torstai 12. marraskuuta 2015

Risto Taavitsainen - yhtä soittoa. Ja laulua

Risto Taavitsainen sanoo itseään niin perusteelliseksi kuusaalaiseksi, ettei parempaa tule: hän on syntynyt Kuusankoskella Kunnanpellolla ja asunut täällä koko ikänsä lukuunottamatta opiskeluaikaa seminaarissa. Iästä joudumme vähän kinaamaan, en tahdo uskoa, että Risto on jo 81-vuotias, mutta hän pysyy väitteessään. Olemus ja eloisa tapa esittää asiat harhauttavat. Musiikki taitaa olla varsinaista eliksiiriä - musiikkitoimistaanhan tämä mies parhaiten tunnetaan.

Risto on ollut musiikki- kuoromiehiä jo armeijaa edeltäneiltä vuosiltaan. Hän oli pari vuotta Heikki Koskensepän johtamassa Kuusankosken Työväen Laulajissa, vakuuttuneena siitä että oli basso. Varusmiespalveluksen jälkeen Risto pääsi Heinolan seminaariin opettajakoulutukseen ja innostui lisää.
- Seminaarissa oli kuoro ja hyvä monipuolinen musiikkikasvatus.

Jos Risto Taavitsainen olisi valinnut sen toisen opiskelupaikan, jonne pääsi - Lahden teknillisen koulun - musiikki olisi jäänyt vähemmälle. Mutta varmaan jo Heinolan pääsykoesysteemin läpäiseminen oli sellainen voitto, että tekniikka jäi ja opettajakoulutus voitti.
- Hakijoita oli toista tuhatta. Joka päivä viikon ajan pääsykokelaista puolet lähti maitojunalla kotiin. Lauantaina meitä oli 60-70 kyttäämässä nenänpää valkoisena. Minä kuuluin niihin 52:een, jotka sinne valittiin, Risto kertoo.

Kuorossa laulaminen sen kun yltyi, kun Taavitsainen valmistui. Hän sai töitä Kuusankoskelta ja liittyi heti Kuusankosken Mieslaulajiin. Kuoron matkalle Lindesbergiin hän ei tosin voinut lähteä. Olisi pitänyt hankkia uusi esiintymispuku, mutta vastavalmistunut ei halunnut elää velaksi. Yksi kuoro ei riittänyt. Opettajakollegat Erkki ja Raija Kaivolampi houkuttelivat Riston myös Kaiku-kuoroon, kun tiesivät hänet musiikkimieheksi. Risto mm. esiintyi Leila-vaimonsa kanssa kitara-laulu-kappaleilla siellä täällä.

Takaisin Kuusaalle ja kouluun

Nuori kansankynttilä taisi olla aika luottavainen tulevaisuutensa suhteen, sillä valmistuttuaan hän ei edes hakenut muualle kuin Kuusaalle opettajaksi. Hän oli töissä kesäsiirtolassa Pellingin rannalla, kun koulutoimiston virkamies tuli ilmoittamaan, että paikka on Riston.

Ensimmäisen opettajanpaikkansa Taavitsainen sai vuonna -60 Tähteen koulusta muttei aloittanut siellä heti. Hän suostui vaihtamaan paikkaa naisopettajan kanssa, joka ei halunnut miehensä sijaiseksi kansalaiskouluun - mies lähti pätevöitymään kansalaiskoulun opettajaksi. Niin nuori opettaja sai melkoisen aloituksen, kaksi 40 oppilaan luokkaa - peruskoulujärjestelmässä he olisivat seitsemäsluokkalaisia. Miten niin kaksi luokkaa? Miten kuri säilyi 40 oppilaan luokassa?
- Toinen luokka tuli aamulla kahdeksalta, toinen puoliltapäivin. Kuri ei säilynyt, minähän olin täysi noviisi. Kun sen vuoden jälkeen menin Tähteeseen opettamaan kolmasluokkalaisia, niin voi kun ne oli pikkusia. Kaikki tuntui niin helpolta - oppilaat kuuntelivat vaikka suputtelivatkin. Sanoin että ikinä en lähde "yläasteelle". Mutta sen jouduin pyörtämään, kun kollega ei halunnut kansalaiskouluun musiikkia opettamaan. Minä menin. Oli vähän rankkaa, kun kummallakin luokalla oli viikossa kolme tuntia musiikkia, Risto päivittelee.

Tähteen koulun musiikkikerhot olivat aikanaan uusi juttu.
Tähteen koulussa Risto Taavitsainen viihtyi 17 vuotta. Kollega Erkki Kaivolampi oli ideoinut koululle musiikkikerhot, ja ne saatiin nyt yhdessä käyntiin.
- Paanasen Hannu piti tietysti jalkapallokerhoa, Taskisen Kaija tytöille voimistelukerhoa, minä musiikkikerhoa. Kerhotunneista maksettiin erikseen, jos kerholaisia oli yli kymmenen. Vireää toimintaa se oli ja kasvattavaa minullekin. Sormet rakkuloilla kirjoitin kerholle sovituksia - ei sellaiselle porukalle ollut siihen aikaan valmiina mitään.

Musiikkikerholaiset soittivat, ja luokista pyydettiin välillä laulajia, joita toiset kerholaiset sitten säestivät. Keväisin Tähteen koulussa oli oppilastöiden näyttely iltatilaisuutena, jossa musiikkikerho piti aina pienen konsertin, Risto muistelee tyytyväisenä porukan saavutuksiin.

Sovittamista Risto oli opiskellut Heinolan seminaarissa. Siellä musiikkiopetus oli kattavaa, laulamisen lisäksi teoriaa ja kirjoittamista. Vuonna 1970 Taavitsainen hakeutui Helsingin opettajakorkeakouluun jatkokoulutukseen, jossa hänestä tuli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja.
- Se oli pelkkää musiikkia, töitä tehtiin aamusta iltaan, välillä yömyöhään. Se oli aika rankka laaki. Myöhemmin kävin muutamana kesänä Orivedellä Klemettiopistolla - se oli silloin kun rupesin kuoroja johtamaan.

Opintojen ohella Risto on oppinut muusikoksi harrastusten parissa. Hän asui Keskustan koulun opettaja-asuntolassa, ja sieltä sai kokoon musisoivaa porukkaa. Riston käteen työnnettiin viulu.
- Varaman Eino korjasi viulun hyvään kuntoon. Kuusankoskellehan perustettiin 60-luvun alussa musiikkiopisto, ja sen opettajista yksi opetti minulle viulunsoiton alkeet. Mandoliinia olin soittanut pikkupojasta saakka. Enoni Suomisen Into antoi mandoliininsa minulle hoitoon, kun lähti Tampereelle opiskelemaan, Risto kertoo lapsuudestaan.

Musiikkiluokkien eteen tehtiin töitä

Risto Taavitsainen on se henkilö, jonka ansioksi voi lukea Kuusankosken musiikkiluokat. Hän ajoi aatetta innokkaasti. Vuonna 1978 ensimmäinen musiikkiluokka kaupunkiin sitten perustettiin, opettajaksi tuli tietenkin Risto Taavitsainen. Kouluissa testattiin toisluokkalaiset, ja heistä valikoitui kolmannelle musiikkiluokka. Kouvolassa oli ollut musiikkiluokat pian 10 vuotta, ja opettaja Jouko Törmälä opasti kuusaalaisia alkuun mm. testaamisessa.
- Alussa ei käytetty Karman testiä, myöhemmin se otettiin käyttöön ja testattiin kaikki toisluokkalaiset. Vielä myöhemmin testejä alettiin tehdä musiikkiopiston kanssa, joka myös hyötyi oppilasvalinnoissaan järjestelystä. Joka vuosi tuli uusi ikäluokka, ja lopulta musiikkiluokkia oli neljä ala-asteella ja yksi yläasteella, Risto selvittää.

Musiikkiluokka Kuusaalla aloitettiin varovasti, ensimmäisellä kerralla oppilaita oli 28, kun olisi voinut olla 30. Toisena vuonna kävi kelju juttu: valittu opettaja ei tullutkaan. Risto joutui käymään toisessa luokassa pitämässä musiikkitunnit sen lisäksi että oli oman luokkansa luokanopettaja. Musiikkiluokat toimivat alkuun lukiolla "isojen" keskellä.

Miksi Risto Taavitsainen halusi Kuusaalle musiikkiluokat - uuden luomisenhan täytyi olla aika työlästä?
- Katselin vähän kateellisena Kouvolan mallia. Tapasin opiskelujen tiimellyksessä mahtavia tyyppejä, joilla oli musiikkiluokat. Vein Kuusaan päättäjiä katsomaan heidän tekemisiään. Musiikkiluokilla oli enemmän musiikintunteja, neljä tuntia viikossa tavallisten kahden sijaan, ja kerhotunnit lisäksi. Sinne oli testeissä valittu jyvät akanoista, monilla oli musiikkiopistosta hankittua omaa osaamista ja sitä käytettiin hyväksi.

Musiikkiluokilla oli viulisteja, puhaltajia, sellistejä, kontrabassojakin kaksi.
- Minulla oli pikkuinen Fiat 127, ja pystyin tunkemaan siihen kaksi isoa kontrabassoa. Kuskailin niitä sitten tarpeen mukaan esiintymispaikoille, Risto nauraa.

Musiikkiluokkia ja niiden eri ryhmiä pyydettiin jo alussa esiintymisiin koulun ulkopuolelle. Kansantalolla, kotiseututalolla, vanhassa kauppakeskuksessa, Telatorilla - musiikkiluokkien esityksiä kuultiin pitkin kaupunkia. Risto teki myös yhteistyötä Tähteen koulun ja Signe Joensuun tanhukerhon kanssa. Musiikkiluokkalaiset säestivät tanhuja, Risto teki säveliin sovituksia.
- Tosi kivaa, Risto toteaa hartaana

Kaiussa laulajana ja johtajana

Kaiku-kuoroon Taavi liittyi siis Kaivolammen pariskunnan kutsusta. Nyt hän jo lauloi tenoria. Hilkka Norkamon johdolla harjoituksia pidettiin Kymiyhtiön ammattikoulussa, sitten entisessä kansalaiskoulussa - Ristolle tutussa paikassa - ja vielä myöhemmin Naukion koulussa. Mieleen ovat jääneet erityisesti ulkomaanreissut. 60-luvun alussa kuusaalaiset eivät juuri ulkomailla käyneet, mutta Kaikupa kävi. Se matkasi Kossilan linja-autolla hovikuljettajanaan Uuno Hänninen Ruotsin kautta Saksaan Mülheimiin.
- Seuraavakin matka, Itävallan Spittaliin, tehtiin linja-autolla. Itse asiassa kahdella, meitä oli niin paljon, kun mukana oli "turistit" eli laulajien puolisoita. Se oli huikeaa menoa Alppien yli. Etumainen bussi meni kauheaa serpentiinitietä meidän edellä. Se ei taipunutkaan mutkassa ja alkoi peruuttaa. Pitkä perä roikkui laidan yli rotkon päällä, ja yksi meidän auton naisista kiljui että tonne en mene. Mutta ei häntä poiskaan laskettu, Risto naureskelee.

Spittalissa tuli pronssia.
Spittalin kuorokilpailuissa Kaiku sai pronssimitalin. Seuraava ulkomaanmatka tehtiin Unkariin Debreceniin Bela Bartok -festivaaleille. Siellä tuli hopeaa. Joku vuosi eteenpäin Kaiku oli Hollannissa ja voitti kultaa. Seuraava matka oli SuLaSolin palkkiomatka Norjan Hamariin.
- Ne oli hienoja retkiä. Meikäläisen ulkomaanmatkat oli alussa paljolti musiikkimatkoja.

Jo Spittalissa tavattu unkarilaiskuoro kävi vastavierailulla Kuusankoskella pariinkin kertaan. Kaikulaiset majoittivat Budapestin yliopistokuoron laulajia, ja joistakin tuli pysyviä ystäviä. Kaiku otti ohjelmistoonsa unkarilaisia lauluja, joita Hilkka Norkamo suomensi. Hänhän oli suomentanut paljon muutakin, mm. koululaisten laulukirjaan lukuisia lauluja.

Tähtihetkiä oli oman maan kamarallakin. Risto Taavitsainen kertoo, miten komeaa oli konsertoida Kouvolassa yhdessä Radion kamarikuoron kanssa 70-luvulla.
- Se oli huipulle pääsyä. Seuraavana vuonna olin jollain kurssilla Orivedellä ja siellä oli myös Radion kamarikuorosta tuttu johtaja Harald Andersen. Hän osoitti minua:"Muistatko, miten me taas esitimmekään tämän?" Meikäläinen oli aika polleeta, Risto nauraa.

Harald Andersen harjoituttaa Kaikua v. 1972
Johtajaksi kahdelle kuorolle

Hilkka Norkamo ilmoitti Norjan-matkan aikana, että hän joutuu lopettamaan johtamisen.
- Tehtävää tarjottiin minulle ja arvelin pystyväni siihen. Samaan aikaan Kuusankosken Mieslaulajista tultiin pyytämään minua johtajaksi. Luin myöhemmin heidän pöytäkirjastaan, että minua ennen oli kysytty monia muitakin, mutta kukaan muu ei tullut. Joutuivat tyytymään minuun, Risto kertoilee avoimeen tapaansa.

Kumpikin kuoro suunnitteli juhlakonserttiaan, kun sai Riston johtajakseen.
- Alku oli rankka. Olimme Liisa-vaimon kanssa saaneet kaksoset, ja minä olin neljänä iltana viikossa kuoroharjoituksissa. Minusta juhlakonsertit menivät kohtuullisesti, Kaiun 70- ja Mieskuoron 30-vuotiskonsertti. Kaiku päätti osallistua myös Heikki Klemetin syntymän satavuotisjuhliin Vaasassa. Me osallistuimme A-sarjan kilpailuun ja pääsimme toiseksi. Pakolliset tehtävät olivat huikean vaikeita, mutta hopeaa tuli. Tosin osanottajia ei ollut kovin monta, mutta hyvältä tuntui, Risto kertoo.

Risto harjoituttaa "kartanokuoroa" Norjan-matkalla.
Hilkka Norkamon lähtiessä muutamat pitkään laulaneet jäivät pois kuorosta. Moni oli varmaan odottanut sopivaa hetkeä, milloin raaskisi lopettaa, ja tämä oli sellainen. Joitakin uusiakin liittyi. Seuraavana vuonna Kaiku oli lähdössä vuosittaiseen Tampereen Sävel -tapahtumaan, mutta Risto sairastui. Yksi kuorolaisista, Tapio Maasalo, johti kuoroa hänen tilallaan, ja esiintyminen meni hyvin.
- Mutta pikku hiljaa, kun rupesimme harjoittelemaan vain kerta viikkoon, se lähti jotenkin lipsumaan. Minä lopetin vuonna -82 tai -83 siihen, että kun oli harjoiteltu kirkon Kauneimmat joululaulut -konserttiin, niin sinne ei tullut kuin kourallinen sakista. Ja lauloivat huonosti. Ilmoitin pikkujouluissa, etten enää tule. Luottamuspula. Kuoro jatkoi vielä jonkin aikaa ilman minua, Risto Taavitsainen muistelee.

Eläkkeellä ei ehdi vetää lonkkaa

Koulusta Risto jäi eläkkeelle vuonna -92. Turha kuvitellakaan, että Taavi jättäisi musiikin, vaikka kuulo ja ääni eivät ole entisellään. Kerran viikossa hän harjoittelee Karelan kanssa. Se on tanhuryhmä Kasareikan soittoporukka, "tytäryhtye". Sen alku on Riston mielestä niin hullu, että se on pakko kertoa.
- Menin joskus -91 tai -92 säestämään Kasareikan tanssijoita Tähteen koululle ja kuulostelemaan syksyn suunnitelmia. Sieltä tuli pari entistä naistanhuajaa ja ilmoitti minulle: me perustetaan nyt yhtye ja sinä olet meidän johtaja. Siitä se alkoi. Me harjoitellaan samana iltana Tähteen koululla, tanhuajat juhlasalissa ja me soittajat jossain luokassa. Pekka Penttilä, tanhuporukan vetäjä,  lähettää meille kappaleita harjoiteltavaksi.

Busuki, mandoliini, viulut, piano - Ristolla on kaikki hallinnassa
Karelalla ja Kasareikalla on kysyntää.
- Huomenna on tunnin mittainen keikka Kouvolassa. Ei niitä esiintymisiä nyt niin kauheasti ole, tänä vuonna joku 8-9. Wetreillä Weikoillakin on ollut tänä vuonna jo 39 keikkaa - minut on siihenkin ryhmään pyydetty pelimanniksi. Soitamme vanhaa tanssimusiikkia sota-ajoilta asti - siihen en nuotteja tarvitse. Mutta kaikesta johtamisesta olen luopunut ja siirtynyt takarivin Taaviksi. Karelaa johtaa nyt Lasse Lindberg.

Ryhmät eivät lopu tähänkään. Risto soittaa myös Tsantalissa, jolla on ohjelmistossaan mm. kreikkalaista musiikkia. Riston soitin on busuki. Tänä vuonna Tsantalin tahti on ollut hiljaisempi, mutta Veturissa he ovat käyneet vuosittaisella keikallaan.
- Jos kaverit eivät harjoittele, minä en lähde esiintymään.

Kuorot ovat vieneet Risto Taavitsaisen elämästä paljon aikaa, mutta:
- Se on mieluisaa hommaa. Yhdessä me sitä teemme, me erilaiset, eri kokoiset ja näköiset ihmiset, me saadaan tällaista yhteistä syntymään. Aivan mahtavaa. Ostin pari vuotta sitten retroradion, jonka päällä on levylautanen. Soitan sillä joskus Kaiun levyttämää laulua Siel on kauan jo kukkineet omenapuut ja kuuntelen, mitä onkaan saatu aikaan.

Lisää Kaiku-kuorosta täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015/11/kaiku-kuoro-hilkka-norkamon-aika.html

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kaiku-kuoro, Hilkka Norkamon aika

Kuusankoskelaisen Kaiku-kuoron tarina jatkuu. Aiemmin on julkaistu kuoron kolmeakymmentä ensimmäistä vuotta kuvaileva juttu Akseli A. Ylikankaan laatiman historiikin pohjalta, täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015/11/kaiku-legendaarinen-kuusaalaiskuoro-30.html

Kaiusta tehtiin uusi historiikki sen täyttäessä 70 vuotta. Jaakko V. Hyytiäinen, lehtimies ja Kaiun oman sopraano-solistin Liisa Hyytiäisen puoliso, kirjoitti tiiviin katsauksen Kuusankosken Kaiku 1907-1977.  Siitä on poimittu tiedot tähän tarinaan.

Kuoron perusti opettaja Väinö Niinivaara vuonna 1907, ja hän johti sitä kuolemaansa saakka vuoteen 1948. Sitten alkoivat hankaluudet.

Director musices Hilkka Norkamo, Kaiun johtaja 1957-1975
Kaiku ehti juhlia myös 40-vuotista taivaltaan  Väinö Niinivaaran johdolla, mutta jo seuraavana vuonna tämä rakastettu johtaja kuoli. Nyt Kaikuun luottavat kuorolaiset ottivat ohjat käsiinsä. Jussi Verona antoi henkistä tukea ja pyrki pitämään rivit koossa, Alvar Korpi otti hetkeksi kuoron johtamisen harteilleen ja hänen vaimonsa Lyyli piti yllä yhteenkuuluvuuden ja toverillisen ilmapiirin henkeä.

Opettaja Frans Nyrke johti Kaikua ensimmäisen vuoden. Hänen seuraajakseen tuli kanttori Armas Siukonen Valkealasta vuoteen 1953. Tuolloin Kaiku sai johtajakseen musiikinopettaja Heikki Koskensepän, joka johti kuoroa neljä vuotta. Hänen johtajuutensa päättyessä vain kymmenkunta kaikulaista oli koolla pohtimassa apeana tilannetta. Ratkaisu tuli yllättävältä taholta.

Kymenlaakson Maanviljelysseura siirsi vuonna 1957 toimipaikkansa Haminasta Kouvolaan, jolloin sen toiminnanjohtaja agronomi Leo Norkamo ja hänen vaimonsa Hilkka muuttivat Kouvolaan. Hilkka Norkamo tunnettiin maan eturivin kuoronjohtajiin kuuluvana, ja hän oli johtanut Haminan Raittiusyhdistyksen Sekakuoroa maineeseen niin koti- kuin ulkomaillakin. Kaiku-kuoron puheenjohtaja Jussi Verona aloitti Hilkka Norkamon taivuttelun. Ensimmäiseen pyyntöön Norkamo ei suostunut, mutta kuorolaiset eivät hellittäneet. Niin Hilkka Norkamo lupasi tulla kuuntelemaan kuoroa. Jaakko Hyytiäinen kirjoittaa:
"Esittäytymiseensä Kaiku oli valinnut Palmgrenin `Surun`. Laulun valinta osoittautui oivalliseksi taktilliseksi vedoksi, ei suinkaan häikäisevänä taidonnäytteena, vaan Hilkka Norkamon musiikillisiin avuihin kohdistuvana vetoomuksena. Kun tähän haasteeseen ovelasti vielä lisättiin lupaukset harjoituspianon hankkimisesta, oli Hilkka-rouvan vastustus murrettu."

Uusi aika aloitettiin perusteista

Jaakko Hyytiäinen kertoo, että miehen ikään ehtinyt Kaiku sai luvan aloittaa Hilkka Norkamon komennossa lauluperuskoulun ekaluokkalaisena. "Oli opittava hengitystekniikkaa ja sen tuomaa linjakkuutta, oli löydettävä äänen oikea sijoitus suuontelossa ja opiskeltava vokaaliohenteita, oli tavoitettava äänille yhtenäinen sointiväri, oli pystyttävä laulamaan utuisen hienoa pianissimoa ja ennen kaikkea, oli opittava tekemään hellittämättä työtä mahdollisimman täydellisen tulkintatavoitteen saavuttamiseksi."

Konsertin alla Yhteiskoulun pihalla
Hilkka Norkamon sitkeys piti, kuorolaisten samoin. Näin voi päätellä siitä, että pianissimon etsiminen kesti kaksi vuotta, viisi vuotta se, että kuoron jäykkäselkäisyys mukautui johtajan tulkintoihin, Hyytiäinen kuvaa.

Esiintymistahti vuonna 1959 oli hurja, ja myöhemmin huomattiin, että se oli ollut rauhallinen vuosi. "Oma kevätkonsertti 24.4. Yhteislyseossa, maakuntajuhla Anjalassa 7.6., laulujuhlat Hämeenlinnassa 13.-14.6. ja Kymenlaakson piirin 30-vuotissävelparaati Kouvolassa. Näiden lomaan oli mahdutettava valmentautumiset Kuusankosken seurakunnan 30-vuotisjuhlaan ja itsenäisyyspäivän yhteiskonserttiin sekä vapun vastaanottamiseen omine juhlineen ja laulajaisineen. Lisänä olivat vielä merkkipäiväserenadit ja monet edustustehtävät. Ja kaikkiin tilaisuuksiin oli valmistauduttava huolella kuin tilaisuus olisi ollut ainutkertainen. Näin kävi käsky vaateliaalta kuoronjohtajalta."

Esiintyminen Kettumäellä
Tuosta vuodesta tahti vain kiihtyi. Harjoituksia oli vähintään kahdesti viikossa. Kuorolaisten perheenjäsenet pääsivät seuraamaan kaikkea läheltä. Meillä molemmat vanhemmat olivat kaikulaisia, ja stemmat kaikuivat kotona päivittäin. Me tytöt opimme jo lapsina Personent hodien alusta loppuun, vaikka se vääntyikin meidän suussa Pepsodent hodieksi. Joskus meidät otettiin mukaan harjoituksiin ammattikoulun yläaulaan, vapun alla värkkäsimme paperikukkia ja pääsimme koristelemaan niillä seurataloa kuoron iltamia varten. Muutama vuosi myöhemmin istuimme serkun kanssa linja-autossa matkalla Kaiun kirkkokonsertteihin naapurikuntiin. Jännä juttu, miten hauskaa meillä varhaisteineillä oli noiden vanhojen (yli 30-vuotiaiden ja muiden ikäloppujen) ihmisten parissa. Se johtui siitä, että kuorolaisilla itsellään oli hauskaa yhdessä.

Cherubini yhdisti musiikintekijät

Kuusankoskella elettiin voimakasta musiikin nousukautta 60-luvulla, Jaakko Hyytiäinen kertoo. Kuorot lauloivat erikseen ja yhdessä. Kettumäellä kokoonnuttiin kesäisin esiintymislavalle niin kuoro- ja kuin yhteislaulutilaisuuksiinkin. "Yhtä kuitenkin puuttui, puuttui yhteisvoimin esitettävä suurempi kuoroteos." Kanttori Tapani Rautasuo sai tehtäväkseen hankkia teoksen, jossa Kuusankosken Kirkkokuoro, Kuusankosken Orkesteri ja Kaiku-kuoro saisivat yhdessä esiintyä kirkossa. Tapani Rautasuo päätyi Luigi Cherubinin säveltämään seitsenosaiseen sielunmessuun C-molli Requiem. Se esitettiin Kuusankosken kirkossa vuosina 1966 ja -67 - silloin myös Kouvolassa -  ja vielä vuonna 1969 Mikkelissä ja Kuusankoskella.

Kirkkokuoro, Kaiku ja orkesteri Tapani Rautasuon johdolla
Hilkka Norkamo teki kulttuuriteon suomentaessaan latinankielisen tekstin. Mikä voima ja lataus onkaan suomenkielisissä sanoissa, joita kuoro saa laulaa melodian vyöryessä yhä korkeammalle nousevana pauhuna ja lopulta muuttuessa suloisiksi armon säveliksi - maailmanlopun tunnelmat avautuvat suomeksi aivan toisin kuin latinankielisessä versiossa.

Dies irae- osa on väkevää tekstiä:

Päivä vihan, päivä tuhon,
tuhkaks palaa vuosisadat.
Ei voi kukaan sitä kestää.
Mikä pelko mielet valtaa, kuinka tuomion voi kantaa,
onko kaikki katoava, onko kaikki katoava?
Ääni pasuunoitten kaikuu, haudoistansa kuolleet kutsuu
luokse Herran tuomiolle.

Nyt jo auki tie on haudan.
Ihme suuri, kaikki luodut esiin käyvät istuimen luo.
Tuodaan kirja jossa kaikki ihmisteot, hyvät pahat
muistiin kirjoitetut ovat.
Synnit syvät julki tulee, ei voi mikään jäädä salaan...

Cherubinin Requiemin esitys ei unohdu koskaan. Istuin teininä kirkon sivuparvella seuraamassa harjoituksia suntion Katriinan kanssa ja kirkonpenkissä kuuntelemassa valmiin esityksen, ja lopulta pääsin myös laulamaan mukana. Se kokemus sai aikaan, että mitkään muut sielunmessut eivät puhuttele yhtä vahvasti kuin tämä.

60-vuotias sekakuoro Kaiku, johtaja Hilkka Norkamo edessä vasemmalla
Samoina vuosina kuin Requiemiä harjoitettiin ja esitettiin, Kaiku tietysti konsertoi myös yksin kotona ja vieraissa, osallistui voittoisasti Turun laulujuhlille - jaettu ensimmäinen palkinto A-sarjassa -  juhlisti oman kauppalan 10-vuotistaivalta esityksillään ja Maataloushallituksen 75-vuotisjuhlaa Helsingissä. Kuorolla oli edessä myös oma juhlansa: tuli 60 vuotta kuorona täyteen. Sen kunniaksi annettiin konsertti Yhteislyseossa ja vietettiin yhdessä iltatilaisuus. Seurasi lisää reissuja, pitempiä ja kotoisia: Tampereen laulujuhlat, Kymenlaakson piirin sävelparaati Kouvolassa, esiintyminen Inkeroisten kirkossa ja kirkkokonsertti Helsingissä.

Kuusankosken kauppalan 50-vuotisjuhlintaa...
...elokuussa 1971, Kaiku tietysti mukana kulkueessa.


Ulkomaille Uttia pitemmälle

Vuonna 1963 Kaiku lähti ensimmäistä kertaa Hilkka Norkamon aikana konsertoimaan ulkomaille. Edessä oli matka Ruotsiin ja Länsi-Saksaan, ja sellaisen reissun edellä ei laiskoteltu. Kotikirkossa esitettiin matkaohjelma, johon kuului mm. Gounoud´n Sanctus ja Benedictus -   Suomen ja ehkä Euroopan kantaesityksinä. Arvostelija kiitteli, mutta Hilkka ei ollut tyytyväinen. Touokuussa Kaiku piti 14 harjoitusta saadakseen ohjelmiston kansainväliseen kuntoon.

Matkalla Saksaan kuoro konsertoi Ruotsissa Lundissa ja pysähtyi Malmön palokunnan vieraaksi - ystävyyssuhteet sinne oli luonut kuoron tenori Pentti Nieminen opiskellessaan paloalan uutuuksia Malmössä pari vuotta aikaisemmin. 

Niemiset, Hilkka ja Malmön palopäällikkö
Koko reissu oli elämys niin lähtijöille kuin kotiväellekin, joka sai matkan jälkeen kuulumisten lisäksi ihmetellä ihania vauraiden maiden tuliaisia: ruusukuvioisia kahvikuppeja, kukkakoristeisia sateenvarjoja. Saksassa oli kuulemma ollut niin upottavat peitot ja tyynyt, ettei niiden välistä tahtonut saada nenäänsä näkyviin. Ystävyyskaupungissa Mülheimissa kuorolaiset oli majoitettu perheisiin, ja vaikka yhteistä kieltä ei monessakaan kodissa löytynyt, vastaanotto oli sydämellinen. Riipaisevaa oli se, miten moni saksalaisperhe halusi pyydellä anteeksi Saksan sodanaikaisia hirmutekoja.

Perillä Saksassa Kaiku piti konsertin Mülheimin Kristuskirkossa täpötäydelle salille. Seuraava esiintyminen oli Kölnin kansanpuistossa, sitten Detmoldissa yhdessä sikäläisen kuoron kanssa ja lopuksi Hampurin ruotsalais-suomalaisessa merimieskirkossa.

Kaiku Saksassa
Vuoden 1965 talvella Kaiku sai kutsun kansainvälisiin kuorokilpailuihin Itävallan Spittaliin seuraavana kesänä. Pienen epäröinnin jälkeen Hilkka Norkamo päätti, että osallistutaan. Kilpailukappaleiden ranskakaan ei ollut ylivoimainen este. Railakas kuoroporukka oli heinäkuussa jälleen Kossilan pyörien päällä luottokuski Uuno Hännisen ja tämän kollegan ohjaamina kohteenaan Alppien välissä sijaitseva pieni kaupunki. Kaiku riisui osaamisellaan aseista niin yleisön kuin arvostelijatkin. Kilpailussa Kaiku sai kunniakkaan kolmannen sijan kovassa kansainvälisessä seurassa. Voittajakuoro tuli Unkarista, ja sen kuoron kanssa Kaiulla oli tulevina vuosina paljonkin yhteistä tekemistä.

Spittalissa pronssia kovassa seurassa
Spittalissa solmitut siteet Budapestin yliopistokuoron kanssa johtivat siihen, että unkarilaiset vierailivat kuorona kaksi kertaa Suomessa kaikulaisten vieraana ja yksityishenkilöinä kummankin maan kuorolaiset toistensa luona lukemattomia kertoja. Kaiku osallistui vuonna 1968 Bela Bartok -kuorofestivaaliin Debrecenissä. Unkarilaiset hyväksyivät sinne vuosittain kuusi kotimaista kuoroa ja kutsuivat kuusi kuoroa muualta Euroopasta. Festivaali ei ollut varsinainen kilpailu, mutta siellä jaettiin kulta-, hopea- ja pronssiplaketit. Kaiku sai hopeaplaketin tasaveroisena unkarilaisen yliopistokuoron kanssa. Eksoottisessa ympäristössä kaikulaiset kokivat jälleen tilanteita ja näkivät ympäristöjä, joista riitti kotona kerrottavaa.

Debrecenissä hopeaa Bela Bartok -festivaaleilla
Kaksi vuotta Unkarin-matkan jälkeen Kaiku kiiti kohti Hollantia. Kuopion laulujuhlien voitto oli poikinut kuorolle tehtävän edustaa suomalaista kuorolaulua kansainvälisillä kuorofestivaaleilla ja osallistua Euroopan kuoroliiton kilpailuun niiden yhteydessä. Tällä kertaa Kaiku ilmoittautui vaatimattomasti B-sarjaan. Ennen kilpailua Kaiku esiintyi Westlandissa musiikkijuhlassa ja matkasi sitten Haagin huvilakaupunginosaan Scheweningeniin varsinaiselle kilpailupaikalle. Kaiku ylitti itsensä jälleen. Pistemäärä 389/400 tarkoitti oman sarjan ylivoimaista voittoa ja sijoittumista kolmanneksi kaikkien sarjojen kuorot mukaan lukien. Jaakko Hyytiäinen toteaa historiikissa:
"Vaikka Kaiku saavutuksillaan kotimaisissa ja kansainvälisissä kuorokilpailuissa oli vakiinnuttanut asemansa valiokuorona, niin Hollannin kilpailuissa se sanan mukaisesti nousi huipulle, kun ottaa huomioon näiden kilpailujen runsaan ja kansainvälisesti mittavan osanottajamäärän."
Hollannissa kultaa. Jännittävä kilpailutilanne...

... ja rennommat kultajuhlat.













Kuuntelen sadetta

Kuusankoskella saatiin kuulla jotain aivan uutta, paikallisin voimin tuotettua vuonna 1970. Nuori säveltäjä Harri Tuominen oli valmistellut sävellyskonserttia, ja Hilkka Norkamo ymmärsi Tuomisen sävellysten hienoudet. Kuusaalla syntynyt kiinalaisvaikutteinen musiikki luontui Norkamon ohjauksessa kaikulaisilta siinä missä Händelin ja Linjamankin teokset.

Harald Andersen ja Hilkka Norkamo Kaiku-kuoron harjoituksissa.
Vilkkaan muun ohjelman kylkeen Kaiku-kuorolle tarjottiin vuonna 1971 suuryllätys. Radion Kamarikuoro ehdotti Kaiulle yhteiskonserttia, jossa kumpikin kuoro laulaisi ensin erikseen ja lopuksi yhdessä Kuulan Meren virren. Tämä oli suuri arvonosoitus Kaiulle. Radion Kamarikuoron johtaja Harald Andersen vieraili tietenkin etukäteen Kaiun harjoituksissa ja antoi varauksettoman tunnustuksen kuoron tasolle. Konsertti pidettiin helmikuussa 1972 Kouvolan kaupungintalossa, ja se myös radioitiin. Arvostelut olivat yksimielisiä: maakunnassa saatiin olla ylpeitä oman kuoron tasosta jopa Radion Kamarikuoron rinnalla.

Lisää erikoisia tilanteita seurasi. Kymin Oy vietti satavuotisjuhliaan ja järjesti noin 2500 hengen päivälliset entisille ja silloisille yhtiöläisille Voikkaan paperivaraston suuressa salissa. Kaiku esiintyi tilaisuudessa, kuuntelijoiden joukossa oli mm. presidentti Kekkonen.

Kymiyhtiön 100-vuotisjuhlintaa
Seuraava kohokohta oli voitto sekakuorojen A-sarjassa Kuopion laulujuhlilla 1972 - ylivoimainen voitto kahta vaille maksimipistein. Se poiki esiintymisen SuLaSolin 50-vuotisjuhlassa Finlandia-talossa ja Kaiun laulujen tallentamisen Yleisradion kantanauhoille. Kouvolan kaupungintalossa tehdyt äänitteet ovat soineet radiossa monesti, varsinkin Toivo Kuulan Virta venhettä vie ja Omenapuut sekä Harri Tuomisen kiinalaisaiheiset sävellykset.

Kuusankoskesta tuli kaupunki vuonna 1973, ja juhlassa esiintyi myös Kaiku. Samana vuonna Kaiku lähetettiin edustamaan Suomea Norjan Hamariin Pohjoismaisille laulujuhlille. Hyytiäinen kertoo: "Kaiku oli heti valmis. Kossilalta linja-auto, Uuno rattiin ja lähdetään." Siinä on oiottu mutkat suoriksi, sillä kaikkiin lähtöihinsä Kaiku valmistautui huolellisesti, myös ohjelmistoa hioen. Perillä kuoro lauloi ensin myöhäisillan esittäytymistilaisuudessa ja niitti laakereita juhlien avajaiskonsertissa Vangin kirkossa. "Kun Kaiku päätti esityksensä Jeesus ja kauppiaat -laulun vaikuttavaan forteen, tapahtui ensimmäisen kerran Vangin kirkon vuosisataisessa historiassa, että kirkkosalissa puhkesivat voimakkaat suosionosoitukset, joista ei tahtonut tulla loppua. Siellä täällä pyyhkäistiin kyynelhelmikin silmäkulmasta. Se oli sanoja arvokkaampi tunnustus Kaiun laulusta", Jaakko Hyytiäinen kuvailee. Päätöskonsertissa yleisö ei hellittänyt ennen kuin Kaiku lauloi ylimääräisen, joita järjestäjät olivat kieltäneet esittämästä.

Tavallaan Kaiku matkasi myös Englantiin - virtuaalisesti, nykyisin sanottaisiin. Kuoro suunnitteli kilpailumatkaa sinne, mutta se olisi tullut liian kalliiksi. Niinpä kilpailussa soitettiin Kaiun laulua nauhalta: Yleisradio oli pyytänyt lupaa lähettää vuonna -72 äänittämänsä Kaiun ohjelman BBC:n Kansat laulavat -kilpailuun ja sai luvan. Kaiku selvisi välieriin.

Kuusankosken kaupungin teosta varten otettu kuva vuodelta 1973.
Hilkka Norkamon aika Kaiun johtajana kesti 18 vuotta. Vuoden 1975 alussa hän ilmoitti aloittavansa viimeisen laulukautensa kuoron edessä. Häntä tarvittiin nyt kotona. Kuorolaiset eivät tahtoneet uskoa eroa todeksi, mutta järkytyksestä toivuttuaan he päättivät käyttää jäljellä olevan ajan tehokkaasti. Kaiku piti yhteiskonsertit Jyväskylän harjoituskoulun musiikkiluokkien kanssa Kouvolassa ja Jyväskylässä. Kaiun omassa kirkkokonsertissa Kuusankoskella Hilkka Norkamo hyvästeli kuusankoskelaiset. Porin sekakuoropäivillä hän seisoi viimeisen kerran kuoronsa ja yhteisesityksen suurkuoron edessä. Jaakko Hyytiäinen kertoo:
"Hänen poistumisensa aktiivisesta kuorotyöstä oli suuri menetys koko Suomen kuorolaululle, se tunnustettiin hänelle kohdistetuissa kiitosten ja tunnustusten sanoissa. Tuntui kuin kuoropäivät olisivat olleet yksin Hilkka Norkamon ja Kaiku-kuoron juhlaa. Eron haikeus kuulsi Kaiun miesten laulamassa ´Miks kaukana niin olet` päivien päättäjäisissä. Dir.mus. Hilkka Norkamon 18 vuotta kestänyt kausi oli päättynyt."

Kaiku jatkoi vielä muutaman vuoden johtajanaan Risto Taavitsainen. Hänen muistojaan noista ajoista pian ilmestyvässä haastattelussa. Täällä on muutama kuva lisää Kaiun ja Hilkka Norkamon yhteisiltä vuosilta:
http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/2015/11/kuvia-kaiku-kuoron-laulajien-arkistoista.html

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kaiku, legendaarinen kuusaalaiskuoro. 30 ensimmäistä vuotta


Kaiku-kuoro johtajanaan Väinö Niinivaara
Kuusankoski on varhaisista vuosistaan lähtien ollut kuoropaikkakunta. Vuonna 1937 täällä juhlittiin jo 30 vuoden ikään ehtinyttä Kaiku-kuoroa. Väinö Niinivaaran perustama sekakuoro oli paikkakunnan ensimmäinen pitkän iän saavuttanut kuoro, joka eli vielä kauan kolmikymppistensä jälkeenkin. Vuosijuhlan kunniaksi Akseli A. Ylikangas kirjoitti historiikin Kymintehtaan sekakuoro "Kaiku" 1907-1937. Sen sivuilta henkivät vuosikymmenten ajankuvat,  ja lukijoita hemmotellaan kuorolaisten ja onnittelijoiden usein ratkiriemukkailla muistelmilla.

Kuusankoskelaisilla kuorokärpäsen pureman saaneilla oli vuonna 1907 kurja tilanne. Valokuvaaja Emil Segerhornin johtama kuoro oli hajaantunut, kun osa laulajista oli siirtynyt työväenyhdistyksen sekakuoroon. Se taas ei ehtinyt kauan laulaa ennen kuin yhdistyksen omat voimat panivat "pitkin mäkiä huutamiselle" pisteen.

Kuorolaulusta innostuneet ilahtuivat, kun Kymintehtaan koulu sai opettajakseen Väinö Niinivaaran - tällä kuultiin olevan kuoronjohtajakokemusta entiseltä kotipaikkakunnaltaan. Niinivaara suostui perustamaan uuden kuoron, ja harjoitukset aloitettiin saman tien - kahdesti viikossa. Harjoituspaikkana oli ensin "Rokkala", ja sieltä vuoden kuluttua kuoro sai siirtyä harjoittelemaan Kymintehtaan isoon kansakouluun. Nimekseen kuoro otti aluksi Kymintehtaan Nuoriso- ja Raittiusseuran Sekakuoro. Pari vuotta myöhemmin kuoro irtautui taustaryhmistään, jotka olivat enemmän tai vähemmän nukahtaneet, ja otti uudeksi nimekseen Kymintehtaan Sekakuoro Kaiku.

Kaiun harjoittelupaikka Kymintehtaan koulu.
Tämän jutun kuvat ovat 30-vuotishistoriikista. Niitä voi katsella lisää osoitteesta
http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Lauluun lähtö virkisti

Kaksi kertaa viikossa oli siis Kaiun harjoitustahti. Jokainen tietää, miten työpäivän jälkeen laiskottaa joskus ja tekisi mieli jäädä kotiin. Toisaalta velvollisuus yhteistä tavoitetta kohtaan ja halu olla tutussa hauskassa porukassa vetävät ulos mukavalta kotisohvalta. Kuoroharjoituksissa on kyse usein paljosta muustakin kuin laulamisesta. Varmaan kaikki tämä on ollut mielessä, kun kuorolaisten velvollisuudet kirjattiin vuonna 1909 seuraaviksi - lista ei olisi pahitteeksi nykykuorolaisillekaan:

a) saapua täsmällisesti, määrättyinä aikoina harjoituksiin
b) osoittaa suvaitsevaisuutta tovereita kohtaan
c) välttää juoruilemista y.m. eripuraisuutta herättävää
d) ottaa vastaan nurkumatta eli estelemättä yhteisiä toimia
e) ehdottomasti totella laulunjohtajan antamia määräyksiä
f) innolla ja tarmolla toimia kuoron edistymiseksi ja kohottamiseksi.

Uusi historiikki, J. V. Hyytiäisen vuonna 1977 kirjoittama, kertoo kuoron vahvuuden olleen alussa 24. Vuonna 1910 se oli 34, ja Kaiun täyttäessä 30 vuotta laulajia oli 58. Häkellyttävää on molempien historiikintekijöiden mielestä se, että Väinö Niinivaara oli johtajana vielä 30 vuoden jälkeenkin. Mutta ei taival siihenkään katkennut, Niinivaara johti Kaikua kuolemaansa asti, vuoteen 1948. Historiikit ja kuorolaisten kommentit kertovat, että Niinivaara nautti loppuun saakka kuorolaistensa ihailua ja kunnioitusta, ja hänen kuolemansa oli heille suuri järkytys: Miten Kaiun nyt käy?

Siitä seuraavassa jutussa, mutta nyt Kaiun alkuvuosikymmeniin Kuusankoskella. Laulajia ei päästetty vähällä. Niinivaara otti ohjelmistoon vaativiakin kuoroteoksia, ja hänellä oli periaate, ettei teoksia esitetty puolivalmiina. Se tiesi ahkeria harjoitusiltoja. Työpäivän jälkeen kuorolaiset kokoontuivat koululle, jossa Väinö Niinivaara opetti heitä ääni kerrallaan. Ellei ollut nuotteja, ryhmä seisoi johtajan takana harmonin vierellä ja koetti painaa stemman mieleensä. Nuotteja ja laulunsanoja kirjoitettiin tarpeen vaatiessa itsekin.

Altto Elvi Viljakaisen nuotit Bachin motettiin
Nimimerkki S.K. kertoo historiikissa eräästä illasta, jolloin ei olisi millään viitsinyt töitten jälkeen lähteä takkatulen ääreltä sanomalehden takaa lauluun - kaikulaiset puhuivat aina, että he "menevät lauluun". Velvollisuudentunto kuitenkin pakotti tenorin ulos sateeseen. Perillä johtajan ystävällinen hymy ja kuorolaisten hauska tunnelma huitaisivat väsymyksen pois. Tällä kertaa Bachin vaikea mutta iki-ihana motetti "Jeesu aarteheni" alkoi luistaa. S.K. kirjoittaa: "Kotimatkalla ei väsymyksestä ole enää jälkeäkään. Ihmettelen vain itsekseni, kuinka paljon köyhempää olisi elämä ilman näitä lauluharjoituksia. Olen varma, että jokainen meistä laulajista on kaivannut ilmaisua tunteille, jotka vain sävelin voi ilmituoda. Ymmärrän myös, että pohjimmaisena kannustimena lauluharjoituksissa käyntiin on ihmisen ikuinen ikävä ja suuri kaipuu kauneuden ja sopusoinnun maailmaan."

Nimimerkki I.A. taas muistelee harjoituksia naisnäkökulmasta. "Sillä välin kun miehiä harjoitettiin, jäi meille tyttöväelle hyvää aikaa. Toiset näpräsivät käsitöitä ja rupattelivat, ja jos silloin malttoi istua mukana, sai tietää monia hauskoja juttuja ja kiintoisia asioita. Nuorempi polvi meni usein voimistelusaliin tai `koridooriin`, ja arvaahan sen, että siellä telmittiin, jopa tanssittiinkin, sillä hyvä halu oli oppia sitäkin. Kun johtaja sattui tulemaan, lopetimme äkkiä ja olimme hyvin viattoman näköisiä. Hymyilevä, sanova katse tuolta silmäkulman alta ja varoitus: Älkää hyppikö itseänne hikisiksi."

Joskus nuorten keskittyminen oli niin kiven alla, että johtajalta oli mennä hermo. Yhtenä ilta tirskunta sai sellaiset mitat, että Väinö Niinivaara kielsi ihan nimeltä mainiten yhtä neitosta pulisemasta, kun yleiskielto ei tepsinyt. Neiti suuttui eikä tullut seuraavana päivänä esiintymään. Tämä johti siihen, että Niinivaara nosti kädet pystyyn: jos ei sen vertaa voinut laulajia ojentaa, hän lopettaa koko johtamisen. Vuorokauden valvomisten ja välienselvittelyn jälkeen sekä johtaja että kuorolaiset olivat taas valmiit jatkamaan harjoituksia.

Esiintymisiä tiheään tahtiin

Jälkikäteen katsellen Kaiku-kuoro on ollut estradilla tämän tästä. Kuorolaulua harrastanut tietää, millainen määrä työtä tarvitaan konserttiohjelmiston rakentamiseen. Se, että kappaleet osataan laulaa oikein ja yhteen, on vasta alku. Sille pohjalle ryhdytään rakentamaan eri äänistä kudelmaa, jossa kuuluu säveltäjän, kuoronjohtajan ja kuorolaisten yhdessä luoma kokonaisuus. Se on jotain paljon enemmän kuin virheettömästi lauletut sävelet ja vaatii usein pitkän kypsyttelyn ennen kuin kaikki istuu kohdalleen ja kuulija viedään arjen yläpuolelle.

Historiikki kertoo, että Kaiku kainosteli nuoruuttaan eikä juhlinut 5-vuotispäiviään. Kymmenvuotispäivät vuonna 1917 ajateltiin juhlia jo valmiiksi harjoitellulla ohjelmalla mutta poliittinen tilanne esti sen. Sen sijaan 15-vuotisjuhlaa ja 20-vuotisjuhlaa vietettiin konsertein, jälkimmäinen Kuusankosken silloisessa kirkossa eli seuratalossa. Samassa paikassa juhlittiin 25-vuotista taivalta, ja konsertin jälkeen siirryttiin tien yli Kymiyhtiön ammattikouluun illanviettoon. Kaiku juhlisti myös säveltäjämestari Sibeliuksen 60- ja 70-vuotispäiviä konsertein ja vietti ensimmäistä Laulajain päivää vuonna 1933 kunnioittaen samalla "säveltäjäneromme Toivo Kuulan muistoa".

20-vuotisjuhlintaa
Isojen vuosipäiväkonserttien lomassa Kaiku esiintyi vähän väliä erilaisissa tilaisuuksissa ja omin konsertein Kuusankoskella ja naapurikunnissa. Järjestöt pyysivät tilaisuuksiinsa, rakennuksia vihittiin käyttöön, koulut täyttivät vuosia, merkkihenkilöitä siunattiin hautaan - Kaiku oli paikalla. Syksyllä -34 Kaiku avusti ammattikoululta lähetetyssä radio-ohjelmassa. Jo edellisvuonna kuoro esiintyi marsalkka Mannerheimin vierailulla Kuusankoskella ja tasavallan presidentti Svinhufvudin ja hänen puolisonsa käydessä paikkakunnalla.

Kuorolla oli myös vankat tukijansa Kymiyhtiössä. Vuorineuvos Einar Ahlman ja kauppaneuvos Gösta Björkenheim istuivat yleisön joukossa, yhtiö antoi harjoittelutilat korvauksetta käyttöön ja lahjoitti vuosittain avustuksia toimintaan, niinpä nämä kaksi sekä johtaja Julius Polin ja tohtori Sigfrid Sirenius nimettiin kuoron kuniajäseniksi.

Laulujuhlat kuorojen huippuhetkiä

Kaiku osallistui laulujuhliin pitkin Suomea, ja matkat olivat monille kuorolaisille ensimmäinen reissu oman paikkakunnan ulkopuolelle. Jo pelkät lähdöt olivat iso tapahtuma. Vuonna 1926 kuoro lähti Sortavalaan laulujuhlille. "Kymintehtaan asemalle oli juhannusiltana klo 7.14 lähtevälle junalle kerääntynyt valtaisa joukko yleisöä toivottamaan matkaan lähtevälle kuorolle onnea. Keinu-laulun kaikuessa ja liinojen liehuessa lähti juna liikkeelle kohti kaunista Karjalaa. Kuoron oli onnistunut saada matkaansa varten oma vaunu, joten matka siinä sujui vallan erinomaisesti kotoisissa merkeissä laulun ja naurun vallitessa", kirjoittaa J.I.T.

I.A. puolestaan hehkuttaa: "Tunnettuahan on, että laulujuhlat ovat laulajan elämässä aina suurtapaus. Pois useammaksi päiväksi elämän arkipäiväisyydestä. Säveleitä ja juhlamieltä. Liehuvia lippuja. Aurinkoa, valoa. Aivan kuin toinen maailma avautuisi, itsensä toiseksi tuntisi. Juhlaminä on säveljuhlan mukana vallannut olemuksen. Ensimmäiset suuret laulujuhlat, joissa olin mukana, olivat Hämeenlinnassa v. 1910. Olin nuori ja ensimmäistä kertaa maailmalla. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Laulaminen suuressa joukossa, Hannikaisen johtaessa ja hyväntahtoisena tarkastellessa silmälasiensa yli juhlakuoroa, kilpailuun osallistuminen, käynnit Kalrbergin kartanossa ja Aulangon kauniilla harjulla ja yksinpä yhteisessä asunnossamme olevat Tampereen tytötkin olivat mielestäni ihmeellisiä ja erikoisia asioita. Arastellen me maalaistytöt katselimme heidän rehvakasta liikehtimistään, äänekästä ja vuolasta puhettaan. Illalla alkoi eräs Tampereen tyttö esittää teatteria, teki tuhansia kujeita ja oli kuin rasvattu salama. Tuo kaikki oli niin lystikästä, jotta täytyi nauraa yhtenä sykkyränä. Viimein asetuttiin, Tampereen tytöt solmivat visusti liinat päänsä ympärille. Tuokin oli uutta ja kovin kaupunkilaista. `Niillä on kampaus`, valisti Elna Friman meitä."

Laulujuhlilla käytiin myös Viipurissa, Savonlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Mikkelissä, Jyväskylässä ja tietenkin maakunnallisilla laulujuhlilla pitkin Kymenlaaksoa. Juhliin kuuluivat myös kilpailut, ja niissä Kaiku-kuoro alkoi saada palkintoja ja tunnustusta tasostaan.Tekipä Kaiku ulkomaanmatkankin, Viroon. Kuvaukset kuoppaisesta merimatkasta, jonka aikana monet "uhrasivat" yli laidan ja päätöksestä, että ensimmäinen merimatka saa luvan olla myös viimeinen, ovat hauskaa luettavaa. Kaiku oli Eestissä myös vuonna 1938 osana Kymenlaakson maakuntakuoroa - tämä osallistui Suomen edustuskuorona Eestin vapautumisen 20-vuotislaulujuhliin.

V. 1913 kansallispuku oli uutta kuorolaisille.
Kaiku-kuoron naiset toivat uutuuden esiintymisasuihin: kansallispuvut. Savonlinnan laulujuhlille vuonna 1913 matkattiin leveälierisissä hatuissa, tyylikkäinä, ja uudenuutukaiset kansallispuvut fanerilaatikoissa. I.A. kuvailee, miten puvut herättivät huomiota juhlakulkueessa ja varsinkin kilpailussa:
"Kilpailun aika kun oli edessä ja vuorollamme pamppailevin sydämin nousimme askeleita ylös suurelle laululavalle, alkoi kuulua käsien taputusta (jota ei muille) alkaen edestä, leviten yli suuren juhlayleisön, valtavaksi pauhuksi. Mitä nyt? Veri nousi päähän. Kauhistus! Putoaako jonkun vyötärölle kiinnitetty rotyyririmsuinen alushame? Kenenkä? Vaistomaisesti sivusin mekkoani. Ei, ei minun ainakaan. Ei kenenkään! Siihen ennätti sitten johtajammekin ja rauhoitti: `Se on meidän neitosillemme`, - antoi äänen, kilpalaulut kajahtivat ja palkinnon saimme, vaikka niin moisesta huomiosta häkellyimmekin. Myöhemmin säveltäjä Merikannon y.m. musiikkimiesten arv. rouville saimme selittää, mistä olimme ja mikä puku meillä on."

Iltamia ja kirkkokonsertteja

J.V. Hyytiäisen historiikista selviää, kuinka vilkas kuoropaikkakunta Kuusankoski oli jo vuonna 1910. Täällä pidettiin silloin paikallinen laulujuhla, johon osallistuivat Kaiku-kuoro, Kuusankosken Sekakuoro, Kuusankosken Naiskuoro, Kymintehtaan Naiskuoro, Kuusankosken Työväenyhdistyksen Sekakuoro ja Kymintehtaan torvisoittokunta.

Uusi kuoro otti mukaansa Segerhornin joukon perinnöstä muutakin kuin laulamisen. Se harjoitteli usein näytelmiä, joita esitettiin iltamissa - sama tahti jatkui vielä 60-luvullakin. Kaiku järjesti vapun vastaanottajaisia, jotka saivat suuren yleisömäärän liikkeelle. Kuorolaiset viettivät vapaa-aikaakin yhdessä, retkiä tehtiin ja kuorolaisten kodeissa kyläiltiin. Muutamat kuoropariskunnat olivat kuin perheen vanhemmat, jotka pitivät huolta nuoremmista ja kaikkien viihtymisestä. Korvet ja Veronat olivat äiti- ja isähahmoja, Niinivaaran pariskunta samoin. Lyyli Korpi ilahdutti kuoroa myös kronikoillaan ja runoillaan, jotka kertoivat kuorolaisten yhteisistä tempauksista. Nykypäivän äitiäkin puhuttelee Lyylin tarina historiikissa; se kertoo miten perheenäidin on etsittävä aika tilatun kronikan kirjoittamiselle kotihengettären töiden lomasta ja vähän aviomiestäkin huijaten. 

Haydnin Lapsisinfonia vappuohjelmana
Äänenmuodostuksesta huolehdittiin myös. Kuoronjohtaja pyysi laulajatar Bertta Sipilän useaksi päiväksi pitämään äänenmuodostuskurssia kuorolaisille, pariinkin otteeseen. Bertta antoi henkilökohtaista ohjausta ja sai oppilaansa laulamaan uudella, "luonnollisemmalla" tavalla. Hänestä tuli kuoron lämmin ystävä.

Erikoiselta tuntuu kalabaliikki, joka syntyi Kaiku-kuoron kirkkokonserteista. Eräät piirit eivät nimittäin hyväksyneet sitä, että maallinen kuoro laulaa kirkossa, jopa pitkänäperjantaina ja adventtina! Mauri Lehtonen toimi pappina Kuusankoskella vuodesta -23  ja kirjoittaa kynä sauhuten moisesta rajoittuneisuudesta hauskassa pakinassaan 30-vuotishistoriikissa. 
 "On näet niin - ajatellaan - että jotkut saavat laulaa kirkossa, jotkut eivät. Me papit saamme, ja monet papit laulavat ja messuavat niin että hirvittää. Kanttorit myös saavat, sillä he ovat erityisesti valmistuneetkin sitä tarkoitusta varten, ja kuitenkin moni kanttori meidän kirkoissamme laulaa`nuotin vierestä`, niinkuin oli tapana vanhan suntion Aatami Kukkosen sanoa. Kirkkokuorot myös saavat laulaa kirkossa, vaikka monesti kirkkokuorojen jäsenet eivät ole sen parempaa valioväkeä kuin ryypiskelevät kirkkovaltuustojen tai -neuvostojen jäsenet, ja pitävät maallisista tilaisuuksista ja harrastuksista yhdellä lailla ja ja kenties monesti enemmänkin kuin kirkollisistansa. - - - Kun Kaiku-kuoro omasta vapaasta alotteesta ja harrastuksesta on tullut kirkkoonkin laulamaan ja laulanut niitä lauluja, joita minäkin kirkossa laulaisin, niin tässä on minulle sinne urkulehterille se ´maallikkovoima`, joka urkulehterille vakinaisesti kuuluvan ja papin kaikkea tukea ja kannatusta tarvitsevan kirkkokuoron ohella joskus, juuri vapaaehtoisena voimana toimien, voi kuulijan sydämeen laulaa Jumalan kutsua paremmin ja vaikuttavamminkin kuin kirkkokuoro, jonka laulua kirkossa voidaan pitää yhtä virallisena kuin papin saarnaa."   

Laulu on sydämen avain

Laulajat tietävät, miten yhdessä laulaminen vie mukanaan ja antaa huikeita elämyksiä, kun ponnistellaan ja saavutetaan. 30-vuotishistoriikissa myös kuoron yhteistyökumppanit ja yleisön jäsenet kertovat Kaiun merkityksestä paikkakunnalle. Teologian tohtori Sigfrid Sirenius käynnisti Suomessa setlementtiliikkeen ja vieraili sen tehtävissä Kuusankoskella ja Kymenlaaksossa. Hänen tilaisuuksissaan lauloi usein Kaiku-kuoro. Näin Sirenius kirjoittaa esitysten merkityksestä:
"Laulaessa kuoro suorittaa erästä kutsumusta - se saattaa erilaisissa tehtävissä toimivia sävelten yksinkertaisin keinoin yhteistyöhön ja toveruuteen, se laulaa teollisuusseudun arkisen ja aineellisen aherruksen keskellä hengen ylivaltaa aineen yli, ja se nostaa mieliä niihin korkeisiin kauneuden ja totuuden maailmoihin, joista virtaa rohkaisua ja lohdutusta elämän taakkojen kantajille."

Laulun merkityksestä kansamme elämässä kirjoittaa Hannes Laasonen, pappi, aivan nykykeskustelun argumentein, vaikka tekniikka ja sanasto onkin 30-luvun aikaista. Kuulostaako tutulta:
"Maassamme ja eritoten sen kodeissa laulettiin ennen enemmän kuin nyt. Sillä arkisen elämän ohella vietettiin kodeissa myöskin pyhää, johon mieliä kohottivat laulun siivet. Senvuoksi ei elämä niissä käynytkään niin harmaan yksitoikkoiseksi ja ikäväksi, kuin mitä se nyt on monelle käynyt. On kuin tehtaitten jyske ja elämän epätasainen, kiihkeä rytmi olisi niissä vaientanut niin kansanlaulun kuin hengellisen veisuun. Hävinneet ovat kodeista iltapuhteitten rattoisat, laululla höystetyt puhdetyöt. Vaiennut on rukin surina ja kangaspuitten louske ja niiden myös mukaansa tempaava laulu. Kenenkäpä tekisi enää mieli laulaa pelloilla ja niityilläkään, jossa traktorit ja korjuukoneet pitävät ylivoimaista ääntä. Ihmiset itsekin ovat koneellistuneet ja se on kuolettanut heistä sekä laulun halun että laulun taidon. - - - Nuorisoa on opastettava löytämään `sydämen avain`, joksi laulua sanotaan, sillä se jalostaa ihmismieliä ja kohottaa ihmishengen maisen turhuuden ja pikkumaisuuden yläpuolelle ja varjelee joutumasta elämän harhapoluille." 

Kolmikymmenvuotias Kaiku oli voimansa tunnossa ja jaksoi sodan jälkeenkin nousta esiintymislavoille yhä uudelleen. Johtaja Väinö Niinivaaran kuolema oli kuorolle suuri kriisi, mutta siitä selvittyään Kaiku nousi uuteen kukoistukseen 50-luvulla Hilkka Norkamon myötä. Siitä tuonnempana.

Voit siis vilkaista historiikin kuvia ja lukea sen tekstejä täältä:

http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Mielelläni otan sille sivulle myös sinun muistojasi Kaiku-kuorosta. 

maanantai 2. marraskuuta 2015

Juhani Saulila - sähköinen ura yhtiöllä

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Juhani Saulila kertailee sähköammattilaisen uraansa entisen työympäristönsä keskellä. Hänelle ovat tuttuja niin Kymintehtaan kuin Kuusaanniemenkin tehdasrakennukset. Nyt istutaan entisessä keskusvarastossa, joka on muuntunut taide- ja käsityötaloksi. Alakerran kirpparilla on vara valita, mille tuoleille istahtaisi. Saulilalla on taustaa yhtiöläisyyteen, hänen äitinsä isä tuli Kymiyhtiöön lukkosepäksi vuonna 1893.

Juhani Saulilasta tuli Kymiyhtiön sähköosaaja heti ammattikoulun jälkeen yli 40 vuodeksi. Hän pääsi suoraan koulusta sähköverstaalle. Siellä oli 60-luvun alussa väkeä 120 henkeä.
- Sähköverstaalla oli insinööri, ylimestari ja viisi kuusi sähkömestaria, joilla oli omat alueet. Siellä oli oma hitsari ja ainakin kaksi ihmistä työkaluvarastossa ja sorvari. Vuorosähkömiesalueita oli höyryosasto, paperitehdas, sellutehdas ja Kuusaansaari. Miehet tekivät kolmivuorotyötä - laitteet saattoivat särkyä yölläkin, joten joka pisteessä oli kaveri päivystämässä öiseen aikaankin.
- Nyt Kuusaanniemessä on vuorossaan yksi sähkömies, yksi automaatiomies ja muutama viilari. He pitävät käynnissä niemen sekä vanhanpuolen.
Mutta on ne laitteetkin varmistuneet, Saulila sanoo.

Juhani Saulilaa lainattiin eri puolille tehtaan toimintoja. Hän oli väliin Keltin voimalaitoksella ja Kuusaan vesivoimalassa apupäivystäjänä.
- Meitä oli siellä kaksi miestä vuorossa - eihän Keltissä ole nyt yhtään, eikä Kuusaallakaan, ne hoidetaan vissiin Kaipolasta.  Sille miehitykselle oli perusteensa. Silloin oltiin pelkäämässä häiriötilanteita. Jos esimerkiksi Keltissä koneet olisi pysähtyneet, niin patoluukkujen avaamiseen olisi ollut aikaa noin 20 minuuttia, ettei vesi olisi noussut Kuusaan paperin lattialle. Keltin ja Kuusaan välillä ei ole allasta, pelkkä jokiuoma vain. Nykyisin kaikki on automatisoitu, kunnossapito käy päivisin tekemässä tarvittavat huoltotyöt, Saulila kertoo.

Kesäaikaan Keltissä oli ratevaa, kun siellä oli korjausmiehiä huoltotöissä ja sukeltajia nostamassa pohjapuuta. Mutta talvella kun ei ollut ketään muita, yölöysissä tuppasi nukuttamaankin.
- Mutta esimerkiksi Kuusaalla kun kysyi Lindbergin Kaukolta mehiläishoidosta tai Hokkasen Einolta taulujen maalaamisesta, niin vuoro meni nopeasti. Kyllä minä tämän systeemin aika hyvin tunsin, kun olin vähän joka puolella.

Lampunvaihtajatkin erikseen

Miten töitä riitti yhdellä tehtaalla 120 sähkömiehelle? Saulila sanoo, ettei ehkä vaadittu kovaa tehokkuutta mutta lisää, että laitteet ovat kehittyneet noista ajoista. Moottorinohjauskontaktorit esimerkiksi olivat sellaisia, että joinain aamuina sai käydä pysäyttämässä niitä jollain kepulikonsteilla, kun leuat olivat hitsautuneet kiinni. Moottoreita paloi paljon enemmän kuin tänä päivänä. Hehkulamppuja paloi hirveästi.
- Oli ihan erikseen lampunvaihtajat. Siihen aikaan ei loistevalaistus ollut järin yleistä, ja hehkulampun polttoikä on nytkin vain tuhat tuntia, joten työtä riitti. Niitä vaihdettiin tehdassaleihin, portaikkoihin, joskus myös konttoristien työtiloihin, mutta se oli pikkujuttu verrattuna hankaliin teollisuusympäristöihin, Juhani Saulila kertoo.

Hehkulamppuvalaistusta oli Kyminpuolella paljon aina 70-luvulle asti. Vasta silloin vanhoihin yleistiloihin alettiin asentaa loistevalaisimia.
- Siivoushommat lisääntyi hirveästi. Pimeissä nurkissa oli rojua, joka vasta nyt tuli näkyviin. Siellä rupesi olemaan melkoisia siivoutalkoita aina sen jälkeen, kun me oltiin jollain alueella vaihdettu valaistus, Saulila nauraa.

Terpsikerhon salissakin on Saulilan suunnittelemat valot.
Alkuun Juhani Saulila oli asuntopuolella, joka korjasi yhtiön vuokra-asuntojen sähköjä ja teki niissä remontteja.
- Taloja oli paljon, satoja. Heinosen takanakin oli melkein sata, oli Aronpelto, Naukion messualueet, Sudeetti, pieniä mökkejä kuin arpakuutioita olisi heitetty pitkin. Pilkanpellolla oli yhtiön taloja, Kuusaanniemessäkin ihan perukoilla yhtiön vuokra-asuntoja.

Työmoraali pysyi korkeana, vaikka monta kertaa kotien remontti- ja asennustöihin mentiin suoraan kotoa aamulla ja työpäivän päättyessä taas suoraan omaan kotiin. Joskus kuulemma tuli tarinaa heitettyä, mutta ei siellä suuremmin lähdetty esimerkiksi omia asioita hoitamaan kesken päivän.

Yhtiöllä oli asunto-osasto, joka toimi Pajamäessä. Siellä oli muurareita, maalareita ja kirvesmiehiä, yhteen aikaan jopa lyijyseppä. Tämä teki kylpyhuoneisiin lyijystä lattiat ja suihkualtaat, etteivät vedet päässeet rakenteisiin. Sähkömiehet toimivat sähkökorjaamolta käsin; asuntopuolen sähkömiehiä oli toistakymmentä.

Saulila muistelee, kuinka kävi kerran Kuusaanniemessä yhdessä kodissa laittamassa pistorasiaa. Emäntä näytti rasialle paikan ja sanoi menevänsä ulos haravoimaan.
- Se olisi ollut pieni työ: jakorasian kansi auki, lyödä johto ja laittaa pistorasia. Rouva tuli tunnin päästä katsomaan miten pärjään, kun minua ei kuulunut. Seisoin jakkaralla seinän vieressä eikä ollut tapahtunut vielä mitään. Heillä oli maankuulu vihainen pystykorva ja se seisoi takanani. Kun rupesin laskemaan jalkaa jakkaralta, näkyi hampaat ja kuului "grrrrrrrrrrrr". Kun seisoin jakkaralla, oltiin sovussa. Rouva pyysi anteeksi että oli unohtanut koiran sisälle. Se oli sähköosaston sorvarin koira, Juhani muistelee hymyillen.

Kesällä -62 konekorjaamolla oli töissä Peltolan Ville, joka teki iltaisin Askon myyntitykin hommia. Siihen aikaan Asko myi muutakin kuin huonekaluja, ja tuolloin pääartikkeli oli pienoisliesi, jossa oli kaksi keittolevyä ja paistinuuni. Toinen artikkeli oli jääkaappi, arkkumallinen 50 litran vastusjääkaappi.
- Ville onnistui myymään niitä Heinosen taakse useaan kymmeneen taloon ja muuallekin Kuusaalle. Taloissa oli hyvin alkeelliset sähköjakelut eikä yleensä pistorasioita. Minulle nuorelle pojalle lyötiin johtonippu selkään ja pistorasioita ja jakorasioita pussiin, ja sitten hakkaamaan talosta taloon. Ihmiset varttui että koska kytketään, että he saavat laitteet käyttöön. Koko kesän tein ainoastaan pistorasioita taloihin, Saulila naureskelee.

Tehtaan eri kolkat tulivat tutuiksi.
Silloinhan Saulila oli vielä alle 18-vuotias, ja hänelle oli sanottu ettei hän saa koskea mihinkään jännitteisiin.
- Tätä hommaa ei voinut millään muulla tavalla tehdä! Taulut oli niin alkeellisia kuin olla voi, mutta sinne vaan kytkemään tauluihin pistorasiaryhmiä. Liedelle piti vielä tehdä oma ryhmänsä.

Saulila sanoo saaneensa muutamat kymmenet jytkyt muttei yhtään hengenvaarallista.
- Yhtään jytkyä ei ota tahallaan. Mutta siihen oppi, että kun se menee sormesta sormeen niin se ei aiheuta mitään. Kun se menee sydämen läpi, alkaa vaikeudet. Jos alkaa. Jokainen sähkömies on saanut sähköiskuja, Saulila kuittaa.

Perheille yhtiön tarjoamat sähkötyöt eivät maksaneet mitään, ne kuuluivat vuokraan.

Teknikkona suunnitteluosastolle

Sähköverstas pysyi Saulilan työpaikkana viitisen vuotta.  Sinä aikana hän kävi myös armeijan.
- Minulla on erikoinen historia. Olen 20. kesäkuuta -67 jäänyt lakkoon enkä ole vielä tullut lakosta pois. Sähkölakko alkoi silloin kesäkuussa ja päättyi 4.9.67. Minä menin kuitenkin teknilliseen kouluun Imatralle enkä töihin yhtiöön.

Saulila pääsi avaamaan uuden linjan, kuten joskus nuorena koululaisenakin.
- Oltiin Imatran teknillisen koulun ensimmäinen sähköluokka kautta aikojen. Ammattiopetus siellä oli mielekästä. Valmistuin kolmessa vuodessa sähköteknikoksi, paperit sain vuonna 1970. Kesälomilla ja joulunpyhinä päästiin tienaamaan yhtiöön opiskelurahoja, Saulila kertoo.

Vastavalmistunut teknikko Saulila pääsi heti takaisin yhtiölle - sähkösuunnittelijaksi suunnitteluosastolle.
- Sieltä en osannut lähteä pois ennen kuin elokuun 1. päivä vuonna 2009. Tuli jotain 44 vuotta palvelua yhtiössä. Olen ilmeisesti viimeinen henkilö, joka on lähtenyt kuusvitosena eläkkeelle. Minun piti jäädä aikaisemmin, mutta kun tuli vanhojen tehtaiden purku, niin sanoivat että kun sie et muista enää muuta kun vanhoja asioita etkä tuoreita yhtään, niin tulisitko muistelemaan asioita purkuun, Saulila virnuilee.

Purussa hävitettiin pari soodakattilaa, kaustistamoa ja haihduttamoa. Ne olivat talteenoton laitoksia, joissa haihdutetaan, otetaan kiintoaineet pois ja poltetaan ne soodakattilassa. Lipeät saadaan uudistettua käyttöön. Tämä järjestelmä uudistettiin ja vanhat siis purettiin.

Suunnitteluosasto oli pääkonttorin yläkerrassa, oikealla.
Pääkonttorissa oltiin syrjässä

Suunnitteluosasto sijaitsi pääkonttorin neljännessä kerroksessa tehtaan aidan ulkopuolella. Mutta eivät sen työntekijät pääovista, "terävästä päästä", kulkeneet vaan päällystyslaitoksen puoleisesta päästä. Kulunvalvontakin tuli vasta 80-luvun alussa, kun Saulila oli jo siirtymässä niemeen. Pikkuoven puolella oli kapeat käytävät eikä mitään aulaa, jossa olisi voinut ottaa vastaan vieraat, joten johdon vieraat kulkivatkin pääovista.
- Pikkuovella oli neuvonta, jossa työskenteli vahtimestari ja toimistotyöntekijä joka antoi lupia ilmoittautuville tulijoille. Minun työpäivä oli kahdeksasta puoli viiteen. Tunnin ruokatunnin aikana kävin kotona Kauppatori kuutosessa syömässä. Siinähän me asuttiin kuutisen vuotta ja muutettiin sieltä Puistomaalle paritaloihin.

Sähkösuunnittelijat suunnittelivat valaistuksia, koneiden uudistuksia ja sähköistyksiä, konepuolen miehet putkistoja ja moottoripetejä, rakennussuunnittelu rakennuksia. Isoja paperikoneita rakennettaessa otettiin iso valtakunnallinen suunnittelutoimisto, ja yhtiön suunnittelijoiden tehtävä oli arkistoida ja antaa tietoja tehtaiden standardeista.

Juhani oli asentajana tehnyt käytännön työn, nyt hän suunnitteli töitä kynällä, tussilla ja myöhemmin tietokoneella. Sähkösuunnittelijoita oli osastolla kolme,  ja Kuusaanniemessä kaksi lisää.
- Me teimme suunnitelmakuvat, työselostukset ja jaoimme kopiot. Jos työt teetettiin ulkopuolisilla, lasketimme urakat. Me teimme suunnitelmia myös Kuusaanniemeen, mutta olimme enemmän hätävarana, koska niemessä tehtiin suunnitelmat itse. Minulla oli omana alueena enemmän Kymintehtaan paperitehdas. Täältähän loppui sulfiittisellun valmistus -76, täällä oli sen jälkeen sellua enää minton-kone, sellunkuivauskone, kun Kuusaanniemen sellutehtaan kolmoslinja käynnistyi.

Kuulostaa vaativalta tuo sähkösuunnittelu.
- No ei sitä ainakaan koskaan ole arvostettu. Me oltiin vähän sellainen välttämätön paha. Oltiin vähän piilossakin siellä pääkonttorissa. Palkka kulki jäljessä tehtaalaisiin verrattuna. Opiskelukaveri Imatralta tuli yhtiölle töihin ja kysyi minulta, mitä voisi pyytää palkkaa. Sanoin vähän isomman summan kuin mitä itse saan. Kaverille luvattiin se. Esimies sanoi sitten minulle: "Minä joudun nostamaan sinun palkkaa, kun nykyään ei saa enää niin halvalla työntekijöitä enkä kuitenkaan halua, että sinulla on pienempi palkka kuin uudella miehellä."
 
UPM:n Kymin paperi- ja sellutehdas
Kuusaanniemessä toisten joukossa

Juhani Saulila siirtyi pääkonttorilta Kuusaanniemeen vuonna -80 ja oli tyytyväinen. Oltiin keskellä tuotantoa eikä etäällä johtoportaan yläkerrassa aidan ulkopuolella. Oli helpompi kommunikoida ihmisten kanssa.
- Alkuun istuttiin vanhassa piirustuskonttorissa peräkkäin. Sitten jaettiin sellun henkilöstön kanssa maisemakonttorin tilat.

Myöhemmin koko suunnitteluosasto siirtyi niemeen ja valtasi maisemakonttorin.

Edes haju ei haitannut.
- Ilma oli alkuun sellaista, että jos paperiklemmari jäi yöksi pöydälle, niin seuraavana päivänä siitä jäi ruostejälki paperinippuun. Myöhemmin konttoriin asennettiin suodattimet ilmastointiin. Ainahan teollisuudessa päästöjä tulee, nykyisinkin. Joko jotain rikkoontuu tai käy inhimillisiä erehdyksiä. Kerran evakuoitiinkin porukka sähkölaitteen rikkoutumisen takia varotoimenpiteenä eikä kellekään mitään käynyt.

Tietokoneet tulivat sähkösuunnitteluun aikaisessa vaiheessa, jo 70-luvulla IBM:n päätteet
pääkonttoriin. Siitä taso nousi ajan kuluessa.
- Alkuun koneet olivat hitaita, niin että joskus kun painoi vahingossa päivitysnappia, sai melkein lähteä kahville. Virheiden korjaaminen helpottui tietokoneiden tultua. Jos teit tussilla paperille virheen, oli otettava partakoneenterä tai veitsi ja raaputettava. Koneella sen kun deletoit.


Saulila muistelee IBM-vaiheen synnytystuskia ja miten hän ryhtyi syöttämään koneelle isoja  taulukoita. Sitten hän päätti kokeilla tulostusta. Sitä varten piti kirjoittaa pitkä merkkijono, jotta sai sen ulos keskustietokoneen printteristä.
- Syötin jonon, painoin enteriä, ei tapahtunut mitään. Näpyttelin uudelleen, sama juttu. Toistin vielä muutaman kerran mutta hain sitten ATK-kaverin apuun. Hän arveli että olin tehnyt kirjoitusvirheen ja kokeili samaa kuin minä, useaan kertaan. Ei tullut mitään, jätettiin homma siihen. Meni muutama päivä, ja ATK-osastolta soitettiin: "Sulla on tulostusjonossa aika monta kertaa tällainen tuloste. Saisiko sen cancelloida, kun ne tuolla Iisalmessa Soinlahden sahalla käynnistää printterin, niin sieltä ei tule muuta kuin sinun tulostuksia. Niiltä on mennyt jo yksi laatikollinen ketjulomakkeita." Minun merkkijonossa oli väärä oletustulostin. Samantapainen juttu kävi minulle toisenkin kerran. Sitten minulle jo vitsailtiin ATK:lla, että laitetaan työ Saulilalle kokeiltavaksi Kuusaanniemeen. Jos se siellä pelaa, niin se pelaa joka paikassa, Juhani nauraa.

Ongelmanratkaisua päivin öin

Riittikö työaika tilattujen töiden tekemiseen?
- No, oli vaan tehtävä, ei niitä meidän hommia kukaan muu olisi tehnyt. Kun meitä loppuvuosina oli vähemmän, yhtiö osti töitä suunnittelutoimistoilta. Meillä hoidettiin tilaus, lähtötiedot, tarkastus ja arkitointi. Välillä tuntui, ettei kerinnyt muuta tekemäänkään kuin palvelemaan ulkopuolista. On sitä ruokittu paikallisia suunnittelutoimistoja, Saulila kertoo.

Ratkaisut pulpahtavat usein muulloin kuin työajalla.
Tehtaan omat suunnittelijat tekivät isoihin projekteihin kuten paperikone 8:n ja 9:n rakentamiseen pääasiassa apuprojekteja. Konesuunnittelusta oli yleensä projekteissa projektisihteerit, jotka olivat ainoastaan kyseisessä projektissa. Suunnittelijat ovat oma porukkansa, työ vaatii tietynlaisen tekijän.
- Suunnittelija joutuu ihmisten kanssa tekemisiin mutta siinä ei tarvi ketään komentaa ja vahtia - sellaisesta en olisi tykännyt. Olen vissiin vähän saamaton, Juhani naureskelee.

Suunnittelu on työtä, jota työaika ei katko.
- Kun kello näyttää työajan päättyneen, suunnittelu ei lopu. Sitä ei kone voi tehdä. Joskus kun joku ongelma jää vaivaamaan niin ratkaisu tulee vaikka lenkillä tai joskus yöllä herää siihen, että se on näin. Suunnittelu jää usein pyörimään päässä. Esimerkiksi automaatiota suunnitellessa ajatus jylläsi. Mietti, että toi ehto ei ole edes mahdollinen mutta sitten se vaikka siellä lenkillä ratkesi. Nykyhallitus kertoo, että työaikaa pitää lisätä. Mutta me oltiin sikäli korvaamattomia, että lomaan mennessäkin pyrittiin tekemään pöytä tyhjäksi eikä jätetty työtä kaverille. Jokaisella oli omat tonttinsa. Ei lomat olleet sellaisia lomia kuin muilla, piti tehdä hiton pitkää päivää ennen kuin pääsi lomalle, jos oli jonkun urakan luvannut tehdä.

Juhani Saulilan mielestä yhtiö oli ainakin aikoinaan hyvä työnantaja, mutta viime vuosien vähennykset jättävät pahan maun suuhun.
  
Koulut vaihtuivat

Sähköammattilainen Juhani Saulila on Koppelinnotkon poikia, vuosimallia 1944. Hän ehti kuluttaa yhden jos toisenkin kuusaalaiskoulun pulpetteja. Juhani kävi kansakoulun ensimmäisen luokan vanhaa Niinivaaran koulua tehtaan portin luona ja toisen Mäkikoulussa, siis nykyisessä kotiseututalossa.
- Meidän luokka oli sen koulun viimeiset oppilaat vuonna -52. Seuraavana vuonna valmistui Kymintehtaan kansakoulu, jota kävin kaksi vuotta ennen kuin pääsin yhteiskouluun.

Nikkariverstaan rakennus oli yhteiskouluna Juhanin aikana.
Ensimmäinen luokka yhteiskoulua käytiin Nikkariverstaana tunnetussa rakennuksessa, toinen myöhemmin Toimelaksi muutetussa koulutalossa Marskinkadulla. Seuraavana vuonna, 1957, valmistui Kuusankosken yhteiskoulun uusi rakennus Valtakadulle. Tällä kertaa Saulilan Juhani olikin koulun ensimmäisiä oppilaita. Mutta kun kaikki kaverit olivat lähteneet kansalaiskouluun, Juhanikin halusi tuttuun porukkaan.
- Yhteiskoulussa kynä katkesi, kun kaverit sanoivat kerran kesällä menevänsä huomenna ammattikoulun pääsykokeisiin. Kysyin miten sinne mennään ja pojat neuvoivat päivän mittaisiin kokeisiin. Sanoin, että jos pääsen sähkölle, koneelle tai paperille, menen ammattikouluun. Jos kaduttaisi, ehtisin vielä jatkamaan yhteiskouluun. Mutta pääsin, ja siitä alkoi sähkömiehen ura, Saulila tiivistää.

Jälleen Saulila kuului ykkösryhmään.
- Silloin Kymin ammattikouluun perustettiin ensimmäinen sähköluokka. Ammattiopintojen kautta  opiskeluun tuli mielekkyyttä. Tiesi, mitä varten opiskelee.

Ammatikoulussa olisi ollut tarjolla puulinjakin. Kuva Kymiyhtiöbn korttisarjasta.
Siihen aikaan ammattikouluun pääsy tarkoitti varmaa työpaikkaa yhtiöllä. Sähkölinja oli kolmivuotinen samoin kuin konelinja. Paperilinja oli yksivuotinen, puuseppä- ja sellulinja kaksivuotiset. Tunteja sähköopiskelijoilla oli muillakin linjoilla. Sähköpuolen opettajia olivat sähköaineissa alkuun Leevi Tolvanen ja myöhemmin Harri Pousi sekä sähkötyönopettajana Eero Nurhonen.

- Ensimmäinen vuosi oli oikeastaan metallitöitä. Oltiin osa jaksoa putki-peltipajassa, osa viilaamossa, osa hitsaamossa ja osa koneistamossa, jotka kaikki olivat koulun tiloissa. Vasta kolmannella luokalla lähdettiin koulun ulkopuolelle. Oltiin vanhassa virkamiestalossa tekemässä jännitteen vaihtoa. Yleisesti Kuusankoskella ja Kymillä oli 1950-luvulla asteettain käytössä 220 voltin sähköverkot, jotka sitten vaihdettiin 380 voltin verkoiksi. Eli 127 voltin sähkölamput ja -laitteet vaihtuivat 220-volttisiksi. Mitä suuremmalla jännitteellä toimitaan, sitä pienemmät häviöt eikä sähköjohdot lämpene silloin niin paljon, Saulila selittää.

Vappu oli Kymin ammattikoulussa valmistujaisten ajankohta. Juhani Saulila sai päästötodistuksen vappuna -62 mutta oli silloin vielä alle 18-vuotias - syntymäpäivä oli vasta heinäkuussa. Hän ei olisi saanut koskeakaan sähkö- ja jännitetöihin sen ikäisenä.
- Mutta kun minulla oli niin vähän aikaa 18 vuoden ikään, pääsin Kymiyhtiön sähköverstaalle. Olin heinäkuun loppuun asti oppilas ja sen jälkeen titteliksi tuli sähköasentaja.

Ura alkoi uimarannalta

Kesä -57 on jäänyt mieleen erikoisena aikana. Juhani oli 13-vuotiaana uinninvalvojana Sääksniemessä.  Aika nuori siihen hommaan...
- Pääsin sinne, koska asuin Sääksniemessä kesät. Kotona käskettiin käydä välillä ilmoittautumassa, että tiedettiin minun olevan hengissä. Koppelinnotkontiellä hinkkasin polkupyörällä menemään ja äiti tuli mattojen kanssa vastaan mattopesulle menossa, ja minä huusin jo sadan metrin päästä:"Saanko mennä uimaan?" "Mistäs sie nyt tulet?" "Uimasta, tulin vaan ilmoittautumaan."

Sääksniemessä oli liikunnanopiskelijat uimavalvojina. Heidän piti auskultoida kesällä ja hommata itselleen sijainen.
- Muistaakseni Arangon Miikka oli uimavalvojana ja meni vuorollaan sosiaaliosastolle Vallealalle sanomaan, että hänen pitäisi lähteä opiskelemaan. Sijaisekseen hän ehdotti: "Voisikohan se poika olla, kun se on aina siellä rannassa." Minut otettiin, olen työurani aikana täyttänyt 13 vuotta, Juhani leveilee.

Juhani otti rannassa vastaan harrastusuinteja.
- En muista, puhuttiinko hengenpelastuksesta kanssani, mutta olin kyllä varautunut sukeltamaan, jos jotain olisi sattunut. Olihan uimamaisterin paperit hankittuna. Silloin kaikki rannalla luuhaajat suorittivat ensin kandin ja sitten maisterin tutkinnon. Promootiossa oli kesäisin kymmeniä todistuksen ja paju- tai tammenlehväseppeleen saajia. Palkkarahoilla ostin ensimmäisen kamerani, Kodak-merkkisen paljekameran. Se on tallessa vieläkin.

Varuskunta oli lähellä, ja Sääksniemeä käyttivät myös sotilaat.
- Kerran metsän kautta rymisteli rantaan komppania Kouvolasta. Vetäydyin koppiin mutta ovelle tuli joku kapitulantti ja ilmoitti, että heillä on tarkoitus uida kansanuinti. "Missä on uinninvalvoja?" Vastasin että minä olen. "Missä täällä on pelastusvene?" Vastasin ettei täällä ole. "Missä on pelastusrengas?" Ei ollut. "Mitä täällä on?" Kerroin, että ensiapulaukku ja Evenkeinu. Sotilas katseli vähän aikaa koppiin ja sanoi sitten: "Siitä huolimatta - me uimme."

Evenkeinu oli paarit, jossa oli A-jalka, joka teki siitä keinun. Hukkumassa ollut uhri köytettiin Evenkeinuun mahalleen ja keinutettiin ylös alas. Sellaista ei kyllä tarvittu Juhanin Sääksniemen-kesänä. Juhani meni komppanian vieraillessa kurkkimaan, mitä tapahtuu. Joukkueenjohtaja kysyi, ketkä ovat hyviä uimaan ja muutama ilmoittautui. Sitten hän kysyi, ketkä eivät osaa uida ja pani hyvät uimarit opettamaan uimataidottomia.
- Eivät he menneet hyvälle hiekkarannalle vaan siihen lahteen, jossa oli kaikenlaista hakoa ja risua. Pari uimataidotonta oppi uimaan sillä kertaa, Saulila naureskelee.

Juhani Saulila, Pirunsaaren silta ja pääkonttori

Löylykauhoja satavitosina

Satavitosista Juhani Saulila sanoo ensin, ettei hän niitä tehnyt mutta muistaa kotoa kahvimyllyn, joka voisi olla yhtiössä tehty. Lukkoseppä-isoisä on tainnut tehdä tehtaalla jopa työkaluja. Sitten Juhani muistaa löylykauhat.
- Taisi olla joulun alla silloin 60-luvulla sähköverstaalla kun niitä tehtiin. Meillä oli siellä oma sorvari. Löylykauhat tehtiin silviisii, että leikattiin kuparilevy ohjeen mukaan. Siellä oli muotti, jonka sorvari laittoi sorviin ja painoi työkalulla. Kun se oli oikeankokoinen, se päärmäsikin kauhan. Varteen laitetulla isolla kuulalaakerin kuulalla hakattiin kauhaan se röpötys. Meidän oma hitsari juotti siihen varren kiinni, ja puuseppäverstaalta toimitettiin kahvat mainoslauseella ''VAKUUTUKSET FENNIASTA''. Niitä tehtiin useita.

Saulilalla on satavitoskaskukin.
- Työntekijä asui tehtaanportin lähellä ja vei usein kottikärryillä polttopuita puretuista romulavoista työpäivän päätteeksi kotiin. Viimeisenä työpäivänään hän meni moikkaamaan porttivahtia, jonka kanssa ei ollut kovin hyvissä väleissä. Porttivahti tuumasi, että nyt se loppuu tuo polttopuun varastaminenkin. Siihen tuore eläkeläinen:"Niin, onhan sitä polttopuuta viety mutta et tiedäkään kuinka monet kottikärryt olen vienyt."

Kymiläisten tarinat kirjana

Min Kuusas -blogin tehdashaastattelut on nyt koottu kirjaksi. Näiden kansien välissä viitisenkymmentä entistä kymiyhtiöläistä kertoo työstää...