Jorma Timonen tuntee ay-draaman

Ensimmäiseksi pääluottamusmies Jorma Timonen pudottaa kattamaansa kahvipöytään uutisen: yhteiskuntasopimusneuvottelut eivät ole aiheuttaneet hänen työyhteisössään Kuusaanniemen sellutehtaalla minkäänlaista keskustelua. Niitähän seurataan mediassa tunti tunnilta, mutta asianosaiset itse eivät juuri korviaan lotkauta kilpailukykysopimuksesta kohkaamiselle.
- Hyvin vähän on ollut puhetta koko hommasta, sanoo Paperiliiton ammattiosasto 85:n pääluottamusmies, mm. Kuusaanniemen sellutyöntekijöiden edustaja Jorma Timonen.

Puunjalostusteollisuuden työntekijöillä taitaa juuri nyt olla asiat niin hyvin, että on varaa vähän tinkiäkin omasta?
- Tietenkin puheena olleet työajan lisäykset ja jotkut leikkaukset lomarahoihin kiinnostaa. Mutta nythän vientialoille ei olisi tulossa niin suuria leikkauksia kuin muille. Muutokset keskittyy rajummin julkiselle puolelle. En kyllä ymmärrä systeemiä nyt, tässähän vasta sovitaan sopimisesta, Timonen pyörittelee päätään suurelle huudolle.

Sivusta seuraavan Timosen mielestä neuvotteluihin liittyy paljon muuta kuin mitä pinnalle näkyy.
- En ole ikinä ymmärtänyt, miksi kaikkien liittojen touhu on niin poliittisesti sitoutunutta. Olin itsekin kyllä kymmenen vuotta mukana politiikassa mukana mm. työväenyhdistyksessä, mutta silti.

Lunkia suhtautumista yhteiskuntasopimusvääntöön selittää sekin, että moni ehdotus on jo arkea Kymillä.
- Paikalliset sopimisetkin, ne on meillä olleet jo kautta aikojen käytössä. Vuonna 2008 työehtosopimukset muuttuivat niin paljon, että paikallista sopimista on tarvittu vähemmän, ei ole enää istuttu joka toinen päivä neuvottelupöydässä. Siihen asti joka ainoa pienikin muutos neuvoteltiin. Sitten teimme uuden palkkasopimuksen, joka käydään läpi kerran vuodessa, aluksi kaksi kertaa vuodessa. Kehitys tosin alkoi jo aiemmin. Vuonna 2003 kerättiin jo koriin useita asioita työmuutoksista sekä niiden vaikutuksesta palkkoihin ja neuvoteltiin niistä vain pari kertaa vuodessa.

Uusi palkkaryhmittely toi neuvotteluihin radikaalin muutoksen.
- Sitä ennen jos työpaikalle tuli uusi laite ja siihen yksikin venttiili lisää, alkoi palkkaneuvottelut. Todettiin itsekin, että tämä on ihan hassua touhua, eihän tässä ehdi muuta kuin istua vänkäämässä, Timonen kertoo. 

Kymin paperi-ja sellutehdas

Pääluottamusmiehen työnkuvakin on muuttunut alkuvuosien, 1990-luvun, väännöistä.
- Aikoinaan palkat saattoivat muuttua viikon välein. Tehtaalla oli reilut 130 eri palkkaa, nyt meillä on ne kahdeksan palkkaluokkaa. Ennen kun oli urakkasopimuksia, se oli jatkuvaa palkkaneuvottelua paikan päällä. Nyt neuvotellaan vain, jos henkilöt siirtyvät tehtäviensä takia palkkaluokasta toiseen. Ne käydään kerran vuodessa läpi - ihmisten osaamiset ja mitä tehtävää tekee.

Ennen vuotta 2008 sopimusneuvottelut olivat Timosen mukaan näytelmä: ei voitu tehdä helppoa ja nopeaa sopimusta, vaikka osapuolien näkemykset olisivat olleet jo lähellä toisiaan. Olisi ihmetelty, miksei neuvotella. Sitten tuli tavaksi, että alkulähtökohta haetaan niin kaukaa, että voidaan neuvotella.
- Työsuhdepäällikkö Pekka Halinen ilmoitti, että 50 penniä per nokka. Minä ilmoitin, että kolme markkaa. Kumpikin tiesi, että se pysähtyy johonkin markka viiteenkymmeneen. Neuvoteltiin vähän aikaa, ei muuta kun kansiot kiinni ja uusi aika. Luottamusmiehet huokaili, että on tää neuvotteleminen rankkaa hommaa. Jossain vaiheessa pidettiin tauko, Halinen ehdotti, että voitaisko käydä pääluottamusmiehen kanssa toisessa huoneessa. Hän kysyi, käykö se puolitoista markkaa, minä siihen että käy se ihan hyvin. Mentiin takaisin kokoukseen, alueen luottamusmies kyseli uutta aikaa, ja minä sanoin ettei tarvita, justiin vetäsin nimen paperiin.

Sellu ohitti paperin

Tuotantotyöntekijät ja kunnossapitomiehet ovat pääasiassa ne Kuusaanniemen sellun työntekijäryhmät, joita pääluottamusmies Jorma Timonen tehtaalta edustaa.
- Aikaisemmin mentiin paperi edellä, mutta uusi palkkaryhmittely käänsikin kupin toisinpäin. Nykyään voimalaitosten ja kattiloiden ihmisten pisteytykset ovat korkeimmat, paperikoneenhoitajat olivat ennen parhaiten palkattuja. Nyt sellun operaattorit ovat menneet heistä ohi vaatimustasoissa. Sellutoimialan  talteenoton työntekijälle annetaan yli 90 päivää erikoiskoulutusta peruskoulutuksen päälle ennen kuin hän on pätevä uuteen tehtäväänsä.

Yllättävää kuulla, että ammattiosasto 85:n jäsenmäärä on yli 1300. Kuusaanniemessähän ei ole nyt  edes yhteensä työntekijöitä kuin noin 700.
- Voikkaa siirtyi meidän osastoon. Sovittiin,  että osaston nimi muutettiin muotoon Kuusaanniemi-Voikkaa 85. Työssäkäyviä meillä on noin 400, mutta jäseniä on muuallakin kuin tehtaalla. On Kalsolla, muissa lähiympäristön yrityksissä sekä julkisella puolella - vanhoja voikkaalaisia. Ulkoistetun siivouksen vanhat yhtiöläiset siivoojat jäivät Paperiliiton ammattiosastoihin, he noudattavat ISS:ssä PAMin sopimuksia, mutta palkkaus sovittiin ukoistuksen yhteydessä erikseen meidän kanssa.

Kuusaanniemen tehtailla - kirjoitetaan nimi nyt kerran virallisessakin muodossaan: UPM-Kymmene Oyj, Kymin paperi- ja sellutehdas - toimii toinenkin Paperiliiton osasto, 19. Se edustaa paperitoimialan työntekijöitä. Tilanne kuvaa sitä, miten erillään paperi- ja sellutoimialat ovat nykyään.
- Olen arvostellut sitä, että paperitehdas on yksi sellutoimialan asiakas muiden joukossa, se joutuu neuvottelemaan hinnat ja muut. Se ei aina ole mutkatonta vaan usein aikamoista sapelinkalistelua. Kalistelut käydään Helsingissä, koska kaikki UPM:n sellutehtaat ovat sellutoimialaa. Mutta nyt on sellainen askellus, että mennään sellu edellä, Timonen kuvailee.

Sellun työntekijöiden pääluottamusmies katsoo yhtiön touhuja kuitenkin laajemmin kuin vain omiensa näkökulmasta.
- Sanoin juuri johtajillemme, että katsotaanpa viisi vuotta eteenpäin. Jos syömähammasta, omaa paperitehdasta vieressä, ei olisikaan niin mihin sitä sellua sitten työnnetään? Jussi Pesosen visio on, että joka vuosi  maailmassa tarvitaan miljoona tonnia sellua lisää. Mutta kun tulee yksi sellutehdas, se miljoona tonnia on siinä. Jos se tehdään ulkomaille, esim. Etelä-Amerikkaan, se onkin kahden miljoonan tonnin tehdas, koska siellä tehtaan ympärille kasvatetaan laajat puuplantaasit. Silloin raaka-ainetta on riittävästi saatavilla noinkin massiiviseen tuotantoon. Sitten ollaan samassa ongelmassa kuin paperi nyt, pitäisi purkaa ylikapasiteettia, Jorma puhisee mutta lisää, että tällä hetkellä käyntiasteet ovat ihan hyvät.

Kuusaanniemen sellutehdas myy paljon ulos. Juuri on rakennettu uudet varastoalueet, joka päivä lähtee junavaunuittain sellua. Tuotantosuunnitelmat ylittävältä tehtaalta noin puolet menee myyntiin oman tehtaan ulkopuolelle ympäri maailmaa Syyriaa ja Trinidad-Tobacoa myöten.
- Ennen integraatissa rahat oli yhteiset. Mutta nyt sellu tekee toistasataa miljoonaa voittoa, paperi menee plus miinus nollassa. Mutta ei sellukaan tekisi voittoa ilman tuota parasta asiakasta, Timonen huitoo paperitehtaalle päin. - Sellun hinta vaan on niin kova nyt markkinoiden vaikutuksesta, ei pelkästään UPM:n päätöksellä. Kuitenkin konsernissa kaikki loppupeleissä helähtää yhteiseen kassaan. Mutta nyt kaikki toimialat on niin mustasukkaisia omastaan.

Kuusaanniemen työntekijöistä suurin osa on kuitenkin paperitoimialan väkeä. Paperikoneet 8 ja 9 työllistävät jonkin verran, mutta enemmän vielä jälkitoiminta, varastointi ja arkkisali. Siihen aikaan, kun tehdas työllisti reilut tuhat henkeä, paperilla oli noin 700 henkeä, sellulla 300.
- Nyt varmaan paperilla on 400, sellulla parisataa. Toimihenkilöitä on enää kourallinen, Timonen kertoo. 

Toisaalta Kymin paperi- ja sellutehtailla työntekijämäärä on nykyisellään suurempi kuin väen vähentämisneuvotteluissa pyrittiin. Tavoite oli 556, mutta ihmisiä onkin 650-700.
- Siinä on paljon määräaikaisia. Oli tarkoitus toimia vanhalla porukalla, mutta uutta väkeä on vähän lisätty sellun ja arkkisalin uudistuksissa, ja uudelle foliolinjalle tuli 25 työpaikkaa.

Voikkaa kiinnosti ympäri maata

Tässä kuussa Voikkaan tehtaan alasajosta on kulunut kymmenen vuotta, mutta asiat ja ajatukset ovat edelleen kirkkaina mielessä. Uutinen tuli aikoinaan pommin lailla.
- Kukaan ei pitänyt mahdollisena, että näin voi käydä. Tehtaaseen oli pantu rahaa, ja vielä lopettamispäätöksen jälkeenkin tietyt investoinnit tehtiin loppuun. Lopettamispäätös oli järjetön. Mutta ilmeisesti puhetta ylikapasiteetista ei otettu niin tosissaan, vaikka nähtiin ettei markkinat vedä. Ajateltiin, että se on hetkellistä.

Pääluottamusmies Jorma Timonen piti Voikkaan tehdasta muista tehtaista poikkeavana, jos ei muuten niin joidenkin aikoinaan taitavasti tehtyjen sopimusten vuoksi. Ne tekivät voikkaalaisista palkkauksen suhteen yhden parhaista Suomessa.
- Muistan kun kävin tehdasvierailulla Veitsiluodossa, ja koneilla olleet oli niin kiinnostuneita: "Oletko Voikkaalta?" "En kun Kymiltä." "Ai no ei sitten mitään."

Jorma arvelee voikkaalaisten hyvinvoinnin aikoinaan johtuneen paljon vahvasta ja taitavasta pääluottamusmiehestä Kimmo Kähärästä.
- Voikkaalla jos missä henkilöstö teki kuitenkin viimeisinä vuosina "kilpailukykyloikkia", sopeutettiin. Oli kova paikka, kun se ei riittänyt.

Hallaan ja takaisin

Timonen aloitti pääluottamusmiehenä vuonna 1994. Sitä ennen hän oli joitain vuosia ammattiosaston puheenjohtajana. Tähän pisteeseen johti mutkitteleva polku, joka alkoi Marskinkadulta. Kun Jorma-vauva oli puolivuotias, Timoset muuttivat Mustallevuorelle.

70-luvun puolivälissä perhe muutti Kotkaan, jossa isä oli saanut paikan Kymiyhtiön omistamalta Hallan sahalta myyntipuolella. Timoset ovat varsinaista yhtiöläissukua. Jorman isä Erkki oli yhtiöllä rakennusmestarina samoin kuin veljensä. Erkki Timonen oli rakentamassa Kuusaanniemeen sellutehdasta ja teki töitä Kuusaalla myös asuntopuolella, sosiaaliosastolla. Hänenkin isänsä oli yhtiöläisiä, tämä työskenteli Läskelän tehtaalla nykyisen rajan takana.
- Isoisä hoiti kahteen kertaan Läskelän tehtaan evakuoinnit. Kävi valvontakomission edessä selvittämässä, mitä tavaroita Läskelästä on siirretty, Joppe kertoo.

Ammattiosastojen 85 ja 19 toimisto, taustalla tehtaat.

Hallassa Timoset asuivat sahan pääkonttorin vieressä aina 80-luvun alkupuolelle, jolloin vanhemmat palasivat Kuusankoskelle.
- Takapihalta oli 30 metriä matkaa merelle. Minä kerkisin olla Hallassa töissä kahdeksan vuotta. Kun sain koulun käytyä, en lähtenyt opiskelemaan vaan menin töihin 17-vuotiaana, mie olin niin huono koului käymää. Vakituinen työsuhde minulla alkoi armeijan jälkeen vuonna -78. Ei siinä tutkintoja tarvittu, kysyttiin vaan että minnes haluat mennä. Olin paikallismyynnissä, ajoin trukkia, tein komponentteja raaminaulaamolle paperipinkkojen alle. Raaminaulaamolla hoidin pakettikatkaisusahaa.

Hallan saha suljettiin vuonna -86. Muu väki siirtyi Hallasta jo aiemmin, ja Jorma jatkoi siellä puoli vuotta yksin.
- Lastailin ja laitoin tulemaan lopputavaroita, hoidin palopäivystyksiä. Ihan loppuaikoina ei ollut minun lisäksi kuin kunnossapitopäällikkö Oikkosen Eenokki, joka oli myös vanhoja.  Jäin ensin asumaan vanhempien kämppään, jossa oli muutama sata neliötä. Loppuajaksi muutin palopäällikön vanhaan kämppään, maksoin vuokraa keittiöstä ja makuuhuoneista. Kaikki sanoivat etten saa käyttää muita huoneita, mutta käytinhän minä. Kyllähän minä siellä juhliakin pidin, kun oli iso takkahuone, Joppe naureskelee.

Jorma palasi loppukesästä -86 Kuusaalle ja siirtyi Niemeen rakennetulle raaminaulaamolle töihin. Hän pääsi todistamaan Kymiyhtiön monia fuusioita, jotka heittelivät raaminaulaamoakin yksiköstä toiseen. Jos ei olisi tullut Kaukas-fuusiota, Kuusaanniemeen olisi perustettu saha. Mutta Kaukaalla oli iso saha, ja vain raaminaulaamo siirtyi Kaukaan Luumäen yksikön alaisuuteen.
- 80-luvun lopulla aloitin luottamustehtävissä, ensin työsuojelussa ja sitten luottamusmiehenä. Ammattiosastoon tulin ensin varapuheenjohtajaksi, siitä puheenjohtajaksi. Sitten pääluottamusmies Hautamäen Kalle jäi sairauden vuoksi pois töistä vuonna -94. Kaikki luottamusmiehet kieltäytyivät asettumasta pääluottamusmiehen tehtäviin ja vaativat yhtiötä nimittämään minut kyseiselle paikalle.

Neuvotteluja uudesta pestistä piti jonkin verran käydä, Jormahan tuli tavallaan eri firmasta.
- Ikinä en ole tuolla tehtaalla ollut töissä, en tunne koko hommaa, paitsi pääluottamusmiehen tehtävät. Aikamme neuvoteltiin ja todettiin, että ilmeisesti pienempi harmi yhtiölle oli, että siirryin Kaukaalta Kymille, Joppe myhäilee.

Jorma Timosta ei saa pakotettua kertomaan, miksi hänet niin väkisin haluttiin pääluottamusmieheksi. Supliikki, itsenäinen ajattelutapa...? Tuletko hyvin toimeen ihmisten kanssa? Sen hän myöntää.
- Joo ystävyyssuhteita syntyi, jopa läheisiä, entisten sekä nykyisten työntekijöiden ja työnantajien kanssa. Pyöritään porukoissa vapaa-aikanakin. Tulen kyllä ihmisten kanssa hyvin toimeen.

Luottamustehtävät vaativat veronsa

Mitä, jos Jorma ei olisikaan suostunut pääluottamusmieheksi?
- Tuota olen miettinyt monta kertaa. Sehän on syönyt niin paljon normaalielämää. Se on kyllä ollut omaakin syytäni. Neuvottelureissut muilla paikkakunnilla oli rankkoja. Sanonta "sinisilmäiset neuvottelijat tulee punasilmäisiksi ja alkaa tekemään sopimuksia" piti paikkansa. Aika paljon viinanottoa siihen aikoinaan liittyi. 2000-luvun alussa aloin laittaa itseäni kuntoon. Kun ensimmäisen kerran menin yhtiön kuntosalille, heräsin Meilahdesta. Pumppu petti, on pettänyt parikin kertaa, suoli puhjennut, näkö lähti hirveän korkean verensokerin takia. 

Seuraa karmaiseva kuvaus huiman korkeasta verensokerista ja rennosta tyylistä, jolla Joppe tilaansa "hoiti". Lopulta isäntä päätyi viikoksi mäelle tiputukseen. Pelkkien tummien hahmojen näkemisen vaihe kesti puoli vuotta.
- Minä en osannut sairastaa oikein, lopetin sairauslomanikin aina kesken. Luulin olevani korvaamaton.

Timonen naureskelee itselleen: puolen vuoden sairausloman aikana häntä alkoi jo rassata se, että homma toimi ilman häntäkin ja kaikki sanoivat, ettei ole mitään hätää.
- Savu nousi korvista, että ei se voi olla näin. Sitten alkoi tajuta, ettei tämä yhdestä miehestä voi olla kiinni. Asiat ovat nyt muuttuneet, joudun parin vuoden välein tekemään selvityksen terveydestäni luottamusmiehille ja meidän hallitukselle.

Jorma Timonen sanoo, että ennen tehtaalaisten kesken vallitsi yhteenkuuluvuuden tunne.
- Kun sain ensimmäisen sydänkohtauksen, yhtiön lääkäri Jokisen Antti oli koko yön mäellä vierelläni lääkärintakki päällä. Liuotettiin yö ennen kuin lähdettiin kuskaamaan minua Meilahteen.

Joppe tapaa nykyisinkin entistä yhtiön lääkäriä Antti Jokista, kahvikupin äärellä.
- Olen sanonut Antille, että olisitpa tajunnut millainen vaikutusvalta sinulla oli minuun. Olisit varmaan monesti pystynyt vaikuttamaan tehtaan riitoihin. Me tultiin hyvin toimeen sairaskassan ja eläkesäätiön hallitusreissuilla, ajatustavat loksahti yhteen.

Timonen kehuu Jokista ja sanoo tämän olleen hyvin pidetty lääkäri yhtiöläisten keskuudessa. Sitten hän joutuu selittämään jälleen yhdelle väärinkäsittäjälle yhtiön terveyspalveluita: lääkärin ja sairaanhoitajapalvelut ja kuntosalin kustantaa yhtiö, mutta hoidot, lääkkeet ja kuntoutukset maksaa henkilöstön omistama sairauskassa.
- Esim. hammashoidosta sairaskassa maksaa 480 euroa vuodessa. Nyt on vähän karsittu: aikaisemmin kassa korvasi ei-kelakorvattavat lääkkeetkin, nykyisin ei. Täytyy sopeuttaa, pääluottamusmies toteaa.

Työtahti ja omanlaisensa neuvottelut jättivät jälkensä. Verisuonisairauksia, diabetes ja pitkin päivää pisteltäviä piikkejä - ne muistuttavat entisistä elämäntavoista. Toki Joppe kerkisi luottamustehtävien ohella perustaa perheen, saada kaksi lasta ja olla melkein 20 vuotta naimisissa. Monella kollegalla kaari on ollut samanlainen.
- Nykyään ajattelu on terveellisempää, kun katselee vaikka tehtaanjohtajiakin. Kuka käy sadan kilometrin hiihdoissa, kuka juoksee maratonia. Entisaikaan ei sellaisesta ollut puhettakaan.

UPM toi kylmän kulttuurin

Pääluottamusmieheksi Jorma Timonen valittiin vuonna -94. Hän joutui alkuun tekemään paljon töitä, jotta pääsi sisälle asioihin. 
- Pojat joskus ihmetteli, kun vielä yhden aikaan paloi konttorissa tehtaalla valot. Oli pakko paneutua ulkopuolelta tulevana, kun kaikki oli niin uutta. 

Pääluottamusmies joutui 90-luvulla vaikeisiin tilanteisiin. Vaikeimpia olivat ne, joihin liittyi henkilökysymyksiä.
- Alkuun väen vähennykset liittyivät teknisiin kysymyksiin ja ne oli helppo ymmärtää. Mutta sitten alkoivat toimintamuutokset. Patruunavaltaisissa yrityksissä kaikki oli pehmeästi hoidettua, mutta
sitten tuli fuusio Kymmenen ja UPM:n välillä.UPM:n vahvuus olikin ääretön nuukuus. Alkuaikoina Kymmenen ja UPM:n pääluottamusmiehet eivät olleet paljon tekemisissäkään keskenään, ja ne harvat tapaamiset olivat aikamoista kipinöintiä.

Ennen fuusion voimaan astumista UPM:n ja Kymmenen porukat istuivat hotelli Tornin kabinetissa.
- Tunturin Markku, UPM:n sielu jota kaikki pelkäsi, esitteli UPM:n arvoja. Kymmenen puolelta sinne oli laitettu Asunmaan Pertti, vaikka hän oli Voikkaalla tuotantojohtajana. Kukaan ei halunnut olla Tunturin kanssa tekemisissä, Asunmaa taas pärjäsi kenelle vaan. Siellä oli pari tarkkailijaa Paperiliitosta. He sanoivat, että tästä tulee maailman vaikein juttu, kun on kaksi niin erilaista konsernia tyyliltään. Toiselle on tärkeää hyvä imago ulospäin ja henkilöstön hoitaminen, toinen on vastakkaista äärilaitaa. Ja heti se kääntyi niin, että Kymmene oli siinä vaan orpopoikana, Timonen kuvailee.

Timonenkaan ei suoraan näe syytä siihen, miksi juuri UPM:n kulttuuri jyräsi Kymin toimintatavan. Siinä kuitenkin meni lopulta kaikki ylimääräinen erämajoja myöten. Valkeakoskella ja Kuusankoskella oli totuttu eri lähtökohtiin, ja nyt piti alkaa nivoa toimintamalleja yhteen.
- Sehän oli yhtä räjähtelyä. Esim. Kymillä oli totuttu palkitsemaan työntekijöitä ja tarjoamaan sosiaalisia etuja, tehtiin ruskaretkiä ja muuta yhteistoimintaa työn ulkopuolella. Upm:läisillä ei ollut kuin tuskaretkiä, kaikki sosiaalinen toiminta oli karsittu Waldénin jälkeen, kun Nuuka-Niilo Hakkaraisesta tuli toimitusjohtaja. Neuvotteluihin lähtiessä sovittiin täällä työnantajan kanssa, että ei kerrota UPM:n väelle, mitä meillä on.

Esimerkkejä ilmastonmuutoksesta löytyy noilta ajoilta helposti. UPM-Kymmene luopui asunnoista, Paperipuoti lakkautettiin ennen kuin se ehti näyttää kunnolla voimansa.
- Paperipuotihan oli käyntikortti, imagojuttu, joka ymmärrettiin Kymmenellä. UPM:ssä se oli vain tuottamaton kustannuserä. Sieltä huomautettiin, että tämä on tuotantolaitos eikä sosiaalivirasto - ei tarvita mitään erämajoja. Täällä työnantaja oli rakentanut työn ympärille erilaisia etuja, koska halusi pitää työntekijät vireessä.

Pääluottamusmies Jorma Timonen sanoo, että "saavutetuilla eduilla" oli vaikutusta työntekijän vointiin ja panokseen. Ne yhdistivät ihmisiä.
- Hallintopuolellakin erot UPM:n ja Kymmenen välillä näkyivät. Meillähän oli Korpelan Markku Kaukaalla ja Purmosen Martti täällä - hirveän sosiaalisia henkilöstöjohtajia. Jos yksittäisellä henkilöllä oli jokin ongelma, se ratkaistiin aina parhain päin. UPM:llä politiikka taas oli hirveän kylmää. Henkilöstöpolitiikassa huomasi kulttuurin muutoksen paremmin kuin tuotantopuolella.

Nykyisin myös verottaja huolehtii siitä, ettei työnantaja voi juurikaan muistaa ja kiitellä työntekijöitä panoksesta. 
- Työnantaja ei saa enää tarjota työntekijälle yli satasen arvosta mitään. Tehtaalla tehdään koko ajan tuotantoennätyksiä ja tapaturmattomien jaksojen ennätyksiä, ja näistä työnantaja haluaisi mielellään tarjota vaikka ruokaa tai lahjoja. Mutta kun lahjat eivät saa liittyä siihen työhön, verottaja on kimpussa heti, Timonen harmittelee.

Osa lähtee ajelehtimaan

Henkilöstövähennyksiä lon riittänyt Jorma Timosen pääluottamusmieskaudella. Vanhan Kymintehtaan puolella tiedettiin 1990-luvulla pommin kasvavan: jenkkikoneilla oli odotettavissa henkilöstön irtisanomisia.
- Moni tilanne osattiin hoitaa hyvin; silloinhan oli mahdollisuus päästä putkeen. Silloin kun ruvettiin ajamaan vuoden -94 henkilömäärää 1700:sta 1200:aan, sitäkin pystyttiin hoitamaan putkiratkaisuilla ja pehmeillä keinoilla. Mutta sitten tulee Voikkaan alasajo ja samaan aikaan puhutaan Kymin paperitehtaan useamman sadan henkilön vähennyksestä hetkessä, ja siinä tarvittiin kovia irtisanomisia. Siinä sitten valitaan: toi ja toi jää, toi ja toi ei. Pahimpia tilanteita oli se, kun samasta työporukasta toiset jäivät, toisille ilmoitettiin, että olet enää puoli vuotta töissä. Siinä pitäisi sitten jatkaa työntekoa yhdessä. Huonostihan se onnistui, Timonen kuittaa.

Kuusaanniemessä irtisanomiset kohdistuivat erityisesti iäkkäämpiin ja kovasti sairastaneisiin.
- Aika rankkaa irtisanotulle sairastelevalle, sillä hän tietää että työmarkkinoilla ei ole hänelle juuri töitä tarjolla. Rankkaa se oli minustakin. Kokeneemmat luottamusmiehet sanoivat, ettei kannata murehtia, mutta eihän siinä voinut olla elämättä mukana, Jorma miettii.

Yt-neuvotteluista on Jorma Timosen mielestä tullut työnantajalle helppo ratkaisu. Se ilmoittaa taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten määrän.
- Tiedetään, että kun työnantaja ilmoittaa että sata lähtee, niin tarkoitus on että 70 lähtee. Sitten lopussa työnantaja voi esittää säästäneensä 30 työpaikkaa. Yt:istä on tehty automaatti, jolla vähennetään. Silloin on vaikea ymmärtää, jos nähdään että työtä kuitenkin on ja se vain jaetaan eri tavalla.


Kovimpina irtisanomisaikoina Timonen ei saanut vertaistukea mistään. Ratkaisut piti tehdä nopeasti, ei ollut aikaa miettiä seuraavaan päivään, ja kenenkään kanssa ei pystynyt pohtimaan tilannetta. Oli yksin. Jorma Timonen on istunut vuosia myös sairauskassan ja eläkesäätiön hallituksissa ja nähnyt, että henkisen puolen vaivat ovat lisääntyneet paljon.

- Se liittyy työn tiukentumiseen mutta ennen kaikkea epävarmuuteen. Työn uutta jakamista ei aina ymmärrä, siinä ajetaan ihminen aika piippuun. Ihmisistä huomaa, että jos on vähäinenkin mahdollisuus lähteä, lähdetään herkästi niinsanotusti ajelehtimaan. Otetaan itse lopputili ja luotetaan siihen, että lait vielä jotenkin suojaavat, saa välityöllistymisten kautta tuet. Moni pelaa vähän riskinkin päälle. Se osoittaa, että kaikki ei ole ihan kohdallaan, Timonen pohtii.

Politiikka ei innostanut

Palataanpa tunti taaksepäin, kun Timosen Joppe sätti politiikan sekoittamista joka paikkaan, ay-toimintaankin. Entäs hän itse, vanha demari?
- Niin. Otin jäsenkirjan vuonna -94 tullessani pääluottamusmieheksi. Kouluaikana olin porvariryhmittymässä Teiniliitossa. Tietenkin. Tulin niin sinivalkoisesta ympäristöstä, isäukko oli Hiihtoliitossa, istui liittovaltuustossa ja oli piirin puheenjohtajana yli 20 vuotta. Sen sinivalkoisempaa ihmistä ei löydy, Kokoomuksen jäsenkin. Isoisä taas oli suojeluskuntapäällikkönä Itä-Karjalassa.

90-luvun lopulla Voikkaan työväenyhdistyksen aktiivit alkoivat pyydellä Jormaa puheenjohtajaksi. Hän lupautui varapuheenjohtajaksi, oli siinä vuoden ja sen jälkeen kymmenen vuotta puheenjohtajana.
- Ihmettelin aina, voiko politiikka olla näin riitaista. Johtokunnan kokoukseen tullessa laittelin aina rollaattorit ojennukseen - kaikki muut olisivat voineet olla minun vanhempia. Kuusankosken kaupungin aikana olin jonkin aikaa tarkastuslautakunnassa. Ilmoitin, että minun luonteella ei tulla mihinkään valtuustoihin kuuntelemaan, mitä sun pitää tehdä.

Sirpa Paatero oli erehtynyt neuvomaan, ketä oli päätetty Kymen alueen piirissä äänestää siinä ainoassa puoluekokouksessa, johon Jorma osallistui.
- Miehän räjähdin ihan täysin, Paatero juoksi melkein karkuun. Sanoin että -kele mulle tulla sanomaan, ja ihan kiusallani äänestin eri henkilöä kuin muut. Näytin ettei joku muu päätä minun puolesta. 

Taitaa poika tulla äitiinsä, jota hän luonnehtii sanoilla "itepäin kun muuli" ja kertoo, kuinka lääkäri oli ehdottanut Helvi-äidille Marjoniemessä, että pitäisi vähän kävellä, jotta kunto kohenisi. Äiti oli tivannut, kuinka paljon lääkäri itse kävelee ja sen kuultuaan sanonut: "Mie olen tuolt Rautjärvelt kotosin ja kaks kertaa kävelly lehmien kans sielt Mikkelii ja takasi, enköhän mie ole siin tarpeeks eläissäin kävelly.

Sopimus on sopimus

Jotkut yhtiöläiset kertovat, kuinka välillä olisi voinut töissä joustaakin, ja asiat olisivat sujuneet silloin juohevammin. Ei kuitenkaan voinut, koska luottamusmiehet estivät joustot. Jorma Timonen heittää takaisin: 
- Olet jutellut Parvisen Illun kanssa! Sillä on valikoiva muisti, olen sen monta kertaa laavulla jutellessa todennut, hän nauraa kaverinsa juttuja. - Täytyy muistaa, että oli voimassa työehtosopimukset. Ei siellä voi häslätä mitä vaan. Jonkun täytyy olla käsijarruna, ettei tule liian rajuja muutoksia niin ettei ihmiset pääse niihin mukaan ja että he voivat ymmärtää, miksi näin tehdään. Kun aloitin nämä työt, Pennasen Artturi oli liittosihteerinä ja puhui jo silloin ristiintyöskentelystä. Kaikki kiroilivat, että ei tuotantomiehet rupea tekemään kunnossapitoa ja päinvastoin. Nythän sitä tehdään ja saadaan jokusia senttejä moniosaamisesta. Mutta ennen oli vakanssit, kunnossapitomies oli kunnossapitomies, Timonen kuvailee.

Yritän vielä vängätä, eikö koskaan tule mieleen, että asiat voisi hoitaa kevyemmin kuin jatkuvin neuvotteluin. Timonen muistuttaa, että kun tehdään sopimus, siitä näkee mitä kullekin kuuluu, ja huonoa sopimusta voi muuttaa. Toisaalta hän kertoo esimerkkejä siitä, miten huvittavia tilanteita sopimisestakin voi syntyä.
- Neuvottelin alkuaikoina uuden pumpun tuomisesta vesilaitokselle, ja siitä saatiin miehille 60 penniä lisää liksaa. Jälkeenpäin ihmettelin työsuhdepäällikkö Haliselle, että eihän työntekijät edes käytä sitä pumppua. Hän sanoi että joo mutta haluttiin tarjota sulle tämmönen, kun se oli sinun ensimmäinen sopimus.

Vapailla rientoa riittää

Jorma Timonen harrastaa kullankaivuuta vuokravaltauksella Lapissa, kun kunto kestää. Oma poika on ollut monena vuonna mukana ja ehdottelee uutta reissua ensi kesänä.
- Sanoin että mennään kullankaivajien liiton kaivaukselle, olen jäsen. Pojan on parempi siellä kaivaa. Minä voin sivusta katsella, en enää kaivamaan rupea.

Joppe valmentaa kavereitaan juoksussa, omien sanojensa mukaan "katon miten menee". 
- Paperitehtaan johtaja Laaksosen Matti ja paperin pääluottamusmies Untolahden Pasi juoksevat maratoneja. Ollaan käyty Tukholmaa, Jyväskylää ja Helsinkiä myöten varmaan kohta kymmenen vuoden ajan.

Valmentaja itse ei juokse.
- Urheiluperheessä oli nuorena pakko hiihtää ja juosta. Minä kyllästyin lopulta ja lopetin armeija-aikoinani urheilut, mutta tiedän paljon juoksemisesta. Minulla on hyvä asuntoauto jolla liikutaan, poika on kuskina. Juostaan maraton, saunotaan ja syödään kunnolla päälle. Talvenheimon Kalle, Halisen seuraaja työsuhdepäällikkönä, oli ennen repunkantajana meillä, minä olin huoltomiehenä. Syötin matkan varrella pojille lääkkeitä ja vetelin kylmägeelit jalkaan - piti lääkitä jos kramppasi.

Urheilureissuilla tulee joskus vammautumisiakin. Tässä niistä vakavin:
- Tukholman maratonin jälkeen mentiin laivalle tosi väsyneinä. Syötiin, otettiin oluet ja mentiin hytteihimme. Minä kävin vessassa ja seuraavaksi tajusin, että verta lentää otsasta. Olin lyönyt pään altaaseen. Minä tulin pää paketissa kotiin ja kuulin kyllä, että "siinä on oikein manageri-valmentaja, on kuin olisi ollut isommassakin tappelussa mukana", Joppe hekottelee.

Jos pääluottamusmiehellä on noin kaverivälit työnantajan edustajien kanssa, eikö se ole huono lähtökohta lähteä pitämään työntekijöiden puolta?
- No ei. Ollaan sovittu, että työ on työtä, vapaa-aika on erikseen. Päinvastoin, alussa ennen tutustumista vedinkin usein herneet nenään, myöhemmin pystyi puhumaan rennommin, kun tunsi miehet. Halisen Pekkakin on nyt parhaita kavereitani - hän oli vastaneuvottelijana reilut 15 vuotta. Muistan, kun sairaalassa ollessani Halinen ja Pälvisalon Anssi käveli polvihousuissa ovesta sisään ihan kun jossain saksalaisessa dekkarisarjassa, sanoinkin sen heille. Pälvisalolle jouduin sanomaan, että se on kolme eri kertaa sairaalassa pitänyt mulle saman tervehtymispuheen ja antanut joka kerta kirjan Golfin syntyhistoria Kuusankoskella. Sanoin että mulla alkaa olla niitä enemmänkin, voin laittaa niitä myyntiin, Joppe hekottelee.

Penan kirjeitä Eilalle 2, aprillipäivä ja koti-ikävää

40-luvun seurustelevilla pareilla ei ollut hätäpäivää, vaikkei kännyköistä ja tekstareista osattu edes unelmoida eikä monessakaan kodissa ollut lankapuhelimia. Yhteyttä saattoi pitää yllä kirjeitse. Paljastan taas meiän isän kirjeen meiän äitille. Isä oli Tampereella opiskelemassa rakennusinsinööriksi ja äiti Kuusaalla töissä. Liian henkilökohtaiset tunteenpurkaukset jätän perheen keskinäisiksi, ja "Rakkaani!"-aloitus oli ilmeisesti tuohon aikaan ihan tavallista kirjekieltä. Tässä kirjeessä isällä onkin oikeastaan pilke silmäkulmassa kaiken aikaa. Isä-Pentin kämppäkaverina on Pauli Kiuru, jonka isä kuuli Tampereelle ensi kertaan mennessään kyselevän junassa itselleen boksin jakajaa. Siitä alkoi loppuelämän kestänyt ystävyys. Nyt nuorukaiset paahtavat opinnoissaan ja tyttöystävät ("vaimot") ovat näköjään tavanneet toisensa Kuusaalla.

Aprillina 1946.

Rakkaani!
Kovastee paljon kiitoksia kirjeestäsi ja terveisistä. Molemmat tulivat yht'aikaa perille, nimittäin lauantaiaamuna.  Kiirettä on ollut niin turkasesti, etten ennemmin ole ehtinyt kirjoittaa. Koko lauantai- ja sunnuntaipäivän piirsin oikein nuoruuden innolla ja sitä samaa touhua jatkui vielä tämänkin päivän ja vasta nyt klo 23 minulla on aikaa tarttua kynään. Pauli on par'aikaa työssä samoissa touhuissa tuossa pöydän tuolla puolen. Järkikään ei tahdo oikein luistaa, joten suonet anteeksi, ellei tästä mitään oivallista sepustusta syntyisi.

Kyllä me Paulin kanssa koko sunnuntaipäivän kuulostelimme, että eivätkö korvat soi ollenkaan, nimittäin kun te vaimot siellä oikein rauhassa saitte parjata meitä poikapoloisia. Ihme ja kumma mutta eivät ne soineet ainakaan pahemmin. Tästä voi melkein vetää sen johtopäätöksen, että ette tainneet muistaa meitä ollenkaan. Juu!

Aprillista puheenollen usko tai älä, mutta minua ei narrattu kertaakaan. Pauli yritti kyllä kerran juoksuttaa puhelimeen, mutta huomasin heti alkuun, mistä oli kysymys, ja niin sekin jäi yritykseksi. Kuinkahan sinä olet viettänyt siellä moisen päivän?  Päivä tietystikin luultavasti tavalliseen tapaan ja illalla tanssimaan Seuratalolle. Arvasinko oikein!

Minun huvitukseni täällä ovat supistuneet jokseenkin vähiin. Viikolla olin  kerran yksin ja sitten sunnuntaina Paulin kanssa leffassa, joten siinä suhteessa ei minulla ole paljonkaan kertomista.

En varmaan tiedä, pääsenkö tulemaan ensi lauantaina, mutta luultavasti tulen. Meillä on nyt keskiviikkona ja perjantai-iltana kokeet, samoin ensi tiistaina ja torstaina, joten kiirettä tahtoo näiden koulutouhujen kanssa tulla. Ne perjantai-illan kokeet ovat katalimmat kaikin puolin ja varsinkin sentähden, että en pääse matkustamaan, ennenkuin lauantaiaamuna ja olen niinollen vasta siinä klo 16 maissa kotona. Koeta nyt järjestää elämäsi siihen malliin, että menemme lauantai-iltana sinne Toukkarin Leon häihin, ellei mitään erikoista tapahdu. Soitan sinulle vielä loppuviikolla ja puhutaan sitten asiasta tarkemmin.

Laskemme esiripun loppuluritusten eteen. Ne poikkeavat tyyliltään nykyisestä hästäg-ilmaisusta, mutta sisältö pysyy varmaan samana kuin rakastuneiden kesken kaikkina aikoina.

Seuraava säästynyt kirje on päivätty yllättäen : Pirunsaarella 24.4.1946. Kirjeestä selviää, miksi isä on tuntenut olevansa kuin saarella, joka oli osa Ranskan pahamaineisinta rangaistussiirtokuntaa. Ikävöivä sulho toivoisi, että saisi tutustua morsiamensa sisimpiin ajatuksiin paremmin kuin tähän asti. Hänhän ei tiennyt, että siihen tarjoutuisi mahdollisuus seuraavat 48 vuotta. Luetaan kuitenkin kirjeen alku, joka vie iltatunnelmaan alivuokralaisena tamperelaisessa Pikkaraisen pariskunnan asunnossa.

Neiti Eila Piirikkälä

Rakas!
Ne yrtit sitten tuoksuvat  makiasti tuossa vierelläni olevassa maljakossa. Ne samat viimekeväiset -sellaiset, jotka lähetit sinne asemalle. Pauli on vielä koulussa ja istun tässä karmeanhiljaisessa poikamiesboksissa seuranani vain kellon yksitoikkoinen raksutus ja kynän rapina. Alhaalta kadulta vielä kuuluu lasten lasten vaimeaa ilonpitoa ja Pikkaraisen bassoääni silloin tällöin hörähtää tuolta oven takaa. Aivan sopiva tunnelma, vaikkapa millaisen kauhuromaanin kirjoittamiseen, mutta toivottavasti uskallat lukea tämän sentään loppuun asti. 

Näin yksin istuessa kaikenlaiset ajatukset myllertävät päässäni ja tapahtumat kulkevat filminauhan tavoin silmieni ohi.

Esirippu. Nimittäin lopuksi seuraa kaikkien nuortenparien keskinäistä lirkuttelua, jota muut eivät kerta kaikkiaan kestä kuunnella.

Pekka Mauno tuntee moottoreiden salat

Juttu Pekka Maunon kanssa käynnistyy ennen kuin olemme kunnolla ehtineet istahtaa Tuomon Luomun kahvipöytään lähelle Maunon entistä työpaikkaa, kuljetusvälinekorjaamoa. Hänkin on innostunut perinteenkeruusta ja tarinoista, ja häntäkin ihmetyttää Väkkärä-nimen väärinkäyttö. Tosin vaikea kuvitella, että joku ei löytäisi yhteisiä aiheita tämän hymyilevän ja kohteliaan ex-yhtiöläisen kanssa - niin monesta alasta mies tuntuu olevan kiinnostunut. Jutun vanhat kuvat ovat Pekka Maunon kokoelmista ja kuvatekstit hänen laatimansa.

Maailma, varsinkin kuljetusten maailma, muuttui aika lailla niinä neljänä vuosikymmenenä, jotka Pekka Mauno työskenteli Kymiyhtiössä - milloin minkäkin nimisenä yhtiönä toimineessa - vuodesta 1967 vuoteen 2007. Juttelun edetessä huomaa, että hän otti uuden tekniikan haltuun päättäväisesti eikä nytkään haikaile vanhojen aikojen paremmuutta.

Pekka Mauno on kolmannen polven yhtiöläisiä. Hänen isänsä oli sellutehtaalla töissä lähes koko ikänsä.
- Oli isä kuorimollakin ja nuorena miehenä Saksanaholla haapoja vuolemassa. Haapa oli yksi paperitehtaan puuraaka-aine. Myös isänisä August Mauno oli Kymillä töissä yli 70 vuoden ikään, teki yli 40 vuoden työputken täällä. Tirvalta tuli, joko työn tai rakkauden perään, perusti kodin Mörkölinjalle, oli töissä ainakin halkolaanilla. Tai lapikuuriksihan sitä silloin sanottiin, Pekka Mauno täsmentää.

Maunon perhe asui Naukiossa Pekan syntyessä v. -49, mutta isä rakensi oman talon Tähteeseen, ja perhe muutti sinne vuonna -55. Taivastelemme sitä, kuinka vanha - oikea - Tähteen nimi korvataan usein Väkkärällä, joka tarkoittaa aluetta Pessankosken sillan tuntumassa. Syyttävä sormeni osoittaa kiinteistönvälittäjiin, heitä eivät oikeat paikannimet tunnu paljon liikuttavan. Mutta asiaan.
- Kaikkien Tähteen lasten isät oli Kymiyhtiöllä töissä, paperitehtaalla, karbiditehtaalla, ihan tavallisia perheitä. Muutamien isät oli tosin muualla kuin  yhtiöllä, mutta hekin olivat ostaneet talonsa yhtiöläiseltä. Tontinhan sai ostaa vain yhtiön työntekijä. Palvelusvuodet leikkasivat tontin hintaa, ja 25 vuoden kuluttua tontti oli viimenää maksettu, Mauno kertoo. 

Pekan lapsuus Tähteessä kului mukavissa merkeissä. Koulua hän kävi ensin kaksi vuotta Keskustan koulussa opettajanaan Eeva Lintunen, sitten upouudessa Tähteen koulussa aluksi Signe Joensuun luokalla. Kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Pekka siirtyi tavan mukaan kaksivuotiseen kansalaiskouluun Pilkan koululle.
- Siellä oli paljon työharjoittelua, metalli- ja puutöitä. Ensimmäisenä vuonna teoriatunnit käytiin Kuusaan puolella vanhassa yhteiskoulussa, työtunnit Pilkan koulussa. Toisena vuonna, siis  kahdeksantena kouluvuonna, kaikki tunnit oli Pilkan koulussa.  Nykäin, Nykäsen Mauri, oli meidän opettaja.

Iltaisin pelattiin Tähteessä naapurinpoikien kanssa jalkapalloa.
-  Meitä oli oma kööri: Toivosen pojat Aulis, Antero ja Mauri, Pasin Pertti, Hatvalan Pertti, myö Maunon kolme poikaa. Pelattiin Väkkäränaholla, joka nyt on golfkenttänä. Siellä oli Kuusankosken Puhdin harjoituspaikka. Meillä oli joka kesä legendaarinen ottelu Tähtee vastaan Lindroosin Matin, "Potikan", lohko.

Iltatähdessä Tähteen nuoret kävivät katsomassa Pekkaa ja Pätkää, Abbotia ja Costelloa.
- Usein lähdettiin vain katsomaan jotain suomalaista elokuvaa tietämättä mikä se oli, kunhan vaan päästiin katsomaan kuusaalaista iltayöelämää. Lähtemättömästi jäi mieleen Iltatähden edessä ollut Rommelinin lihapiirakkakioski. Siinä oli Suomen parhaat lihapiirakat. Kerran kun tultiin talvella elokuvista, lumiaura oli vääntänyt kioskin eteen kunnon paltteen, ja vanha Rommelinin rouva kysyi, voisinko luoda lumet pois. Minä loin, ja Rommelinin rouva antoi minulle hienon palkan: lihapiirakan kahdella nakilla. Jäi tosi hyvät muistot, Pekka Mauno hymyilee.

Elokuvissa käyminen harveni, kun koteihin tuli televisiot. Tarvan ohjelmat, Kylli-täti, Rin-Tin-Tin ja Musta ori veivät voiton.

Kymin ammattikoulu huippulaitos

Kansalaiskoulun jälkeen piti miettiä, mille linjalle ammattikouluun halusi.
- Pyrin metallilinjalle ja satuin pääsemään. Arvelin, etteivät minun kyvyt piisaa toiselle suositulle, sähkölinjalle. Ei osannut nähdä kauemmas, että paperilinja olisi ollut kaikkein paras rahallisesti. Mutta ehkä kunnossapito oli henkisesti antoisampi, kun joutui vielä enemmän käyttämään korvien väliä. En pahoittele valintaa, minulla on ollut tuuria kouluvalinnoissa: oli hyvät opettajat ja olen osunut alalle, joka on alkanutkin kiinnostaa viimeistään jonkin ajan kuluttua. Tämäkin auto- ja varsinkin työkoneala.

Mauno kehuu monien muiden tavoin Kymiyhtiön ammattikoulun opetusta.
- Siellä opetettiin perinteinen viilaustaito, johon kuuluu poraamiset ja vastaavat. Siellä opetettiin hitsaamaan ja sorvaamaan sekä tekemään levytöitä. Ensimmäisenä vuonna oltiin jakso  koneistamossa, levypajalla, viilaamossa ja hitsaamossa. Toisena ja kolmantena vuonna erikoistuttiin johonkin näistä. Minä olin hitsaamo-viilaamopuolella.

Pekka Mauno eteni hänkin rivakasti ammattikoulusta yhtiölle. Viimeinen päivä huhtikuuta -67 saatiin päästötodistukset, ja heti vapun jälkeen 17-vuotias nuorimies aloitti junamiehenä Kymiyhtiön kuljetusosastolla.
- Meitä oli viisi kaveria. Oli ehto, että pääsee kuljetusvälinekorjaamolle, jos menee ensin kesälomittajaksi veturihommiin. Niin meille kaikille kävi. Jotta pääsi junamieheksi, piti tenttiä junaturvallisuuskurssi VR:n tiloissa, jossa meillä oli myös lääkärintarkastus. Kun läpäisi kurssin, sai koppalakin, junamieshatun. Se oli tosi hieno, merkki siitä että oli virallinen rautatiehenkilökunnan edustaja.

 Maaliskuun lopussa -60 haketta tuli todella paljon Kymin kuorimon kentälle. Taustalla näkyy Kinnaksen porttikoppi. Kuva: UPM

Mauno oli pääasiassa Kymin veturissa Kymintehtaalla.
- Jäin ensimmäisenä aamuna arastellen Kinnaksen portille. Muistan oikein hyvin, kuinka en tuntenut ketään - jokainen tietää kun menee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa töihin, että askeleet on hyvin haparoivia. Sitten vanhat veturimiehet alkoivat opettaa töihin.

Junamies käänsi ja kytki vaunuja toisiinsa, käänteli vaihteita ja ohjasi vaunut oikeille raiteille.
- Veturi järjesteli paperivaunut laivoittain ja satamittain, teki valmiit letkat ratapihalle. Valtion veturi tuli ja heitti koplan kiinni ja vei ne Kotkaan, Haminaan tai muualle.

Ihastelemme leipomon ikkunasta näkyvää Kymin rakennusosaston tekemää harmaata rakennusta, Maunon ensimmäistä työpaikkaa, jota tämä kehuu hienoksi, aikansa huipputekniikalla valetuksi. - Bertel Liljequistin ja Arne Helanderin suunnittelemasta rakennuksesta on kuvaus Rurik Wasastjernan teoksessa Kolme tehdasta, yksi kunta 1940-1959 s. 163-165. Sen luettuaan tajuaa, millainen arkkitehtoninen arvo tällä lastusäiliörakennuksella on ollut käytännön merkityksensä lisäksi. Sen alta oli purettu vanha veturitalli, joka korvattiin sisällyttämällä vuonna -52 valmistuneeseen säiliörakennukseen uusi veturitalli.

Vetureita oli vuonna -67 neljä. Uusin oli moderni vaihtoveturi numero 14, vanhemmat veturit 11 ja 12 oli modernisoitu muuttamalla vaihteisto hydraulisesta mekaaniseksi. Ne oli hankittu yhtiölle vuonna -52, veturi 13 oli hankittu -60.
- Niitä huollettiin ja rasvattiin, ettei tulisi vikoja. Mutta ainahan vikoja tulee, ohjauksen paineilmalaitteisiin, voimansiirtolaitteisiin, kampikoneistoon, jollaiset oli vanhoissa vetureissa. Uusimmassahan oli kardaanivetoinen koneisto, Mauno selittää ja kuuntelijalle aukeaa ihan uusi maailma kampivetoisten kuljettimien sielunelämään.

Hixénillä riitti ihailijoita
 
Syksyn koittaessa junamiehet pääsivät kuljetusvälinekorjaamolle vanhemman asentajan apureiksi. Työtehtävät olivat yksinkertaisia: osien pesua,  ajoneuvojen pesua, pienempiä korjauksia.
- Esimieheni Seppo Puro oli tullut taloon vasta -66, hänkin otti orastavia ensiaskeleita Kymiyhtiön palveluksessa. Olin paljon veturitöissä - kesätöiden perua varmaan minut laitettiin Olavi Jokelinin sälliksi korjaamaan ja huoltamaan Kymiyhtiön vetureita, Pekka Mauno muistelee.

Ammattikoulussa ei opittu tekniikkaa, johon Mauno sittemmin työelämässä törmäsi. Sen oppi töissä vanhemmilta asentajilta.
- Ja kun oli kova halu oppia, opettelin itsekseni. Nyt ajatellen 60-luvun puolivälin jälkeen tekniikka oli yksinkertaista, Pekka Mauno luonnehtii.

Kymin kuljetusvälinekorjaamollahan korjattiin myös autoja, mutta etupäässä keskityttiin trukkeihin, vetureihin, pyöräkuormaajiin, tuotantoon liittyviin koneisiin. Maansiirtokoneita piti olla, koska yhtiö mm. perkasi koskia.
- Siihen tarvittiin erikoiskalustoa, tosi isoja kaivinkoneita,  maansiirtoautoja, Mammut Majoreita. Yhtiö rakensi paljon 50- ja 60-luvuilla, kalustoa tarvittiin. Konekanta räjähti kasvuun, kun paperin lastaus siirtyi ihmisvoimasta trukkilastaukseen 50-luvun alkupuolella.

Kymiyhtiön motorisoi 50-luvulla legendaarinen Olov Hixén. Mauno sanoo hänen uskaltaneen tehdä virheitäkin, ostaa koneita joilla ei tehnyt mitään. Kun Pekka tuli taloon, päällikkönä oli jo Antero Ahola, Hixénin seuraajia tehtävässä.
- Hixénin maine oli ihan pilvissä. Jopa asentajat kunnioittivat häntä paljon ja ymmärsivät, millainen työ oli ollut yhtiön motorisoinnissa. Kymiyhtiö meni siinä asiassa ihan yhtiöiden kärjessä Suomessa.

Kuljetusosaston päällikkö Olov Hixén (toinen oik.) esittelee upouutta kuljetusosaston korjaamo-osaa silloiselle Kymin Oy:n hallitukselle. Kuva: UPM.

Vaihtolavajärjestelmä kuulostaa yksinkertaiselta menetelmältä, mutta senkin tuomiseen yhtiöön tarvittiin Olov Hixén. Työnjohtajat eivät alkuun uskoneet menetelmään.
- Ennen oli hankalaa, kun kuorma-auto joutui odottamaan paikoillaan lavan purkua ja lastaamista. Vaihtolavasysteemissä lava tiputettiin johonkin, ja auto lähti hakemaan toista lavaa lastauksen ajaksi. Sisäiseen kuljetukseen tuli paljon tehoa.

Toinen kuuluisa Hixénin idea oli Dempster-Dumpstereiden tulo Kymille. Yhtiöhän hoiti silloin kiinteistöjensä jätekuljetukset. Parhaimpaan aikaan säiliöitä oli noin sata. Pekka Mauno sai 70-luvulla tehtäväkseen kartoittaa kaikkien Dempstereiden paikat. Hän miettii, onko piirustus vielä jossain tallessa. Sen hän kuitenkin tietää, että säiliöitä oli monenlaisia rakenteeltaan ja erilaisiin käyttötarkoituksiin tehtaalla ja kotipihoilla. Jäteautot veivät jätteen säiliöissä Saksanahon kaatopaikalle.

Uudet DD-laitteet Volvon päällä. "Temsteri"-autot olivat ajossa kolmessa vuorossa. Autot ja niiden kuskit tulivat monelle paikkakuntalaiselle tutuksi. Kuva: UPM.

Samaa tahtia yhtiön motorisoinnin kanssa talon huolto-organisaatio paisui. Pekka Mauno kertoo, ettei erikoiskalustolle siihen aikaan ollut huoltoa tarjolla Suomessa, ja koneet vioittuivat herkästi. Vuonna -56 valmistui uusi korjaamo, jossa oli alan huippuvälineet käytössä.
- Tuo korjaamo edusti silloin maailman huippua. Oli lattialämmitykset - ei mitään pattereita, joiden taakse olisi tungettu trasselia, oli isot ikkunat ja valoisaa, oli pakokaasunpoistojärjestelmä. Oli hienot nostimet, erilliset pesupaikat, ettei ajoneuvoja tarvinnut pestä korjauspaikalla. Pesupaikka oli samalla maalaamo, jonka ilmanvaihtosysteemi täytti sen ajan maalaamon normit. Pesussa valuvat öljyt ei päässeet Kymijokeen, vaan kaikkien pesu- ja huoltopaikkojen päässä oli öljynerotuskaivot. Tämä kaikki oli kova sana vielä 70-80 -luvuillakin, Pekka kehuu.

Suuren muutoksen todistaja

Vuonna -74 Pekka Mauno lähti teknilliseen kouluun Seinäjoelle. Välissä oli armeijan käyminen Haminassa. Sotilaspassiin tuli merkintä "Erikoistunut sotilasajoneuvon kuljettamiseen". Koulun valinta oli harkittu juttu.
- Se oli Suomessa ainoa linja, jossa opetettiin autotekniikan lisäksi maanrakennuskoneista ja työkoneista. Pyöräkuormaajat ja hydrauliikalla toimivat työkoneet tulivat tutuiksi. Ihastuin kovasti pohjalaisiin ihmisiinkin, tosi mukavaa porukkaa, vieläkin tapaillaan luokkakavereiden kanssa. Pohjalaisten kanssa tuli hyvin toimeen, ja heissä oli hienoa se, että jos ne oli jossain hyviä, ne kehtasi sanoa sen, Pekka nauraa.

Kolme vuotta teknillistä koulua, kesät lomittajana yhtiöllä, ja -77 Pekka Mauno palasi autoteknikkona.
- Oli hyvää tuuria, pääsin takaisin kuljetusvälinekorjaamolle. Olin korjaamolla, lomittelin kuljetusosastolla työnjohtajia, mm. legendaarista Torsti Borgia, joka jakoi ajokäskyjä pakettiautoille. Sain vuonna -79 komennuksen Voikkaan kuljetukseen ja olin siellä pari vuotta. Palasin -81 Kymin korjaamolle, josta tein visiittejä muualle, tuurasin kuljetuksen vuoromestareita. Mutta pikku hiljaa se asettui ja jämähdin kuljetusvälinekorjaamolle ja olin siellä viimeiset 20 vuotta yhtäjaksoisesti.

Mikä teki Torsti Borgista legendaarisen?
- Hän oli Kymiyhtiön ensimmäinen radioääni. Täällä oli sisäinen taksijärjestelmä, ja Torsti komensi sitä. Jokaiselle, joka oli matkustanut näissä autoissa, Torstin ääni oli tullut tutuksi, Pekka selittää.

Olavi Jokelin koekäyttämässä veturin moottoriyksikköä. Peruskorjatut moottorit koekäytettiin ennen kuin ne asennettiin ajoneuvoon. Näin havaittiin moottorin mahdolliset vuodot ja saatiin säädöt ja sisäänajo tehtyä. Kuva Olavi Jokelinin arkistosta.

"Jämähdin"-luonnehdinnasta huolimatta Pekka Mauno piti kuljetusvälinekorjaamoa hyvin mieluisana työpaikkana. Tehtävät olivat monipuolisia, korjattavat laitteet olivat tulleet ympäri maailmaa eri maanosista.
- Se oli mielenkiintoista varsinkin työnjohtajana ollessa, kun joutui ratkomaan probleemeja. Monta kertaa materiaali on englannin kielellä, ja piti ruveta parantamaan kielitaitoa, että pystyi suomentamaan asentajille korjaamokäsikirjoja ja huolto-ohjeita. Kävin yhtiön englanninkursseilla mutta myös omalla ajalla työväenopistossa. Hokkasen Arvo oli ensimmäinen kielenopettajani. Sitten tuli Irene Varpama, jämäkkä opettaja, joka löi välillä kengänkannalla lattiaan, että läksyt on tehtävä, Mauno naureskelee.

Englannin omatoimisesta opiskelusta oli hyötyä teknillisessä opistossa.
- Siellä englanti oli minulle tosi helppoa, sain hyvät numerot. Siitä vapautui aikaa muuhun opiskeluun, Mauno kertoo ja vahvistaa mielikuvaa määrätietoisesta nuorukaisesta, joka tiesi mitä tahtoi.

Työnjohtajia kuljetusvälinekorjaamolla oli vuonna -67 kaksi, Matti Rämä ja Seppo Puro. Myöhemmin heitä oli neljä, sitten taas vain kaksi, Matti Vainonen ja Pekka Mauno. Pekka Maunolla oli alaisinaan kuusi vuoroasentajaa. Kun työnjohtajia lähti, Maunolle tuli lisää alaisia, heitä oli enimmillään kymmenen. Uran lopulla heidän määränsä väheni, kun kuljetusosastoa alettiin ajaa alas. Mauno kehuu korjaamon asentajia: ongelmia ratkaistaessa he ottivat hanakasti osaa miettimiseen.
- He olivat hyvin omatoimisia ja osaavia.

Kuljettajien ammattitaitoa Pekka Mauno kehuu myös. Monessa firmassa on kuorma-autonkuljettajia, mutta Kymillä kuljettajien piti hallita kaikki ajoneuvot: kuorma-auto, trukki, pyöräkuormaaja, vetomestari, myyrä.
- He olivat tosi moniosaajia.

Korjaajia ja asentajia tarvittiin ajan mittaan vähemmän, koska koneet paranivat ja niissä esiintyi aina vaan vähemmän vikoja. Henkilöautoja ruvettiin siirtämään yhtiön ulkopuolelle korjattavaksi. Kun porukkaa jäi eläkkeelle, uusia ei otettu tilalle.
- Jossain vaiheessa 80-luvulla oli edullisia torjouksia eläkkeelle jäämisestä. Kun täytti 55, pääsi hyvillä eduilla eläkeputkeen.

Mauno näki työuransa aikana suuren muutoksen. Ajoneuvot muuttuivat mekaanisista laitteista tietokoneohjatuiksi.
- Ennen säädettiin moottorin kierroksia vääntämällä ruuvia. Nyt siihen pannaan läppäri kiinni, siinä on oma ohjelma, koneessa oma, ja sieltä säädetään parametreja - trukin maston kallistusta, nopeutta - suuri muutos. Mekaniikasta siirryttiin hydrauliikan kautta hienoihin tietokoneohjattuihin laitteisiin. Ajoneuvoissahan on ollut jo pitkän aikaa monta pientä tietokonetta, jotka ohjaavat eri asioita, vaikka ilmastointilaitetta, moottoria tai vaihteistoa.

Pekka Mauno ei haikaile aikaa, jolloin parametreja pystyi säätämään käsin. Tietokoneen näppäilytekniikkaan ja ohjelmien käyttöön sai opetusta työpaikalla.
- Mutta presiis se ohjelma, jolla ohjattiin vaikka trukin vianhakudiagnoosia, se piti opetella maahantuojien avulla. Osasimme verkottua eri merkkien maahantuojien kanssa. Heillä oli huollon huippuosaajia, ja sieltä neuvottiin. Meillä oli tosi hyvät välit; jos eivät he tulleet Kymille, niin he opastivat meitä puhelimessa. Pysyttiin ajan hengessä mukana. Annan täydet pisteet maahantuojien huoltoneuvojille, jotka tajusivat, ettei tiliä tehdä panttaamalla tietoa vaan panemalla tieto jakoon. Olimme heidän kilpailijoitaan, heillähän oli omat huolto-organisaatiot, jotka mielellään tulivat tänne tekemään homman ja ottamaan rahat pois. Siitä huolimatta he neuvoivat meitä.

Kaikkea ei ehtinyt töissä selvittää, joten illalla jatkettiin. Korjaamokäsikirjoja raahattiin kotiin, jossa sai syventyä ja opetella kytkentäkaavan tai hydrauliikkakaavion rauhassa.
- Mutta siten pystyi omia joukkoja tukemaan ja neuvomaan. Siitä samarialaistyöstä iltaisin ei tietysti saanut mitään palkkaa, Pekka hymyilee.

Tämä Mercedes Benz ajoi lipeää Voikkaan ja Kymin höyryn välillä. Taustalla näkyy pirtutehdas ja veturitallin-hakesiilon kattoa. Kuva: UPM.

Maunolle ei siirtyminen tietotekniikkaan ollut ongelma. Vuosikymmenten varrella oli nähty, miten ala menee eteenpäin.
- Ensin tuli sähköelektroniikkaa, sitten tietokonesoftaa - tällaisilla stepeillä mentiin etiäpäin. Mekaaninenkin vaihtui aikoinaan hydrauliikkaan - ei me voida jarruiksi käydä. Minusta ei tuntunut pahalta vaan mukavalta: haaste eteenpäin. Samassa työpaikassa ajoneuvojen korjauksessa joutui opettelemaan monta uutta ammattia: putkimies, sähkömies, hydrauliikkaosaaja, tietokonemies, moniosaaja on oltava, että pärjää.

Kymiyhtiön korjausammattilaiset saivat opastusta työssä, mutta Pekka Mauno hakeutui myös Autoalan Koulutuskeskuksen kursseille Kymiyhtiön 100-vuotissäätiön rahoituksella.
- Kun ala kiinnosti, niin kävin aika monella kurssilla ihan oman pussin päällekin siellä, pekkaspäivinä ja muilla vapailla.  Paripäiväiset koulutukset oli tosi hyviä täsmäkoulutuksia eri osa-alueisiin. Ammattienedistämislaitoksella kävin muutaman kerran, maahantuojien kursseilla samoin.

Kymiyhtiöllä suhtautuminen koulutukseen oli aaltomaista. Välillä siihen kannustettiin, välillä vanhoissa pöytäkirjoissa näkyy kurssihakemuksen kohdalla "EI" ja "EI".
- Riippui paljon osastopäälliköstä. Kuljetuspäällikkö ymmärsi, että kavereiden on osattava korjata omat koneet. Mutta kun oltiin koneosaston alaisuudessa, siellä ei alkuun ymmärretty koulutuksen merkitystä. Lopulta hekin tajusi, että on tärkeää, että yhtiöläiset osaavat hommansa hyvin. Kaiken kaikkiaan suhtautuminen koulutukseen oli pitkälti ynnän puolella, Mauno summaa.



Monenlaista luottamustehtävää

Pekka Mauno pääsi näköalapaikoille, kun hän oli Suomen Autoteknillisen Liiton hallituksessa ja Suomen Autoalan Koulutuskeskuksen hallituksessa.
- Olin Pohjois-Kymenlaakson Autoteknillisen yhdistyksen puheenjohtaja monta vuotta. Olin myös yhdistyksen Sompa-lehden päätoimittaja, alussa sihteerinä ja monissa tehtävissä. Edustin Kymenlaaksoa ja Mikkeliä, Lappeenrantaa, Kotkaa ja Imatraa Suomen Autoteknillisen liiton liittovaltuustossa pari kautta. Tapasin näissä autoalan huippuja ja pystyin kertomaan heille lattiatasolta, millaista korjausta ja osaamista työpaikoilla tarvittiin.

Pekka Mauno muistelee mieluisana sitäkin, miten osallistui 2000-luvun alussa autoalan FISITA-kongressiin Helsingissä. 90-luvulta on jäänyt mieleen kansainvälinen kongressi, jossa käytiin läpi autojen talviaikaisia ongelmia. Tämä mies on tosiaan ahminut alansa tietoa intoa puhkuen.
- On nähnyt, miten maailman huiput keskustelee näistä asioista, vaikkei kielitaito paras mahdollinen ollutkaan. Ne on olleet mukavia huippuhetkiä tässä työkone-elämässä.

Kuin piste i:n päälle Pekka Maunolle oli pääsy UPM:n globaaliin Lift Truck -tiimiin vuonna 2006. 
 - Konsernihan ostaa valtavat määrät tarvikkeita maailmanlaajuisesti, mm. trukkeja ja trukkitarvikkeita. Silloin koottiin ryhmä, jossa oli edustajia UPM:n tehtailta ympäri maailmaa. Minut kutsuttiin ryhmään. Oli avartavaa kuulla, miten trukkeja ostetaan ja hoidetaan muissa maissa. Varsinkin valtameren takana suhtautuminen oli erikoista. Trukissa ei  ole jousia eikä ilmakumeja - kuskille se on kova paikka istua. Varsinkin vanhat kuskit ovat selästään ja niskoistaan ihan loppu. Suomessa pyrittiin takaamaan kuljettajalle hyvät olosuhteet ja ostettiin trukkeihin hyvät penkit ja ilmastointilaitteet ja tekemään niistä äänettömiä. Jenkkipojat sanoivat, ettei trukeissa mitään tarvita, kunhan on "lauta poikittain penkkinä". Jos ei tämä kuski viihdy, tuolta tulee toinen - näin karrikoituna oli amerikkalaisten henki. Me oltiin kymmenen vuotta heitä edellä kuljettajaystävällisyydessä, Pekka Mauno kertoo.

REO vuosimallia 1956 ja vesisäiliö. Kymillä oli asuntoja, joilla ei ollut kaivoa, minkä vuoksi vesi toimitettiin pihalla oleviin säiliöihin. Kuva: UPM.

Lift Truck -tiimissä käytettiin englantia. Maunon mielestä hän olisi pystynyt antamaan enemmän, jos kielitaito olisi ollut vielä parempi, mutta näinkin pärjättiin. UPM:llä oli projekti nimeltä 300 T - piti säästää 300 miljoonaa euroa Jussi Pesosen määräyksestä. T tarkoitti "together".
- Vuoden 2006 lopussa Pesoselta tuli kirje, että Lift Truck Team oli lisäainetiimin kanssa paras säästötavoitteiden saavuttamisessa. Paketissa oli kirjeen lisäksi reppu ja joku muistaminen. Se oli yksi kohokohta, kun sai Jussi Pesoselta kiitokset, Pekka Mauno sanoo.

Tavoitteen saavuttamisessa Maunon tiimiä auttoi se, että kuljetusosasto auttoi tehokkaasti keräämällä tilastotietoa. Säästö kertyi suuruuden ekonomian hyväksikäytöstä. Ennen joka tehdas oli ostanut omat trukkinsa. Nyt pantiin maiden tilaukset samaan nippuun, tilattiin kahden trukin sijaan kymmeniä.
- Trukkien valmistajat olivat tyytyväisiä, sanoivat meidän olleen jo vähän jäljessä muihin verrattuna. Nyt he pystyivät tarjoamaan isoja määriä halvempaan yksikköhintaan

Yhteisö tärkeä Maunolle

Pekka Maunosta kertoo jotain se, että jotkut entiset työtuttavuudet ovat edelleen säilyneet - aina välillä soitellaan ja päivitetään, mitä uutta maailmalle on tullut yhteisellä alalla.

Yhtiö tarjosi entisaikoina työntekijöilleen työpaikan lisäksi kaikki sosiaaliset palvelut, jotka sittemmin ovat siirtyneet kunnan tehtäviksi. Mutta Pekka Maunosta antoisaa oli myös suureen työyhteisöön kuuluminen. Edelleen morjestellaan - äskenkin vanhaa tuttua työkuvioista - vaikka eläkeputkeen jäämisestä on pian kymmenen vuotta.
- Iso lisä, että on valtavan iso naamatuttujen piiri.

Työura yhtiössä päättyi vuoden 2006 lopussa. Mauno ei ollut vielä eläkeiässä.
- Silloin saneerattiin porukkaa pienemmäksi, ja meistä 40-luvulla syntyneistä valtaosa jäi pois. Tehtaan johdolta taisi tulla ohje ammattiliitolle, että jos ei päästä sopimukseen irtisanottavista, työvuodet ratkaisevat: vanhemmat saavat jäädä, nuoremmat ulos. Me tehtiin kuitenkin ratkaisu, että me vanhemmat jäädään pois, koska mehän tiputaan jaloillemme, nuorille työpaikka on tärkeämpi.

Maunosta ratkaisu oli hyvä. 40 vuotta töitä oli tehty, ja nyt jäi aikaa monenlaiselle muulle aktiivisuudelle.
- Olen ollut 80-luvun lopulta Oravalan osakaskunnan puheenjohtaja. Vähän liian pitkä aika, mutta kun uusia ei saa millään. Siinä hommassa ollaan koetettu puhdistaa Sompasta ravinteista särkikalaa ja lahnanlapukkaa poistamalla. Nyt olen ollut neljä vuotta Kymenlaakson kalatalouskeskuksen johtokunnassa, siitä kolme vuotta puheenjohtajana. Siinä on nähnyt, millaista kalastus on Kymenlaaksossa, ja päässyt muutamaan valtakunnalliseen tapahtumaan mukaan. Sen on ainakin oppinut, miten tärkeitä ammattikalastajat ovat: moni suomalainen haluaa syödä kalaa muttei itse kalasta. Kouvolan alueella on enää yksi ammattikalastaja, joka hänkään ei saa koko elantoaan siitä.

Omaa kalastustaan katiskalla ja pilkillä Pekka luonnehtii luomukalastukseksi.
- En kalasta verkoilla, siinä tulee liikaa kalaa, ja alamittainen kala yleensä siinä kuolee. Katiskassa se säilyy elävänä, ja sen voi päästää pois.

Tästä päästäänkin Kymijoen kalastukseen ja joen kuntoon. Mauno on pahoillaan siitä, ettei joen pohjasta aiota ruopata myrkkyjä. Hän vastasi Oravalan osakaskunnan nimissä Ely-keskukselle, että pahat saasteet pitää saada pois, koska sitten ne olisivat ikuisesti poissa.
- Nyt ne ovat ikuisesti pohjassa, rajoittavat rantarakentamista. Ne 5-6-metriset saastepalkit saisi sieltä kyllä pois nykytekniikalla tekemällä patoja. Jos ne olisi aidattu, pumpattu vesi ympäriltä pois, ne olisi voitu tuhota. Meidän sukupolvi on tuhonnut niin paljon ympäristöä, että pitäisi alkaa ennallistaa paikkoja, edes aloittaa pienin askelin.

Pekka Mauno on tehnyt kierroksen Kuusaan eri kolkilla. Tähteen poika tutustui hyvin myös Pilkanmaahan. Vaimo Ruut on sieltä kotoisin.
-  Ruutin kanssa on oltu porukoissa vuodesta -87, asuttiin hänen kotitalossaan parikymmentä vuotta. Nyt sitten on asuttu yli neljä vuotta Kuusaan keskustassa. Alkuun tuntui erikoiselta ilman talon korjausta ja pihahommia, omaa vapautta savustamisineen ja ajanvietteineen. Mutta nyt siihen on tottunut. Uudessa kodissa ei tarvitse tehdä remontteja, kuten olisi pitänyt monessa kerrostaloasunnossa, joita kävimme katsomassa.

Tarinat kiehtovat

Pekka Mauno on kerännyt talteen Kymiyhtiön perinnettä haastattelemalla vanhoja työntekijöitä, penkomalla arkistoja ja kahlaamalla KymiYhtymä-lehtiä. Hän pelasti asiakirjoja ja kuvia hävitykseltä, kun työpisteitä ajettiin alas. Katselemme vanhoja valokuvia Vellikupin numerosta 11, johon Pekka Mauno on kirjoittanut jutut Kymin Oy:n kuljetustoiminnoista ja vuorineuvosten kuljettajasta. Yhdessä kuvista on kummallisen näköinen kulkupeli kuormineen.
- Vuonna -67 valmistui päällystyslaitos, ja jollain konstilla piti saada paperikoneen iso rulla kokonaisena pälkkärille. Keksittiin erikoisajoneuvo "myyrä", kolmipyöräinen auto, Mauno kuvailee innostuneesti senaikaista maailman huippua, Sisu-nestemoottoria kaikissa kolmessa vetävässä pyörässä.

 - Ja tässä kuvassa taas näkyy, kuinka 50-luvulla ajateltiin, että työnjohdon pitää vahtia työntekoa. Rakennettiin yläkertaan koppi, josta näkee koko saliin. Minun aikana mestarit oli jo tiputettu lattiatasolle. Hixénin idea oli sekin, että ajoneuvoa korjaavan asentajan nimi piti olla näkyvillä. Työnjohtajalla piti olla solmio ja kauluspaita. Minun aikana sitä ei enää ollut, mutta työnjohtajilla piti olla valkoiset takit, vaikka korjaamossa tehtiin likaista hommaa. Ei ne takit oikein valkoisia olleet koskaan.

Pentti Manni korjaustehtävissä 1950-luvulla. Kuva: UPM.

Kuvien joukossa on Inkisen Pekkaa esittävä otos. Tarina on tämä:
- Naukiossa oli pujottelumäki. Normaalisti sitä laskettiin suksilla, mutta tämä kaveri on laskenut sitä pyöräkuormaajalla eikä edes kaatunut. Taitavana ohjaajana Inkisen Pekka pystyi ohjaamaan kuormaajan pujottelurinteestä alas. Mäkeen oli tuotu yhtiöltä jätettä pohjaksi.

Pekka Maunosta pitäisi ottaa mallia, innostuksesta uuteen, kiinnostuksesta vanhaan, halusta tutkia ja oppia. Mutta hänen muistiaan voi vain ihailla, ei matkia.
- Ja tässä kuvassa näkyy kuljetusvälinekorjaamon kehittelemä traktorin pökkimäterä. Kun Kuusaanniemen kuorimo aikoinaan lähti toimimaan, puut kipattiin vesikouruun, ja lavalta niitä tökittiin alas tällä laitteella, Pekka Mauno jatkaa kuvasivuja lehteillen.

Penan kirjeitä Eilalle 1, junamatka Tampereelle

Omat vanhemmat antavat ihmiselle monenlaista ihmettelynaihetta koko elämän ajaksi. Ensinhän he eivät ole oikein ihmisiäkään, ovat vain äiti ja isä, jotain perusolioita, jollaisia kuuluu elämässä olla ilman omia ominaisuuksia. Lapsena ja nuorena oikein nolottaa, jos jompikumpi käyttäytyy turhan persoonallisesti. Vasta korkeassa iässä alkaa arvata, että omilla vanhemmillakin on ollut oma elämä, menneisyys, rakastumisensa ja pettymyksensä. Tässäkään iässä en olisi arvannut, että oma isä, se insinööri, olisi nuorena ollut sellainen runollinen tunteiden kuvaaja kuin hänen kirjeistään tyttöystävälleen - meiän äitille! - paljastuu. Isä tuskin suuttuisi jos näkisi kirjeensä toistenkin luettavana, varsinkin kun lupaan jättää liian kahdenkeskeiset tunnelmoinnit esiripun taa. Kirjeistä kuitenkin löytyy niin paljon huumoria ja ajankuvaa mm. junamatkoista, opiskelijaelämästä ja sen ajan kielenkäytöstä, että ne on kiva jakaa muidenkin kanssa. Julkaisen niitä silloin tällöin blogissani. Tässä ensimmäinen, joka on kirjoitettu heti kun Pena on päässyt opiskelijaboksiinsa palattuaan kotoa Kuusaalta Tampereelle, jossa hän opiskeli Teknillisessä opistossa.


Tampere 26.3.46

Rakkaani!
Jälleen täällä Tampereella. - - - Virkistyin siellä niin, että minusta tuntuu kuin olisin toinen ihminen. Sairaudesta ei ole enää jäljellä hituistakaan, ruoka- ja nukkumishalut ovat muuttuneet jälleen lukuhaluiksi ja olo tuntuu aivan yhtä mukavalta kuin joku paraikaa sivelisi sielua höyhenellä. Tämä kaikki muutos on Sinun ansiotasi. En löydä tällä hetkellä tarpeeksi kauniita sanoja, mutta jos olisit tarpeeksi lähellä, niin rutistaisin sinut keskeltä kahtia pelkästä ilosta ja kiitollisuudesta.

Niin siitä matkasta puheenollen. Lupaavastihan se alkoi jo Kymintehtaan asemalla, niinkuin muistat - seisomalla. Kouvolan asemalla meinasi sama jatkua, mutta tapasin erään UK:n aikuisen kaverin ja hän suostui ystävällisesti jakamaan paikkansa minun kanssani. Näin sitä mennä rytyytettiin Riihimäelle. Siinä sivussa on senverran tilaa, että saattoi lukea hieman sitä "kuherrussellaistakin". Voit olla varma, että olin hihkaista ilosta ääneen, kun sieltä löytyi Sinun kirjeesikin. - - - talletin sen povitaskuuni juuri siihen oikeaan paikkaan, jossa se oli kaikkein lähinnä. - - - 

Vielä valoisaan aikaan oli juna Riihimäellä - - - ja yritin tunkea hennon tomumajani Tampereen junaan. Kyllä hyvin kävikin päinsä, sillä kansa osasi todella  käyttäytymistavat tällaisessa tilanteessa, nimittäin että ensin mennään sisään ja vasta senjälkeen tulevat ne ulos, jotka aikovat jäädä p.o. asemalla. Iloni oli tosiaan suuri, kun sain senverran tilaa, että sain sijoitettua matkalaukkuni alleni ja huokasin helpotuksesta. - - - Iloni oli ennenaikainen, sillä joku naisääni mainitsi falsettiäänellä nimeni ja minulle nousi tuskanhiki, sillä ajattelin heti, vaikka minulla ei ollutkaan laskutikkua mukanani, että 2+2 tekee tässä tapauksessa varmasti 5 ja oikein arvattu. Siinähän olikin samassa meijän luokan ainoa hamettakantava, joka melkoisen peittelemättä toi julki ajatuksensa. Sanasota päättyi siihen, että keikuin yhdellä jalallani ja toisella kädelläni pidin kiinni yhden vanhan tädin hihasta ja niin sitä taas mentiin. - - - Tätä tällaista jatkui noin 2  1/100 000 ajastaikaa ja sitten alkoivat jo "valot satamassa loistaa" ja tämä kaikkien aikojen junamatka oli saanut loppunsa. 

Seuraava näytös noin 3 min. kuluttua Aleksanterink. 24 D 7:ssä. Kylpyhuoneen ovi avautuu ja siitä astuu ulos viheltävä noin 40 vuotta edellistä pääosan esittäjää nuorempi mieshenkilö. (Vihellys: Joen rannalla...) Istahtaa tämän jälkeen sängynlaidalle ja avaa huolellisesti voileipäpaketin ja huudahtaa ilosta jälleen. Nauttii suht koht nopeasti voileipäpaketin sisällön ja hänen päältään näkee, ettei hän ole syönyt noin hyviä voileipiä pitkään aikaan. Kellahtaa sitten vuoteelle, kaivaa kirjeen povitaskustaan ja hetkisen kuluttua kuuluu taas ilonpurkaus. Ei aikaakaan ja mainittu tyyppi polttelee jotain vasta tupakoimaan opettelevalle polvelle tuntematonta savuketta ja aivan turhaa olisi hänen lausuakaan ääneen kuinka onnellinen hän on, sillä moisen jutun näkee jo hänen ilmeestään täysin selvästi. Lopetettuaan lukemisensa hän tuijottaa eteensä ja jos olisin ajatustenlukija, arvelisin hänen mietteitään seuraaviksi: "Mikä olisi ollessa, jos nyt olisin kotona - - -"

Seuraa kuvitelma perhe-elämän arki-illasta. Jos olet katsonut Suomisen perhe -elokuvia, näet kuvan sielusi silmin. Joka tapauksessa tekniikan ylioppilas hämmästyttää tässäkin kohtaa kirjeessään. Kun hän edellä siirtyi ulkopuoliseksi havainnoijaksi ja kuvasi iltatoimiaan kaikkitietävän kertojan otteella, niin nyt hänestä putkahtaa käsikirjoittaja, jonka tekstissä on samaa tunnelmaa kuin F.E. Sillanpään Ihmiset suviyössä  -romaanissa. Pidetään esirippu vielä hetki alhaalla ja annetaan 22-vuotiaan nuorenmiehen haaveilla. Kirjeen lopputoivotukset kuulostavat siltä kuin edessä olisi pitkäkin ero. Tuonikäiselle rakastuneelle viikonkin ero on ikuisuus.

Rakkaani, vielä kerran kiitos kaikesta hyvyydestäsi. Toivottavasti voit niin hyvin, että voin odottaa Sinulta kirjettä oikein pian.
               Terveisin Penasi

Santtu Aitalalle sopivat uudet haasteet

Sammutinhuollossa käy aamupäivällä sutina. Santtu Aitala jakaa töitä ja asiakkaita piipahtelee. Ollaan jossain Kymintehtaan vanhan ja uuden hollanterin rakennuksista, ovet käy kun kangaspuut. Santtu Aitalaa huvittaa ihmettelyni: tämä nyt on tällaista uuden opettelua. Yritys on juuri palkannut yhden päätoimisen työntekijän lisäksi kaksi uutta osa-aikaista, töitä tuntuu riittävän.

Sammutinhuolto Santtu Aitala tekee - yllättäen - sammutinhuoltoja, palveluita kiinteistöille, kylttejä ja kilpiä, täyttää kaasupulloja, tarkastaa paineilmapulloja ja myy paloalan tarvikkeita. Asiakkaita ovat yritysten ja yksityisten lisäksi kaupunki, seurakunta, rakennus- ja huolintafirmat...
- Meillä on myös pikapaloposti-tarkastukset. Kun olen suorittanut väestönsuojelutarkastajan tutkinnot, niin sitä kautta meillä tehdään väestönsuojien tiiveyskokeitten tarkastuksia. Hyvä kun olen saanut tänne muitakin ammatti-ihmisiä, koska tämä on poikkeuksellinen ala, kuka tahansa kadulta ei voi alkaa näitä tekemään. Pitää olla Tukesin luvat, ja näillä kavereilla on ne luvat, Santtu kehuu työntekijöitään.

Firmojen ja julkisten yhteisöjen turva-asiat pysyvät kunnossa, koska laki vaatii ja tarkastukset tehdään. Yksityisiä kotejakin laki vaatii pitämään mm. palovaroittimia, mutta yksityiskoteja ei kontrolloida samalla tavoin. Santtu Aitala kannustaa pitämään paloturvallisuudesta huolta.
- Varoittimen lisäksi suosittelen hankkimaan sammutuspeiton. Eikä sammutin ole huono vaihtoehto kotitalouksiinkaan. Nestesammutinhan ei sotke mutta on hyvä apu, hän vinkkaa.

Tänä vuonna Aitala täyttää 64. Tahti kuitenkin on kiihtymään päin, firmahan laajentaa. Entäs se eläkkeelle lähtö?
- Joku muu on päättänyt noista numeroista, minkä ikäisenä voi jäädä työelämästä. Minä elän niin, että vuodet tulee ja menee, 63 ei tarkoita minun elämässä mitään eläkeikää. Elämää eletään omien voimien ja oman fiilingin mukaan. Jos lähdet yrittäjäksi ja asiakas soittaa, siinä on vähän huono sanoa ei, Santtu pohtii. - Aito yrittäjä ottaa mielellään työtä vastaan ja palkkaa lisävoimaa. Teet sellaisen organisaation että pystyt palvelemaan.

Porukan lisääntyminen vaatii uutta osaamista yrittäjältäkin. Santtu ei välitä nimittää sitä johtamiseksi vaan puhuu mieluummin töiden organisoinnista.
- Ammatti-ihmiset osaa kyllä työnsä tehdä. Ei ole kenenkään etu, jos me kaikki istutaan konttorinpöydän ääressä aamulla kaksi tuntia ja puhutaan, että mitä tehdään. Yhden kannattaa suunnitella homma niin että se on selkeää ja johdonmukaista. Minulla itselläni menee pari tuntia päivässä paperitöihin, vaikka vaimo hoitaakin laskutuksen, sanoo Aitala.

Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun Santtu Aitala johtaa muita. Vaimo kotona on antanut hyvää esimerkkiä, hän naureskelee ja lisää:
- Minua on elämä opettanut johtamaan, hän miettii ja tarkoittaa varmaan paloalan tehtäviään.

Pari tuntia päivästä kuluu paperitöissä.

Kohtalo puuttui peliin Tommolansalmella

Santtu Aitala eli Mäntyharjussa lapsuutensa ja nuoruutensa 17-kesäiseksi asti, mutta sitten hän tapasi Tommolansalmella voikkaalaisen Sirpa Lummeen. Se oli menoa. Santtu pääsi erinäisten vaiheiden jälkeen töihin Voikkaan tehtaalle ja rupesi tekemään uraa.
- Olin ensin asentaja-viilarina. Minulla oli peruskoulupohja, mutta elämänkoulussa olin oppinut tekemään käsitöitä. Ameijan jälkeen menin höyryvoimalle töihin, ja ne sanoi että viikko tässä ja sitten vuorotöihin. Jäin siihen verstaalle ja ilmeisesti osasin jotain tehdä, koska olin siinä kymmenen vuotta. Siihen aikaan yhtiöllä oli joka osastolla omat laitos- ja huoltomiehet, jotka tekivät korjaustöitä.

Pikku hiljaa Aitala aloitteli toista uraansa, paloalaa. Hän meni vapaaehtoisena Voikkaan tehdaspalokuntaan. Kiinnostuksen laukaisi viimeistään se, kun tulipalo tuhosi omaa kotia.
- Asuimme vaimon kotitalossa paloaseman lähellä. Alakerran leipomossa syttyi tulipalo. Olin just mennyt tehtaalle, kun pomo tuli sanomaan että etkös sinä asu siinä Lummen talossa. Sanoin että asun, ja hän totesi: "Se palaa." Menin seitsemännestä kerroksesta katsomaan, kun talo savusi. Siinä paloi juuri meidän huone. Sirpa löysi sormukseni tuhkan seasta - eihän meillä nyt siihen aikaan paljon tavaraa edes ollut. Mutta palokunta toimi ansiokkaasti eikä talosta palanut kuin yläkerran rakenteita.

Tämän tapauksen jälkeen Santtu alkoi kysellä palokunnassa olevalta työkaverilta, mitä se harrastus pitää sisällään. Sitä kautta hän itsekin liittyi palokuntaan ja sai aikanaan vastuutehtäviä siellä.
- Palopäällikkö Timo Kuusisto tuli sanomaan, että he ovat päättäneet lähettää minut Palo-opistoon Otaniemeen opiskelemaan teollisuuspalopäälliköksi. Voikkaalla alettiin 90-luvulla rakentaa omaa suojeluosastoa, ja palopäällikkö pyysi minut siihen kaverikseen. Vuonna -92 siirryin päätoimiseksi  suojeluorganisaatioon, ja vuonna -97 menin palomestariksi paloasemalle, Aitala kertaa.

Uusi työpiste oli nyt Voikkaan perinteikäs paloasema. Siellä Aitala vastasi aseman kalustosta, oli teollisuuspäivystäjänä, hoiti tehdasliputukset, vierailujärjestelyitä, hälyttimet. Hän oli takapäivystäjänä kerran kuussa viikon kerrallaan, piti tulityökoulutuksia, vastasi tulityöluvista.ja henkilöstokoulutuksesta turvallisuusasioissa. Sammutinhuollosta vastaaminen taas edellytti uusien kurssien käymistä.
- Siinä oli se pohja, jolta lähdin ponnistamaan.

Voikkaan tehdaspalokunnan kalustoon kuului kaksi hyökkäysautoa, päivystysauto ja venekalusto. Lisäksi oli teollisuuden vaatimaa kemikaalintorjunta- ym. kalustoa.
- Palopäällikkö Jouko Kääriäinen osasi perustella hyvin yrityksen johdolle, että resursseja saatiin käyttöön tarpeen mukaan, Aitala kehuu.

Palokuntalaiset olivat tehtaan työntekijöitä. Aitala oli päätoiminen, mutta UPM:n palkkalistoilla hänkin.
- Kun aloitin, päällikkö käski minun ottaa kaverikseni joku tekemään kenttätyötä, ja niin Kamesakin Ismo tuli työkaveriksi. Palomiehiähän oli vanhaan aikaan ollut 60-70 miestä, mutta kun siirryttiin nykyaikaan, koulutusvaatimukset ja kuntotasovaatimukset kasvoivat. Sen myötä ydinjoukko muodostui 35 miehestä, ja heistä 25 oli tosi aktiivisia.

Voikkaan tehdaspalokunta harjoitteli joka toinen viikko. Santtu kertoo, että aktiivisten ryhmä oli oikeasti iso. Miehitetyssä paloautossa on esimies, kuski ja kaksi savusukeltajaa.
- Jos meillä oli 20 miestä joka lähtöön, se oli iso määrä kerralla. Meillä oli hyvä toimintavalmius, hälytyksestä palopaikalle poikkeuksetta viiden kuuden minuutin luokkaa. Meillähän alue oli Voikkaa ja tehasalue, poikia asui lähellä, ja se mahdollisti nopeuden, Santtu selvittää.

Noihin aikoihin kaupunki oli saanut oman palokunnan, mutta silti teollisuuspalokunnalla riitti hälytystehtäviä vuosittain 70-80.
- Silloin lähdettiin vielä kaupungin hälytyksiinkin. Tehashälytyksiä oli paljon, mutta ne väheni jatkossa, kun tarkennettiin toimenpiteitä ja saatiin turhat hälytykset pois. Vakinaisen palokunnan rooli ympäristössä kasvoi merkittävästi, ja meillä hälytykset väheni, Santtu Aitala kertoo.

Pysäyttäviä hetkiä

Palojen sammuttaminen on usein vaarallista työtä.
- Monessa ammatissa on vaaran paikkoja, mutta kyllä meidän paikkakunnalla on koettu todella vaarallisia tilanteita. Kun nyt tuotakin kuvaa katsot, Aitala osoittaa valokuvaa Kuusaanniemen kuljetinpalosta vuonna -93. - Tänä päivänä palomiehillä on rautainen koulutus, jota annetaan hyvissä olosuhteissa Kuopiossa. Hyvä, koska palomies saattaa joutua tekemisiin monenlaisten kemikaalien ja  isojen onnettomuuksien kanssa.

Aitala oli sammuttamassa kuljetinpaloa, mukana ensimmäisessä autossa.
- Savu oli ensin aika pientä, kunnes se ryöstäytyi. Menetin hiihtojoukkuekaverinkin siellä, hän jäi kuljettimeen tulen vangiksi. Samassa viestijoukkueessa hiihdettiin. Oli se jollain tavalla traaginen äitienpäivän aamu, kaksi ihmistä menetettiin. Siitä opittiin paljon valtakunnallisestikin, kuljettimien turvamääräyksistä ja muista, Santtu Aitala miettii vakavana.

90-luvun alussa kriisitilanteiden purku asian kokeneiden kesken oli uutta. Voikkaan palokunnassa aiheesta käytiin keskustelua.
- Kaverit varmaan työnsä ohessa juttelivat siitä, mutta mekin järjestettiin siitä keskustelutilaisuus.

Vuonna 2006 tuli rankka uutinen: Voikkaan tehdas lakkautetaan. Se tiesi myös palokunnalle loppua. Kesällä ilmoitettiin, että kesälomien jälkeen ei enää tulla töihin, palkka maksetaan kotiin. Henkilöstöhallinto kuitenkin toivoi, että turvallisuudesta vastattaisiin edelleen.
- Meille se paloryhmä oli sosiaalinen ryhmä, pidettiin henkeä yllä lakkautuksen edetessä, se oli meille tärkeää. Pidettiin harjoitukset vuorollaan, päivystykset pyöri. Minä päivystin joulukuun viidenteen päivään asti.

Sitten pojat ratkaisivat asian ja kertoivat sen omalla tavallaan.
- Syyspuolella kesää oli joku hälytys. Olin päivystyksessä ja tulin hälytyksen jälkeen asemalle. Paloautot oli ajettu keula edellä sisään. Silloin tiesin, että nyt on historia tältä osin loppu. Pojat oli tehneet päätöksen.

Tehdaspalokunnan lakkautusta seurasi erilaisia episodeja. Kuusaalla toimi Kuusankosken VPK, ja Voikkaalla oli ollut VPK, joka oli perusta TPK:n synnylle.
- Me perustettiin Voikkaan palomiesyhdistys, joka olisi mahdollistanut VPK:n perustamisen. Mutta sitten Kuusaan VPK tulikin Voikakseen, ja meidän poikia meni sinne. Katsottiin meidän yhdistys turhaksi ja ajettiin se alas. Hienoa, että paloasema on nyt siinä käytössä missä sen pitää ollakin, Aitala hehkuttaa.

Vanhat tehtävät toivat uusia mahdollisuuksia

Monen muun Voikkaan tehtaan työntekijän tavoin Santtu Aitala joutui miettimään uudessa tilanteessa omaa tulevaisuuttaan. Silloisen Raija Huovila Turvatarvikkeen omistaja pyysi alkuun Aitalaa yrityksensä vetäjäksi Kuusaalla. Hän oli myymässä yritystä ja asui itse Joensuussa.
- Kävin pitkällisiä mietintöjä ja totesin, että kun se kerran on myynnissä oleva yritys, niin siinä voi käydä niin, että olen taas kerran työttömänä. Päätin, että kun olen yhden lopputilin saanut, niin toista en saa ja perustin helmikuussa 2007 oman yrityksen.

Monelle tehtaan lakkauttaminen oli niin kova isku, ettei irtisanotuilta juuri saanut tuohon aikaan edes haastatteluja. Santtu Aitala oli ainoa, joka voikkaalaisista suostui puhumaan avoimesti ja keräsi palomiehistä pienen porukan valottamaan työntekijöiden tilannetta. Se kertoo jotain miehen asenteesta.
- Olin nähnyt jo paljon elämää ja joutunut elämässä nöyrtymäänkin. Ei ollut välitöntä taloudellista hengenvaaraa: talo maksettu, vaimo töissä, tytär maailmalla koulutuksen saaneena. Ei ollut samoja paineita kuin monella nuoremmalla. Minulta ei menneet yöunet, ajattelin, että mie löydän sen oman polun. Kun kiipeät vuorelle, et voi tietää mitä huipulta näkyy ennen kuin olet siellä. Ajattelin, että päivä kerrallaan, kyllä sieltä tulee mahdollisuuksia. Ja sieltä tuli.

Santtu Aitala tunnetaan urheilumarkkinoinnin osaajana monissa lajeissa. Kumusta hän oli aloittanut mainoksia myymällä, ja nyt aktiivisuus palkittiin. Hän oli ollut joskus Pesäpalloliiton talkoohommissa, ja Pesäpalloliiton silloinen markkinointijohtaja pyysi häntä vetämään seuraavana kesänä Kouvolassa järjestettävän Itä-Länsi-tapahtuman markkinoinnin. Se sopi yritystään käynnistelevälle Aitalalle hyvin.
- Ajauduin sitä kautta Kouvolan Pallonlyöjien markkinointia vetämään, rakensin siinä rinnalla oman firman verkostoa ja kehitin omaa sammutinosaamistani. Tein KPL:ssä kolme vuotta palkallista kokopäivätyötä.

KPL:n aika oli hyvää: joukkue oli kunnossa, myyntityö itsenäistä, ja pääsi suunnittelemaan pesäpallostadionin uudistamista.
- Olen ylpeä siitä, mitä siellä näkyy nyt. Omat sormet on olleet vahvasti mukana siinä. Veljeni piirsi ammattisuunnittelijana katsomot. Mielestäni saatiin aika toimivaksi, Santtu tunnustaa.

Aitala näkyi 90-luvulla myös KooKoon joukoissa. Matsien erätauoilla hän viiletti tukka hulmuten ympäri hallia. Hänet oli houkuteltu mukaan organisaatioon.
- Vuonna -94 tehtaanjohtaja Pertti Asunmaa oli kuullut, että olin ollut Kumussa kaksi vuotta. Hän kysyi KooKoon puheenjohtajana, kiinnostaisiko minua lähteä kaveriksi jääkiekkojoukkueen markkinointiin. Ensimmäisellä kysymällä en lähtenyt, mutta hän tuli uudestaan: mietipä nyt. Vastasin, että se on niin kovaa hommaa, että minun pitää saada yrityksestä vapaata. Mutta jos pelisäännöt sovitaan, niin mikä ettei. Niin me sitten yhtenä lauantaina sovittiin ne pelisäännöt silloisella työmaallani.

Pelisäännöt toimivat, koska Santtu Aitala teki töitä KooKoon kanssa vuoteen 2006.
- Möin mainoksia. Markin Seija hoiti seuraa toimistossa, Asunmaan Pertti oli puheenjohtaja, minä kiersin kylää yrityksestä toiseen. Oli aikamoiset verovelat ja velat muutenkin, mutta Asunmaa otti tehtäväkseen, että asiat hoidetaan. Se kesti kymmenen vuotta, mutta ne hoidettiin. Sanoisin, että kyllä minulla oli yksi tärkeä rooli siinä, se oli minun tehtävä.

Jossain vaiheessa KooKoota uhkasi toiminnan loppuminen.
- Niin. Silloinen puheenjohtaja vaihtui, etsittiin uutta, rahatkin oli vähissä. Ketään ei saatu. Todettiin, että lopetetaan, eihän yksityistä ihmistä voi pakottaa vetämään jotain seuraa vapaaehtoisesti. No kun se päätös ilmoitettiin, tuli hirveä härdelli. Ja tuli haasteen ottajia. Nyt nähdään, että kaikkien uudelleenorganisoitumisten jälkeen se oli seuran pelastus. Poistuva vanha organisaatio antoi uudelle organisaatiolle velattoman pöydän. Silloinen puheenjohtaja Timo Johansson ja me otettiin vastuulle, että tehdään vuosi töitä ja hoidetaan yhteistyökumppaneiden kanssa asiat niin, että saadaan tilivelat pois. Verovelat oli maksettu jo sitä ennen.

Omaakin elämää ehtinyt viettää

Kaiken markkinoinnin ja tehtaantöiden lomassa Aitala on harrastanut lajeja itsekin.
- Kun olin talon rakentanut,  istuin takapihalla grillimakkara kädessä kiven päällä ja näin miten pyöreä äijä olen, melkein yhtä paksu kuin pitkä. Ostin lenkkitossut ja rupesin lenkkeilemään. Työmaalla oli Aholan Sakari, joka hiihti paljon, ja minäkin innostuin hiihdosta. Se vei mukanaan, niin kuin minulla on tapana: mihin lähden niin sitten kanssa lähden. Kuusankosken Urheiluseuran väreissä hiihdettiin Kymenlaakson viestejä ja Finlandia-hiihtoja, treenattiin hullun lailla kymmenen vuotta. Taisin Finlandia-hiihdossakin päästä alle neljän ja puolen tunnin. Aikamoinen suoritus, Santtu myhäilee tyytyväisenä.

Kannattaa varmaan kysyä niinpäin, että mihin lajiin tämä Aitala ei ole sotkeutunut.
- Lentopallossa olen ollut, vetänyt halli-volleytä, pesäpallossa kenttäpäällikkönä ja seuran touhuissa, jääkiekossa olin mukana, ja Kuusaan Pallon tyttöpesiksessä hommaamassa rahat, Jarvan Matti valmensi. Mutta ei tässä kaikessa perhe kärsinyt. Useinhan minä hiihdin rullasuksilla Valkealan lenkin niin että Sirpa ajoi polkupyörällä vieressä Petra tarakassa. Kilpailumatkoilla oltiin yhdessä.

Nyt Santtu saa fyysistä liikuntaa tarpeeksi töissä, "kun kantelen noit pyttyi ja pulloi". Hän tekee viikonloppuisin lenkkiä vaimon ja koirien kanssa.
- Nyt kun ikää on tullut, kävin viime kesänä Green Cardin, jos vaikka Eerolan golfviheriöille ensi kesänä kerkiäisi. Katotaa nyt, miten äijä oppii.

Santtu Aitala nauttii nyt elämästään. Peruspilarit ovat nämä:
- Minulla on hyvä olla kotona, siellä on kaksi koiraa ja vaimo, tytär on naimisissa, hänellä on kaksi ihanaa poikaa ja taitaa olla vielä lisääkin tulossa. Nautin siitä kun saan heidän kanssa telmiä. Tässä vaiheessa elämää lapsenlapset on rikkaus. Ja siitä nautin, että saa olla terve, Santtu sanoo, ja sitten onkin taas seuraava tehtävä sammutinhuollossa koputtelemassa ovelle.

Tauno Salmisen perhe eli kaupankäynnin tahtiin

Tauno Salmisen kaupoista on kerrottu kolmen jutun verran, ja nyt on aika kuulla, mitä Tauno Salmisesta itsestään tiedetään ja millaista oli kuusaalaisen kauppiasperheen elämä 50-80 -luvuilla. Taunon poika Kari Salminen kokosi leikekirjat liikkeen historiasta, ja niistä löytyi tietoja myös isästä. Perhemuistoja kertoo Taunon tytär Satu Eskola. Valokuvista suurin osa on Satu Eskolan kokoelmista, ja osan on ottanut Tuomo Pitkänen Salmisten tilauksesta.

Tauno Ilmari Salminen syntyi vuonna 1920 Kuusankoskella Antti ja Aina Salmisen perheeseen. Hän oli 10-lapsisen perheen toiseksi nuorin, ja perhe asui kirkkoa vastapäätä olleessa pienessä punaisessa mökissä. Taunon syntyessä kirkkoa ei tosin vielä ollut. Poika kävi kansakoulunsa Mäkikoulussa Sairaalanmäen rinteessä ja siirtyi Kymin ammattikouluun puupuolelle.

Salmisen perhettä Taunon lapsuudessa

Ensio Sihvonen kirjoitti Kuusaan Sanomiin v. 1983 Tauno Salmisen värikkäästä urasta eläkkeellelähtöhaastattelussa. Juttu kertoo, että Tauno aloitti liikemiesuransa 15-vuotiaana vuonna -35 Helmi Häkkäsen Puistokadulla sijainneessa ruoka- ja sekatavarakaupassa. Puodin aukioloajat olivat kiinnostavat: arkisin 8-18, lauantaisin 8-16 ja sunnuntaisin 8-12. Harjoittelija-juoksupoika ei saanut ensimmäisiltä 3 kuukaudelta lainkaan palkkaa mutta sai sentään aterian kahvin kera joka aamu klo 7. Puoliltapäivin tarjottiin aamiainen ja vielä lähtiessä päivällinen.

Häkkäsellä oli pienehkö kauppa myös Kulmurin takaosassa, ja Tauno siirtyi sinne vuonna -38. Hän kuljetti paketteja polkupyörällä asiakkaille ja teki muitakin kaupan töitä. Raskain kuorma oli 100 kilon hienosokerisäkki pyörän etuosassa ja samalla takana puolikas voidritteliä. Häkkäsellä oli kauppa  myös Rantakulmalla, ja sieltä tuli pisimmät kuljetusmatkat Kolarinmäelle, jopa Puhjonmäelle. Myöhemmin hankittiin kolmipyöräinen ja matkanteko helpottui, Tauno kertoi Ensio Sihvosen haastattelussa.

Tauno Salminen muisteli, kuinka siihen aikaan Keltin isännät keräilivät vuoroviikoin myytäväksi tuotavan maidon, samoin "maalais"voin puupyttyihin. Meijerivoi ja tahkojuusto saatiin Perheniemen Taasian meijeristä. Isännät toivat myös jauhoja, kananmunia ja varsinkin syysteurastusten jälkeen lihoja. Niitä säilytettiin isoissa puualtaissa suolavedessä.
- Talvisin koottiin jäätä ja peitettiin se sahajauhoilla - tällä viilennettiin lämpimään aikaan elintarvikkeita. Helteillä laskettiin makkaroita, maitoa ja kermaa kaivoon puuhäkissä - vedenpinnan yläpuolelle. Irtomyynti punnittiin punnusvaa'alla ja maito litranmitalla. Kassakoneen laatikossa oli penni- ja setelilokerot, mutta laskutoimitukset tehtiin helmitaululla. Perjantai-iltaisin sulkemisen jälkeen puulattiat pestiin juuriharjalla kontaten.

Myöhemmin Häkkäsen liike hankki pakettiauton kuljetuksiin. Sitä käytettiin myös polttopuun tekoon: sirkkelin hihna takapyörän ympärille, kun auton perä oli nostettu ylös. Kun auton kuljettaja lähti rintamalle -39, Tauno joutui joskus kuljettajaksi - ilman ajokorttia. Nimismies Saastamoinen oli puinut nyrkkiä nähdessään hänet ratissa mutta suhtautunut ymmärtäen, Ensio Sihvosen tekemä haastattelu kertoo.

Tehtaankauppa, jonka yläkerrassa Salmiset asuivat.

Tauno Salminen oli 4,5 vuotta jatkosodassa ja palveli JR2:n riveissä Syvärillä ja Kannaksella. Palattuaan sodasta hän meni kysymään töitä Kymiyhtiön Kauppa-Oy:n hoitajalta Väinö Nurmiselta. Tämä vastasi: "Tule huomenaamulla klo 8." Tauno muisteli myös, miten hänen oman liikemiesuransa alkuaikoina Erkki Sutinen oli ratkaisevan hyvä oppi-isä. Sotien jälkeen Tauno opiskeli vielä kauppateknikoksi ja valmistui vuonna -47. Ei oppi tähän jäänyt, yrittäjävuosinaan Tauno teki lukuisia opintomatkoja ulkomaille lähinnä SPARin puitteissa.

Kivat leikkipaikat kaupan ympäristössä

Satu Eskola muistaa hyvin lapsuuskotinsa tehtaankaupan yläkerrassa. Salmiset asuivat kymmenen vuotta tavallaan isän työsuhdeasunnossa, isä Tauno oli nimittäin apulaisjohtajana Kymintehtaalla Kinnaksen portin lähellä olleessa tehtaankaupassa. Satu kertoo pyörineensä veljensä Karin kanssa kaupassa, mutta tosi hienoa oli päästä pihan makasiiniin.
- Kaupassa oli ihana Mikko-setä, joka päästi meidät valtavaan, rakennustarvikkeita täynnä olevaan makasiiniin leikkimään kauppaa. Tapettirulla siinä vaihtoi omistajaa, ja saimme ajaa pienillä myynnissä olevilla kolmipyöräisillä polkupyörillä.

Joskus pikku Satu kävi alakerran kaupassa ostoksilla.
- Kerran olisin halunnut sata grammaa jauhoja ja kilon metwurstia, mutta ei minulle myyty. Onneksi myyjät arvasivat, miten päin asiakas tarvitsi ostoksensa, Satu nauraa.

Satu Eskola

Tunsitkö Väinö Nurmista? Satu kysyy ja tarkoittaa koko Kauppayhtiön johtajaa, arvovaltaista hienoa herraa joka teititteli kaikkia, lapsiakin. Sadulla on hänestä hauska muisto.
- Kerran Väinö Nurminen tuli meille kotiin ja kysyi minulta: "Tahtooko hän lähteä katsomaan isänsä työpaikkaa?"  Tahdoinhan minä, minut istutettiin hienosti autoon ja mentiin katsomaan Kyminpuolen tehtaankauppaa. Kun oltiin lähdössä pois, Nurminen sanoi: "Hän saa ottaa muistoksi jotain ja vie veljelle kans." Otin itselleni pikkuiset kuttaperkkaiset nukenrattaat ja veljelle - korkkiruuvin! En tiennyt mitä sillä tehdään, mutta kun se oli niin hauskan näköinen.
 
Moottoripyörien TT-ajot ovat jääneet hyvin Sadun mieleen. Reitti kulki tehtaankaupan ohi Marskinkadulle, jossa oli olkipaaleilla suojatut betoniset portinpylväät. Yksi ajajista ajoi pylvääseen ja kaatui.
- Me katseltiin kaupan isoista ikkunoista. Äiti pyörtyi kun näki onnettomuuden.

Sadun äiti Vappu Salminen alkoi jossain vaiheessa työskennellä Kuusaan tehtaankaupassa.
- Olin neljävuotias, kun äiti meni ensimmäisen kerran alakertaan jouluapulaiseksi sekatavarapuolelle. Pidin huolta kaksi vuotta nuoremmasta pikkuveljestä. Sain mennä kauppaan sanomaan, jos meillä oli joku hätä, muttei meillä mitään hätää ollut. Kesät oltiin pihalla ja meitä pidettiin silmällä ikkunasta.

Tauno ja Vappu Salmisella on hauskaa myyntinäyttelyssä.

Perheelle oma yritys

Yhtiö ei tainnut panna pahakseen, vaikka Tauno Salminen halusi perustaa oman kaupan. Hän pääsi nimittäin rakennusvuodeksi yhtiön asunto-osastolle töihin - Sadun mukaan suojatyöpaikkaan - ja perhe sai asunnon yhtiön pitkästä rivitalosta hautausmaan vieressä. Tontin Salminen sai vuokrattua yhtiöltä, ja Satu arvelee, että lainan takaajiakin löytyi yhtiön herroista. Illat ja viikonloput Tauno rakensi Naukion kauppataloa, jonka yläkertaan tehtiin perheelle asunto. Joukkoon liittyi vielä Taunon äiti.

Kauppayhtiöstä neljä viisi Salmisten työkaveria kulkeutui näiden mukana Salmisten omaan liikkeeseen Naukioon ja perheen seuraaviin myymälöihin.

Naukion kodista Satu kertoo: "Siellähän se kaupan leikkiminen jatkui." Satu ja Kari auttelivat kaupassa pussittamalla irtotavaraa ja teivät kaikkea mitä käskettiin. Mutta sen lisäksi sisarukset leikkivät usein lauantaisin keskenään kauppaa, kun oikea kauppa meni kiinni.
- Toinen oli myyjä, toinen asiakas joka pyysi tavara kerrallaan tuotteita. Ne merkattiin ylös, laskettiin ja jopa rahaakin käytettiin. Ei oltu saatu tarpeeksi kaupanteosta vielä. Isompana sitten aloin pitää kirjanpitoa, kun opin sitä tarpeeksi.

Talvella lumitöiden aikaan Naukion liike sai kokea, mitä on sijainti valtion Kiitotien, yhtiön Kiljukujan ja kunnan Kunnanpellontien kainalossa. Yksi lumiaura tuli yhdestä suunnasta, toinen työnsi kasansa perään, kolmas oman läjänsä - kaikki kaupan pihaan.
- Muistan yhden oikein lumisen talven. Myöhään illalla kuskattiin lunta kolalla Kiitotien yli, kun se ei mahtunut mihinkään omassa pihassa. Meidän talon edessä oli bussipysäkki. Kun muutimme Mäenpääntielle -75, me ei äitin kanssa osattu pitkään aikaan nukkua hyvin, kun ei bussi pysähtynytkään kaiken iltaa ikkunan alla, Satu kertoo.

Satu kävi yhteiskoulun ja lukion jälkeen ensin talouskoulua Lahdessa kevätkauden ja meni sitten Kouvolaan kauppaopistoon ylioppilasluokalle. Se kesti vuoden. Siitä lähtien hän oli isän kaupan konttorissa töissä.
- Mitä nyt välillä soitettiin alakertaan, että täällä on jonoa, tu tänne. Ja kun TS avattiin -71, olin ensin Naukiossa päivän viiteen saakka ja ajoin illaksi TS:lle, joka oli kahdeksaan saakka auki. Isä pääsi silloin vähän aikaisemmin pois töistä. Minulla oli tarkoitus hakea kauppakorkeakouluun, mutta Kari sairastui ja halusin olla kaupassa apuna. Paperit on vielä lähettämättä. Mutta hyvä näin, kaikki käänteet on johtaneet eteenpäin.

Tästä naisesta on turha yrittää nyhtää tunnustuksia väsymisestä. Joskus työpäivä alkoi ennen aamuseitsemää, ja kotona oltiin iltayhdeksän jälkeen, mutta Satu ei valita.
- Sehän oli kivaa!

Tuore pulla kotona harvinaista

Salmisen perheen elämää kuvittelee helposti vauraaksi kaiken sen tavarapaljouden keskellä. Satu sanoo, että sellaista se ei ollenkaan ollut.
- Mehän aloitettiin ihan tyhjästä. Alkuun ei ollut autoakaan, sitten puolentoista vuoden kuluttua ostettiin kahden hengen pakettiauto. Mutta Karille ja minulle laitettiin taakse luvan kanssa kovat penkit, niin me lapsetkin päästiin pikaviikonloppuretkille vanhempien kanssa.

Koulussa Satu sai kuulla muiden lasten käsityksiä kauppiasperheen ylellisestä elämästä. "Teidän ei tarvi maksaa mistään ruuista ja saatte pitää kaiken rahankin mitä kassaan tulee."
- Ei se ihan niin ollut. Syötiin vanhaksi jäänyttä leipää ja pullaa ja puoliksi pilaantuneita hedelmiä. Tein oppikoulussa taulun: violetilla pohjalla appelsiininkuorista leikattuja paloja. Sen nimi oli "Pakkomielle". Opettaja Hohenthal kysyi, voisinko yhtään avata mistä on kysymys. Kerroin, että kun ei koskaan saa syödä kunnon appelsiineja, aina niissä on joku vika.

Vappu Salminen yrityksen 10-vuotisjuhlissa

Perhe ehti myös viettää vapaa-aikaa. Lauantaisin kaupan sulkemisen jälkeen porukka suuntasi johonkin päin.
- Isä ajoi vaikka Puijolle yhtä soittoa, oltiin teltassa yötä, ja seuraavana päivänä takaisin. Silloin kun meillä oli mökki Jaalassa, käytiin siellä kesäiltaisin ahkerasti saunomassa. Vuonna -67 isä vei meidät lentokoneella Tukholmaan kahden päivän matkalle. TS:n aikaan ostettiin maapaikka Mäntyharjulta, ja siellä on viihdytty 70-luvun puolivälistä. Olin siellä viime kesänäkin viisi kuukautta, Satu sanoo ja hehkuttaa marja- ja sienimaastoja ja metsässä ja yksin olemisen ihanuutta.

Kun kauppoja tuli lisää, isää ei juuri kotona näkynyt. Kauppiaantyön ohella hän joutui moniin luottamustehtäviin. Satu sanoo olleensa isän tyttö mutta nauraa miettineensä, että tietääköhän isä ollaanko me edes koulussa. Lista kuvaa hyvin kauppias Salmisen kiireitä oman yrityksen ulkopuolella: Kuusankosken kaupunginvaltuusto 16 vuotta, terveyslautakunnan jäsen, Valkealan sairaalan liittovaltuusto, SYP:n valvojana 30 vuotta, valtakunnan kauppiasliiton hallitus + työvaliokunta,  Kuusankosken Liikemiesyhdistyksen puheenjohtaja,  Kymenlaakson SPARin puheenjohtaja,  Lions-toimintaa 33 vuotta. Tunnustuksiakin tuli: Valtakunnan kauppiasliiton kultainen ansiomerkki 1972, Pro Kuusankoski -mitali ja yrittäjäpalkinto 1980.

Äiti Vappu kuulostaa hänkin näiltä entisajan työn sankareilta. Hän vastasi Naukion kaupasta, hoiti perheenemännän työt - jos kaupasta ehti - ja kutoi vielä vapaillaan kangaspuillakin kotona. Harrastuksia riitti muuallakin: Kotilieden kummikerho, Liike-ja virkanaiset sekä Kuusankosken Naisvoimistelijat. Valokuvissa hän pelleilee.
- Joo, hän oli hauska ihminen, teki kaupan tytöillekin jekkuja. Joku saattoi löytää illalla silakoiden seassa olleen siiran taskustaan. Jouluisin hän paistoi myyjille joulupuurot vielä TS:nkin aikaan. Aikaisemmin työntekijät kuskattiin meille joulukahveille työpäivän aikana.

Johtajan osa ei ole helppo

Satu näkee isässään hienoja piirteitä: oikeudenmukainen, jämpti, jos suuttui niin todella sitten suuttui.
- TS:stä on nostettu pihalle yksi kauppamatkustaja kauluksesta - tämä oli tilaillut meille tavaraa omin päin. Mutta yleensä ihmiset tykkäsi isästä, kun hän oli paljon kaupan puolella ja jutteli asiakkaiden kanssa. Vielä viimeisinä päivinään hän halusi antaa tyttärentyttärelleen neuvon - tämä kun oli ollut johtajakoulutuksessa: "Pitää suhtautua vakavasti johtajuuteen, johtajalla on vastuu alaisistaan."

Kuvassa Satu Salminen yllään Kaukolan puku, jonka isän Kanadassa asuva sisko osti tytölle Suomessa käydessään.

Millainen Sadun mielestä on hyvä johtaja?
- Ei ainakaan sellainen, että kun hän käskee alaistaan tekemään jonkin työn eikä tämä tee, niin johtaja tekee itse. Isällä oli vähän sellaisia taipumuksia, ja minä joskus huomautin että et ole kovin hyvä johtaja, kun et vaadi loppuun asti. Mutta hän halusi saada asiat järjestykseen nopeasti. TS:lle tuli näitä nuoria näppäriä harjoittelijoita, jotka jo tullessaan luettelivat mitä he eivät saa ja mitä saavat tehdä. Joku saattoi sanoa suoraan, että hän ei ole ennenkään lakaissut lattioita eikä lakaise nytkään. Joskus Tauno Salminen lakaisi sen lattian itse. Mutta eihän tällaisia työntekijöitä kauaa katseltu.

TS:llä oli paljon kesätyöntekijöitä.
- Isällä oli se periaate, että jos itse kysyy ja on reipas ja siisti, pääsee. Mutta jos vanhemmat soittaa, niin ei oteta. Monta kertaa otettiin, vaikkei olisi tarvittukaan.

Päinvastainen ilmiö oli siivooja nimeltä Olga Luoto. Satu kehuu, miten ahkera tämä oli.
- Hänen piti itse pitää kirjaa tunneistaan, kun kävi illat siivoamassa eri myymälöitämme. Kun hän toi tuntilistan minulle, siitä näki heti, että vähintään puolet tunneista puuttui. Kun sanoin siitä, Olga vastasi, ettei raatti laittaa kaikkea, kun hän on niin hidas. Sanoin, että kyllä laitetaan, panen tähän toisen puolen lisää niin ollaan oikeissa lukemissa. Yli kuusikymppisenä hän pesi edellen TS:n korkealla olevat ikkunat. Olga pantiin trukin päälle vesiämpäreiden kanssa, Kari nosti hänet trukilla katonrajaan, ja ikkunat tuli puhtaiksi.

Sadun pikkuveli Karikin oli siis perheyrityksessä töissä. Hän lopetti lukion kesken ja tuli kauppaan. Sittemmin Kari valmistui myös kauppateknikoksi kuten isä-Taunokin aikanaan.

- Mutta Kari on ollut oikeissakin töissä, vieraalla, Satu virnistää. - Hän oli Kymen Makkaralla ja tukkuliikkeessä Kotkassa. Mutta kun hän oli luonnonlahjakkuus tekstaamisessa, hän rupesi hoitamaan perheen kaupan mainokset. Hän hoiti työsuojeluasiat työnantajan puolelta, laati työlistat ja lomalistat ja otti osaa myös tavarantilauksiin
mainoshommien lisäksi.

Kari Salminen kuoli 8.2.2006. Istumme puhumassa hänestä siskon kanssa tasan kymmenen vuotta myöhemmin.
- Kari kuoli sydänjuttuun - vanhemmillakin oli sydän- ja verisuonivaivoja.

Satu tapasi tulevan miehensä Jarmo Eskolan tansseissa. Tämä oli Kouvolan apulaiskirjastonjohtaja. Pariskunta ehti olla naimisissa vain neljä vuotta, kun puoliso sairastui ja kuoli. Tytär Jenni oli kolmivuotias. Tässäkin menetyksessä Satu näkee jonkin valoisan nurkan.
- Onneksi oli töitä, enkä minä jäänyt yksin, kun oli äiti ja isä. Me asuimme jo siinä vaiheessa naapuruksina Mäenpääntiellä. Äiti ja isä hoiti Jenniä, minä sitten taas heitä, kun se aika koitti. Jenni pyöri TS:llä äitini kanssa perjantai-iltaisin, kun heidät haettiin sinne ostoksille ja auttelemaan kaupan töissä. Jenni mm. pinkkasi seteleitä 50 setelin pinoon. Hän oli heittänyt valmiin pinon konttorissa ilmaan: "Näin rikas minä olen!"

Tauno Salminen jäi eläkkeelle vuonna -83 täytettyään 63 vuotta. Päätös oli sikäli helppo, että sairaudet olisivat pakottaneet hänet jäämään työelämästä joka tapauksessa. Tauno Salminen kuoli vuonna 2007. Hänen vaimonsa Vappu kuoli 78-vuotiaana vuonna 2000.
- Isä koetti houkutella minua ja Karia jatkajiksi, mutta sanoin ei kiitos, olin jo laiminlyönyt lastani monta vuotta. Jäin kotiin, olin naapurissa äitin ja isän apuna ja kuskailin sitten tytärtä harrastuksiin. Hän oli erittäin harrastavainen - ei äidin toiveita täyttääkseen vaan omasta innostuksesta. Pianoa, selloa, kanteletta, tanhua, balettia, ratsastusta, naisvoimistelijoita, lapsikuoroa - ja oli tietysti musiikkiluokalla. Hain Jennin lapsikuorosta eväät ja vaihtovaatteet mukanani, tyttö vaihtoi vaatteet ja söi eväät autossa matkalla ratsastustunnille Kouvolaan. Nyt Jenni asuu Helsingissä ja on töissä Liikennevirastossa.

Tauno Salminen

Ei avata väärän kaupan ovea

Suurimman osan Salmisen kauppojen historiaa yritys on ollut villi. Jossain vaiheessa 60-luvulla se liittyi tukolaiseen SPAR-ketjuun mutta irtautui siitä TS:n avaamisen aikoihin. Naukion kaupalla joku asiakas oli järkyttyneenä katsonut, kun ripustetaan SPARin kelloa ja kysynyt: "Hyvänen aika, oletteks työkii maalaisliittolaisii?" Logon kuusi johti hiukan harhaan. Villin kaupan oli aivan helppo hankkia tuotteita eri keskusliikkeiden tukusta.
- Tietenkin ne myi meillekin. Ja mehän ostettiin paljon mm. vihanneksia myös Osuusliike Ympyrältä. Joidenkin mielestä oli ihan hirveää, että "työ ostatte osuuskaupalta tavaraa myyntiin". Mutta siellä oli parhaat valikoimat, hyvät hinnat ja toimitus pelasi. Alussa Tauno Salminen osti Keskolta, mutta sitten heillä meni sukset niin ristiin, että se loppui kokonaan, Satu Eskola kertoo.

Ennen oli Kuusaallakin tarkkaa, minkä ryhmän kaupoista ostokset tehtiin. Oli niitä, jotka eivät väärän kaupan ovea aukaisseet. Satukin on miettinyt omaa kauppavalintaansa.
- Isä olisi halunnut, että käyn Kausalassa entisessä SPAR-kaupassa, joka oli sittemmin M-ketjua. Kesko ei käynyt isälle millään, osuuskauppa vielä vähemmän. TS:ssä en ole käynyt varmaan 20 vuoteen. Minä olen nyt käynyt tuossa S-kaupassa, Satu viittoo ikkunastaan näkyvää marketia kohti. - Ei se minusta nyt niin paha juttu ole, vaikka ennen varsinkaan E-liikkeen osuuskaupan ovea ei saanut aukaista. S-liike, maalaisten osuuskauppa, oli pienempi paha kuin työläisten E-osuuskauppa, Satu valistaa kuusaanalaisista raja-aidoista.

Mikä on suurin ero lapsuuden tehtaankaupan ja nykyisen ostospaikan välillä?
- En tunne tuolta nykyisestä yhtään myyjää. Nyt monen vuoden jälkeen siellä saa jonkinlaisen tervehdys-ynähdyksen, mutta tiukassa on sekin. Ennen juteltiin. Tehtaankaupallakin oltiin kuin samaa perhettä kaikki.

Salmisen henkilökunta perhepotretissa 10-vuotisjuhlan kunniaksi, Olga Luoto edessä vasemmalla.

Salmisen liikkeistä lisää täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2016/02/tauno-salmisen-kaupat-i-naukio.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2016/02/tauno-salmisen-kaupat-ii-valtakatu.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2016/02/tauno-salmisen-kaupat-iii-ts-markkinat.html