tiistai 12. huhtikuuta 2016

Eva Lintusella käsityö mukana maailmallakin

Itseä vanhempien ihmisten seurassa on mukavaa. He tietävät pitemmän kokemuksensa takia paljon ihmeellisiä asioita. Lisäksi heidän seurassaan saa tuntea itsensä nuoreksi, noh, nuoremmaksi. Eva Lintusen tapaamisessa pätee vain ensimmäinen syy. Kun kuuntelee hänen sujuvaa, jäsenneltyä ja hauskaa jutteluaan Amerikan-matkoista, englanninkielisestä gemmologiakirjallisuudesta tai 12-tuntisista metsänhoitopäivistä, tuntee itsensä kaikkea muuta kuin nuoreksi  ja vireäksi.

Eva Lintunen on palannut toissapäivänä kuukauden reissulta USA:sta. Tässä ei ollut hänelle mitään uutta, hänellä on jo parikymmentä vuotta ollut tapana  käydä poikiensa kotimaassa joka kevät. Ensi keväänä siellä voisi viettää parikin kuukautta.
- Jos olen vielä hengissä. Se varaus pitää tässä iässä tehdä, 92-vuotias rouva sanoo.

Moni kuusankoskelainen tuntee Eva Lintusen omilta kouluvuosiltaan. Kansankoulun, kansalaiskoulun ja peruskoulun opettajana ja varsinkin käsityönopettajana vaikuttanut Lintunen on edelleen tuttu hahmo Kuusaan katukuvassa.
- Työvuosia kertyi eri kouluista 34.

Eva Vilén syntyi Voikkaalla isänsä rakentamaan taloon, johon perhe oli muuttanut neljä päivää aikaisemmin.
- Ihan niin isän tekemä talo, että hän oli itse kaatanut siihen puutkin metsästä. Kävimme lapsena hiihtelemässä ja katselemassa veljen kanssa kantoja Mattilassa Ulasen metsässä. Isä oli puuseppä ja osasi katsoa sellaiset puut, ettei talossa ole yhtään kieroa lautaa. Nyt taloa asuu veljenpoikani.

Isä Vilén oli puuseppänä yksityisyrittäjä mutta hallitsi siis kirvesmiehen työtkin. Hän rakensi taloja muillekin, ainakin pari taloa Voikkaan palossa tuhoutuneiden tilalle.
- Hän oli rakentamassa Tolkkilan kartanoakin, huomasin eräästä valokuvasta. Mutta varsinaisesti isä oli huonekalupuuseppä. Kävin äskettäin Oravalassa kinkereissä satavuotiaassa talossa, johon isäni oli tehnyt ovet ja ikkunat ja huonekaluja. Piironkejakin oli kaksi. Yhtään ei ole saumat auenneet, samat puleeraukset hyvinä edelleen, Eva Lintunen ihastelee.

Evan äiti oli kotiäiti kuten siihen aikaan muutkin äidit.
- Ei meidän mäeltä ollut muualla töissä kuin Tillasen Emmi, joka oli sellukuopalla oikein raskaissa hommissa.

Opettajasukua

Eva aloitti koulunkäyntinsä Mattilan kansakoulussa - jossa oli hänen isänsä tekemät ovet ja ikkunat. Kansakoulunopettajalla ei ollut vaikutusta tytön urahaaveisiin, tämä suunnitteli opiskelevansa agronomiksi. Mutta omassa suvussa oli monta opettajaa, mm. äidin nuorin sisko ja kaksi serkkua. Kodista sai muutenkin hyvää mallia.
- Äiti luki mahdottomasti. Hän oli käynyt vain kansakoulun mutta oli Oravalan koulun paras oppilas siihen mennessä. Hänellä oli aivan mieletön muisti. Minulla oli koko lukion ajan historiassa kymppi, ja se on äidin tarinoiden ansiota. Äiti osasi kaiken, Mattilanmäellä ei tapahtunut mitään ilman että minun äiti järjesti. Hän oli kylän pomo. Laittoi ruumiit arkkuun, kutoi kankaat, oli äärimmäisen hyvä käsityöläinen kuten isäkin, Eva muistelee.

Viktor ja Eva Lintunen
Kätevyydestä tulee mieleen viime vuonna kuollut puoliso Viktor Lintunen. Eva kertoo, että oli kuvaillut itseään millintarkaksi, johon Viktor oli vastannut olevansa millin sadasosan tarkka.
- Minä en olisi viihtynyt puolta päivää ihmisen kanssa, joka olisi ollut käsistään kökkö, Eva tokaisee.

Oppikoulua Eva kävi ensin Kuusankoskella ja siirtyi sieltä Kouvolan lyseoon.
- Vaikka se oli lyseo, poikakoulu, niin meidän luokalla oli vain yksi poika. Poikaluokkia oli vasta tulossa alemmilta luokilta lähtien. Oli meilläkin ensin kolme poikaa, mutta kaksi lähti sotaan. Rehtori oli joustava, meitä oli klassillisella linjalla kaksi tyttöä jotka saimme lukea englannin sijaan pitkän fysiikan ja piirustuksen reaalilinjan kanssa. Luulin tarvitsevani fysiikkaa, mutta mitä vielä, Eva Lintunen nauraa.

Nelikymmenluvulla ei Mattilasta juuri lähdetty jatkamaan opintoja. Osa lähti keskikouluun, ja sieltä kaikki halukkaat pääsivät Eva Lintusen mukaan Kymiyhtiön konttoriin. Hän arvelee olleensa Mattilan koulun käyneistä ensimmäinen ylioppilas. Heinolan seminaarin ylimääräinen ylioppilasluokka koulutti sitten hänestä kahdessa vuodessa kansakoulunopettajan. Lintunen kehuu seminaarin opetusta, jossa opiskeltiin "ihan kaikkea".
- Mutta se harmonin soittaminen oli kerta kaikkiaan kamalaa. Kahdessa vuodessa en oppinut soittamaan vaadittuja viittäkymmentä virttä, vaikka tein hirveästi töitä sen eteen. Joka aamu puoli seitsemältä oltiin seminaarin soittokoppien jonossa. Enkä ole ikinä tarvinnut sitä taitoa isoissa kouluissa, ei niissä tarvinnut itse soittaa. Ei nykykinkereissäkään kanttorit osaa soittaa niitä kauhean vaikeita alkusoittoja, kunhan improvisoivat.

Piirustus ja käsityöt olivat nuoren Evan lempiaineita, piirustuksestakin oli kymppi seminaarissa. Hän olisi päässyt myös käsityönopettajavalmistukseen, mutta kihlaus ratkaisi valinnan. Sompasen tanssilavalta oli vuonna -47 löytynyt Viktor Lintunen. Tämä lähti ensin Helsinkiin opiskelemaan teknilliseen kouluun ja jatkoi Tampereelle teknilliseen opistoon.
- Sulhaseni sanoi, että mene vaan vuotta lyhyempään kansakoulunopettajakoulutukseen, niin voidaan mennä vuotta aikaisemmin naimisiin. Niin minä sitten menin. Ja kaduin opiskeluvalintaani kaiken aikaa, Eva Lintunen hymähtää.

Tiettömien taipaleiden takana

Eva Lintunen valmistui vuonna 1950 ja aloitti työuransa kotiseudulla Oravalan koulussa. Työt alkoivat sekalaisissa oloissa. Kouluihin tuli seitsemäs luokka ilman ennakkovalmisteluja.
- Kouluhallitus oli vaan keksinyt seitsemännen luokan mutta ei opetusohjelmaa. Samassa luokkahuoneessa oli vielä viides ja kuudes luokka, jotka lukivat vuorolukuna - siinä sai itse säveltää.

Seuraava opettajanpaikka oli Kolarissa Yllästunturin takana. Eva oli kysellyt Lapin kouluviranomaisilta paikkaa, jonka palkassa olisi korkea rajaseutulisä.
- Olin mennyt naimisiin ja minulla oli se mies elätettävänä. Kouluviranomainen kysyi papereita ja vastauksen kuultuaan käski laittamaan tavarat valmiiksi, määräys tulee, paikka on Kolarin Teurajärvellä.

Seuraa tarina kuin suoraan Suomi-Filmistä. Eva matkustaa silkkimekossaan ja valkoisissa kengissään matkatavarat mukana Tornion kautta määränpäähänsä, tai niin hän kuvittelee. Kylältä on kuitenkin vielä toistakymmentä kilometriä matkaa kouluun. Sinne ei ole tietä, taksikyydistä ei siis puhettakaan. Jostain keksitään kuorma-auto, joka keikuttelee opettajattaren myskylöineen perille. Eva tapaa toisen opettajattaren ja haluaisi tavata myös koulutoimenjohtajan. Ei käy, hänen luokseen ei ole tietä, vain vetinen, ylittämätön suo. Mutta oppilaita koulussa riitti, 53. Perheissä kun oli lapsia toistakymmentä, jossain 18:kin.

Eva Lintunen otti opetettavakseen luokat yksi, kaksi ja kolme, toinen opettaja loput.
- Olimme ensimmäiset oikeat opettajat siinä viisi vuotta toimineessa koulussa, joka käynnistyi parakkivuosien jälkeen uudessa rakennuksessa. Kolmasluokkalaisetkaan eivät osanneet lukea. Miten olisivatkaan, eihän heidän vanhempansakaan osanneet. Johtokunnan taloudenhoitaja ei ollut käynyt kansakoulua. Minä luin hänen kanssaan kansakoulun, Eva Lintunen päivittelee.

Nuori opettajatar ei juuri opetussuunnitelmia noudatellut, kun tilanne valkeni hänelle.
- Minä jätin pois kaikki ympäristöopit ja askartelut. Opeteltiin vain lukemista, laskentoa ja kirjoittamista kunnes jokainen oppi. Siellä oli kyllä sekalaista seurakuntaa, voi hyvä luoja, Lintunen huokaa.

Lapin vuoden jälkeen Eva Lintunen palasi Kuusankoskelle ja  osasi myös pitää puoliaan. Keskustan kouluun oli tullut niin paljon oppilaita, että tarvittiin yksi luokka lisää. Johtajaopettaja oli soittanut Lintusen kotiin ja kysellyt äidiltä, oliko tyttärellä paikkaa. Tälle oli tulossa sijaisuus Voikkaan koulussa.
- Mutta kun minun kummisetä Taavi Hietanen oli johtokunnan puheenjohtaja, soitin hänelle ja kysyin voisinko mennäkin Voikkaan sijaan Keskustan kansakouluun, niin saisin kesäpalkan. Juu, mene vaan, kummisetä lupasi. Tulin keskustaan, ja virkakin perustettiin hoitamaani tehtävää varten sitten talvella.

Eva Lintusen luokat olivat aina suuria.
- 34 oli se lakisääteinen suurin oppilasmäärä. Mutta johtajaopettaja Halme pisti luokkiin aina vähintään 36 oppilasta ja säästi näin kunnalta yhden opettajan palkan. Kansalaiskoulussa minulla oli aina 40 oppilaan luokka.

Käsityönopettajakoulutus houkutteli kuitenkin edelleen. Koulutoimentarkastaja lupasi virkavapaata koko opiskelun ajaksi, jos Eva hankkisi pätevän sijaisen tilalleen. Niin hän pääsi Hämeenlinnaan opiskelemaan rakastamaansa alaa.
- Suoritin sen kolmivuotisen koulutuksen kahdessa vuodessa - olinhan jo tenttinyt ison osan kasvatusaineista ja psykologiasta seminaarissa. Sain Hämeenlinnassa luvan tenttiä mahdollisimman suuren osan teoriaa istumatta tunneilla, jotta voisin valmistua nopeasti. Asuinkumppaneiksi osui onnekseni saman aineen opiskelijoita eri vuosikursseilta, ja heiltä kyselemällä osasin tehdä oman lukujärjestykseni. Jouluun mennessä olin suorittanut ensimmäisen luokan opinnot, kaavapiirustuksetkin. Se oli aivan hirveää, ennen kahta en koskaan mennyt maate, Eva Lintunen muistelee.

Kansalaiskoulussa lahjakkaita käsityöihmisiä

Eva Lintunen palasi Hämeenlinnasta Keskustan kouluun opettamaan ensi- ja toisluokkalaisia. Käsityönopettajakoulutuksesta huolimatta hänelle ei riittänyt yhtään ylimääräisiä käsityötunteja. Kollegalta jäi yli 12 tuntia, mutta muut opettajat jakoivat ne keskenään. Meni pari vuotta, ja kansalaiskoulu alkoi vuonna -58.
- Olen ainoa opettaja täällä, joka oli kansalaiskoulussa ensimmäisestä viimeiseen päivään. Minulla oli ammattiopettajan pätevyyden ohella pätevyys opettaa kansalaiskoulussa teoria-aineitakin. Käsityönopettajan virkahan minulla oli, mutta paljon opetin teoriaakin, maantietoa, matematiikkaa, historiaa. Oikein hyvä aine oli asioimiskirjoitus. Jos tytöt ovat säilyttäneet ne vihkot, he osaavat kyllä tehdä testamentin ja lahjakirjat, Lintunen vakuuttaa.

Pyyhkeet valmistuivat juuri ennen Amerikan-matkaa.
Kansalaiskoulussa oli viikossa yhdeksän tuntia käsitöitä. Vain liikelinjan tytöillä oli vähemmän.
- Liikelinjahan oli kuin kauppakoulu, heillä oli käsitöitä vain pari tuntia viikossa. Tytöt tekivät käsityössä todella hienoja töitä, yöpaitoja, puseroita, hameita, mekkoja, taidekäsitöitä. Meillä oli kahdetkymmenet kangaspuut, joten meillä oli kudontaakin. Saimme monet puut Kymiyhtiön kutomolta. Ja meillä oli hyvät ompelukoneet.

Koulu aloitti toimintansa Marskinkadun tuntumassa vanhassa kansakoulurakennuksessa. Opettajat kutsuivat sitä puukouluksi. Samana vuonna -58 käynnistyi myös Tähteen koulu. Keskustan koulu oli siihen mennessä täyttynyt niin, että alakoululaiset kävivät koulua vuorolukuna aamu- ja iltapäivisin. Joka toinen viikko oli aamuvuoro, joka toinen viikko iltavuoro.
- Aamuvuoro sai olla kahdeksasta 11:een omassa luokassaan. Mutta koska koulu jatkui vielä, opettajan piti itse etsiä luokka, jossa opetusta jatkettiin.

Suuri osa Keskustan koulun opettajista siirtyi Tähteeseen.
- Mutta Tähteessä jäi yksi kerros tyhjäksi, ja me kansalaiskoulun opettajat ruvettiin pitämään älämölöä, että haluamme sinne. Ja mehän päästiin. Siellä opiskeltiin tyttöjen kanssa; pojat oli Pilkan koululla. Mutta kun tyttöjä oli paljon, osa opetuksesta oli edelleen puukoululla. Kotitaloutta opetettiin Kymintehtaan koululla. Kansalaiskoululla ei ollut koskaan omaa rakennusta. Oppilaat liikkuivat pitkin viikkoa Tähteen, puukoulun ja Kymintehtaan väliä.

Eva Lintunen kehuu kansalaiskoulun tyttöjä oppivaisiksi - kahdenkymmenen hengen ryhmässäkin opiskelu kiinnosti.
- Minä tykkäsin kansalaiskoulusta, se oli hirveän hieno koulu. Tykkäsin niistä isoista tytöistä, vaikka he olivat murrosikäisiä.

Työuran päätteeksi peruskouluun

Peruskoulun tullessa kansalaiskoulun opettajat siirtyivät sinne. Eva Lintuselle se tarkoitti muuttoa uuteen Naukion kouluun. Käsityötunnit oppilasta kohti vähenivät pariin tuntiin viikossa. Lintunen oli edelleen innostunut aineestaan. Moni tyttö valitsi vielä 8. ja 9. luokalla käsityön.
- Sanoin heille monta kertaa, että tämä on minusta ihan väärin, että kaupunki maksaa tästä minulle palkkaa. Minun pitäisi maksaa kaupungille, kun saan olla teidän kanssa. Ne jotka olivat valinneet käsityön, olivat kaikki ysin ja kympin tyttöjä. Ai että ne oli hyviä tyttöjä, Eva Lintunen hymyilee.

Etukäteen peruskoulun tulo hiukan mietitytti. Nyt koko ikäluokka opiskelisi samoissa luokissa, käsityötunnit vähenisivät.
- Kerran minulle johtajaopettaja sanoikin, että pitää ottaa tunteja alaluokiltakin. Mutta koulutoimenjohtajalle sanoin etten lähde minnekään, olen ensimmäinen virassa enkä lähde ala-asteelle. Ei tarvinnutkaan.

Asiat siis luontuivat Naukiossakin. Kansalaiskoulun vanhat ompelukoneet jäivät romutettaviksi, Naukioon hankittin upouudet. Alakertaan väestönsuojaan saatiin kutomo.
- Naukiossa oli ihan mukavaa. Eikä ikäluokkien opettaminen yhdessä aiheuttanut mitään ongelmia, vaikka luokat olivat isoja, neljänkymmenenkin oppilaan luokkia.

Opettajanhuoneessa ei ehtinyt välituntisin juuri muuta kuin valmistella oman seuraavan tuntinsa, mutta siellä oli aina hyvä tunnelma.
- Kaikkein eniten tykkäsin kolmesta miesopettajasta: kaupallisten aineiden opettaja Tapio Aalto, tarkkiksen opettaja Jarmo Junnonen ja puu- ja metallitöiden opettaja Aarne Kettunen olivat mahdottoman hienoja ihmisiä. He olivat paljon minua nuorempia, mutta eivät ikinä sanoneet vastaan, jos jotain pyysi. Mutta en muista että olisin muidenkaan kanssa koskaan riidellyt 34 opettajavuoteni aikana, Eva Lintunen kertoo.

Niin paljon Eva opettamisesta piti, että eläkkeelle jääminen 60-vuotiaana tuntui ikävältä.
- Ajattelin sen kesän, ettei ihminen voi elää ilman käsityön opetusta. Lähdin kun tunnit olivat vähentyneet ja toinen opettaja halusi tulla Naukioon. Päätin, että nyt lähden tekemään mettätöitä Lintusen kanssa.

Viktor Lintunen oli yhtiöläisiä, ja pariskunta viihtyi kotipaikkakunnallaan Kuusankoskella. Eva tosin sanoo heidän miettineen,  kuinka ei tullut lähdettyä, junttaannuttiin vaan tänne. Oliko huono valinta?
- Ei! Me tykättiin kumpikin tästä. Mutta olisi kai pitänyt nähdä vähän maailmaa, Eva Lintunen sanoo.

Maailmaa on keritty nähdä eläkkeelläkin, nyt vasta onkin matkustettu. USA:n-matkojakin on kertynyt jo 24. Amerikkalaisen vaihto-oppilaan tulo perheeseen 70-luvun alussa avasi tämän maailman Lintusille. Samuelista, Samista, tuli perheelle kuin oma, kolmas poika. Lintuset aloittivat pojan tultua heti pontevan suomen kielen opettamisen. Kuukaudessa tämä oppi jo niin paljon, että jätti elokuviin mennessään pöydälle lapun: "Menen kuva katsoma."

Eva Lintunen muistelee, miten opetti Samille kielioppia kokeita varten ja patisteli omaa poikaansa mukaan oppimaan, tuloksetta.
- Sami sai 9,5 ja kympin suomen kokeista. Timppa sai kolmosen ja nollan. Sille kyllä maittoi sen jälkeen opetus. Sami oppi suomea, jopa astevaihtelun niin hyvin, että puhuu sitä edelleen. Hänestä tuli tuomari, ja hänen asianajotoimistossaan lukee vieläkin "Puhutaan suomea". Timokin asuu USA:ssa, ja pojat tapaavat säännöllisesti. Samin rouvan mukaan Timo on Samuelille läheisempi veli kuin tämän oma biologinen veli, Eva kertoo.

Senkin päällä komeilee joukko nuoria valokuvissa. Omat pojat, Sami hääkuvassaan, Timo meksikolaisen vaimonsa kanssa - kansainvälistä väkeä. Lapsenlapsetkin opiskelevat insinööreiksi, perheeseen tulee siis kolmannen polven insinöörejä, kuten Viktor ja Lintusen kumpikin poika ovat.

Kun Sami palasi Yhdysvaltoihin, Lintusten 13-vuotias Timo meni hänen luokseen Michiganiin kesäksi, töihin puutarhayritykseen. Sama toistui seuraavana kesänä, jota venytettiin USA:ssa vielä syyskuun puoliväliin - rehtorin luvalla. Vanhempi poikakin oli kaikki opiskelukesänsä Yhdysvalloissa töissä.

Yli yhdeksänkymppinen Eva Lintunen singahtelee matkoillaan USA:ssa paikasta toiseen. Tänä keväänä hän vietti aikaa Floridassa, lensi välillä viideksi päiväksi poikansa luo toiseen kaupunkiin ja jatkoi vielä vuokraamassaan asunnossa loppukuun. Aikaisemmin Lintusilla oli Floridassa oma asunto monta vuotta.
- Sitten sain päähäni, että myydään se. Viktor sanoi että myydään vaan. Se oli huono homma kun myytiin, se oli niin hyvällä paikalla.

"Kaksi litraa kotikaljaa"

Eva Lintunen sanoo hyvän kuntonsa johtuvan kovasta metsätöiden tekemisestä. Eläkkeellä hän kävi miehensä kanssa kaksivuotisen metsäkoulun Iitin Selkolassa.
- Me ollaan niin innokkaita metsäläisiä. Meillä on tila Sompasen lähellä, mutta metsäpalstoja olemme ostaneet muualtakin. Jo 60-luvulla ostimme ensimmäisen, Mäntyharjusta. Minulla ei ollut metsäkokemusta kuin lapsuudesta, Viktorin suvussa ei ainakaan neljään sukupolveen tuntumaa metsänhoitoon. Mutta me opiskeltiin.

Lintuset ovat tehneet metsissään kaikki vaaditut työt päätehakkuita lukuun ottamatta.
- Puuntaimiakin ollaan istutettu yli 160 000. Yhtenä vuonna oltiin Mäntyharjun Tyllilän taimitarhalla suurin yksityinen taimien ostaja. Taimikonhoitoa, ensiharvennusta kuormaavalla peräkärryllä ja maataloustraktorilla - kaikki on tehty itse. Mönkijällä ja isolla moottorikelkalla on ajettu taimikoista hirveästi polttopuuta. Energiapuuta en aio korjata, se ei kannata jos ei tee itse, Eva Lintunen himmailee jo.

Metsänhoito ei Lintusillakaan ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Hirvituhoja on tullut monta kertaa.
- Metsästä saa helposti pellon, mutta pellosta on todella vaikea saada metsä. Istutettiin yhtenä kesänä kymmenen hehtaaria metsää - ihan kuolemanurakka. Ollaan istutettu koivua ja kuusta mutta myös paljon siperianlehtikuusta ja kontortamäntyä, oikein ruma puu. Sitä Stora Enso innosti kokeilemaan, ja minun mies oli kokeilija. Istutimme sitä ohransänkeen, mutta pari kolme vuotta saimme olla kuokkimassa taimia pystyyn sängen keskeltä, Eva Lintunen päivittelee.

Kiertopalkinto jäi Eva Lintuselle kolmannen voiton jälkeen.
Eikä tässä vielä kaikki.
- Kahtena kesänä tuli ruskotäplämäntypistiäistä. Jos se olisi syönyt taimia vielä kolmantena kesänä, olisi pitänyt ruiskuttaa. Ei alkanut, sen sijaan vanhat ojat olivat alkaneet pusikoitua. Sitten tuli versosurma. Karsittiin joka ikinen puu, kuivat oksat sahattiin, versosurma häipyi. Viime vuonna hakkautin sen, selluksi meni. Alle oli kasvanut hyvää kuusikkoa. Lehtikuusia olen myös myynyt jo, sitä meillä on hirveän paljon. Se on mennyt männyn hinnalla, sanoo monet kurssit käynyt ja jatkuvasti metsänhoitoa tutkiva metsätilan emäntä.

Pariskunta Lintunen on saanut myös palkintoja metsäharrastuksestaan.
- Saimme mieheni kanssa Tapion hopeisen ansiomerkin hyvästä metsänhoidosta. Yhtenä vuonna mieheni olisi saanut kunniakirjan ja hopeisen pienoisvesurin metsän tehotuottajana. Hän sanoi ettei voi ottaa sitä, jos ei siinä ole vaimonkin nimeä. Että kun hän vie vaimon aamulla seitsemältä metsään ja hakee illalla kymmeneltä kotiin, tälle ei tarvitse antaa mukaan muuta kuin kaksi litraa kotikaljaa ja pikiöljypullo. Tuli uusi kunniakirja, jossa oli minunkin nimi.

Eva Lintunen sai yhtenä vuonna Valkealassa Pro metsä -palkinnon, joka annetaan vain yhdelle pitäjässä  kerralla.
- Olen myös kolminkertainen metsänomistajien naisten suomenmestari. Olen käynyt satoja kilpailuja. Niissä on 15 taitokysymystä ja nykyään 70 puun leimaus. Olen ainoa nainen, joka on voittanut Harjun maatalousoppilaitoksen metsäkilpailut. Siitä on jo kai viisi vuotta. Siellä oli miesten ja naisten sarjat, voitin kaikki. Eihän se mitään, jos olisin voittanut tavalliset ihmiset, mutta että Suomenniemen miehetkin, ne on niin hyviä, Eva nauraa ja kertoo saaneensa palkinnoksi Stihlin raivaussahan.

Miehensä kuoltua Eva Lintunen on vielä ollut metsätöissä Viktorin veljenpojan mukana  mutta aikoo nyt teettää työt metsänhoitoyhdistyksellä. Tosin Eva huolehtii omien ja poikiensa metsien hoidosta.
- Se meidän Amerikan-poika on niin innokas metsäläinen. Nytkin kun hän tulee yllättäen lauantaina Suomeen, hän sanoi että jos kokouksilta ehtii niin sitten mennään metsään!

Metsäveroilmoituksen teko tuntuu olevan isotöinen juttu, kun se määrittelee Yhdysvaltoihin lähtöäkin. Eva Lintunen esittelee paksua kansiota täynnä asiapapereita. Ennen ilmoituksen teki Viktor, mutta onneksi Eva ryhtyi tekemään sitä kahtena vuonna vielä miehensä eläessä. Oppi kokeneemman neuvoista.
- On siinä hirveä laskeminen ja tekeminen. Vaikka tulisi tappiollista metsätaloutta, kaikki on ilmoitettava.

Aina käsityö tekeillä

Käsitöistä kysyminen saa Eva Lintusen ponnahtamaan tuolistaan. Hän kipaisee hakemaan pinon pyyheliinoja, joihin on virkannut pitsit. Pussista kaivetaan Amerikan-matkan käsityö, kapeammat koristeelliset pitsit, mutta ne eivät saa opettajalta kymppiä.
- Ei tule kaunista pellavalangasta. Mutta pyyheliinan pitsit on ommeltu joka ikisestä silmukasta kiinni kankaaseen. Hartiat on kipeät ja sormet vereslihalla koukun käyttelystä. Mutta lähden nyt sotaveteraanikuntoutukseen Naantaliin, kun olen rintamalotta.

Eva Lintunen on ylpeä metsäveroilmoituksen teostaan.
Rintamalle Eva Vilén lähti jatkosodan alkupuolella ja oli Suur-Miehikkälässä viestilottana puhelinkeskusta hoitamassa aina rauhan tuloon asti. Lottiin liittyminen sopi hyvin Evalle, joka oli saanut hyvin isänmaallisen kasvatuksen - koko suku oli isänmaallisia ja isän veljet suojeluskuntalaisia.
- Poliittiseen järjestöön isä ei kuitenkaan kuulunut, koska yksityisyrittäjä ei voinut ottaa kantaa jos aikoi saada tilauksia, Lintunen arvioi.

Käsityöihminen muistaa tarkalleen sodanaikaset vaatteensa.
- Kunnostin äskettäin lottapukuani. Se sopi minulle täysin, vaikka olin rintamalle lähtiessäni 19-vuotias, Eva sanoo ja lisää hankkineensa pukuun täydennystä mm. lottamuseosta.

Pahoja tilanteita Eva ei muista Suur-Miehikkälästä muita kuin viimeisen juhannuksen 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen.
- Se oli hirvittävää. Näimme kodeistaan lähteneitä perheitä, jotka vetivät omaisuuttaan nelipyöräisissä kärreissä. Sinä juhannuksena satoi kauheasti lunta, oli niin kylmä! Evakoita tuli Karjalasta päin, saksalaisia ja suomalaisia sotilaita meni rintamalle päin, tiet oli täynnä. Minullakin oli keskuksessa hyvä sarkamanttelini päällä. Olin myös vähän aikaa Kenttäposti kakkosessa lajittelijana.

Iltalukemista, englanniksi
Työhuoneen seinällä komeilee kaksi diplomia. Eva ja Viktor Lintunen ovat diplomigemmologeja, jalokivien erikoisasiantuntijoita. Tutkinto on kansainvälinen, Eva suoritti sitä kolme, Viktor neljä vuotta. Loppututkinto pidetään koko maailmassa yhtä aikaa samana päivänä.
- Vastaukset menevät Lontooseen, ne käännetään Suomessa. Saimme kirjoittaa siis suomeksi. Voitaisiin pitää missä maailmankolkalla tahansa jalokivilaboratoriota. Tämä kaikki on gemmologista kirjallisuutta, Eva Lintunen osoittaa englanninkielisiä kirjoja, joita on hyllyssä toista metriä. Yöpöydällä on englanninkielisiä Connellyn ja Larssonin dekkareita, Connellystä Lintunen pitää kovasti. Jonakin kesänä hän luki espanjankielisiä kirjoja.

Selvä. Opettajanura, englannin opiskelu työväenopistossa, espanjaa myös, perusteellista metsähoitoa palkintoineen, gemmologian opiskelua, iltalukemisena englanninkielisiä dekkareita... Kiitän tarinoista ihailusta mykkänä, kerään rojuni ja suunnistan kotiin. Ryhdistäytymään.




lauantai 9. huhtikuuta 2016

Penan kirjeitä Eilalle 4. Kihlajaisonnitteluja ja piirtämisen opiskelua

Isäni kirjeissä opiskelupaikkakunnalta alkaa nyt toinen lukuvuosi, syyslukukausi 1946. Pentti aloittelee koulua Tampereen teknillisessä opistossa sormus nimettömässä - kesällä hän ja Eila ovat menneet kihloihin. Kämppäkaverina on edelleen kouvolalainen Kiurun Pauli. Tämä puolestaan on mennyt samana kesänä naimisiin Irjansa kanssa. Kirjeestä näkyy, miten hieno palvelu postilaitoksella oli tuohon aikaan.

Tampereella 3 p:nä syyskuuta 1946.

Kihlapari Eila Piirikkälä ja Pentti Nieminen
Rakas Oma Eilani!

Sain sittenkin Sinulta  kirjeen ensin ja vielä samana päivänä kuin lähdin. Olimme purkaneet jo melkein kaikki tavarat, sillä jätimme ruokatavarat viimeiseksi, kun kirjeesi osui käteeni. Repäisin kuoren auki ja suorastaan ahmin sen sisällön. - - - 

Matka tänne sujui ilman mitään erikoisempaa, mutta tänne päästyä se kiire sitten alkoikin. Varsinaista koulua ei meillä vielä ole ollut, mutta asioiden järjestelyssä on riittänyt puuhaa aivan tarpeeksi. Sen verran meillä oli jo koulua, että luokka oli kerran kasassa. Meidän luokalta on kaikkiaan kolme poikaa mennyt kesän aikana kihloihin ja voi sitä onnittelujen myrskyä. Muutamat yrittivät pitää pienen puheenkin alkamalla: "Kun sinä nyt vihdoin viimein astut vakaana miehenä aviosäätyyn ja aiot nyt...". Pitemmälle ei ehdittykään, kun jostain kuului ylen kovaäänisesti, että "voithan sä sanoa sen lyhyemmin, jotta käsiis jäi." Koko luokka naurussa, kädenpuristuksia, onnitteluja, yhtä sekamelskaa. Viimeinkin ohi ja kadulla hieman selvittelemässä ajatuksiani. Kaiken tuon hälinän keskellä saattoi sittenkin todeta äsken, että toivottivat kaikki parhainta onnea, niinkuin vain luokkatoveri voi toiselle toivottaa. - - -

Eilen illalla käväisimme vielä Retsin luona ja rupattelimme siellä jonkin aikaa. Olimme kotona siinä yhdeksän tienoissa ja minä luin vielä sen Sinulta saamani kirjan loppuun.

Sitten seuraa selvittelyä kirjan lainaamisesta tuonne ja tänne ja missä järjestyksessä. Kirja käsittelee täydellistä avioliittoa ja näköjään sen verran kiinnostavasti, että sitä suorastaan jonotetaan jo muidenkin sulhasmiesten luettavaksi. Nyt on parasta laskea jälleen esirippu.

Pirunsaari 6.9.1946. klo 14.30

Tämän kirjeen yleisesti kiinnostavampi tarina alkaa vasta toisen sivun alalaidasta. Paikkakunnan nimestä voi arvata, että taas on kauhea ikävä morsianta. Kyllähän nuoren sulhasmiehen kaunokerrontaa voisi julkaista missä tahansa siveellisessä laitoksessa, jos se ei olisi oikeasti eläneen ihmisen hengentuotetta. Mutta annetaan isän pitää karskin palomiehen imagonsa ja jätetään ne Soita minulle, Helena -tyyliset tunnustukset morsiusparin keskinäisiksi.

Niinkuin puhelimessa jo mainitsin, ostin eilen yhden kultakukkaron niitä kodin arpoja. Voittoluetteloa katsellessani huomasin, että siellä on voittona m.m. pormestarin tuoli. Ai jee, kuinka mukavaa olisi omistaa sellainen. Tämähän voi olla hyvinkin toiveajattelua, mutta ehkä me sittenkin hyvällä onnella voimme saada jotain. Aikahan sen näyttää. Lähetän nyt nämä arvat Sinun huostaasi, sillä Sinulla on varmaan parempi onnikin kuin minulla.

Kysyit koulunkäynnistäni.  Se pääsi todelliseen alkuun vasta eilen, jolloin olimme neljä tuntia iltapäivällä kartoittamassa. Ensin se oli sellaista tuntimiehen touhua, mutta lopussa innostuttiin huhkimaan oikein urakkamiehen lailla ja tulihan sitä sentään hieman näkyvää jälkeäkin. Maasto oli sitä kuuluisaa Pyynikin rinnettä ja niin jyrkkää, että illalla oli jokainen aika väsyksissä yhtämittaisesta mittanauhan kanssa juoksemisesta. Tätä kartoitus- ja vaakitustouhua jatkuu aina niinmyöhään syksyyn kuin ilmat sallivat.

Penan piirtämä kartta
Piirustustouhu taas pääsi vauhtiin vasta tänään, jolloin meille annettiin suunniteltavaksi ja piirrettäväksi n. 60 m2 suuruinen omakotitalo, johon on piirrettävä täydelliset työpiirustukset. Kyllähän tämä sellaista mielenkiintoista ja hauskaa touhua on, mutta kovasti aikaavievää, joten ei tarvitse luultavasti vähään aikaan kärsiä työnpuutetta.

Ensi viikolla meillä vasta on ensimmäiset kokeet nimittäin teräsbetoniopista. Matematiikan opettajan vaihduttua saamme luultavasti puliveivattua matikan kokeen pois, jos luokan yhteinen subliikki on läheskään sama kuin ennen. Huomenna meillä on luultavasti lyhyt päivä ja silloin aion piirtää koko päivän oikein nuoruuden innolla ja illalla aion sitten mennä, arvaahan mihin, oikein arvattu - elokuviin. Sunnuntaipäivä luultavasti kuluu samanlaisessa piirustustouhussa.

Ensi kirjeessä lähetän Sinulle lukujärjestykseni, josta näet milloin olen kotona ja voit joskus vaikkapa soittaakin minulle.

Ja sitten hän siirtyy jälleen henkilökohtaisuuksiin ja me laskemme esiripun.

Tampere 8.9.-46 klo 22.30

Taitaa pokolla tosiaan olla ikävä, sillä nyt lähtee jos kolmas kirje viikon sisään Tampereelta Kuusankoskelle.

Ensimmäinen sunnuntai kesän jälkeen on lopussa. Et voi kuvitella kuinka pitkältä ja ikävältä se on tuntunut ilman Sinua. Tulimme juuri Paulin kanssa teatteriravintolasta syömästä ja siellä istui juuri minua vastapäätä nuori kihlapari ja jotka olivat niin onnellisia, että suorastaan ahmivat toisiaan katseillaan. Arvaa, olinko heille yhtään kateellinen - - -

Eilen illalla olimme Paulin kanssa elokuvissa katsomassa filmiä "Doverin valkeat kalliot". Kovasti kyynelehtivän kuuluivat muutamat naisihmiset. Pidin siitä aika mielenkiintoisen juonen takia ja erikoisesti siksi, että koko ajan oli teksti melkeinpä loistavaa, ollen runomittaista.  Kerron Sinulle sen juonen sitten tavatessamme tai ehkä näet filmin itsekin siellä Kuusankoskella. Leffan jälkeen innostuimme pelaamaan Paulin kanssa kasinoa ja sitä kesti aina 1.30 asti, jolloin vasta maltoimme käydä nukkumaan.

Tänään päivällä olimme katsomassa pesäpallo-ottelua ja senjälkeen olimme kylässä erään kaverimme luona ja sieltä menimme kolmisin syömään ja nyt istun täällä omassa boksissa kirjoittamassa - - -

                                            Esirippu



torstai 31. maaliskuuta 2016

Tuula Lehto uskaltaa heittäytyä uuteen

Tuula Lehtoa ei voi ohittaa huomaamatta häntä; näyttävä olemus ja iloisen rempseä puhetyyli pitävät siitä huolen. On vaikea kuvitella yhtiön myynnissä työuransa tehneestä Tuulasta, että hän on ollut ensin näkymätön pikkutyttö ja aikuistuessaankin vielä pitkään mielestään kaikkea muuta kuin osaava ja nätti. Mutta lisäksi tässä ihmisessä kiinnostavat hänen vauhdikas elämänsä ja jännittävät tehtävänsä Kymiyhtiössä.

Tuula, tyttönimeltään Leskinen, syntyi Riihimäellä mutta muutti Voikkaan Mattilaan isoäidin hoiviin nelivuotiaana, kun hänen äitinsä kuoli. Isoäidin isä, nimeltään Nieminen, oli tullut Voikkaalle tehdasta rakentamaan Tampereen Kattohuopatehtaalta vuonna 1897.

Tuulan isä jäi asumaan Hyvinkäälle eikä pitänyt paljoakaan yhteyttä tyttäreensä. Tuula kuitenkin sanoo ponnekkaasti eläneensä onnellisen lapsuuden mummon luona.
- Kellä on ollut aina koulusta tullessa kotona ruoat valmiina, aikuinen seurana? Kaverit kävi meillä, pöydän ympärillä laulettiiin Iskelmälaulu-vihot läpi, pelattiin dominoa... Sellaista aikaa nykylapset eivät pääse kokemaan.

Vaikka kavereita oli naapurissa, Tuula kertoo olleensa mieluiten yksin, hän ei kavereita kaivannut.
- Yksin olen nyhrännyt, lukenut ja askarrellut kaikenlaista. Jos kaverit joskus hyväksyi leikkeihinsä, niin kyllä ne minut johonkin leikkimökkiin sulki ja häipyi. Mutta ei se minua häirinnyt. Minulla oli oma maailmani, hiihtelin pellon ympäri laskiaisena, kun muut laski mäkeä. Meidän kodin naapurissa kaikki olivat leskirouvia. Minähän olin se hemmoteltu kakara heidän keskellään.

Tuula sai mummoltaan hyviä neuvoja. Hyvin painui mieleen se, että jos naapurissa jotain kysytään kotiasioista, vastaat "en tiiä". Naapurin mummot ovat muistelleet myös, kuinka Tuula oli liiteriin mennessään luukannut samalla tavalla kuin mammansa ja laulanut virsiä.

Kuusivuotiaana Tuula-tytölle avautui runojen ja esiintymisten maailma. Hän sai esittää leikkikoulun juhlassa runon.
- Osasin sen niin hyvin ulkoa, että kukaan ei saanut yhdestäkään sanasta selvää, kun mie annoin tulla! Tuula nauraa.

Vaikka Tuula seurasi muiden lasten touhuja enemmän sivusta, hän sanoo aina halunneensa olla esillä. Hän lausui kodin vieraille runoja, oli hyvä matkimaan. Jossain vaiheessa nuorena hän meni työväenopiston näytelmäpiiriin. Sieltä hänet napattiin Kuusankosken teatteriin, jossa hän viihtyi kolme neljä vuotta.
- Mutta minusta ei koskaan olisi tullut mitään muuta kuin komedienne. En ikinä pystynyt näyttelemään edes nuorta tyttöä. Paras roolini oli Lumikin ja seitsemän kääpiön noita-akka.

Vaikka vartta nyt riittää, Tuula oli lapsena ja nuorena pitkään hyvin pieni. Vasta myöhään kouluiässä hän venähti nykypituuteensa.
- En senttiäkään antaisi pois, Tuula sanoo.

Konttorissa tarkka arvojärjestys

Tie Kymiyhtiöön ei Tuulalla ollut yhtä suoraviivainen kuin samanikäisillä pojilla ammattikoulusta sorvin ääreen. Hän meni keskikoulun jälkeen työväenopistoon kirjanpitokurssille, koska ei ollut varaa lähteä opiskelemaan. Tuula oli jättänyt paperit yhtiön työnhakuun.
- Pelkäsin koko ajan, että jos mamma kuolee niin mitä sitten teen. Yhtiöltä tulikin eräänä päivänä  puhelu: siellä olisi työpaikka, jos vain haluaisin tulla.

Ensimmäinen työpaikka vuonna -61 oli Voikkaan paperitehtaan konttorissa kirjurina. Tuula oli aloittaessaan 19-vuotias. Koneilta tulevista paperirullista tehdään konttorissa listat.
- Siihen aikaan työ tehtiin käsin. Listaan merkittiin mm. brutto- ja nettopaino. Omalla laitteellaan tehtiin luettelot, jotka lähtivät rullien mukana maailmalle.

Kuusikymmenluvun konttorielämää Tuula luonnehtii aika kauheaksi. Työntekijät teitittelivät toisiaan, arvojärjestys oli tiukka. Tuula erehtyi kerran työkaverin nimipäiväkahvilla ottamaan ensin, ja heti oikaistiin: vanhin aloittaa. Saattoihan joku tehdä sinunkaupatkin parin vuoden työtuttavuuden jälkeen: "Kun meillä on nämä syntymäpäivät niin lähekkäin, voisimme sinutella toisiamme."

Konttorissa oli parikymmentä henkeä töissä. Kaikki pelkäsivät insinöörejä, suuria herroja. Jos piti pyytää heiltä allekirjoitusta, käyntiä oli aneltava etukäteen. Konttorityö vaati tarkkuutta ennen tietokoneaikoja. Kuukausiraporttiin ei saanut tulla virheitä. Jos viimeiselle riville pitkien sarakkeiden loppuun tuli virhe, piti aloittaa alusta, korjata ei saanut.
- Niinkun nyt joku suuri herra olisi tiennyt, oliko sitä vähän pyyhitty vai ei, Tuula naureskelee.

Tehtaalla kysyttiin luontoa

Jossain vaiheessa Tuula sai tehtäväkseen käydä tehtaalla tarkistamassa vuorokauden rajan.
- Listat ja rullathan eivät olleet ajan tasalla kaiken päivää. Piti mennä koneelle kysymään pakkareilta, paljonko siellä oli pakkaamattomia rullia, jotka kuuluivat edellisen päivän tuotantoon. Sinne kun tällainen ensikertalainen meni, niin pakkarit häipyivät tahoilleen ja katselivat, että siellä se tyttö seisoo, mennäänkö sanomaan vai ei, Tuula nauraa.

Entisajan paperimiehen työ oli Tuulan mukaan ihan toista kuin nykylaitteiden äärellä työskentelevän.
- Paperimiehet on aina vaatimassa lisää palkkaa, mutta ne ei tiedä, millaista työ oli ennen. Kun rulla tuli koneelta, se pyöriteltiin käsin pakkakääreeseen. Kääre hakattiin päädyistä kämmenenpohjalla tiiviiksi ja liimattiin käsin pensselillä päätylappu. Sitten sabluunalla laivausmerkki päälle. Ajattele: nyt vaan painat nappia, kone tekee kaiken, ja palkkaa tarvii saada lisää, Tuula ihmettelee.

Näiden portaiden päässä oli Kymintehtaan myyntikonttori, ei tosin portaita.
Tehtaalla oli myös pakkakäärekone, jolta vei reiälliset metalliportaat paperikone yhdelletoista. Tuulan oli hankalaa kipittää niitä korkokengissä. Oliko pakko käyttää korkokenkiä?
- No ei ollut, mutta kun halusin. Vaikka olihan siellä pukeutumissäännöt: konttorissa ei pukeuduta punaiseen. Eikä saanut käyttää avonaista puseroa. Vuonna -74 yhtiön Englannin tehtaalla konttorin naiset saivat ensimmäisen kerran käyttää pitkiähousuja, Kuusaalla tosin paljon aikaisemmin.

Tuula paljastuu pikku kapinoijaksi jo alusta asti. Hän muistelee palovakuutusraportin tekemistä. Konttorissa työskenteli vanha neiti, joka oli aina tehnyt raportin käsin ja paperi vaakasuunnassa. Mappiin pantaessa paperi piti taittaa, ja mappi täyttyi nopeasti.
- Kysyin, voisiko raportin kirjoittaa koneella paperi pystysuunnassa. EI. Neiti-ihmisten täyttämässä konttorissa riitti pikku konflikteja - mehän oltiin kaikki naisia paitsi konttoripäällikkö Unto Kantola.

Rullalla passi maailmalle

Tuula Lehto siirtyi konttorista Voikkaan paperitehtaan myyntiosastolle vuonna -70. Tehtäviin kuului mm. tilaustietojen välittäminen. Hän muistaa häkellyttävän tarkasti työn yksityiskohdat.
- Tilauksesta kerrottiin rullan leveydet, laatuvaatimukset, millainen rullan etiketti halutaan, asiakkaat ja muu tarpeellinen. Tiedot vietiin paperikoneenhoitajalle, pituusleikkurille, pakkarille ja varastoon. Tietojen väliin piti leikata erikokoisia kalkkeerauspapereita, koska kaikki tiedot ei saaneet mennä kaikille. Tavallisilla kirjoituskoneilla kirjoitettiin keittiöntuoleilla istuen. Ihmettelen usein, miksi ihmiset vastustaa tietokoneita, kun ne helpottaa työtä niin hirveesti, Tuula sanoo.

Paperirullan etiketti paljastuu sekin tarkkaan suunnitelluksi tuotteeksi. Se tehdään asiakkaan toiveiden mukaiseksi.
- Siinä pitää olla asiakkaan nimi, rullan brutto- ja nettopaino, osa vaatii tiedot metrimäärästä. Osa vaatii tiedon, mistä kohtaa isoa tampuuria rulla on otettu. Tampuurihan on se 30-tonninen rulla, joka tulee paperikoneen päästä. Siitä leikataan pituusleikkurilla asiakasrullia. Etiketissä pitää olla vielä painot, koko ja pintapaino, ja laatu.

Etiketti sisältää tuotteesta kaiken olennaisen tiedon.
- Etiketti on rullan passi maailmalle. Jos tulee valitus, tiedot löytyvät etiketistä, ja tekninen asiakaspalvelu näkee, mistä kohtaa rulla on paperikoneella tullut ja onko siinä ollut vikaa vai ei. Oikein fiksu asiakas sanoi, ettei ota muuta kuin keskirullia. Sveitsiläiset olivat näin fiksuja. Tilauksiahan tuli vuosikymmenten varrella ympäri maailmaa: Australiasta, Uudesta-Seelannista, Kauko-Idästä - Thaimaasta, Kiinasta ennen tehtaiden perustamista sinne, Japanista - Euroopasta, USA:sta. Etelä-Amerikkaan meni vähemmän, Venäjälle meni paljon, esim. vodkapullon etikettejä. Niitä tehtiin Kuusaansaaressa, jossa oli hyvin ohutta paperia valmistava kone. Siinä oli vain yksi iso sylinteri, Lehto kertoo.

Aina valmiina uusiin haasteisiin

Konelappuja kirjoittelevan Tuulan käsitys omasta itsestä muuttui, kun hän sai myyntiosastolla uuden työkaverin.
- Olin aina luullut, että olen hirvittävän tyhmä ja ruma ja että minusta ei ole mihinkään. Työkaverini sai minusta esiin ihan toisenlaisen ihmisen. Hän osasi puhua ja sanoi suoraan, että ei kuule, nyt ei mene ihan hyvin. Paperikoneellahan minut oli aina alistettu, olin hiljainen enkä uskaltanut vastustaa ketään. Muutos näkyi pukeutumisessani, pukeuduin jo punaiseenkin. Keskustelin paljon enemmän ihmisten kanssa, työkaverit eivät enää tuntuneet niin korkea-arvoisilta. Tosin myyntiosastolla oli luokkakaverini, jonka kanssa ensin teititeltiin. Minulle sanottiin siellä: "Olet viimeinen joka tänne kelpaa ilman merkonomin tutkintoa."

Koskaan Tuula Lehto ei anonut siirtoa muihin tehtäviin, hänet on aina siirretty.
- Minulle on aina sanottu "haluatko" ja minä olen sanonut "joo". Tietämättä mitä edessä on, Tuula hihittää.

Tuomon Luomun ikkunasta ei ihan näy Tuula Lehdon seuraava työpaikka, Kymintehtaan myyntikonttori. Siellä ovat nyt Terpsikerhon tilat. Työmaana oli avokonttori. Uudessa työssä Lehto tarkisti konelappuja. Hän muistelee tilanteita insinöörien kokousten tai vierailijatapaamisten viereisessä työpisteessä, jossa oli konttorin ainoa venäjänkielinen kirjoituskone. Sillä piti kirjoittaa Neuvostoliittoon, myöhemmin Venäjälle menevien tilausten laivausmerkinnät.
- Kirjoitin toinen sormi sarakkeella ja toisen käden yhdellä sormella näppäimiä hakaten kirjain kerrallaan. Mietin, mitä vieraat tuumivat sen nähdessään. "Minkälaisia konekirjoittajia tänne on hankittu!"

Kuusaan puolelle siirtyessään Tuula Lehto näki hierarkioiden jo murenevan. Tilanne muuttui vuosien mittaan yhä mutkattomammaksi.
- Ei Asunmaatakaan enää tarvinnut pelätä. Kenen kanssa tahansa voi jutella ja missä vaan, Lehto kertoo.

Työ vaati jonkin verran englannin kielen taitoa, ja yhtiö kustansi kielitunnit. Kuusankoskelle hankittiin Britanniasta nuoria opettamaan kieltä työntekijöille. Tuula Lehto kehuu opetusta: kun englanninkielinen opettaja vaatii keskustelemaan, opiskelija ryhtyy jo alun perin ajattelemaan asiat englanniksi. Yksi opettajista oli myöhemmin Yleen siirtynyt David Mawby, joka myös opasti vieraita tehdaskierroksilla. Eräs ulkomaalainen rouva oli kysynyt Davidilta 30-tonnisesta tampuurista, että kuka ostaa niin ison rullan.
- David vastasi: Kuulkaas kun me emme voi antaa kenellekään yksin noin isoa rullaa, kun paperi menee niin hyvin kaupaksi. Meidän täytyy pilkkoa se, että kaikki saavat.

Tuula Lehto kävi tehdasopaskoulutuksen ja sai ryhmiä opastaessaan kuulla monenlaisia kommentteja. Hänestä työ oli hauskaa, kun siitä löytyi jatkuvasti uutta. Eniten Tuula piti koululaisten opastamisesta, oppilaat olivat niin välittömiä. Kerran hänellä oli tarkkisluokka, jonka kanssa aloitettiin myös Koskelan av-huoneessa.
- Pojat löi itsensä mahalleen pöydälle, "puhu eukko mitä puhut, ei me kuunnella". Aloitin kertomalla, miten Lontoon konttorimme lähelle oli juuri tehty pieni pommi-isku. Kaikki nousivat pystyyn. Vein heidät tehtaalle, pojat kulkivat nätisti perässäni. Tehtaalla oli roskaksi joutuvaa paperia ja pojat saivat ottaa sitä. Yksi teki lennokin, ja minä kysyin voisinko saada siitä mallin. Poika ei puhunut mitään. Kun luokka meni linja-autoon, poika toi lentsikan käteeni. Pitkän aikaa sen jälkeen moni huuteli tavatessa: "Muistatko kun olin sun kierroksella?"

Tuula Lehto emännöi myös ulkomaisia vieraita muualla kuin tehdaskäynneillä. Yhteen aikaan oli muotia käydä heidän kanssaan Formula-Centerissä.
- Nehän tuli ihan hulluiksi ajaessaan, ja illallinen meni siinä että tutkittiin tuloslistoja.

Vierailijoiden joukossa oli monen maan kansalaisia ja monenlaista kysymystä tehtiin. Periaate oli kuitenkin helppo esitellä.
- Paperinteossa ensin imetään, sitten puristetaan ja lopuksi kuivataan. Viirapäässä, siellä mistä massa tulee, huuli määrää paperin painon, tehdäänkö 52-, 80- vai 135-grammaista. Enää en tunne kaikkia paperilaatuja, mutta työvuosina ne piti osata, Lehto kertoo.

Laadut piti hallita, koska myyntisihteeri hoiti tietyn koneen tilaukset. Jokaisella koneella oli määrä, jonka verran sen paperista sai ostaa. Jos asiakas halusi enemmän, myyntisihteeri harkitsi, annetaanko vai ei.
- Jos joku muu asiakas jätti ottamatta, toinen sai sen. Näin oli siihen aikaan, kun oli myyjän markkinat.

Myyntisihteeri myös laski paperin toimitusaikataulut, jotka ilmoitettiin asiakkaille etukäteen. Jos tuotantoon tuli katkos, lähetys saattoi myöhästyä sovitusta laivasta.
- Sitten me soitettiin asiakkaalle: "I´m very sorry..." Haukkumiset tuli. Ranskan konttorissa oli oikein inhottava kaveri, jolle olin luvannut A-nelosten toimituksen aamulaivaan. Sillä oli hyvät mahdollisuudet ehtiä, kun läksin illalla töistä. Kun aamulla menin töihin, oli hirveä pakkanen. Lavalle ladottujen paperilaatikoiden puristekalvo ei ollut kuumentunut riittävästi vaan oli jäänyt löysäksi. Lasti jäi laivasta, se purettiin ja paketoitiin paketti paketilta uudestaan.

Vaativa asiakas oli myös Aura-Printin mies. Kerran hän soitti ja sanoi tarvitsevansa paperia just nyt.
- Sanoin ei pysty. Hän sanoi soittavansa Ensolle, sanoin että soita vaan. Asia vaivasi ja mietin ruokatunnilla ja keksinkin, mistä paperi saadaan. Soitin miehelle, joka ei ollut saanutkaan paperia Ensolta. Sanoin lähettäväni hänelle paperit vielä samana päivänä. Seuraavana päivänä minulle tuli jumalaton kukkakimppu.

Myyntityössä oleva näki tietokoneelta, jos jossain oli käytettäviä rullia. Sitten vaan suostuteltiin miehiä leikkaamaan se; asiasta sovittiin mestareiden ja insinöörien kanssa.
- Siinä tarvittiin henkilökemiaa - että sai puhuttua asian niin, että miehet tekivät työn. Minä viekastelin, kehuin kuinka hyvin toinen oli aina järjestänyt asiat. Ihminen tekee homman mieluummin kehujen kuin määräilyn  jälkeen. Pitää olla psykologista silmää, Tuula vinkkaa.

Myyntisihteereiden täytyi myös tietää, mahtuuko asiakkaan tilaus rullan 8,5 metriin.
- Jos se ei mahtunut, asiakas velvoitettiin ottamaan jokin pieni rulla sivusta. Jos hän ei voinut, aloimme kysellä myyntikonttoreista, onko kenelläkään mahdollista myydä tällaista rullaa. Englantilaisten tilaukset oli vaikeita; kun he muuttivat tuumat senteiksi, tulos oli mitä sattui.

Joskus suuret uutiset näkyivät saman tien paperitehtaalla.
- Kun prinsessa Diana kuoli, oli hirveä homma saada paperia Englantiin, kun lehdet menivät niin hyvin kaupaksi. Kaikki rukoilivat lisää paperia.

Etiketti käsityötä

A-nelosten tilauksissa asiakas sai määrätä, millainen kääre, etiketti ja laatikko niihin piti tulla.
- Me teimme Kouvolan Kirjapainossa mallit asiakkaan toivomusten mukaan ja lähetimme Englantiin. "Ei käy, ei ole ihan samanväriset." Ei voineetkaan olla, koska pakkaus oli pahvia, joka oli aina vähän eriväristä ja painoväri vaihteli sen mukaan. Neljään kertaan lähetin nekin, ennen kuin kelpasivat. Joskus tuntui, että enemmän merkitsi kääre ja laatikko kuin sisältö. Etikettejä saattoi olla sata erilaista.

Tuula Lehto oli myynnissä; markkinoinnista huolehtivat eri ihmiset. Jossain vaiheessa hän myi A4:ää, jonkin ajanjakson hän oli varastomyynnissä. Hyvien aikojen jälkeen tuli huonoja.
- Joskus tiedettiin, että kone ei käy aamuun asti, ellei tule lisää tilauksia. Meitä oli kerrankin kolme myyntisihteeriä vahtaamassa, tulisiko tilauksia ja kelle. Olen ollut juhannuksenkin töissä, ja joulun.

Tietokoneet tulivat konttoreihin 70-luvun puolivälissä. Tuula teki yhden kesän töitä pelkästään koodittaen asiakkaita tilauksista tietokantaan.
- Se olikin melkoista: kun sai yhden tiedon syötettyä, kone meni jumiin. Sitten haettiin ATK-ihminen apuun, ja siinä meni aikaa. Saatiin tehtyä kolme tilausta päivässä, mutta onneksi pystyi tekemään käsinkin. Kun homma toimi, saatiin lopulta 30, jopa 50 tilausta tehtyä päivässä. Mutta se alku oli aika mielenkiintoista aikaa.

Tietojenkäsittely helpotti myyntisihteerin työtäkin. Tilaukset tulivat myyntikonttoreista tietokoneelle, ne kerättiin laaduittain ja toimitettiin koneelle. Etiketitkin tulivat samaa reittiä, ne sai nappia painamalla koneelle.

Ulkomailla yhtiön nimissä

Tuula Lehto nauraa olleensa aina innokas heittäytymään uusiin asioihin. Jos kysyttiin, halusiko hän Milanoon, hän vastasi ensin joo ja kysyi vasta sitten, mitä tekemään. Vuonna -74 Tuula sai Teollisuustoimihenkilöiden stipendin, jolla hän pääsi kolmen kuukauden kesätöihin Blackburnin tehtaille Englantiin. Matkaan lähti toinenkin nuori suomalaisnainen.

Jo "kahden torven" menomatka Blackburniin nostatti itsetuntoa: Helsingin koneen myöhästyminen aiheutti ketjureaktion, jossa likkojen piti selviytyä ensimmäistä kertaa maailmalla yllättävistä tilanteista heikolla kielitaidolla vieraissa paikoissa ennen kännykkäaikakautta. Perille pääsivät ja kesä oli siis onnistunut.
- Eri vaiheiden jälkeen päästiin omakotitaloon parin kiinalaistytön ja muutaman englantilaistytön kanssa. Se oli alun perinkin buukattu meille - asian oli hoitanut Bjarne Nygård. Bjarne on ollut aina tyrkkäämässä minua eteenpäin joka paikassa, Tuula kehuu samalla kun ihmettelee englantilaisten asumisoloja ja käytöstapojakin. 

Työ oli samaa kuin Kuusaalla, se sujui.
- Mutta puhuin englantia aika huonosti. Silloin huomasin, että saan vieraassakin maassa kavereita enkä jää yksin. Kesäni Blackburnissa oli tosi hyvä. Otin osaa niiden urheilupäiviin, mitä kiiteltiin. Reissasin kaikki viikonloput ympäristössä toisen suomalaistytön kanssa. Tehdaskin järjesti ohjelmaa, vierailtiin mm. Manchesterissä katsomassa studiot, joissa kuvattiin Coronation Streetiä, tutustuttiin naapuritehtaaseen, käytiin Lontoossa katsomassa musikaali, vierailtiin Liverpoolissa.

Työnteko oli Englannissa Tuulan mielestä paljon alkeellisempaa kuin meillä. Paikalliset tavat hämmensivät. Tuula oli vieraillut tutun tytön luona, jonka mies oli tehtaalla töissä ja haki Tuulan nuorenparin kotiin. Tuulalle huomautettiin, ettei ole soveliasta seurustella tehtaantyöläisen kanssa. Osaston päällikkö nautti suurta kunnioitusta. Kun hän tuli aamulla töihin, kaikki nousivat ylös: "Good morning, sir!" Jos pojat kävivät hänen huoneessaan, he vetivät pikkutakin ensin päälle.

Seuraava ulkomaankomennus oli vuonna -87. Myyntisihteereiden piti käydä kerran vuodessa jossain ulkomailla olevassa myyntikonttorissa.
- Kaikki ei suostuneet lähtemään, meikäläinen lähti. Ensin menin Brysseliin, lensin sieltä Lontooseen myyntikonttoriin. Brysselissa myyntikonttorin johtaja oli itse minua vastassa kentällä. Hän oli nimittäin aloittaessani työt huutanut minulle kurkku suorana puhelimessa, että jos hän ei saa palaneen varastonsa tilalle uutta paperia, hän soittaa Mika Tiivolalle. Meikäläin alkaa itkemää, niinkun nyt Mika Tiivolaa olisi kiinnostanut jonkin myyntikonttorin johtajan paperit. Itkemiseni meni Bjarne Nygårdin korviin. Hän oli soittanut Brysselin pomolle, että jos on valittamista, soitat hänelle etkä itketä hänen alaisiaan. Kun herra seuraavan kerran tuli Belgiasta, hän pyysi minulta polvillaan anteeksi ja antoi suklaarasian, Tuula nauraa.

Ensimmäisenä Brysselin-päivänä Tuula seuraili myyntikonttorin töitä. Toisena päivänä hänet kuskattiin johonkin kauppakeskukseen shoppailemaan, haettiin sieltä syömään. Seurana oli pieni hieno herrasmies, ruoan kanssa tarjoiltiin shampanjaa, ja Tuulaa nauratti kun kaikki selvästi päättelivät hänet miehen rakastajattareksi.
- Siellä minä söin elämäni ensimmäisen osterin. Seuraavana päivänä oli vaiheikas lento Lontooseen ja perillä seikkailin omin avuin hotelliin. Myyntikonttorissakin käytiin ja syömässä niin, että sain ruokamyrkytyksen jossain boheemissa näyttelijöiden suosimassa ravintolassa.


Vuonna -90 Bjarne Nygård heitti Tuulalle Koskelassa: "Lähdetkö kahdeksi kuukaudeksi Milanoon töihin?" "Juu, lähden."
- Siellä minä Milanossa mapitin papereita. Panin niitä pinosta pinoon ja mapista mappiin. Tarkistin ajat sitten toimitettujen tilausten tilausvahvistuksia. Pitkiä päiviä siellä tehtiin, yhdeksältä aamulla töihin, seitsemän kahdeksan aikaan illalla kotiin. Välissä oli lounastauko.


Tuula viihtyi jälleen uudessa paikassa, vaikka kaikki polttivatkin taukoamatta tupakkaa.
- Siellä oli kyllä kiva olla, hyvä tunnelma, kauhean kivoja ihmisiä kaikki. He pelkäsivät että olisin yksinäinen ja veivät minua mukaan illallisille ja muihin iltarientoihin. Se oli maalaistytön unelmamatka. Lähtiäislahjaksi sain jalkapallon MM-kisoihin liittyvät korut ja laukun, jonka sain itse valita hienosta laukkuliikkeestä. Oli niille täällä kotopuolessa tietysti kadehtijoitakin.

Yksi matkakohteista oli UPM:n Dörpenin tehdas Saksassa. Varsinaisessa korvessa, Tuula Lehto sanoo.
- Siellä näki järjestelmällisyyttä. Tehtaan lattioilla ei ollut yhtään roskia. Jos kone ei käynyt, työntekijät pesivät ikkunoita tai siivosivat lattioita. Täällä ei kukaan koneenhoitaja lähtisi pesemään ikkunoita. Niin se pitäisi ollakin, että kaikki tekevät kaikkea. Sellainen palkka, että sen eteen pitää tehdä töitä eikä vain istuskella, Tuula puuskahtaa.

Viimeisinä työvuosinaan Tuula Lehto kävi myös Kööpenhaminan myyntikonttorissa. Töitäkin siellä tehtiin, mutta myös juhlittiin. Tuula ihmettelee, miten kovia tanskalaiset ovat juhlimaan. Mikäs oli firman laskuun juomia nauttiessa.
- Mutta minä läksin kesken juhlien, kun en jaksanut sellaista. Ja se nainen, jonka kanssa pääsin seuraavana aamuna asiakaskäynnille, ei varmaan ollut selvin päin. Kun tanskalaiset tulivat tänne, he vaativat Vaakunasta sviitin, jossa oli sauna ja shampanjaa. Niihin aikoihin joskus vuosituhannen vaihteessa, kun minä jäin töistä, kaikki tämä loppui. Rahat loppuivat, Tuula kuittaa.

Englannin-reissun mahdollistanut stipendi oli tarjolla vain jonkin aikaa. 70-luvun alussa ei vielä paljon reissattu, joten Tuulan tilaisuus oli harvinainen. Tosin liitto sanoi, ettei olisi koskaan antanut stipendiä Tuulalle, jos olisi tiennyt, että tämä kieltäytyisi lakkovahdin tehtävästä, kun pian matkan jälkeen alkoi teollisuustoimihenkilöiden lakko.
- Minä erosin teollisuustoimihenkilöistä silloin. Sanon aina, että jos mun firmalla menee hyvin, minullakin menee hyvin, jos firmalla menee huonosti, mullakin menee huonosti. En ymmärtänyt lakkoa, asiathan sujuivat. Lakossa oltiin palkkojen ja työaikojen takia. Minulle huomauteltiin, kun olin jutellut rikkureiden kanssa, niinpä erosin.

Työnantaja oli Tuula Lehdon mielestä hyvä.
- Oli kuntokilpailut - kun viitsit vähän kävellä, uida, hiihtää, ja palautit kuntokortin, saatoit saada Lapin-matkan tai esinepalkintoja. Minäkin keräsin kaikki pöytähopeat sillä konstilla. Oli Vuolenkosket ja Verlat. Jos halusi opiskella, se oli joka ikiselle mahdollista. Minäkin suoritin Markkinointi-instituutin kaikki kurssit viimeistä lukuun ottamatta. Yhteen aikaan konttorissa oli joku jääkiekkoilija, joka istui kaikkien sihteerien vieressä, jotta opimme englantia. Kaiken maailman askartelua ja kursseja oli, Tuula luettelee.

Ay-neuvotteluja ei muuten juuri konttorityöntekijöiden keskuudessa käyty, tehtaan puolella sitäkin enemmän. Tuula ihmettelee, että jokin logistiikkajärjestelmä oli vuosia pois käytöstä, kun palkoista ei päästy sopimukseen.
- Ajattele, näille maksetaan saunarahat ja kaikki. Jos vuorotyöläiset oli lauantaina töissä, he saivat saunarahan. Kun ATK tuli, yhtä ainutta nappulaa ei painettu ilman lisää palkkaa, vaikka työ helpottui. Niin että he on kyllä ihan itse pelanneet itsensä ulos.

Myyntisihteerin palkat eivät tuohon aikaan olleet kovin kummoiset, mutta Lehto sanoo valinneensa aina mieluummin huonon palkan ja hyvät hermot. Paitsi kerran meni myös hermot.

Yhtiöläisillä oli hauskaa työajan ulkopuolellakin. Tuula järjesti ensimäistä kertaa pikkujoulua vuonna -74. Hän oli Lucia-neito. Sen jälkeen hän järjesti vuosikausia pikkujouluihin ohjelmaa Koskelassa pidettyihin juhliin. Alussa juhlaan osallistui vain oma toimisto, myöhemmin tehtaan johtajiakin.
- Ne oli hauskoja juhlia. Paras numero oli se, kun sain meidän insinöörit tanssimaan pienten joutsenten tanssin. Sain Voikkaan mestarikerholta vanhoja pitsiverhoja, joista tein niille hameet. Lisäksi heillä oli villaiset urheilusukat ja lenkkarit, hiihtokilpailulaput rinnassa ja kypärät päässä. Tämä esitettiin kahtena vuonna. Kerran tein muotinäytöksen yhtiön kukkajulisteista. Niitä sidottiin ihmisten päälle insinöörin puvuksi ja toimistotytön puvuksi, korut klemmareista, vessapaperia kaulassa. Kirjoitin siihen sketsin, lausuin runoja, lauloin Tuija Lehdonmaana Arja Saijonmaan lauluja.

Ihmiset viihtyivät, mutta tietysti joku kysyi, miksi aina samat ihmiset esiintymässä.
- Sanoin että olen ihan valmis antamaan hommat muiden tehtäväksi. Minä en voinut juodakaan mitään juhlissa. Piti vahtia järjestelyt ja hoitaa jäljet pois.

Organisaattorin työ poiki lisää hommia.
- Gräsbeck kutsui minut huoneeseensa ja kysyi: "Sanoisitko tyttö minulle kyllä?" Vastasin, etten varmana sano. Mutta kun kuulin ehdotuksen: lähtisinkö jäähalliin kuuluttamaan mainoksia, vastasin iloisesti joo! En ollut nähnyt jääkiekko-otteluita, palkkana oli vain halvin ateriakorvaus. Olin siellä kolme vuotta, tapasin kaikki suuret valmentajat. Kuulutin Suomi-Tsekki-maaottelussakin. Otin myös A-junnujen pelit, ja pojat, joille olisin sopinut äidiksi, puhuttelivat "meiän likaksi". Rauno Korpi sanoi kuitenkin, että kyllästyn kolmessa vuodessa, ja niin siinä kävi.

Touhuaminen jääkiekon maailmassa poisti Tuula Lehdolta stressin. Työasiat eivät painaneet iltaisin matsien äärellä. Stressiä oli kertynyt liioista töistä ja siitä, ettei saanut tilaa tehdä niitä.

Esimiehen kiitospuhe eläkkeelle jäävälle Tuulalle.
Jääkiekon jälkeen joku houkutteli Tuulan jalkapallon pariin samoihin hommiin, kun Kumu pääsi mestaruussarjaan. Sitä mainosten kuuluttamista ja joukkueiden kokoonpanojen ilmoittamista kesti taas kolme vuotta.
- Sitten Mais Kakkosen omistaja pyysi minua juontamaan muotinäytöksiä. Myöhemmin liiviliike Eeva tarvitsi mannekiinia muotinäytökseen. Olin viisikymmentä, kun esiinnyin Pentik-paviljongissa ensimmäisen kerran yleisölle uimapuvussa. Olin tullut Karibialta ja olin ruskea. Aikanaan taas Adrianne pyysi minut malliksi ja olin siellä 65-vuotiaaksi. Susa ei lopettanut töitäni, itse lopetin ajatuksella, että voin sanoa vetäisseeni cat walkilla vielä kuusvitosena, Tuula virnistää.

Muotinäytösten teko ei ole mikään yhden illan juttu. Näytöksiä harjoiteltiin pari viikkoa etukäteen.
- Ensin niitä pidettiin Avassa Pelastakaa Lapset ry:n hyväksi. Olin silloin juontamassa. Sitten niitä on ollut Sommelossa ja Kuusankoskitalolla kerran pari vuodessa. Sieltä sai aina ostettua omat vaatteet.

Kerron Tuulalle, miten helposti hän erottuu katukuvasta - ihan kuin hän ei sitä tietäisi.
- Niin, mutta minähän olen pitkään ollut tuote. Adrianne pukee minut, kampaaja tekee tukaĺleni mitä haluaa, Body-Shopin myyjä antaa meikkiohjeet. Olen kävelevä tuote, ihan kivaa.

Tuula katselee elämäänsä hyväksyen.
- Mitään en kadu. Olen paljon tehnyt, paljon matkustellut, yksin. Se on suuri rikkaus, tutustuu uusiin ihmisiin, sanoo tämä, signorina Ferrari, kuten italialaistutut sanovat.

Italiasta on tullut Tuulalle aikuisena kuin toinen kotimaa. Kolme vuosikymmentä hänellä oli siellä läheinen miesystäväkin - ihastus muuttui aikanaan hyväksi ystävyydeksi. Tuula luettelee matkakohteitaan ympäri Italiaa - monenlaista on nähty ja koettu. Hieno reissu oli myös 50-vuotismatka Karibian-risteilynä.
- Sekin oli maalaistytön unelmamatka. Henkilökunta juhlisti syntymäpäivääni monella tapaa, käytiin maissa monissa paikoissa.

Mattilan tyttö on päässyt pitkälle. Toisaalta hän ei ole koskaan tuntenut olevansa täällä juurillaan.
- Minut on helppo heittää minne vaan, viihdyn aina. En ole koskaan tuntenut suurta kotiseuturakkautta.

Vauhtia riitti hyvin yksinkin, mutta Tuula tapasi joku vuosi sitten Kuusaan torilla tutunoloisen miehen. Tämä oli jäänyt leskeksi.
- Vaimo oli kuollut ja hän oli heti lähtenyt etsimään uutta. Hän oli nähnyt "hurjan hyvännäköisen naisen" ja päättänyt tutustua minuun, eikä muistanut että me oltiin koulussakin rinnakkaisluokilla. Hän rakastui minuun korviaan myöten. Ihmettelen, että asuin 40 vuotta yksin, mutta sulauduin hänen huusholliinsa niin helposti. Nythän me matkustetaan yhdessä aika paljon, kohteina Italia, Kanaria, Pärnu. Sain hänet innostumaan italiantunneistakin.

Tuula kertoo mutkattomaan tyyliinsä elämästään, asettuu tottuneesti kuvattavaksi ja lähtee kotiin katsomaan, millaista ruokaa mies on hakenut kaupasta ja laittanut ateriaksi. Autokyytiä hän ei kelpuuta, vaikka seuraakin mielellään autourheilua - siihen hän oppi nuoruutensa kahdeksan avioliittovuoden aikana.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Penan kirjeitä Eilalle 3, teekkarivappua

Isäni kirjeet tyttöystävälleen - meiän äitille - jatkuvat nyt vapunvieton kuvauksella. Teekkareiden vappu 1940- ja 2010-luvulla muistuttaa toinen toistaan vahvasti, vaikkei sodanjälkeistä tamperelaista tekniikan opiskelijafuksia näköjään dipattukaan koskessa kuten nykyisin on tapana. Tutut yhteiset elementit löytyvät molemmista, kuten virvokkeet ja tarkkuus siitä, milloin lakin saa painaa päähänsä. Mutta annetaan Penan kertoa itse vapusta 70 vuoden takaa. Hyppäämme jälleen yli kahdenkeskisten kujerrusten, joita näköjään nämä tekniikan ihmelapsetkin ovat osanneet 40-luvulla suoltaa. Nuorerssa veressä saattaa tosin kiertää vielä edellisillan kemiallinen vahvistus, vai kevätaamun raikkausko saa kynän näin laulamaan?

Pena, lakki vielä tallella
Tampere
Vapunjälkeisenä, armon vuonna 1946

Rakas Oma Kultani!

Eipä ole silmäni niin loistaneet kun silloin kun olin lukenut kirjeesi. Se oli niin hauska, piristävä ja iloinen, että olin koko päivän niinkuin kolmasluokkalainen koulupoika havaitessaan sittenkin onnetarten suosivan itseään kokonaisella kahdella viiksenuntuvahöyhenellä nykerönenänsä alla olevassa ylähuulessaan. Kaveritkin koulussa huomasivat erikoisen iloisuuteni ja arvelivat, että olen aloittanut vapunvastaanoton kaksi päivää liian aikaisin, mikä tietenkin oli vain heidän vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta.

Esirippu. Sen verran voin paljastaa, että Kuusankosken suuntaan lähtee noin tuhat suukkoa huomautuksella:
Älä yhtään epäile, että erehtyisin vahingossakaan suunnasta, sillä haluan muina miehinä vaan huomauttaa, että olin tulenjohtoupseeri ja varmasti olet tietoinen niiden ? koneiden pudotustilasta, jotka saivat armoniskun Kotkassa. Koetahan muistella tämän saatuasi, huomasitko mitään illalla klo 22.45 torstaina.

Esirippu, ja lopulta päästään vapunvieton kuvaukseen.
Aamulla heti herättyämme (kämppäkaveri Paulin kanssa) kurkistimme kiireesti ikkunasta haistelemaan, tulisiko edes suht. koht. sää (Nyt on kysymys aatosta). Vähän kärsivän näköisinä me sitten kumminkin painelimme vielä kouluun. - - -

Loppuihan se koulutouhukin viimein ja sitten kiireesti kotiin. Pauli odottikin jo kärsimättömänä ja oli hurjana, kun olin kuluttanut kokonaista 7 min. tulooni lafkalta tänne. Kyllä se sopu sentään pian palautui, kun päästiin juoneen käsiksi. Siinä se iltapäivä menikin aivan kotosalla henkevän keskustelun merkeissä, jossa päähenkilöinä, siis kaikkien puheittemme kohteina, oli kaksi kauneinta ja viehättävintä neitosta, mitä Kuusankoskelta löytyy, nimittäin eräs Eila ja ja sitten Irja. Haikeina me vähän ajattelimme, kuinka hauskaa meillä varmaan olisikaan, jos nuo mainitut tyttölapset olisivat mukana. Tulimme siihen tulokseen, että ellei noilla neitosilla ole mitään vääryyttä vastaan, niin kerran kesällä vietämme neljästään jossain järven rannalla sellaisen Vapun, jonka varmasti voi kirjoittaa isolla V:llä. - - - 

- - - vappuaatto alkoi jo uhkaavasti hämärtyä, kun Varman talon portaista astui kadulle kaksi hieman juhlatuulella olevaa hyväryhtistä (kerrankin) tyyppiä ja lähtee hiippailemaan Tamp. tekn. opistolle vastaanottajaisiin. Loppumatkasta alkoi tahti väkisinkin kiihtyä, sillä kummankin mieltä askarrutti ajatus, että varmasti toinen tai toinen tarjoaa pienet vappuhurvelit. Ja sitten me tarjosimme kumpikin.

Ohjelma oli sellaista kevyttä vappusellaista ja viimein alkoi tanssi. Kumpikin tanssi kuin kiusalla aina sellaisen neitosen kanssa, jonka kavaljeeri vaikutti kovasti rakastuneelta. Täytyihän meidän saada kiusata edes toisia, kun meillä itsellämme ei ollut daameja. Siinä hulinassa se sitten meni puoleenyöhön asti ja olimme vielä kumpikin aivan tukevasti omilla jaloillamme.

Sitten ---------------. Viimeinkin tulee se kauan odotettu hetki, jolloin saa painaa taas sen rakkaan lakkinsa keikkumaan huolettomasti latvaansa. Mieli täynnä kiihkoa ryntäsin kaapilleni ja ojensin käteni ottaakseni hyllyltä "kotsani", mutta samassa huomasin, että hylly olikin tyhjä. Joku onneton oli ehtinyt viedä sen ennen minua lukitusta kaapista. Hetken aikaa haukoin henkeäni, enkä kyennyt ajattelemaan mitään. Sitten tuli äkillinen raivonpuuska, ja oli onni, että ketään ei ollut lähettyvillä, sillä olisin varmaan ensin lyönyt, ja vasta sitten ajatellut. Rauhoituin hieman ja lähdin kauhealla kiireellä etsimään lakkiani noin 300 muun samanlaisen joukosta. Pienessä hiprakassa olevalla on hyvä onni, sanotaan. Niin minullakin, ja löysin omani melkein heti erään kaverin päästä. Tosin sormeni syyhysivät, mutta poika hengittää sentään vieläkin. Loppu oli sitten sellaista touhua klo 1:een asti, ettei siinä juuri mitään erikoista kertomista olekaan.

Kotiin tullessa me sitten pidimme Paulin kanssa serenaadinkin keskellä Hämeensiltaa, mutta poliisisetä pyysi ystävällisesti meitä menemään kotiin hieman lepäämään, vaikka meillä oli niin kiitollinen kuulijakunta ja vaikka meitä ei sitten yhtikäs väsyttänyt. Mikäs muu kumminkaan auttoi, kun lähteä vaan ja hiljaa sitä sitten tassuteltiin tänne kotiinpäin ja laulettiin hyvin hiljaa hyräillen että "aurinko armas oli nousussaan..."

Sitten vapunviettäjä toivoo samanlaista selostusta morsiamelta kuusaalaisvapun vietosta ja lähettää vielä monenlaisia kuhertelevia terveisiä morsiolle ja tämän siskoille ja äidille ja ties kelle kaikille.


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Jorma Timonen tuntee ay-draaman

Ensimmäiseksi pääluottamusmies Jorma Timonen pudottaa kattamaansa kahvipöytään uutisen: yhteiskuntasopimusneuvottelut eivät ole aiheuttaneet hänen työyhteisössään Kuusaanniemen sellutehtaalla minkäänlaista keskustelua. Niitähän seurataan mediassa tunti tunnilta, mutta asianosaiset itse eivät juuri korviaan lotkauta kilpailukykysopimuksesta kohkaamiselle.
- Hyvin vähän on ollut puhetta koko hommasta, sanoo Paperiliiton ammattiosasto 85:n pääluottamusmies, mm. Kuusaanniemen sellutyöntekijöiden edustaja Jorma Timonen.

Puunjalostusteollisuuden työntekijöillä taitaa juuri nyt olla asiat niin hyvin, että on varaa vähän tinkiäkin omasta?
- Tietenkin puheena olleet työajan lisäykset ja jotkut leikkaukset lomarahoihin kiinnostaa. Mutta nythän vientialoille ei olisi tulossa niin suuria leikkauksia kuin muille. Muutokset keskittyy rajummin julkiselle puolelle. En kyllä ymmärrä systeemiä nyt, tässähän vasta sovitaan sopimisesta, Timonen pyörittelee päätään suurelle huudolle.

Sivusta seuraavan Timosen mielestä neuvotteluihin liittyy paljon muuta kuin mitä pinnalle näkyy.
- En ole ikinä ymmärtänyt, miksi kaikkien liittojen touhu on niin poliittisesti sitoutunutta. Olin itsekin kyllä kymmenen vuotta mukana politiikassa mukana mm. työväenyhdistyksessä, mutta silti.

Lunkia suhtautumista yhteiskuntasopimusvääntöön selittää sekin, että moni ehdotus on jo arkea Kymillä.
- Paikalliset sopimisetkin, ne on meillä olleet jo kautta aikojen käytössä. Vuonna 2008 työehtosopimukset muuttuivat niin paljon, että paikallista sopimista on tarvittu vähemmän, ei ole enää istuttu joka toinen päivä neuvottelupöydässä. Siihen asti joka ainoa pienikin muutos neuvoteltiin. Sitten teimme uuden palkkasopimuksen, joka käydään läpi kerran vuodessa, aluksi kaksi kertaa vuodessa. Kehitys tosin alkoi jo aiemmin. Vuonna 2003 kerättiin jo koriin useita asioita työmuutoksista sekä niiden vaikutuksesta palkkoihin ja neuvoteltiin niistä vain pari kertaa vuodessa.

Uusi palkkaryhmittely toi neuvotteluihin radikaalin muutoksen.
- Sitä ennen jos työpaikalle tuli uusi laite ja siihen yksikin venttiili lisää, alkoi palkkaneuvottelut. Todettiin itsekin, että tämä on ihan hassua touhua, eihän tässä ehdi muuta kuin istua vänkäämässä, Timonen kertoo. 

Kymin paperi-ja sellutehdas


Pääluottamusmiehen työnkuvakin on muuttunut alkuvuosien, 1990-luvun, väännöistä.
- Aikoinaan palkat saattoivat muuttua viikon välein. Tehtaalla oli reilut 130 eri palkkaa, nyt meillä on ne kahdeksan palkkaluokkaa. Ennen kun oli urakkasopimuksia, se oli jatkuvaa palkkaneuvottelua paikan päällä. Nyt neuvotellaan vain, jos henkilöt siirtyvät tehtäviensä takia palkkaluokasta toiseen. Ne käydään kerran vuodessa läpi - ihmisten osaamiset ja mitä tehtävää tekee.

Ennen vuotta 2008 sopimusneuvottelut olivat Timosen mukaan näytelmä: ei voitu tehdä helppoa ja nopeaa sopimusta, vaikka osapuolien näkemykset olisivat olleet jo lähellä toisiaan. Olisi ihmetelty, miksei neuvotella. Sitten tuli tavaksi, että alkulähtökohta haetaan niin kaukaa, että voidaan neuvotella.
- Työsuhdepäällikkö Pekka Halinen ilmoitti, että 50 penniä per nokka. Minä ilmoitin, että kolme markkaa. Kumpikin tiesi, että se pysähtyy johonkin markka viiteenkymmeneen. Neuvoteltiin vähän aikaa, ei muuta kun kansiot kiinni ja uusi aika. Luottamusmiehet huokaili, että on tää neuvotteleminen rankkaa hommaa. Jossain vaiheessa pidettiin tauko, Halinen ehdotti, että voitaisko käydä pääluottamusmiehen kanssa toisessa huoneessa. Hän kysyi, käykö se puolitoista markkaa, minä siihen että käy se ihan hyvin. Mentiin takaisin kokoukseen, alueen luottamusmies kyseli uutta aikaa, ja minä sanoin ettei tarvita, justiin vetäsin nimen paperiin.

Sellu ohitti paperin

Tuotantotyöntekijät ja kunnossapitomiehet ovat pääasiassa ne Kuusaanniemen sellun työntekijäryhmät, joita pääluottamusmies Jorma Timonen tehtaalta edustaa.
- Aikaisemmin mentiin paperi edellä, mutta uusi palkkaryhmittely käänsikin kupin toisinpäin. Nykyään voimalaitosten ja kattiloiden ihmisten pisteytykset ovat korkeimmat, paperikoneenhoitajat olivat ennen parhaiten palkattuja. Nyt sellun operaattorit ovat menneet heistä ohi vaatimustasoissa. Sellutoimialan  talteenoton työntekijälle annetaan yli 90 päivää erikoiskoulutusta peruskoulutuksen päälle ennen kuin hän on pätevä uuteen tehtäväänsä.

Yllättävää kuulla, että ammattiosasto 85:n jäsenmäärä on yli 1300. Kuusaanniemessähän ei ole nyt  edes yhteensä työntekijöitä kuin noin 700.
- Voikkaa siirtyi meidän osastoon. Sovittiin,  että osaston nimi muutettiin muotoon Kuusaanniemi-Voikkaa 85. Työssäkäyviä meillä on noin 400, mutta jäseniä on muuallakin kuin tehtaalla. On Kalsolla, muissa lähiympäristön yrityksissä sekä julkisella puolella - vanhoja voikkaalaisia. Ulkoistetun siivouksen vanhat yhtiöläiset siivoojat jäivät Paperiliiton ammattiosastoihin, he noudattavat ISS:ssä PAMin sopimuksia, mutta palkkaus sovittiin ukoistuksen yhteydessä erikseen meidän kanssa.

Kuusaanniemen tehtailla - kirjoitetaan nimi nyt kerran virallisessakin muodossaan: UPM-Kymmene Oyj, Kymin paperi- ja sellutehdas - toimii toinenkin Paperiliiton osasto, 19. Se edustaa paperitoimialan työntekijöitä. Tilanne kuvaa sitä, miten erillään paperi- ja sellutoimialat ovat nykyään.
- Olen arvostellut sitä, että paperitehdas on yksi sellutoimialan asiakas muiden joukossa, se joutuu neuvottelemaan hinnat ja muut. Se ei aina ole mutkatonta vaan usein aikamoista sapelinkalistelua. Kalistelut käydään Helsingissä, koska kaikki UPM:n sellutehtaat ovat sellutoimialaa. Mutta nyt on sellainen askellus, että mennään sellu edellä, Timonen kuvailee.

Sellun työntekijöiden pääluottamusmies katsoo yhtiön touhuja kuitenkin laajemmin kuin vain omiensa näkökulmasta.
- Sanoin juuri johtajillemme, että katsotaanpa viisi vuotta eteenpäin. Jos syömähammasta, omaa paperitehdasta vieressä, ei olisikaan niin mihin sitä sellua sitten työnnetään? Jussi Pesosen visio on, että joka vuosi  maailmassa tarvitaan miljoona tonnia sellua lisää. Mutta kun tulee yksi sellutehdas, se miljoona tonnia on siinä. Jos se tehdään ulkomaille, esim. Etelä-Amerikkaan, se onkin kahden miljoonan tonnin tehdas, koska siellä tehtaan ympärille kasvatetaan laajat puuplantaasit. Silloin raaka-ainetta on riittävästi saatavilla noinkin massiiviseen tuotantoon. Sitten ollaan samassa ongelmassa kuin paperi nyt, pitäisi purkaa ylikapasiteettia, Jorma puhisee mutta lisää, että tällä hetkellä käyntiasteet ovat ihan hyvät.

Kuusaanniemen sellutehdas myy paljon ulos. Juuri on rakennettu uudet varastoalueet, joka päivä lähtee junavaunuittain sellua. Tuotantosuunnitelmat ylittävältä tehtaalta noin puolet menee myyntiin oman tehtaan ulkopuolelle ympäri maailmaa Syyriaa ja Trinidad-Tobacoa myöten.
- Ennen integraatissa rahat oli yhteiset. Mutta nyt sellu tekee toistasataa miljoonaa voittoa, paperi menee plus miinus nollassa. Mutta ei sellukaan tekisi voittoa ilman tuota parasta asiakasta, Timonen huitoo paperitehtaalle päin. - Sellun hinta vaan on niin kova nyt markkinoiden vaikutuksesta, ei pelkästään UPM:n päätöksellä. Kuitenkin konsernissa kaikki loppupeleissä helähtää yhteiseen kassaan. Mutta nyt kaikki toimialat on niin mustasukkaisia omastaan.

Kuusaanniemen työntekijöistä suurin osa on kuitenkin paperitoimialan väkeä. Paperikoneet 8 ja 9 työllistävät jonkin verran, mutta enemmän vielä jälkitoiminta, varastointi ja arkkisali. Siihen aikaan, kun tehdas työllisti reilut tuhat henkeä, paperilla oli noin 700 henkeä, sellulla 300.
- Nyt varmaan paperilla on 400, sellulla parisataa. Toimihenkilöitä on enää kourallinen, Timonen kertoo. 

Toisaalta Kymin paperi- ja sellutehtailla työntekijämäärä on nykyisellään suurempi kuin väen vähentämisneuvotteluissa pyrittiin. Tavoite oli 556, mutta ihmisiä onkin 650-700.
- Siinä on paljon määräaikaisia. Oli tarkoitus toimia vanhalla porukalla, mutta uutta väkeä on vähän lisätty sellun ja arkkisalin uudistuksissa, ja uudelle foliolinjalle tuli 25 työpaikkaa.

Voikkaa kiinnosti ympäri maata

Tässä kuussa Voikkaan tehtaan alasajosta on kulunut kymmenen vuotta, mutta asiat ja ajatukset ovat edelleen kirkkaina mielessä. Uutinen tuli aikoinaan pommin lailla.
- Kukaan ei pitänyt mahdollisena, että näin voi käydä. Tehtaaseen oli pantu rahaa, ja vielä lopettamispäätöksen jälkeenkin tietyt investoinnit tehtiin loppuun. Lopettamispäätös oli järjetön. Mutta ilmeisesti puhetta ylikapasiteetista ei otettu niin tosissaan, vaikka nähtiin ettei markkinat vedä. Ajateltiin, että se on hetkellistä.

Pääluottamusmies Jorma Timonen piti Voikkaan tehdasta muista tehtaista poikkeavana, jos ei muuten niin joidenkin aikoinaan taitavasti tehtyjen sopimusten vuoksi. Ne tekivät voikkaalaisista palkkauksen suhteen yhden parhaista Suomessa.
- Muistan kun kävin tehdasvierailulla Veitsiluodossa, ja koneilla olleet oli niin kiinnostuneita: "Oletko Voikkaalta?" "En kun Kymiltä." "Ai no ei sitten mitään."

Jorma arvelee voikkaalaisten hyvinvoinnin aikoinaan johtuneen paljon vahvasta ja taitavasta pääluottamusmiehestä Kimmo Kähärästä.
- Voikkaalla jos missä henkilöstö teki kuitenkin viimeisinä vuosina "kilpailukykyloikkia", sopeutettiin. Oli kova paikka, kun se ei riittänyt.

Hallaan ja takaisin

Timonen aloitti pääluottamusmiehenä vuonna 1994. Sitä ennen hän oli joitain vuosia ammattiosaston puheenjohtajana. Tähän pisteeseen johti mutkitteleva polku, joka alkoi Marskinkadulta. Kun Jorma-vauva oli puolivuotias, Timoset muuttivat Mustallevuorelle.

70-luvun puolivälissä perhe muutti Kotkaan, jossa isä oli saanut paikan Kymiyhtiön omistamalta Hallan sahalta myyntipuolella. Timoset ovat varsinaista yhtiöläissukua. Jorman isä Erkki oli yhtiöllä rakennusmestarina samoin kuin veljensä. Erkki Timonen oli rakentamassa Kuusaanniemeen sellutehdasta ja teki töitä Kuusaalla myös asuntopuolella, sosiaaliosastolla. Hänenkin isänsä oli yhtiöläisiä, tämä työskenteli Läskelän tehtaalla nykyisen rajan takana.
- Isoisä hoiti kahteen kertaan Läskelän tehtaan evakuoinnit. Kävi valvontakomission edessä selvittämässä, mitä tavaroita Läskelästä on siirretty, Joppe kertoo.

Ammattiosastojen 85 ja 19 toimisto, taustalla tehtaat.
Hallassa Timoset asuivat sahan pääkonttorin vieressä aina 80-luvun alkupuolelle, jolloin vanhemmat palasivat Kuusankoskelle.
- Takapihalta oli 30 metriä matkaa merelle. Minä kerkisin olla Hallassa töissä kahdeksan vuotta. Kun sain koulun käytyä, en lähtenyt opiskelemaan vaan menin töihin 17-vuotiaana, mie olin niin huono koului käymää. Vakituinen työsuhde minulla alkoi armeijan jälkeen vuonna -78. Ei siinä tutkintoja tarvittu, kysyttiin vaan että minnes haluat mennä. Olin paikallismyynnissä, ajoin trukkia, tein komponentteja raaminaulaamolle paperipinkkojen alle. Raaminaulaamolla hoidin pakettikatkaisusahaa.

Hallan saha suljettiin vuonna -86. Muu väki siirtyi Hallasta jo aiemmin, ja Jorma jatkoi siellä puoli vuotta yksin.
- Lastailin ja laitoin tulemaan lopputavaroita, hoidin palopäivystyksiä. Ihan loppuaikoina ei ollut minun lisäksi kuin kunnossapitopäällikkö Oikkosen Eenokki, joka oli myös vanhoja.  Jäin ensin asumaan vanhempien kämppään, jossa oli muutama sata neliötä. Loppuajaksi muutin palopäällikön vanhaan kämppään, maksoin vuokraa keittiöstä ja makuuhuoneista. Kaikki sanoivat etten saa käyttää muita huoneita, mutta käytinhän minä. Kyllähän minä siellä juhliakin pidin, kun oli iso takkahuone, Joppe naureskelee.

Jorma palasi loppukesästä -86 Kuusaalle ja siirtyi Niemeen rakennetulle raaminaulaamolle töihin. Hän pääsi todistamaan Kymiyhtiön monia fuusioita, jotka heittelivät raaminaulaamoakin yksiköstä toiseen. Jos ei olisi tullut Kaukas-fuusiota, Kuusaanniemeen olisi perustettu saha. Mutta Kaukaalla oli iso saha, ja vain raaminaulaamo siirtyi Kaukaan Luumäen yksikön alaisuuteen.
- 80-luvun lopulla aloitin luottamustehtävissä, ensin työsuojelussa ja sitten luottamusmiehenä. Ammattiosastoon tulin ensin varapuheenjohtajaksi, siitä puheenjohtajaksi. Sitten pääluottamusmies Hautamäen Kalle jäi sairauden vuoksi pois töistä vuonna -94. Kaikki luottamusmiehet kieltäytyivät asettumasta pääluottamusmiehen tehtäviin ja vaativat yhtiötä nimittämään minut kyseiselle paikalle.

Neuvotteluja uudesta pestistä piti jonkin verran käydä, Jormahan tuli tavallaan eri firmasta.
- Ikinä en ole tuolla tehtaalla ollut töissä, en tunne koko hommaa, paitsi pääluottamusmiehen tehtävät. Aikamme neuvoteltiin ja todettiin, että ilmeisesti pienempi harmi yhtiölle oli, että siirryin Kaukaalta Kymille, Joppe myhäilee.

Jorma Timosta ei saa pakotettua kertomaan, miksi hänet niin väkisin haluttiin pääluottamusmieheksi. Supliikki, itsenäinen ajattelutapa...? Tuletko hyvin toimeen ihmisten kanssa? Sen hän myöntää.
- Joo ystävyyssuhteita syntyi, jopa läheisiä, entisten sekä nykyisten työntekijöiden ja työnantajien kanssa. Pyöritään porukoissa vapaa-aikanakin. Tulen kyllä ihmisten kanssa hyvin toimeen.

Luottamustehtävät vaativat veronsa

Mitä, jos Jorma ei olisikaan suostunut pääluottamusmieheksi?
- Tuota olen miettinyt monta kertaa. Sehän on syönyt niin paljon normaalielämää. Se on kyllä ollut omaakin syytäni. Neuvottelureissut muilla paikkakunnilla oli rankkoja. Sanonta "sinisilmäiset neuvottelijat tulee punasilmäisiksi ja alkaa tekemään sopimuksia" piti paikkansa. Aika paljon viinanottoa siihen aikoinaan liittyi. 2000-luvun alussa aloin laittaa itseäni kuntoon. Kun ensimmäisen kerran menin yhtiön kuntosalille, heräsin Meilahdesta. Pumppu petti, on pettänyt parikin kertaa, suoli puhjennut, näkö lähti hirveän korkean verensokerin takia. 

Seuraa karmaiseva kuvaus huiman korkeasta verensokerista ja rennosta tyylistä, jolla Joppe tilaansa "hoiti". Lopulta isäntä päätyi viikoksi mäelle tiputukseen. Pelkkien tummien hahmojen näkemisen vaihe kesti puoli vuotta.
- Minä en osannut sairastaa oikein, lopetin sairauslomanikin aina kesken. Luulin olevani korvaamaton.

Timonen naureskelee itselleen: puolen vuoden sairausloman aikana häntä alkoi jo rassata se, että homma toimi ilman häntäkin ja kaikki sanoivat, ettei ole mitään hätää.
- Savu nousi korvista, että ei se voi olla näin. Sitten alkoi tajuta, ettei tämä yhdestä miehestä voi olla kiinni. Asiat ovat nyt muuttuneet, joudun parin vuoden välein tekemään selvityksen terveydestäni luottamusmiehille ja meidän hallitukselle.

Jorma Timonen sanoo, että ennen tehtaalaisten kesken vallitsi yhteenkuuluvuuden tunne.
- Kun sain ensimmäisen sydänkohtauksen, yhtiön lääkäri Jokisen Antti oli koko yön mäellä vierelläni lääkärintakki päällä. Liuotettiin yö ennen kuin lähdettiin kuskaamaan minua Meilahteen.

Joppe tapaa nykyisinkin entistä yhtiön lääkäriä Antti Jokista, kahvikupin äärellä.
- Olen sanonut Antille, että olisitpa tajunnut millainen vaikutusvalta sinulla oli minuun. Olisit varmaan monesti pystynyt vaikuttamaan tehtaan riitoihin. Me tultiin hyvin toimeen sairaskassan ja eläkesäätiön hallitusreissuilla, ajatustavat loksahti yhteen.

Timonen kehuu Jokista ja sanoo tämän olleen hyvin pidetty lääkäri yhtiöläisten keskuudessa. Sitten hän joutuu selittämään jälleen yhdelle väärinkäsittäjälle yhtiön terveyspalveluita: lääkärin ja sairaanhoitajapalvelut ja kuntosalin kustantaa yhtiö, mutta hoidot, lääkkeet ja kuntoutukset maksaa henkilöstön omistama sairauskassa.
- Esim. hammashoidosta sairaskassa maksaa 480 euroa vuodessa. Nyt on vähän karsittu: aikaisemmin kassa korvasi ei-kelakorvattavat lääkkeetkin, nykyisin ei. Täytyy sopeuttaa, pääluottamusmies toteaa.

Työtahti ja omanlaisensa neuvottelut jättivät jälkensä. Verisuonisairauksia, diabetes ja pitkin päivää pisteltäviä piikkejä - ne muistuttavat entisistä elämäntavoista. Toki Joppe kerkisi luottamustehtävien ohella perustaa perheen, saada kaksi lasta ja olla melkein 20 vuotta naimisissa. Monella kollegalla kaari on ollut samanlainen.
- Nykyään ajattelu on terveellisempää, kun katselee vaikka tehtaanjohtajiakin. Kuka käy sadan kilometrin hiihdoissa, kuka juoksee maratonia. Entisaikaan ei sellaisesta ollut puhettakaan.

UPM toi kylmän kulttuurin

Pääluottamusmieheksi Jorma Timonen valittiin vuonna -94. Hän joutui alkuun tekemään paljon töitä, jotta pääsi sisälle asioihin. 
- Pojat joskus ihmetteli, kun vielä yhden aikaan paloi konttorissa tehtaalla valot. Oli pakko paneutua ulkopuolelta tulevana, kun kaikki oli niin uutta. 

Pääluottamusmies joutui 90-luvulla vaikeisiin tilanteisiin. Vaikeimpia olivat ne, joihin liittyi henkilökysymyksiä.
- Alkuun väen vähennykset liittyivät teknisiin kysymyksiin ja ne oli helppo ymmärtää. Mutta sitten alkoivat toimintamuutokset. Patruunavaltaisissa yrityksissä kaikki oli pehmeästi hoidettua, mutta
sitten tuli fuusio Kymmenen ja UPM:n välillä.UPM:n vahvuus olikin ääretön nuukuus. Alkuaikoina Kymmenen ja UPM:n pääluottamusmiehet eivät olleet paljon tekemisissäkään keskenään, ja ne harvat tapaamiset olivat aikamoista kipinöintiä.

Ennen fuusion voimaan astumista UPM:n ja Kymmenen porukat istuivat hotelli Tornin kabinetissa.
- Tunturin Markku, UPM:n sielu jota kaikki pelkäsi, esitteli UPM:n arvoja. Kymmenen puolelta sinne oli laitettu Asunmaan Pertti, vaikka hän oli Voikkaalla tuotantojohtajana. Kukaan ei halunnut olla Tunturin kanssa tekemisissä, Asunmaa taas pärjäsi kenelle vaan. Siellä oli pari tarkkailijaa Paperiliitosta. He sanoivat, että tästä tulee maailman vaikein juttu, kun on kaksi niin erilaista konsernia tyyliltään. Toiselle on tärkeää hyvä imago ulospäin ja henkilöstön hoitaminen, toinen on vastakkaista äärilaitaa. Ja heti se kääntyi niin, että Kymmene oli siinä vaan orpopoikana, Timonen kuvailee.

Timonenkaan ei suoraan näe syytä siihen, miksi juuri UPM:n kulttuuri jyräsi Kymin toimintatavan. Siinä kuitenkin meni lopulta kaikki ylimääräinen erämajoja myöten. Valkeakoskella ja Kuusankoskella oli totuttu eri lähtökohtiin, ja nyt piti alkaa nivoa toimintamalleja yhteen.
- Sehän oli yhtä räjähtelyä. Esim. Kymillä oli totuttu palkitsemaan työntekijöitä ja tarjoamaan sosiaalisia etuja, tehtiin ruskaretkiä ja muuta yhteistoimintaa työn ulkopuolella. Upm:läisillä ei ollut kuin tuskaretkiä, kaikki sosiaalinen toiminta oli karsittu Waldénin jälkeen, kun Nuuka-Niilo Hakkaraisesta tuli toimitusjohtaja. Neuvotteluihin lähtiessä sovittiin täällä työnantajan kanssa, että ei kerrota UPM:n väelle, mitä meillä on.

Esimerkkejä ilmastonmuutoksesta löytyy noilta ajoilta helposti. UPM-Kymmene luopui asunnoista, Paperipuoti lakkautettiin ennen kuin se ehti näyttää kunnolla voimansa.
- Paperipuotihan oli käyntikortti, imagojuttu, joka ymmärrettiin Kymmenellä. UPM:ssä se oli vain tuottamaton kustannuserä. Sieltä huomautettiin, että tämä on tuotantolaitos eikä sosiaalivirasto - ei tarvita mitään erämajoja. Täällä työnantaja oli rakentanut työn ympärille erilaisia etuja, koska halusi pitää työntekijät vireessä.

Pääluottamusmies Jorma Timonen sanoo, että "saavutetuilla eduilla" oli vaikutusta työntekijän vointiin ja panokseen. Ne yhdistivät ihmisiä.
- Hallintopuolellakin erot UPM:n ja Kymmenen välillä näkyivät. Meillähän oli Korpelan Markku Kaukaalla ja Purmosen Martti täällä - hirveän sosiaalisia henkilöstöjohtajia. Jos yksittäisellä henkilöllä oli jokin ongelma, se ratkaistiin aina parhain päin. UPM:llä politiikka taas oli hirveän kylmää. Henkilöstöpolitiikassa huomasi kulttuurin muutoksen paremmin kuin tuotantopuolella.

Nykyisin myös verottaja huolehtii siitä, ettei työnantaja voi juurikaan muistaa ja kiitellä työntekijöitä panoksesta. 
- Työnantaja ei saa enää tarjota työntekijälle yli satasen arvosta mitään. Tehtaalla tehdään koko ajan tuotantoennätyksiä ja tapaturmattomien jaksojen ennätyksiä, ja näistä työnantaja haluaisi mielellään tarjota vaikka ruokaa tai lahjoja. Mutta kun lahjat eivät saa liittyä siihen työhön, verottaja on kimpussa heti, Timonen harmittelee.

Osa lähtee ajelehtimaan

Henkilöstövähennyksiä lon riittänyt Jorma Timosen pääluottamusmieskaudella. Vanhan Kymintehtaan puolella tiedettiin 1990-luvulla pommin kasvavan: jenkkikoneilla oli odotettavissa henkilöstön irtisanomisia.
- Moni tilanne osattiin hoitaa hyvin; silloinhan oli mahdollisuus päästä putkeen. Silloin kun ruvettiin ajamaan vuoden -94 henkilömäärää 1700:sta 1200:aan, sitäkin pystyttiin hoitamaan putkiratkaisuilla ja pehmeillä keinoilla. Mutta sitten tulee Voikkaan alasajo ja samaan aikaan puhutaan Kymin paperitehtaan useamman sadan henkilön vähennyksestä hetkessä, ja siinä tarvittiin kovia irtisanomisia. Siinä sitten valitaan: toi ja toi jää, toi ja toi ei. Pahimpia tilanteita oli se, kun samasta työporukasta toiset jäivät, toisille ilmoitettiin, että olet enää puoli vuotta töissä. Siinä pitäisi sitten jatkaa työntekoa yhdessä. Huonostihan se onnistui, Timonen kuittaa.

Kuusaanniemessä irtisanomiset kohdistuivat erityisesti iäkkäämpiin ja kovasti sairastaneisiin.
- Aika rankkaa irtisanotulle sairastelevalle, sillä hän tietää että työmarkkinoilla ei ole hänelle juuri töitä tarjolla. Rankkaa se oli minustakin. Kokeneemmat luottamusmiehet sanoivat, ettei kannata murehtia, mutta eihän siinä voinut olla elämättä mukana, Jorma miettii.

Yt-neuvotteluista on Jorma Timosen mielestä tullut työnantajalle helppo ratkaisu. Se ilmoittaa taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten määrän.
- Tiedetään, että kun työnantaja ilmoittaa että sata lähtee, niin tarkoitus on että 70 lähtee. Sitten lopussa työnantaja voi esittää säästäneensä 30 työpaikkaa. Yt:istä on tehty automaatti, jolla vähennetään. Silloin on vaikea ymmärtää, jos nähdään että työtä kuitenkin on ja se vain jaetaan eri tavalla.


Kovimpina irtisanomisaikoina Timonen ei saanut vertaistukea mistään. Ratkaisut piti tehdä nopeasti, ei ollut aikaa miettiä seuraavaan päivään, ja kenenkään kanssa ei pystynyt pohtimaan tilannetta. Oli yksin. Jorma Timonen on istunut vuosia myös sairauskassan ja eläkesäätiön hallituksissa ja nähnyt, että henkisen puolen vaivat ovat lisääntyneet paljon.

- Se liittyy työn tiukentumiseen mutta ennen kaikkea epävarmuuteen. Työn uutta jakamista ei aina ymmärrä, siinä ajetaan ihminen aika piippuun. Ihmisistä huomaa, että jos on vähäinenkin mahdollisuus lähteä, lähdetään herkästi niinsanotusti ajelehtimaan. Otetaan itse lopputili ja luotetaan siihen, että lait vielä jotenkin suojaavat, saa välityöllistymisten kautta tuet. Moni pelaa vähän riskinkin päälle. Se osoittaa, että kaikki ei ole ihan kohdallaan, Timonen pohtii.

Politiikka ei innostanut

Palataanpa tunti taaksepäin, kun Timosen Joppe sätti politiikan sekoittamista joka paikkaan, ay-toimintaankin. Entäs hän itse, vanha demari?
- Niin. Otin jäsenkirjan vuonna -94 tullessani pääluottamusmieheksi. Kouluaikana olin porvariryhmittymässä Teiniliitossa. Tietenkin. Tulin niin sinivalkoisesta ympäristöstä, isäukko oli Hiihtoliitossa, istui liittovaltuustossa ja oli piirin puheenjohtajana yli 20 vuotta. Sen sinivalkoisempaa ihmistä ei löydy, Kokoomuksen jäsenkin. Isoisä taas oli suojeluskuntapäällikkönä Itä-Karjalassa.

90-luvun lopulla Voikkaan työväenyhdistyksen aktiivit alkoivat pyydellä Jormaa puheenjohtajaksi. Hän lupautui varapuheenjohtajaksi, oli siinä vuoden ja sen jälkeen kymmenen vuotta puheenjohtajana.
- Ihmettelin aina, voiko politiikka olla näin riitaista. Johtokunnan kokoukseen tullessa laittelin aina rollaattorit ojennukseen - kaikki muut olisivat voineet olla minun vanhempia. Kuusankosken kaupungin aikana olin jonkin aikaa tarkastuslautakunnassa. Ilmoitin, että minun luonteella ei tulla mihinkään valtuustoihin kuuntelemaan, mitä sun pitää tehdä.

Sirpa Paatero oli erehtynyt neuvomaan, ketä oli päätetty Kymen alueen piirissä äänestää siinä ainoassa puoluekokouksessa, johon Jorma osallistui.
- Miehän räjähdin ihan täysin, Paatero juoksi melkein karkuun. Sanoin että -kele mulle tulla sanomaan, ja ihan kiusallani äänestin eri henkilöä kuin muut. Näytin ettei joku muu päätä minun puolesta. 

Taitaa poika tulla äitiinsä, jota hän luonnehtii sanoilla "itepäin kun muuli" ja kertoo, kuinka lääkäri oli ehdottanut Helvi-äidille Marjoniemessä, että pitäisi vähän kävellä, jotta kunto kohenisi. Äiti oli tivannut, kuinka paljon lääkäri itse kävelee ja sen kuultuaan sanonut: "Mie olen tuolt Rautjärvelt kotosin ja kaks kertaa kävelly lehmien kans sielt Mikkelii ja takasi, enköhän mie ole siin tarpeeks eläissäin kävelly.

Sopimus on sopimus

Jotkut yhtiöläiset kertovat, kuinka välillä olisi voinut töissä joustaakin, ja asiat olisivat sujuneet silloin juohevammin. Ei kuitenkaan voinut, koska luottamusmiehet estivät joustot. Jorma Timonen heittää takaisin: 
- Olet jutellut Parvisen Illun kanssa! Sillä on valikoiva muisti, olen sen monta kertaa laavulla jutellessa todennut, hän nauraa kaverinsa juttuja. - Täytyy muistaa, että oli voimassa työehtosopimukset. Ei siellä voi häslätä mitä vaan. Jonkun täytyy olla käsijarruna, ettei tule liian rajuja muutoksia niin ettei ihmiset pääse niihin mukaan ja että he voivat ymmärtää, miksi näin tehdään. Kun aloitin nämä työt, Pennasen Artturi oli liittosihteerinä ja puhui jo silloin ristiintyöskentelystä. Kaikki kiroilivat, että ei tuotantomiehet rupea tekemään kunnossapitoa ja päinvastoin. Nythän sitä tehdään ja saadaan jokusia senttejä moniosaamisesta. Mutta ennen oli vakanssit, kunnossapitomies oli kunnossapitomies, Timonen kuvailee.

Yritän vielä vängätä, eikö koskaan tule mieleen, että asiat voisi hoitaa kevyemmin kuin jatkuvin neuvotteluin. Timonen muistuttaa, että kun tehdään sopimus, siitä näkee mitä kullekin kuuluu, ja huonoa sopimusta voi muuttaa. Toisaalta hän kertoo esimerkkejä siitä, miten huvittavia tilanteita sopimisestakin voi syntyä.
- Neuvottelin alkuaikoina uuden pumpun tuomisesta vesilaitokselle, ja siitä saatiin miehille 60 penniä lisää liksaa. Jälkeenpäin ihmettelin työsuhdepäällikkö Haliselle, että eihän työntekijät edes käytä sitä pumppua. Hän sanoi että joo mutta haluttiin tarjota sulle tämmönen, kun se oli sinun ensimmäinen sopimus.

Vapailla rientoa riittää

Jorma Timonen harrastaa kullankaivuuta vuokravaltauksella Lapissa, kun kunto kestää. Oma poika on ollut monena vuonna mukana ja ehdottelee uutta reissua ensi kesänä.
- Sanoin että mennään kullankaivajien liiton kaivaukselle, olen jäsen. Pojan on parempi siellä kaivaa. Minä voin sivusta katsella, en enää kaivamaan rupea.

Joppe valmentaa kavereitaan juoksussa, omien sanojensa mukaan "katon miten menee". 
- Paperitehtaan johtaja Laaksosen Matti ja paperin pääluottamusmies Untolahden Pasi juoksevat maratoneja. Ollaan käyty Tukholmaa, Jyväskylää ja Helsinkiä myöten varmaan kohta kymmenen vuoden ajan.

Valmentaja itse ei juokse.
- Urheiluperheessä oli nuorena pakko hiihtää ja juosta. Minä kyllästyin lopulta ja lopetin armeija-aikoinani urheilut, mutta tiedän paljon juoksemisesta. Minulla on hyvä asuntoauto jolla liikutaan, poika on kuskina. Juostaan maraton, saunotaan ja syödään kunnolla päälle. Talvenheimon Kalle, Halisen seuraaja työsuhdepäällikkönä, oli ennen repunkantajana meillä, minä olin huoltomiehenä. Syötin matkan varrella pojille lääkkeitä ja vetelin kylmägeelit jalkaan - piti lääkitä jos kramppasi.

Urheilureissuilla tulee joskus vammautumisiakin. Tässä niistä vakavin:
- Tukholman maratonin jälkeen mentiin laivalle tosi väsyneinä. Syötiin, otettiin oluet ja mentiin hytteihimme. Minä kävin vessassa ja seuraavaksi tajusin, että verta lentää otsasta. Olin lyönyt pään altaaseen. Minä tulin pää paketissa kotiin ja kuulin kyllä, että "siinä on oikein manageri-valmentaja, on kuin olisi ollut isommassakin tappelussa mukana", Joppe hekottelee.

Jos pääluottamusmiehellä on noin kaverivälit työnantajan edustajien kanssa, eikö se ole huono lähtökohta lähteä pitämään työntekijöiden puolta?
- No ei. Ollaan sovittu, että työ on työtä, vapaa-aika on erikseen. Päinvastoin, alussa ennen tutustumista vedinkin usein herneet nenään, myöhemmin pystyi puhumaan rennommin, kun tunsi miehet. Halisen Pekkakin on nyt parhaita kavereitani - hän oli vastaneuvottelijana reilut 15 vuotta. Muistan, kun sairaalassa ollessani Halinen ja Pälvisalon Anssi käveli polvihousuissa ovesta sisään ihan kun jossain saksalaisessa dekkarisarjassa, sanoinkin sen heille. Pälvisalolle jouduin sanomaan, että se on kolme eri kertaa sairaalassa pitänyt mulle saman tervehtymispuheen ja antanut joka kerta kirjan Golfin syntyhistoria Kuusankoskella. Sanoin että mulla alkaa olla niitä enemmänkin, voin laittaa niitä myyntiin, Joppe hekottelee.

Kymiläisten tarinat kirjana

Min Kuusas -blogin tehdashaastattelut on nyt koottu kirjaksi. Näiden kansien välissä viitisenkymmentä entistä kymiyhtiöläistä kertoo työstää...