Anu Kasnio, tuore kuusaalainen

Museointendentti Anu Kasnio julisti vappupuheessaan kotiseututalossa olevansa nyt kuusaalainen. Lämpimästi tervetuloa, kyllä täällä sippolalaissyntyinen tyttö hyvin pärjää. Työmatka Kyminpuolelta Poikiloon on juuri sopivan mittainen - silloin kun päivän työtehtävät sattuvat olemaan kaupunginmuseossa. Murre on tuttu, ajattelutapa myös; tosin Anu juttelee melko lailla yleiskielisesti ainakin näin virkapaikallaan.
Nyt ollaan Poikilossa, ja Anu ilahtuu vieraansa takin väristä: poikilonpunainen! Kaupunginmuseo on ottanut värikseen  reippaan pinkin - joku sanoisi vaalean kirsikanväriseksi - ja sama väri löytyy niin näyttelytilojen vessan seinistä kuin intendentin uusista kengistäkin.

Ensimmäiset 12 vuotta elämästään Anu siis asui Sippolan kirkolla. Sieltä perhe muutti Myllykoskelle, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna -89 Anu lähti Helsingin yliopistoon opiskelemaan kansatiedettä, arkeologiaa ja historiaa.
- Helsingissä ja Vantaalla tuli asuttua 11 vuotta, pari vuotta Nurmijärvellä, neljä viisi vuotta Hämeenlinnassa. Kymmenen vuotta sitten muutin Kouvolaan, ja viime syksystä olen ollut kuusankoskelain, Anu lausuu oikeaoppisesti.

Hämeenlinnassa Anu Kasniolla oli tekstiilikonservointifirma - hän kun on yliopistotutkintonsa lisäksi valmistunut myös tekstiilikonservaattoriksi nykyisin Metropoliana tunnetusta ammattikorkeakoulusta. Konservointi on oikeastaan syy, miksi Anu on museoalalla.
- Sain idean Pauligin kahvimainoksesta. Minuun teki suuren vaikutuksen vuoden 1984 mainos, jossa esiintyi konservaattori Ulla Kiljunen. Muistelen, että hänen miehensä Veikko Kiljunen on täältä Kouvolasta, ja hän oli myös konservaattori. Mainoksissa vetosi mielikuva sukupolvien ketjusta - ja se kahvitauko, Anu naureskelee uravalintansa perusteita.

Anu on ollut määrätietoinen teini. Kymenlaaksossa oli vuonna -84 yksi konservaattori, hän oli nimenomaan tekstiilikonservaattori, joka työskenteli maakuntamuseossa.
- Kävin tutustumassa hänen työhönsä ja totesin että tää vois olla aika kivaa.

Poikilon pinkki buduaari.

Nykyisin Kasnio ei tee konservointityötä, mutta sitäkin osaamista tarvitaan, sillä työnkuvaan kuuluu olosuhteiden valvonta ja hallinta, se miten esineet ovat säilytyksessä ja niiden kunnon arviointi.
- Mielestäni ammattitaitoni pääsee nyt monipuolisemmin käyttöön kuin pelkästään yrityksessä, jossa esineet konservoidaan ja lähetetään sitten pois, enkä näe niitä enää.

Museoesineitä konservoidaan tapauskohtaisesti. Jos niiden rapistuminen etenee, se pyritään pysäyttämään.
- Jos vaikka puuesineessä on tuhohyönteisiä tai tekstiilissä kemiallista vaurioitumista, jonka voisi pysäyttää pesemällä, niin tehdään. Konservointi on monialaista, siinä tarvitaan kemiaa, biologiaa, historiaa, tekniikkaa ja kädentaitoja, materiaalien tuntemusta, Kasnio luettelee.

Kouvolaan murrosvaiheessa

Kasariteini on nyt ollut jo kymmenen vuotta museotyöntekijänä Kouvolan kaupungilla. Hän aloitti täällä amanuenssina.
- Minun tehtäviini kuului apteekkimuseosta, rautatieläiskotimuseosta ja Puolakan kotimuseosta huolehtiminen. Lisäksi minulla oli 10 000 esineen kokoelma ja 3000 kuvan kuva-arkisto hoidettavana. Meitä oli kulttuuritoimessa me kaksi museoihmistä, kulttuuritoimenjohtaja ja sihteeri, ja silloin aloitti myös museomestari.

Kouvolan historia oli Anulle helppo haltuunotettava - sehän alkaa vasta 1800-luvun lopulta - ja Kouvolan kartta mahtui yhdelle A-kolmoselle. Mutta kuntien yhdistyminen heitti Kasnion syliin täyden lastin. Yhtäkkiä hänellä olikin hoidettava kymmenen paikallismuseota ja 35 000 esineen kokoelma. Uusi kaupunki päätti lakkauttaa ison osan paikallismuseoita, koska ei ollut varaa palkata henkilökuntaa kaikkia hoitamaan.
- Se tarkoitti, että museot piti tyhjentää. Työ ei lopu esineiden siirtoon, vaan ne pitää valokuvata, merkitä kokoelmatunnuksella, pakata, viedä säilytystilaan ja merkitä sijainti tietokantaan, jotta ne löydetään.

Kollegan reviirillä voi tutustua kuusaalaistaiteeseen, Eero Eirton töihin.

Kuntien yhdistyminen leimasi Kasnion työtä Kouvolassa heti ensimmäisen työvuoden jälkeen. Vuonna 2008 alettiin yhdistymistä valmistella, ja 2009 se tapahtui.
- Toiminta laajeni. Olimme jo aiemmin saaneet avoinnapitohenkilökunnan palkkalistoille, mutta yhdistymisessä mukaan tulivat vanhojen kuntien työntekijät, joita oli kaksi Kuusaalla. Lisäksi saimme amanuenssin taidemuseoon. Tällainen kokoelma - 2500 taideteosta, 100 000 valokuvaa, 3500 esinettä, kaksi näyttelytilaa - ja meillä työntekijöitä kahdeksan. Vastaavissa museoissa työntekijöitä on n. 24.

Paikallismuseoiden sulkemista surkuteltiin aikansa, mutta nyt osa niistä on saanut vapaaehtoisia jatkajia.
- Elimäelle perustettu  museon kannatusyhdistys on lujittanut kylää, museo on nyt enemmän kyläläisten museo. Valkealassa on myös perustettu yhdistys, joka ryhtyy hoitamaan Puotimuseota, Kuusaalla Kettumäellä on myös uutta elämää. Kun on innostuneita ihmisiä, jotka voivat keskittyä yhteen kohteeseen, paikoista tulee elävämpiä ja toiminnallisempia kuin niin, että minä huolehdin kymmenestä museosta, Kasnio vakuuttaa.

Yksi on myös poistunut joukosta. Kuusankosken palomuseon autot ovat päätyneet vapaapalokuntiin - nehän eivät olleetkaan kaupungin - ja palomuseon esineistö on säilytyskeskuksessa. Toisaalta useat paikallismuseot olivat interiöörimuseoita, joissa ei voinut juuri tehdä muutoksia.
- Kuusankosken kokoelmissa on 4000 esinettä, mutta yleisön nähtävänä työväenasuntomuseossa saattoi pitää vain viittäsataa.

Vitriineissä on paikallisia tyypillisyyksiä.

Kokoelmista huolehtiminen on edelleen Anu Kasnion päätyötä. Mutta nyt kaupunginmuseoon on avattu näyttelytila, ja suuren osan ajasta vie näyttelytoiminta.
- Tähän asti olemme hyvin vähän keränneet esineitä tietoisesti; suurin osa on tullut niin että joku keksii tarjota tavaroita museolle. Mutta meillä oli äskettäin ensimmäistä kertaa projekti - urheiluaiheinen - jossa systemaattisesti kerättiin aineistoa juuri tietystä aiheesta. Projektitutkija haastatteli menestyneitä urheilijoita, mm. juoksija Aarne Kainlauria ja hiihtäjä Heikki Hasua. Tutkija pääsi myös tutkimaan arkistoja - aika monen seuran arkistot löytyvät sihteerin autotallista, Anu Kasnio kertoo.

Nyt museolla on urheiluaiheesta kattava kokoelma, siihen ei tarvitse enää palata. Kilpakenttien sankarit -näyttely avautuu ensi syksynä.
- Projektin aikana Myllykosken Pallo teki konkurssin, surullinen juttu, mutta me pystyimme valitsemaan seuran aineistosta tärkeät säilytettävät asiat. Meillä on mm. Sami Hyypiän pelipaita, markkinointi- ja fanituotteita 70-luvulta - MyPa oli niissä edelläkävijä - MyPan ja kansainvälisten vastustajien viirejä, ulkomaalaisten joukkueiden antamia lahjoja.

Vaikka me maallikot näemme museotoiminnasta erityisesti näyttelyt, museoiden päätehtävä on kuitenkin esineistön kartuttaminen ja säilyttäminen. Ei ole museota ilman kokoelmia.
- Meidän tehtävä on nykyajastakin kerätä sellaiset esineet, että sadan vuoden päästä näkee vaikkapa, mitä se kouvolalainen urheilu oli vuonna 2016.

Anu Kasnio Mannerin lipan alla -näyttelyssä

Mitä nykyhetkestä sitten pitäisi säilyttää?
- Tosi vaikea tietää. Näyttelytilassa on parhaillaan Mannerin lipan alla -näyttely, ja huomasimme, että 80-luvusta oli hurjan vähän tavaroita. Itse osaisin nyt sanoa, mitä silloin  olisi pitänyt ottaa talteen, 90-luku on jo vaikeampi. Vaatii perspektiiviä, että voi sanoa mistä tuli yleistä ja tavanomaista. Mutta sitten on vältettävä se aikaisempien museosukupolvien ongelma, ettei meille tulisi 123 Nokian kännykkää, kuten meillä nyt on kirnuja tai rukkeja.  Me sanomme 60-lukua vanhemmille talonpoikaisesineille pääsääntöisesti ei kiitos.

Mannerin lipan alla -näyttelyssä on Anun omaa nuoruutta, kirppislöytö kasettiteline täynnä levyjä, teinikalenterit, korvalappustereot, Marimekon meikkipussukka, elektroniikkapelit, tietokone - sellainen tuli kouluopetukseen 80-luvulla. Anu muistelee miten toimitti kaverinsa kanssa partiolippukunnan lehteä edistyksellisen tekniikan avulla. Lehdessä luki: "Tämä on ensimmäinen ATK:lla tehty lehti."

Anu Kasnio pohtii käsitystä, että museon esineissä tärkeintä on tarina. Se ei ole hänestä koko totuus.
- Manski-näyttelyssäkin on tavaroita, joita olen hankkinut kirpputorilta. Niiden pointti ei ole, että se on kuulunut voikkaalaiselle tai mylsäläiselle vaan "mullakin oli toi". Yleisiä esineitä voi siis hankkia, mutta sitten pitäisi kerätä lisäksi niihin liittyviä muistoja. Meillä ei ainakaan vielä ole pystytty tekemään sitä, varmaan isommissa museoissa pystytään.

Kirppislöytökin voi olla aarre.

Mannerin lipan alla -näyttelylle oli selkeä sosiaalinen tilaus.
- On Kouvolan entiset nuoret ja kuusaalaisten facebook-ryhmät - ihmisillä selvä tarve muistella yhdessä nuoruutta. Etsiessäni ja valitessani esineitä näyttelyyn olen yrittänyt miettiä, mikä saa kävijät hihkumaan. Tässä kävi porukka, joka oli kirjoittanut ylioppilaaksi viisikymmenluvulla, ja heidän elekielestään kyllä näki miten hyvä juttu on päästä muistelemaan menneitä esineiden äärellä.

Anu hykertelee onnellisen oloisena näyttelyesineiden keskellä. Mannerin lipan alla vaihtuu syksyllä siis urheiluhistorian esittelyyn.
- Toivottavasti päästään Manski-näyttelyn kanssa lähelle kymmentätuhatta - huhtikuussa oli jo 5000 kävijää. Meillä on ruhtinaalliset kuusi ja puoli viikkoa aikaa purkaa ja rakentaa tilalle uusi näyttely. Forum Marinumilla on viisi kuukautta aikaa vaihtaa näyttely.

Ei paperikonetta Poikiloon

Näyttelyt näkyvät, mutta perustyötä on siis esineistön keruu ja säilytys. Intendentti Anu Kasnio näyttää listaa esineistä, joita ei enää yritetä mahduttaa varastoon: arkut, kirnut, suutarin työvälineet, höylät, sahat, kirveet...
- Esineiden luettelointikin on meillä vielä sillä asteella, että tänne on laitettu esineen nimi ja kuva, joitain asiasanoja ja esineen sijainti kokoelmassamme. Yleisö ei vielä pääse näkemään esineitä netissä, hän kertoo ja pysähtyy silmäilemään kuvia: mäyrämäkeläisen kupparin työvälineitä, Voikkaan tehtaan naulakoneella tehtyjä nauloja, Kuusankosken puhallinorkesterin torvet, Enomaan lääkärinlaukku tavaroineen. Urheiluhistoriahankkeessa on 464 esinettä, mukana mm. kuusankoskelaisen Elmeri Rantalaisen potkunyrkkeily-harjoituskeppi.

Tietokantatyöskentely on hidasta. Kun esine otetaan museoon, sen luetteloiminen tietokantaan kestää puolitoista, kaksi tuntia kuvauksineen kaikkineen.
- Täytyyhän siitä olla hyötyä käyttäjille.

Kymenlaakson ammatilliset museot ovat tehneet kokoelmapoliittisen ohjelman ja selvittäneet, mitä kullakin on ja mitä kukin keräisi.
- Kouvolan kaupunginmuseona meidän tehtävä on kerätä nykyisen Kouvolan alueen ihmisten historiaa ja esineitä, joita on käytetty tai tehty. Toivottavasti jatkossa pystymme tekemään teemakartuntaprojekteja, jolloin olisi selkeämpää tietää mitä kerätään, kaupunginmuseon intendentti Anu Kasnio kaavailee.

Kuvan vitriinissä on huoneentaulu Sorretuille oikeutta, amerikankoneella tehtyä vessapaperia jota saatiin tilipäivänä, ansiomerkki 50 vuoden palveluksesta (moniko yltää!), kirjekuori jossa on annettu palkkaraha (tilipussi), kuusipaperipuiden lähetyslappu rautateille: määräasema Myllykoski, tehtaan raide.


Tässä viitriinissä on oikealla punakaartin kokardi. Valkoinen  pieni lappu on aseenvaltaustodistus Valkealan Hevosojan taistelusta - valkoisten puolella taistellut kuularuiskupäällikkö Priha on vallannut hänellä hallussa olleen kiväärin, ja hänet oikeutetaan pitämään se. Puinen koristeellinen rasia voikkaalaisen Otto Huusarin tekemä Riihimäen vankileirillä, Huusari oli syytettynä Hevosojan sillan räjäyttämisestä, tehtaan dynamiitin ottamisesta.


Täkäläisiä teemoja voisivat olla rautatieläisyys - ihmisiin liittyvä tulokulma rautateihin. Tehtaiden historia on tärkeää.
- Mutta Suomessa on monta muutakin tehdaspaikkaa, ei meidän tarvitse kaikkea siitä aiheesta kerätä, vain tänne tyypillistä. Ja paperikonetta en tänne halua, Anu virnuilee ja jatkaa luetteloa liikehistorialla: Kouvolan Saha, Pukimo, Kouvolan Lakritsi, Lapin kenkäkauppa ovat keruun arvoisia.

Kuva: Poikilo-museot / Kouvolan kaupunginmuseon esinekokoelmat

Entä tyypillisesti kuusaalaista?
- Ehkei tyypillistä mutta mielenkiintoista on puulaatikko, evakuoimislaatikko, jota tehdas jakoi, kun rintama sodan aikana alkoi lähestyä Kuusankoskea. Jaettiin laatikoita ja niiden mukana ohjeet siitä, mitä niihin pakataan. Ne otettiin talteen yhtiön varastoon ja luvattiin pitää siellä kunnes evakuoidut palaavat. Laatikoita ei ollut tarkoitus ottaa mukaan. Meillä on kokoelmissa sellainen.

Evakuointilaatikon ohjeet. Kuva: Poikilo-museot

Kymintehtaan päiväkoti teki mittavan lahjoituksen kaupunginmuseolle, leikkikaluja, astioita.
- Alussa talossa asui päiväkodin henkilökuntaa, ja asunnoissa oli kauniit Arabian astiat valmiina. Lapset käyttivät Arabian lastenastioita. Niitä oli näytillä Lapsen tähden -näyttelyssä muutama vuosi sitten.
 
Kuusaalaisilla vahva identiteetti

Vaikka Anu Kasnio on kiertänyt asumalla Kouvolaa ja Etelä-Suomea, hän sanoo eri paikkojen vertailun eri aikakausina olevan vaikeaa. Sippolan hän tunsi 70-luvulla, jolloin siellä oli kolme kauppaa, posti, pankki, kirjasto, ala- ja yläaste, bussit kulkivat Myllykoskelle ja Kouvolaan näppärästi. Kuusankoskea hän taas tuntee 2010-luvulta. Keskustassa tulee pyörittyä kirjastossa, Kuusankoskitalossa, kirppareilla, kaupoissa, Taideruukissa.
- Joki ja tehdas, mäellä näkyvä sairaala tekevät ympäristöstä mielenkiintoisen, se ei ole pelkkä liikekeskus. Kuusaalaisilla on tosi vahva identiteetti "myö ollaa kuusaalaisii". En koskaan tuntenut itseäni helsinkiläiseksi tai hämeenlinnalaiseksi. Paluu kotiseudulle oli helppoa, kun täällä on vanhoja ystäviä, luokkakavereita, perhettä. Oikeastaan minun kannalta uuden Kouvolan syntyminen oli hyvä juttu - se kuittaa kaiken kotiseututunteessani, Anu nauraa. Hänestä on kiinnostavaa seurata, miten nykyteinit kokevat juurensa - ovatko he edelleen elimäkeläisiä tai valkealalaisia, vai onko asialla enää merkitystä heille?

Millaisista esineistä Anu itse pitää, mahdollisimman vanhoista ja arvokkaista varmaan?
- Tässä on yksi suosikkitöistäni: Taistelevat metsot. Tämä on ollut kuusaalaisen tehtaalaisen sängyn päällä, aika isokokoinen versio - toisella puolella on ollut painokuvana Iltakellot. Tämä on ostettu Kausalan torilta, ostaja toi sen pyörällä rullattuna, ja sukulainen kehysti sen. Se oli seinällä keittiön ja huoneen kokoisessa asunnossa, mutta kun tehtaalainen rakensi 50-luvulla omakotitalon, taulu ei enää päässyt seinälle. Nyt se on meillä museossa tallessa.

Verla juhlii 20 vuottaan maailmanperintökohteena

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe

maailmanperintökohde Verlassa 12.6.2016

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Verla nimettiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Tarkka nimeämispäivä on joulukuun 6:s. Samassa kokouksessa, joka pidettiin vuonna 1996 Meksikon Meridassa, listalle otettiin mm. Kölnin katedraali Saksassa, Baikal-järvi Venäjällä, Hiroshiman rauhanmuistomerkki Japanissa, Okapin eläintensuojelualue Kongon demokraattisessa tasavallassa, Bauhaus-arkkitehtuurin kohteet Weimarissa ja Dessaussa Saksassa, Skelling Michael – luostarisaari Irlannissa, Gammelstadin kirkkokylä Luulajassa Ruotsissa, Martti Lutheriin liittyvät kohteet Eislebenissä ja Wittenbergissä Saksassa sekä Schönbrunnin palatsi puutarhoineen Wienissä Itävallassa.

Miten näin erilaiset kohteet voivat olla sulassa sovussa samassa luettelossa? Vastaus kuuluu: siksi, että UNESCOn nimeämät maailmanperintökohteet ovat tasa-arvoisia keskenään. Jokainen kohde on omalla tavallaan uniikki, ainutlaatuinen. Kun kysyin tätä samaa asiaa 20 vuotta sitten heti Meksikon kokouksen jälkeen Museoviraston silloiselta pääjohtajalta, professori Henrik Liliukselta, hän sanoi, että ”maailmanperintöluetteloa voidaan verrata huippuluokan sinfoniaorkesteriin, jossa kaikki soittajat ovat niin hyviä, että kuka tahansa heistä voi nousta orkesterin solistiksi.”

Vaikka itse maailmanperintösopimus on jo yli 40 vuotta vanha, sitä ei tunneta kovinkaan hyvin. Olin pari viikkoa sitten ryhmämatkalla Toscanassa Italiassa ja ohjelmaamme kuului mm. peräti viisi maailmanperintökohdetta, mikä on melkoinen määrä yhden matkan osalle. Hämmästykseni oli suuri, kun opas, joka muuten oli hyvin tietäväinen ja osasi asiansa, ei maininnut maailmanperinnöstä sanaakaan. Kun hänelle asiasta huomautin, hän hieman hämmästyneenä tokaisi, että ”niitähän on täällä Italiassa niin paljon, ettei niistä jaksa oikein lukua pitää”. Tämä pitää toki paikkansa. Italiassa on kaikkiaan 51 maailmanperintökohdetta eli enemmän kuin missään muussa maailman maassa. Silti niistä jokainen on pienen messun ja varsinkin tutustumisen arvoinen. Ei niitä turhan takia ole valittu ihmiskunnan iloksi.

Mutta miksi sitten tällaisia maailmanperintökohteita on ryhdytty valitsemaan? Asiaan havahduttiin heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin todettiin, että sota tuhosi niin paljon mittaamattoman arvokasta kulttuuriomaisuutta ja ainutkertaisia luontokohteita, että jotakin on tehtävä, ettei tämä enää koskaan toistuisi. Pieni esinäytös ja samalla käytännön harjoitus asiassa käytiin Egyptissä 1960-luvulla, jolloin rakennettiin yhtä maailman suurinta patoa Niilin alajuoksulle. Kun rakennustyöt olivat puolivälissä, huomattiin, että Assuanin jättipadon aiheuttaman vedenpinnan nousun vuoksi veden alle tulisi jäämään lukuisia historiallisia muistomerkkejä kuten erittäin kuuluisa Abu Simbelin luolatemppelikompleksi, jonka kaikki muistamme historian oppikirjoista.

Hätiin tuli YK:n alainen kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO, joka organisoi kansainvälisen pelastusorganisaation miettimään ratkaisua vaikeaan pulmaan. Hankkeeseen tuli mukaan useita valtioita, jopa Suomi pienine pennosineen. Mutta miten ihmeessä voidaan pelastaa kallioon hakattu luolatemppeli ja sen edustalla olevat 20 metriä korkeat Ramses Suurta esittävät jättipatsaat, joita on sisäänkäyntiä vartioimassa kaikkiaan neljä kappaletta. Kun Niilin vedenpinta oli jo nousemassa, ruotsalaiset rakennusinsinöörit saivat ajatuksen, että sahataan koko hiekkakiviluomus palasiksi ja siirretään ylängölle ja kootaan uudelleen

mahdollisimman alkuperäisen näköiseksi.

Näin tehtiin. Kokonaisuuteen kuuluvat kaksi temppeliä leikattiin kolmeen tuhanteen 20 tonnin palaan. Työssä ei voitu käyttää koneita, vaan sahurit hankittiin Italian marmorilouhoksilta, missä oli totuttu sahaamaan kiveä käsipelillä. Hanketta johti 29-vuotias italalialainen insinööri Pino Lucano, joka pyrki kuuluisuuteen jalkapalloseura Interin puolustajana, mutta pääsikin aikakirjoihin 3000 vuotta vanhan monumentin pelastajana. Kun tänään käy katsomassa Abu Simbelin temppe-

leitä, ei silmäntasalta pysty huomaamaan, että kokonaisuus on jättimäinen palapeli.

Ilmakuvasta sen sitä vastoin huomaa helposti.

Projekti alkoi 1964 ja kesti neljä vuotta. Koska uusi sijaintipaikka oli tasamaata, oli tehtävä keinotekoiset vuoret temppeleiden taustaksi. Tähän käytettiin modernia betonitekniikkaa. Hanke maksoi 80 milj. dollaria eli 335 miljoonaa silloista markkaa.

Jonkinlaisen käsityksen summan suuruudesta saa, kun tiedetään, että Suomen puolustuslaitoksen menoarvio oli samoihin aikoihin reilut 500 milj. markkaa.

Tämän onnistuneen operaation johdosta UNESCOn yleiskokous perusti v. 1972 maailmanperintösopimuksen, joka jakaantuu kahteen osaan: luontokohteisiin ja kulttuurikohteisiin. Sopimuksen on tähän mennessä hyväksynyt 191 YK:n jäsenvaltiota. Ainoastaan kaksi valtiota vielä miettivät mukaantuloa. Kysymyksessä on kaikkein suosituin yleissopimus YK:n piirissä. Tällä hetkellä kohteita on 1031.

Ne sijaitsevat 163:ssa ei maassa, eli melko moni valtio on vielä ilman omia kohteita. Kaikki niitä kuitenkin haluavat, koska niillä on poikkeuksellisen suuri PR-arvo.

Suomi hyväksyi sopimuksen v. 1987. Sopivien kohteiden etsintä on kulttuurikohteiden osalta Museoviraston ja luontokohteiden osalta ympäristöministeriön vastuulla. Ensimmäisen kerran Verlan liittämisestä maailmanperintöluetteloon keskusteltiin jo v. 1986, kun Suomi valmisteli sopimuksen ratifiointia. Toisena vaihtoehtona näissä keskusteluissa oli

Sunilan tehdasalue Alvar Aallon arkkitehtuurin vuoksi. Vuonna 1988 tehtyyn ensimmäiseen ehdokaslistaan tuli kuitenkin Verla ainutlaatuisuutensa ja alkuperäisyytensä vuoksi mukaan.

Jotta hankkeessa voitiin edetä, museon silloinen omistaja Kymmene Oy teki v. 1991 aloitteen koko museoalueen suojelusta. Kymen lääninhallitus päätti vuotta myöhemmin suojella rakennussuojelulain nojalla vanhan puuhiomon ja pahvitehtaan rakennukset ympäristöineen. Valtioneuvosto hyväksyi suojelupäätöksen keväällä 1993.

Tämän jälkeen UNESCOn maailmanperintökeskuksen nimeämät asiantuntijat ja muut arvioitsijat ryhtyivät laatimaan omia selvityksiään aina vuoden 1996 syksyyn saakka. Tärkeää oli saada selville kuinka ainutlaatuinen teollisuusperintökohde Verla oikein oli koko maailman mittapuussa. Maailmanperintökeskuksen silloinen johtaja, saksalainen kreivi Bernd von Droste zu Hülshoff, peruskoulutukseltaan metsänhoitaja, totesi omassa arviossaan: ”Verla ei ole suurin tai hienoin, eikä se ole maailmanlaajuisesti yhtä arvokas kuin Krakovan kaupunki tai Egyptin pyramidit. Verla on pieni yhteisö, mutta se oli merkittävä omalle ympäristölleen.

Verlan arvo on sen tyypillisyydessä; täällä näkee kuinka aikaisemmat sukupolvet elivät ja työskentelivät ympäristössä, jossa elämä ei aina ollut helppoa,” totesi kreivi von Droste.

Arviointityön aivan viime vaiheessa maailmanperintökeskus vaati vielä takuita siitä, että Verlan vanha kylämiljöö säilytetään muuttumattomana. Tämän varmistamiseksi silloiset Jaalan ja Valkealan kunnat ryhtyivät pikavauhdilla kesken lomakauden laatimaan Verlaan osayleiskaavaa, joka omalta osaltaan tuli säätelemään mm. ruukkikylän uudis- ja korjausrakentamista. Myöhempinä vuosina on käynyt ilmi, että v. 2001 hyväksytty osayleiskaava oli tarpeellinen vanhan kylämiljöön säilyttämiseksi.

Lopullinen päätös Verlan nimeämisestä Suomen neljänneksi maailmanperintökohteeksi tapahtui maailmanperintökomitean kokouksessa Meksikon Meridassa 6. joulukuuta 1996, kuten jo edellä totesin. Tuolloin UNESCOn luettelossa oli vajaat 500 kohdetta. Teollisuushistoriallisia kohteita oli vain muutama. Verla oli ensimmäinen puunjalostusteollisuutta edustava kohde ja on sitä edelleen.

Verlan museovieraat kyselevät varsin usein kuka tai keitä ovat tai olivat ne henkilöt, joita   on kiittäminen Verlan vanhan tehtaan säilyttämisestä jälkipolville. Kiitos kuuluu aivan erityisesti kolmelle Kymiyhtiön eli UPM-konsernin yhden kantayhtiön palveluksessa olleelle neuvokselle. Ilman heidän ideoitaan, kulttuuritahtoaan ja vaikutusvaltaansa Verlan rakennukset olisi mitä todennäköisimmin purettu ja niiden paikalle olisi tullut vähäinen kesämökkikylä. Yhteiskunta ei ollut vielä silloin juurikaan kiinnostunut teollisesta perinteestä.

Eero Niinikoski

Nämä kolme viisasta ja kaukonäköistä neuvosta ovat sosiaalineuvos Åke Launikari, opetusneuvos Veikko Talvi ja vuorineuvos Kurt Swanljung, joka viimeisimpänä tästä joukosta poistui keskuudestamme vain vajaa kuukausi sitten. Jokaisella heistä on tärkeä roolinsa Verlan säilymisessä. Tässä yhteydessä emme myöskään saa unohtaa Verlan nykyistä omistajaa UPM-konsernia, joka vastaa koko maailmanperintöalueen ylläpidosta ja on antanut vuosien mittaan huomattavan panoksen Verlan entisöintiin ja jopa uusinvestointeihin, joista viime vuonna valmistunut suojapato on kauaskantoinen hanke, koska se suojaa tehdasta mahdollisten tulvien aiheuttamilta vesivahingoilta. Merkittävä tunnustus Verlalle on myös ympäristöministeriön tänä keväänä tekemä päätös, jolla suojellaan peräti 30 eri rakennusta maailmanperintöalueella niiden seitsemän lisäksi, jotka suojeltiin jo 1993 valtioneuvoston päätöksellä.

Tänään juhlistamme sitä, että Verla on ollut mukana UNESCOn maailmanperintöluettelossa 20 vuotta. Miten se on vaikuttanut sekä Verlan tehdasmuseoon että koko kyläyhteisöön? Ennen vuotta 1996 museossa vieraili melko tasaisesti 10 000 kävijää, mikä on reilusti suurempi määrä kuin suomalaisissa museoissa keskimäärin. Maailmanperintölistauksen tultua suuren yleisön tietoisuuteen tapahtui kuten oli ennustettukin: museon kävijämäärä lähti jyrkkään nousuun. Kesän 1997 aikana kävi jo 17 000 vierasta ja vuonna 2004 peräti 22 000 vierasta. Tämä on toistaiseksi huippulukema.

Kotimaisten museovieraiden rinnalla myös ulkomaisten kävijöiden määrä on koko 2000-luvun kasvanut vuosi vuodelta. Viime kesänä saavutettiin ulkomaalaisten kohdalla ennätys, kun heitä tuli 1 558 henkilöä peräti 61:stä eri maasta. Kaukaisimmat kävijät saapuivat Australiasta, Uudesta Seelannista, Chilestä sekä ja Brasiliasta. Opastuskierros pystytään tarjoamaan viidellä eri kielellä, minkä lisäksi jokaisen kierroksen alussa esitettävä elokuva ”Näin tehtiin Verlassa käsipahvia”, voidaan tarjota seitsemällä kielellä. Filmiin voidaan lisäksi yhdistää italian-, japanin- ja kiinankielinen tekstitys. Museon yli 40-vuotisen toiminnan aikana kyseistä elokuvaa on esitetty kymmeniä tuhansia kertoja, millä perusteella filmi on ylivoimaisesti eniten esitetty lyhytelokuva Suomessa.

Kasvavien turistivirtojen ohella Verlan nimeäminen maailmanperintöluetteloon on rikastuttanut sekä Verlan kylän elämää että lisännyt kaupallisia ja kultturellisia palveluja niin itse museoalueella kuin sen lähituntumassa. Myös erilaiset kesätapahtumat ovat keränneet suuria kävijämääriä vuodesta toiseen. Kesän kohokohta on koskinäytös, joka järjestetään aina Verla-päivänä heinäkuun 18:s. Tällöin museon naapuri KSS-Energia aukaisee patoluukut ja Mäntyharjun reitin

vesimassat syöksyvät valtoimenaan alavirtaan. Komea näytös on paitsi viesti metsäteollisuuden alkuajoilta, myös muistutus siitä, että Verlankosken äärellä on

tuotettu sähköä jo lähes 130 vuotta.

Verlan tehdasmuseon 10-vuotisjuhlassa museoajatuksen isä, opetusneuvos Veikko Talvi totesi, että teollisuuden ja tehtaiden museoiminen on ollut aina vaikeaa. ”Jos tehtaat eivät kannata, ne lopetetaan. Jos ne taas menestyvät, niitä laajennetaan. Molemmissa tapauksissa vanhoja rakennuksia häviää ja perinnettä katoaa.”

Onneksi Verlassa ei käynyt näin. Vanha tehdas ja koko ruukkikylä ovat säilyneet kuin ihmeen kaupalla muuttumattomina. Kuluvan vuosituhannen alkupuolella brittiläinen museoalan auktoriteetti Sir Neal Cossons ennusti: ”Seuraavien 500 vuoden ajan ihmiset tulevat katsomaan vanhoja tehtaita, entisiä kaivoksia ja rauta-

teitä sekä muita teollisuusperinnekohteita aivan samaan tapaan kuin he ovat aiemmin käyneet ihastelemassa muinaisten kulttuurien arvokkaimpia muistomerk-

kejä Egyptissä, Italiassa, Kiinassa ja Perussa.

Tämä on nyt jo arkipäivää Verlassa. Kiitos UNESCOn maailmanperinnön.

Heinosen veljekset hyvästelivät lapsuudenkotinsa

Heinosen kauppa

Vanha tuttu Heinosen kauppa Valtakatu 11:ssä on saanut uudet omistajat. Heinosen suku väistyy talosta, tilalle tulee pariskunta, jolla on mukavia suunnitelmia rakennuksen entisöinnistä. Siitä joskus tulevaisuudessa, nyt muistellaan menneitä.

Heinosen veljekset Pekka ja Jukka istuskelevat toukokuussa 2016 Heinosen kaupan yläkerrassa Pekan kotona viimeisiä kertoja. Pekka tekee muuttoa sadan metrin päähän kerrostaloon, sillä kaupparakennus on myyty. Pekka Heinonen on asunut talossa koko ikänsä, Jukka muutti aikoinaan Leenansa kanssa Tähtikadulle puolen kilometrin päähän. Veljekset kertovat omia muistojaan talon elämästä 50-luvulta lähtien. Tukena on tietoja Kimmo Seppäsen toimittamasta kirjasta Wilsonin pintaa ja vesiondulointia - kuusankoskelaisia yksityiskauppoja ja -yrityksiä (ks. jutun alle). Vanhat kuvat ovat pääosin Jukka ja Pekka Heinosen kokoelmasta.

Pekka (vas.) ja Jukka Heinonen

Liikerakennuksen yläkerran asuinhuoneet ovat avarat, Pekan  muhkea pahkakalusto vie vain nurkan hirsiseinäisestä tv-huoneesta. Pekan kodin lisäksi yläkerrassa on toinenkin asunto, tyhjillään. Kaksikymmenluvun tunnelma huokuu kauniista kaakeliuuneista ja alkuperäisistä ikkunoista. Nykyinen rakennus on osin vuodelta 1920, jolloin Heinonen ja liikekumppani Laurikainen rakensivat paikalle ensimmäisen liikkeensä. Jo kolmen vuoden kuluttua sitä jatkettiin molemmista päistä - kaupankäynti jatkui koko laajennustyön ajan. "Nopeassa tahdissa 1920-luvun puolivälissä liikkeestä kehittyi todellinen seutukunnan suurliike, jolle avattiin tehtaalaisten asuinalueille useampia pieniä sivumyymälöitä eri puolille Kuusasta ja Kymintehdasta", Seppäsen teos selventää.

Veljekset kertoilevat perheestään. Kaupan perustajalla Einar Heinosella oli kolme poikaa. Vanhin oli Pekan ja Jukan isä Matti, seuraava Risto, jonka tyttäret asuvat Tampereella, ja nuorin oli Hannu. Kaikki olivat töissä kaupassa. Matti hoiti aluksi Mäenpään sivumyymälää ja otti vastuun pääliikkeestä isänsä kuoltua vuonna 1956.
- Silloin Risto ryhtyi vastaamaan Mäenpään liikkeestä ja siirtyi sen lakkauttamisen jälkeen pääliikkeeseen hoitamaan täällä lihapuolta, Pekka Heinonen kertoo.

Kivijalkamyymälä

Matti meni vuonna 1951 naimisiin Terttu Tommolan kanssa, joka oli vuonna 1946 ryhtynyt pitämään kampaamoa Heinosen liiketalon länsipään huoneistossa. Kun pääliikkeessä tehtiin remonttia vuonna 1957, kampaamo siirtyi takahuoneeseen pihan puolelle, Seppäsen kirja kertoo.
- Huomasitko talon takana kolme ovea? Äidin kampaamon ovi oli se viimeinen, Pekka täsmentää.

"Täältä se muutettiin kivijalan liiketilaan vuonna 1965, kun lihakauppa muutti yläkertaan. Terttu Heinosen kampaamo oli toiminnassa vielä haastattelua tehtäessä vuonna 2001", historiakirja kertoo. Terttu kuoli vuonna 2007, puolisonsa Matti 2005.

Lihakauppakin oli Heinosten liiketoimintaa. Se siirtyi yläkertaan, kun kaupasta tuli valintamyymälä, veljekset muistelevat. He kertaavat omista muistikuvistaan kaupan valikoimaa: kangasta, lankoja, liinavaatteita...
- Astioita, paljon lasiastioita. Mutta 60-luvun jälkeen oli oikeastaan pelkästään ruokatarvikkeita. Meidän lapsuudessa moni elintarvike oli irtomyynnissä: maito, jauhot, sokeri. Jauhot oli laarissa, sieltä myyjä pussitti paperipussiin sen mitä asiakas halusi. Vielä 60-luvulla meille tuli 50 kilon vehnäjauhosäkkejä, Pekka muistaa.

Heinosen valikoimaa yhteiskoululla pidetyssä näyttelyssä

Maitotuotteet otettiin Valiolta, niitä ei ympäristön tiloilta hankittu. Toisin oli naapurissa Kauppayhtiössä, jonne maitokin tuotiin Eerolan tilalta. Heinosen veljekset muistavat tehtaankaupan artikkelin, jota ihan jonotettiin.
- Heidän kurrimaitonsa oli yhteen aikaan ihan hittituote. Kaupan edessä oli hirveät jonot, ihmiset siinä maitokannut kädessä, Pekka kertoo. Jukka arvelee, ettei se ollut kurria vaan tavallista maitoa, jonka suosio johtui siitä, että se tuli suoraan maatilalta.

Leivonnaiset tulivat Heinoselle Papulan leipomosta Kouvolasta. Veljekset innostuvat muistelemaan yrittäjäperhettä.
- Eikös niillä ollut limunaatitehdas? Nehän oli Viipurista, Olkkuja. Meille tuli leivonnaisia Tervoliniltakin, ja Mannerista ja Korian leipomosta.

Kuusankoski esittäytyy messut. Matti Heinonen edustaa liikettä.

Tavarat tuotiin kauppaan Keskon autolla. Noutotukkuja alkoi tulla vasta 70-luvulla, ja silloin kauppiaat saivat itse käydä hakemassa tuotteet tukusta.
- Mutta alkuun Valiolta tuli omat tuotteet, Keskolta kuiva elintarvike, liha Karjakunnalta ja voikkaalaiselta lihantoimittajalta Väinö Vuoriselta ja sitten hänen pojaltaan Eerolta.

Heinonen oli keskolainen liike mutta toisaalta ei kuitenkaan.
- Tavallaanhan se Keskoon kuului, yksityinen liike, mutta Keskolta tuli tavarat. Mistä ne ennen Keskon perustamista on tulleet, ei ole tiedossa. Mutta Heinonen toimi koko ajan ilman että keskusliike puuttui kaupan sisustukseen tai ohjaili sen toimintaa, veljekset kertovat.

Heinoset muistavat hyvin lihapiirakkakioskin kauppansa kulmalta. Heillä on siitä kuvakin. Mutta ei Jukan ja Pekan tarvinnut kioskiherkkujen perään haikailla. Heillä oli lapsesta asti kaikkea hyvää tarjolla.
- Limskaa ja karkkii.

Matin pojat olivat nuoresta asti kaupassa ensin auttelemassa ja vähitellen oikein töissä liikkeen lopettamiseen vuoteen 1984 asti. Sitten molemmat pääsivät Kymiyhtiöön arkkisaliin, ensin lomittajiksi ja sitten vakituisiksi. Nyt he ovat olleet pari vuotta eläkkeellä.

Myymälätöihin Heinosen pojat perehdytettiin Keskon kursseilla.
- Oli tavallaan itsestään selvää, että tullaan kauppaan töihin. Olimme alkuun kesätöissä, jaettiin mainoksia, täytettiin hyllyjä. Siihen aikaan kotiinkuljetus oli tavallista, meillä oli hirveästi kuljetuskeikkoja. Mustanvuoren asukkaatkin tilasivat paljon, me kuljetimme autoilla. Tai ennen kortin saamista oltiin apumiehinä, kantamassa tavaroita autosta taloon. Kyllä meiltä kuljetettiin ympäri Kuusasta. Alkuun siitä ei edes veloitettu, myöhemmin muutama markka kuljetukselta, Jukka kertoo.

Veljekset kertovat olleensa ihan mielellään kaupassa hommissa, ehkä joskus kesäaikaan vähän harmitti kun kaverit lähtivät uimaan mutta he eivät päässeet.
- Mutta ei me kouluaikoina tässä kovin kiinni oltu. Aikuisena minä hoidin paljon leipä- ja maitopuolta, Pekka oli usein kassalla, kuljetti tavaroita ja piirsi mainoksia. Hän kävi sitä varten Keskon tekstauskurssinkin, Jukka kertoo.

Liike iltavalaistuksessa joulun aikaan 30-luvun lopulla

Muistelemme, kuinka vielä 60-luvulla ruokakaupankin ikkunat somistettiin purkkipinoilla tai muilla pakkauksilla. Etenkin jouluanaikaan ikkunat koristeltiin kauniiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä tilalle tulivat isot mainosplakaatit, joissa erikoistarjoukset houkuttelivat ostajia.

Henkilökunnan määrä vaihteli eri vuosikymmenillä. Viisikymmenluvun kuvassa näkyy vielä melkoinen joukko. Myöhemmin pärjättiin vähemmin työntekijöin, ja heistä moni oli omaa perhettä.

Heinosen henkilökuntaa, vasemmalla Matti, istumassa Emmi.

Pekka ja Jukka Heinonen muistavat myös Gunnarin, joka piti autokoulua ja korjaamoa Heinosen kaupan takana olevassa tiilirakennuksessa. Seppänen kertoo: "Einarin veljen, Gunnar Heinosen, liiketoimet: Pääliikkeen yhteydessä aloitettiin jo heti uusitun komean liiketalon avauksen yhteydessä vuonna 1925 myydä myös polttoainetta. Maahan oli kaivettu 4000 litran bensiinisäiliö, josta jaettiin Nobel-yhtiön tuotetta. Liikennöintiin liittyvissä toimissa aktiivinen oli Einarin veli Gunnar Heinonen (1900-1964), joka harjoitti polttoaineen myynnin, kuljetusliikkeen pidon ja korjausverstaan ohella myös autokoulutoimintaa."

"Samana vuonna, 1923, kun uusi komea liiketalo ja Kymintehtaalla Kolarin talon myymälä avattiin, ostettiin Heinonen & Laurikainen Oy:lle myös paikkakunnan ensimmäinen yhtiön ulkopuolinen kuorma-auto lisääntyneitä kuljetuksia hoitamaan. Autonkuljettajaksi ryhtyi Gunnar Heinonen ja vähän myöhemmin mm. Oiva Honkanen. Näin tavaran jakelu nopeutui huomattavasti ja myytävien tuotteiden hankinta tehostui, mm. sokeria haettiin suoraan Kotkan sokeritehtaalta tai silakoita Loviisasta. Aikaisemmin kuljetukset - lähinnä Kymintehtaan asemalta kaupoille - oli hoitanut ´Kaima` hevosellaan eli hevosmies Einari Koskinen Virkku-hevosensa rattailla."

Autoon nojailevat Pertti Brandt-Ojala ja Einari Koskinen.

Ratsastetaan edelleen Seppäsen kirjalla, mutta siihen kannattaa tutustua myös alkuperäisestä lähteestä. Kirjassa esitellään tarkasti suurliikkeen vaiheet mutta myös monien muiden kuusaalaisyritysten historia.

"Kuorma-auton, T-malli Fordin, talli ja korjaustilat olivat kaupan takapihalla. Vähitellen 1920-luvun loppupuolella korjaustoiminnasta kehittyi autokorjaamo, jossa alettiin korjata ulkopuolistenkin autoja. Samalla kun linja-autoyhtiö Kuusankosken Auto Oy ilmoitti uuden omistajan nimissä 21.5.1927 Kouvolan Sanomissa ajoreiteistään, sisältyi tekstiin myös lyhyt maininta ´Autojen korjauksia otetaan tehtäväksi. Kohtuullisia taksoja noudatetaan... Puhelin N:0 2´. "

Pekan ja Jukan lapsuudessa kodin alakerrassa toimi perheen kauppa, ja muitakin liikkeitä talon katon alla ja pihapiirissä on ollut. Lisäksi Heinosilla oli 50-luvulla myös Mäenpään kauppa, jonka veljekset muistavat lapsuudestaan. Ensimmäisellä vuosikymmenellään 1920-luvullahan Heinonen & Laurikaisella oli peräti viisi sivumyymälää. Kimmo Seppäsen teoksessa mainitaan, että Mäenpään kauppa oli Heinosen monista sivuliikkeistä pitkäikäisin - se toimi vuosia vielä 60-luvulla. Kaupalla oli useampikin kutsumanimi: Rata-Heinonen ja Pikku-Heinonen. Viisikymmenluvun alussa liike muutettiin kapearaiteisen radan länsipuolelta itäpuolelle. Kaupanpitäjäksi tuli Jukan ja Pekan isä Matti, ja vanha liikerakennus jäi hänen veljensä Riston perheen kodiksi.

Vanhoissa valokuvissa näkyy Heinosen kaupan takana ollut rakennus, jossa oli kahvila Lyhty.
- Sitten siinä oli Kuusankosken ensimmäinen apteekki ja parturi, jota piti Postimies Aallon vaimo vielä joskus 60-luvulla. Talo purettiin 80-luvulla. Muistetaan me kahvila Lyhtykin, joka oli siellä 50-luvulla, Jukka ja Pekka kertovat.

Viereisessä kuvassa on autokorjaamonakin toiminut rakennus. Sen kupeessa olleen puisen varaston tuhosi tulipalo 90-luvulla.

 

Uusi omistaja haluaa palauttaa talon ennalleen.

Jukan ja Pekan aikoina Heinosella oli liiketoimintaa myös tehtaankaupan päädyssä, rautakauppatavaraa lähinnä. Osastoa piti Hannu Heinonen.
- Ja tehtaankauppahan oli loppuaikoinaan meillä, siinä oli silloin elintarvikemyymälä. Mutta Hannun rautakauppa jäi vielä sen jälkeenkin taloon, veljekset muistuttavat.

Ennen Jukan ja Pekan aikoja Heinonen oli pitänyt tehtaankaupan tiloissa myös kenkä- ja vaatemyymälää jonkin aikaa. Vuonna 1927 Heinonen mainosti nimittäin lehdessä: "Ilmoitamme täten avanneemme Kuusankoskella ent. Kuusankosken Kauppa Oy:n huoneustossa Erikoisliikkeen Kangas- ja kenkätuotteille, jossa tulemme pitämään kaupan niin kotimaisia kuin ulkolaisiakin kankaita useampaa eri lajia samoin kuin lasten, naisten ja miesten kenkiä, saappaita, lapikkaita ja kalosseja sekä myymme niitä päivän halvimpiin hintoihin. Osa uusiutuvasta varastostamme on nyt jo saapunut ja lähiaikoina saapuu. Toivoen nauttivamme edelleen arv. ostajiemme suosiota ystävällisesti toivotamme teitä käymään katsomassa liikettämme sekä myöskin edullisimmin ostamaan sieltä kangas- ja kenkätuotteet. Käykää, katsokaa ja tutustukaa niin tulette vakuutetuiksi. Heinonen & Laurikainen", Seppänen kertoo ja lisää, että ilmeisesti tämä sivuliike jäi lyhytaikaiseksi.

Tehtaankaupan kuvasi 70-luvulla Arto Sulanen.

Asiakkaat jakautuivat tehtaankaupan aikoihin niin, että yhtiöläiset - varsinkin ruotsinkieliset ja muutamat saksalaiset - ostivat Kauppayhtiöstä, muut Heinoselta. Kävi Heinosellakin yhtiöläisiä mutta vähemmän. Sitten kun Kauppayhtiö lopetti, asiakkaat siirtyivät Heinoseen.
- Hixen, Brommels, Estlander - kyllähän he kaikki kävi tässä. Örmäläthän myöhemmin ostivat paljon, tuomari Mäkelän perhe kävi. Moni tykkäsi kotiinkuljetuksesta.


Muistelemme muita lähitienoon elintarvikeliikkeitä. Kirkolle päin mennessä Valtakadun oikealla laidalla oli Kososen lihakauppa, samassa rakennuksessa - eri aikoina - kukkakauppa ja valokuvaamo. Talo oli alkuun Walkaman pankkirakennus. Siitä eteenpäin vasemmalla oli Osuuskauppa. Marskinkadun suunnalla Aunelantiellä oli Pulkan kauppa. Siitä Pulkka siirsi vielä liikkeensä Kirjakaupanmäelle taloon, jossa oli myöhemmin Tamlanderin sähköliike.

Nyt Heinosen kauppa on jo vaihtanut omistajaa - siis rakennukset, vaikka vanha kuusaalainen puhuu entisin termein niin kuin Vilhusen kaupasta ja Kymin ympyrästäkin, joita ei toviin ole enää ollut. Talon julkisivu on suojeltu, mutta sisällä saa remonttia tehdä ilmettäkin muuttaen.
- On tämä rakas talo, kun olen koko ikäni tässä asunut. Onneksi uuden asunnon parvekkeelta näkyy tämä rakennus, Pekka nauraa.

Heinosen kaupparakennuksen omistaa nyt voikkaalainen pariskunta. Toni Rautjoki toppuuttelee toistaiseksi haastattelun tekemistä mutta kertoo kuitenkin hiukan suunnitelmistaan. Hänen puolisonsa on rakennusrestauroija, joten osaamista vanhan korjaamiseen riittää. Pari haluaa palauttaa rakennuksen entiseen asuunsa ja remontoi sitä kenties uusiksi liiketiloiksikin. Tämän parempaa kohtaloa talolle voi tuskin kuvitella.

Lähde: Wilsonin pintaa ja vesiondulointia, kuusankoskelaisia yksityiskauppoja ja -yrityksiä. Kirjan on toimittanut Kimmo Seppänen vuosina 1999-2000 kokoontuneen perinnepiirin aineistosta. Kirjaa myy mm. Kuusankoski-Seura hintaan 20 euroa.

Marjo Anttila nosti yhtiön siivouksen ajan tasalle

Marjo Anttilalla on kadehdittava taito: hän osaa kertoa elämäntarinaansa selkeästi edeten ja ryydittää tilanteita tarkoilla yksityiskohdilla - kuten pitkään laboratorioissa työskennellyt Kymiyhtiön siivoussuunnittelija ja siivoustyön johtaja osaakin. Ehkä tarina kulkee siksi niin eheänä, että Anttilat ovat nyt yhdessä elämänsä käännekohdista, luopumassa 35 vuoden jälkeen maatilastaan Pellonpäästä, ja näissä tilanteissa tulee kertailtua koettua enemmän kuin muulloin.

Oravalan Pellonpäässä Anttilat ovat tehneet toisen päivätyön yhtiön töiden lisäksi. Asuintalon lisäksi pihapiirissä on monta talousrakennusta - yhdessä sauna kamareineen, yhdessä kotimuseo ja askarteluverstas. Kaikki näyttää olevan priimakunnossa.
- Me ollaan uusittu katot, lattiat, korjattu rakennukset sisältä ja ulkoa, tapetoitu ja laitettu uunit kuntoon, rakennettu talon yläkertaan huoneet, Marjo Anttila luettelee.


Rakennusten kunnostamisen lisäksi Anttilat ovat viljelleet tilalla kaikenlaista syötävää.
- Vihanneksia ihan latva-artisokasta lähtien, kaikkea mitä suinkin voi kuvitella Suomessa viljelevänsä. Tarhaparsaa, porkkanaa, punajuurta, perunaa, palsternakkaa. Ja herneitä. Yhteen aikaan meillä oli 50 metriä kahta riviä hernepenkkiä. Saatettiin seistä kaksi tuntiakin hernemaan laidalla ja vaan syödä, syödä, syödä. Ne oli niin hyvä ettei voinut lopettaa.

Anttiloilla oli myös kasvihuoneita, pihassa ja pellolla. Huikein kasvihuone oli vanhan navetan yläkerrassa, josta oli katto purettu pois.
- Kukaan ei rakennusvaiheessa ajatellut, että vesi piti kantaa ylös tikapuita pitkin. Mutta siellä kaikki kasvoi paremmin kuin missään muualla. Munakoisot ja latva-artisokat olivat niin mahtavia että.

Kaiken tämän hoitaminen on tarjonnut niin paljon ajanvietettä työpäivän päätteeksi, ettei Anttiloiden ole vapaa-ajallaan tarvinnut muuta miettiä, matkusteluakaan. Luopuminen Pellonpäästä on pikkuisen haikeaa, mutta Marjo näkee toisenkin puolen.
- Minulla on oikeus elää toisenkinlaista elämää. Täytyy osata muuntautua tilanteiden mukaan. Sen mukautumisen olen saanut opetella pitkän elämäni aikana.
 

Kasvilavoihin mahtuu taimi poikineen. Viljelyn hoitaa nyt joku muu.

Tulevaisuuteen voi rauhassa katsella, sillä Marjon suvun naiset elävät pitkään, yhdeksänkymppisiksi, jopa yli satavuotiaiksi. Taipaleensa täällä ajassa Marjo aloitti mahdollisimman komeassa paikassa, Voikkaan Virtakivessä, kallion ylimmällä paikalla. Kahden ensimmäisen vuoden kodistaan Marjo jopa muistaa jotain: hankalasti ylitettävät männynjuurakot. Virtakivestä perhe muutti Suopellolle joen toiselle puolelle Onnelantielle.
- Meidän pihassa oli usein repaleisia paperipusseja ja olkia. Sinne nimittäin päättyi lasten liukumäki, jota laskettiin ennen vanhaan oljilla täytetyillä paperisäkeillä. Isä ei tykännyt sotkusta, Marjo kertoo ja sanoo, että isä oli kätevä käsistään. - Hän teki minulle puusta nuket ja kalusteet.

Marjo ei saanut käydä koulua viereisessä Pilkanmaan koulussa, vaan kolme pientä tyttöä siirrettiin Voikkaan kouluun. Ankarat talvisäät ovat jääneet koulumatkoista mieleen.
- Naapurin tytöltä ja minulta paleltui posket. Kun mentiin kouluhoitajan luo, hän hieroi poskiamme lumella, kuten siihen aikaan tehtiin.

Asko Anttilakin on kätevä, kuvassa hänen lintubaarinsa.

Neljän kansakouluvuoden jälkeen Marjo pyrki ja pääsi oppikouluun, joka toimi silloin Kuusaan puolella Marskinkadun varrella.
- Mutta oppikoulun käymiseni tyssäsi ruotsinopettajaan. Olin puhtaasti työläisperheestä, minulla ei ollut mitään taustaa. Mutta eihän lapsi sellaista tajua. Törskäksi kutsuttu opettaja otti minut hampaisiinsa. Pelkäsin opettajaa enkä oppinut ruotsia siksikään. Sanoin kotona, että en enää mene oppikouluun, jossa olin opettajan koulukiusaamisen kohteena.

Kotiväki sanoi, ettei alle 15-vuotias voi noin vain koulua lopettaa, oppivelvollisuuden alainen kun on. Marjo marssi itse keskustan kansakoulun rehtorin Ahti G. Ahtolan puheille. Tämän mielestä Marjon saattoi ottaa suoraan seitsemännelle luokalle, josta hän puoli vuotta käytyään olisi sitten koulunsa käynyt.
- Siinä koulussa minulla oli hyvä olla, helppo opiskella, ja pärjäsin hyvin. Olin niin innostunut siitä koulusta, sain hyvän todistuksen.

Seuraavaksi Marjo aloitti kahden vuoden opiskelun Kymiyhtiön ammattikoulussa, ja sai tyttöjen valmistavan kodinhoidon ammattikoulun todistuksen - hyvin arvosanoin - ja stipendin. Opettaja Veikko Halme oli huomannut tytön lahjat.
- Hän sanoi, että on valmis järjestämään minulle suositukset, jos joskus tarvitsen. Ja kehotti miettimään nyt tulevaisuutta tarkasti.

Laboratoriossa oli ihanaa

Marjo aloitti työuransa E-liikkeen osuuskaupassa Voikkaalla "kolmosessa".
- Siellä oli töissä vanha luokkakaverini Pirjo, ja meillä kahdella nuorella oli ihan hauskaa. Siihen aikaan kaupassa tavara myytiin toisin kuin nyt: oli irtomaito, irtojauhot, irtosokeri, irtovoi. Yläkerrassa oli talous- ja rautakauppatavaraa. Kaupanhoitaja Kalle Leppäsen tempaus jäi mieleen. Asiakas tuli hienon kristallinekan kanssa ja pyysi "termaa". Kauppias kuuli "tervaa" ja toi ulkoa hienossa nekassa asiakkaalle tervaa, Marjo nauraa. Ystävyys Pirjon kanssa on säilynyt lämpimänä näihin päiviin.

Kotimuseossa on vaikka mitä nostalgista.

Kahden vuoden kuluttua Marjo päätti lunastaa Veikko Halmeen antaman lupauksen.
- Menin hänen juttusilleen ja kerroin miettineeni asiaa: haluan laboratorioon töihin ja myös alan opintoihin. Hän selvitteli asiaa ja ohjasi minut yhtiön työhönottajalle, joka taas selvitteli puolestaan asiaani. Isäni oli klooritehtaalla töissä ja hänet tunnettiin ahkerana työntekijänä. Niinpä minua kehotettiin ilmoittautumaan klooritehtaan tutkimusosaston laboratorioon. Siellä maisteri Eklund sanoi, että juu täällä voit aloittaa, Marjo kertaa joustavia työhönottomenetelmiä.

Tämä nainen on selvästi synnynnäinen laboratorio-osaaja. Hän oli työstään niin innoissaan, että olisi voinut tehdä työpäivänsä perään toisen heti ruoan syötyään.
- Se oli niin ihanaa, ei voi sanoin selittää. Minulla oli tutorina vanhempi työntekijä, joka opetti kädestä pitäen, mikä on pipetti tai dekantterilasi. Tein siellä puunkyllästysaineiden tutkimuksia - pieniä milligrammamääriä liuotettiin, poltettiin, hehkutettiin ja haudottiin. Ja titrattiin, Marjo sanoo ja kuvailee mitä siinä tarkassa toimessa tehdään. Opin hän sai työn yhteydessä. - Olin kuin pesusieni, imin kaiken mitä opetettiin. Hän kehuu neiti Olkinuoraa tarkaksi ja rauhalliseksi opettajaksi, joka siirsi tarkkuutensa oppilaaseenkin.

Marjon into kasvoi, ja hän päätti hakea Kauppa- ja teollisuusministeriön järjestämälle lukuvuoden kestävälle laboranttikurssille Kotkan teknilliseen oppilaitokseen. Ensimmäisenä vuonna kuume kaatoikin pyrkijän, mutta hän pääsi sisään seuraavana vuonna. Koulutus vastasi sisällöltään kemian alinta yliopistotutkintoa.
- Siellä oli kolmannes ylioppilaita, keskikoulun käyneitä loput, minulla oli repaleinen koulutustausta ainoana joukosta. Mutta minulla oli niin hyvä työtaito, että sain hyvän todistuksen. Olin viiden parhaan joukossa, minulla oli aina ensimmäisenä työt tehtyinä.

"Kiitos ei" amerikkalaiselle unelmalle

Työt Kymiyhtiössä jatkuivat, mutta olot muuttuivat oudosti. Marjolle luvattiin toimistotyöntekijöiden virka-aika, mutta palkka laski. Hänen ihmettelyynsä vastattiin, että kun hän oli saanut stipendin, se vähennettiin palkasta.

Sitten Marjon USA:ssa asuva täti houkutteli tyttöä luokseen ja tämä lähti. Se vasta olikin reissu. Marjon täti oli töissä monimiljonäärillä, lääkäriperheessä, joka omisti lastensairaalan. Arkkiatri Arvo Ylppö oli viettänyt perheen luona 60-vuotispäiviään, ja isäntä oli antanut hänelle hienon lahjan: Ylppö saisi nimetä sopivan suomalaisnuoren, jonka elämää miljonääri voisi tukea. Kun Marjokin päätyi auttelemaan lääkäriperheen juhlissa kaupungissa ja maaseutuasunnolla, isäntäväki havaitsi hänet juuri sopivaksi tuettavaksi.
- Minä vastasin, että minä lähden kotiin. Ensin ajattelin, ettei se voi olla tottakaan, ei sellaista tapahdu tavalliselle tytölle. Ehkä kohtalo puuttui peliin, olin koti-ikävässä ja minun kohtaloni oli elää täällä.

Amerikan-matkan hattulaukku, arkkukin on tallella.

Puolen vuoden kuluttua Marjo siis palasi Kuusankoskelle ja takaisin yhtiölle. Ehkä ulkomailla olo oli avannut silmiä huomaamaan, että parempaakin voisi olla tarjolla, ja Marjo alkoi katsella työpaikkailmoituksia. Kemira ilmoitti ottavansa Mäntyluotoon perustettavaan vuorikemian tehtaaseensa laborantteja ja laboratorioapulaisia.
- Työntekijöitä palkkaava tohtori Rautala halusi minut tehtävään, jossa tutkitaan aineenrakennetta röntgenlaitteella. Sehän sopi minulle, palkka oli melkein tuplasti Kymin maksamaan verrattuna, 32,5 neliön asunto uudessa talossa minimaalisella vuokralla ihan tehtaan lähellä. Rautateiden linja-autoilla pääsi helposti parinkymmenen kilometrin päähän Poriin.

Pestautuminen oli helppoa, lähtö Kymiltä ei. Marjo, silloinen neiti Elojärvi, lupasi aloittaa Kemiralla vuoden alussa ja sanoi itsensä irti heti Kymille tultuaan. Elettiin marraskuuta.
- Kysyin palkkakonttorista irtisanomisaikaa ja sen palkkaa, heille ei ollut tullut koko irtisanomisilmoitustani. Menin uudelleen esimieheni luo ja sanoin, ettei palkkakonttori ollut saanut ilmoitustani. "No en minä olettanut, että te tosissaan lähdette", hän vastasi. Kerroin olevani ihan tosissani ja kehotin häntä laittamaan lopputilini tulemaan. Soitin muutaman päivän päästä palkkakonttoriin - vieläkään ei ilmoitusta. Menin kolmannen kerran esimieheni luo ihmettelemään, että kumma talo kun tästä ei pääse eroon. Sanoin seisovani huoneessa niin kauan että hän soittaa. No sitten hän soitti palkkakonttoriin ja hoiti asian.

Pyykkipussilla sisään

Alkuajat Kemiran rakenteilla olevalla vuorikemian tehtaalla Marjo Elojärvi koulutti ihmisiä. Siellä oli englantilaisia ajamassa tehdasta ylös.
- Ilmenittimalmista jalostettiin englantilaisella patentilla titaanidioksidia, Marjo sanoo ja kuvailee tarkasti laboratoriotöitään, jotka kemistille ovat peruskauraa mutta yhteiskuntatieteilijälle liian vaikeita selostettaviksi oikein.

Tehdas saatiin käyntiin kesäkuussa, ja sinne tuli nuori mies ns. näytteenottopojaksi. Marjolla oli jo muitakin nuoria tuttuja, hyvä asunto veti väkeä, tansseissa pyörittiin. Tehdas omisti  kesänviettopaikan, jossa nuoret kokoontuivat, pojilla oli kitarat, niiden säestyksellä laulettiin, samanikäiset ja -henkiset pitivät hauskaa. Mutta sitten joukkoon ilmestyi uusi nuorimies.

Takana jo 54 vuotta samalla huumorintajulla

Joillakin ihmisillä on tapana tulla vitsillä sisään. Asko Anttila on esittänyt jotain mieleenpainuvampaa.
- No tämä Anttila ilmestyi kuvioihin. Minulla oli siinä muutakin meneillä, en ottanut häntä niin tosissaan. Eräällä ns. pitkällä vapaalla hän ilmoitti menevänsä kotiin Tyrväälle, äiti pesee pyykit, että ei nähdä nyt vähään aikaan. Selvä. Saman päivän iltana soi ovikello, Anttila seisoo siellä ja minun "mitäs on tapahtunut" -ihmettelyihini hän vastaa: "Ei mitään. Tässä on märkiä pyykkejä, voisitko ripustaa nää kuivumaan." No yhdessä sitten ripustettiin avovintille sen kalsareita ja paitoja. Hän kysyi voisiko jäädä yöksi. Sanoin että ehkä voisi, kun on tämmösen tempun kerran tehnyt. Että minun täytyy vähän miettiä, tämä tuli hiukan yllättäen. No sit me alettii sillee oleen, niinku sanotaan, Marjo naurattaa kuulijaansa.

Samaan huvittuneeseen tyyliinsä Marjo Anttila jatkaa tarinaa ja käyttää puolisostaan Askosta nimitystä se. Niin  kuusaalaista!
- Päätettiin, että kun sen syntymäpäivä on 18.4., niin me mennään kihloihin 19.4. Joululomalla kerroin kotona suunnitelmastamme, ja äiti kauhistui kun ei ollut nähnyt koko miestä. Lepuutin äitiä, että minähän hänet otan. Äiti tuli Mäntyluotoon tutustumaan vävykandidaattiin ja totesimme, että on se ihan kiltti, ei se ole paha ollenkaan.

Sitten nuoripari meni kihloihin ja heinäkuun ensimmäinen päivä heidät vihittiin Pihlavan kirkossa Porin ja Mäntyluodon välillä. Morsian hiukan myöhästyi.
- Kampaaja tunaroi, ja vaikka minut kiidätettiin kirkkoon Fiat 600:lla, tulin myöhässä. Urkuri soitti ihan pieleen. Mies lumoutui niin papin puheesta, että kun tämä sanoi "sormus", se vaan katsoi pappiin. Minä tönin sitä: "Sormus!"  Mies katsoi minuun, toistin: "Pappi sanoi että sormus." "Ai jaa", se hoksasi, ja meidät saatiin vihityksi.

Asko lähti opiskelemaan teknilliseen kouluun Tampereelle. Marjon mielestä hänen olisi kannattanut opiskella paljon pitemmälle, niin älykäs kaveri se on.
- Nytkin lukee tähtitieteellistä kirjallisuutta, fysiikka on sille toinen luonto, Marjo kehuu puolisoaan.

Sarjassamme "elämässä tapahtuu kaikenlaista" Marjo Anttila jatkaa hauskuuttamistaan. Mies siis opiskeli Tampereella, rouva työskenteli Mäntyluodossa, viikonloput vietettiin siellä 32,5 neliön yksiössä.
- Kuinka ollakaan - ei meille mitään semmosta pitänyt tapahtua - tulinkin raskaaksi, hän päivittelee silmät pyöreinä.

Käsi paketissa ei hidasta Marjo Anttilaa. Ainahan voi delegoida

Tyttö syntyi vuonna -63, Marjo palasi kahden kuukauden äitiysloman jälkeen töihin ja kävi ruokatunnilla imettämässä. Vauva oli naapurilla hoidossa, tällä oli omakin vauva. Hoitosuhde katkesi, kun Marjo näki sattumalta, että hoitotäti syöttää Marjon vauvan ruokia omalle lapselleen. Marjo pyysi oman äitinsä hoitajaksi Mäntyluotoon kunnes saisi asiat järjestykseen.
- Kysyin Kemiran Kotkan tutkimuslaitokselta työpaikkaa, jotta pääsisin lähemmäs vanhempiani. Se järjestyi ihan helposti. Mutta asunnon saaminen Kotkasta olikin vaikeaa. Asuimme sitten vanhemman pariskunnan talon yläkerrassa. Näiden tytär oli naimisissa klarinetisti Kalle Kaartisen kanssa, joka oli säveltänyt Veikkaukselle tunnarin Yksi risti kaksi, pennit miljoonaksi..., Marjo Anttila kertoo ja saa tutun tunnarin soimaan päässäni loppupäiväksi.

Tyttärelle järjestyi väännön jälkeen hoitopaikka. Kotkassa ei nimittäin pidetty rouva Anttilaa perheen huoltajana, vaikka tämä oli ainoa, joka ansaitsi tuloja.
- Kotkassa oli siihen aikaan inhottava sosiaalitantta, joka haukkui minut ensin, en tiedä miksi. En antanut periksi, ja tyttö pääsi Metsolan lastentarhaan. Mutta kun hän sai tuhkarokon ja sairasteli muutenkin, hän oli äidin hoidossa Kuusankoskella. Äiti ei antanut Piaa enää tarhaan vaan halusi hoitaa häntä itse. Minä menin keskiviikkoiltaisin Vilkkaan autolla Kuusaalle, seuraavana aamuna takaisin Kotkaan, ja viikonloput oltiin vanhempieni luona koko perhe.

Takaisin länteen

Valmistuttuaan Asko Anttila pääsi Kemiran Uudenkaupungin rakenteilla olevalle lannoitetehtaalle. Hän oli ollut kesäisin tutkimusosastolla koelannoitetehtaalla töissä. Marjokin kyseli itselleen töitä Uudestakaupungista.
- Sanoivat, ettei laboratorio ole vielä valmis, mutta kun se valmistuu, saan paikan. Olin sitten alkuun siellä palkanlaskijana. Se olikin jännää hommaa tilipussien aikaan. Ensin laskettiin kaikki tilit ja niiden summat. Sitten laskettiin montako sadan markan seteliä tarvitaan, montako viidenkymmenen, viiden pennin rahaa jne. Sitten ne pussitettiin. Pussituspäivä oli jännittävä, että meneekö rahat tasan.

Uudenkaupungin tehtaan laboratorio valmistui, ja sinne tuli töihin hollantilaisia ja ranskalaisia, jotka puhuivat englantia. Marjo Anttilasta tuli heidän tulkkinsa laboratoriotöissä. Tehtaalta alkoi tulla näytettä analysoitavaksi turhan tiheään tahtiin, mutta Marjo on aina uskaltanut avata suunsa.
- Sanoin, että analyysi kestää kaksi tuntia, ja te tuotte uusia tunnin välein - ei ole järkeä, koska silloin  me tehdään aina vanhoja näytteitä. Että tuokaa kahden tunnin välein, niin saatte analyysin, koska typen määrän mittaaminen vei sen kaksi tuntia. Seuraavana päivänä Asko kysyi, että mitä minä olen oikein tehnyt, kun se hollantilainen riehui aamukokouksessa. Päästiin me sitten hyvään yhteisymmärrykseen ulkomaalaisen kanssa.

Marjo Anttila oli laboratoriossa kymppinä.
- Tein pientä tutkimustyötä ja vastasin tyttöjen tuomista analyyseistä ja niiden kirjaamisesta. Työtoverina oli myös kääntäjänä toimiva mies, jonka käännökset eivät ihan aina osuneet nappiin. Marjokin oli tehnyt käännöstöitä vuorikemian tehtaalla.

Perhe kasvoi viiden Uudenkaupungin-vuoden jälkeen vuonna -67, Anttilat saivat nyt pojan. Asko Anttila sai työkomennuksen Siilinjärvelle; siellä käynnistettiin samanlaista tehdasta, jota hän oli ollut käynnistämässä Uuteenkaupunkiin. Hän ehti kotiin koko aikana kerran tai kaksi.
- Minä olin kotona lasten kanssa, ja meillä oli ihan hauskaa. Asuimme Kukkomäellä kolmen huoneen ja keittiön mukavassa omistusasunnossa. Tyttö oli niin tomera isosisko. Kerran sanoin hänelle, että menen alakertaan panemaan pyykit koneeseen, ja sie et tee sillä aikaa yhtään mitään, et yhtään mitään. Kun tulen takaisin, poika makaa lattialla ja tyttö vaihtaa sille vaippoja. Oli nostanut veljen sängystä - en ole halunnut miettiä miten - ja sanoo: "Oli niin poika märkänä, että vaihdoin vaipat."

Mies palasi Uuteenkaupunkiin vuorotyöhön mutta alkoi kärsiä hirveistä migreenikohtauksista. Sitten Kemiran Kotkan tutkimusosaston koetehtaalle haettiin päivämestaria. Asko sai paikan - hän oli ollut siellä kesätöissä opiskeluaikana. Marjollekin järjestyi Kotkasta töitä samasta paikasta. Nyt oli taas iso ongelma asunnon kanssa. Aluksi Anttilat asuivat kolme kuukautta Kuusankoskella Marjon vanhempien luona Markantontilla, jonne Marjon vanhemmat rakensivat talon vuonna -59. He ajoivat sieltä päivittäin töihin Kotkaan, kovissa talvipakkasissa. Sitten järjestyi vuokralle talo Kotkasta, Tampsan monttujen läheltä Karhulasta.

Ei aikaakaan, kun perheen työpaikalla tuli jälleen uusi käänne: tutkimusosasto päätettiin siirtää Espooseen. Anttilat eivät sinne halunneet, ja Asko haki kolmea työpaikkaa. Niistä Kymiyhtiön paikka Kuusankoskella voitti, koska siihen kuului asunto. Perhe muutti Puistomaalle ensin yhteen, sitten tien toiselle puolelle toiseen asuntoon.
- Minulla ei ollut töitä, sain työttömyyskorvausta. Meillä oli lasten kanssa oikein hauskaa laitapuolen kulkijoiden kanssa Lappalalla. Mehän ystävystyttiin, paistettiin heidän kanssaan makkaraa, lapset polski vedessä ja otettiin aurinkoa päivät. Sitä siis rahan edestä kaiken kesää, mutta syksyllä päätin että minun pitää tietää mitä isona aion tehdä. Kävin yhtiöllä tuomari Brotheruksen puheilla. Hän sanoi: "Kuulkaa rouva, meillä on teille aina paikka." Näin nätisti sanoi, minulla ei ole koskaan ollut työnsaannin kanssa vaikeuksia, Marjo kertoo.

Kymillä uuden luojana

Marjo Anttilan piti mennä ilmoittautumaan Voikkaan Peroxidille, jossa hän sai sairauslomasijaisuuden. Ilman työhön opastusta alku vähän hämmensi, mutta Marjo sai pian juonesta kiinni. Hän arveli pestinsä päättyneen, kun sairaslomalainen palasi töihin, mutta hänetpä ohjattiinkin seuraavaksi viinatehtaalle.
- Minä menin Kinnaksen pirtutehtaalle. En ollut ikinä niitäkään töitä tehnyt, mutta siitä se lähti toimimaan. Sen pestin päätteeksi kuvittelin meneväni kotiin, mutta Göran Kotka oli unohtanut ilmoittaa, että minun piti mennä taas Voikkaalle Peroxidille. Siellä ollessani Göran Kotka soitti, että minun piti seuraavana aamuna ilmoittautua ammattikoululle Harri Varhomaalle. Kun ilmoittauduin, Varhomaa ilahtui että hyvä kun tulit, nyt sinun pitää selvittää kaikki Kymiyhtiön käyttämät teollisuuskemikaalit.

Ällikällä lyödylle uudelle selvitysnaiselle etsittiin koululta vähän huojuvaa pöytää, keikkuvaa tuolia ja hyllyä, mutta aineistosta ei tiennyt kukaan. Kehotettiin kysymään päävarastosta. Työsuojelupäällikkö Teuvo Karhu oli ideoinut, että nyt tehtaalla selvitetään teollisuuskemikaalit. Oiva Käki antoi valtavan pitkät listat, joissa oli kymmeniätuhansia nimikkeitä.
- Minä kävin läpi listoja ja poimin kaikki, jotka vähän vihjaisivatkin teollisuuskemikaalille. Sitä tehdessäni huomasin hämmästyksekseni, että siellä oli viittä kuutta sorttia samaa ainetta. Siivousaineita oli lähes 300, kun joka pomo tilasi omat aineensa.

Anttilan työn tuloksena lista siistiytyi ja rahaa alkoi säästyä.
- Olen kyllä moneen kertaan sen pienen palkkani ansainnut, mutta ei kukaan siitä hattua nostanut. Sitten vaadin, että kemikaalien hankinnat pitää saada seurantaan ja ehdotin, että työ vietäisiin tietokoneella tehtäväksi. Karhun Teuvo ehdotti, että hankkisin siivousalan koulutusta kursseilla. Kävin kaikilla mahdollisilla firmojen järjestämillä kursseilla, luin ja pänttäsin.

Yhtiö saa kiittää Marjo Anttilaa  hankintojen järkeistämisestäkin. Ei se kyllä kiittänyt, kiitokset menivät muille.
- Puhuin monta vuotta, että hassua tämä homma, kun meille tulee pesuaineita monesta paikasta varastoon, ja tytöt hakee ne sieltä. Että eikö ne voisi tulla tyttöjen tilaamina suoraan meidän postipaikoille. Sain lopulta jonkun vakuutetuksi ja ehdotin, että eräältä kotkalaisfirmalta alettaisiin tilata tuotteet keskitetysti. Vihdoin kaikki muutkin alkoivat tilata samalla tavoin, isoina erinä ja edullisemmin.

Aikaa ja tarmoa on riittänyt keilailuunkin.

Seuraavaksi Anttila huomautti, että siivoojat pitäisi kurssittaa uusien aineiden käyttöön. Hän sai opastaa työsuojelukursseilla työsuojeluosaston alaisuudessa tehtaan työntekijöitä kemikaalien vaaroista.
- Ammattikoululla pidin kursseja jatkuvasti. Siivoojia oli silloin yli 200, ja päivän koulutuksessa oli yleensä 25 osallistujaa. Heillä oli siihen aikaan työvälineenä pitkävartinen kulunut lattiaharja ja sen päälle säkki. Fiinimmissä paikoissa kontattiin lattioilla. Aamulla tultiin vähäksi aikaa töihin pääkonttorille, illalla myös. Jokaisella oli vesipullot juotavaksi - taskulämmintä vettä kaiken päivää, ja lopuksi sillä kasteltiin kukat, Marjo taivastelee.

Työterveyden kanssa Anttila teki paljon yhteistyötä.
- Kerroin aineiden vaikutuksista ja vaaroista - jouduin selvittämään niiden tiedot kirjastossa omaa työtäni varten. Tein joka teollisuuskemikaalista ns. huoneentaulun: mitä tällä työpaikalla käytetään, vaikutukset, miten suojaudutaan. Taulut painettiin Kouvolan kirjapainossa ja vietiin joka työpaikalle. Kymi oli ensimmäisiä, jotka 70-80 -lukujen vaihteessa tekivät tätä.

Marjo Anttilan maine levisi, ja pian hän oli valtakunnallisen Siivoussektori-lehden toimituskunnan jäsen. Hän oli tekemässä ensimmäistä siivoustyön käsikirjaa, hän osallistui Kauppa- ja teollisuusministeriön tilaisuuteen, jossa käsiteltiin tulevaisuuden siivoustyötä.
- Olin siellä teollisuuden edustajan kertomassa miten teollisuudessa kaivataan koulutusta. Kukaan ei uskonut, kun kerroin miten tiukasti meillä kaikki oli säädeltyä, mm. mihin siivooja voi mennä. Minullehan Voikkaan pääluottamusmies Kähärän Kimmo oli sanonut, että tehdas pysähtyy, jos pidetään kertomistani säännöistä kiinni.

Puuceessä on perhosbaari.

Pääluottamusmiehet halusivat pitää siivoojien puolta.
- Siivoojat itse olivat tyytyväisiä uusiin koneisiin ja välineisiin. Mutta kun piti hanttiin pistää vaikkei asiasta mitään ymmärtänyt, Marjo hymähtää. Kysymykseen, miten hän jaksoi ne tilanteet hän sanoo olevansa ääripositiivinen ihminen ja aika sitkeää tekoa. - Kyllä pääluottamusmiehet loppujen lopuksi tiesivät miten asiat ovat. Ollaan heidän kanssa edelleen kamuja. Monta kertaa juotiin Timosenkin kanssa aamukierrokseni jälkeen jossain kopissa kahvia. Hän tiesi, että mie en ole v-mäinen akka, kuten eräs toinen pääluottamusmies minua luonnehti.

Kokemus poiki uusia tehtäviä: Marjo Anttila joutui mukaan materiaali- ja konehankintoihin.
- Kaikki tehtaalla olevat päältä ajettavat ja pienemmät lattianpesukoneet menivät minun sormien läpi. Jouduin suunnittelemaan siivouskeskukset. Tein joka kohteeseen Kymintehtaalle, Kuusaanniemeen ja Voikkaan Peroxidille ja ulkopuolisille alueille esim. vesivoimaloihin ihan hyvän suunnitelman, joka kohteli työntekijöitä oikeudenmukaisesti eikä kaltoin.

Hyvinhoidettu Pellonpää tuotti valtavasti ruokaa.

Eräänä päivänä tehdaspalvelun päällikkö Matti Jankeri soitti ja komensi seuraavaksi aamuksi huoneeseensa. Siellä odotti konsultti Erkki Nurminen, jonka kanssa Marjo Anttilan piti rakentaa Kymiyhtiölle siivoussuunnitelma.
- Erkki Nurmisen kanssa oli todella kiva työskennellä. Siinä sai taas uusiutua, kun kuunteli hänen ehdotuksiaan. Minulla oli kohteista piirustukset ja koneista tiedot. Maunon Pekan kanssa käytiin paljon läpi siivouslaitteita ja niiden toimintaa. Tehdas minun piti tuntea läpikotaisin. Minulla oli valtavat pöydät täynnä isoja piirustuksia, opettelin lukemaan niitä suhdeviivaimen kanssa. Siinä tarvittiin avaruudellista hahmotuskykyä, että pystyi hahmottamaan piirustuksesta paikalle ja toisinpäin, kymmeniätuhansia neliöitä ja kuutioita, Marjo Anttila kertoo.

Suunnitelmaa työstettiin kuukausia, käytiin neuvotteluja luottamusmiestenkin kanssa.
- Niin hassua, mutta luultiin että olin työnantajan edustajana. Siksi pääluottamusmiehet suhtautuivat minuun aika nihkeästi, vaikka tein vain minulle määrättyä työtä. Mutta sitten tuli Rämän Maija, napakka tyttö, joka ymmärsi että tämähän oli siivoojille eduksi. He saivat hyvät välineet ja pesuaineet, siivouskomerot uudistettiin pimeistä luutakopeista asiallisiksi, koneellistettiin kaikki työ.

80-90-lukujen vaihteessa Marjo Anttila hankki vielä yhtiöläisille työvaatteet. Ei pelkästään siivoojille vaan kaikille työntekijöille ja suurelle osalle toimihenkilöitä. Jokainen sai omaksi kolmet vaatteet, joten kun yhdet olivat pesetettävänä, oli ainakin yksi puhdas puku kaapissa. Kaapit tietysti piti järjestää tähän tarkoitukseen myös.

Moni siivooja on jälkeenpäin kiitellyt, että heille tuli silloin hyvät oltavat.
- Nythän siellä on kai kymmenen siivoojaa koko alueella, silloin oli toistasataa. Alueet oli kohtuullistettu, tyttöjä koulutettiin jatkuvasti. Tätä sitten tein koko lopun työelämäni.

Siivoojille ammattilaisen imago

Siivoussuunnittelijan titteli vaihtui siivoustyön johtajaksi.  Marjo Anttilalla oli alaisenaan perustyöryhmä, toistakymmentä tyttöä, jotka tekivät perustyöt.
- Minä vahdin budjettia, kirjasin tyttöjen tunnit, tilasin aineet, kävin työmailla. Minulla saattoi olla kolmisenkymmentä "suviuunoa", ei niin vakavasti otettavia kesätyöntekijöitä. Jollain suhteillahan ne oli sinne päässeet, vähän semmosia paimennettavia.

Siivoustyö oli rakennusosaston alaisuudessa, ja Anttila asioi paljon sen päällikön kanssa. Tämä palkkasi porukkaan vielä siivouspäällikön Marjo Anttilan esimieheksi.

Marjo Anttila käyttää ryhmästään nimitystä tytöt. Tänä tytöttelykammoisena aikana se kuulostaa lämpimän äidilliseltä.
- Tytöt alkoivat kiinnostua siivouksesta paremmin välineiden ja olojen kehittyessä. He rupesivat itse kehittämään sitä. Heiltä tuli ideaa: hei me on keksitty tämmöistä, mitäs mieltä olet? Minä sanoin että hienoa, niin pitääkin tehdä. Siihen asti he olivat vaan siivoojia, jotka vähän jollain harjalla siellä suti, ja miehet vähän kiusasivat. Mutta heistä tuli ammatti-ihmisiä, sitä tolkotin heille koko ajan. Moni tyttö lähti kouluttautumaan alalle.

Sitten Marjo Anttilan polvet alkoivat olla niin huonoina, että oli pakko lähteä tutkimuksiin ja hoitoihin. Yhtiön lääkäri lähetti hänet Heinolaan, jonka lääkäri sanoi, että "kuulkaa rouva, teidän työt on kyllä tehty". Portaiden juokseminen edestakaisin mitoituksia tekemässä oli jättänyt jälkensä. Vuonna 2002 Marjo jäi eläkkeelle. Hän oli tullut taloon vuonna -55, ollut 10 vuotta pois, joten Kymiä hän palveli 37 vuotta.

Tältä naiselta on vaadittu eri tehtävissä luovuutta. Monta kertaa hän on ollut perustamassa, aloittamassa, käynnistämässä, ajamassa ylös jotain uutta. Mielikuvitusta ja näkemystä tarvitaan, kun ei ole ketään, jolta voisi kysyä, miten tämä ennen on hoidettu. Työvuosinaan Marjo Anttilalla ei yhtiöllä ollut oikeasti vertaistukea - ei siellä kukaan muu samanlaista työtä tehnyt.

Nyt Anttilat tyhjentävät Pellonpäätä, tilaa jolla on vietetty kaikki vapaa-aika. Marjo hämmästyttää kysyessäni, mitä hän aikoo nyt kaikella säästyvällä ajallaan tehdä.
- Oikeastaan minulla on aina ollut aikaa kaikkeen mitä haluan tehdä. Olen kova tekemään kortteja, minulle on kunnia-asia, että antamani kortit on itse käsin tekemiäni. Teen käsitöitä, luen aika paljon. Mies tekee kaikki löytämänsä sudokut, minä teen sanaristikoita. Kiva tehdä mitä haluaa, nukkuu kun nukuttaa, syö kun syö. Meillä on miehen kanssa aika hyvä huumori. Kun automatkalla nähdään joku erikoinen auton lasti, me aletaan rakentaa kertomusta, miksi sillä on tuommonen lasti, mistä se on tulossa, mitä on tapahtunut, Marjo kuvailee 54 vuoden avioliittovuoden aikana kehittynyttä hyvää kaveruutta ja hauskanpitoa. Pääsin todistamaan sitä takapenkiltä matkalla Pellonpäähän. Pyykkipussin kiikuttaminen on ollut Askolta hyvä veto.