Jouko Kääriäinen, viilaajasta palopäälliköksi

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Mistä näitä selkeäsanaisia yhtiöläisiä oikein riittää? Jälleen yksi aivan muun kuin puhetaidon koulutuksen saanut mies istuu Tuomon Luomun kahvilapöydässä ja kertoo vaiheistaan yhtiöllä niin sujuvasti ja elävästi, että varsinaisilla puheammattilaisilla olisi opittavaa. Jouko Kääriäinen teki työuransa Voikkaalla, ja se olikin mielenkiintoinen ura. Vapaa-ajalla alkaneesta harrastuksesta tuli lopulta ammatti, viilaajana aloittanut nuorukainen löysi itsensä aikamiehenä Voikkaan tehdaspalokunnan palopäällikön kokopäiväpestistä.

Kääriäisen työt Kymiyhtiössä alkoivat sitä luonnollisinta tietä, yhtiön ammattikoulun kautta. Eri vaihtoehdoista hän valitsi koulussa konepajapuolen, jossa oli pisimmät opinnot samoin kuin sähköpuolellakin. Koulutus kesti kolme vuotta.
- Siinä oli vanhempia ihmisiä minua neuvomassa, että jos en paperipuolelle menisikään. Siihen aikaan paperimiehellä oli vuorotyö ja pienempi palkka kuin metallimiehillä. Sehän on vuosien myötä kääntynyt päälaelleen, mutta olen tyytyväinen ratkaisuuni, Kääriäinen linjaa jämerällä äänellään.

Konepajalinjalla opiskeltiin fysiikkaa, kemiaa, matematiikkaa, konepaja-oppia ja piirustusta teoriapuolella ja lisäksi kädentaitoja. Ammattikoulun viilaamossa, koneistamossa, putki- ja levypuolella ja hitsaamossa harjoiteltiin ja kolmantena vuonna erikoistuttiin. Joukolle tuli viilaus ja koneasennus erikoistumisaloiksi. Harjoitusjaksot suoritettiin tehtaalla oppisopimustyyliin.
- Tehtaalla oltiin koneviilarin kaverina, vanhemman ammattimiehen pakinkantajana.  Sitä kautta päästiin tekemään työtä itsenäisesti. Voikkaalla oli hyvä tyyli itsenäistää tulokkaat, siellä nuoret miehet pantiin vuoroviilaajiksi. Kun oli saatu peruskoulutus kahdenkympin korvilla, joutui vuorotyössä yksin vastaamaan paperitehtaan hiomon tai kuorimon lähes kunnossapitotoimista. Siinä tuli itseluottamusta. Voikkaalla oli siihen aikaan metallivalimo, ja sielläkin oli kahden viikon oppijakso. Se oli hienoa aikaa, Kääriäinen sanoo.

Viat muistiin

Konekorjaamon vuoroviilaajana pääsi kokemaan yllättäviä tilanteita. Voikkaan hiomolla oli puuhiomo ja ketjukuljetin, jossa oli kahdeksan ketjua rinnakkain pöydän päällä. Puut kulkivat pyörivien ketjujen päällä. Hiomakoneita oli kaksikymmentä, ja miehet mättivät puita ketjuilta hiomakoneiden pystyuuneihin. Niissä puu painettiin pikku hiljaa hiomakiveä vasten, ja siitä tuli hioketta.
- Ensimmäisen yövuoroni aikana tuli hälytys ns. pöllivinttiin, jossa hiomon kuljettimet oli. Ketjut oli menneet poikki ja pöytä oli aivan tyhjä, ei ketjun ketjua, ne kahdeksan oli vetopäässä kasassa. Kiertävä ammattimies kävi jelppaamassa hankalissa tilanteissa, Kaipisen Jaska nimeltään. Hän käski minun hakea konekorjaamon varastosta ketjuihin liitoslenkit. Kun tulin takaisin, ketjut oli vedetty pöydälle paikoilleen, minä pujotin jatkolenkit ketjuihin, lämmitin ne hitsauskaasupillillä ja löin kasaan. Homma oli valmis. Monessa paikassa tehtaalla oli kavereita, jotka olivat olleet töissä vuosikymmeniä - heistä oli mahtava apu. Yhdessähän siellä töitä tehtiin, Kääriäinen kuvailee.

Jos ei vuorosähkömiehen tai vuoromittarimiehen avulla hätätilanteissa asia ratkennut, paikalle saattoi soittaa alueen korjausmestarin.
- Tietysti paperitehtaan vuoromestarien kanssa tehtiin yhteistyötä. Mutta korjaustöiden välissä tehtiin rutiinitöitäkin. Paperikoneen kuivatusosalla oli kuivatussylinterin höyryboksit, joista höyry meni sylinteriin sisään, niiden tiivisteitä piti esimerkiksi kiristää. Kierroksella tehtaalla piti tehdä huomioita ja panna epäkohdat kuntoon. Vuoroviilaajalla oli korjausvihko, johon merkittiin tehdyt isommat korjaukset ja huomatut viat. Vihko toimitettiin aamuvuoron aikana korjausmestareille, jotka poimivat sieltä heitä koskevat tiedot. Ja palokuntalaisena tuli opiskeltua palokunnan kilpailutehtäväkirjoja, palolakia ja asetusta, jos aamuyöstä jäi joskus aikaa, Jouko kertoo työpäivänsä kulusta.

Jouko Kääriäinen ja Kymin tehdaspalokunnan vanha paloasema

Aikana jolloin ei ollut henkilöhakulaitteita, vuoroviilaajan tavoittamista helpotti konekorjaamolla oleva vuoroviilarin taulu, josta näki missä hän oli työssä.
- Siinä oli kaikki tehtaan osastot. Jos vuoroviilari hälytettiin jollekin osastolle, hänen piti laittaa tauluun nappikyseisen osaston kohdalle, että on esimerkiksi paperikoneella 11. Monta kertaa ne soittivat vuoromestarille ja kysyivät missä päin koneella vuoroviilari on, että osataan hakea seuraavaan kohteeseen auttamaan, Kääriäinen kuvailee aikaa ennen paikannuslaitteita.

Tehdas tuli tutuksi

 Konekorjaamon koko työntekijämäärä oli 250-300 miestä. Niin, nimenomaan miestä.
- Siihen aikaan Voikkaalla oli aika paljon työntekijöitä. Korjaamoon kuului koko tehtaan kunnossapidon väki. Kuorimosta siihen kun paperi lähti varastosta maailmanmarkkinoille - se koko prosessi kuului kunnossapidon hoidettavaksi. Että paperia tuli ja se lähti mahdollisimman nopeasti tilaajalle.

Tällaisissa oloissa vuoroviilaaja Kääriäinen pääsi tutustumaan lähes koko tehtaaseen.
- Ainoa, mikä ei kuulunut meille, oli höyryvoimalaitos. Se oli hyvä oppiaika, oppi tuntemaan tehtaan.

Korjattavaa ja huollettavaa riitti paperikoneilla, vastaan tuli mitä erilaisimpia tehtäviä. Mieleen on jäänyt PK 17:n  puristinosan huovanjohtotelan laakerin rikkoontumisen aiheuttama työ.
- Vuoromestari lähti soittamaan korjausmestaria paikalle, mutta siinä tuli aloitettua vaurioituneen telan irtiotto, kun tiesi systeemin. Valmistelu oli aika pitkällä, kun ulkopuolelta hälytetty porukka tuli töihin. Korjausmestari antoi tunnustuksen hyvin aloitetusta työstä. Siitä sitten vuoroviilari vapautettiin tekemään muita "tulipalotöitä". Tyypillisiä kiireellisiä töitä teetti massan annostelijan tukkeutuminen, vesiletkujen korjaukset ja muut pienemmät korjaukset joita yksi mies pystyi tekemään. Oli aika henkilökohtainen juttu, kuka teki pienempiä kuka isompia korjauksia, mutta vuoroviilaajat olivat pääasiassa aktiivista henkilöstöä, hyvää porukkaa. Vuosia myöhemmin vuoroviilaajan tehtävät vakinaistettiin, eli samat miehet olivat ko. tehtävässä vuodesta toiseen, eikä heitä vaihdettu kahden vuoden välein.

Ammattikoulun jälkeen oltiin siis harjoittelijoita, vanhemman ammattimiehen kanssa viilarioppilaina kaksi kolme vuotta. Sen jälkeen tuli vuoroviilaustehtävien kausi.
- Siinä armeijan jälkeen yli kaksikymppisenä oltiin jo jonkinlaisia ammattimiehiä, oli kerinnyt olla paperitehtaalla erilaisissa töissä.

Ennakointi säästää tuotantokatkoksilta

Vuoroviilarina Jouko Kääriäinen joutui tekemään yksin monennäköistä työtehtävää eri puolilla tehdasta pumppujen akseliston vaihdosta lähtien. Se toi omat vaaransa.
- Näin jälkeenpäin ajatellen piti olla tarkkana, kun teki töitä pyörivien koneiden vieressä. Kukaan ei olisi kaivannut moneen tuntiin, jos jotain olisi käynyt. Parhaassa tapauksessa vasta seuraavaan vuoroon tuleva mies olisi ruvennut etsimään. Pesuseisokkien aikana kaavarin terien vaihdot - kaavarilla pidetään telat puhtaina - olivat myös tarkkuutta vaativa tehtävä.

Itse korjaushommissa ei juurikaan painanut se tietoisuus, että tuotanto on poikki ja rahantulo firmalle samoin. Mutta myöhemmin korjausmestarina Jouko Kääriäinen sai kyllä tuntea nahoissaan, että tuotanto on poikki.
- Siinä piti tasapainoilla käyttöinsinöörien ja tuotantopäälliköiden antamat paineet niskassa. Asiat piti hoitaa ennakkoon, ettei syntynyt katkoksia vaan seisokit olivat suunniteltuja ja hallittuja. Korjausmestari tunsi sisimmässään, että työt eivät ole menneet hyvin, jos pääsi tulemaan yllättävä vahinko paperikoneen käyttölaitteissa, Jouko Kääriäinen kuvailee.

Palopäällikön katse löytää sammutusvälineitä hylätyltäkin asemalta.

Ennakkohuoltoon kiinnitettiin paljon huomiota. Telojen laakerit tärinämitattiin ja kuunneltiin, samoin pumppujen ja kaikkien pyörivien koneenosien laakerit.
- Alkavan vian havaitsee kyllä hyvin ja osaa ruveta ennakkoon varautumaan, että tämä pyörii ehkä viikon verran. Että jos viikon sisään tulee seisokki, korjataan tämä sen aikana. Yleensä havainnot pitivät täysin paikkansa, vika löytyi, kun osat vaihdettiin.

Kääriäinen hämmästyttää maallikon kertomalla, miten laakeriviat havaittiin.
- Otettiin 10-15 millin paksuinen ja 400 millin pituinen keppi, se työnnettiin koneen laakeripesän päälle, missä laakeri pyöri ja toinen pää korvaan. Sillä koneviilarit tai korjausmestarit kuuntelivat pyörivän laakerin antamaa ääntä. Jos laakerissa oli vikaa, sen kuuli hyvin. Äänen perusteella pystyi ennustamaan alkavan laakerivaurion vakavuuden.

Myöhemmin tulivat tärinänmittauslaitteet. Koneiden laakeripesiin oli kiinnitetty anturit, joihin värähtelymittari yhdistettiin, siitä näki laakerin kunnon erittäin luotettavasti. Vielä vuosia eteenpäin niin tehtaalle tuli ennakkohuoltoyksikkö, jossa oli viitsen miestä. He kiersivät jatkuvasti paperikoneita, pystyivät ennakkoon arvioimaan, että nyt on värähtelytaso lähtenyt nousemaan ja pitää ruveta jotain tekemään. Tänä päivänä saattaa koneissa itsessään olla laitteet, jotka näyttää viat kunnossapidon toimistossa olevalle tietokoneen päätteelle, Kääriäinen arvelee.

Jouko sai kipinän

Jouko Kääriäisen veti mukaan palokuntatoimintaan työkaveri vuonna 1965.
- Konekorjaamon porukassa oli paljon palomiehiä. Joukkueenjohtaja Purasen Erkki, lapsuudesta asti tuttu, puhui minut ympäri. Kävin ensimmäisen palomestarin Lukan Antin luona, hän otti vastaan ilmoittautumisia. Siihen aikaan palokunnan miesluku oli täynnä ja joutui kuukaudeen varttumaan, koska menijöitä oli enemmän kuin voitiin ottaa. Palokunnan vahvuus oli Voikkaalla silloin 69, Kymillä saman verran, Jouko muistelee.

Kilpailutoiminta kiehtoi Jouko Kääriäistä palokuntatoiminnassa varmaan eniten. Siinä nuoren miehen toimintatarmo tuli tyydytettyä sekä käytännön tehtävissä että tietojen kartuttamisesssa.
- Kotioloissa sai aika paljon lukea paloalaa, jotta pärjäsi kilpailuissa. Ilman palokuntakilpailuja ei varmaan kukaan lukisi niin paljon lakeja ja asetuksia kuin Voikkaan pojat vapaaehtoisesti luki, kaikkea mikä paloalaan liittyi moottoritekniikoista lähtien, Jouko uskoo.

Kilpailut otettiin palokunnassa todella vakavasti, niihin valmistauduttiin kaiken vuotta. Palokunnan sisällä pidettiin yhdet tai kahdet kokeet, joissa piti saada tietty pistemäärä. Kuusi - kahdeksan parasta pääsi kilpailuryhmään, ja palokunnan oman kilpailun voittanut palkittiin vappuaamuna palokunnan perinteisen marssitapahtuman yhteydessä.
- Minulle kävi erikoisesti, että kun vuonna -65 liityin palokuntaan, pääsin heti kilpailuryhmään, ja sinä vuonna Voikkaa voitti ensimmäistä kertaa Jehumaljan.

Kääriäinen kehuu eri ammattiosaajien tiimityötä.

Paloalan kilpailuissa myös pärjättiin. Voikkaalaiset saivat arvostetun palokuntien Jehumaljakilpailun voiton neljä kertaa Kääriäisen palouran aikana.

Kun Jouko Kääriäinen huomasi pärjäävänsä palokuntakilpailujen teoriamateriaalin ja matematiikan parissa hyvin, hän päätti hankkia lisää koulutusta, pyrki Lappeenrannan teknilliseen oppilaitokseen ja pääsi, ja valmistui kolmen vuoden kuluttua konstruktiotekniikan oppisuunnalta teknikoksi.
- Muuallakin oli työpaikkoja tarjolla, mutta Voikkaalle ne otti minut takaisin. Siinä oli hiomon ylimestarilla ja palopäälliköllä Elorannan Eskolla suuri merkitys. Hän totesi, että jos ei tuota miestä nyt lasketa maailmalle, saadaan se tänne palokuntaankin. Esko kävi puhumassa tehdaspalvelun johtajalle Allan Aallolle asiasta, ja hänen myötävaikutuksellaan pääsin Voikkaan tehtaan konekorjaamolle työnjohtotehtäviin. Ihan tyytyväinen olen, että Voikkaan korjauspajalle pääsin ja tehdaspalokuntaan tietenkin. Olin muuten Voikkaan tehtaalla opiskeluaikana myös harjoittelijana kesäisin verstaalla ja palokuntahommissa samalla mukana.

Koulun jälkeen Jouko Kääriäinen pääsi siis Voikkaalle kunnossapitoon työnsuunnittelijaksi.  Sitten hän siirtyi vastaamaan paperikoneiden 16, 17, 12, 15 ja 14 korjauksista - pian 12 ja 15 lakkautettiin. Tässä tehtävässä hän oli useamman vuoden, kunnes PK 18:n korjausmestari jäi eläkkeelle.
- Tuli komennus siirtyä sen korjausryhmän vetäjäksi. Siinä oli tärkeää ennakointi, pidettiin konekortistoja yllä. Se oli monipuolinen työ, jota tehtiin yhdessä tuotantopuolen kanssa samoin kuin automaatio-, sähkö- ja muun kunnossapitopuolen kanssa. Jos koneeseen ilmaantui oireita, vikaa lähdettiin etsimään yhdessä tämän neljän hengen porukan kanssa. Joskushan esimerkiksi hydrauliikan venttiilivika ei korjaantunut vaihtamalla venttiili, vaan vika saattoi olla venttiilliä ohjaavassa automaatio- tai tietokonejärjestelmässä. Siksi tarvittiin monenlaista osaajaa paikallistamaan vikaa.

Myöhemmin paperikoneiden tietotekniikan lisääntyessä tehtäviin tulivat mukaan tietotekniikkaa hallitsevat prosessitietokonemiehet. Heillä oli hallinnassa tietokoneella ohjattu paperikoneen prosessi, ja heiltä sai usein vinkin siitä missä vika oli.
- Tietotekniikan osaajan Kaipisen Joukon kanssa hyvässä yhteistyössä moni ongelma saatiin hyvin nopeasti hoidettua, Kääriäinen kuvailee.

Paloalan koulutusta sai hyvin

Voikkaan tehdaspalokunta piti harjoituksia ympäri vuoden kerran viikossa. Kilpailujoukkueella oli myös kerran viikossa oma harjoituksensa, ja kilpailukauden lähestyessä harjoituksia saattoi olla kaksi kolme kertaa viikossa - sekä kalusto- että tietopohjaisia.
- Kilpailuporukka pänttäsi paljon sellaisia asioita, jotka kuuluvat erikoismiehille. Esimerkiksi liekinvalvontalaitteen toimintaperiaate nestekaasujääkaapissa tuli opeteltua sekä paljon muuta erikoistietoa. Ja sitten niitä ei kysyttykään Jehumaljakilpailussa. Mutta olihan ne palokuntatyössä erittäin hyvä tietää, Kääriäinen tuumii.

Sammutustyön teoriaa kuunnellessa tajuaa, miten tarkaan kaikki on analysoitu etukäteen. Pumppujen tuotto, vesisuihkujen pituudet tai paineilmalaitteiden ilman riittävyys on mitattu matemaattisesti.
- Siellä käytettiin laskukaavoja, tosin ei niitä kaavoja tainnut kymmentä enempää olla. Ei niitä sammutustehtävässä tarvita, mutta kun tietää mikä on pumpun paine - sen näkee mittarista - ja tietää suihkuputken halkaisijan, niin tietää paljonko vettä tulee ja kuinka pitkällä kaarella se lentää, sen johtaa siitä nopeasti. Tositilanteissa tietojen pitää olla alitajunnassa, ei siinä enää mietitä. Tai kilpailuissa sisätilasammutus: siinä pitää tietää, millä pienimmällä vesimäärällä palo sisätilassa saadaan sammumaan. Suihkuputkesta vesi tulee mahdollisimman hienona sumuna palokohteeseen ja höyrystyy nopeasti, silloin vesivahingot jäävät pieniksi, Kääriäinen kuvailee.

Otaniemessä Palo-opistolla Jouko Kääriäinen sai kuuden viikon kurssilla teollisuuspalopäällikkökoulutusta vuonna -71.
- Siellä oli helppoa, kun oli kilpailuihin valmistautuessa ottanut selvää kaikesta teoriapuolesta jo aikaisemmin. Se oli kyllä mielenkiintoinen jakso, Saksan Erkki oli pätevä opistonjohtaja kurssillamme.

Täydennyskoulutusta Kääriäinen sai jatkuvasti lisää. 40 vuoden palokuntauralla kursseja kertyi yhteensä toista vuotta. Kuopioon siirtynyt Pelastusoppilaitos tarjosi kahden viikon "kertauskursseja". Kuopiossa Jouko sai myös päätoimisen teollisuuspalopäällikön koulutuksen, neljä viikkoa ja jatkokurssi kaksi viikkoa.
- Yhteiskunta ja yritys pitivät huolen siitä, että koulutustaso oli suhteellisen hyvä, Kääriäinen kiittelee.

Palokunnassa edettiin uralla tarkan järjestyksen mukaisesti.
- Se oli pitkälle miesten omien kykyjen varassa, palokunta on siinä mielessä demokraattinen laitos. Piti pärjätä kilpailujoukkueessa hyvin ja osoittaa näin ammattitaitonsa, jolloin pääsi etenemään. Esimiehillä ei ollut suosikkijärjestelmää, jolla joku olisi sivusta nostettu ylempään asemaan. Ei siitä  mitään olisi tullut. Jollei vapaaehtoinen toiminta perustu reiluun ja rehelliseen meinikiin, miehet lähtevät, Jouko Kääriäinen määrittelee.

Päätoimiseksi palopäälliköksi piti houkutella

Kääriäinen itse eteni palokunnassa ensin joukkueenjohtajaksi vuonna -74.
- Esko Elorannan lähtiessä eläkkeelle pääsin kolmanneksi palomestariksi. Lukan Antin, Kalson Martin ja Lautamatin Eskon siirtyessä eläkkeelle vuosia myöhemmin etenin pikku hiljaa toiseksi ja ensimmäiseksi palomestariksi.

Palopäälliköksi siirtymiseen liittyi organisaatiomuutos.
- Kuusiston Timo oli siihen aikaan sekä Kymin että Voikkaan palopäällikkö. Kun Voikkaan tehdas siirtyi Kaukas-ryhmään, niin Kokon Martti oli suojelupäällikkönä ja rupesi toimimaan siihen suuntaan, että Voikkaalle oli saatava oma palopäällikkö, koska kuulutaan eri firmaan. Olin siinä vähän aikaa sivutoimisena, mutta sitten minut haluttiin päätoimiseksi.

Päätoimisuus ei ollut ihan itsestään selvä juttu edes näin palotoimesta innostuneelle. Piti miettiä mm. palkkapolitiikkaa ja sitä miten raaski jättää kunnossapidon mielenkiintoiset työt.
- Neljän paperikoneen korjausvastuu teetti paljon ylitöitä ja juhlapyhätöitä, ja palopuolelle siirtyminen olisi tiennyt mittavia vuosiansion menetyksiä. Mutta tehtaan johtaja, Asunmaan Pertti, ratkaisi niin, että ero huomioitiin palkassa. Siihen aikaan Mansikkamäen Olli oli kunnossapitopäällikkönä ja houkutteli jäämään kunnossapitoon töihin, mutta ehkä tein oikean ratkaisun, kun siirryin suojeluosaston puolelle, Kääriäinen pohtii.

Uudessa tehtävässä  Kääriäinen sanoo huomanneensa yhtäkkiä, että vapaa-aikaa jäi enemmän. Kun ennen oli suunnitellut tekevänsä jonkin paloalan homman viikonvaihteessa, niin nyt sen saikin tehdä työajalla.

Mitä palopäällikkö tekee, kun missään ei pala?
- Se on sikäli erikoinen homma, että pitää tehdä itsensä mahdollisimman tarpeettomaksi. Ensimmäinen tehtävä on huolehtia, ettei missään pala eikä onnettomuuksia pääse tapahtumaan. Ennakoiva palosuojelu on tärkeintä. Palokunnan kaluston hoito ja kehittäminen ovat erittäin tärkeitä tehtäviä, niissä hyvät ja osaavat kalustonhoitajat olivat kullanarvoisia miehiä.

Kääriäinen puhui palokunnalle kuntosalin.

Töitä teettivät myös automaattisten paloilmoituslaitteiden ja  sammutuslaitteiden kunnossapito, käsisammuttimien kunnossapito ja huolto sekä erityisesti tehtaan tulitöihin liittyvä koulutus ja tulitöiden valvonta. Silloin 90-luvun alussa aloitettiin mittava koulutustyö, jossa 300-400 Voikkaan tehtaan työntekijää sai päivän mittaisen tulityökurssituksen. Voikkaan paperitehtaan tulityökursseilla koulutettiin oman henkilökunnan lisäksi myös ulkopuolisten yritysten henkilökuntaa.
- Arvioisin, että meidän järjestämillä tulityökursseilla sai tulityökoulutuksen yli 2800 henkilöä.

Palopäällikkönä Jouko Kääriäinen ei halunnut työhuonettaan Voikkaan paloasemalle, vaikka esimies ehdottikin sitä. Siellä hän olisi ollut syrjässä tehtaan toiminnasta.
- Piti olla toimivassa ympäristössä rakennuspuolella, eli Kuusiston Timon vanhassa toimistossa oli paikkani. Siinä pysyi selvillä tehtaan asioista. Tunsin tuotantopuolen ja pystyin painottamaan oikeisiin asioihin myös paloturvallisuuden kannalta. Yhteistyöllä asiat sai menemään kohtuullisen hyvin eteenpäin, joskin välillä joutui käyttämään diplomatiaa. Vuosi vuodelta työturvallisuus ja paloturvallisuus meni eteenpäin.

Tulipaloista ja hälytyksistä pidettiin tarkasti kirjaa. Kun hälytys tuli, se meni hätäkeskukseen ja tämä hälytti palokunnan. Lähtiessään liikkeelle palokunta ilmoitti mikä yksikkö lähti paloasemalta, ja kun tultiin palo- tai onnettomuuskohteisiin, tehtiin hätäkeskukseen ilmoitus. Toimintavalmiusajat kirjattiin ylös - ne kertovat miten kauan palokunnalta kuluu hälytyksestä siihen, kun ensimmäinen pelastusyksikkö on toimintavalmiina kohteessa.
-  Voikkaan TPK:n ensimmäisen paloauton toimintavalmiusaika oli siinä viiden minuutin kantturoissa, ja päivystävä palomestari oli palopaikalla noin neljässä minuutissa, Jouko kertoo.

Palokuntalaisena joutuu kokemaan kaikenlaista. Pahimpia paikkoja Kääriäisen mielestä oli Kuusaanniemen kuljetinpalo vuonna -93.
- Santatiellä palomestariaikanani oli myös paha tilanne, siellä oli häkään menehtyneitä ihmisiä. Sammutustyöntekijät olivat vaarassa, sisätiloissa olisi voinut käydä äkkisyttyminen. Kun myöhemmin palopäällikkönä seurasin ja ohjasin savusukeltajien toimintaa, työturvallisuus korostui kaikessa.

Käskyt selkäytimestä

Voikkaan tehdaspalokunta vastasi alueellaan 90-luvun alkuun asti sammutus- ja pelastustyöstä, ja palokunnan päivystävä teollisuuspalomestari johti tilannetta. Siitä eteenpäin kaupungilla oli oma päätoiminen palokunta, joka otti vastuun. Päätoimisen palokunnan päivystävä palomestari johti toimintaa onnettomuuskohteissa.

Voikkaalla sattui 90-luvun loppupuolella suuren puurakenteisen talon tulipalo.
- Ns. Saalemin palossa loukkaantui kaksi Kouvolan palomiestä. He tekivät kattoon savutuuletusaukkoa mutta väärään paikkaan, eivät harjalle kuten olisi pitänyt vaan alas. Pellin alla kytenyt palo sai happea ja tapahtui palokaasuräjähdys, joka heitti molemmat miehet maahan. Kahden ja puolen metrin pudotuksessa toinen loukkaantui vähemmän, toinen enemmän. Liekit löivät  ikkunoista ulos, ja pojat oli liekkien alla. Siinä joutui tekemään nopeat ratkaisut suihkujen siirroista, että saatiin painettua tulet ikkunoista takaisin sisälle. Pystyttiin näin antamaan ensiapu ikkunoiden alla makaaville kavereille, jotka olivat vaarassa kärventyä. Oikean päätöksen teossa oli silloin kysymys sekunneista, Kääriäinen kertailee.

"Joskus koulutus pitää osata myydä hyvin."

Jouko Kääriäinen on miettinyt tilanteita jälkeenpäin jonkin verran.
- Jännä asia, että hätätilanteissa ei ehdi juuri miettiä mutta on kuitenkin heti selvää, miten käskytys lähtee käymään. Se täytyy tulla selkäytimestä, aikaa ei ole ylimääräisiin pohdintoihin. Kokemus ja tieto omien suihkumiesten sijainnista auttoi tuossakin edellä kuvatussa tilanteessa. Ei pahoja paikkoja ollut kuin yhden käden sormilla laskien. Niistä selvittiin hyvin, kun ei otettu turhia riskejä. Harjoittelu ja savusukeltajien hyvä fyysinen kunto olivat ratkaisevia asioita. Jotta pääsi savusukeltajaksi, piti saavuttaa määrätty fyysinen kuntotaso.

Kunnon ylläpito vaati välineitä. Kun savusukeltajilta alettiin vaatia kuntotestit, palopäällikkö Kääriäinen ryhtyi järjestämään.
- Ei auttanut muu kuin kävellä henkilöstöpäällikön, Martti Purmosen, pakeille ja kertoa, että pitäisi saada kuntosali. Purmonen sanoi että "hyvä juttu, nyt meillä on selkeä syy, miksi pitää saada  kuntosali laitetteineen". Siinä ei mennyt kauaa. Työntekijät ja liikunnasta vastaavat olivat miettineet jo aikaisemmin, että sellainen tarvitaan työntekijöiden lihaskunnon ylläpitämiseen, mutta sitä oli ollut vaikea perustella tehtaan johdolle. Sali saatiin myös Kymintehtaalle. Kymin työterveyden alakerrassa oli kyllä kuntosali, mutta siellä käyttöaika oli rajoitettu. Uusilla kuntosaleilla oli mahdollisuus pitää kunnostaan huolta päivittäin aamukuudesta iltaan 22:een.

Kriisiapua palokuntalaiset saivat ensimmäisen kerran kuljetinpalon jälkeen, ja se oli Jouko Kääriäisen mukaan silloin paikallaan. Sen jälkeen ei ollut niin pahoja tilanteita, että tätä apua olisi tarvittu. Aihe saa Kääriäisen muistelemaan pahaa kerrostalopaloa Lahdessa, ja hän tuntee tilanteen kulun niin tarkkaan kuin olisi itse ollut siinä mukana. Palossa kuoli nuori tyttö, joka joutui pudottautumaan kahdeksannen kerroksen parvekkeelta, kun koti oli tulessa. Muuallakin tapahtuneet katastrofit opettavat alan ihmistä ja vaativat kiinnittämään huomiota talojen rakenteisiin ja tiloihin, ja sammutusmenetelmiin.  Kuusaanniemen kuljetinpalon vaiheet ovat mielessä kuin palo olisi tapahtunut eilen. Palopäällikkönä Kääriäinen on tietysti tutustunut esimerkkitapauksiin tarkkaan luennoidessaan alasta, mutta maallikkoa yksityiskohtien tarkkuus hämmästyttää.
- Meillä pyrittiin määrätietoisesti tehostamaan suojelun tasoa siellä, missä oli kovia palokuormia. Apuna olivat sprinklerit ja paloilmoituslaitteet. Tietysti myös sammutuslaitteet, mutta siinä tasapainoillaan sen kanssa, mihin kannattaa satsata ja mihin ei. Kompromissin tekoa riskitekijöiden ja turvallisuuden kanssa se teollisuudessa on, ja vakuutusyhtiöt ovat siinä pitkälti mukana, Kääriäinen pohtii.

Aina työntekijät eivät innostu uusista turvamääräyksistä.
- Jos tehdään huono laki, sitä ei noudateta ollenkaan. Se pitää markkinoida oikein. Paloturvallisuutta markkinoitiin yhdessä työsuojelun kanssa, ja kyllä se piti saada erittäin mielenkiintoiseksi, jotta se meni läpi. Tulityökurssilla tätä ongelmaa ei ollut, ihmiset kiinnostuivat koska tarvitsivat tulityöluvan. Ja osasta kurssin käyneitä saatiin tulityövartijoita, jotka omista työpisteistään lähtivät tulityövalvojiksi, kun korjaustyössä tehtiin hitsauksia ja muita tulitöitä. Niitähän tehtiin paljon pölyisissä paikoissa ja vartiointia tarvittiin.

Kaupungin palokunta tarvitsikin tehdaspalokuntia

Kaupungille alettiin rakentaa omaa palolaitosta vuonna 1986. Silloin kaupunginpalopäälliköksi saatiin Lieksasta Yrjö Sarkasuo.
- Olin purkamassa hänen muuttokuormaansa, ja samalla Yrjö selvitti tulevan järjestelmän: tehdaspalokunnat pysyvät aitojen sisäpuolella ja he itse hoitavat kaupungin puolen ihan kokonaan. Kun palokunta sitten vuoden -90 alussa saatiin, sillä systeemillä mentiin puoli vuotta. Mutta kun vahinkoja rupesi käymään, palauduttiin pikku hiljaa siihen, että aina kun tuli tieto asuntopalosta, myös tehdaspalokunnat lähtivät palo- ja pelastustehtäviin kaupungin alueelle. Kymi TPK kaupungin eteläosiin, Voikkaan TPK Kuusankosken pohjoisosiin. Päätoimisella palokunnalla vahvuus oli esimies ja kolme palomiestä. Tämä vahvuus ei riittänyt vaan tarvittiin tehdaspalokunnat tueksi. Sitä vaati jo työturvallisuuskin, ja riskeihin nähden se oli pieni kuluerä, että tehdaspalokunnat hälytettiin etupainotteisesti tehtäviin. Mutta oli siinä alkuun vähän aikaa hyvin erikoinen tilanne, Kääriäinen päivittelee.

Kaupungin palokunnan henkilöstö ei voinut tuntea teollisuuden rakennuksia ja laitteita samalla tavoin kuin tehdaspalokuntalaiset.
- Päätoimisessa palokunnassa oli miehiä, joilla oli hyvin lyhyt palokuntaura takanaan. Hyvässä yhteistyössä, yhteisillä harjoituksilla ja koulutuksella uusi organisaatio alkoi luottaa myös tehdaspalokuntien rautaiseen ammattitaitoon. Ja kyllä siitä tulokaspalopäälliköstä tuli vuosien myötä teollisuuspalokuntien suosija, Jouko Kääräinen antaa tunnustusta.

Kun Yrjö Sarkasuo tuli Kuusankoskelle kaupunginpalopäälliköksi, hän päätti perustaa tänne VPK:n. Se perustettiin päätoimisen palokunnan tiloihin muttei oikein ottanut tulta.
- Kun VPK pääsi omiin tiloihinsa, siellä on nyt kymmenen vuoden jälkeen iskukykyinen porukka. Palokunta toimii Voikkaan paloasemalla, osa tehdaspalokunnan miehistä siirtyi sen riveihin, ja siellä on ammattitaitoa. Siellä on myös erittäin hyvä nuoriso-osasto, savusukeltajia ja sammutusmiehiä - yli parikymmentä miestä, Kääriäinen kehuu.

Voikkaan paloaseman yläkerrassa palokunnalla on koulutus- ja kuntotilat.
- Oikein hyvää sydämestä tekee, kun Voikkaan vanha paloasema on päässyt siihen käyttöön mihin se on suunniteltukin.

Palokunnan soihtumarssi on elänyt Voikkaallakin, jossa perinteisiin on kuulunut vappuaamun marssi. Kun palokunta alkoi pitää Voikkaan seuratalolla uudenvuodenaaton tansseja joskus 50-luvulla, se järjesti niiden alla ikään kuin mainosmarssin uudenvuodenaattona. Kun tanssien järjestäminen loppui, marssit kuitenkin jatkuivat, soihtujen kera. Nykyisin VPK jatkaa uudenvuoden marssiperinnettä. Hieno perinne, mutta Jouko Kääriäinen vähän moitiskelee niiden ajankohtia.
- Vappuaamuna klo 8 ja myöhemmin klo 9, ja uudenvuodenaattona marssille lähdettiin klo 18. Joskus kuulemma sai tehdä töitä että sai 30 miestä jalkeille niihin aikoihin. Palokunnan veteraaneille on annettava tunnustus: joka marssilla lähes täysilukuisina. Veteraaneja oli noin 15-20 miestä palomiesten lisäksi.

Jouko Kääriäinen ei ole eläkkeelle siirryttyään vuoden 2006 kevään jälkeen enää harrastanut palokunta-aatetta. Aika on kulunut suvun rakennusprojekteissa ja aikaisemmin oman pihan ja omakotitalon hoidossa. Nyt kerrostaloasukkaana hän on korvannut hyötyliikunnan kuntoilulla - tähänkin haastatteluun hän tuli vesiliikunnasta, ja kuntosalilla käydään useampi kerta viikossa. Polkupyöräily korvaa polttopuiden teon. Kielenopiskelu kansalaisopistossa pitää taitoa yllä, nuorena opittu asioiden pänttääminen ei lopu eläkkeelläkään.

Sherlock-näytös meni 50 sekunnissa

Elise Brandt, kuusankoskelaisen Studio 123:n tehonainen, on taas tehnyt ihmeitä. Hän väänsi yritykselleen Sherlock Holmes -elokuvan levityssopimuksen, ja tarjoukseen on nyt tarttunut noin 70 elokuvateatteria Suomessa. Kun liput tulivat myyntiin Helsingissä, Maximin salit myytiin loppuun kolmessa minuutissa, ja Orion pani vielä paremmaksi: yhdeksältä aamulla lipunmyynti sen saleihin avautui ja liput oli myyty 50 sekunnissa.

Elise kertoo olevansa hillitön Sherlock-fani. Ihastus käynnistyi Uusi Sherlock -sarjan tullessa ruutuun.
- Se on parasta tv-sarjaa ikinä, parhaiten kirjoitettu. Kuulin jostain, että sarjan erikoisosa, vuoteen 1895 sijoitettu, esitetään myös joissain teattereissa Britanniassa. Rupesin ahdistelemaan BBC:tä, että myös kans, Suomi kans! Elise kuvailee sähäkkään  tyyliinsä.

Ruinaaminen tapahtui useiden sähköpostien välityksellä, mutta BBC:ltä ei vastattu pitkiin aikoihin. Elise ajatteli, että viestit ovat hukkuneet roskaposteihin, koska aikaisemmatkaan kokemukset kyseisen yhtiön kanssa asioimisesta eivät olleet rohkaisevia.
- Meni kuukausia, ja sieltähän tulikin vastaus: olit kysellyt Sherlock-oikeuksia, jutellaanko, voisi onnistuakin. Muutama viikko sitten levitysoikeudet varmistuivat, Elise tuulettaa.

Elokuvateattereihin ilmestyvä Sherlock: the Abominable Bride on itsenäinen, tv-sarjasta irrallinen tarina. Tällaisia lisäosia on tapana joskus tehdä vetäviin tv-tuotantoihin briteissä ja jenkeissä. Suomalaiset elokuvateatterit saavat esittää sitä kahtena valitsemanaan iltana. Kuusaalla ja Kouvolassa se nähdään 3. ja 6. päivä tammikuuta, joissain teattereissa 9. tai 11. päivä. Lähes 70 Sherlockin tilannutta teatteria ja paljon enemmän valkokankaita (samalla teattereillahan voi olla useampia saleja) on Elise Brandtin eventlevityksen ennätys - kaksinkertainen määrä edelliseen ennätykseen verrattuna. Lippujen ostonopeutta Brandt ei lakkaa päivittelemästä, vaikka tietää että Sherlock-faneja riittää.
- Orionin 50 sekuntia, ihan käsittämätöntä. Tennispalatsin kolmannen päivän näytös on ihan turvoksissa, niiden oli eilen aukaistava Kino-Palatsiin uusi sali. Ensin leffaa myytiin vain Maximiin, sen suosion pohjalta sitä esittävät kaikki isot ja nyt myös Sheryl. Luulen, että nämä myydään loppuun ja sakkia jää ulkopuolelle.

Elise Brandt

Kuusaalla ja Kouvolassa Veturissa lippuja on vielä, mutta Brandt on tyytyväinen tämän hetken tilanteeseen: neljännes, kohta kolmannes salista on myyty, vaikka aikaa näytöksiin on yli kuukausi.

Elise Brandt ymmärtää, miksi isot ketjut eivät lähteneet hankkimaan levityssopimusta Sherlockille. Ne eivät voi toimia yhtä spontaanisti kuin pieni yritys, joka keksii että hei mitäs jos. Levitys ei tuota myöskään niin paljon rahaa, että ne kiinnostuisivat.
- Meillä tämä koneisto on vähän pienempi ja pystymme tällaiseen, Elise sanoo ja viittaa lattialla polvillaan kykkivään äitiinsä Leila Viitaseen, joka selvittelee reksuja rullille. - Siinä on yksi koneiston osa tässä meidän kengännarumeinigissä. Me voidaan tehdä pienemmällä rahalla, jos siitä jotain vaivanpalkkaa jää. Ja vaikkei jäisikään, tehtäisiin silti, koska se on niin siistiä!

Että mitkä reksutko? No elokuvamainokset tietty.

Ne noin 70 elokuvateatteria, joissa Sherlockin voi nähdä, sijaitsevat ympäri maata. Pohjoisimmat onnelliset fanit asuvat Ivalossa, eteläisimmät näytökset esitetään etelärannikolla. Elisen tämänkertainen levitysurakka on tavoittanut suurimman osan Suomen 120 leffateatterista.

Sama elokuva nähdään televisiossa 17. tammikuuta. Elise kiittelee Yleä siitä, ettei se ole kiukutellut ennakointia elokuvateattereissa.
- Olivat äärimmäisen ymmärtäväisiä, kun antoivat tappelematta kahden viikon näytäntöikkunan.

Ainoa seikka, joka Eliseä Sherlockissa harmittaa on se, ettei hän tässä tapauksessa päässyt itse kääntämään tekstiä suomeksi.
- Se vähän sapetti. Briteillä on joku vakikääntäjä, ja tuntuu että kylläpä kestää. Olisin itte tehnyt sen eilen, Elise sanoo ja uskon, jos puheen nopeudesta ja muiden suoritusten määrästä voi jotain päätellä.

Tänä syksynä Studio123 on tuonut levitykseen kolme muutakin elokuvaa - viime vuonnahan Elise Brandt varsinaisesti aloitti elokuvien levityksen Suomessa. Hän miettii, kannattaako leffalevitystä jatkaa, koska joskus tulee takkiin ison vaivannäön jälkeen. Mutta joskus sitten taas leffa kiinnostaa monia teattereita - The Assassin pyörii vieläkin Helsingissä Kino Engelissä.
- Love ei aloittanut ihan niin hyvin kuin odotin, mutta jos kiinnostus pysyy nykyisessä tasossa, niin ihan hyvä.

Pähkinänsärkijä ja Uusi Sherlock -elokuva iltalenkin varrella Kuusaalla

Eventejä - oopperaa, musikaalia, balettia - Brandt on tuonut teattereihin jo vuoden 2011 alkupuolelta. Niiden levittäminen on helpompaa kuin elokuvien, kun se tehdään sarjoina.
- Kautena ja pakettina työstetty sarja on helpompi myydä teattereille. Siinä jalkatyöt pitää tehdä vain kerran. Eventeistä on myös yleensä vain yksi kaksi näytöstä, ja ne on helpompi sijoittaa vaikka muutaman kuukauden päähänkin teatterin ohjelmistoon. Elokuva on hankalampi, koska se vie yhden esityspaikan joka halvatun ilta sillä viikolla eikä sen tuotto-odotus ole hirveän hyvä, kun elokuvia on niin paljon. Eventeissä lipun hinta on korkeampi, joten siinä jää teattereillekin enemmän käteen, Elise Brandt selventää.

Balettia ja oopperaa Studio123:n levittämänä pyörittää tällä hetkellä nelisenkymmentä teatteria.
- Joissain ne menee semi-hyvin, joissain siedettävästi, riippuu teatterin panostuksesta mainontaan. Pari vuotta menee alkuun kaikilla, ennen kuin porukka saadaan innostumaan. Niin meni meilläkin.

Tälle kaudelle on tarjolla iso kattaus oopperaa, balettia ja näytelmää. Pähkinänsärkijästä on kehkeytynyt Kuusaallakin monelle jouluperinne. Kannattaa kuulemma aina varata liput etukäteen, jotta Studio123 osaa varata riittävästi kakkua väliajalle. Elise Brandt hehkuttaa myös Doctor Whon jouluspesiaalia.

Paikat uusiksi

Studio123:ssa on juuri uusittu salien projektoreita. Teatteri otti käyttöön ensimmäisen digiprojektorin vuonna 2009, ja täysdigitaalinen siitä tuli lokakuussa 2010. Silloin jo valmistaja lupasi niille viiden vuoden käyttöiän, mutta henkilökunta uskoi niiden kestävän pitempään.
- Kyllä ne kuitenkin ovat kiukutelleet, vaatineet viime ajat huoltoa ja päivystystä. Oli hyvä sauma vaihtaa, kun teatterikin täyttää 30 vuotta.

Katsoja huomaa eron uuden ja vanhan projektorin jäljen välillä. Kun projektori pystyy näyttämään 48 kuvaa sekunnissa, silmä näkee eron - sitten kun sellaisia elokuvia tulee.
- 48 kuvaa sekunnissa on todellisemman näköinen kuin pehmeä 24 kuvaa sekunnissa. Jotkut sanovat sitä saippuaoopperaefektiksi. Ero on selkeä, kuin yö ja päivä. Jotkut tykkää, jotkut ei, riippuu miten se on tehty. Hobitti-elokuvista ensimmäinen tehtiin neljäkasina ja se oli erilaisuudessaan shokki kaikille, niin realistista että taika vähän katosi. Kahdessa viimeisessä oli onnistuttu: elokuvat oli tehty neljäkasina mutta ne oli saatu näyttämään kaksinelosilta, Elise selittää.

Kahden salin uudet koneet vetävät myös enemmän lampputehoa irti kopioista.
- 3D vie puolet valotehosta pois, sillä 3D-lasit ovat vuorotellen kiinni, puolet ajasta. Valotehoa tarvitaan, kun heijastetaan kaukaa pienelle rätille. Mutta kun saadaan lampulle sanottua että hei, nyt vähän höökää peliin, niin näyttää niin paljon paremmalta.

Ykkösen käsinojat eivät selvinneet jatkoon Elisen äidin silmissä.

Lisäksi ykkössalin penkkejä verhoillaan parhaillaan. Käsinojat on kolmessa vuosikymmenessä hinkattu sileiksi.
- Täydessä valaistuksessa huomaa kulumisen, mutta onhan ne kestäneetkin järjettömän hyvin. Seuraava iso muutos on se, kun muutaman vuoden kuluttua painetut reksut häviää, tilalle tulee sähköinen näyttö, Elise Brandt kertoo reksurullia siirrellen ja painelee katsomaan, miten uusi digiprojekteri seurustelee uuden serverin kanssa.

Lue lisää:

http://studio123.fi/fi/maahantuonti

ja

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/studio123-aloitti-elokuvien.html

Kuusaalaisten muistot ja kokemukset talteen

Kuusankosken keskusta v. 1965, kuvaaja Seppo Saarijärvi

Kuusankoskella on käynnistynyt tarmokas perinteenkeruu myös kokonaisen

teollisuuspaikkakunnan asioista. Tähän mennessä olemme saaneet ylpeillä hienoilla

kyläkirjoilla, joista uusin on juuri ilmestynyt, Pilkanmaata käsittelevä. Nyt meille

antaa keräämiseen vauhtia Työväen Arkisto.

Työväen Arkiston kaksi tutkijaa, Pete Pesonen ja Timo Tigerstedt, ovat käyneet

useaan kertaan Kuusankoskella ensin tutustumassa 105-­näyttelyyn ja sen jälkeen

ideoimassa suurhanketta. Nyt ollaan nimittäin aloittamassa keruu-­ ja haastatteluhanketta,

jonka tavoitteena on tuottaa muistelma-­aineistoa tehdasperinteestä ja firabelitöistä

sekä elämästä tehdaspaikkakunnalla. 

Kuusankoskea 1970-luvulla

Hankkeen toteuttajiin kuuluvat tällä hetkellä

Kuusankoski­-Seura, Työväen Arkistossa toimiva Työväen muistitietotoimikunta sekä

edellä mainitut tutkijat. Nyt meitä paikkakuntalaisia itseämme kutsutaan työhön

mukaan, muistelijoiksi, kertojiksi ja kerääjiksi.

Aihepiiri on laaja: Mitä muistoja sinulle on kertynyt tehdastyöstä, työurasta, työyhteisöstä, työtavoista? Mitä voit kertoa perheestä, kodista ja sen rakentamisesta, kouluista, terveydenhoidosta, vapaa-­ajasta – niin Kymiyhtiön yhteydessä kuin muissakin elämänpiireissä toimineiden asukkaiden oloista? Näistä palapelin palasista

koostuu vähitellen kuva siitä, millainen tämä meidän Kuusankoski on ollut

varhaisista vuosistaan tähän päivään.

Työväen Arkiston kanssa on mietitty tapoja,

joilla keruu voitaisiin toteuttaa. Yhtenä vaihtoehtona voisivat olla erilaiset

muistelutyöpajat tai keskusteluillat. Voimme kokoontua Kuusankoski­seuran

toimistolla osoitteessa Valtakatu 21 A. Tarkoitus on pitää ensin yhteinen muistelutapaaminen,

jossa suunnitellaan myös tulevia keskustelutilaisuuksia. Ensimmäiseen tapaamiseen tulee

mukaan myös tutkija Pete Pesonen. Se pidetään ensi vuoden alussa, varmaankin tammikuussa.

Kevään mittaan muistelijoiden kannattaa jakautua pienempiin ryhmiin, ehkä

teemoittain, ehkä työpaikoittain tai muulla perusteella, jotta on helpompi nauhoittaa

keskustelut, ja kaikki saavat äänensä kuuluviin.

Kunnanpeltoa ja Linjapuistoa 70-luvulla

Aineisto annetaan äänitteinä Työväen Arkistoon, joka hoitaa niiden purkamisen

teksteiksi. Tavoitteena on julkaista muistelmista antologia. Työväen Arkistoa

käyttävät mm. tutkijat, sukututkijat, paikallishistorioitsijat, kirjailijat ja

käsikirjoittajat. Muistitietotoimikunnan kokoelmat ovat tutkimuskäyttöä varten

kaikille avoimet.

Myös kirjoitukset ovat todella tervetulleita arkistoon, ja ohjeita niiden laadintaan on luvassa - ainakaan niissä ei tarvitse kantaa huolta oikeinkirijituksesta. Tekstejä voi lähettää useampiakin, niin ei tarvitse yhteen koittaa puristaa kaikkea. Kirjoitus voi olla yksi tapahtuma tai koko omaelämäkerta.

Nyt on mahdollisuus luoda ainutlaatuinen

kertomakokoelma, jollaista ei muualla ole tehty.

Tervetuloa mukaan, tarkoitus on muistella leppoisasti, epämuodollisesti ja niin

perikuusaalaisesti kuin se vain meiltä käy. 

Jos haluat ilmoittautua mukaan ja toivot henkilökohtaisen viestin ensimmäisestä tapaamisesta, kerro siitä esim. Kuusankoski-Seuran palautepaikassa:

http://www.kuusankoskiseura.fi/

Kuusankoskea 2015

Matti Vainonen: Kymiyhtiö teki vaikutuksen Tampellan jälkeen

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Jälleen yksi entinen yhtiöläinen lupautui kertomaan Työväen Arkiston toivomuksesta ja samalla meidän iloksi muistojaan tehdasajoiltaan. Matti Vainonen osoittaa Kymintehtaalla Tuomon Luomun ikkunasta ylämäkeen. Heti Kinnaksen portilta laskeuduttaessa oikealle jää kuljetusvälinekorjaamo, hänen vanha työpaikkansa. Viimeistä edellinen, sillä ihan viimeksi Vainonen oli yhtiön töissä Kuusaanniemessä. Hän tuli vuonna 1974 yhtiölle töihin silloiselta Tampellan kartonkitehtaalta Inkeroisista kuljetuksesta ja trukinkuljettajan hommista. Korjaamolla vierähti 30 vuotta, ja sen jälkeen Vainonen työskenteli vielä sellun kunnossapidossa viitisen vuotta.

Matti Vainonen on siis mämmäläläisiä mutta kai häntä nyt 41 vuoden jälkeen voi sanoa kuusaalaiseksikin. Istumme Tuomon Luomun kahvipöydässä, tyhjentyneet tehdasrakennukset ovat saaneet uutta vipinää sisäänsä, niin tämäkin.
- Vuonna -68 olin Tampellassa, -69 menin naimisiin ja sitten teknilliseen kouluun Mikkeliin ja valmistuin autoteknikoksi. Sitten sain taas Tampellasta työpaikan, Vainonen tiputtelee järjestelmällisen selkeään tyyliinsä.

Tampellan ja Kymin ero näkyi koossa. Tampellalla kaikki oli pienempää.
- Kun menin kuljetusvälinekorjaamolle Kymille, siellä oli oli 40 asentajaa. Tampellassa ei ollut siitä puoliakaan. Välineet oli pitkälle samat, mutta Kymillä oli isompaa ja vaativampaa kalustoa. Tampellalla oli yksi veturi ja täällä kolme, se kertoo suuruusluokista. Olin haltioissani kun pääsin tänne, vaikka palkka ei kyllä noussut, Vainonen hymähtää.

Kymille Matti Vainonen haki, koska vaimo oli Kuusaan keskuslaitoksella vuorotöissä, ja sinne kertyi Inkeroisista matkaa 35 kilometriä. Nuorenmiehen ensimmäinen kuusaalainen työyhteisö on pysynyt hyvin mielessä.
- Antero Ahola kuljetuspäällikkönä ja insinööri Viktor Lintunen huoltopäällikkönä. Matti Rämä korjaamopäällikkönä, Seppo Puro ja Pekka Mauno työkavereita. Lipposen Jouko oli kuljetuspäällikön apulainen, Jalo Sahala ylimestari. Sommarbergin Manu oli Kymin Sulfiitin ylimestarina, Erkinharjun Ensio Sulfiitin tuotantopäällikkö - persoonamiehiä kaikki, niinkun pitää ollakin. Niemisen Ruti oli levypajalla,  Aallon Mikko, Pekkalinin Osku - kivat työkaverit.

Aikoinaan huippuluokan kuljetusvälinekorjaamo

Vainonen sanoo olevansa tyytyväinen työhistoriaansa: oli hyvä työpaikka ja kiva tulla Kinnaksen portista sisään. Hän kulki polkupyörällä Niskalasta parin kilometrin matkan, välillä autolla. Totta, portti oli pitkään nimeltään Kinnaksen portti - tai pirtutehtaan portti. Sen vahtikoppi oli iso, siellä mahtui vartijoiden tiloissa toimimaan myöhemmin SYP:n pieni pankkikonttori.
- Se oli yhtiöläisten pankki - tai jokainenhan sai palkan mihin halusi, mutta SYP oli Kymiyhtiön pankki. Ja tässä pankissa saivat muutkin kuin yhtiöläiset asioida, Matti kertoo.

Kuljettajat ottivat vastuuta korjauksista

Matti Vainonen oli korjaamolla pomona alaisenaan kymmenen miestä.
- Otin vikailmoituksia vastaan, jaoin töitä pojille ja tein liikkuvan kaluston huolto-ohjelmaa aika paljon. Kun kuljettajat huomasivat että jokin kuljetusvälineessä ei toimi, he toivat autonsa korjaamolle ja tekivät vikalapun. Se oli erittäin hyvä, kun siinä oli nimi, päivämäärä, kilometrimäärä ja kuljettajan havainnot. Kuskin havainnot kertoivat paljon, ihan toinen juttu kuin että laite tuotiin korjaamolle ja se siinä jähty ja käyttäyty ihan eri lailla kuin ajossa. Kuljettajat kertoivat kyllä hyvin mitä laite teki tai jätti tekemättä, Vainonen kehuu.

Pomolle eivät asennukset ja korjaukset varsinaisesti kuuluneet, mutta kun Mattia kiinnostivat testilaitteet ja koneet niin hän halusi ymmärtää miten ne toimivat.
- Että jos joskus omaan autoon lainasi jotain yhtiön kalua niin osasi käyttää. Testauslaitteethan ostettiin käyttäjähenkilökunnan toiveiden ja tarpeiden mukaan, eihän kukaan muu tiennyt asiaa paremmin kuin tekijät. Kyllä tuolla niin mahtavat laitteet oli, ettei missään! Testerit, virranjakajien laitteet, käynnistyslaitteet, sytytyslaitteet... Henkilöautojen matkamittaritkin - jos ne hajosivat ja korjattiin, niihin ruuvattiin sama lukema mikä oli ennen korjausta ollut. Jopa näin työläitä yksityiskohtia tehtiin, Vainonen kuvailee.

Matti Vainonen kunnioittaa ajattelijoita.

Matti Vainonen arvostaa työntekijöitä, jotka miettivät ensin, mitä kannattaa tehdä.
- Jokainen koitti tehdä parhaansa. Oli siellä kyllä ollut sellaistakin, että vanhemmat asentajat pitivät kiinni ammattisalaisuuksistaan, eivät kaikkea muille neuvoneet. Mutta varsin paljon pohdittiin yhdessä, mietittiin ratkaisuja. Ryhmähän on kaikkein paras selvittäjä. Jotkut korjaajat ensin miettivät, mikä vian on aiheuttanut - toiset vain vaihtoivat komponentin. Mutta nämä miettijät saattoivat ensin naputtaa työkalulla pöytään viisi minuuttia ja pohtia, mikä koneen on särkenyt. Sitten he korjasivat ja tekivät muutokset, ettei tarvinnut samaa työtä tehdä uudestaan. Ja toivat käyttäjälle julki, mitä kannattaisi muuttaa jottei kävisi uudestaan. Minusta tällaiset ajattelijat on todella hyviä, sieltä tulee parannukset ja kehitys, Vainonen määrittelee.

Veturista Napoleonin mopoon

Kuljetusosastolla oli monenlaista ajovälinettä. Vetureilla - yhtiön omilla - tuotiin Kouvolasta puuta ja vietiin tuotetta Kouvolaan. Matti osoittelee Tuomon Luomun ikkunasta valkoista rakennusta kohti: veturitalli oli vanhassa pirtutehtaassa. Kuusaanniemessä ja Voikkaalla oli omat veturitallinsa. Mies tuntee hyvin kilpailevien yritysten ja UPM:n muiden yksiköiden rautatiekuljetusten tilanteen Haminaa myöten, miten ja kenen välineillä kuljetetaan. Pääasiassa VR:n.

Matille veturit eivät juuri kuuluneet, hänen aluettaan olivat autot ja puunkäsittelylaitteet.
- Parhaimmillaan henkilöautoja oli 75, osa omia osa liisattuja. Ne oli työsuhdeautoja - osastopäälliköistä ylöspäin kaikilla oli sellaiset. Pakettiautoja oli parikymmentä eri osastoilla: rakennusosastolla, sähköosastolla, kuljetusosastolla varmaan kymmenen. Eri paperitehtailla oli käytössään omat pakettiautot. Kuorma-autojakin oli paljon, sanoisin 30-40. Kun yhtiöllä oli kemianteollisuutta, se teki suolahappoa ja toimitti sen asiakkaalle omalla suolahapporekalla - Einar Hytönen oli sen kuljettajista paras ja pätevin. Ainakin 20 vuotta minun aikana vietiin suolahappoa, nythän tuollaiset hoitaa ulkopuolinen.

Kuljettajiakin oli paljon, 250. Heillä oli yhtiön sisällä oma koulutus.
- Rämän Matti piti teoriatunteja trukkikurssilla. Oli viikon kurssi ennen kuin sai ajaa trukkia. Kuljetusosastolta tuli ajokouluttajat, Holmin Esko ja Lepän Kauko, neljä viisi kouluttajaa. Opetettiin laitteiden tekniikkaa ja käytännön huoltoa, joka kuljettajalle kuuluu.

Entiset työkaverit käyvät nyt kahvilassa eri firman haalareissa.

Korjaamo huolsi myös isot puunkäsittelykoneet. Ne ajettiin korjaamolle, osa huollettiin Kuusaanniemessä.
- Ne just mahtui noista porteista sisään. Ne oli pääasiassa Valmetin kurottajia, ranskalaista torninosturia ja hakekonetta. Niissä oli varustelut ilmastointia myöten, huoltaa piti. Kurottajat  oli järeitä laitteita, nostivat kerralla 25 tonnia puuta, jopa 35 tonnia - melkein autokuorman kerralla. Renkaat oli valtavan isot, lyhyemmän miehen korkuiset kun vieressä seisoi, Matti kuvailee.

Huollettavia olivat myös haarukkakoneet. Vainonen muistaa "Napoleonin mopon". Sen he onnistuivat kerran siirrossa kaatamaan.
- Oli taakka ylhäällä ja se kallistui ja kaatui. Sitä nostamaan tarvittiin ulkopuolisia nostureita, oma kalusto ei riittänyt. Haavereita ei muuten paljon tapahtunut. Joskus joku kone tai auto kaatui, mutta todella harvoin.

Metsäosaston veneet, kalusto ja nosturit huollettiin myös korjaamolla talvisaikaan. Samoin pienemmät veturit.
- Ne tuotiin korjaamolle sisään.  Vetureille ei ollut paikkakunnalla mitään muuta huoltopaikkaa, eikä VR huoltanut meidän vetureita. Se tosin lainasi omiaan meille, kun yhtiön veturit olivat rikki.

Jos korjaamolla ei ehditty itse huoltaa kaikkia autoja, niitä käytettiin kauppakorjaamoissa ja merkkihuolloissa, ja erikoiskoneet tietysti takuunkin puitteissa ulkona huollossa.
- Vielä 70-luvun alussa tehtiin melkein kaikki itse, sitten se alkoi vähetä. Määrä oli niin raju ettei ehditty, kun oli huollettava trukit, autot, puunkäsittelykoneet ja kolme, joskus neljä veturia.

Ajeltiinko yhtiön laitteilla omia ajoja?
- Se on veteen piirretty viiva. Jos haet yhtiön kalua tai varaosaa Kouvolasta tai Kuusaalta, ja Shell oli siinä keskustassa, niin kahvi kuului siihen samaan keikkaan. Ei näitä kytätty. Ja jos sulla oli joku tarve ja perustelit, niin päälliköt antoi luvan yhtiön auton käyttöön. Saako kuljettaja viedä lautakuorman jonkun pihalle? Minulla on se käsitys, ettei sitä kielletty, Matti miettii.

Maailmanluokan hienouksia 

Kuljetusvälinekorjaamon talon suunnitteli vuonna 1955 Arne Helander, ja se valmistui vuonna 1956 kasvavan ajoneuvo- ja työkonekannan huoltoon, kertoo Rurik Wasastjernan teos Kolme tehdasta yksi kunta II. Varustelultaan kuljetusvälinekorjaamo oli kuljetuspäällikkö Olov Hixenin luomus. Hän kävi 50-luvulla Amerikassa tutustumassa isojen koneiden huoltoon ja korjauksiin. Oppi sovellettiin Kymintehtaalle, jonne valmistui Pohjois-Euroopan suurin teollisuuslaitoksen yhteydessä toimiva korjaamo.

Kuljetusvälinekorjaamon suunnitteli Arne Helander.

- Hixen oli edistyksellinen ja toi tänne monta asiaa, joita on vasta nyt tehty muualle. Lattiassa oli valot, joten asentajan oli helppo korjata ylös nostettu laite. Lattiassa ja katossa oli pakokaasun poistojärjestelmä - sellaisia ei silloin ollut missään. Oli taljaradat ja sähköistetyt taljat. Siellä korjattiin veturin moottorit itse, ja siellä oli koepenkki, jossa varmistettiin että kone pelasi ennen kuin se asennettiin takaisin veturiin, Vainonen kuvailee uutuuksia.

Kuljetusvälinekorjaamolla kävi ympäri Suomea väkeä katsomassa hienoja laitteita.
- Kun joskus kuljetin kemianteollisuuden johtajaa Krister Brommelsia, hän kysyi: "Voisitko ajaa sen Olavinlinnan kautta?" Tarkoitti, että talo on Olov Hixenin kehittämä laitos. Sama Hixen toi tänne myös Dempster-Dumpster -jätehuoltojärjestelmän yhtiön taloihin. Siinä oli oma auto, joka nosti koko jätelaatikon mukaansa ja tyhjensi sen kaatopaikalle. Se oli hyvin toimiva systeemi ja käytössä vielä 80-luvullakin, Matti Vainonen kehuu.

Junanrataa riitti

Innostumme muistelemaan rautatiekuljetuksia. Kuusankosken asema Kuusaanniemessä on kuulemma VR:n, yhtiö on vain vuokralla tiloissa. Alueella on puun vastaanotto ja mittaus, metsäosasto, kuljetusosasto, veturinkuljettajat.
- Se on ollut Suomen suurin teollisuusratapiha, ainakin 11 raidetta. Siellä oli väkeä paljon. VR toi tavaran ulkoa sinne, ja yhtiön omat veturit hoitivat sen ratapihalta Kuusaanniemeen, Voikkaalle ja Kymille. Siinä taisi olla kaksi veturia kolmessa vuorossa, Vainonen muistelee.

Tehdasalueen radoista suurin osa on purettu.

Kertailemme Kuusankoskella kulkevia ratoja: Kouvolasta tulee Rapakosken sillan yli rata Kuusaanniemeen. Niemestä on rata Pessankosken sillan yli Voikkaalle. Kymintehtaalla kulki ennen rata Amerikansalin kuvetta. Se rata vei Kuusaanniemeen.
- Paperivarastolle tänne Kymintehtaalle tuli aika paljon rautatieliikennettä. Vanhalle sulfiittitehtaan kuorimolle tuli myös rata, ja vanhalle pirtutehtaalle.

Veturi pääsi kääntymään, kun se ajoi pohjoiseen Voikkaalle ja kaarsi sinne rakennetun kolmion ympäri. Muuten veturit käännettiin Kouvolassa, sillä yhtiöllä ei ollut veturin kääntölaitetta.
- Voikkaalla taitaa olla yrittäjä, joka korjaa rautatiekalustoa. Täällä Kymilläkin oli, Raute muistaakseni, mutta Saksanaholta Kymintehtaalle johtaneet kiskotkin ja ratapölkytkin on viety pois.

Puita kuljetettiin myös yhtiön kuorma-autoilla: Pyhäjärven rannasta uittopuita tehtaille, tehtaalta toiselle Kuusankosken sisällä.
- Pyhäjärvellä oli Teräsmies JT 22, jossa oli miehitys päällä, palkkirunkoinen nippunosturi. Aika paljon hydrauliikkaa mutta vähän mekaaninen kone. Seittekytluvulla oli Priestman-nosturikonekin, todella järeää kalustoa. Kymin sulfiittisellulla oli oma kiinteä nosturi betonirungon päällä. Se purki junanvaunuja, ja puut vietiin erilaisilla koneilla Kymin avokuorimolle. Siellä oli purkamassa ja kuorta pois ajamassa pikkukonetta, Bobcatia ja muuta. Paikkojen puhtaanapito kuului kuljetusosastolle, Vainonen kertoo.

Sadoittain kuljettajia

Kuljetusosaston työntekijämäärä oli suurimmillaan 70-luvun alussa: yli neljäsataa työntekijää. Siihen kuului myös palokunta, vartiointi, portit, kuljetusvälinekorjaamo ja kaikki kuljetukset Voikkaa-Kymi-Kuusaanniemi.
- Nyt kaikki liikkuva kalusto on ulkoistettu, siellähän ei ole vissiin kuin postiauto ja vuoromestareiden autot, ja niiden huolto tilataan SEO:lta. Yhtiön omat junakuljetuksetkin loppuivat viitisen vuotta sitten. Nyt kuljetukset hoitavat VR:n koneet ja VR:n miehet Vainonen kertoo.

Matti osoittaa kahvilassa asioivaa keltatakkista miestä: tämä oli ennen kuljetusosastolla mutta tekee nyt samoja töitä yksityisessä firmassa.
- Se on tätä päivää, nyt isäntä on Kymen Konepalvelu, Vainonen sanoo ja paljastaa taas olevansa etelämpää kuin Kuusaalta. Inksassa konepalvelu lausutaan konepalvelu, Kuusaalla se on koneppalvelu.

Mämmäläläisyys kuuluu puheesta vieläkin.

Kuljetusvälinekorjaamolla oli tiivis työtahti. Kuvaavaa oli, että siellä oli 70-luvun puolivälissä kahdesta firmasta, Machineryltä ja Witraktorilta kaksi asentajaa kaksi vuotta.
- Niin pitkä jakso ulkopuolisten työskentelyä kertoo, että oma kapasiteetti ei riittänyt. Ehkä he tekivät myös erikoistöitä. Oli siellä lisäksi usein  kolmen neljän päivän rupeamia tekeviä ulkopuolisia.

Korjaamotyöt oli jaettu. Kuorma-autoilla oli omat asentajat, trukkipuolella omansa, henkilöautopuolella samoin. Lisäksi oli huoltomiehet kahdessa löysissä: klo 6-14 ja 14-22. Pyhätöitä ei ollut. Vainonen teki päivätyötä, pomon työkuvaan löysityö ei sopinut.

Satavitosia katveessa

Työajalla ehdittiin joskus tehdä omiakin töitä, satavitosia. Savustuspönttöjä syntyi yhdelle ja toiselle, kun moni kalasti vapaa-ajallaan.
- Niitä tehtiin 50- ja 60-vuotislahjoiksi tai eläkkeelle lähteville. Kun roskiksesta löytyi kirkasta haponkestävää, joku keräsi sitä ruokatunnille lähtiessään ja teki laiturinkiinnikkeitä. Ei se vieras asia ollut. Kunnossapidossa tekeminen oli helpompaa kuin  tuotannossa, kun oli hitsauskoneet käytössä. Tuotannon työntekijä saattoi sitten tilata kaverilta kunnossapidosta satavitosen, Matti Vainonen kuvailee käytäntöä.

Ihan julkisesti keskellä hallia omia töitä ei tehty.
- Vähän katveessa niitä tehtiin, eihän niille aina voinut saada lupaakaan. Yhtiön työt oli ykkösiä, ja joku jatkoi päivää tai teki ruokatunnilla omia tuotteitaan. Talon ajalla se oli kiellettyä, mutta kyllä niitä tehtiin, Vainonen pyörittelee. Hänelläkin on savustuspönttö, jonka hän tilasi kun ei itse osannut tehdä.

Yhtiö teki lumikoliakin.

Omiin töihin riitti tehtaalta materiaaalia. Niemisen Brunolla oli Kymillä romuvarasto, ja sieltä saattoi ostaa tarpeita, kumihihnaa, putkia, metallia, peltiä. Kuljettajilla taas oli suhteet Kuusaanniemen levypajaan, josta saattoi tilata materiaalia. Niin, ”Brunon romuvarasto”:
- Työpisteitä ei nimetty niin, että paperitehtaan varasto, vaan Erikssonin varasto. Selluvarasto oli Laamasen varasto, Hännisen varasto oli tuossa. Ei puhuttu Kymin paperivarastosta vaan Blomqvistin varastosta - aina varastonhoitajan nimellä. Sulfiitin perässä oli ilmarata, jota pitkin tuotiin sellupaalit Hännisen Huukon varastoon. Vaikka varaston pomo vaihtui, nimi ei vaihtunut. Uusi toimenhoitaja ei ollut oikein haltioissaan, Matti Vainonen naureskelee.

Joku toi tavaraa jopa kaatopaikalta.
- Yhtiö teki yhteen aikaan lumikolia. Siitähän nousi iso haloo, kun lähes virheettömiä kolia vietiin Tähteeseen yhden talon pihaan niin paljon, että ne täytyi viedä pois. Katos eihän kaatopaikalle vietyä yhtiön tavaraa saa ottaa, se on yhtiön. Mutta kun joissain oli pientä pintavirhettä, niin kolat kulkeutui kuljetuksen autolla omakotitalon pihaan, Matti pyörittelee päätään.

Lumikolia? Miksi yhtiö teki lumikolia?
- Ihmettelen ihan samaa. No tehtiinhän Kuusaanniemessä 70-luvun alussa munakennojakin ja hedelmälaatikoihin suojakartonkeja. Niitä teki vuorotyöporukka omanlaisillaan koneilla. Ne oli ihan virallista tuotantoa. No nythän taas arkkisalissa laajennetaan arkkileikkaustuotantoa, se on minusta hyvä, Vainonen jatkaa ajatusta erikoistuotteiden tekemisestä.

Paikanvaihto tuli tarpeeseen

Matti Vainonen jäi eläkkeelle 2008-09 vaihteessa. Viisi viimeistä työvuottaan hän oli sellun kunnossapidossa Kuusaanniemessä, mekaanisen kunnossapidon työnjohtajana.
- Minulle kuului vanha kuivauskone, vesilaitokset, kuorimo ja sellutuotantolinjan ajurit. Mekaanisessa kunnossapidossa oli oma korjausryhmä, kymmenkunta miestä, jonka esimiehenä olin. Siirryin sinne, kun kuljetusosastoa alettiin ajaa alas. Menin ensin työnsuunnittelijaksi mekaaniseen kunnossapitoon, mutta puolen vuoden kuluttua tuli tarvetta ja paikka kuorimolla ja tehtaalla. Menin sinne.

Kannatti siirtyä Kuusaanniemeen.

Hyvin Vainonen oli viihtynyt korjaamollakin, mutta leipääntyminen olisi uhannut ilman työkohteen vaihtamista.
- Olisi ehkä pitänyt vaihtaa aikaisemmin, Kuusaanniemessähän oli haussa erilaisia paikkoja. Viihdyin molemmissa paikoissa, ja itsestähän se riippuu: pitää pärjätä ihmisten kanssa.

Vainonen osoittaa entisen paloaseman paikkaa ja muistelee sen ja suojeluosaston järjestämiä katastrofiharjoituksia. Yhtiö panosti niihin hyvin.
-  Minullakin oli harjoituksissa erilaisia tehtäviä, milloin viestittäjänä milloin muuta. Hyvä että harjoiteltiin. Kokemus on kova kouluttaja, se pitää ensimmäiset kokeet ennen ensimmäistä oppituntia, Matti Vainonen päättää.

Lisää aiheesta:

Pekka Maunon kirjoitus Kymin Oy:n kuljetustoiminnoista 1950-luvulla kotiseutujulkaisu vuoden 2012 Vellikupissa

Risto Taavitsainen - yhtä soittoa. Ja laulua

Risto Taavitsainen sanoo itseään niin perusteelliseksi kuusaalaiseksi, ettei parempaa tule: hän on syntynyt Kuusankoskella Kunnanpellolla ja asunut täällä koko ikänsä lukuunottamatta opiskeluaikaa seminaarissa. Iästä joudumme vähän kinaamaan, en tahdo uskoa, että Risto on jo 81-vuotias, mutta hän pysyy väitteessään. Olemus ja eloisa tapa esittää asiat harhauttavat. Musiikki taitaa olla varsinaista eliksiiriä - musiikkitoimistaanhan tämä mies parhaiten tunnetaan.

Risto on ollut musiikki- kuoromiehiä jo armeijaa edeltäneiltä vuosiltaan. Hän oli pari vuotta Heikki Koskensepän johtamassa Kuusankosken Työväen Laulajissa, vakuuttuneena siitä että oli basso. Varusmiespalveluksen jälkeen Risto pääsi Heinolan seminaariin opettajakoulutukseen ja innostui lisää.
- Seminaarissa oli kuoro ja hyvä monipuolinen musiikkikasvatus.

Jos Risto Taavitsainen olisi valinnut sen toisen opiskelupaikan, jonne pääsi - Lahden teknillisen koulun - musiikki olisi jäänyt vähemmälle. Mutta varmaan jo Heinolan pääsykoesysteemin läpäiseminen oli sellainen voitto, että tekniikka jäi ja opettajakoulutus voitti.
- Hakijoita oli toista tuhatta. Joka päivä viikon ajan pääsykokelaista puolet lähti maitojunalla kotiin. Lauantaina meitä oli 60-70 kyttäämässä nenänpää valkoisena. Minä kuuluin niihin 52:een, jotka sinne valittiin, Risto kertoo.

Kuorossa laulaminen sen kun yltyi, kun Taavitsainen valmistui. Hän sai töitä Kuusankoskelta ja liittyi heti Kuusankosken Mieslaulajiin. Kuoron matkalle Lindesbergiin hän ei tosin voinut lähteä. Olisi pitänyt hankkia uusi esiintymispuku, mutta vastavalmistunut ei halunnut elää velaksi. Yksi kuoro ei riittänyt. Opettajakollegat Erkki ja Raija Kaivolampi houkuttelivat Riston myös Kaiku-kuoroon, kun tiesivät hänet musiikkimieheksi. Risto mm. esiintyi Leila-vaimonsa kanssa kitara-laulu-kappaleilla siellä täällä.

Takaisin Kuusaalle ja kouluun

Nuori kansankynttilä taisi olla aika luottavainen tulevaisuutensa suhteen, sillä valmistuttuaan hän ei edes hakenut muualle kuin Kuusaalle opettajaksi. Hän oli töissä kesäsiirtolassa Pellingin rannalla, kun koulutoimiston virkamies tuli ilmoittamaan, että paikka on Riston.

Ensimmäisen opettajanpaikkansa Taavitsainen sai vuonna -60 Tähteen koulusta muttei aloittanut siellä heti. Hän suostui vaihtamaan paikkaa naisopettajan kanssa, joka ei halunnut miehensä sijaiseksi kansalaiskouluun - mies lähti pätevöitymään kansalaiskoulun opettajaksi. Niin nuori opettaja sai melkoisen aloituksen, kaksi 40 oppilaan luokkaa - peruskoulujärjestelmässä he olisivat seitsemäsluokkalaisia. Miten niin kaksi luokkaa? Miten kuri säilyi 40 oppilaan luokassa?
- Toinen luokka tuli aamulla kahdeksalta, toinen puoliltapäivin. Kuri ei säilynyt, minähän olin täysi noviisi. Kun sen vuoden jälkeen menin Tähteeseen opettamaan kolmasluokkalaisia, niin voi kun ne oli pikkusia. Kaikki tuntui niin helpolta - oppilaat kuuntelivat vaikka suputtelivatkin. Sanoin että ikinä en lähde "yläasteelle". Mutta sen jouduin pyörtämään, kun kollega ei halunnut kansalaiskouluun musiikkia opettamaan. Minä menin. Oli vähän rankkaa, kun kummallakin luokalla oli viikossa kolme tuntia musiikkia, Risto päivittelee.

Tähteen koulun musiikkikerhot olivat aikanaan uusi juttu.

Tähteen koulussa Risto Taavitsainen viihtyi 17 vuotta. Kollega Erkki Kaivolampi oli ideoinut koululle musiikkikerhot, ja ne saatiin nyt yhdessä käyntiin.
- Paanasen Hannu piti tietysti jalkapallokerhoa, Taskisen Kaija tytöille voimistelukerhoa, minä musiikkikerhoa. Kerhotunneista maksettiin erikseen, jos kerholaisia oli yli kymmenen. Vireää toimintaa se oli ja kasvattavaa minullekin. Sormet rakkuloilla kirjoitin kerholle sovituksia - ei sellaiselle porukalle ollut siihen aikaan valmiina mitään.

Musiikkikerholaiset soittivat, ja luokista pyydettiin välillä laulajia, joita toiset kerholaiset sitten säestivät. Keväisin Tähteen koulussa oli oppilastöiden näyttely iltatilaisuutena, jossa musiikkikerho piti aina pienen konsertin, Risto muistelee tyytyväisenä porukan saavutuksiin.

Sovittamista Risto oli opiskellut Heinolan seminaarissa. Siellä musiikkiopetus oli kattavaa, laulamisen lisäksi teoriaa ja kirjoittamista. Vuonna 1970 Taavitsainen hakeutui Helsingin opettajakorkeakouluun jatkokoulutukseen, jossa hänestä tuli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja.
- Se oli pelkkää musiikkia, töitä tehtiin aamusta iltaan, välillä yömyöhään. Se oli aika rankka laaki. Myöhemmin kävin muutamana kesänä Orivedellä Klemettiopistolla - se oli silloin kun rupesin kuoroja johtamaan.

Opintojen ohella Risto on oppinut muusikoksi harrastusten parissa. Hän asui Keskustan koulun opettaja-asuntolassa, ja sieltä sai kokoon musisoivaa porukkaa. Riston käteen työnnettiin viulu.
- Varaman Eino korjasi viulun hyvään kuntoon. Kuusankoskellehan perustettiin 60-luvun alussa musiikkiopisto, ja sen opettajista yksi opetti minulle viulunsoiton alkeet. Mandoliinia olin soittanut pikkupojasta saakka. Enoni Suomisen Into antoi mandoliininsa minulle hoitoon, kun lähti Tampereelle opiskelemaan, Risto kertoo lapsuudestaan.

Musiikkiluokkien eteen tehtiin töitä

Risto Taavitsainen on se henkilö, jonka ansioksi voi lukea Kuusankosken musiikkiluokat. Hän ajoi aatetta innokkaasti. Vuonna 1978 ensimmäinen musiikkiluokka kaupunkiin sitten perustettiin, opettajaksi tuli tietenkin Risto Taavitsainen. Kouluissa testattiin toisluokkalaiset, ja heistä valikoitui kolmannelle musiikkiluokka. Kouvolassa oli ollut musiikkiluokat pian 10 vuotta, ja opettaja Jouko Törmälä opasti kuusaalaisia alkuun mm. testaamisessa.
- Alussa ei käytetty Karman testiä, myöhemmin se otettiin käyttöön ja testattiin kaikki toisluokkalaiset. Vielä myöhemmin testejä alettiin tehdä musiikkiopiston kanssa, joka myös hyötyi oppilasvalinnoissaan järjestelystä. Joka vuosi tuli uusi ikäluokka, ja lopulta musiikkiluokkia oli neljä ala-asteella ja yksi yläasteella, Risto selvittää.

Musiikkiluokka Kuusaalla aloitettiin varovasti, ensimmäisellä kerralla oppilaita oli 28, kun olisi voinut olla 30. Toisena vuonna kävi kelju juttu: valittu opettaja ei tullutkaan. Risto joutui käymään toisessa luokassa pitämässä musiikkitunnit sen lisäksi että oli oman luokkansa luokanopettaja. Musiikkiluokat toimivat alkuun lukiolla "isojen" keskellä.

Miksi Risto Taavitsainen halusi Kuusaalle musiikkiluokat - uuden luomisenhan täytyi olla aika työlästä?
- Katselin vähän kateellisena Kouvolan mallia. Tapasin opiskelujen tiimellyksessä mahtavia tyyppejä, joilla oli musiikkiluokat. Vein Kuusaan päättäjiä katsomaan heidän tekemisiään. Musiikkiluokilla oli enemmän musiikintunteja, neljä tuntia viikossa tavallisten kahden sijaan, ja kerhotunnit lisäksi. Sinne oli testeissä valittu jyvät akanoista, monilla oli musiikkiopistosta hankittua omaa osaamista ja sitä käytettiin hyväksi.

Musiikkiluokilla oli viulisteja, puhaltajia, sellistejä, kontrabassojakin kaksi.
- Minulla oli pikkuinen Fiat 127, ja pystyin tunkemaan siihen kaksi isoa kontrabassoa. Kuskailin niitä sitten tarpeen mukaan esiintymispaikoille, Risto nauraa.

Musiikkiluokkia ja niiden eri ryhmiä pyydettiin jo alussa esiintymisiin koulun ulkopuolelle. Kansantalolla, kotiseututalolla, vanhassa kauppakeskuksessa, Telatorilla - musiikkiluokkien esityksiä kuultiin pitkin kaupunkia. Risto teki myös yhteistyötä Tähteen koulun ja Signe Joensuun tanhukerhon kanssa. Musiikkiluokkalaiset säestivät tanhuja, Risto teki säveliin sovituksia.
- Tosi kivaa, Risto toteaa hartaana

Kaiussa laulajana ja johtajana

Kaiku-kuoroon Taavi liittyi siis Kaivolammen pariskunnan kutsusta. Nyt hän jo lauloi tenoria. Hilkka Norkamon johdolla harjoituksia pidettiin Kymiyhtiön ammattikoulussa, sitten entisessä kansalaiskoulussa - Ristolle tutussa paikassa - ja vielä myöhemmin Naukion koulussa. Mieleen ovat jääneet erityisesti ulkomaanreissut. 60-luvun alussa kuusaalaiset eivät juuri ulkomailla käyneet, mutta Kaikupa kävi. Se matkasi Kossilan linja-autolla hovikuljettajanaan Uuno Hänninen Ruotsin kautta Saksaan Mülheimiin.
- Seuraavakin matka, Itävallan Spittaliin, tehtiin linja-autolla. Itse asiassa kahdella, meitä oli niin paljon, kun mukana oli "turistit" eli laulajien puolisoita. Se oli huikeaa menoa Alppien yli. Etumainen bussi meni kauheaa serpentiinitietä meidän edellä. Se ei taipunutkaan mutkassa ja alkoi peruuttaa. Pitkä perä roikkui laidan yli rotkon päällä, ja yksi meidän auton naisista kiljui että tonne en mene. Mutta ei häntä poiskaan laskettu, Risto naureskelee.

Spittalissa tuli pronssia.

Spittalin kuorokilpailuissa Kaiku sai pronssimitalin. Seuraava ulkomaanmatka tehtiin Unkariin Debreceniin Bela Bartok -festivaaleille. Siellä tuli hopeaa. Joku vuosi eteenpäin Kaiku oli Hollannissa ja voitti kultaa. Seuraava matka oli SuLaSolin palkkiomatka Norjan Hamariin.
- Ne oli hienoja retkiä. Meikäläisen ulkomaanmatkat oli alussa paljolti musiikkimatkoja.

Jo Spittalissa tavattu unkarilaiskuoro kävi vastavierailulla Kuusankoskella pariinkin kertaan. Kaikulaiset majoittivat Budapestin yliopistokuoron laulajia, ja joistakin tuli pysyviä ystäviä. Kaiku otti ohjelmistoonsa unkarilaisia lauluja, joita Hilkka Norkamo suomensi. Hänhän oli suomentanut paljon muutakin, mm. koululaisten laulukirjaan lukuisia lauluja.

Tähtihetkiä oli oman maan kamarallakin. Risto Taavitsainen kertoo, miten komeaa oli konsertoida Kouvolassa yhdessä Radion kamarikuoron kanssa 70-luvulla.
- Se oli huipulle pääsyä. Seuraavana vuonna olin jollain kurssilla Orivedellä ja siellä oli myös Radion kamarikuorosta tuttu johtaja Harald Andersen. Hän osoitti minua:"Muistatko, miten me taas esitimmekään tämän?" Meikäläinen oli aika polleeta, Risto nauraa.

Harald Andersen harjoituttaa Kaikua v. 1972

Johtajaksi kahdelle kuorolle

Hilkka Norkamo ilmoitti Norjan-matkan aikana, että hän joutuu lopettamaan johtamisen.
- Tehtävää tarjottiin minulle ja arvelin pystyväni siihen. Samaan aikaan Kuusankosken Mieslaulajista tultiin pyytämään minua johtajaksi. Luin myöhemmin heidän pöytäkirjastaan, että minua ennen oli kysytty monia muitakin, mutta kukaan muu ei tullut. Joutuivat tyytymään minuun, Risto kertoilee avoimeen tapaansa.

Kumpikin kuoro suunnitteli juhlakonserttiaan, kun sai Riston johtajakseen.
- Alku oli rankka. Olimme Liisa-vaimon kanssa saaneet kaksoset, ja minä olin neljänä iltana viikossa kuoroharjoituksissa. Minusta juhlakonsertit menivät kohtuullisesti, Kaiun 70- ja Mieskuoron 30-vuotiskonsertti. Kaiku päätti osallistua myös Heikki Klemetin syntymän satavuotisjuhliin Vaasassa. Me osallistuimme A-sarjan kilpailuun ja pääsimme toiseksi. Pakolliset tehtävät olivat huikean vaikeita, mutta hopeaa tuli. Tosin osanottajia ei ollut kovin monta, mutta hyvältä tuntui, Risto kertoo.

Risto harjoituttaa "kartanokuoroa" Norjan-matkalla.

Hilkka Norkamon lähtiessä muutamat pitkään laulaneet jäivät pois kuorosta. Moni oli varmaan odottanut sopivaa hetkeä, milloin raaskisi lopettaa, ja tämä oli sellainen. Joitakin uusiakin liittyi. Seuraavana vuonna Kaiku oli lähdössä vuosittaiseen Tampereen Sävel -tapahtumaan, mutta Risto sairastui. Yksi kuorolaisista, Tapio Maasalo, johti kuoroa hänen tilallaan, ja esiintyminen meni hyvin.
- Mutta pikku hiljaa, kun rupesimme harjoittelemaan vain kerta viikkoon, se lähti jotenkin lipsumaan. Minä lopetin vuonna -82 tai -83 siihen, että kun oli harjoiteltu kirkon Kauneimmat joululaulut -konserttiin, niin sinne ei tullut kuin kourallinen sakista. Ja lauloivat huonosti. Ilmoitin pikkujouluissa, etten enää tule. Luottamuspula. Kuoro jatkoi vielä jonkin aikaa ilman minua, Risto Taavitsainen muistelee.

Eläkkeellä ei ehdi vetää lonkkaa

Koulusta Risto jäi eläkkeelle vuonna -92. Turha kuvitellakaan, että Taavi jättäisi musiikin, vaikka kuulo ja ääni eivät ole entisellään. Kerran viikossa hän harjoittelee Karelan kanssa. Se on tanhuryhmä Kasareikan soittoporukka, "tytäryhtye". Sen alku on Riston mielestä niin hullu, että se on pakko kertoa.
- Menin joskus -91 tai -92 säestämään Kasareikan tanssijoita Tähteen koululle ja kuulostelemaan syksyn suunnitelmia. Sieltä tuli pari entistä naistanhuajaa ja ilmoitti minulle: me perustetaan nyt yhtye ja sinä olet meidän johtaja. Siitä se alkoi. Me harjoitellaan samana iltana Tähteen koululla, tanhuajat juhlasalissa ja me soittajat jossain luokassa. Pekka Penttilä, tanhuporukan vetäjä,  lähettää meille kappaleita harjoiteltavaksi.

Busuki, mandoliini, viulut, piano - Ristolla on kaikki hallinnassa

Karelalla ja Kasareikalla on kysyntää.
- Huomenna on tunnin mittainen keikka Kouvolassa. Ei niitä esiintymisiä nyt niin kauheasti ole, tänä vuonna joku 8-9. Wetreillä Weikoillakin on ollut tänä vuonna jo 39 keikkaa - minut on siihenkin ryhmään pyydetty pelimanniksi. Soitamme vanhaa tanssimusiikkia sota-ajoilta asti - siihen en nuotteja tarvitse. Mutta kaikesta johtamisesta olen luopunut ja siirtynyt takarivin Taaviksi. Karelaa johtaa nyt Lasse Lindberg.

Ryhmät eivät lopu tähänkään. Risto soittaa myös Tsantalissa, jolla on ohjelmistossaan mm. kreikkalaista musiikkia. Riston soitin on busuki. Tänä vuonna Tsantalin tahti on ollut hiljaisempi, mutta Veturissa he ovat käyneet vuosittaisella keikallaan.
- Jos kaverit eivät harjoittele, minä en lähde esiintymään.

Kuorot ovat vieneet Risto Taavitsaisen elämästä paljon aikaa, mutta:
- Se on mieluisaa hommaa. Yhdessä me sitä teemme, me erilaiset, eri kokoiset ja näköiset ihmiset, me saadaan tällaista yhteistä syntymään. Aivan mahtavaa. Ostin pari vuotta sitten retroradion, jonka päällä on levylautanen. Soitan sillä joskus Kaiun levyttämää laulua Siel on kauan jo kukkineet omenapuut ja kuuntelen, mitä onkaan saatu aikaan.

Lisää Kaiku-kuorosta täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015/11/kaiku-kuoro-hilkka-norkamon-aika.html