Tapio Koskinen tuntee niin munakennotehtaan kuin yt-neuvottelumenetelmätkin

Paperi ja selluloosa, niistähän Kymiyhtiö on kautta aikojen tunnettu. Mutta tuotevalikoimaan on kuulunut vuosikymmenten varrella jos jonkinlaista artikkelia lumikolasta munakennoon. Munakennotehtaan aika kesti vain jonkin vuoden, tarinat sen toiminnasta elävät yhä.

Tapio Koskinen oli munakennotehtaalla koneasentajana - Kuusaalla sanotaan koneviilarina - ja vastasi koneiden kunnossapidosta vuodesta 1970. Laitteet oli asennettu vuotta paria aikaisemmin.
- Kunnossapitoa piisasi, koneet oli hyvin häiriöherkät. Ne oli tuotu Kanadasta, Koskinen kertoo.

Munakennotehtaan perustamisen keksi isännöitsijä Ilmari Lindberg.
- Ilmari oli vähän vihreä: jätepaperia jäi niin paljon käyttämättä Kuusankoskella, ja massaa sai jatkettua huonolla sellulla, että siitä saatiin raaka-aine kennoihin. Ensimmäistä kierrätystoimintaa Kuusaalla, järkevää. Jätepaperia tuotiin pitkin Etelä-Suomea, ei silloin ollut mitään Hyötypaperin tapaisia laitoksia käyttämässä jätepaperia vaikka eristeeksi.

Massa pumpatttiin isoon säiliöön, josta imurumpu imi sen. Neljä palkkia otti massaa paineilman kanssa ja siirsi sitä levylle, joka kiersi ison lenkin uunissa. Päässä kuivauskaapin perällä oli naiset ottamassa valmiit muotit käsin pois. Naisia oli tehtaalla viitisenkymmentä kahden koneen äärellä. Koneet kävivät kolmea vuoroa vuorokaudessa. Munakennojen lisäksi koneilla tehtiin omena- ja hedelmäkennoja. Muotteja oli kahdeksaa erilaista mallia, niitä vaihdettiin tuotteen mukaan. Koneet puskivat 500 pakettia kennoja vuorokaudessa, yhdessä paketissa oli 140 kennoa.

Työtä tehtiin kuumuudessa. Öljypolttimot ja kuivauskaappi pitivät huolen korkeasta lämpötilasta.
- Naisilla oli 20 minuutin huki, ja sitten vaihdettiin toisiin tehtäviin. Ja tunnin päästä takaisin kuumaan paikkaan. Naiset oli kyllä aika ajoin rajua porukkaa, ei niiden keskelle ujommat miehet uskaltaneet edes mennä, Tapio Koskinen naureskelee.

Munakennotehdas toimi 80-luvun alkupuolelle vuoteen -82 tai -83. Ongelmana oli se, että tuotteet myytiin pääasiassa Neuvostoliittoon. Sinne sai vietyä isot mutta kevyet pakkaukset junalla - laivoihin niitä ei huolittu.
- Jonkin verran meni Ruotsiin ja Tanskaankin, mutta pääasiassa Neuvostoliittoon. Varkauden tehdas voitti kilpailun markkinoista. Kun vienti Neuvostoliittoon tyrehtyi, tuotannosta Kuusaanniemessä piti luopua. Työntekijät siirtyivät yhtiön muille osastoille, siivoojiksi, mäntyöljykeittämölle, prosessiin, Koskinen muistelee.

Ulkomaankomennuksella Skånessa

Munakennotehtaan koneet olisi halunnut ostaa portugalilainen vanha härkätaistelija Rodrigues, mutta kauppoja ei syntynyt Portugalin vallankumouksen takia. Koneet myytiin sitten Turkkiin.
- Kävi huvittavasti: yhtiö ilmoitti haluavansa käteismaksun. Turkista tuli kaksi miestä muovikassit rahaa täynnä - eri maiden valuuttoja. Mutta he eivät saaneetkaan vientilupaa Turkkiin ja myivät koneet Ruotsiin. Minä olin Ruotsissa kasaamassa koneet, Tapio Koskinen kertoo.

Tapio sai kuulla Ruotsiin lähdöstään työtuttavalta.
- Hän sanoi, että minut on myyty Ruotsiin asentamaan. Ilmari Lindberg ei ollut minun kanssa asiasta neuvotellut. Sanoin Ilmarille, että sittenhän saan määrätä, minkä verran palkkaa otan komennukselta.  Hän kysyi, meinaanko pyytää enemmän palkkaa kuin tehtaan isännöitsijä saa. Vastasin: "Niin mutta sie olet täällä ja mie lähen Ruotsiin." Ilmari heitti minut toimistostaan ulos. Ei mennyt kun kymmenen minuuttia kun minut haettiin takaisin Ilmarin luo, joka sanoi vaan: "Selvä."

Munakennokoneet rakennettiin uudelleen Skånen Åsbyhyn Östanån kylään.
- Verla on talvisaikaan vilkas paikka siihen kylään verrattuna. Siellä oli vanha paperitehdassali. Ruotsin munantuottajien firma pystytti sinne toisen koneen, toinen jäi varaosiksi. Mutta ei ne käsittäneet, kuinka paljon se teki kennoja. Heillä ei ollut varastotiloja, eivätkä he saaneet kennoja myytyä, ei se tehdas kauaa siellä toiminut. Sen jälkeen kone myytiin Uuteen-Seelantiin, Koskinen kertoo.

Kolmen ja puolen kuukauden komennukselta pikkukylässä Skånessa Koskisella on kivoja muistoja. Ruotsin kieltä hän ei osannut, mutta hyvin hän tuli toimeen ruotsalaisen työkaverinsa kanssa. Kynä, paperia ja kaksi ammattimiestä - asiat tulivat selväksi.
- Kuljettiin lopulta viikonloppuisin yhdessä kalassakin. Gunnar haki minut sieneen, kalaan, jääkiekkoa katsomaan. Välillä käytiin Kööpenhaminassa hakemassa kaljaa, Tapio naureskelee.

Turhan pinko

Tapio Koskinen kasvoi Kettumäen tuntumassa. Kansakoulun jälkeen hän kävi yhtiön ammattikoulun metallipuolen.
- Tuli tehtyä väärä valinta, paperipuolen koulutus olisi kestänyt vaan vuoden, mutta metallipuoli vei kolme. Pääsykokeissa olin niin pal tyhmä että yritin metallipuolelle. Oisin laittanut kokeet läskiksi, olisin päässyt paperipuolelle ja paremmille palkoille. Kyllähän metallityöt minun omaa alaa oli. Ja korjaantuihan ne meidänkin palkat kun muutaman kerran vaadittiin, Tapio myöntelee.

Työelämään Tapio tuli Kymintehtaalle, ensin höyryvoimalaitokselle, sitten keskuskorjaamolle koneasentajaksi. Vuonna 1970 hän haki Kuusaanniemeen uusiin mielenkiintoisiin töihin. Siellä hän oli ensin tehdaspalvelussa, josta siirtyi munakennotehtaalle. Se toimi aikansa, myytiin sitten siis Ruotsiin, josta Tapio palasi asennustöistä entisiin hommiinsa.
- Rinta rottingilla, että täs ollaa oltu Ruotsissa. Mietin Brasiliaankin lähtöä, kun kaverit oli juuri menossa sinne Jari-projektiin. Mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt, minulla oli perhe. Ruotsi oli sentään sivistynyt maa.

Yt-neuvotteluissa kymiläiset joustivat

Tapio Koskinen toimi luottamusmiehenä vuodesta -84, ensin metalliosaston luottamusmiehenä vuoteen -96 ja sen jälkeen paperiosasto 19:n puheenjohtajana.

Koskinen eli UPM:n väenvähennyksen vaiheet ihan ytimessä. Hän oli työryhmässä, joka neuvotteli tehtaanjohtaja Pertti Asunmaan kanssa, minkä verran työntekijöitä jää millekin työpisteelle.
- Kävin ay-liikkeen kolmen kuukauden kurssin ja puolen vuoden kurssin - se oli Työväen Akatemian kurssi. Asunmaan työryhmän kanssa oli kovat neuvottelut. Useita kuukausia kierrettiin veistä haavassa, välillä yötä päivää neuvoteltiin. Monta sataa henkeä oli liipasimella, kun pälkkäri loppui tosta noin, Koskinen viittaa olkansa yli Kyminpuolen päällystyslaitosta kohti. - Ja puuhiomoiden henkilöstön sijoittamisesta neuvoteltiin myös. Mehän oltiin parikymmentä päivää vuodessa omalla lomalla juoksutytöstä Asunmaahan saakka ja tasattiin näin palkkakustannuksia.

Neuvottelut sujuivat sen verran hyvässä hengessä, että Paperiliitto hermostui.
- Meidät meinattiin erottaa liitosta, kun me joustettiin. Käytiin Helsingissä haukuttavina pari kertaa, mutta sanottiin että me tehdään Kuusaalla omat päätökset. Se oli tää kuusaalainen henki, että kaveria ei jätetä tyhjän päälle. Nuorille annettiin mahdollisuus, kun vanhemmille oli pelastuksena putkeen pääsy.

Pertti Asunmaata Tapio luonnehtii hyväksi neuvottelijaksi.
- Mitään ei tarvinnut kirjoittaa. Mikä sovittiin, se piti. Purmosen Martti oli samanlainen. Meidän puolen työryhmälle järjestettiin tilat milloin Voikkaan klubilta, milloin Sommelon saunaosastolta, että saatiin käydä asioita läpi keskenämme. Saatettiin sieltä soittaa Asunmaalle ja Purmoselle, että tänne nyt, meillä on esitys. Kyllä ne tuli.

Välillä neuvottelijat vetäytyivät linja-autolla muualle käymään läpi, mitä oli jo sovittu. Bussillinen väkeä matkasi Elimäelle tai muualle keskustelemaan rauhassa. Koskinen kehuu työnantajaansa myös koulutuksen järjestymisessä.
- Olin Kiljavalla koulutuksissa melkein ainoa, joka sai samaan aikaan palkkaa. Masa Yardsin pojat olivat toiset, jotka nauttivat ay-koulutuksen aikana palkkaa.

Eläkevuosina Tapio Koskiselle ei aika ole tullut pitkäksi. Leskeksi jäätyään hän on tekemistä keksinyt. Avopuolison kanssa hänella on koti Mäntsälässä ja Hyvinkäällä, ja Kuusaalla on edelleen oman vanha koti hoidettavana. Kuntoilua, sienestystä, tanssimassa käymistä ja vilkasta matkustelua - se pitää mielen vireänä. Koskinen kehuu niin Viron matkojaan, että saa toisenkin innostumaan.
- Kulttuuria tulee harrastettua paljon: Helsingissä teatteria, Virossa oopperaa - siellä se on Estoniassa niin halpaakin. Hyviä konserttejakin on tarjolla paljon.

Virossa käydessään Koskinen ei kumppaninsa kanssa välitä varailla majapaikkoja etukäteen.
- Sen verran pitää seikkailuhenkeä olla, yöpyy siinä, mikä näyttää kivalle.

Ruskan viime leimahdus

Tämä syksy on tarjonnut meille väriloiston, jonka voimin jaksetaan lehdetön loppusyksy ja pimeä talviaika. Muutama kuva lokakuulta ja pari viime vuosienkin syksyiltä.

Maili Hatvala viihtyi Kymiyhtiön konttoritöissä

Maili Hatvala on kiireinen eläkeläinen. Ensi soittamalla ei vielä löydy sopivaa tapaamisaikaa - häntä tarvitaan niin monessa paikassa viikon mittaan. Mutta seuraavalla kerralla tärppää, Maili ehtii Tuomon Luomuun aamupäiväkahville.

Maili Hatvalan lapsuuden perheessä on useampikin yhtiöläinen. Hänen isänsä oli Kymiyhtiössä töissä, huolehti koneista, ja viimeinen ammatti taisi olla rasvaaja. Mailin veli Alpo oli korjaamolla, ja kaikki perheen kolme tytärtä olivat toimistotyössä.
- Sitten nuorin sisko lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja muutti USA:han. Perheestä on elossa vanhin sisar Raili ja minä - me kaksi ollaan vielä täällä Kuusankoskella, Maili Hatvala kertoo.

Joka talosta Pilkanpellolta ei oppikouluun lähdetty - Mailin velikin kävi yhtiön ammattikoulun. Mutta Siljanderin äiti ja isä halusivat auttaa lapsiaan eteenpäin elämässä, ja tytöt Raili, Maili ja Marita kannustettiin menemään oppikouluun, vaikka sen käyminen maksoi.
- Oltiin Maritan kanssa aina yhdessä, kuin kaksoset. Minun täytyi lähteä oppikouluun, kun hän ei lähtenyt ilman minua. Mentiin pääsykokeisiin yhdessä, ja käytiin koulua viisi vuotta yhdessä.

Siljanderin perheen isä kuoli vuonna -51. Maili pääsi Kymiyhtiöön töihin, ja siihen vaikutti ilmeisesti maisteri Veikko Talvi.
- Meidän äiti oli Veikko Talven vaimon vaatetusliikkeessä myyjänä. Perhe tunsi meidät, ja työpaikan saamisessa varmaan vaikutti maisteri Talvi, Maili Hatvala arvelee.

Ensimmäinen työtehtävä Kymiyhtiössä oli työntekijöiden palkkojen laskeminen keskuskonttorilla. Vaativaa rahojen kanssa työskentelyä johti Helmi Tuominen, jota Maili kehuu täsmälliseksi päälliköksi. Palkkaosastolla oli noin 12 työntekijää, kesäisin pari enemmän.
- Haukkasuolle tuli kesäksi niin paljon työntekijöitä, että tuntipalkkojen laskijoita tarvittiin monta.

Palkat laskettiin keskuskonttorissa.

Maili Hatvala kertoo palkanlaskennasta aikaan, jolloin koneet olivat yksinkertaisia ja äänekkäitä.
- Meille tuotiin työntekijän tuntilehti, joka sisälsi tunnit, ylityöt, tuntipalkan ja hätätyöt. Me laskimme palkan, vähensimme verot. Lapsilukukin otettiin huomioon.

Laskeminen ei kuulemma edellyttänyt ihmeempää matikkapäätä; verot näki verotaulukoista. Apuvälineenä oli laskukone, jolle Maili hymähtelee.
- Aluksi koneet olivat yksinkertaisia. Niitä veivattiin näinpäin ja noinpäin. Niissä oli erilaisia Facit-koneita, sellasia räplättäjiä.  Mutta sitten tulivat hienot Monroet, joissa oli nappulat nollasta yhdeksään vaaka- ja pystysuunnassa. Sormet eivät saaneet lipsua. Kaikki koneet toimivat sähköllä.

Palkanlaskijat tekivät tilinauhat, joissa oli kahden viikon palkka. Se oli iso lista, josta näkyi mitä työntekijä oli tehnyt sunnuntaina, arkisin, siitä näki myös verot, ja puhdas palkka tuli viimeiseksi. Käteen jäävä palkka laskettiin osastoittain. Ensin laskettiin, paljonko osastolle meni yhteensä palkkarahaa, sitten kuinka paljon kutakin setelirahaa ja kolikoita tarvittiin. Sitten pantiin rahat pöytään ja alettiin laittaa jokaiselle tilipussia. Toimitus tapahtui pääkonttorin kellarikerroksessa huoneessa, jossa oli kassaholvit ja kalteri-ikkunat.
- Jokaiselle tehtiin pussit, joihin pantiin tilinauha ja rahat pennilleen. Kun koko osasto oli tehty, pöydältä piti olla kaikki rahat pois ja pusseissa oikea määrä. Pussit suljettiin niittikoneella. Jos oli oikein laskettu, rahaa ei jäänyt pöytään eikä sitä puuttunut. Jos joskus harvoin oli heittoa, aloitettiin alusta, laskettiin jokaisen pussi uudelleen kunnes meni oikein. Rahojen laskijat istuivat vastakkain, toinen tarkisti, eli oli aina kaksi laskijaa. Heidän ympärillään liikkui vielä kiertelijä.

Pussit pantiin laatikoihin osastoittain. Tilipäivänä osastoilta tuli kaksi henkilöä hakemaan laatikon ja kuittasi. Maili Hatvala muistaa, että toisten palkkoja laskiessa raha oli vain työväline, se ei merkinnyt mitään.
- Mutta kun sai oman pussin, niin voi hyvänen aika! Löysin vanhan tilinauhani 50-luvulta, puolen kuun tai kuukauden palkkani oli 60 markkaa. Se taisi olla alkupalkkani, sillä ei saanut juuri mitään, Maili hymyilee ja muistelee, etteivät ammattimiestenkään palkat kovin häikäiseviä olleet. - Mutta kyllä ihmiset vaan saivat niillä itselleen talot ja tontit. Kiitos yhtiön, joka oli hyvin monessa asiassa tukena. Rakentamisessa saatiin neuvoja halpojen tonttien lisäksi, lautatarhalta huokealla tavaraa, asunnot ja niihin polttopuut, asuinalueille tuotiin vesi autolla, pesutupia ja terveydenhuoltoa myöten saatiin kaikki yhtiöltä.

Tilipäivien välillä palkanlaskijat tarkistivat palkat ja laskelmat jälkikäteen.

Vuonna -62 Maili Hatvala siirtyi palkkakeskuksesta Kymin sellutehtaan konttoriin. Palkanlaskennassa oli tullut teknistymisen aika.
- Uudet tietokoneet alkoivat rynniä. Oli lävistäjän hommaa, reikäkorttikoneet tulivat. Minä en siitä työstä pitänyt ja pääsin sellutehtaalle. Olin ensin Kymintehtaalla. Siirryin sitten Kuusaanniemen sellutehtaalle ja lopulta tänne takaisin, Maili viittoo keskuskonttorin suuntaan.

Sellutehtaan konttorissa laskettiin tuotanto ja siihen tarvittavien aineiden kulutus. Palkat kirjattiin mestareiden antamien tietojen pohjalta. Kuusaanniemen uudet tilat olivat ihan toiset kuin Kymin sellutehtaalla.
- Meistä tuli maisemakonttorilaisia. Oli siellä seinäkkeet, joten istuessa sai olla rauhassa. Kiva paikka se oli.

Keskuskonttori, taustalla Kuusaanniemeä

Kuusaanniemestä Maili Hatvala palasi Kymintehtaalle postituksen, monistuksen ja ns. arkistoinnin lisäavuksi keskuskonttorin alakertaan.
- Täältä laitettiin pakettia ja näytettä pitkin maailmaa, kirjeitä maailmanlaajuisesti, tiedotuksia osakkeenomistajille.

Hatvalalla oli johdettavanaan myös joukko juoksutyttöjä. Työtoveri on ihmetellyt, miten Maili sai pidetyksi kurissa sellaisen teinityttölauman.
- Noh, siihen aikaan käyttäytyminen oli kurinalaisempaa. Tietysti joku välillä purnasi, ettei haluaisi mennä huonoon säähän, ja jotain pieniä ongelmatilanteita oli. Pääkonttorissa oli joka kerroksessa lähetti, joka istui käytävässä. Minä muutin tehtäviä niin ettei lähetin tarvinnut istua siellä kylmässä ja järjestin kierrot, joiden mukaan piti olla eri osastoilla käymässä. Eihän tytöt aina uskoneet, että pitäisi olla tarkka. Näinhän se on joka paikassa.

Yhtiön hierarkia muuttui Maili Hatvalan työvuosina. Alkuun hän tuskin tapasi isompia johtajia; tosin heitä kävi vuodenvaihteen edellä toivottamassa hyvää joulua kaikille. Muutos tapahtui pikku hiljaa.
- Ehkä siksi, että ruotsin kielen vaikutus alkoi hävitä. Alussa ruotsia käytettiin keskuskonttorilla paljon, palkkalaskenta oli ainoa osasto, joka oli suomenkielisten käsissä. Muut keskuskonttorilla puhuivat ruotsia. Alussa kaikki lomakkeet olivat ruotsiksi, vähitellen alettiin käyttää niissäkin suomea. Nythän kieli on englanti.

Maili Hatvala työskenteli Kymiyhtiössä/UPM:ssä 47 vuotta. Eläkkeellä hänellä on mahdollisuus olla juuri niin perhekeskeinen kuin haluaa. Naimisiin hän on mennyt vuonna -54, tytär syntyi vuonna -55, poika -62.
- Olen hoitanut lapsenlapsia - nyt jo neljännessä sukupolvessa. On koiria ja lastenhoitoa ja kodinhoitoa oman huushollin lisäksi. Äidin hoidin hänen elämänsä loppuun, sisar tietysti avusti. Niin se vaan elämä on kulkenut, Maili toteaa tyytyväisenä ja huokailee, miten hienoa aikaa työvuodetkin olivat.

Kalevi Stenberg, yhtiön kuljetusammattilainen

Kalevi Stenberg on ehtinyt elämässään tehdä yhtä ja toista. Ehtiihän sitä, jos ei tyydy yhteen työpäivään vuorokaudessa. Vuorotöissä hän saattoi yhtiön löysin jälkeen tehdä toisen mokoman yksityisellä. Unet siinä jäivät vähiin, mutta perheen talous pysyi kunnossa. Kova työnteko opittiin lapsuuskodissa Jaalassa. Nyt Kalevilla on aikaa soitella urkuja Väkkärän kodissaan ja käydä marjassa sen minkä itseä huvittaa. Tai huvitella Raijan kanssa kaupoilla Veturissa.

Kalevi Stenbergin lapsuuden kotitilalla Verlassa oli pari lehmää, sika ja kolmisen hehtaaria peltoa, josta sai syötävää lehmille ja ihmisille.
- Rukiit, vehnät, heinäpellot ja perunamaat meidän pientilalla Kamposenjärven rannalla oli. Äiti kuoli, kun olin kymmenen vanha. Meitä jäi viisi vuotta vanhempi sisko, pari vuotta nuorempi sisko, isä ja minä. Isä oli ammattisuutari ja Verlan tehtaalla töissä. Lapsuus oli työtä, työtä, työtä. Rukiit puitiin riihessä varstoilla. Vein kärrillä Verlan myllyyn säkit samana päivänä kymmenen vanhana. Vedin kärrejä ite. Säkki painoi 80 kiloa, kärrit oli isot rautapyöräset, nekin painoi. En käsitä vieläkään miten sain kärrit Kesonmäestä alas, ettei ne vieny minuu mennessää, Stenberg päivittelee.

Pikkupojan elämä oli tosiaan työntäyteistä.
- Lehmät oli vapaana laitumilla, niitä sai etsiä kaiket illat, juosta kilometritolkulla. Mutta silloin usko kaikkeen mitä teki. Meikäläinen oppi lypsämäänkin, kun vanhempi sisko lähti kemuihin ja sanoi että lypsä siä noi lehmät, Kalevi hihittelee ja lisää siskostaan: - Pedro Hietasen äiti.

Koulun käytyään Kalevi teki Verlassa metsätöitä ja oli pari vuotta myyjänä osuuskaupassa. Sitten siskonmies osti auton, ja Kalevi oli hänellä viisi vuotta puutavaran ajossa. Aikanaan hän lähti Kuusaalle kysymään Kymin kuljetukselta hommia.
- Minulle pidettiin kahden päivän psykologiset testit pääkonttorilla vuonna -55. Minä sanoin Helsingin herroille, etten ymmärrä testeistä mitään. Ne vastasi että ei minun tarvinutkaan, riittää kun he ymmärtävät. 94 hakijaa, neljä pääsi töihin, minä mukana. Kuljetuksen päällikkönä oli insinööri Hixén, hän hommasi yhtiölle ensimmäiset trukit, ja niiden ajo vaati silmää.

Kalevin isä oli Verlan pahvitehtaalla töissä

Kalevi kehuu Hixéniä: tosi hieno päällikkö. Kun Kalevi oli hakenut yhtiön asuntoa, joista vastasi agronomi Varis, hänelle ei luvattu mitään. Hän kertoi tästä Hixénille, joka meni itse Variksen puheille.
- Viikon päästä meillä oli asunto. Päästiin muuttamaan Raijan kodin yläkerrasta.



Kaksi työpäivää peräkkäin

Trukin kuljettaminen oli Kalevi Stenbergin pääasiallista työtä. Se oli vaativaa, paljon tarkempaa senttipeliä kuin auton ajaminen.
- Sitä ne psykologiset testitkin mittasi. Täytyy miettiä, miten ajaa kuorman trukilla sisään, oikea järjestys, että saa ovenpieletkin lastattua. Siinä täytyy ajaa ensin takaperin sisälle, että pääsee lopuksi pois, Stenberg kuvailee.

Kun Kalevi oppi homman tekemällä, Saimaa Linesin päällikkö pyysi häntä opettamaan hänenkin työntekijöilleen lastaamista.
- Olin joskus opettamassa, välillä kävin ajamassa hankalampia kuormia vaunuihin sisään, kun he eivät saaneet niitä.

Stenbergin kuljettajantehtävät vaihtelivat.
- Olen ajanut kaikkia vehkeitä paitsi junaa. Trukkia, autoa, turvetta Haukkasuolta rekoilla. Ajoin yhtiön maansiirtoajoa vuosina -59-60, kun tehtiin Voikkaan voimalaitosta, ja Lintusen Voldemarin kuorma-autoa aina toista löysiä. Samaa työmaata mutta kahta löysiä, koko talvi.

Kalevi siis teki kuukausikaupalla kahta työpäivää peräkkäin.
- Jos minulla oli iltalöysi yhtiöllä, menin sen perään yöksi Vollen ajoon. Silloin ajatteli, että kun saisi nukkua! Nyt kun saisi, ei nukuta, Kalevi hymähtää. - Tupakkaa meni valvoessa tuhottomasti. Tulos on tässä: jaloista verisuonet tukossa.
 
Vuonna -68 Voikkaalla käynnistyi PK8, ja Stenberg siirtyi sinne trukkikuskiksi. Pinkkarit tekivät siellä kolmea vuoroa, lastaajat kahta. Pinkkarit pinosivat paperikoneelta tulevia rullia varastoon. Kun tietokoneet tulivat, trukkikuskin piti ajaessa näpytellä tieto, mihin rullat laitettiin.
- Siinä meni monta työpaikkaa, ainakin kymmenen työpaikkaa varastolta. Ennen naiset olivat merkinneet paikat.

Kalevi kertoo pitäneensä vuorotyöstä. Hän teki sitä enemmän kuin päivätöitä.
- Ajoin Lehtisen Lassen ja Veijon autoja vuosikausia viraapelina. Se onnistui vuorotöitä tehdessä. Siihen aikaan asuntolainan korot oli 16 prosenttia, siksi viraapelit kiinnosti. Ajettiin massaa Kuusaanniemestä Karhulaan, Lehtisen Veijollakin oli kaksi kuorma-autoa, joita yhtiö käytti ajoihinsa. Olihan yhtiöllä silloin omia autojakin, ja paljon. Nyt ei taida olla kuin yksi, Kalevi sanoo.

Entisajan autoissa oli pienet tehot. Puutavaran ajossa kuormat tehtiin käsipelillä, tukkikuormatkin - kovaa työtä. Puutavara kerättiin eri puolilta yhtiön hakkuilta, ajettiin Puolakankoskelle ja pantiin siinä Kymijokeen. Puuta tuli Mäntyharjun reittiä Verlan ohi Pyhäjärveä kohti, ne jatkoivat Pyhäjärveä pitkin Voikkaalle, missä ne nostettiin joesta. Kalevi oli nuorena Pyhäjärvellä tekemässä uittoyhtiön lauttoja.

- Puomeista tehtiin kilometrin mittainen lenkki, johon puut tulivat - jos oli sopivan tyyntä. Kun puomi täyttyi, laiva vei puut pois ja alettiin tehdä uutta lauttaa. Pyhäjärvellä oli laiva ja Leininselällä toinen, jotka hinasivat lauttoja. Laiva haki lautat, minä hain Saukkolasta pienellä moottorilla uudet puomit.

Lumivalkoset vilttitossot

Stenberg on seurannut isänsä jalanjälkiä. Hän on tehnyt satoja tallukoita, "tikkatossuja".
- Verlan museon avajaisiin minulta tilattiin tikkatossot Verlan viltistä. Kerran minut soitettiin tehtaanjohtaja Holmin puheille. Pahvikone oli lopetettu. Holm sanoi, että Itävallasta oli kuitenkin tullut koneelle villahuopaa, jota pantiin paperikoneella kivitelan päälle. Sen tehtävä oli imeä vesi pois massasta. Holm sanoi: "Minä ostin sen, teetkö neljät tossut, saat koko mansongin?" Mansonki maksoi 60 000 markkaa. Sanoin, että teen vaikka viidet. Vuosien mittaan lopusta mansongista on saatu lukemattomat pohjat.

Mansonki herättää vieläkin mukavia muistoja Stenbergeissä. Se piti viedä tehtaan portin ulkopuolelle, josta Kalevi sen haki - etteivät muut olisi tulleet kateellisiksi. Raija-vaimo ja Kalevi muistelevat miten ihanaa paksua pehmeää villaa se oli.
- Kolmenkymmenen sentin pala kutistui kastellessa viisi senttiä.

Olkinuoran Aila toi Kaleville usein herrojen vanhoja ulstereita, joista sai mahtavaa kangasta tallukoihin. Kalevi sai tilauksia yhtiöläisiltä ja muiltakin, kun sana taidoista levisi. Eräs nainen tilasi häneltä kolmet lumivalkoiset tallukat. Kalevi varoitteli, että pohjaa on vaikea saada pysymään valkoisena, kun sitä pikilangalla ommellaan. Siitä huolimatta valkoiset tallukat tehtiin, yhdet tilaajalle, toiset Helsinkiin, kolmannet Kanadaan.
- Jos pohjat liimataan maitoliimalla, ne ei ole enää lämpöset. Tossojen teko vaatii taitoa. Kauanhan minä sain niitä alkuun tehdä ennen kun isä sanoi, että nyt ne on sen näköset, Kalevi kertoo.

Voikkaan tehdas oli Kalevi Stenbergin mielestä ihan mahtava työpaikka. Tauot pidettiin ajallaan. Palkka oli sidottu koneelta tulevaan tonnimäärään. Ansiotaso nousi paljon, kun trukkikuskit pääsivät kuljetuspuolelta paperitehtaan kirjoihin ja Paperiliiton jäseniksi.
- Apuosastot oli aina huonopalkkaisia - kuljetuskin oli apuosasto. Minä tykkäsin pinkkarihommasta, kun se oli säännöllistä. Kuljetuksella ei aamulla tiennyt, mitä laittaa päälle, kun ei ollut tietoa päivän ajoista.

Seinällä on Kalevista on piirros, jossa hänellä on haitari. Huuliharppukaan ei ole unohtunut, vaikka viimeksi hän on sellaisella soittanut 60 vuotta sitten. Muusikkous on Stenbergeillä sukuvika.
- Isä oli hyvä soittamaan, sisko on hyvä soittamaan. Meidän opettaja Valma Karppi pisti minut ja koulukaverini Niemin Aimon - sittemmin Dallapé-hanuristi - lauantaina arestiin, kun oltiin puhuttu tunnilla. Hän tuli katsomaan meitä arestia kärsiviä: mitäs te täällä istutte, menkääs nostamaan minun perunat. Myöhemmin kun tavattiin, Valma kertoi, että oli tullut katsomaan meidän työntekoa: yhtään perunaa ei ollut nostettu, Säkkijärven polkka vaan soi huuliharpulla.

Kalevin serkulla oli italialainen pianohaitari, jolla Kalevi opetteli "kaikenlaista".
- Vasta vanhempana opin soittamaan kunnolla. 60 vuoden ajalta muistin kaiken, se on luojan suoma lahja. Nuotteja en viitsinyt opetella, kun opin korvakuulolta. Armeijassa soitin kitaraa, Soittopojissa, siinä oli Niemin Aimo hanuristina. Isäukko osti minullekin hanurin, mutta elämä oli niin tiukkaa, että soittaminen jäi vähemmälle.

Työelämään päästyään Kalevi osti itselleen "pelin" ja vaihtoi sen vielä Kouvolan harmonikkatehtaan soittimeen.
- Se on tosi hyvä soitin. Käytiin paljon Silénin Leon reissuilla Jaltalla ja Marmariksella - aina piti olla haitari mukana, kun porukka niin vaati. Illat meni siinä, että toiset lauloi, minä soitin. Kerran haitaria ei meinattu huolia Finnairin koneeseen, ja minä en antanut sitä matkatavaroihin, kallista konetta. Silénin Leo tuli sanomaan, että sitten jää 30 henkeä kyydistä pois. Johan löyty paikka, Kalevi nauraa.

Haitari oli kuitenkin painava raahata, Kalevi myi sen ja osti urut. Stenberg muistelee erikoisia soittokeikkojaan naureskellen. Voikkaan tehtaan satavuotisjuhliin hänet tilattiin tukkilaisasussa soittamaan harmonikkaa - hän oli silloin jo eläkkeellä.

Stenberg on kova kalamies. Norjassa hän kävi 25 vuotta peräkkäin joka kevät pilkillä.
- Paras saalis oli 60 kiloa nieriää tunnissa - niissä järvissä ei muuta ollut kuin punalihaista nieriää. Koukuissa oli kaksi kilon painoista aina yhtä aikaa. Kalat perattiin, suolattiin ja pantiin hangen alle, etteivät jäädy mutteivät sula. Kotiin tullessa ne oli just sopivia savustettaviksi. Ottajia kyllä oli.

Metsästys on Kalevin toinen ajanviete. Hänellä on ollut monta hyvää ajokoiraa.
- Yksikin oli vuonna -80 Kymen läänin paras koira. Käytin niitä kilpailuissa pitkin maata. Maine levisi, Lieksasta asti tultiin hakemaan meiltä pentuja. Metässä, marjassa, pilkillä käytiin ennen ympäri vuoden. Vieläkin käyn hillaa ja puolukkaa poimimassa. Tää istuu autossa ja tuumii, että minä saan raitista ilmaa poimiessani, Kalevi viittaa Raija-vaimoonsa. - Olen käynyt Lieksassakin puolukassa, kun täällä ei ollut. Poikien kanssa poimittiin kolmeen pekkaan 500 litraa puolukkaa yhtenä lauantaina tuttujen lieksalaisten näyttämästä paikasta, Kalevi kehuskelee.

Stenbergit ovat todellinen kymiyhtiöläisperhe. Kalevi on ollut töissä yhtiöllä, vaimo Raija yhtiön virkailijaravintolassa Koskelassa. Pojista Jukka on ollut yhtiöllä, Vesa ja Hannu ovat edelleen, Kari oli kouluaikanaan tekemässä mestareiden lomia. Tytär Tarja oli Voikkaalla yhtiön ostovarastolla, Sirpakin oli kesätöissä Voikkaan tehtaalla.
- Ja min isä oli sota-ajasta lähtien Verlan pahvitehtaalla siihen asti kunnes Verlan tehdas lopetettiin. Hän oli puuhiomolla, sanottiin liipiksi, siellä hiottiin puusta massaa, Kalevi kertoo. Raija huomauttaa, että Vesan poikakin oli kesätöissä Kuusaanniemessä.

Raija Stenberg oli keittäjänä Koskelassa

Raija Stenberg tietää, miten ruoan saa maistumaan. Taloustöitä ja ruoanvalmistusta hän opiskeli jo nuorena ammattikoulussa, ja suurperhe kouli äidin laittamaan ravitsevaa syötävää. Metsämiehen emäntänä Raija on tottunut laittamaan ruokaa riistasta. Mutta työ Kymiyhtiön virkailijain lounasravintolassa ja yhtiön edustustilassa Koskelassa antoi mahdollisuuksia sellaiseenkin ruoanlaittoon, johon tavallisessa kuusaalaisperheessä ei arkisin totuttu.

Raija Stenberg on elänyt puolet elämästään Voikkaalla ja toisen puolen joen vastarannalla. Väkkärän omakotitalolta ei ole pitkä matka lapsuuskotiin Mattilaan, jossa Halmeen perhe asui omassa talossaan - äiti, isä, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Isä oli Voikkaan tehtaalla pannuhuoneessa lämmittäjänä. Raijan puheessa vilahtelee harvemmin kuultu nimi Voikas, kun hän selvittää, missä kulkee Mattilan ja Voikkaan raja.
- Voikas on se kaupunkimainen osa.

Raija kävi kansakoulun Voikkaan Koulunmäellä ja lähti sen jälkeen Kymiyhtiön ammattikouluun kolmen vuoden opintoihin.
- Ensin tehtiin käsitöissä vuosi työvaatteita keittiöön, ja sen jälkeen opiskeltiin talouspuolella kaksi vuotta.

Opintojen jälkeen Raija oli töissä eri puolilla, mm. Lummen kioskissa, Harjussa lapsia hoitamassa, maalikaupassa. Kioskissa myytiin Lummen leipomon tuotteita, niitä hyviä munkkipossujakin.
- Taisto Tammi oli pieni poika ja kävi kioskilla. Hän ehdotti, että täti mie laulan kun annat munkin. Ihana pikkupoika, osasi laulaa. Ja sai munkin, Raija hymyilee.

Tämä tyttö ei ole elämässään aikaillut. Kun hän tapasi verlalaisen Kalevin, kihloihin mentiin kun Raija oli 17-vuotias ja naimisiin seuraavana vuonna.
- Voikkaan tytöt kävi linja-autolla Selänpään tanssipaikassa, siellä minä tuon tapasin, Raija vilkaisee Kaleviaan.

Kymiyhtiölle ei päässyt vakituiseen paikkaan, jos oli rouva. Kesätöihin naimisissa olevia kuitenkin otettiin. Raija oli muutamana kesänä töissä yhtiön puutarhassa ja tehtaalla siivoamassa. Puutarhan työntekijät hoitivat johtajien kotipihoja ja kiersivät tehdasalueillakin.
- Koskelan pihan ison nurmikon leikkuussa meni aina päivä käsin tyrkättävillä koneilla. Olen kyllä viikateaikanakin nurmea leikannut. Meitä oli aina neljän naisen ryhmä yhdessä liikkeellä.

Raija sanoo puutarhatöitä "ihan hyväksi hommaksi", kun ei vielä ollut paremmasta kokemusta.
- Hyvä että sai tehdä töitä, kun meillä oli paljon lapsia.

Koskelan keittäjä

Aikanaan Raija haki sitten vakituista työtä yhtiön työnhakutoimistosta.
- Kantola sanoi: "Ulos!" Minä läksin. Nyt kyllä kysyisin, miksi minun pitää lähteä. Mutta ei mennyt kauan, kun hän oli oven välissä: "Nyt rouva Koskelassa on paikka. Menette heti." Siellä oli Paula Lehtovirta vastassa ja kutsui töihin heti seuraavana päivänä.

Koskelan keittiössä Raija Stenberg laittoi ruokaa ja leipoi. Siinä oli paljon apua ammattikouluopinnoista ja oman keittiön kokemuksista. Siihen aikaan, 60-luvulla, Koskelan keittiössä oli yhtä aikaa neljä työntekijää vuorossa. Iltavuoroonkin tuli monta keittiötyöntekijää. Keittiöhenkilökunnan lisäksi oli tarjoilijat.
- Silloin oli paljon väkeä, mutta pikku hiljaa määrä väheni. Olin viimeisinä vuosina jonkin aikaa  yksinkin keittiössä, Raija kertoo.

Koskela

Koskela oli toimihenkilöiden lounaspaikka.
- Ison konttorin porukka kävi päivällä, parisataa syöjää. Minä tein heille ruoat, keitin sopat ja kastikkeet. Ensin tosin olin keittäjän apuna, hain kellarista tavarat. Mutta Paula sanoi, että toi on ihan tyhmä homma, sinulle täytyy saada jotain muuta työtä. Paula oli mukava, ihana ihminen ja hyvä johtaja, osasi vaatia. Eläkkeellä ollessanikin kutsuin Paulan joskus meille syömään. Hän huokaili, ettei ole saanut mettopaistia ja minä sanoin että tulet meille, meillä on metto, metsämiehen vaimo Raija kertoo.

Illalla oli usein herraseurue syömässä. Heitä saattoi olla parikymmentä henkeä.
- Jos olin iltalöysissä, jouduin tekemään ekstraruokaa, hienoja pihvejä, aineksista mitä ei kannattanut kotiin ostaa, mutta siellä oli kaikkea.

Keittiössä oli erikseen keittäjät, keittiöapulaiset ja kylmäköt, jotka tekivät salaatit.
- Ja jos herrat tilasivat kakkuja kotiin, kylmäkkö teki ne.

- Tää oli löysis - Raija kertoo lastenhoitojärjestelystä ja tarkoittaa, että Kalevi tuli vuorotöistä siihen mennessä kun Raijan piti lähteä töihin. Lapsetkin olivat jo kouluiässä, kun Raija pääsi vakituisiin töihin.

Kuvassa "herrojen vuosijuhlaa -90", henkilökuntaa vas. Kaarina Tuukkanen, Raija Stenberg, Ari Rautjärvi, Seija Lahtinen ja Amican tyttöjä.

Jossain vaiheessa 80-luvulla Koskela siirtyi Amicalle. Työntekijöiltä kysyttiin, halusivatko he siirtyä uudelle työnantajalle.
- Jokainen kutsuttiin vuorollaan ja kysyttiin "alatko amicalaiseksi?" Moni meistä sanoi ei. Minä ainakin sanoin etten ala, sillä yhtiön eläkehän on aivan erilainen kuin Amican, ja palkka oli Amicalla pieni. Me saatiin pysyä yhtiöläisinä.

Raija Stenberg muistelee lounasruokia.
- Lihapullia, jotka on min bravuuri vieläkin. Paistit leikattiin ohuiksi koneella, kanoja keitettiin isot kattilalliset, lohimedaljonkeja. Salaatit oli hyvät, läpi talven tomaattia ja kurkkua, mitä koteihin ei vielä saanut kaupoista kaiken vuotta. Kerran tuli kokonainen sikakin. Vanha keittäjä osasi pilkkoa sen, pakata ja säilöä. Ruokalista laadittiin kuudeksi viikoksi peräkkäin, sitten se alkoi alusta uudelleen.

Reseptit vaihtuivat uuden omistajan tullessa.
- Amican ruuat oli  vähän outoja: ei kermaa eikä voita. Herrat niitä muutaman päivän söivät ja sanoivat, että takas se sama ruoka! Me toisen keittäjän Kaarinan kanssa sanottiin, että ihanaa, nyt saadaan käyttää taas kermaa ja tehdä herroille hyvät ruoat, joihin he oli tottuneet. Olihan se kalliimpaa, mutta eihän Kymiyhtiö katsonut mitä ruoka maksaa, sehän piti olla hyvää.

Vuosijuhla -91

Herroilla oli omat herkut.
- Metsäpäällikkö Qvist toi Koskelaan majavan ja halusi siitä illallista. Sanoin etten ole koskaan majavaa laittanut, mutta Paula sanoi, että kyllä osaat. Metsämiehen vaimona olen tottunut laittamaan jänistä. Minäkin jouduin maistamaan majavaruokaani, ja ihan hyvä riistaruoka se oli, Raija myöntää.

Aikaisemmin Koskelassa ei ollut ulkopuolisten juhlia, kuten nykyisin häitä ja hautajaisia. Mutta kerran vuodessa oli vuosijuhlat.
- Herrojen oma vuosijuhla, ja rouvat oli mukana. Siellä oli pari pitkää pöytää täynnä ruokaa, Raija kertoo ja näyttää valokuvaa kattauksesta. - Tos on sillipöytä, tässä kalaa eri muodoissa, tuolla puolella lihaa, oli hyydytettyjä ruokia kanasta ja lihasta. Kaikki meni. Minä olin yölöysissä, kun olin kuulemma sukkela yhdistämään kahden vadin ruuat yhteen, ja sitten vati takaisin pöytään.

Mitään erikoista koulutusta keittiöhenkilöstölle ei järjestetty .
- Tytöt oppivat vuosien varrella työssä.

Vuosijuhla -92, Amican juhla

Keittiötyö oli fyysisesti välillä raskasta.  Joutui nostelemaan isoja kattiloita käsivoimin.
- Hella oli iso ja siinä oli paljon kattiloita. Perunakattilakaan ei ollut mikään pieni, kun perunat keitit kahdellesadalle.  Muuten Koskela oli moderni ja hyvä työympäristö: kauheasti kylmiöitä ja tavaroille tilaa, alakertaan pääsi hissillä. Perunaämpärit oli korkeat, kaksi tyttöä oli aina kuorimassa perunoita, niitä kun meni päiväaikaan hirviästi. Vedellä täytetyn peruna-astian kantaminen kaksistaan oli raskasta, Raija Stenberg kertoo.

Rankkaa tai ei, Raija piti työstään.
- Kun menin töihin, ajattelin että on se ihanaa, kun on ihmisellä työpaikka. Se oli hyvä paikka, olen onnellinen siitä. Palkkakin oli hyvä, yhtiö maksoi hyvin.

Sukkia syntyy kuin liukuhihnalta koko suvulle.

Raija Stenberg näyttää Ifolor-kirjaa, jonka lapsenlapsi on tehnyt Raijan viimekeväisistä 80-vuotispäivistä. Juhlat olivat näköjään melkoiset.
- Yksi pojista sanoi, että pidä ne hänen kotonaan. Meitähän on omaakin porukkaa jo 40, ja veljen lapset lisäksi. Ruuat tilasin muualta, kakut leivoin itse. Yksi toi lohet, jokahiin toi jotain, pojat auttoi. Minun tytöistä tuli hyviä ruuanlaittajia, kun katselivat minun tietämättä, miten tein. Pojatkin osaa laittaa hyviä ruokia vaimoilleen. Mutta jos on kaalipadasta kysymys, minä teen sen kokon joukolle, Raija kertoo ja paljastaa suurperheen suosikkiruoan reseptin.

Tapani Joutjärvi löysi trukin ajamisesta oman juttunsa

Tapani Joutjärvi ehti olla Voikkaan tehtaalla useassa paikassa töissä, vaikka pitkä sairausloma keskeytti työuran vuosiksi. Ensimmäiset työkokemukset tulivat jo 18-vuotiaana, ja Tapani jäi töistä yhtä aikaa satojen muiden voikkaalaisten kanssa, kun tehdas suljettiin. Voikkaan tehdas taisi olla miehelle itsestäänselvä työpaikka - olihan siellä jo hänen isänsäkin.

Ensimmäiset Tapanin elämän muistikuvat ovat Pilkanmaasta ihan koulun vierestä. Kymenmaan kaupan vastapäätä oli pitkä punainen Kymiyhtiön talo, jossa Joutjärvet asuivat vuoteen -66 ja muuttivat sitten Voikkaalle. Isän työpaikasta Tapani muistaa, että tämä oli ainakin karbiditehtaalla.
- Isä toi tehtaalta kerran kuussa paperia, tilirullan ja vessapaperia. Ensimmäinen tupakanpolttokokemukseni liittyi niihin melkein läpinäkyviin vessapaperiarkkeihin: laitettiin Jymyä vessapaperin sisään, kääritiin rulla ja nuoltiin se kiinni. Siitä kun vetäisi henkeen, oli tillin tallin nurin. Ei tehnyt enää mieli tupakkaa, Tapani naureskelee.

Pilkanmaan kansakoulua seurasi opinahjona kansalaiskoulun liikelinja Tähteen koulun suojissa.
- Tuli käytyä puntiksella, sillä koulun lähellä oli teurastamo, ja veli oli siellä töissä. Sukua on ollut teurastamossa enemmänkin. Isän siskon mies Vuorisen Väinö oli teurastaja ja osakkaana Perhepesulan paikalla olleessa teurastamossa. Se lopetettiin 60-luvulla, ja toiminta siirtyi Karjakuntaan.

Liikelinjan jälkeen Tapani kävi konepuuseppäkurssin.
- Enkä päivääkään ollut puupuolella töissä muuta kuin puuhiomolla ennen armeijaa.

Jonkin aikaa nuoruudessaan Tapani oli Potinkaralla töissä. Hänen piti päästä siellä lautapojaksi, mutta muurari tarvitsikin apulaista, kun PK7:lla muurattiin lasitiili-ikkunoita.
- Pari viikkoa aamuviidestä iltakymmeneen käytiin kääntämässä muurareille laastia. Olin siellä kaikkiaan syyskuun alusta helmikuuhun. Kun työt loppuivat, ajoin polkupyörällä suoraan yhtiön työnvälitykseen.  Siihen aikaan työnhaku oli helppoa: meni vaan työnvälitykseen, ja sieltä määrättiin osasto, jolla oli paikkoja auki. Minut osoitettiin puuhiomolle, ja samana päivänä olinkin jo yhtiön kirjoissa.

Voikkaan tehtaalla puu jauhettiin massaksi, sitä ei keitetty selluksi kuten Kymintehtaalla ja Kuusaanniemessä.
- Ajettiin isoja määriä puuta kuorimoon, jossa rumpu karsi kuoret. Havupuupöllit tulivat kuljetinta myöten hiomolle. Me sanottiin uuneiksi laitteita, joissa isot kivet jauhoivat veden kanssa puun hiokkeeksi. Kivet oli tehty Voikkaalla Sampo-tehtaassa, mutta osa kivistä tuli Nortonin tehtaalta Englannista - ne olivat isompia ja tehokkaampia kuin voikkaalaiset.

Joutjärven tehtävänä hiomolla oli heitellä pokarallaan pöllejä "uuniin" hiottavaksi. Hänen tittelinsä oli latoja. Viimeisen kesänsä ennen armeijaa hän teki myös lomituksia.
- Sieltä läksin armeijaan, kenttätykistöön Lappeenrantaan. Kun palasin armeijasta, kävin taas työnvälityksessä ja pääsin Voikkaan höyrylle.

Höyryvoimalla oli vaaran paikkoja

Voikkaan höyry valmisti energiaa, jolla saatiin koneet pyörimään. Siellä tehtiin myös sähköä, mutta sen teossa Joutjärvi oli mukana vain remonttien aikoina.
- Silloin me kaikki jouduttiin pakinkantajiksi, Saksasta tuli AEG:n miehet tekemään kahden kuukauden mittaisia remontteja neljän vuoden välein. Kun saksalainen myy laitteet, se myy myös miehet tekemään niihin huollot. Sieltä tuli aina kahdesta viiteen miestä, jotka tunsivat koneet ja katsoivat että ne varmasti pelaavat. Me siirreltiin ja auottiin laitteita, saksalaiset tarkisteli. Me vietiin vialliset osat korjattaviksi.

Tapania naurattaa vuorovaikutus ulkomaalaisten kanssa.
- Opin siinä saksaa erittäin hyvin. Stahlbürste on teräsharja. Hapettuneesta metallista raaputettiin numerosarja esiin teräsharjalla.

Joutjärven aikaan vesihöyryä tehtiin kivihiilellä ja öljyllä, myöhemmin maakaasulla. Höyry syntyi kattiloissa, joissa lämpöasteita oli viitisensataa. Paineet saattoivat olla 70 kiloa neliösenttiä kohti.
- Jos putki olisi hajonnut, et ehtinyt alta pois. Mutta ei sellaista tapahtunut, laitteet oli niin varmoja. Ja siellä oppi varovaiseksi.

Tapani oli höyryvoimalla useissa tehtävissä, hiilikuljettimella, pääasiassa Venäjältä tulleita öljysäiliöitä purkamassa vaunuista, purukuljetinta käyttämässä - kuoren purujäte poltettiin energiaksi.
- 70-luvulla luin A-koneenhoitajan kirjan eli pätevöidyin lämmittäjäksi. Mutta ei minua kiinnostanut siihen vaadittu vuorotyö. Opettelin hitsaamaan talven kestävillä kursseilla yhtiön ammattikoululla. Se oli iltaopiskelua. Kurssipäivänä pääsi lähtemään töistä kolmelta, ja klo 16-20 oltiin kurssilla. Yhtiö maksoi kaiken.

Kurssit kiinnostivat, koska Tapani haaveili merille lähtemisestä, ja kurssista sai alikonemestarin paperit.
- Mutta ei tullut lähdettyä, jämähdin tänne. Aloin funtsaamaan, että kyl täs elää tälläviisteekin ihan hyvin. Olin päivätöissä laitosmiehenä vuoteen -89 asti. Ihan alkuun olin laitosapulainen, sitten apulämmittäjä vuoden vuorotöissä ollessani.

Joutjärvi kertoo tykänneensä työstään höyryvoimalaitoksella.
 - Kun osasi työnsä, ei tarvinnut olla kenenkään hiillostettavana. Tehtiin jatkuvaa laitteiden huoltotyötä ympäri höyryvoimaa. Aamuseitsemältä oli työnjako, jossa lähetettiin töihin pareittain. Yksin ei työskennelty koskaan.

Vian ammattimiehet tunnistivat äänestä. Tehtaan lähellä liikkunutkin huomaa, kun varoventtiileitä ponnistetaan. Sillä varmistetaan, ettei laite pääsisi rikkoontumaan.
- Kävihän sitäkin, että meni rikki, muttei onneksi syntynyt vaarallisia tilanteita.

Tapani Joutjärvi oli Voikkaan tehdaspalokunnassakin. Isän malli hänet sinne veti - ja työkaveri Aitalan Santtu. Isä oli ollut palokunnassa jo 40-luvulla, ja kun hän lähti palopaikalle, poika polki pyörällä perässä, jos tulipalo oli lähellä.
- Palokunta jäi, kun jouduin onnettomuuteen. Kolaria edeltävänä päivänä ajoin Sikomäen pieniä teitä paloautolla ja harjoittelin tulipalojen varalta. Jokainenhan osaa autoa ajaa, mutta paloauton hienouksia ei tunne ennen kuin ajaa itse. Viidentoista vuoden palokuntaharrastus päättyi elokuun viimeisenä päivänä -89.

Trukin ajo osoittautui kiinnostavaksi

Vuonna -89 työnteko loppui kuin leikaten. Tapani oli menossa Multamäen kohdalla lintumetsälle ja kertoo saaneensa häkämyrkytyksen. Vakuutusyhtiö puolestaan sanoo auton vauhdin olleen liian kova.
- Heräsin puusta. Olin kiinni autossa ennen kuin palokunta irroitti minut. Vietin seuraavat 99 päivää sairaalassa. Jalka, perna, ohutsuoli, muisti, Joutjärvi luettelee kolarin vaurioita. Hän kertoo, että muistissa on aukkoja onnettomuutta edeltäneiltäkin vuosilta.

Sairauslomasta tuli häkellyttävän pitkä, 8 vuotta 2 kuukautta. Välillä Joutjärvi oli pari kuukautta päävarastossa työharjoittelussa, mutta ei siitä jalan takia oikein tullut mitään. Useiden luunsiirtoleikkausten jälkeen hän oli toisen kerran PK18:lla tekemässä sen verran töitä kuin pystyi.

Onnettomuuden tapahtuessa Tapanin poika oli puolivuotias. Sairauslomansa aikana hän ei paljon pystynyt pojan kanssa touhuamaan. Kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta siitä meni keppien kanssa.
- Sitten kun pääsinm kepeistä eroon me ajeltiin pojan kanssa autolla, tehtiin toisinaan 500 kilometrin päivälenkkejä, kun vaimoni Auli oli töissä. Kotonakaan en pystynyt tekemään juuri mitään. Auli sitten hommasi laitteet, joilla pystyin tekemään taulujen kehyksiä. Äitini näyttelyyn 90-luvun alussa tein 45 taulun raamit.

Lopulta löytyi työ, jota leikellyn jalan kanssa pystyi tekemään: Tapani pääsi trukinkuljettajaksi  Voikkaan paperivarastolle. Sitä hän teki kymmenen vuotta.
- Eihän trukin ajo vaikeaa ollut, mutta sopeutuminen työelämään kahdeksan vuoden jälkeen oli.

Maallikon korviin trukin käyttö ei kyllä kuulosta helpolta vaan vaatii järkeilyä ja ajotaitoa.
- Jos osaa tehdä homman, auton lastaaminen vie 20 minuuttia. Jos ei osaa, sitä tekee monta tuntia ja särkee paperirullia samalla. Täytyy laskea autoon tulevien rullien painot ja tasapainottaa lasti. Puoli vuotta minulla meni ennen kuin naksahti päässä: tämähän onkin minun homma! Opin tykkäämään jopa vuorotyöstä.

Töitä sai tehdä olan takaa. Yövuorossa saatettiin lastata paperia kahdeksan junavaunullista.
- Osaan vaunuista mahtui 64 tonnia, osaan 25 tonnia. Me tehtiin hirveän hyödyllistä työtä yhtiölle. Höyryllä ollessani palkasta meni 39,5 % veroa. Kun palasin kahdeksan sairaslomavuoden jälkeen töihin, sain 60 000 markkaa enemmän vuodessa, ja vero oli tippunut 32 prosenttiin. Loppuvuosina saimme tuotantopalkkioitakin. Joulun alla tullutta summaa sanottiin kinkkurahaksi, se oli muistaakseni noin viikon palkan suuruinen. Mutta tuotantopalkkiosta meni veroa 50 prosenttia.

Tapani Joutjärvi oli trukkikuskina Voikkaan tehtaan lopettamiseen asti. Lakkautuksesta hän kuuli yllättävältä taholta, tehtaanlääkäriltä. Lääkärikäynnillä Tapani sai ehdotuksen, että hänelle kannattaisi hakea eläkettä, sillä tehdas lopetetaan. Eläkepäätös tuli, asiat ovat nyt mallillaan.

Jukka Stenberg ja vuorotyön vuosikymmenet

Jukka Stenberg jätti aikoinaan koulun kesken Kymiyhtiön vuoksi, koki Voikkaan tehtaan sulkemisen ja teki vielä vuosia töitä Kaukaalla - hän on siis todellinen yhtiöläinen. Neljä vuosikymmentä vierähti koneen äärellä vuorotöissä. Nyt eläkkeellä Stenberg ehtii kertailla tehdastyön muutoksia omallakin kohdalla. Tätä miestä pitäisi kyllä mieluummin kuunnella kuin lukea tekstistä, niin väkevästi hän osaa maalailla tilanteet silmien eteen.

Koko Stenbergien perhe on vahvasti sidoksissa Kymiyhtiöön - UPM:ään. Jukka Stenbergin isä on ollut yhtiöllä töissä, kaksi veljeä Kymillä. Äiti työskenteli Koskelassa, mikä tarkoitti alkuun myös silkkaa kymiyhtiöläisyyttä. Ammattikeittäjä jaksoi laittaa isolle perheelle maukasta ruokaa vielä kotonakin.
- Ja tekee edelleen, kyl se ruokaa siellä vielä rollaattorin kanssa tekee, Jukka kehuu.

Lapsia Jukan lapsuudenperheessä on kuusi.
- Ja kaikki voi vielä hyvin. Huumoria sekaan: -55 miä, -56 Vesa, -57 Kari, -58 Hannu, -59 tuli telkkari, -60 Sirpa, -61 Tanja, Jukka virnuilee.

Television tulo mullisti tosiaan monen perheen elämän 60-luvun taitteessa. Jukkakin muistaa hyvin Peyton Placet ja Lahjomattomat. Kennedyn murha jäi mieleen - Jukka oli 8-vuotiaana television ääressä, kun lähetys keskeytettiin suru-uutisen takia.
- Meitä oli Väkkärässä paljon samanikäisiä. Kavereita piisasi, ja harrastuksia. Sotaleikkiähän pojat leikki silloin pienenä kaiket päivät, oli pyssyt ja vyöt, intiaanit ja valkoiset.

Kahdeksanvuotiaana Jukka rupesi pelaamaan jalkapalloa, ja se vei mennessään niin että syömisetkin jäivät väliin. Seura oli Kumu-Peikot, jonka junioritoiminta oli maankuulua. Kymmenvuotiaana Jukka pelasi jo nappuloiden SM-tason kilpailuissa, ja pelaaminen jatkui 17-vuotiaaksi asti.
- Sitten tuli muut kotkotukset. Ja tietysti työt, armeijat ynnä muut. Vanhoilla päivillä aloin uudestaan pelata. Olin jo pitkän matkaa yli kolmenkymmenen, kun perustettiin Hurlumhei Kuusankoskelle. Nimi on hassu, mutta joukkue pelasi nelosdivisioonassa kärkikahinoissa. Sitten pääsin vielä voikkaalaisseura Pallo-Peikkoihin, joka pelasi sarjaa ylempänä. Se oli ammattimaista touhua, Mikkelistä tuli valmentaja, harjoittelu oli jokapäiväistä. Se oli vanhalle miehelle aika kovaa, minähän olin jo 34-vuotias. Kovaa mut kivaa, Jukka selittää.

Jukka Stenberg, edessä oikealla, valmensi Kumun junioreita.

Oma pelaaminen jäi, kun sitä ikääkin kuulemma jo oli, ja kuusaalaisessa jalkapallossa tapahtui ikäviä käänteitä. Jalkapallon seuraaminen on kuitenkin edelleen tärkeää - pelejä Jukka katsoo niin kentän laidalla kuin televisiostakin.
- Onhan se verissä.

Tähteen koulussa Jukka kävi kansakoulunsa ja pääsi sen jälkeen oppikouluun. Hän jätti keskikoulun kesken viidennellä luokalla ja lähti Voikkaan paperitehtaalle.
- Sehän kuulostaa kauhealta, mutta en ole katunut päivääkään. Tehtaalle pääsi, tiedostettiin että siellä tienaa ja leipä on pitkä. Työhönottajana oli Pakkasen Lauri, sukua, sehän järjesti Jukka-pojan töihin 17-vuotiaana.

Prässipoikana niska kenossa

Koska 17-vuotias ei saanut tehdä vuorotöitä, Jukka otettiin ns. sisääntuloammattiin, putsariksi.
- Pestiin seisokissa koneita lipeällä - kauheita hommia. Revittiin vanhoja vilttejä ja vietiin kuivumaan vilttivintille. Mutta kun täytin 18, pääsin heti vuorotöihin paperikone 5:lle prässipojaksi. Se oli hierarkian alin tehtävä paperikoneella. PK2 oli sisaruskone, sielläkin olin rässipoikana. PK17 seinän takana ja sisaruskoneensa PK16 - sinne rässipojaksi. Siihen aikaan oli pumpulivilttejä, joilla varmistettiin paperin jatkuvuus puristinosalta. Rässipoika vahti koko löysin ajan, että huopa pysyi linjassa. Jos et ollut paikalla, huopa läks.

Nykyään paperikoneessa on automaattiohjaus, joka oikaisee, kun viira menee vinoon. Ennen se oli käsipeliä. Jukka näyttää, miten työntekijän yläpuolella kulkevaa viiraa seurattiin niska kenossa ja oikaisiin tarvittaessa. Kauhisteluun työasennosta hän naurahtaa:
- Silloin oltiin nuoria. Kunhan rahaa tuli, niskasta ei ollut niin väliä. Ei ollut valvomoa, puupenkillä kuumassa istuttiin, pääasiassa kongilla mutta paljon myös ratilla, jolla huopa oikaistiin. Kahdeksan tuntia sitä hommaa, eväätkin syötiin siinä. Vain uusilla koneilla, 18 ja 11, oli valvomot, koska silloin laki jo puuttui asiaan uusia koneita rakennettaessa.

Mutta täytyihän vahtimisessa tauot olla, lakisääteiset?
- Ei siinä mitään taukoja ollut, mitäs taukoja siinä voi olla? Tuotannon piti jatkua koko ajan, ja jos ei prässipoika veivannut rattia, tuotanto ei jatkunut. Jos huopa meni rikki ja kasaan, se oli monen tunnin remontti. Huovalla ei tee enää mitään, sitten purat teloja ja vaihdat uutta huopaa. Siihen aikaan tuli patruuna paikalle. Mustatakkiin patruuna tulee viereen: "Jos tämä peli jatkuu, se on lopputili." Se oli kovaa peliä siihen aikaan, oltiin kato herran nuhteessa kaikki.

Jukalle ei koskaan käynyt viiran vahtimisessa pahemmin, mutta muille saattoi käydä vuosien varrella. Sanaristikot ja lukemiset oli kaikki kielletty, mutta joku teki.
- Mustatakkisen patruunan kengät ilmestyy sanaristikon taa. Ja perään konttoriin, ovet kiinni, ja huutaa noin läheltä, Jukka näyttää kymmentä senttiä kasvoista.

Patruunoilla Stenberg tarkoittaa tehtaan johtajia. Huutajien nimiä hän ei halua mainita, hienojen johtajien nimiä sen sijaan mielellään: Anders Lund, Pekka Holm sitten myöhemmin.

Joskus nukutti armottomasti, mutta nukahtaa ei saanut. Jos nukahti, säntäsi jo tavallinenkin insinööri paikalle.
-  Varoitukset oli siihen aikaan herkässä. Jos toistuvasti herätettiin nukkumasta, tuli varoitus. Kesäisin oli kuuma, hiki valui, istuit kahdeksan tuntia. Me keksittiin panna ilmaletkuja puhaltamaan raikkaampaa ilmaa työtilaan; naruilla kiinni, että se puhaltaa koko ajan. Jos jäi siitä kiinni, ei hyvä seurannut. Sehän oli kamalaa energian tuhlausta, joku sähköhän sen ilmankin tuotti.

Jukka selittää ilman luvatonta haltuunottoa.
- Moni asia paperikoneella perustuu instrumentti-ilmoihin. Jos sieltä ilma loppuu, koneella lakkaa toiminnat. Monta kertaa ilma loppui luonnostaan, koska koneet risasivat, paperi meni poikki ja sellaista. Silloin jouduttiin aina käyttämään ilmapillejä, ja silloin sai käyttää ilmaa täysillä. Mutta se oli hyväksyttyä tuotannon eteen tehtyä työtä. Se ei ollut hyväksyttyä, jos viilensi itseään.

Silloinkin oli luottamusmiehet ja työsuojeluvaltuutetut, mutta he eivät aina voineet vaikuttaa.
- Samanlaisia työntekijöitähän nekin oli, herran nuhteessa heidänkin piti elää. Ei hekään voineet suositella tuhlausta, ilmaa kaverille että hän pysyisi virkeämpänä. Myöhemmin asiat korjaantuivat. Meillä oli vuosikymmeniä ilmastoidut valvomot, saniteettitilat, sosiaalitilat. Keiteltiin ruokia, paistettiin pannaria, niin ne ajat muuttui. Ja ilma saatiin niin viileäksi kun haluttiin. Aijai, ergonomiset tuolit, valvomossa oltiin.

Hierarkiassa ylöspäin askel kerrallaan 

Niin ne vuodet vieri, kunnes tuli armeija vuonna -75. Armeijan käytyään Jukka Stenberg palasi Voikkaan tehtaalle, nyt pahvikone PK 14:lle. Kone teki käärepakkapahvia, johon käärittiin paperirullia.
- Toiminnaltaan se oli kuin paperikone mutta teki oksamassasta sähköistä pahvia. Vieraat välillä meni polvilleen, kun erehtyivät silittämään sitä. Valmistuva pahvi oli niin kuivaa, ja alla oli rautalattia. Kyllähän nää veijarit koneella tiesi sen mutteivät varoittaneet. Joku rouvakin kun erehtyi käden laittamaan pahville, niin sähinä kävi ja tukka oli pystyssä, Jukka virnistelee. - Kato siihen aikaan oli vielä koiruutta, oltiin kurettomia. Jos tätillä nyt vähän tukka pöllähti niin mitäs toi. Ja sit pilarin taa nauramaan. Mutta jotain huumoria piti olla, ei muuten jaksanut. Jokainen tiesi kuitenkin, ettei se staattinen sähkö tapa.

Pahvikone meni hitaasti, 28 metriä minuutissa - nykyiset paperikoneet ajavat 1700 metriä minuutissa. Koneella tarvittiin ihmistyötä.
- Sekin risasi kuten paperikoneet. Tampuuri kun valmistui, me vaihdettiin se uuteen. Vanha taljoilla ylös kahden miehen käsivoimin. Kun se toinen oli vähän lusmuilija, niin mie kun jätin kerran vetämättä, ei tapahtunutkaan mitään, Jukka nauraa kihertää. - Nää on ja niit hienoi muistoi.

Stenbergin mielestä ajat alkoivat selvästi parantua hänen armeijasta paluunsa jälkeen. Työnantajatkin alkoivat oivaltaa, että mitä tyytyväisempi työntekijä, sitä parempi tulos.

Sitten Jukka pääsi vähän paremmalle vakanssille PK17:lle ja 16:lle.
- Ja viimenää näille uusille koneille PK18:lle ja 11:lle, aina paremmille vakansseille. Ne teki sitä tuotetta, joka myi maailmalla, päällystettyä aikakauslehtipaperia. Muuthan teki sanomalehtipaperia ja bingolappupaperia, mistä ei tänä päivänä tienaisi mitään. PK18 kiillotti tekemänsä paperin, ja siitä tuli painopaperia, jolla pystyi esittelemään maailman kaunottaria ja huulipunia. PK11 teki samanlaista tuotetta, mutta sitä ei kalanteroitu muuta kuin vähän koneella pehmoisesti - se tuote oli mattapintainen. Sitä oli parempi lukea, kun ei kiillä liikaa. Eihän joku Vogue saa kiiltää liian paljon.

Koneen vaihtuessa Stenbergin vakanssikin aina vaihtui. Hän yleni paperimiehen tapaan ja oli viimein ylinnä, paperikoneen hoitajana. Entä voikkaalaisten maine kovina rassaajina.
- Meinaat työtaisteluja. Niillä työtaisteluilla saatiin erittäin paljon aikaan. Esimerkiksi jos joutui tekemään töitä, jotka ei kuuluneet omaan toimialaan tai ylitöitä, kaikista saatiin järkevä korvaus. Mutta joku tolkkuhan siinäkin piti olla, tuppasi menemään vähän yli. Kun tuli jotain uutta ja vaadittiin sen takia korvausta, niin työnantaja alkoi jo sanoa, että tämähän helpottaa teidän työtä, ei tästä tule rahaa.

Jukka on listannut työhistoriaansa.
- Seitsemällä paperikoneella työskentelin Voikkaalla urani aikana. Työurastani tein 41 vuotta vuorotyötä. Minä sopeuduin siihen hyvin. Yölöysissä juotiin kahvia, syötiin lihapiirakoita - ei se niin terveellistä se touhu ollut. Ruokatunteja ei ollut, vaan asiat piti hoitaa silloin kun kone toimi hyvin. Siehän näet valvomon näytöiltä, että kaikki on hyvin, trendit on ok, pinnat samoin, silloin pannari paistoon! Voi jutella kaksikin tuntia työkavereiden kanssa, välillä käy vilkaisemassa ruutua. Ja hälytyksiä tulee, jos tulee vika. Tämä kaikki mahdollisti sen, että jaksoi.

Päivärytmi muotoutuu omanlaisekseen vuorotyössä ollessa.
- Kuudelta töihin, kahdelta kotiin. Käyt kaupassa, toki sinun on mentävä hyvissä ajoin nukkumaan jaksaaksesi taas aamulla. Se on aamulöysin tarina, ei siinä kauppareissun lisäksi paljon kerkiä - joku golffari voi käydä kentällä. Iltavuoro on melkein vielä kauheampi. Käyt aamulla kaupassa ja syöt, lähdet töihin, kymmeneltä pääset ja menet nukkumaan. Sitten yövuoro. Ennen töihin menoa oli nukuttava jostain kuudesta kahdeksaan yhdeksään, se auttoi paljon jaksamiseen. Aamulla kuuden jälkeen nukkumaan, ja mitä vanhemmaksi tuli, sitä vähemmän nukkui yövuoron jälkeen. Nuorena poikana vedettiin iltapäivään neljään, vanhemmiten alkoi olla 11:ltä hereillä, jopa kymmeneltä. Sitten oli olevinaan enemmän aikaa.

Vapaapäivät Jukka Stenberg vietti harrastuksensa parissa, kalassa. Hän on kalastanut kaiken ikäänsä.
- Joka puolella. Inarinjärvi on koluttu, Pohjois-Norjan tunturijärvet samoin, Saimaat ja lähijärvet uisteltu. Mulla on vene nytkin trailerin päällä aina lähtövalmiina. Talvella pilkitään, kilpaakin kaverien kanssa. Pilkkikilpailut on sosiaalisia tapahtumia, siellä näet vuosi vuodelta samoja tyyppejä. Mutta ei siihen leipäänny, sen takaa kilpailuvietti. Hupikalastuksessa taas rentoutuu. Sulla on kahen litran airamipullo, juot kahvia, sulla ei ole kiire, voit rauhottua, Jukka maalailee.

Kuusi vuotta Kaukaalla

Stenberg kertoo, ettei edes aavistanut Voikkaan tehtaalle niin rajua kohtaloa kuin sitten toteutui. Oli tehty isot säästösuunnitelmat, jotka työntekijät hyväksyivät.
- Mutta sitten tuli se surullinen naistenpäivä vuonna 2006.  Äitini syntymäpäivä. Olin just ajamassa äitille, niin korvaan iski radiosta uutinen. Olin vapailla enkä kuullut asiasta työpaikan kautta niin kuin ne, jotka oli töissä ja sai tietää, että nyt Ovaska - UPM:n hienopaperin suurin johtaja - tulee seuratalolle pitämään jonkun infon. Siellä hän oli melkein heti alkuun kertonut, että tehdas suljetaan. Minä menin äitini syntymäpäiville. Kylhän tunnelma oli apaattiin, tyrmistys oli valtava, ei siinä vaiheessa kyynelii vuodateltu, päiviteltiin vaan. Shokkihan tulee myöhemmin, ja tunnelataukset purkautuu vasta kun tajuaa kokonaisuuden.
 
Jukkaa ei huolestuttanut alasajo-uutisen jälkeen toimeentulo. Hän tiesi saavansa pitkään ansiosidonnaista, ja kovaa palkkaa saavalle päiväraha oli hyvä, koska lasten takia hän sai sen vielä korotettuna.
- Moni ei saanut työelämässä niin hyvää palkkaa kuin minä päivärahaa. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vaimohan oli töissä, Kelassa. Murheellista oli niillä pariskunnilla, joista kumpikin oli yhtiöllä ja joutuivat myymään asuntojaan.

Stenberg on kalastanut koko ikänsä.

Tässä vaiheessa Jukka kävi elvytystoimiin kuuluvan kuukauden mittaisen tietokonekurssin, jonka vaikeutta vanhalle miehelle hän vieläkin päivittelee.
- Hiki valuen sain sen läpi, hän naureskelee. - Sitten kuulin kalakavereilta, että minut oli valittu Kymille - olin hätäpäissäni hakenut sinne ja Kaukaalle. Kymille otettiin voikkaalaisia kesäksi, jotta saatiin ne 500 päivän ansiosidonnaisen vaatimat päivät täyteen. Sitten sainkin kirjeen, että minut oli valittu Kaukaalle, Kymi oli peruttu. Kato Kaipiin oli hommannut minut Kaukaalle, Kaipiin tiesi että siellä minun on paljon parempi kuin kesätöissä Kymillä.

Työt Lappeenrannassa alkoivat huhtikuussa 2007.
- Siellä sanottiinkin, että olit koneenhoitajana Voikkaalla mutta täällä ei nyt ole sellaista paikkaa. Sanoin että "ei se mitään, kun Jukka saa vaan olla töissä, että tulee täyteen ne vuodet, että Jukka saa lähtä pois".

Kuusi vuotta vierähti sitten Kaukaallakin. Lappeenrannassa oli monta tuttua insinööriä, entisiä työnjohtajia Voikkaalta.
- Ne otti minut hienosti vastaan. Mutta jos ei ole paikkoja, ei voi mitään. Aloitin sisääntulovakanssilla mutta etenin nopeasti. Välillä meni vain viikko, niin "panehan nimi tuohon" - seuraava vakanssi. Hyvin äkkiä olinkin jo paperikoneen varahoitajana. Kaikki tehtiin lain puitteissa, en voinut mennä syrjäyttämään Kaukaan omia poikia noin vaan.

Jukka Stenberg löysi asunnon tehtaan vierestä ja kävi siitä töissä viikot. Lyhyilläkin vapailla hän ajoi kotiin Kuusaalle.
- Vaimo oli täällä yksin, enhän minä nyt hyvänen aika voinut sinne jäädä, johan siitä olisi tullut sanomista, Jukka naureskelee ja kertoo että kiva oli aina tulla kotiin ja kelju lähteä pois.

Voikkaalta moni työkaveri lähti Kaukaalle, ja osa ajoi päivittäin Kuusaan ja Lappeenrannan väliä.
- Meiltäkin meni sinne 18 ihmistä siinä samassa rytäkässä. Kaipisen Jouko oli yhteinen työsuhdepäällikkö ja hommasi tietyt ihmiset Kaukaalle.

 Uransa varrella Jukka ei ole todellakaan katunut keskikoulun heittämistä kesken.
- Yhtiö on taannut aina hyvän toimeentulon. Mitäs muuta ihminen voi toivoa. Kuusankoski on ihan hieno paikka. Kaksi velipoikaa on ollut Kymillä ikänsä töissä, minä olin Voikkaalla, päästiin vertailemaan. Työ täytti elämästä ison osan.

Onkikilpailujen jälkimaininkeja haitarin ja Torsti Korjan seurassa

Kolmisen vuotta Jukka Stenberg on nyt ollut eläkkeellä.
- Olen kalastellut ja käynyt ympäri Suomea vaimon kanssa isoissa raveissa.

Jukka on musiikkiperheestä, Pedro Hietanenkin on serkku.
- Aikaisemmin olen soittanut yhtyeessä ja omaksi iloksi, tehtiin Siljanders-yhtyeen kanssa keikkaa toistakymmentä vuotta. Soiteltiin ihmisiä naimisiin ja ravintoloissakin. Aloitin haitarilla, isäukko opetti minua armeijaikäisenä soittamaan, Jukka Stenberg kertoo.