Naukion tarinoita. Pertti Karhinen - Kuusas ja Kainuu samassa miehessä

Pertti Karhinen tutki arkkitehtuurin opiskelijana lapsuusympäristönsä Naukion rakennuksia, historiaa ja maisemaa. Puoliksi väsyttämällä, puoliksi väkisin sain hänet kertomaan jotain myös itsestään ja vaiheistaan. Lopulta syntyi kertomus, josta huomaa, miten vähän toisistamme tiedämme. Luulemme jopa tuntevamme ihmisen, kun kerran hänet joka ikisessä Kuusaan kulttuuritapahtumassa ohimennen näemme. "Ne kuusaalaiset veljekset" ovatkin tupsahtaneet Naukioon kaukaa vienankarjalaisesta kylästä, ja heillä on edelleen vahvat siteet Kainuuseen. Annetaan ensin Pertin kertoa muistonsa Naukiosta. Sen jälkeen poimin lisää Pertin tuokioita hänen sähköpostiviesteistään. Tekstien ja Pertti Karhisen kokoelmista saatujen valokuvien kautta saamme paremman käsityksen tästäkin tutusta hahmosta. Ylläolevassa kuvassa Pertti Kalettoman suolla Suomussalmella 23.7.2014 veljensä Reijon ottamassa kuvassa.


Pertti Karhinen kirjoittaa: 
"Perheemme muutti Naukioon Kuusankoskelle syksyllä 1958. Tulimme Kainuusta Suomussalmelta aivan itärajan pinnasta. Rajavartioaseman yläkerran pieni perheasunto vaihtui kolmen huoneen päätyhuoneistoksi Kymiyhtiön kuuden asunnon talossa Sairaalatien varrella – saapasrasvan ja aseöljyn tuoksut vaihtuivat puuteollisuuspaikkakunnan sellun ja uittopuun aromeihin. Perillä oltiin myöhään yöllä, joten heti käytiin nukkumaan, kaksi nuorempaa veljeäni ja minä lattialle isän kaataman karhun taljalle, eikä kovin paljon enempää muuttokuormassa tainnut ollakaan. Mahduimme siihen hyvin, sillä meistä vasta minä olin ehtinut aloittaa koulun samana syksynä. Pienen Hyryn kylän pirttikoulu sijaitsi viiden kilometrin maantietaipaleen päässä kotoa. Tie kulki keskellä korpea ja se piti kävellä. Joskus sentään sain kyydin Kelloniemen Hemmin Valmetin lavalla, rajajääkäri Korven Jawan takaistuimella tai isän pyöräntarakalla, ottipa postinkantajakin minut pyörälleen, jos sattui samaan aikaan matkalle. Muuttopäätös syntyikin paljon perukan hankalien kouluolojen vuoksi, olihan meitä koulua aloittamassa kolme veljestä vuoden välein.

Rajajääkäri Allan Korpi veljesten seurassa

Muuton myötä asumismukavuudet lisääntyivät, kun käyttöön tuli sähkövalo, vesijohto ja sisä-wc. Ei niitä pitkään ihmetelty vaan otettiin luontevasti käyttöön. Ympäristö tarjosi tietysti paljon ihmeteltävää. Vartio oli sijainnut yksinäisellä luonnonkauniilla niemellä Viianginjärven rannalla kapean pistotien päässä. Järveä oli Elias Lönnrot soutanut runonkeruumatkallaan Latvajärven kylään, joka sijaitsi aivan lähellä rajan takana. Naukiossa vilkasliikenteinen Sairaalatie kulki ohitsemme, eikä Kiitotien, nykyisen Kuusaantien risteys ollut kaukana, koska asuimme sen puoleisessa päädyssä kahdesta talosta alemmassa. Tehtaiden välinen kapearaiteinen rata kulki Kiitotien vieressä noin sadan metrin päässä pihastamme. Risteyksessä oli myös Naukion pieni asemarakennus. Kun tavaraliikenne radalla jatkui vielä vuoden verran, ehti Pikku-päkä puutavaravaunuineen, tuoksuineen ja vihellyksineen tulla tutuksi. Aseman kohdalla oli myös sivuraide, niinpä juna joskus viivähti paikalla vaunuja vaihtaessaan. Tätä ja muuta liikennettä oli mukava seurata aseman katetulta terassilta, sillä rakennus sijaitsi törmällä teitä ylempänä, hyvällä tarkkailupaikalla. Terassin sementtilattia, leveät penkit ja kaiteet sekä pyöreät kattoa kannattavat pilarit tekivät siitä monipuolisen oleskelupaikan lähitalojen lapsille – toistuva kysymys oli ”lähetääks' assalle?”.

Paikkakunnan taksit tulivat tutuiksi jo olohuoneen ikkunasta, olihan niillä paljon ajoa Sairaalanmäelle. Autoissa oli hienojakin, kuten Kieman siipiperäinen amerikanrauta ja Vuoren Jopen hieman vanhempi pyöreämuotoinen tummansininen, mutta oli joukossa myös itänaapurin korkeakeulaisia Volgia ja taisi olla vielä joku Pobedakin. Automerkit opittiin äkkiä tuntemaan, sillä autot kiinnostivat kovasti. Assalla harrastettiin autopeliä, jossa seurattiin ohikulkevaa liikennettä. Kukin sai vuorollaan auton, josta toivottiin tietysti mahdollisimman hyvää. Ohi ajoi myös yhtiön tummanvihreitä kuormureita.

Aivan lähellä asuntoamme sijaitsi vanha hautausmaa. Se oli luonnollinen osa ympäristöä eikä sitä mitenkään kummeksuttu. Vaikuttava näky avautui jouluna keittiön ikkunaan, kun hautausmaan jyrkkään rinteeseen syttyivät aattoillan kynttilät.

Merkittävä muutos aiempaan oli naapuruston lukuisat lapset, monet ikäisiämme. Kavereita löytyi pian, joidenkin kanssa osuttiin koulussa samalle luokallakin. Kainuussa leikkitovereita oli ollut vähän, onneksi vartiolla asuvat nuoret rajamiehet kelpuuttivat keskenkasvuiset seuraansa - ja lukivat myös mielellään meille tulevan Sarjakuvalehden. Naapurin lasten kanssa leikittiin mm. kymmentä tikkua laudalla. Hypättiin myös ”lajia”, joka koostui sarjasta erilaisia loikkia ja hyppyjä. Erityisesti poikien leikki oli osuvasti nimetty paskatikku, jossa linkkuveistä heitettiin ja pudotettiin eri tavoin maahan niin, että sen piti jäädä terän varassa pystyyn. Heikoimmaksi jääneen piti nykäistä hampaillaan maasta siihen linkkarin perällä naputeltu tikku. Hauska leikki se oli, ennen kaikkea taitoa vaativan linkkarinheiton vuoksi.

Kuvassa alla Rosenwallin Arin syntymäpäivät, mukana Sirpa-sisiko, Sormusen Emppu ja Leksa, Karhisen Reijo, Saarikosken Miksa, Karhisen Pertti ja Pentti, Kekin Markku ja Martti. Kuva: Otto Rosenwall

Kainuussa pienellä kylällä alkanutta koulunkäyntiäni jatkoin aluksi isossa Keskustan koulussa. Muutos ei olisi voinut olla suurempi, mutta en muista siitä aiheutuneen mitään ongelmia. Veljeni aloittivat suoraan uudessa Tähteen koulussa, jonne minäkin siirryin toiselle luokalle. Koulun opettajat olivat nuoria, vaikka eivät siltä tietysti lapsen silmin tuntuneet. Kaivolammen pariskunta veti musiikkikerhoa, ja musiikkimiehiä olivat muutkin, Paanasen Hannu, veljeni opettaja Taavitsaisen Risto ja Ahon Erkki. Kovia urheilumiehiä he myös olivat, mm. jalkapalloseura Kuusankosken Kumun perustamisen puuhamiehiä. Ristoon törmäämme aina välillä vieläkin. On hupaisaa seurata ”koulutoverusten” hyväntuulista keskustelua. Enemmän kuin yhteisiä koulumuistoja käsitellään nykyään jo muuta maailman menoa.

Koulumatkalle kotipihasta Kekin Markun kanssa. Kuva: PK

Musiikkikerholaiset vietiin kerran Kuusankosken orkesterin konserttiin Seurantalolle. Orkesteria johti Veikko Talvi, joka minulla oli ilo tavata vuosia myöhemmin opiskeluni loppuvaiheessa, kun Talvi ystävällisesti tarkasti tekemästäni harjoitustyöstä Kymiyhtiötä käsittelevän osan. Hän myös järjesti minulle pienen apurahan, ja suhtautui kaikin tavoin erittäin myönteisesti ja kannustavasti puuhaani. Hieno mies!

Naukiossa asui useita isän työkavereita, joiden perheiden luona käytiin kylässä. Lapsista saimme myös hyviä kavereita. Savikon Ilmari oli pari vuotta vanhempi ja syvällä poikien seikkailukirjojen maailmassa. Meillä oli salaseura Savikon liiterin vintillä Naukion vanhalla puolella. Ilmari sai siellä kerran roskan silmäänsä ja joutui käyttämään jonkun aikaa mustaa silmälappua, mutta ei tainnut olla asiasta lainkaan pahoillaan. Tapana oli, että Savikon tontin nurkalle Pengertietä tultuani merkkivihellyksellä varmistin, että kaveri on kotona.

Toinen erittäin hyvä ystäväni oli luokkatoverini Saarikosken Mikko, jonka isä Toivo oli myös isäni työkavereita. Topi oli intohimoinen urheilumies, olihan perhe lähtöisin Etelä-Pohjanmaan vahvoilta paini- ja pesäpalloseuduilta. Hän järjesti meille keskenkasvuisille kylän vanhan puolen pihallaan kuusiaidan katveessa urheilukilpailuja, joissa jaettiin jopa palkintoja. Minulle osui kerran Partiopojan käsikirja.

Topi meidät ensimmäisen kerran vei Nauhan majallekin hiihtämään, ja pian yhtiön kuntoliikunnasta tuli perheellemme säännöllinen harrastus. Siitä vuosittaisena palkintona oli syksyn iso lusikkajuhla Voikkaan seurantalon salissa. Tarjolla yläkerrassa oli lapsille kakkua, limonadia ja piirettyjä elokuvia, missä oli riittävästi houkutinta hiihtää 200 km ja kävellä 30 km.

Karhisen hiihtävä perhe

Kymijoki tuli vähitellen tutuksi, vaikka sinne Naukiosta olikin matkaa. Rataa pitkin kävelimme porukalla Voikkaan sillan korvaan Kissakallioksi sanottuun paikkaan, josta löytyi sopivan turvallinen poukama, sillä uimataito oli aika olematon. Oppia haettiin uimakoulusta Kuusaan urheilukentän rannasta. Siellä oli vedessä vielä aitaus muistona isosta uimalaitoksesta. Koulua veti mukava urheilijanuorukainen, jonka ohjaamat lämmittelytouhut urheilu- ja koripallokentillä olivat mieluisia. Kohentuneiden taitojen lisäksi saatiin uusia tuttuja ja myös paikallistuntemus laajeni.

Joelle pääsimme pian myös veneellä. Etelään muutossa oli pitänyt luopua kevytkulkuisesta tervatusta soutuveneestämme, ylivuokkilaisen venemestarin tekemästä. Hyvän veneen saimme tilalle Kymellekin. Sen valkama oli aluksi Sääksniemessä. Pyöräiltyämme sinne aurinkoisina kesäaamuina soudimme isän ja veljieni kanssa Kuusaanlammin tukkinippulautoille, joille nousimme onkimaan. 

Kalastus olikin ollut varhaislapsuuden mieluisimpia puuhia. Säkälä oli kuitenkin kaukana, joten pian isä toi veneen soutamalla vastavirtaan Voikkaan sillan yläpuolelle Kymenrantaan ja alkoi pitää katiskoita siltapilarien juurella.

Vene maihin Kymenrantaan. Takana Voikkaan sellutehdas ja happotorni. PK

Onkimisen lisäksi toinen jo Kainuussa alkanut mieluisa harrastus oli vuoleskelu – meillä veljeksillä oli aina ollut puukot, ja lapsuudenmuistoja löytyy arpina vieläkin ihosta. Pikku vahingot kuuluivat kuitenkin asiaan. Savikon Ilmari, Illi, oli kätevä käsistään, ja hänen tekemiään puupyssyjä ja muita taidonnäytteitä ihailtiin ja yritettiin jäljitellä.

Kiehtova paikka Naukiossa oli iso hiekkamonttu Kiitotien toisella puolella nykyisen koulukeskuksen paikalla. Sen lähimmässä nurkassa oli yhtiön iso halkolaani, ja tien puolella myös jääkiekkokaukalo, mikä meille jäi aika vieraaksi moneksi vuodeksi. Parasta oli kuitenkin, että montussa alkuaikoina pidettiin joskus motocross-kilpailuja. Silloin istuimme tiiviisti hiekkatörmän, Rinskan päällä vanhan hautausmaan kiviaidan vieressä seuraamassa vauhdikasta ja kovaäänistä tapahtumaa. Kun kylällä kiiri tieto, että montussa oli harjoitettelemassa Sinisalon poika Husqvarnallaan tai Pulkan Mimmi BSA:n selässä, meitä vietiin kohti monttua ja lujaa!

Vajaan kahden vuoden kuluttua muutimme Sairaalatieltä Naukion uudelle puolelle kahden perheen taloon. Vaikka asunnon huoneluku putosi yhdellä tupakeittiöksi ja kamariksi, oli oma piha ja iso tontti riittävä parannus asumiseen. Avovintti tarjosi kesällä runsaasti lisätilaa, ja sinne muutettiin nukkumaan koko perhe samoihin aikoihin, kun alakerran ikkunoista otettiin sisäpuolen tuplat pois. Se toi lintujen laulun, tervapääskyjen kirskunan ja muut kesän äänet sisälle. Vintti toimi rauhallisena ja vilpoisana työtilana, kun oppikouluun piti aikanaan kerätä kahden kesän aikana 80 kasvia.

Lapsia oli paljon täälläkin, ja paritalo sopi hyvin kirkonrotan leikkimiseen: ”kuka koski - montako kiekkaa?” -kysymysten jälkeen joku onneton kiersi taloa ilmoitetun määrän muiden painuessa piiloon.

Sukulaisia Suomussalmelta uuden kodin pihalla. Kuva: Sirkka Pöllänen

Käynti Naukion saunassa kuului alusta alkaen viikko-ohjelmaan. Kun Sairaalatieltä länsipuolelle muutettuamme astuimme miehissä, isä ja kolme poikaa, lauantaina isoon pukuhuoneeseen, totesi Luoton Ville, vanha hyvä naapuri Sairaalantien toiselta puolelta, leikkisästi Mettäkylän poikien tulleen! Yhtiön saunat olivat kesällä vuorollaan kiinni kuukauden, joten jouduimme käymään välillä myös Kuusaalla tehtaan kaupan takana olleessa saunassa ja Kymenrannan saunassa. Jälkimmäinen oli joen rannassa ja siitä pääsi uimaan. Ikävä puoli oli löylyhuoneiden höyrykiuas, joka täysille avattuna piti jonkun aikaa korviahuumaavaa kohinaa. Pian oppi menemään lauteille heti löylynheiton jälkeen... Virtakiven sauna Voikkaan tehtaan yläpuolella tuli tutuksi vasta aikuisiällä 70-luvun puolella. Siellä aloimme käydä avannossa, jopa kahdesti viikossa. Sauna oli yhtiön saunoista viimeisenä toiminnassa.

Saunassa kävijät toivat saunapyyhkeen ja puhtaat vaatteet käärittynä yhtiöltä tilipäivänä saadun paperirullan arkkeihin. Nämä levitettiin penkille ja jalkaritilälle alustaksi. Lakattu puutaulu muistutti seinällä: ”Siisteys täällä riippuu sinusta, muista siis: roskat ja hylkypaperit paperikoreihin”, ja siistiä myös oli. Ylioppilaskesänäni pakkasin Kymintehtaalla selluloosaa kolmessa vuorossa ja ajoin minäkin tilipäivinä kotiin tilirulla pyörän tavaratelineellä!

Tossumaalia Naukiossa

Naukion monttu oli talvella aikamoinen toimintakeskus. Sairaalanmäen pujottelurinne, Pujokkari, oli meille liian vaativa, mutta montussa laskettiin jyrkkiä rinteitä suoraan alas, jolloin terävässä notkossa piti osata painottaa hyvin tarkasti, ettei mennyt nokilleen. Montun rinteillä ja kumpareissa risteili erilaisia latuja, joilla harrastettiin ”jussia” - yksi yritti keksiä mahdollisimman monipuolisia ja yllättäviä reittejä, ja toiset seurasivat perässä.

Polkupyörällä piti opetella ajamaan isän pyörällä putken alta, mutta pian saimme omatkin pyörät. Soramontun reunalle Yhdystien päähän olivat kylän pojat ajaneet töyssyratoja polkupyörillä, ja niitä oli mukava kiertää. Hyvin pyöräilyyn sopivat myös läheiset metsäpolut, jotka olivat paljon käytettyinä leveitä ja sileitä. Uuden puolen takana oli erityisen mainio kolmiorata, jota paineltiin ympäri vauhdikkaasti TT-tyyliin. Parhaiten pään sai pyörälle Hiekkamäentien ja Pohjoistien välissä surmankirnulla, Surskilla. Pienen lautasmaisen syvennyksen kaltevaa reunaa pystyi ajamaan vinhasti parikin pyörää yhtä aikaa. Kettumäen laululavan laajalla sileällä lankkupinnalla käytiin myös kurvailemassa. Asfalttikenttiä ei 60-luvulla ollut juuri tarjolla. Läntisen Naukion selkeä tieverkko mahdollisti pyörillä myös lennätyksen, jossa ajoimme toisiamme takaa. Erityisen hauskaa tämä oli alkusyksyn iltoina dynamovalojen halkoessa pimeyttä. Tuohon aikaan polkupyörissä oli vielä valot...

Pentti Nikulan maailmanennätys seiväshypyssä vuonna 1962 toi telineet meidänkin pihallemme, laji taisikin olla ennestään tuntematon. Hieman yli metrin silloin hypättiin, myöhemmin pihassa meni jo reilusti kaksikin metriä, joskus paljaalle nurmikolle. Isän työkaverilta Sutisen Oivalta saatiin hännästä katkennut miesten keihäs. Sen kaaret kantoivat pihatieltä tontin nurkalle koivun juurelle kompostiin, noin kaksikymmentä metriä.

Isä ei oikein arvostanut joukkuelajeja, mutta nähtyään poikiensa pelaavan pihassa jalkapalloa jostain löytyneellä vanhalla tennispallolla heltyi ostamaan oikean pallon. Se pelattiinkin paikattuna täysin loppuun. Pihapelit pyörivät naapurinpoikien kanssa, talvella tossupelit tiellä jääkiekkomailoilla, kesällä lyötiin pesäpallolla läpilyöntejä iltahämäriin niin, että pallon tulon vain kuuli paikkauseristysnauhan hännän suhinasta. Ihme kyllä ikkunat säilyivät ehjinä, ja miehet.

 Naukion monttu. Kuva: Aimo Lahtela, Vellikuppi 13.

Lähikenttiä urheiluun ei ollut. Niinpä Naukion isot pojat tekivät pienen urheilukentän Kettumäen metsäaukiolle ja raivasivat toisen lähelle Hiekkamäentietä sähkölinjan alusviidakkoon, nykyisen urheilukentän kohdalle. Näitä mekin käytimme.

Syyskesällä pihlajanmarjojen kypsyttyä alkoivat puhallusputkisodat. Mainio paikka oli Hirvivuoren kupeessa, jossa kalliosta irronneen ison lohkareen taakse syntyi ylhäällä oleva puolustuslinnake, jota rinnettä kiiveten yritettiin valloittaa.

Kahden perheen talossa pitkäaikaisista seinänaapureista tuli myös hyviä ystäväperheitä. Lahtelalla oli muuttaessamme kotona vielä neljä lasta, joista nuorin Jouni oli kanssani samalla luokalla.

Kuuden vuoden asumisen jälkeen saimme vastapäisestä talosta asunnon, jossa yläkerrassakin oli huone. Nyt Sormusista tuli seinänaapurit, toki ennestään hyvin tutut, kun oli asuttu jo vuosia vastakkain. Sormusen poikien Leon ja Esan kanssa pihapelit pyörivät, ja pikku-Kaitsukin viihtyi porukoissamme. Poikien Verlan serkku Heikki Hietanen kävi joskus heillä kylässä, ja muistan pelanneeni kerran Heikin kanssa sulkapalloa. Tuolloin ujonoloinen nuori harmonikansoittaja tunnetaan nykyään taiteilijanimellä Pedro Hietanen.

Sormusten jälkeen seinän taakse muutti 70-luvulla nuoripari Risto ja Irja Kärkkäinen pienen Jarkko-pojan kanssa. Heistä tuli perheellemme erittäin hyvät ystävät, samoin Irjan Pelkosenniemellä Lapissa asuvista vanhemmista, Vuotoksen suunnitellun tekoallasalueen viimeisistä sitkeistä asukkaista. Kävinpä veljeni kanssa heillä kylässäkin Kemijokea melomassa. Vaikka ikäero pikku-Jaskaan oli jo aika suuri, viihtyi hän pihallamme ja sai meillä myös ensimmäiset palloiluopit. Vuosia myöhemmin Jaska ja molemmat veljeni jo pelasivat puulaakijalkapalloa tasaveroisina samoissa joukkueissa. Jaskan pikkuveli Villekin ehti peleihin mukaan.

Kärkkäisen Jaska ja Reijo lentopalloilevat. Kuva: PK

Liikunnallinen lapsuus oli tarpeellinen vastapaino sille, että viihdyimme hyvin myös kirja kädessä. Oikeastaan kaikki lukeminen kelpasi. Mäenpääntie oli ollut ensimmäinen koulutieni, mutta sitä pääsi myös kirjastoon, josta tuli aivan ehdoton käyntikohde, aluksi lasten osasto isoine villiviinin peittämine ikkunaseinineen, sitten aikuisten puoli lehtisaleineen. Veljeni muistaa, miten hän malttamatonta riemua tuntien oikaisi pyörällä Mäenpääntieltä kotiin saunan takana kulkevaa töyssyistä Humppa humppa -polkua pitkin, kun tarakalla oli vaikkapa uusi Viisikko-kirja.

Sarjakuvien lainaamista kavereilta ei äiti oikein hyvällä katsonut, niinpä kerran kiellon saatuani luin lainaamani lehdet kevätauringossa halkopinon suojassa Sairaalatien varressa. Saarikoskelle mennessä yleensä ensimmäinen kysymys Miksalle oli, onko uusia lehtiä. Mieluinen oli Suosikki, ja Joka Poikaa luettiin myös, se tuli kotiinkin, seurakuntapoikia kun oltiin. Lehdet luettiin viihtyisässä pihassa isolla avokuistilla. Nurmikon reunoilla kukkivat krassit ja verenpisarat, ja pihaa peitti vuosikymmenien aikana kehittynyt laaja silkinpehmeä matala pintakasvusto, lajeina pihatatar, -saunio ja -ratamo.

- - -

Tulo Kainuun rajaseudulta Kuusankosken teollisuusyhteisöön oli iso muutos elämään. Onneksi asuinpaikaksi sattui Naukio, turvallinen ja monipuolinen kunnon ihmisten kylä. Kotiutuminen alkoikin välittömästi. Kuusankoskella oli varmaan totuttu eri puolelta Suomea tulevaan väkeen. Edes Kainuun murteemme ei aiheuttanut ihmettelyä tai naureskelua, vaikka varmaan se erottui. Jotain hauskoja tilanteita oli kuitenkin syntynyt vanhemmillemme; isä kertoi huvittuneena, miten hän ensi käynnillään Salmisen kaupassa oli herättänyt ihmetystä pyytäessään hienoa leipää, se kun Kainuussa tarkoitti ohutta reikäleipää.

Lomareissuja pohjoiseen ei lapsuusvuosina ollut tapana tehdä, eikä ollut oikein varaakaan, joten varhaislapsuus Kainuussa muuttui jotenkin epätodelliseksi. Onneksi siellä oli sentään paljon sukua ja yhteydet säilyivät. Juuret olivat kuitenkin synnyinseudulla syvällä. Kun mahdollisuus matkustamiseen helpottui työvuosien säännöllisten lomien alettua, Kainuusta ja Koillismaasta tuli taas merkittävä osa elämää, ja vuosittain siellä alkoi kulua monta viikkoa niin korpimailla kuin maalikylissäkin.

Kuusankoskella Naukio on vaihtunut Markankyläksi 35 vuoden jälkeen, mutta paikkakunta on yhä mieluinen. Iloa tuottavat uusi kirjasto ja muu monipuolinen kulttuuritarjonta, erinomaiset liikuntamahdollisuudet ympäri vuoden ja aivan verraton Kymijoki!

Pertti"

Aamu Kymenrannassa. Kuva: Reijo Karhinen

Kuten sanottu, Pertin sähköpostiviesteistä löytyi lisää kiinnostavia kuvia miehen elämästä. Tässä niitä satunnaisessa järjestyksessä:

"Ranta on yksi suosikkipaikoistani, pyörällä noin viiden minuutin päässä kotoa." 

"Nyt katselen Helsingin-kodistani ilta-auringossa kylpevää vihreää lehmusseinää ja 
Torkkelinmäen kattoja puiden takana, ja kuuntelen ikkunasta 
mustarastasta.

Näkymä Helsingin-kodin ikkunasta

Näkymä ei varmaan vastaa yleistä käsitystä kivisestä kaupunginosasta, jossa on kuitenkin
paljon myös hienoja vanhoja puistoja. Hyvin voin nukkua ikkuna auki - ja kuulla ne mustarastaat ja pääskyset,
ja joskus myös vaimeasti kaikuvat Kallion kirkon kellot (arkkit. L.Sonck).
 
Kun valmistumiseni ja armeijan jälkeen sain töitä Helsingistä, muutin 
melkein heti tänne Kallioon. Parikymmentä viimeistä vuotta työpaikka oli 
kävelymatkan päässä, joten olen säästynyt hyvin Helsingin varjopuolista. 
Kun kävelymatkan päässä ovat myös teatterit, taidenäyttelyt ja 
monipuoliset konserttipaikat, olen viihtynyt oikein hyvin, vaikka 
pitkään tunsin kyllä tulleeni Helsinkiin vain väliaikaisesti. Käyn 
vieläkin täällä viikottain, vaikka Kuusaan tarjoamat hiihto-, pyöräily-, 
melonta- ja konserttimahdollisuudet pitävätkin minut jo enemmän siellä; 
veljeni asuu yksin isoa omakotitaloa, joten majoitus löytyy. Teemme myös 
yhdessä tänne silloin tällöin virkistäviä kulttuurirynnäköitä 
konsertteihin ja teatteriin. 

Pidän itseäni aikamoisena onnenpekkana, kun olen voinut jakaa elämäni 
kolmen täysin erilaisen seudun, Kainuun, Pohjois-Kymenlaakson ja 
Helsingin kesken. Kaikilla on omat vahvat, minulle arvokkaat puolensa ja 
viihdyn mainiosti, olen kotonani kaikissa niissä. Kuusankoskella on aina ollut paljon 
sellaisia, jotka eivät ole teitä syntyperäisiä, silti mekin tunnemme 
olevamme ihan oikeita kuusaalaisia.

Terveisin
Kainuulais-kuusaalais-helsinkiläinen Pertti"

Nykyistä Länsi-Naukiota

"Pyöräilin äsken Naukion kautta Kuusaalle, kun tajusin yllättäen, että minähän olen 
suunnitellut tuon ohittamani piharakennuksen. Tuttavani remontoi länsipuolen paritalon ja laadin hänelle joskus 90-luvulla piirustukset 
rakennukseen, johon tuli puuliiterin
lisäksi myös puulämmitteinen sauna. Ammattikoulun pojat sen sitten toteuttivat, tekivätpä
liiteriin katonharjalle säleikköseinäisen
tuuletusventtiilinkin, jollaiset Naukiossa alunperin oli ollut. Vanha konsti kelpasi edelleen. 
Hanke oli mieluinen, pääsinhän
mukaan vanhan kotikyläni rakentamiseen - erityisesti saunan suunnittelu innosti.

Viiangin rajavartioasema

Vienankarjalaisuus liittyy aivan varhaisimpaan lapsuuteemme, sillä koko veljessarjamme syntyi
vienankarjalaiselle Kuivajärven kylälle. Kuivajärvellä oli
vartio, jossa kai vanhempamme tapasivatkin, äiti oli siellä emäntänä. Hänen kotinsa oli
naapurikylässä Veihtivaarassa.

Lapsuus oli jatkuvaa muuttoa - minä synnyin Karhusen kamariin, jonka
vanhempamme vuokrasivat kylän karjalaistalosta. Reijo syntyi Alangon
talliin, jossa vietimme ensimmäiset joulumme, siis melkein raamatullisesti.
Talli oli otettu hädässä asuinkäyttöön, sillä Suomussalmen
rajaseutu hävitettiin talvisodassa maan tasalle, myös kaksi vienalaiskylää.
Omat polttivat myös Veihtivaaran. Pentti syntyi
Karhun pikkupirttiin, kahden huoneen mökkiin Koistinlaksin rannalle.

Alangon talli. Kuva: Kainuun museo.

Kuivajärveltä muutimme keskustaajaman Ämmänsaaren kautta
Hyryyn ja kahdesti Viiankiin.
Vienakarjalaisuus tuli erityisen tutuksi myös siksi, että äitimme sisar oli mennyt naimisiin
toisella karjalaiskylällä Hietajärvellä asuvan Jussi Huovisen kanssa. Tämän esiäiti suorassa polvessa, Toarie Huovinen
oli laulanut Daniel Europaeukselle säkeitä,
jotka saivat Lönnrotin muuttamaan joidenkin runojen järjestystä Uuteen Kalevalaan.

Paljasjalkaiset kuivajärveläiset Pertti ja Reijo Kerttu-äidin kanssa

Jussi Huovinen, viimeiseksi kalevalaisen
runon laulajaksi sanottu, oli toisena päähenkilönä pari vuotta sitten
elokuvateattereissakin esitetyssä Selma Vilhusen dokumenttielokuvassa
Laulu, joka tuli toisen kerran tv:stä vasta viikko sitten. Kun olemme jo vuosia
viettäneet Reijon kanssa talvilomat serkkupoikien
kämpässä Veihtijärvellä, on tullut tavaksi hiihdellä hiljaiselle Hietajärvelle
Jussia tervehtimään. Rajamiesten vyöhykepolkua
pitkin matkaa tulee vain runsaat kymmenen kilometriä. Näin tapahtui tänäkin keväänä.

Karhisen pojat Pentti ja Reijo Sulo-isän ja Kerttu-äidin kanssa vartion rappusilla. Pertti on rannassa laiturilla.

Aikuisiällä vasta on oikeastaan tajunnut, miten rikkaat juuremme ovat vienankarjalaisen
ja kainuulaisen kulttuurin rajalla. Vaikutteita tuli
väestölle kumpaankin suuntaan näillä seuduilla. Pakko on myös todeta,
ettemme koskaan ole syöneet niin hyvin kuin lapsena Kainuun
nälkämailla. Isä Sulo oli erämies, joten kalaa ja linnunlihaa riitti,
peruna tuli omasta pellosta, ja maito haettiin lähitaloista.
Äiti puolestaan oli aiemmin vartion emäntänä tottunut ruokkimaan
isonkin miesjoukon. Hän oli myös hyvä ompelija - piti meidät
vaatteissa ja ompeli asusteita myös muille.
Kuusankoskelle muutettuamme näytti sinivalkoinen Suomen lippu oudolta.
Vartiolla olimme aina nähneet salossa vain leijonavaakunalla
varustetun valtiolipun...

 -Pertti"

Naukiosta maailmalle - Matti Valokari kertoo

Naukion kasvatti Matti Valokari liikkuu lapsuuskotinsa vaiheilla kuin kotonaan.  Ympäristö on muuttunut hänen nuoruusvuosistaan asuntomessujen myötä. Vaikka rakennukset näyttävät nyt hyvinhoidetuilta ja maisema idylliltä, se vanha Naukio tuntuu olevan Valokarille läheisempi.

Matti Valokari asui elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta vuodesta -44 Naukiossa. Hän haluaa aloittaa kierroksen parkkipaikalta entisen Kymiyhtiön saunan, nykyisen Taidesaunan päädystä. Valokari kertoo olleensa Siiterin Raimon, lämmittäjä-talonmiesperheen pojan kaveri. Siiterit asuivat kahden huoneen asunnossa, jossa aikaisemmin ennen 50-luvun remonttia oli ollut saunan pukuhuonetiloja.
- Urho ja Vuokko Siiteri olivat pelastusarmeijalaisia, ja mekin Raimon kanssa käytiin välillä pelastusarmeijassa. Urho lämmitti talonmiehenä saunaa, ja Vuokko oli kassassa ja hoiti talon muita hommia.

Nuori Valokari näyttää tutkineen hengellistä tarjontaa monipuolisesti. Hän kävi myös kirkon suntion Sulo Laineen poikakerhossa. Sinne oli helppo ajella kapearaiteisen Päkällä.

Saunarakennuksen päädyssä nykyisellä parkkialueella oli ulkorakennus puuceineen. Talossa ei siis ollut sisävessaa?
-  Ei ollut. Vain tämä Eerolan Kallen avulla tyhjennettävä huussi. Ja tuossa koivikossa Willmanin pellon puolella oli meidän leikkipaikka, samoin tässä, Matti osoittaa "punaista toria" saunan edessä. Siinä pelattiin jalkapalloa ja perspalloa, vähän pesäpallon tapaistakin.

Nykyinen saunan pääovi antaa asuinalueelle päin. Kuusaantien puoleinen siipi on rakennettu 50-luvun alun remontin yhteydessä.
- Siihen tuli mankeli ja pesutupa. Alun perin tällä paikalla oli puinen sauna, jonka yhtiö osti. Puusauna paloi, ja sen tilalle tuli ovesta vasemmalla oleva kivirakennus, jossa oli alun perin sauna ja pakari. 1950-luvulla uudistetussa talossa oli talonmiehen asunto, yksi sauna, kaksi löylyhuonetta, yksi pukuhuone, pesutupa ja mankelit. Naisten ja miesten vuorot oli eri päivinä, kaksi kertaa viikossa molemmilla. Kylpeminen oli äärettömän halpaa, ja kun me asuttiin ihan vieressä, käytiin kaksi kertaa viikossa. Kävin varmaan alkuun äitin kanssa, sitten isän mutta aika pian omineni, Matti muistelee.

Naukio on muuttunut Matin lapsuudesta, vuoden -83 asuntomessujen jälkeen. Maanpäälliset kellarit ovat hävinneet, kahden talorivin väliin on tullut uudisrakennuksia, tontit ovat pienemmät. Talorivien välissä oli iso kuusiaita. Valokarit asuivat yhden perheen talossa kapearaiteisen vieressä saunan naapurissa.
- Meidän talo kuului parhaisiin, yhden perheen taloilla oli isoimmat tontit, raja kulki tuon uuden talon seinän kohdalla. Meillä oli tässä iso pelto, siinä kasvatettiin 40-luvulla kessua. Minä en sitä nähnyt kasvamassa, vasta kuivatettuna vintillä. Siinä tuli ensimmäiset savut harjoiteltua.

Pellossa viljeltiin tietenkin syötävääkin; perunaa, porkkanaa, punajuurta. Kotieläiminä oli kanoja ja kukko - kanala oli ulkorakennuksen keskellä.
- Meillä oli myös sika ja joskus kesäisin lammas takalaitumella. Mutta ongelmana ruoan säilytyksessä oli huono kellari, se oli talvella liian kylmä ja kesällä liian lämmin.

Kuvassa pikku Matti perheen ulkorakennuksen edessä 40-luvulla. Hänen takanaan matala kanahäkki ja seinässä aukko, koska kanat olivat yöllä sisällä. Taustalla näkyy Kalle ja Martta Korpin valtava polttopuupino.
- Minulla oli tuolloin 4-5-vuotiaana pitkä tukka, joten olin 15 vuotta edellä muodissa, Matti toteaa.

Pihalla kasvoi yhtiön istuttamia marjapensaita. Matti muistaa ainakin neljä viinimarjapensasta, pari kolme karviaispensasta ja omenapuita neljä.
- Yksi oli väkevää lajia, yksi talviomenaa, ja sitten oli valkeaa kuulasta.

Naukion taloon mahtui monta sukupolvea

Matin perhe oli iso. Hänen isänsä Martti oli tullut asumaan Naukioon vuonna -30, hän oli mennyt naimisiin ensimmäisen kerran, ja perheeseen oli syntynyt tyttö vuonna -30. Lea on edelleen elossa, mutta kaksi seuraavaa lasta ja perheen äiti kuolivat keuhkotautiin seitsemän vuoden sisällä. Matti on isänsä toisen avioliiton vanhin, ja poikia tuli vielä kolme lisää. Matin isä oli sähkömies.

Valokarin isän äiti ja veljet muuttivat kirjansa sodan aikana Lappeenrannasta Kuusankoskelle. Isänäiti asui yläkerrassa, jonkin aikaa siellä asui myös Lea. Sodan jälkeen sinne tuli yksi Matin isän veljistä asumaan.
- Yläkerrassa oli yksi huone, ja siinä asui vähän aikaa kolme ihmistä. Alakerrassa asuttiin me lapset ja äiti ja isä. Lea muutti vuonna -50 muualle mennessään naimisiin.

Kuvassa Valokarin pojat Viljakkalassa n.1955. Vasemmalta ikäjärjestyksessä Esko, Pentti, Pekka ja v. -44 syntynyt Matti.

- Vietimme kesälomia Viljakkalassa nykyisen Ylöjärven alueella Haverin kultakaivoksen vierellä noin kymmenenä vuonna. Asuimme isoäitimme ja kahden tätimme luona, Matti muistelee.

Kantovesi ja pönttöuunit

Aivan asuntoalueen valmistuttua tietyt ammattilaiset vapautuivat vuokranmaksusta. Valokarit maksoivat vuokraa ainakin 60-luvulla, Matti muistaa.
- Paperikoneenhoitajilla oli ilmaiset sähköt, meillä saattoi olla samoin, koska ei sitä paljon kulunut kun oli vain muutama lamppu talossa. Vesi kannettiin saunan nurkalta palokaivosta, jossa oli käsipumppu. Samanlaisia kaivoja oli Naukiossa useampia. Jätteet vietiin tunkioon. Ulkorakennus oli yhteinen Tolvasen perheen kanssa - he asuivat viereisellä tontilla.

Talo lämmitettiin talvisin pönttöuuneilla. Alakerran keittiötä ja makuuhuonetta lämmitti myös keittiön hella. Seinän eristeenä oli puruja, jotka olivat lasehtineet, ja talvisin talo tuppasi olemaan kylmä. Silloin luotiin lunta seinien alaosien eristeeksi.
- Kahden huoneen lisäksi alakerrassa oli eteinen ja portaiden alla komerotila, johon rakennettiin 50-luvulla vessa. Olohuonetta ei erikseen ollut, vieraille tarjottiin kahvit keittiössä. Ei täällä työläisillä niin hienoja oloja ollut, Matti Valokari huomauttaa.

Pojat, isoäiti Ida ja äiti Ellen

Viisikymmenluvun puolivälissä taloon tehtiin viemäri ja vesijohdot.
- Berliinin olympialaisten kymppitonnin hopeamitalisti Arvo Askola johti mestarina viemäröintitöitä. Mutta kävimme edelleen saunassa, koska ei meille suihkua tullut. Vedenkanto kyllä loppui siihen.

Kauppoja oli Naukiossa ja lähiympäristössä useita. Tien toisella puolen oli Salmisen kauppa vuodesta -56 lähtien. Vähän kauempana oli Heinosen kauppa Salomaan mäen alla, Osuuskauppa sen naapurissa. Kansakoulun kohdalla Mäenpääntiellä oli sodan jälkeen Puolakan elintarvikekauppa.
- Sieltä minäkin hain korttiaikana maitoa meille, Matti kertoo ja lisää säilyttäneensä perheen elintarvikekortit näihin päiviin.

Matti Valokari muistaa tutut perheet sitä mukaa kuin kuljemme talojen ohi, Tolvaset, Grönroosit, Båtsmanit, Backmanit, Liimataiset, Laineet, Saastamoiset, Sormuset, Pesut, Pentikäiset, Pilssarit. Äidit olivat melkein kaikki kotona, isät ja pojat tehtaalla paperimiehinä, lämmittäjinä, metallimiehinä, korjauspajalla. Matti päivittelee Naukion muuttumista, eikä pelkästään hyvillä mielin.
- Tämähän oli aukeaa, nyt tämä on pilattu tiheällä rakentamisella. Viheralue on kyllä positiivista.

Tutkimus Naukion asuinoloista 1920-luvulta eteenpäin osoittaa, että Naukio hyvää aluetta.
- Oli ainakin Aronpeltoon verrattuna. Me jouduimme vuonna -65 muuttamaan Aronpellolle, kun isä oli joutunut infarktin takia pois töistä, sairaseläkkeelle. Vaikka eihän sitä eläkettä juuri tullut, sen verran että sai vuokran maksettua.  Minulla on tallella isän lappu, johon hän oli laskenut, paljonko säästetään kun muutetaan Aronpellolle. Täällä vuokra oli yli 50 markkaa, Aronpellolla noin 30 markkaa. Eläke oli 150 markkaa.

Naukiossa oli paremmat puutarhat kuin Aronpellolla.
- Siellä oli joku omenapuun raasku jossain nurkalla, eikä kukaan tiennyt kenen se edes oli. Samassa talossa saattoi asua kuusi perhettä, asunnoissa ei ollut viemäreitä eikä vessoja.

Matin perhettä Aronpellolla

Jäämme pohtimaan, miten 60-luvulla yleensä asuminen järjestettiin eläkkeellä ollessa, kun työiässä ei pystytty keräämään rahaa omaan asuntoon. Joku Valokarin tuttu oli saanut yhtiön asunnon Pajamäestä, Valokarit siis Aronpellolta yhtiön taloista.
- Meillä ei ainakaan jäänyt säästöön asuntoa varten, kun kuusihenkinen perhe piti ruokkia. Joskus syötiin vain perunaa, maitoa, leipää ja suolaa tilin lopulla. Äitimuori ei halunnut ostaa luotolla. Hänellä oli kyllä tyttöaikojen säästöjä hätävarana. Tilin jälkeen ostettiin ehkä vähän enemmän makkaraa. Silakkaa syötiin paljon. Viisikymmenluvulla sai edullisesti hevosenlihaa, koska hevoset lopetettiin Suomesta vähiin, kun autot tuli. Hevosenlihaa kyllä vierastettiin vähän. Joskus oli stroganoffia, joskus läskistä tehtyä sianlihakastiketta. Kotona leivottiin sokerikakkua ja pullaa, se oli suurta herkkua. Äitini Ellen oli käynyt myös Kymiyhtiön ammattikoulun 1920-luvun lopulla ja saanut kotitaloustaidon opit. Melkein kaikki eli samalla tavalla, ei meidän olot tuntuneet yhtään huonommilta kuin muillakaan, Matti muistelee.

Keskikoulusta ammattikouluun

Vuonna -51 Matti aloitti koulunkäyntinsä Keskustan kansakoulussa. Tapauksen kunniaksi hänelle käytiin ostamassa ensimmäiset nahkakengät Lapin kenkäkaupasta Voikkaalta. Hän muistaa mukavalta kansakouluajalta koulumatkan kiusaukset.
- Puolakan kaupasta saattoi ostaa siirappitikkunekkuja, Salomaan leipomosta hyviä munkkeja. Holmbergin Helmillä käytiin parturissa siinä koulun alapuolella. Impi Viitala oli opettajana, sisarensa Lempikin oli opettajana täällä. Kolmannella ja neljännellä minulla oli Aliisa Päivinen, hän eli kuulemma ainakin vielä viime syksynä Tampereella.

Kolmannella luokalla Matille annettiin käteen viulu - toisen viulun sai sillä luokalla Variksen Liisa.
- Oli vähän tuskallista, kun ei aina muilta touhuilta kerinnyt harjoitella. Frans Nyrke huomasi sen ja puristi niskasta. Oppikoulussakin Nyrke oli musiikinopettajana ja patisteli minua jatkamaan viulunsoittoa. Sanoin kotona, etten halunnut Nyrken opetukseen. Keksittiin sanoa, ettei meillä ole varaa viuluun.

Neljän kansakouluvuoden jälkeen Matti pyrki oppikouluun Marskinkadun varrelle.
- Äiti muisti aina kertoa, kuinka opettaja oli sanonut, että Matin täytyy mennä oppikouluun. Kolmannella luokalla todistuksessani oli merkintä "luokan paras keskiarvo". Matematiikka ja lukeminen oli mukavia aineita, urheilu samoin.

Matti Valokari kuuluu niihin ikäluokkiin, jotka muuttivat ensimmäisinä uuteen oppikoulurakennukseen Valtakadulle Marskinkadun koulurakennuksista. Hän kävi keskikoulun.
- Sitten ajattelin, ettei minulla ole varaa lukea ylioppilaaksi, siitä seuraisi päättymätön tie velkavankeuteen. Ammatti piti saada. Ammattikoulun käyneillä kavereilla oli työpaikat, rahaa, autot - meillä ei ollut varaa autoon. Viidennen luokan jälkeen menin ammattikouluun. Sielläkin oli psykologiset testit, rautalangasta väännettiin. Ei keskikoulusta kukaan muu mennyt ammattikouluun kuin minä, Valokari kertoo.

Sähkölinjan Matti valitsi isän perua.
- Ei ollut ketään neuvomassa, mitä muuta maailmassa voisi tehdä kuin mennä yhtiölle töihin. Sähkömies tuntui kuitenkin vähän hienommalta, koska olin tutustunut jo pikkupoikana sähköverstaaseen, kun kävin viemässä isälle eväitä ylitöihin. Portilla piti ilmoittautua porttivahdille, verstaalle menin amerikansalin porttikäytävästä.

Kolmivuotisen sähköalan koulutuksen aloitti 13 kaveria, mutta loppuun sen suoritti kahdeksan. Ammattikoulussa musiikki astui taas kuvaan. Matin luokalla oli Eerolan Lasse, joka soitteli jo alaikäisenä ravintoloissa Matti Lavin orkesterissa saksofonia ja klarinettia, tarvittaessa vaikka rumpuja.
- Kävin hänen kotonaan kuuntelemassa Paul Desmondin levyjä. Lasse yllytti minua, ja niin rupesin soittamaan klarinettia, kun Pertti Huuhkon  johtamassa työväenopiston orkesterissa oli klarinetti vapaana. Teoriaa opiskeltiin musiikkikoulussa. Siellä kävi kuuluisia opettajia Helsingin kaupunginorkesterista. Pari vuotta soitin siellä, sitten  piti lähteä armeijaan.


Puhallinorkesterivaiheeseen liittyy Matti Valokarin ensimmäinen ulkomaanmatkakin vuonna -63, silloin orkesteri vieraili Ruotsin Lindesbergissä. Ja taas löytyy kytkentä Kymiyhtiöön.
- Matkanjohtajana oli yhtiön sosiaalipäällikkö Åke Launikari.

Isän jalanjäljissä

Matin isä Martti Valokari käämimässä

Uransa Kymiyhtiöllä Matti Valokari aloitti samassa sähköverstaassa missä hänen isänsä työskenteli.
- Siellä oli moottorikorjaajien tai käämijöiden tai "lintarien" oma porukka. Muistan heidät tarkkaan: Mettälän Sulo, isäni Martti, Jyräksen Urpo, Niemelän Lippo, Qvickin Onni, Saarimäen Arska ja Laaksosen Alpo. Kesäisin siinä oli teknillisen koulun opiskelijoita. Minä olin aluksi Vahterin Jorman sällinä, hän oli asentajana sähkönjakelulaitteistoa, kytkimöitä ja keskuksia huoltavassa porukassa. Moottorikorjaajat huolehtivat moottoreista ja sain käydä heidän mukanaan tehtaalla. Koneet käämittiin verstaalla  uudestaan, kun moottorista oli käämit palaneet. Määrättiin sitten  Qvickin Onnin kaveriksi. Paksua sähkölankaa vedettiin läpi urasta ja käärittiin monta kertaa moottorin urien läpi ympäri.

Syksyn lopuksi Matti Valokari sai siirron Kuusaanniemeen tehdasta rakentamaan. Moottorit piti merkata ja monta muuta hommaa tehdä. Sitten tuli lähtö armeijaan, ja Matti meni kaverin mallin mukaan ilmavoimiin Tikkakoskelle. Moni luokkakaverikin meni samaan paikkaan.

Alikersantti Valokari v. 1965

Vuonna -65 tuli säästölaki, jolla laskettiin sotaväestä pois kuukautta aikaisemmin. Matti sai palata automaattisesti yhtiöön töihin. Hän oli käynyt Riihimäellä armeijan sähköteknillisen koulun, jossa koulutettiin tutka-asentajiksi.
- Minähän kävin sotaväessä ensin Tikkakoskella alokasajan, sen jälkeen aliupseerikoulun tutkatekniikan linjan. Sitten olin Riihimäellä sähköteknillisessä koulussa, jossa  meillä ei ollut paljoakaan sotilaallista hommaa. Kerran viikossa oli sulkeiset. Kun tulin Uttiin loppujaksolle kuuluisan Suezin kersantin Nuorivuoren esikuntakomppaniaan, siellä oli suksisulkeiset. Nuorivuori ihmetteli kun en suksillä pärjännyt.

Kun Matti Valokari palasi armeijasta, perhe oli muuttanut Naukiosta Aronpellolle. Hän kävi keväällä pyrkimässä Tampereen teknilliseen opistoon, kokeet pidettiin Lahdessa. Yli 200 pyrkijästä otettiin 30, Matti pääsi opistoon. Isä kuitenkin kuoli heinäkuussa kolmanteen infarktiinsa.
- Mietittiin äitimuorin kanssa, mitä nyt tehdään. Äitimuori sanoi, että sie menet sinne kouluun, kai tässä jotenkin toimeen tullaan. Ei ollut mitään tulolähteitä, minä olin perheestä ainoa työikäinen, 21 täyttänyt. Tein kesän yhtiössä töitä, mm. voimalaitospäivystyksiä, ja lähdin syksyllä opiskelemaan.

Oppilasasuntolaelämää 60-luvun lopulla

Opintojen rahoittamiseksi piti anoa kunnalta lainaa, ja sitten sai yhtä suuren apurahan.
- Tätini oli lukenut Helsingin Sanomista, että Heikki ja Hilma Honkasen säätiö jakoi apurahoja köyhille opiskelijoille. Sain sieltä apurahaa joka vuosi jonkun satasen. Sillä pärjäsi, kun oppilasasuntolassa asuttiin ja kiltisti elettiin. Äiti ja pikkuveljet pärjäsivät, kun kahdella veljelläni oli satunnaista postinkantoa. Äitillä oli jotain säästöjä. Tätini Martta avusti myös.

Matti valmistui insinööriksi vuonna -69. Valmistuneet tekivät juhlan kunniaksi luokkaretken Saksan Liittotasavaltaan. Matkarahat kerättiin myymällä maitokauppamyyntiin vapautunutta keskikaljaa Tampereen Insinööriopiskelija-asuntolan Rastin kellaritilassa. Mattia huvittaa muistella, kuinka tutut kuusaalaiset inssiopiskelijat kävivät kaljatiskillä.

Ydinvoimalat tutuksi

Valmistumisen jälkeen tuoreelle insinöörille ei löytynytkään heti töitä. Valokari arvelee syyksi vanhoja syntejä.
- Jo opiskeluaikana olin Kymillä paitsiossa, koska osallistuin vuoden -67 lakkoon. Sen jälkeen ei tunnettu armoa, ei löytynyt työtä. Vaikuttikohan sekin, että isä oli vuonna -58 Sähköammattiliiton ammattiosaston ensimmäinen puheenjohtaja, perustajajäsen Kuusankoskella.

Sirkka-Liisan ja Matin kihlakuva

Valokari oli käynyt viimeisenä opiskeluvuonna -68 harjoittelussa Enso Gutzeitin insuliittitehtaalla Karhulassa pienellä suunnitteluosastolla. Sinne ei nyt päässyt, sen sijaan Valkeakoskelle pääsi, töihin  sähköasennusliikkeeseen.
- Sitä ennen kävin kylmätekniikan kurssin legendaarisen Huurteen Suomisen opissa. Olin Valkeakoskella ja Toijalassa, rakennettiin mm. betonitehtaita. Olin niissä suunnittelijana. Imatran Voimaan hain vuoden -69 lopulla, ja seuraavan vuoden alusta aloitin Loviisan ydinvoimalaprojektissa. Olin laitoksen prosessi- ja instrumentointiryhmässä. Tavattiin projektin laitostoimittajan Technopromexportin johtoa ja Neuvostoliiton lähetystön henkilöitä. Laitoksen prosessia esittelin Suomen Säteilyturvakeskuksen virkamiehille.

Stade, Saksan ensimmäinen ydinvoimala, Matti oikealla.

Loviisa ykkösen työrupeama on ollut avartava vaihe Valokarin elämässä. Hän kertoilee diplomaattitapaamisista ja Saksan ydinvoimaloihin tutustumisesta. Matin vastuulla oli voimalan maadoituskaapelien suunnittelu, samoin läpimenojen piirtämisen - ne menevät viisi- kuusimetrisen pohjan läpi. Eri vaiheissa neuvoteltiin hartaasti venäläisten kanssa.
- Neuvottelu yhdestä mutterista saattoi kestää viikon. Naapurilta oli aina lähetystöstä yksi tai kaksi lähetystösihteeriä vahtimassa neuvottelijoiden porukkaa, joka koostui teknillisistä asiantuntijoista, mutta joilla ei ollut poliittista luotettavuutta.  Minun tehtävä oli kirjata neuvottelujen kulkua ja raportoida ne Imatran Voiman johtokunnalle. En tiedä lukiko ne niitä vai menikö ne roskakoriin, Matti naurahtaa.

IVO:lla Valokari viihtyi kaksi vuotta, mutta sitten hommat rupesivat tuntumaan liian sekalaisilta. Hän mietti jo kotiseudulle palaamista, kun Helsinki työmatkoineen tuntui ankealta asuinpaikalta.
- Senaikaisilla junilla kesti melkein tunnin Tikkurilasta Helsinkiin

Matti hakeutui kuitenkin Helsinkiin Dagmarinkadun teknilliselle Hankkijalle.
- Siellä suunniteltiin meijereiden sähkölaitteistoja, tehtiin myös öljynporauslauttojen sähköistyksiä. Sellaisia projekteja ei Suomessa enää ole. Hankkija teki myös rakenteilla olevan atomivoimalan sähkötöitä. Sitten löytyi parempi tehtävä Hankkijan laitoskonttorilta Kouvolasta. Samalla perhe muutti Kuusankoskelle. Firma oli mukana rakentamassa mm. Kouvolan Pohjola-taloa, Matti kertoo.

Valokari Katajaharjun toimistossa 80-luvulla.

Seuraavaksi tekikin jo mieli tehdä tiliä omaan pussiin, ja Valokari perusti vuonna -76 oman yrityksen vanhan ammattikoulukaverinsa Matti Lomperin kanssa.
- Oli meillä jossain vaiheessa suunnittelufirmakin kyljessä, se toimi vanhassa Iltatähdessä. 11 vuotta omaa yritystä pyöritettiin, mutta tuntui ettei tästä sen valmiimpaa tule. Tämä vaan teettää pirusti töitä. Teimme sähköurakointia, suunnittelua ja toteutusta.  Saatiinkin sitten myytyä firman työt KRT:lle, ja 11 työntekijäämme siirtyivät sinne vanhoina työntekijöinä. Samalla lopetettiin firma vapaaehtoiseen selvitystilaan. Se prosessi kesti muutaman vuoden.

Seuraavaksi Matti Valokari osti mikkeliläisen Pekka Anttosen kanssa suunnitteluyrityksen Vihtori
Kurviselta, vuosi oli 1987.
- Kolme vuotta se pyörikin ihan hyvin. Meillä oli parhaaseen aikaan kahdeksan suunnittelijaa. Mutta syksyllä -90 alkoi näyttää, että tulossa on kova lama. Päätettiin myydä firma, ja saatiin ihan hyvät rahat.

Sitten helsinkiläinen Kupari-Uusitalo -yritys aloitti suunnittelun Kouvolassa. Valokari palkattiin sähköpuolen vastaavaksi, Anttonen LVI-puolen vastaavaksi.
- Vuoden kuluttua firma lomautti meidät, kun ei ollut töitä oikein missään. Menin Lahtisen Kaarlon Sähkökäyttö-nimiseen firmaan perustamaan Kouvolan sivukonttorin. Sielläkin työt loppuivat jo vajaan vuoden kuluttua. Suuri lama tuli sitten -92. Lomautettuna olin mm. Kouvolan ammatillisessa kurssikeskuksessa lomittamassa sähkötyön opettajia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä...

Lomautukset toivat Matille uuden idean, hän lähti suorittamaan ylioppilastutkintoa. Kouvolan iltaoppikoulussa opiskelu alkoi -91, ja -94 hän painoi valkolakin päähänsä. Viimeinen äidinkielen kirjoitus oli hänen 50-vuotispäivänään.
- Luin ylioppilaaksi, kun se oli aikoinaan jäänyt suorittamatta ja moni kaveri oli ylioppilas. Ajattelin, että kielitaito auttaisi työnsaannissa. Otin pitkän englannin, pitkän ruotsin ja lyhyen saksan. Kirjoitin reaalit ja matikat.

Kuusankoskelta löytyi työtä v. -95 Työväen Sivistysliiton osuuskuntakurssin vetäjänä.
- Suuren laman aikana yritettiin tyrkyttää kaikille osuuskunta-ajatusta. Ihan hyvä ajatus muttei jostain syystä mene läpi. Olin sitten töissä kouvolalaisella CTS Engineeringillä. He tekivät Ouluun paperin jälkikäsittelyn arkittamolaitosta, minä tein sähkösuunnitelmat. Kävin myös pikkufirman töissä Naantalin öljynjalostamolla tekemässä instrumenttisuunnittelua. Ei minulla juuri siihen koulutusta ollut, Valokari kertoo.

Mahtoiko ylioppilastutkinto vaikuttaa kansainvälisten tehtävien saamiseen, kun Valokari meni Helsinkiin töihin Tekmanni Oy:lle.
- Tehtiin Moskovaan L. M. Erikssonin pääkonttoria, tein sen sähköpiirustukset. Novgorodissa oli tanskalaisen Stimorolin purukumitehdas, sinne tein turvajärjestelmiä. Venäjän hommat oli mielenkiintoisia. Venäläiset selvitteli työpaikan erimielisyyksiä keskenään heittelemällä työntekijöitä yläkerroksista ala-aulaa, me suomalaiset säästyttiin sellaiselta neuvottelumenetelmältä, Valokari kertoo.

Vajaat kaksi vuotta meni Venäjän projekteissa. Sen jälkeen hän palasi CTS:lle Kouvolaan. Paperinjalostusta Kiinaan, Ouluun, Nesteen öljynjalostamoa Naantaliin ja Porvooseen, Suunnittelua ja töiden valvomista Borealikselle Sköldvikissä - Valokari on tosiaan reissannut Suomea ristiin rastiin ja välillä naapurimaatakin.

- Tein niitä ja vähän muitakin hommia CTS:llä kahdeksan vuotta, mm. sahalaitoksen sähkösuunnittelun Kotkaan. Vuonna 2008 jäin eläkkeelle.

Kotiseutu kutsui

Kaikkien työelämän ja opintojen huiskeessa Matti Valokari ehti perustaa perheenkin vuonna -69. Hän sanoo tosin perheen jääneen vähän sivuun olosuhteiden jatkuvasti muuttuessa.
- Muutimme vaimoni Sirkka-Liisan kanssa Valkeakoskelle ensimmäiseen yhteiseen kotiin vuonna -69, ja ensimmäinen tytär syntyi seuraavana vuonna. Toinen tytär syntyi, kun asuttiin Tikkurilassa. Kouvolaan muutettiin vuonna -73, ja siitä lähtien olen ollut täällä työkeikkoja lukuun ottamatta.

Tikkurilan aikaa, sohvalla Minnan ja Johannan kanssa

Mitä kuusaalaisuus Matti Valokarille merkitsee?
- Tuttua ja turvallista, suuri maailma on niin pelottava, Matti vitsailee. - Täällä tietää ja tuntee kaikki. Rauhanharjuun rakennettiin omakotitalo 37 vuotta sitten, siinä nyt kaksistaan elellään.

Eläkkeelle jäätyään Matti on kehittänyt uusia harrastuksia. Ensin hän alkoi digitoida vanhoja äänilevyjä, videoita ja c-kasetteja tietokoneelle. Siihen kyllästyttyään hän innostui sukututkimuksesta, sen innostuksen tartutti pikkuveli Pentti.
- Mutta minua kiinnostaisi tietää näistä ihmisistä nimen ja vuosilukujen lisäksi heidän tarinansa. Nyt olenkin alkanut tutkia yleistä historiaa, joka liittyy suvun henkilöiden elämänvaiheisiin. Kun lukee Suomen historiaa, täytyy ihmetellä, miten ihmiset ovat selvinneet täällä. Sotaa sodan perästä, nälkää nälän perästä, kaikki kuninkaiden aiheuttamat rasitukset.

Matti on kuullut myös isoisästään Antista, joka joutui punavankien leirille Kouvolaan. Tämä oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja apteekkarille, ja apteekkaripa määräsi Hietasen takaisin töihinsä.
- Äitimuori muistaa, kuinka he äitinsä kanssa kävivät heittämässä leipää aidan yli isälleen, vaikka sotilaat kielsivät. Antti oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja Kouvolan apteekkarille, ja tämäpä määräsi Hietasen leiriltä takaisin töihinsä, Matti Valokari kertoo. Näitä tarinoita hän haluaisi lisää uutteran suvun tutkimisensa helmiksi.

Naukio Pertti Karhisen silmin

Itä-Naukio. Kuva: Kymin keskusarkisto

Naukion asuntoalue on kiinnostanut paitsi asukkaitaan myös tutkijoita. Kuusankoskelainen arkkitehti Pertti Karhinen laati opinnäytteenä Tampereen teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin osastolle Kymiyhtiön asuntopolitiikkaa selvittelevän ja Naukion työläiskylän vaiheita esittelevän tutkimuksen Työväenasuminen Kuusankoskella. Vuonna 1978 päivättyä tutkimusta saa lainaksi Kuusankosken kirjastosta. Pääosin tässä kerrottu on Karhisen teoksesta lainattua. Suorat lainaukset etenkin.

Pertti Karhinen kuvailee rakennusaikaista ympäristöä: "Asuntoalue on rakennettu mäkien väliseen laaksoon. Hallitsevimpana kohoaa aivan alueen itäreunassa Sairaalanmäki, jonka rinteet paikoin ovat pystysuoria kallioseinämiä. Kylän nimi on alun perin lähtöisin Sairaalanmäen entisestä nimestä Naukujanvuori, jota käytettiin jo ainakin 1500-luvulla. Nimen kerrotaan aiheutuneen äänestä, joka vuorella syntyi kahden puunrungon hankautuessa tuulessa toisiaan vasten. - - - Sairaalanmäen jatkeena oleva hiekkaharju kaartuu Naukion pohjoispuolelle loivarinteiseksi madaltuen. Harjulla sijaitsee seurakunnan vanha hautausmaa, jonka länsipuolelta harju on hävinnyt soranoton seurauksena. Entinen hiekkakuoppa on täytetty ja paikalle rakennettu koulurakennuksia."

Nimistä puheen ollen: Pertti Karhisen opinnäytteen kirjoitusaikoihin puhuttiin Naukion vanhasta ja uudesta puolesta, jotka junanrata erotti toisistaan. Vuoden 1983 Kuusankosken asuntomessujen jälkeen kaavoittaja kohdisti katseensa Naukion uuteen puoleen, ja silloin alueista alettiin käyttää nimityksiä Itä- ja Länsi-Naukio - itäinen on se ensin rakennettu.

Kuva: Pertti Karhinen

Entinen Naukion asukas Pertti Karhinen määrittelee alueen ulkopuolisen kuvittelemaa laajemmaksi: "Etelässä Naukion asutus osittain nousee Kettumäen loiville pohjoisrinteille, osittain leviää Sairaalanmäen ja Kettumäen väliseen Vuorilaaksona tunnettuun kapeaan laaksoon."

Alueen omisti aikoinaan maanviljelijä Juho Lassila, jolta Kymin Oy osti kaksi hehtaaria hautausmaaksi. Lisää maata siirtyi Kymiyhtiön käyttöön yhtiön johtajan Gösta Björkenheimin kauppojen myötä. Alue oli yksi vaihtoehdoista Kuusankosken kirkon paikaksi 1920-luvulla.

Rata toi lähelle keskustaa

Nykypäivän kuusaalaisen on vaikea kuvitella, että Naukio olisi kaukana tehtaista ja siksi alkuun ollut vähemmän haluttu asuinalue. Mutta kun mieltää alueen korkean mäen taa muusta tehdasyhdyskunnasta erilleen, ympärille peltoja ja metsää, ymmärtää syrjäisyyden tunnun. Alueen asuttamista helpotti kapearaiteinen rautatie, joka kulki Naukujanpellon halki asuntojen vierestä. "Välttämätön edellytys Naukion kylän rakentamiselle oli kapearaiteinen rautatie, jonka Kymiyhtiö rakensi Voikkaan tehtaiden ja Kymintehtaan välille vuosina 1919-1921. Naukion alue oli sen ajan mittapuun mukaan aivan liian kaukana tehtaista, sillä työläiset olivat tottuneet asumaan tehtaiden läheisyydessä. Kun vielä tieolot olivat huonot, täytyi yhtiön järjestää mahdollisuus suorittaa työmatkat junalla. Rataa tarvittiin myös rakennusaikaisiin kuljetuksiin. Puutavaraa tuotiin Kuusaan sahalta ja hiekkaa läheisestä Hiekkamäestä. Hiekanajosta tulikin radan tärkeä käyttömuoto moniksi vuosiksi varsinaisten tehtaiden välisten kuljetusten ohella."

Hiekkamäen pysäkki. Kuva: Leo Lehtonen, Kymin keskusarkisto

"Rata avattiin liikenteelle 1.7.1921, ja sitä liikennöi alusta lähtien sekä matkustaja- että tavarajunia. Asemia oli kaksi, Kuusankosken ja Voikkaan asemat, pysäkkejä oli kolme, joista Hiekkamäen pysäkki sijaitsi Naukiossa kylän pohjoisreunassa. Pysäkkirakennus valmistui vuonna 1923." Karhinen kertoo pysäkkirakennuksessa olleen toimistohuone ja odotustilana toiminut kuisti. Punamullalla maalattu valkopuitteinen pysäkki siirrettiin tarpeettomana muualle vuonna 1966.

"Rataa laskettiin pariin otteeseen Hiekkamäen kohdalla viimeksi Kuusaantien rakentamisen yhteydessä 30-luvun lopulla, jolloin pysäkkirakennus jäi töyräälle paljon radan tasoa ylemmäs. Matkustajajunat lakkasivat kulkemasta radalla1.6.1954 ja kokonaan junaliikenne lopetettiin v. 1959."
Vellikupin numerossa 8 vuodelta 2009  on Jukka Suortasen perinpohjainen kuvaus aiheesta otsikolla "Kapearaideliikennettä Kuusankoskella".

Radan kohdalla kulkee nyt pyörätie Kiitotien laitaa. Tämä tie, nykyisin nimeltään Kuusaantie,  valmistui Kuusaan ja Voikkaan väliä palvelemaan lopullisesti vasta vuonna 1954. Kuusaan silta oli rakennettu vuonna 1949.

Asumistaso parempi kuin muualla

Mikä sai yhtiön rakentamaan niin korkeatasoista tuon ajan mittapuulla? Paikkakunnalla oli tehty asunto- ja tuberkuloositutkimukset. Niistä kävi ilmi, millainen vaikutus asuinoloilla on asukkaiden - työntekijöiden - terveyteen, ja nyt haluttiin taata työvoimalle terve ympäristö. Vaikka alue oli niin kovin kaukana muusta tehdasyhdyskunnasta, lopulta asuinolojen ylivertaisuus houkutteli Naukioon asukkaat. "Asuntojen yleistä arvostusta osoittaa vaikkapa se, että seurakunnan uusi kanttori Salokannel asui paikkakunnalle muutettuaan aluksi parisen vuotta eräässä Naukion uuden puolen asunnossa 20-luvulla", Karhinen kirjoittaa.

Pertti Karhinen on löytänyt vuoden 1921 Arkkitehti-lehdestä kuvauksen ihanteellisesta työväenasunnosta: "Pohjakertaan sijoitetaan tupa eli arkihuone ja kamari, vinttikertaan taasen, paitsi omaa ullakkoa, pienempi vinttihuone. Sääntönä on, että tupa on suurin huone ja että se sijoitetaan auringon puolelle. Siellä oleskelee perhe kaiken päivää, siellä valmistetaan ruoka, siellä tehdään kaikki askareet; se on päivähuone. Sitäpaitsi voidaan huoneeseen järjestää makuusijat tyttärille. Kamari taasen on vanhempain makuuhuone. Eteisestä vie porras ullakkohuoneeseen, joka on poikain makuuhuone ja jota myös voidaan käyttää vuorotyöläisen päivämakuuhuoneena."

Naukion talot ympäristöineen esiintyivät  edukseen, kun vertaillaan niitä ajan muihin paikkakunnan työläisten asuinympäristöihin. Karhinen kirjoittaa:
"Arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelemat työläiskylät vastasivat täysin 1910-luvulla maamme suunnittelijapiireissä vallinneita käsityksiä ihanteellisesta työväenasumisesta. - - - Puutarhakaupunki-ihanteen mukaisesti rakennettiin alueet mataliksi ja tilaviksi, ja raideliikennettä käytettiin hyväksi - - -. Rakennusaineena oli puu, ja rakennustekniikassa kokeiltiin uutta ratkaisua, pystyhirsijärjestelmää. Asunnot olivat tupakeittiön ja huoneen suuruisia, mutta tilava avoullakko tarjosi mahdollisuuden yhden huoneen lisäämiseen ja palveli sellaisenaankin asumista. Kahdelle perheelle yhteisiä talousrakennuksia olivat maakellari sekä halkovajan, eläinsuojan ja käymälän sisältävä rakennus, joissa kummallakin perheellä oli omat erilliset tilansa.  - - - alue oli kaavallisesti selkeä ja edustava. Tontit oli aidattu, ja tonttimaata asuntoa kohti oli runsaasti." Tutkimus kertoo, että Naukiossa 1919-1920 rakennetulla alueella oli 40 asuntoa.

Naukion ilme on siis Kymiyhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin käsialaa. Hän suunnitteli 1920-luvun rakennukset ja teki ainakin yleissuunnitelman Länsi-Naukion alueelle. Karhinen arvelee Liljequistin suunnitelleen myös Itä-Naukion alueen järjestelyn. Apunaan hänellä oli rakennusmestari Bengt Salin, joka oli tullut paikkakunnalle arkkitehtitoimiston edustajana, kun Kymiyhtiön ammattikoulua alettiin rakentaa. 

"Radan itäpuolelle rakennettiin kahteen radansuuntaiseen riviin kumpaankin kuusi asuinrakennusta. Talorivien päissä oli yhden perheen talot, muissa rakennuksissa oli kaksi asuntoa. - - - Käytetyt tontit olivat suuria. Yhden perheen talon tontti vaihteli n. 1800-2400 neliötä. Kahden perheen talon tontti oli noin 3200 neliötä, joten asuntoa kohti tonttia tuli n. 1600 neliötä. Koska sisäänkäynnit kahden perheen taloissa sijaitsivat rakennusten päädyissä, tulivat pihat vastakkain. Talojen välinen etäisyys oli noin 40 m, väliin oli osittaiseksi näkösuojaksi sijoitettu yhteinen ulkorakennus. Maakellarit sijaitsivat rakennusten sivulla, yhden perheen taloilla aivan tontin rajalla."

Tonteilla riitti tilaa yhtiön istuttamien marjapensaiden ja omenapuiden lisäksi asukkaiden omille viljelmille. Nämä käyttivätkin sen tarkkaan perunan ja vihannesten kasvattamiseen. "Tontit varustettiin myös suoja- ja koristeistutuksin. Kun Naukion vanhan puolen istutuksia ei ehditty saada aikaiseksi yhtiön 50-vuotisjuhliin mennessä 1922, mihin mennessä alueen oli ollut määrä valmistua, istutettiin tonteille suurilehtistä raparperiä, jota vieläkin on jossain tonteilla jäljellä."

Länsi-Naukiota. Kuva: Pertti Karhinen

Radan toiselle puolelle Länsi-Naukioon rakennettiin vain kahden perheen taloja. Tontit olivat pienemmät kuin vanhalla puolella, asuntoa kohti n. 1200 neliön suuruiset. Länsipuolellakin talojen etäisyys oli suuri, 40-50 metriä.

Itä-Naukion kahden perheen talot maalattiin keltamullalla, yhden perheen talot ja ulkorakennukset punamullalla. Nurkissa ja ikkunapuitteissa käytettiin valkoista. Myöhemmissä maalausremonteissa luovuttiin keltaisesta ja punaisesta linjasta.

Naukion ullakot perheen omana tilana olivat uhattuina sodan jälkeen asuntopulan vallitessa. Yhtiö suunnitteli rakentavansa ullakoille hellahuoneita. Naukiolaiset pitivät hiekkakuopalla kokouksen ja lähettivät kolmen hengen lähetystön vuorineuvos Ekholmin puheille. Muiden alueiden reaktio oli samanlainen, ja asukkaat saivat pitää vinttinsä. 

Asukkaille säännöt

Kymiyhtiö rakensi asuinalueita työntekijöilleen, ja se myös määräsi asuntojen jakamisesta. Naukio kuului varsinaisille osaajille. Karhinen: "Alueiden laadun huomioiden ei ole ihme, että yhtiö alueiden valmistuttua tarkasti määräsi, ketkä pääsivät asumaan uusiin korkealuokkaisiin asuntoihin. Tehdas tarvitsi kipeästi tärkeitä ammattimiehiä, ja niinpä Naukujanpellon ja Myllykallion uudet työläisasunnot tarjottiin ilmaiseksi eräille ammattityöläisryhmille virka-asuntona asuttavaksi." Vuokraa ryhdyttiin kuitenkin perimään jo 20-luvulla, aluksi melko korkeaa 102 markan kuukausivuokraa.

Kymiyhtiön johtokunta määritteli vuonna 1920 säännöt Naukiossa asumiseen. "Hakijoiden tuli olla perheellisiä ja lukeutua seuraaviin työläisryhmiin: paperikoneen käyttäjät, sylinterimiehet, rullakoneen käyttäjät, kalanterikoneen käyttäjät, selluloosan keittäjät, hapon keittäjät, lyijyjuottajat, veturinkuljettajat, 1. ja 2. remonttimiehet, sähkömonttöörit, vanhemmat rakennusammattimiehet sekä hollanteriesimiehet."

Itä-Naukiota. Kuva: Pertti Karhinen

Säännöt määräsivät myös puutarhan laitosta, polttopuiden ja valaistuksen saannista, oman tontin kunnossapidosta ja siihen liittyvästä korjausrahastosta. "Asuntoon kuuluva puutarhamaa laitetaan mikäli mahdollista kuntoon yhtiön puolesta asuntoa ensi kerran luovutettaessa asuttavaksi. Sen jälkeen on asukkaan itsensä hoidettava puutarhamaansa, jossa suhteessa hänen tulee noudattaa yhtiön puutarhurin ohjeita. Yhtiö hankkii marjapensaita ja hedelmäpuita, jotka jäävät puutarhaan asukkaan muuttaessa."

Lisäksi piti kilpailla puitteiden laadusta. "Kaikki asunnot ottavat osaa vuotuiseen kilpailuun kodin ja puutarhan siistinä pidosta. Palkintolautakunta jonka valitsee yhtiön johtokunta on kokoonpantu sekä työläisistä että virkailijoista ja on sillä oikeus pari kolme kertaa vuodessa tarkastaa asuntoja."

Yksi Naukion rivitaloista. Kuva: Kymin keskusarkisto

Itä-Naukion valmistuttua Kymiyhtiö käynnisti pienen tauon jälkeen varsin monien uusien asuinalueiden rakentamisen. Naukioon - Naukujanpellolle - rakennettiin taloja nyt myös kapearaiteisen radan länsipuolelle 20-luvun alkupuolella. Naukiossa oli myös rivitaloja, mutta niistä ei ole jäljellä ainuttakaan Itä-Naukiossa. Kuuden perheen rivitalot rakennettiin sodan jälkeen, ja niitä tuli silloin Parantolanmäeksi kutsutun mäen rinteen alle seitsemän.



Palvelut ja mukavuudet

Naukiolaisten talot lämpesivät puilla 60-luvulle asti. "Alussa polttopuut tuotiin kapearaiteisella junalla Kymintehtaalta yhtiön Saksanaholla sijainneelta halkovarastolta radan varteen lähelle saunaa. Täällä tapahtui halonmittaus työläisten tehtaalta ostamia halkolappuja vastaan. Tuohon aikaan sai tehtaalainen ostaa vuodessa yhtiöltä halkoja yhtä hellahuonetta varten 20 kuutiota ja huoneen ja keittiön asuntoa varten 25 kuutiota."  Halonmittaus siirtyi myöhemmin lähelle pysäkkiä ja 40-luvulla sorakuoppaan, Karhinen kertoo.

Naukio oli alusta asti sähköistetty. Vesi haettiin ennen vesijohtojen rakentamista kolmesta kaivosta ja kahdesta palokaivosta. Käymäläjätteet ajettiin Kettumäelle ja kompostoitiin suoturpeen kanssa. Rivitaloihin rakennettiin heti alkuun 40-luvulla vesijohto, viemäri ja wc. Kaksikymmenluvun taloihin nämä mukavuudet tulivat 50-luvulla. 

Itä-Naukion rivitaloja. Kuva: Kymin keskusarkisto

Alkuun Naukion lapset kävivät kansakoulunsa kahdessa eri koulussa. Länsipuolen lasten koulupiiri osoitti heille opinahjoksi Maunukselan koulun, itäpuolen lapsille oli tarjolla nykyisen Sairaalanmäen pohjoisrinteellä sijainnut Mäkikoulu, joka muutettiin loppuvuosikseen naistensairaalaksi. Karhisen tutkimuksen valmistuttuakin kouluolot ovat muuttuneet. Osa lapsista käy vielä Keskustan koulua, mutta Tähteen koulu on jo siirtynyt 50-luvun rakennuksestaan Naukion koulun tiloihin. 

Sauna oli vielä tutkimuksen valmistuessa 1978 käytössä, nyt Taidesauna on lähinnä Kouvolan kansalaisopiston taide- ja harrasteryhmien tiloina. Mutta entisaikoina Naukion sauna oli "Euroopan paras". "Naukion saunassa kävi tehtaalaisia etäältäkin, jopa siinä määrin, että harkittiin kävijöiden rajoittamista." Paikalla oli alun perin vuonna 1923 rakennettu puinen saunarakennus. Kun se paloi, tilalle tehtiin vuonna 1931 tiilinen sauna- ja pesutuparakennus. Sitä laajennettiin vuonna 1950 radan päätyyn rakennetulla siivellä. Samalla tilajärjestelyt sisällä muuttuivat.

Pilvet väistyivät

Karhisen tutkimuksen valmistumisaikoihin Naukion yllä leijui uhkia. "Viimeisen viidentoista vuoden aikana alue on joutunut kokemaan voimakkaan ympäristönmuutoksen. Kerrostaloasutus on etelästä tunkeutunut alueen laidalle, ja läntinen kylä on joutunut urheilupuiston ja koulujen puristukseen. Rakennuksia on jo purettu ja koko vanha työläiskylä on uhanalaisena", Karhinen kirjoittaa tuolloin ja lisää, että ratkaiseva vaikuttaja Kymiyhtiö on varsin haluton pitämään yllä tappiollista työasuhdeasuntotoimintaa vanhoilla työläisasuntoalueilla. 

Kuva: Pertti Karhinen

Meni vain pari vuotta ja tilanne muuttui, kun Suomen Asuntomessut kiinnostui Naukiosta. Se päätti järjestää Naukioon peruskorjaus- ja täydennysrakentamismessut. Vuoden 1983 messujen johdosta kylässä alkoi uusi aika, naapurissa tien toisella puolen vähän sen jälkeen. Riippuu katsojasta, onko tiivis kylä parempi kuin entinen väljä mutta rapistuva. Entinen asukas näkee varmasti jotain menetetyn. Ulkopuolisen kävijän silmiin osuvat vanhat hyvin kunnostetut rakennukset, jännittävät ulkorakennusten sokkelot, kodikkaat hoidetut pihat, rehevät uudet ja vanhat koristekasvit, vehreät kentät kylän keskellä. 

Kuva: Pertti Karhinen

Messualueen entinen asukas Marja Elo-Ojalehto kertoo messualueelle muutostaan Vellikupissa numero 12 vuodelta 2013: "Muisteloita asuntomessuajalta eli kun maaherrakin kylässä kävi". Naukiosta kerrotaan myös Murusia Mäenpäästä -kirjassa, joka on Kuusankoski-Seuran perinnejulkaisu nro 21. Näitä julkaisuja myy mm. Kuusankoski-Seura. Tuure Nybergin julkaisu Naukujasta Naukioksi. Naukion työläiskylän tarina ilmestyi vuonna 2003.