Kymen läänin vajaamielislaitosten kuntayhtymässä, sitten nimi muuttui Kymen läänin erityishuoltopiiriksi, se taas Kymenlaakson erityishuoltopiiriksi, nyt ollaan Careassa.
- Organisaatio muuttui, asumismalli muuttui laitoshoidosta vähitellen avohoidon suuntaan. Asukkaan itsemääräämisoikeus on tullut tasavertaisemmaksi muiden ihmisten tilanteeseen verrattuna, hoitajakeskeisyys on vähentynyt. Asukaspaneelit ja yhteisökokoukset ovat lisänneet asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Asumisyksiköiden ryhmäkoot ovat pienentyneet. Mutta omahoitajajärjestelmässä erityishuolto oli valovuosia muita hoitopaikkoja edellä. Yksilövastuinen hoitotyö ja omahoitajat tulivat kehitysvammahuoltoon jo 80-luvulla.

Viime vuodet vanhusten parissa

Liisa Sburatura teki pari vuotta töitä vanhusten parissa ennen sairauseläkkeelle pääsyään. Hän oli Valkealakodissa hoitajana.
- Ajattelin tehdä keikkatyötä, kun se sarka oli vielä näkemättä, ja huokaista välillä. Keikasta tuli kuitenkin puolen vuoden mittainen. Sitten menin Harju-kotiin Kouvolan Alakylään. Sitten hain Mehiläiseen Kuusankosken uuteen hoivakotiin ja olin siellä reilun vuoden. Tykkään vanhustenhuollosta, rankkaa tietysti mutta kamalan antoisaa.

Kustaankoti Kuusaan keskustassa

Kustaankoti on Liisan mielestä hyvä talo, puitteet ovat vanhuksille sopivat.
- Ei valituksen sanaa. Nykypäivän vanhat ihmiset ovat hirveän tyytyväisiä ja myöntyväisiä, surevat ettei vaan heistä ole vaivaa. Mutta onhan muutto uuteen aina outo tilanne: tilat ovat uudet, henkilökunta uutta, tavat toiset. Vanhuus tuo tullessaan heikkoa näköä ja kuuloa. Joskus muistutinkin työkavereita, että mitäs jos itse joutuisi uuteen paikkaan silmät sidottuina ja korvatulpat korvilla, ja tähän tulisi kymmenen uutta ihmistä, kaikilla eri otteet ja äänensävyt. Voi vain kuvitella vanhuksen epävarmuutta, että osaakohan nämä. Eivät vanhukset sitä näyttäneet, mutta omaiset joskus arastelivat oman vanhuksensa puolesta. Ihania omaisia he kyllä olivat, Liisa huokaa.

Jo pitkään oireillut selkä päätti Liisan puolesta, että nyt saa riittää. Töitä kun olikin jonossa siinä määrin, että selkä romahti. Työkaverit varoittelivat, ettei eläkettä ensimmäisellä kerralla saa, mutta Liisa kasasi mittavan näytön hänelle tehdyistä hoidoista ja tutkimuksista ja urastaan. Eläkepäätös tuli nopeasti, ja osa-aikaisella sairauseläkkeellä oloa on opeteltu viime toukokuusta lähtien.  Kesällä ei ehtinyt tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, kun Liisan ja Cornelin kolme lastenlasta olivat hoidossa mummolassa päiväkotien ja koulun loma-aikana.
- Mutta varmaan osaan olla eläkkeelläkin. 40 vuotta ansiotyötä, suuri osa siitä kolmivuorotyötä - kyllä se yhden Liisan rupeaman nyt on siinä. Samoin kuin politiikka. 20 vuotta kunnallispolitiikkaa - toinen puoli vetää sinne, toinen puoli työntää mutta aikansa kutakin.

Romanialaisuus näkyy Lauttakadullakin

Liisan hauska sukunimi on siis aviomiehen, Cornelin kautta saatu. Rakkaustarinan alusta muodostui pitkä ja värikäs ja se vaati molemmilta kestävyysurheilijan ominaisuuksia. Kaiken takana oli äiti Kaisla. Tämä halusi terveysmatkalle Romaniaan, jossa kaikki muutkin kävivät siihen aikaan kylpylälomilla. Äiti ja tytär kävivät pari kertaa Romaniassa ja tutustuivat reissuillaan Seija Sburaturaan, joka oli naimisissa Cornelin veljen kanssa.
- Äiti ja Seija toimivat Amorina. Heidän välityksellään tapasimme Cornelin kanssa, muistaakseni kolmannella matkallani. Tutustuttiin, olin sitten Cornelin perheessä mamu, outo ja vierasmaalainen. Ei osannut kieltä eikä ymmärtänyt miten Romaniassa ollaan, Liisa kuvailee oloaan tulevien appivanhempien luona.

Liisa ja Cornel

Ei Liisa tietenkään voinut asua Cornelin perheen luona vaan hotellissa.
- Ei missään nimessä, kapitalistimaasta tullut nainen. Siitä olisi Ceausescun aikana saanut sakot. Olinhan minä yötäkin, salaa, mutta virallisesti asuin hotellissa. Siitä alkoi viiden vuoden prosessi.

Liisa alkoi käydä Romaniassa aina kun sai säästettyä rahaa reissuun. Cornel pysyi Romaniassa, koska sieltä ei päässyt pois.
- Sitten päätettiin, että jospa mennään naimisiin ja laitettiin avioliittoanomukset menemään. Siinä meni se viisi vuotta. Nikolae Ceausescun hallinto ei voinut hyväksyä minua heidän salskealle sosialistinuorukaiselleen puolisoksi, että välttämättä olin kaksoisagentin roolissa. Kävimme useaan kertaan kuulusteltavana Ceausescun raadin edessä. Minua vaadittiin jäämään Romaniaan - "eikö morsian yleensä seuraa miestään?" Sanoin että ei seuraa tässä tapauksessa. 21-vuotiaana uskalsin ilmoittaa, että en tule tänne muuta kuin lomille. Osasin laskea, että jos sinne menen, en pääse ikinä pois muuten kuin yksin - perhe jäisi Romaniaan. Cornel lempattiin työpaikoilta - liikaa suhteita ulkomaille.

Sinnikkyys aina palkitaan, viiden vuoden odottelun, kahden hylkäyspäätöksen jälkeen  tuli myönteinen päätös keväällä -77.
- Menimme naimisiin huhtikuussa Romaniassa. Kommunistien lippuun kietoutunut mies vihkas meidät siviilivihkimisessä. Mutta koska Cornelin vanhemmat olivat hartaita ortodokseja, niin vähän myöhemmin meidät vihki myös pappi mieheni kotona. Suomesta ehti häihini vain meidän äiti, Liisa kertoo.

Mutta eivät asiat vieläkään luistaneet kovin sujuvasti. Cornel ei saanut passia kuukausiin, hän pääsi Suomeen vasta syyskuussa.
- Virkailijat näyttelivät vain valmista passia ikkunan takaa: "Ei vielä, ei vielä." Ihan himuhallinto, mielivaltaista menoa.

Aviomies saapui siis lopulta Suomeen ja nuoripari asettui Itäiseen Linjapuistoon kivaan kaksioon.
- Minähän läksin hakemaan Cornelin, katsoi että ukko tulee varmasti rajan yli, Liisa nauraa.

Cornelilla oli elektromekaanikon koulutus Romaniasta ja muutakin koulutusta, mutta merikapteenikoulutus oli jäänyt kesken. Valtio pelkäsi maailmalla matkustelun olevan riskaabelia länsimaisen naisen kanssa seurustelevalle ja heitti opiskelijan opinahjosta. Suomessa Cornel sai töitä aika nopeasti PS-Puulta, puusepänverstaasta. Ei hänellä puualan koulutusta kyllä ollut, mutta kun oli kätevä käsistään, se riitti.
- Kotouttamisohjelmia ei ollut, siinä oli minä ja meidän äiti ja Leena-serkku, joka suomenkielenopettajana huomautteli punakynää heilutellen "väärin, väärin, väärin". Kotouttamisohjelma olimme me ja ystävät. Siinä se kotiutui ja oppi talon tavoille.

Liisan mies on sopeutunut alusta asti Kuusaalle hyvin. Kulttuurieroja Suomen ja Romanian välillä on, mutta ne eivät ole haitanneet.
- Jos täällä luvataan bussin tulevan tiettyyn aikaan, se tulee silloin eikä kahden tunnin päästä. Kyllä Cornel suomalaiseen täsmällisyyteen oppi. Ei hän ole koskaan valittanut eikä tuskastunut tilanteisiin. Jos minä olisin Romaniassa, minun suu kävisi varmaan koko ajan, kun asiat eivät menisi mieleni mukaan, Liisa antaa tunnustusta miehelleen.

Mäenpääntiellä asuttiin lapsiperheaika.

Cornelin ja Liisan kodissa toisen romanialaisuus näkyy puheliaisuudessa ja terveessä uteliaisuudessa.
Ruokakin on kelvannut romanialaismiehelle.
- Ei edes ohraryyneistä ole valittanut, Liisa hihittää.

Maksalaatikkokin on maistunut, mutta suomalaisen ruoan Cornel osaa Liisan mielestä laittaa ja maustaa paremmin kuin vaimo.
- Kohta 39 vuotta hän on täällä ollut, tehnyt työnsä ja maksanut veronsa. Selvästi näkee, että hänellä on välillä ikävä Romaniaan, vaikkei hän sitä sanokaan. Juttelu romanialaisten läheisten kanssa Skypen kautta helpottaa oloa. Silloin tällöin Cornel käykin entisessä kotimaassaan.

Pesäpallo - niin suomalaiselta kuulostava ilmiö - on yhdistänyt Sburaturia alusta lähtien. Perheen lapset Stefan ja Anna ovat harrastaneet pesistä lapsesta asti aktiivisesti - Stefanhan tuurasi muutaman KPL:n pelin lukkarina viime kesänäkin. Nyt lapsenlapsetkin käyvät pesäpallokoulua.
- Romaniassa on kansallispeli nimeltä oina. Se muistuttaa vähän pesäpalloa ja paljon neljää maalia. Cornel tunsi oinan ja minä pesäpallon Kivimäen kentiltä asti. Anna oli viisivuotias ja Stefe neljän vanha, kun ilmoitimme heidät pesäpallokouluun. Sen rehtorina oli Esko "Blues" Järvinen. Sieltä lähti kipinä, joka on roihunnut pitkään. Me ajettiin Cornelin kanssa ympäri Suomea katsomassa pelejä.

Nyt Liisa Sburatura aikoo tehdä kaikkea sellaista, mitä ei ehtinyt niinä vuosina kun sukkahousut taskussa kiiti työpäivän jölkeen kunnallispolitiikan kohtaamisiin.
- En ole varsinainen käsityöihminen eikä keittiöiden ihmelapsi, mutta aion tehdä kaikkea sellaista mitä luonnostaa tulee mieleen. Täytekakkuja ilman reseptiä - kätevä emäntä. Olen myös jo kaivanut virkkuukoukun naftaliinista ja virkannut paksusta ontelolangasta parvekematon. Omatekoisia joululahjojakin suunnittelen jo - vaikka peukalosta kuuluukin joka rouhaisulla kronk-kronk, Liisa nauraa.

Sburaturat muuttivat Mäenpääntieltä uuteen virkamiestaloon muutama vuosi sitten. Cornel voi käydä vanhassa kodissa, nyt Stefanin isännöimässä, nikkaroimassa ja vääntämässä puutarhassa, kun sellainen vimma iskee. Liisa ei erikoisemmin kaipaa puutarhatöitä.
 - Virkamiestalo on kiva talo, isot huoneet, todella tilava meille kahdelle ja yövieraitakin mahtuu. Paksut seinät, meidän mekastaminen ei kuulu mihinkään. Mutta Cornel kyllä ehtii aina niin kauhean sukkelaan sinne keittiöön, on ottanut sen valtakunnakseen, minä en tahdo keritä sinne. Hän on keittiöitten valtias, minä olen siellä vähän tiellä, vaivautuneen oloisena. Minä taas hallitsen siivouspuolen ja pyykin, Liisa hymyilee..

Eläkkeellä saa - ja pitää - tehdä oma päiväjärjestys. Kellontarkasta lukujärjestyksestä Liisa on sanoutunut irti, sellaisesta sai tarpeeksi työelämän aikaan.
- Mutta toisaalta haluan, että vuorokaudella on neljät kasvot. Yöllä nukutaan, aamulla herätään ja ruvetaan toimimaan, päivällä  tehdään työtä tai jotain muuta hyödyllistä ja illalla käydään kohtuuaikoihin nukkumaan. Minä tarvitsen tällaisen struktuurin. Se on hyvä lapsille, vanhuksille, kaikille. On oltava oma rytmi, ettei ajelehdi vaan.

Liisa ja muut talkoolaiset kunnostamassa Huhtalammen taloa.