Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, maaliskuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

Eila ja uusi hattu

MAALISKUU

Sama meno jatkuu kuin helmikuussa: Eila käy töissä ja viettää aikaa kavereiden kanssa kivoissa harrastuksissa. Keskiviikkona 1. maaliskuuta on lottien ompeluilta. "Siellä saa vasta hyvää kahvia", Eila kirjoittaa eikä tiedä, että oppii pian juomaan jopa korviketta.

Torstain tunnelma on suoraan teinipäiväkirjasta - 18-vuotiasta tunteet heittelevät. "Olin katsomassa elokuvaa Kolme ovelaa tyttöä. Kuva oli mainio mutta muuten oli koko ilta kauhea. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt niin kovasti kuin tänään. EILA, KALLE, VILLE, AMI JA MINÄ."  Veikkaan, että Eilaa ei itkettänyt pohdinta siitä, johtaako Kiinan ja Japanin sota toisen maailmansodan syttymiseen, vaan itku oli kotikutoisempaa teiniangstia ja liittyi ystävyyssuhteisiin. Tässä kaikille muistiinpanojen tekijöille malliesimerkki, miten kiukuttavaa tuleville lukijoille on se, kun vihjataan muttei selitetä.

Perjantaina on laulu, kuoroharjoitukset, ja nykykuoroillekin tyypillinen ongelma, miehiä vähän. Lauantai on erikoinen päivä, Eila on koko illan kotona Mäyrämäellä, vaikka siskokin lähtee Rautatieläisten talolle. Sunnuntaina Eila kirjoittaa kirjeitä ja lähtee illalla seuratalolle. "Sain tanssia paljon. Oikein hauskaa!"

Maanantaina Eila käy Hakalalla, tädillään kylässä, ja törmää kotimatkalla Kerholan luona Kalleen. Kalle saattaa Eilan kotiin, pyytää tätä keskiviikkona elokuviin, ja kaverukset istuvat juttelemassa yhteen asti yöllä. "Kello oli 1 kun menin sisälle." Maaliskuun alussa istuskellaan ulkona yöyhteen! Ei ihme, että tiistaina töiden ja laulun jälkeen "... kävin heti maate. Kurkku ja pää oli niin kipeä etten kyennyt edes olemaan ylhäällä vaikka oli vieraitakin. Karhunpoika sairastaa..."

Mäyrämäen kammari

Mietin, mihin nurkkaan Eila on kömpinyt sairastamaan. Mäyrämäellä hänen isänsä Oton rakentamassa talossa oli silloin keittiö, kammari ja alkovi. Talossa asuivat Impi-äiti, tyttäret Eila ja Salme, Heikki-setä, joka oli Impin toinen aviomies ja tämän kaksi poikaa. Myöhemmin vinttiin rakennettiin yksi asuinhuone, kun Eila löysi Penttinsä, ja nuoripari tarvitsi ensiasunnon. Millaista oli sairastaa ja elää terveenäkin, kun sauna ja ulkohuussi olivat pihan perällä, ja talossa oli kaksi salskeaa nuortamiestä, heidän isänsä ja naiskolmikko? Moinen 2000-lukulainen pohdintaa ei aiheuta Eilan kalentereihin minkäänlaista merkintää, eikä äiti koskaan myöhemminkään sitä pitänyt mainitsemisen arvoisena hankaluutena. Haitaria soitettiin ja välillä tanssittiinkin, kuten helmikuun merkinnät kertoivat.

Tauti on kuolemaksi, ellei se lauantai-iltaan mennessä parane, minun nuoruudessani sanottiin. Tässä tapauksessa tauti katoaa jo keskiviikkona, kun pitää päästä Kallen kanssa katsomaan elokuvaa Aivotärähdys.  Sitten tullaan yhdessä Eilan kotiin Mäyrämäelle, ja seuraava kuva on kuin Rosvo-Roope-laulusta. "Neuloin hänen takkiaan, koska se oli mennyt rikki napin kohdalta. Meillä tai ainakin minulla oli tosi hauskaa, toivon vaan ettei tämä kaikki lopu heti alkuunsa. Mutta jos niin käy niin minkäs sille sitten voi."

Torstaina Eila on töissä 22.30:een, ja eilisen zeniläisyys alkaa hiipua. "Ei tullut kuitenkaan hän, joka ´sydämeni lauluun toi uuden sävelen ja jätti muiston kaivatun´...". Perjantaina tilanne pahenee: "Miksi kaikki loppuu silloin kun onni on vasta alussa? Jospa minä en olisi koskaan syntynytkään."

Lauantaina Eila kyläilee ystävättärellään. Sunnuntaina Kaiku-kuorolla on konsertti seuratalossa. "Ihmisiä oli aika vähän, mutta meidän laulumme oli ensiluokkaista. Kaikki sanoivat niin."

Maanantaina Hakalalla, tiistaina laulussa. "Kävimme senjälkeen Eilan kanssa Kinon kuvilla ja sieltä suoraan kotiin." Olisivatko likat menneet Kino-Sampoon oman aikataulunsa mukaan, kesken elokuvan? Ennen nimittäin elokuvia pyöritettiin non-stopina niin, että halutessaan saattoi katsoa vaikka ensin lopun ja sitten alun. Voi olla, että "Kinon kuvilla" tarkoittaa vain reksujen katselua. Kuusasta osaamattomalle tiedoksi, että reksut ovat elokuvateatterin ulkoseinällä olevia filmien mainoksia.

Keskiviikkona "Valli saattoi meidät töistä kotiin. Hänen kanssaan on oikein hauska jutella." Niin hauska, että torstaina "Olin illalla Vallin kanssa kävelemässä. Hän kertoi minulle kaikista omista asioistaan ja minä taas hänelle. Keskustelimme myös rakkaudesta y.m. sellaisesta. Hän on oikein hyvä toveri." Toivottavasti meidän äiti osasi käyttäytyä tulevan julkkiksen Aarno Wallin seurassa. Omiin poikiini tekee varmaan suuremman vaikutuksen, että heidän mummonsa on ollut Kingston Wall -yhtyeen perustajan Petri Wallin isän oikein hyvä toveri!

Perjantaina tulee kirje Endeliltä, Eilan virolaiselta kaverilta. Tämäkin halusi olla oikein hyvä toveri, niin hyvä että olisi vienyt meidän äidin Viroon. Nyt hän kertoo tulevansa Kuusaalle kesällä. Suomalaiset kävivät ahkerasti etelänaapurissa Viron itsenäisen tasavallan aikoina. Olikohan äiti tutustunut Endeliin kuoron matkalla, Kaikuhan kävi Virossa vuonna 1938 osana Kymenlaakson maakuntakuoroa. Mahtoiko Endel kuulua Suomenpoikiin, jotka taistelivat jatkosodassa suomalaisten rinnalla? Se ei kuitenkaan selitä, miksi nuoret tuntisivat toisensa jo ennen sotia.

Endel Ruberg

Endel Rubergista tuli tunnettu taiteilija ja humanisti hänen muutettuaan Kanadaan. Hän kuoli siellä vuonna 1989. Ruberg vieraili Suomessakin 80-luvulla, piti ilmeisesti täällä näyttelyn. Nuoruuden kaveri ei ollut unohtunut vuosikymmenten jälkeenkään, Endel lähetti Eilalle yhden taulunsa ja kirjeen. Pieni taulu on maalattu jotenkin pakkasta käyttäen, maalausvaiheessa se on välillä jäädytetty. Vuonna -39 Endel kuitenkin pommittaa Eilaa kirjeillä ja omilla valokuvillaan.

Sunnuntaina 19.3. Eila on seuratalolla tarjoilemassa - lotilla on siellä mannekiininäytös. Ja siellä on myös Kalle. "Hän tuli vähän ennen tanssia juttelemaan kanssani ja kun tanssi alkoi pyysi minua tanssiin. Tanssin aikana hän kysyi kenen kanssa menen kotiin ja kun sanoin että yksin pyysi hän päästä saattamaan. Lupasin. Tulin siis hänen kanssaan sieltä pois." Aika avuton yritys peittää lakoniseen ilmaisuun se, että on takuulla onnesta litteenä.

Asiatyyli jatkuu maanantaina. "Tänään minun pitäisi mennä hänen kanssaan elokuviin. - - -  Kalle tuli illalla hakemaan minua kotoa. Olimme ensin katsomassa elok. Eteenpäin elämään ja senjälkeen kävelimme Kolarinmäen kautta Kouvolaan päin ja taas samaa tietä takaisin. Hänellä on minun E-kirjaimeni."

Tiistaina on laulu, sen jälkeen lenkki Eila-ystävän kanssa ja: "On lintu liverrellyt, on ruusu kukkinut, on kannel helähdellyt ja sydän hehkunut on hehkunut." Keskiviikkona Eilan kaverit tulevat kylään: Eila, Kalle ja Valli - mikseivät he sano häntä Aarnoksi? "Valli tuli ensin yksin ja Kalle tuli taas yksin vähän myöhemmin hän oli ollut äitinsä luona antennia laittamassa. Keskustelimme ensin filmeistä ja senjälkeen pojan ja tytön välisestä ystävyydestä. Oikein hauska ilta." On varmaan käyty syvälliset keskustelut, mutta minua kiinnostaa tuo antenni. Oliko Kallen äidillä jo radio siihen aikaan? Oliko se ihan tavallista? Vai oliko hänellä kidekone, jollaiset olivat yleisiä radion AM-lähetysten alkuaikoina?

Hiihtokeskus-ampumamaja Eerolan peltojen lähellä. Kuva: UPM:n keskusarkisto

Torstaina on ihan alleviivatun ikävää. Eila on niin levoton, että lähtee Hakalalle rauhoittumaan. Silti illalla itkettää. Perjantaina ei huvita edes lähteä seuratalolle karnevaaleihin, vaikka Salme ja tyttökaverit menevät. Lauantaina elämä kirkastuu. "Olin lauantaina keittämässä suojeluskuntalaisille teetä ampumamajalla. Illalla olin Kallen kanssa kävelemässä. Kävimme ensin Sääksniemessä ja sieltä tulimme meille. Keitin kahvia ja joimme ja pidimme hauskaa. Toiset olivat häissä." Kahvitteluhan on kuin nykynuorilla, kuulen kuinka he soittelevat toisilleen lähetkö kahville -puheluita. Mutta kiinnostavampaa on teen keitto suojeluskuntalaisille. Joku on muistellut, että 30-luvun lopulla suojeluskunnan toiminta oli vilkasta, ja harjoituksia ja hiihtokilpailuja olivat tavallisesti lotat muonittamassa. Sunnuntaina Eila kirjoittaa: "Olin illalla S.K. konsertissa seuratalolla. (Jännää)" Ilmeisesti suojeluskunta on järjestänyt konsertin.

Mutta sitten tehtaalle ilmestyy taas tuttu hahmo Pelle ja saa likoissa säpinää aikaan. "Pelle on täällä. Hän pääsi tänne vakituisesti töihin. Eila näki hänet, minä en nähnyt." Maanantaina: "Näin P. tänään kun hän ins. Lundin kanssa meni varaston ohi. Muistihan hän sentään katsoa tänne sisällekin. Päivää sanoi ja hymyili. Siinä kaikki." Keskiviikko: "En ole vielä nähnyt Pelleä muuta kuin maanantaina ikkunasta." Mielenkiintoista, että vaikka Eila on vastikään räytynyt kaipuusta jonkun K:n perään, Pellen pidättyväinen tervehdys otetaan suorastaan loukkaantuneena vastaan. Ei voi kuin kiittää kohtaloa, ettei meidän isäksi tullut joku ihan vieras Pelle tai Kalle tai peräti Endel vaan se tuttu Pentti. Kallen kanssa käydään nyt kuitenkin kävelemässä, selvitellään jokin erehdys ja päätetään mennä perjantaina kuviin katsomaan Helmikuun manifesti. Kuva on hyvä, myös Impi-äidin ja Heikin mielestä.

Lakananpitsin virkkuu kotona ja lottien ompeluilta - "tein nenäliinaa" -hyvien kakkukahvien kanssa piristävät maaliskuun loppupäiviä. Perjantain elokuvissakäynti Pellen kanssa takaa hauskan illan.

Penan kirjeitä Eilalle 6. Yöksi kadulle?

Taas ollaan ryöstöretkellä vanhempien jättämien papereiden parissa. Isäni Pentti kirjoitti opiskelukaupungistaan Tampereelta morsiamelleen Eilalle kirjeitä Kuusankoskelle. Pentti kävi teknillistä opistoa, Eila oli töissä Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Kirjeet kiitivät useamman viestin viikkovauhtia, vaikka Pena kävi usein viikonloppuisin Kuusaalla. Joskus morsian patistettiin kirjeessä myös appivanhemmille odottamaan puhelua - Niemisen suutariperheellä oli nimittäin puhelin toisin kuin Eilan kotona Mäyrämäellä.

Pentti on käynyt parturissa ennen syysjuhlaa.

Tämä kirje on päivätty 24.9.46 klo 21.50, ja pokko on niin ikävissään, että kurkkua ahdistaa. Pena kertaa sunnuntaisen Tampereelle saapumisensa vaiheet; hankaluuksia on riittänyt.
"Silloin sunnuntai-yönä, kun tulin tänne Tampereelle, oli minulle käydä vähän heikosti. Pakatessa oli nimittäin avaimet pudonneet taskustani, joten edessä oli kova pulma kuinka päästä sisälle siihen aikaan yöstä. Ei ollut muuta keinoa kuin soittaa asemalta asuntoon ja pyytää heitä avaamaan alaovi. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat Pikkaraiset (vuokra-isäntäperhe) matkustaneet Turkuun, eikä Pauli kuullut puhelimen hälytystä. (Pauli oli Kiurun Pauli Kouvolasta, nuoret miehet olivat ensi kertaa Tampereelle matkustaessaan tutustuneet junassa ja päättäneet etsiä yhdessä kämpän.)  Kävin välillä kysymässä Emmauksesta huonettakin, mutta huonolla menestyksellä. Yritin soittaa uudelleen, taas ilman tulosta. Tässä touhussa kuluikin aikaa noin tunnin verran. Luulin jo, että joudun kävelemään pitkin katuja koko yön. Silloin tuli kumminkin meidän korttelimme yövartija vastaan ja päästi minut porraskäytävään. Silloin ei ollut enää mitään hätää. Kun pääsin ovikellon kimppuun, pidin sellaisen konsertin, että muutaman sekunnin kuluttua ilmestyi oviaukkoon Paulin uninen pää. Tarinoimme vielä sitten melkein tunnin ennenkuin kävimme nukkumaan."

Sitten Pena kuvailee ikäväänsä - hän kaipailee Eilaa niin kovasti ettei oikein pysty keskittymään muuhun. "Tänään ei auttanut muu kuin lähteä elokuviin, vaikka töitä olisi ollut vaikka millä mitalla."
Välillä juodaan  Paulin kanssa iltateet, ja taas jatketaan kirjettä. Pentti ja Pauli odottelevat morsiantensa tuloa Tampereelle opiskelijajuhliin. "Olisi tosiaan hauskaa, jos pääsisitte tulemaan jo ainakin perjantai-illaksi, siis esim. siinä junassa, joka lähtee Kouvolasta 15.45 ja joka on Tampereella 22.30." Junamatka Tampereelle kesti siis melkein seitsemän tuntia.

Herroilla on myös majoitussuunnitelmia. "Pauli ehdotti, että minäkin ottaisin huomenna huoneita tilatessa itselleni huoneen, jotta he saisivat olla Irjan kanssa täällä meillä. Eihän siinä minulla ollut mitään vastaan." No sehän oli hienosti joustettu. Sulhoilla ei ole vielä juhlien yksityiskohtia selvillä: "Mitään virallista tietoa niistä juhlista ei ole tullut, mutta kuulopuheiden mukaan ne ovat e.k:n 12 pv:nä ja luultavasti tämä tieto pitää paikkansa."

Mutta minullapa on tarkempaa tietoa. Äidin leikekirjasta löytyy kutsukortin puolikas.

Vielä hauskempi löytö on Eilan lähettämä ja itse piirtämä kortti, jossa hän ilmoittaa tulostaan Irjan kanssa. Ja voi veljet, kuvan naishenkilöllä on kuusaalaiseen tapaan kainalossaan paperirulla! Kymiyhtiöläiset saivat työnantajalta tilirullan säännöllisesti, ja kuusaalaiset tunnisti Kouvolan asemalla siitä, että heillä oli paperirulla kainalossa isäntäperheelle tuliaisiksi.
Kortissa lukee, että kuva on piilokuva - "Etsi Irja!" Ja vinkkinä, että Irjaa edustaa junasta ojentuva sulosääri.

Veikko Lehtinen piti ympäristönsuojelutöistä

Veikko Lehtinen pyöräilee Ruukittareen kypärä asiallisesti päässä. Hän ajaa tutuilla kulmilla, päälaboratorion ohi, koluamiensa piippujen juurelta, vanhalle keskusvarastolle. Hän on tutkinut paikkoja työuransa aikana tarkemmin kuin moni muu, jopa katoille kiipeillen. Nurmijärvellä syntyneen Veikko Lehtisen muutto Kuusankoskelle Helsingin seudulta oli mutkaton ratkaisu:
- Kymiyhtiön tutkimusosastolla vapautui vuonna -72 laborantin paikka ja minä sitä hain.

Veikko Lehtinen, taustalla laboratoriorakennus.

Helsingin kaupungin laboratoriokoulu oli antanut Lehtiselle koulutuksen ulkopaikkakuntalaisten kiintiöpaikalla. Lehtinen kertoo opettajansa, koulun rehtorin, olleen Helena Kekkonen, joka muistetaan rauhankasvatustöistä ja on saanut Unicefin rauhanpalkinnonkin. Veikon lahjat kemian suuntaan oli huomannut hänen äitinsä. Tämä oli patistanut poikaansa hakemaan oppilaitokseen.
- Hieno ala, ehkä ei kaikkein leveäleipäisin paikka, mutta eihän se tärkeintä olekaan, Veikko Lehtinen pohtii.

Kehä kolmosen ulkopuolella asuvan korvaan kuulostaa hauskalta, miten Lehtinen selittää Kuusaalle hakeutumistaan.
- Teki mieli päästä katsomaan vähän muutakin maailmaa. Tuntui vähän yksitoikkoiselta siinä Helsingin ympäristössä, oikeastaan halusin päästä vähän sikäläisistä ihmisistä irti. Olin ollut armeija-ajan Kouvolassa, ja paikka tuntui kivalle.

Lehtisen tullessa Kymiyhtiöön laboratorio toimi vesilaitoksen yläkerrassa, jossa on laboratorio nykyisinkin. Se tosin on ulkoistuksen tuloksena saapunut KCL mutta tekee osin samoja töitä kuin entinen yhtiön laboratoriokin.

Veikko asettui paikkakunnalle ja sai ensiasunnoksi vanhan omakotitalon Heinosen takaa - nykyään sitäkin aluetta sanotaan Puistomaaksi. Talon hän jakoi erään teekkarin kanssa ja muistelee aikaa hauskana. Kun paikalle alettiin rakentaa kerrostaloja, Veikko sai uuden asunnon Puistomaan alkuperäisistä kerrostaloista.
- Minä sain yksiön, ruhtinaalliset 25 neliötä. Vessa oli asunnossa mutta suihku kellarissa. Sitten löysin vaimon, ja siirryttiin jatkamaan asumista samaan taloon vähän isompiin tiloihin kaksioon.

Veikko muistelee Puistomaan väljyyttä, kaksiossa oli 64 neliötä, olohuoneeseen mahtuisi nyky-yksiö helposti.
- Se oli kaikin puoli kiva asunto, siinä on molemmat lapsenikin syntyneet. Kun tytöt kasvoivat, he saivat makuuhuoneen, ja minä tein olohuoneeseen alkovin. Sittenkin jäi vielä tilava olohuone käyttöömme. 70-luvun lopulla muutimme rivitaloon Tähteenrinteeseen.

Lujitemuovia veneisiin

Tutkimusosastoa kutsuttiin yhtiöläisten kesken päälaboratorioksi, jos tarkkoja ollaan niin päälabraksi. Veikko tuli erikoislaatuiseen tehtävään. Paperin ja sellun valmistuksen lisäksi yhtiöllä oli tuolloin kemianteollisuutta, mm. klooritehdas, jonka paikalla on nyt Kemira.
- Yhtiöllä oli myös muovituotantoyksikkö Porvoon maalaiskunnassa Kulloossa, Nesteen kaverina. Se teki polyesterihartsia, josta tehdään lujitemuovituotteita.

Yhtiön laboratorio 1930-luvulla. Polin

Lujitemuovilla ei ollut mitään tekemistä paperin tai sellun kanssa, mutta senkin alan tehtaan omistaminen kuului yhtiön senaikaiseen strategiaan. Se omisti myös metalliteollisuutta, Heinolassa ja Karkkilassa oli yksiköt. Niissä tehtiin mm. valurauta-ammeita ja uuneja.
- Porvoon yksikkö valmisti lujitemuovihartsia, jota laminoitiin lasikuidun kanssa venemateriaaliksi. Esim. Pietarsaaressa tehtiin Swan-veneitä, jotka voittivat maailmanmestaruuksiakin purjehduksessa. Me keitettiin hartsia ja analysoitiin sitä, että saatiin siihen säänkestoa, lujuutta, kaikkia hyviä ominaisuuksia. Se oli tuotekehittelyä. Kemianteollisuuden johtajana oli Krister Brommels, ja me tehtiin jatkuvasti uusia innovaatioita. Eräs viimeisiä tuotteitamme olivat vaneerin pinnoitteet ja lujitemuoviset lumikolat, Lehtinen kertoo.

Päälaboratorio teki klooritehtaankin kanssa yhteistyötä. Valmistettiin lujitemuovia, johon lisättiin klooria, joka tekisi tuotteesta tulenkestävän. Lujitemuovin valmistus loppui kertaheitolla 80-luvun puolivälissä, kun yhtiö myi tehtaan pois kuten monia muitakin rönsyjä.

Päästömittaajan laitearsenaali huollossa laboratoriossa

Työntekijöitä oli päälaboratoriossa mittava määrä, kuutisenkymmentä, päällikkönä oli Pauli Paasonen.
- Suurin osa työntekijöistä toimi sellun ja paperin parissa, siellä oli sellunkeittimetkin. Me keitimme hartsia laboratoriomittakaavassa viiden litran satseissa. Meillä oli pikkunen tuotantotehdaskin, saatiin keitettyä muutama kymmenen kiloa hartsia. Se oli hienoa aikaa, meillä oli oikein hyvä porukka, Veikko Lehtinen kertoo.

Hyvä porukka oli myös fiksua, se noudatti niin hyvin työsuojelumääräyksiä, ettei vahinkoja tapahtunut, vaikka oltiin kemian ilmiöiden kanssa tekemisissä. Lasin kanssa työskennellessä tietysti tulee välillä haavoja, mutta Lehtisen aikaan ei sattunut silmävammojakaan, joita myöhemmin sitten on tapahtunut. Tietokonekin 70-luvun labrassa oli, mutta se oli jossain muualla olevan tietokoneen tyhmä pääte eivätkä sitä saaneet käyttää kuin harvat ja valitut. Veikko alkoi käyttää atk:ta 80-luvun lopulla.

Uusi työ vei korkeuksiin

Lujitemuovitehtaan myynti muutti Veikko Lehtisen työt toisenlaisiksi. Hän kehuu Kymiyhtiötä ympäristöasioiden lipunkantajaksi.
- Oli hieno homma, että siihen työhön tulin lähteneeksi, kun kysyivät. Onhan yhtiötä pilkattu: sellunkeitto haisee, joki on saastunut. Mutta se on tehnyt paljon ympäristönsuojelutöitä jo ennen lakien tuloa. Minä päädyin vuonna -87 ympäristönsuojelutöihin. Se oli työurallani mieluisinta ja jäi parhaiten mieleen. Tehtäviini kuului kiipeillä pitkin tehtaiden kattoja, ottaa savupiipuista näytteitä ja arvioida kuinka paljon meiltä meni saastetta taivaalle.

Moni Veikon kiipeämä piippu on jo purettu, mm. kahden soodakattilan piiput, meesauunillakin oli silloin oma piippunsa.
- Kymin höyrylläkin oli kaksi savupiippua. Tässä jäljellä olevassakin olen käynyt mutta melko alhaalla. Ei minulla oikeastaan ollut mitään asiaa sinne. Sinne ei päässyt kuin ulkopuolelta - hyvin turvatonta touhua. Mutta siinä vaiheessa kun aloin tehdä tätä ympäristötyötä, työsuojelukin rupesi roimasti kehittymään. Ei tarvinnut tikkaita kiipeillä, katoille oli turvalliset portaat, Lehtinen kuvailee.

Veikolla ei ole korkean paikan kammoa, hän ajattelee kiipeämistä järjen kautta.
- Mitään todellista vaaraa ei ollut. Mutta monelle on kauhun paikka nousta ritiläportaita 50 metriin, kun alas näkee vaivatta.

Koska päästömittaus oli uutta ja koko maassa henkilökuntaa siihen vähän, Lehtinen pääsi näköalapaikalta seuraamaan alan huimaa kehitystä. Mittaustulokset ilmoitettiin viranomaisille - nämä vertasivat niitä päästölupien sallimiin arvoihin.
- Pikku hiljaa mittaaminen siirtyi akkreditoiduille mittausporukoille, niin kuin ihan oikein onkin. Minultakin oli kyselty naureskellen rehellisyyttä omien päästöjen mittaamisessa. Sanoin että vähän sama asia kuin tilintarkastus: tässäkin voi puijata, mutta siitä voi jäädä kiinni. Piti olla mahdollisimman rehellinen.

Aikoinaan piipuista tuli erinäköistä tavaraa kuin nyt.
- Silloin tuli paljon pölyä soodakattiloiden piipuista, nyt sen määrä on pienentynyt valtavasti uusien suodattimien myötä. Pöly sinänsä ei ole vaarallista - se oli enimmäkseen glaubersuolaa ja kalkkia - mutta sen mukana saattoi tulla raskasmetalleja. Valkasimolta mittasin klooripäästöjä, ja rikkidioksidia ja typen oksideja mittasin myös.

Kun ulkopuoliset ryhmät alkoivat huolehtia mittauksesta, yhtiön oma mittaaminen siirtyi taka-alalle. Samoihin aikoihin yhtiö perusti ympäristöteknikon vakanssin.
- Ympäristöpäällikkö Harri Jussila otti minut siihen virkaan, ja se oli toinen hieno juttu työurallani. Kansainväliset direktiivit alkoivat kehittyä, niitä piti seurata ja noudattaa. Samalla valvoin päästöjämme ilmaan ja veteen - automaattiset mittarithan tätä nykyään hoitaa.

Valvonnasta seurasi myös parannustoimia. Päästöjä pyrittiin rajoittamaan polttotekniikkaa säätämällä ja pesuvesien optimoinnilla. Aika hyvin siinä Lehtisen mukaan onnistuttiin.

Mieskuoro juurrutti lopullisesti

Sitten alkoi vaihe, jossa yhtiö tarjosi kaikille 40-luvulla syntyneille mahdollisuuden päästä putkeen.
- Vähän haikealta se tuntui, sillä työ oli kivaa. Mutta monelle muulle se sattui paljon huonommin kuin minulle. Jäin pois töistä vuoden 2006 lopussa. Katselen vieläkin Kuusaalla pyöräillessäni, mitä piipuista tulee. Kun minulle kuului töissä ollessa yhteydenpito jätteiden kuljettajiin, tekee vieläkin mieli mennä kurkkaamaan roskiksiin. Vaimo kuitenkin estelee, Veikko nauraa.

Veikko Lehtinen pääsi sujuvasti mukaan kuusaalaisyhteisöön, vaikka siinä oli paljon sellaisia, jotka olivat jo usean sukupolven ajan olleet yhtiöläisiä.
- Olen nyt kuusankoskelainen. Liityin 80-luvulla Kuusankosken Mieslaulajiin, ja sitä myötä minusta on pakostakin tullut paikkakuntalainen. Harkat on joka maanantai, parhaillaan valmistelemme kuoron 70-vuotiskonserttia. Ollaan myös tekemässä konserttisarjaa Jukka Kuoppamäen tunnetuksi tekemistä lauluista, Veikko paljastaa.

Lehtisen harrastukset eivät kuorolauluun jää. Hän piirtää ja maalaa ja saa siihen oppia kansalaisopiston kursseilta. Kuvanveistokaan ei ole vierasta.
- Siinä pidän nyt pienen tauon, kun noita puutarhatonttuja alkaa olla jo tarpeeksi pientä rivitalopihaa varten.

Vanha laboratoriokuva Julius Polinin kirjasta Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta. 1932.

Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, helmikuu 1939

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

Eila Piirikkälä kotipihassa Mäyrämäellä

HELMIKUU

Helmikuussa 18-vuotiaalla menee edelleen lujaa. Päivät tehdään töitä, illat luistellaan, käydään elokuvissa tämän tästä, saadaan poikia saatille, ahkeroidaan lottailloissa ja kuoroharjoituksissa ja istutaan iltaa tuttujen kanssa kotona tai kylässä. Tekisi mieli huutaa: "Haloo, kohta syttyy talvisota, voitko mainita jotain tunnelmista!" Mutta miten teinityttö voisi sellaisesta piitata, kun on niin paljon painavampaa asiaa. Pojat.

1. helmikuuta. "Olin illalla Lottien ompeluillassa. Sieltä lähdimme Eilan kanssa luistinradalle käymään. Näimme K. siellä ja tulimme hänen kanssaan yhtämatkaa klubin portille asti. Minun silmäni ovat tähän asti olleet vain puoliksi auki, mutta nyt ne ovat selkoselällään. Vihdoinkin." Ja ei tietenkään kerrota, mitä Eila on nyt oivaltanut. Että K. on se unelmien mies? Mutta kuinka ystävätär on sitten saman K:n kanssa elokuvissa seuraavana iltana?

Ai JAA, perjantai: "Olin ensin lauluharjoituksissa. Sieltä menin Eilan kanssa luistinradalle ja tulimme Pirren ja Kallen kanssa pois. Se on nyt "katki kuin Ruusteenin Immun sukset". Tapahtui jotain ratkaisevaa." Juu älä vaan missään nimessä selvennä, mitä tapahtui. K. tykkääkin E:stä? Mutta ei se onneksi tyttöjen välejä särje. Lauantai. "Olimme ensin luistinradalla Eila ja minä ja lähdimme sieltä P. ja J. kanssa kuviin. Olen ollut muutamia päiviä oikein reilulla tuulella."

Sunnuntaina käydään Hakalalla äidin siskolla kylässä ja sitten luistinradalla. Kuusaalla oli siihen aikaan Kuusaan urheilukentän luistinrata ja Voikkaalla toinen, joita yhtiö huolsi. Se tiesi lossimatkaa Kymintehtaan saunan kohdalta Kuusaan puolelle, mutta kylminä talvina joki jäätyi, ja sitä pitkin pääsi kävellen yli.

Urheilukenttä/luistinrata näkyy oikeassa laidassa. Kuva UPM:n keskusarkistosta.

Maanantaina 6.2. elokuvissa. "Heidi. Ihana kuva." P.H. on saatellut. Tiistaina Kaiku-kuoron harkat. Meidän äiti, isä ja muutkin kaikulaiset sanoivat aina käyvänsä "laulussa", kun menivät kuoroharjoituksiin. Keskiviikkona ja torstaina likat painavat töissä pitkää päivää, yli iltayhdeksään.

Perjantaina käydään töiden välillä kuvissa. "Olimme illalla töissä, kun Kalle tuli pyytämään meitä kuviin kats. elok. "Sävelten tuli". Tietysti me lähdimme. Klo oli 20 kun lähd. ja kun tulimme kuvista oli se 22. Tulimme vielä senjälkeen töihin. K. myös ja olimme täällä klo 24. K. antoi meille pääsyliput seuratalolle. Ihana ilta." On täytynyt olla ihana ilta, jos ollaan töissä puolille öin elokuvapaussin jälkeenkin ja sittenkin on ollut hauskaa. Ja taas on raapusteltu merkintöjä töissä - "täällä". Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kaverit käyvät Eilan työpaikalla keskusvarastolla houkuttelemassa elokuviin. Tehtaan alueelle, "piirin sisälle", on silloin päässyt muitta mutkitta ulkopuolinenkin kulkemaan.

Lauantaina jorataan seuratalolla. On vasta hauskaa, saa tanssia melkein joka tanssin, valssit kaikki. Sunnuntaina Eila käy kuvissa Jaskan ja Pirren kanssa katsomassa Nummisuutarit. Maanantaina Eila täyttää 18 vuotta, ja töissä kukkia tulvii. Narsisseja, tulppaanipuketti ja toinen jossa lukee Likistys - eikä lähettäjän nimeä. Esimies Reino antaa suklaa-askin. Tiistaina tulee Nellyltä Lahdesta paketti, kauniit punaiset aamutossut. Hakalalta Eila saa oikein hienon pyyhkeen ja saippuan. Keskiviikkona juhlinta jatkuu kotona. "Meillä oli Outisen Toivo ja Ensio. Toivo soitti viulua ja Jaakko haitaria. Oikein Hauska ilta." Torstaina vietetään vielä syntymäpäivien rääppiäisiä Mäyrämäellä, vieraina Eila, Kalle, Jaakko ja Pirre. "Tanssimmekin. Jaakko soitti taas Haitaria ja Toivo viulua. Hauskaa!"
 
Perjantaina ollaan neljän hengen porukalla kuvissa: Kaksi tyrolilaista. Joku porukasta on aika tuittu mieheksi, ja Eilat naureskelevat hänelle selän takana kotimatkalla kiellettyään ensin saatille pääsyn klubin portin kohdalla. Lauantai-ilta kotona, mutta sunnuntaina kuvissa: "Pietarin valkoiset yöt". Maanantaina on lauluharjoitukset, mutta niitä ennen johtaja Niinivaara tarjoaa kotonaan kahvit.

Tiistaina estradille astuu myöhempien aikojen julkkis, Aarno Walli. Hän oli Kymiyhtiössä  harjoittelijana useampaan kertaan ja ystävystyi kuusaalaisnuorten kanssa."Olin aamulla herätessäni niin pahalla päällä ja tänään onkin ollut oikein ikävyyksien päivä. Olin vielä illalla rekiretkellä. Oikein hauskaa. Sieltä tultuani juttelin Vallin Amin ja Kallen kanssa vähän aikaa klubin portilla." Varsinaista tunteiden vuoristorataa!

Aarno Wallista Wikipedia kertoo näin:
"Aarno Walli oli suomalainen kapellimestari ja pianisti. Hän valmistui ekonomiksi vuonna 1947 ja toimi muun muassa Musiikki-Fazerin palveluksessa vuoteen 1958, jolloin tuli Yleisradion tuottaja-ohjaajaksi ja musiikkiohjelmien toimittajaksi. Walli oli mukana vuonna 1942 uudelleen kootussa Rytmi-pojat orkesterissa Eugen Malmsténin kanssa Helsingissä pidetyissä tilaisuuksissa, joilla kerättiin rahaa sotainvalidien hyväksi ja Erik Lindströmin yhtyeessä joka voitti jazz-kilpailut vuonna 1945. Yleisradion viihdetoimituksessa toimiessaan Walli oli taustahahmona Suomen osallistuessa Eurovision laulukilpailuihin. Aarno Wallin lapsia ovat kitaristi Hasse Walli sekä tämän vuonna 1995 kuollut pikkuvelipuoli, Kingston Wall -yhtyeen keulahahmo Petri Walli."

Myöhemmin Eila ja Aarno tapasivat rintamalla Rukajärven suunnalla Wallin ollessa kiertueella. Aarno on kirjoittanut Eilan rintamavieraskirjaan:
"15.6.43 Ystäväni Eila!
Kultajyvän löytää vain keskeltä hiekkakenttää, ja Sinutkin löytää vain keskeltä erämaata, jossa nyt tapasimme kolmen vuoden takaa, lähteäksemme taas kumpikin eri suuntiin, Sinä jatkamaan suurta siunauksekasta työtäsi ja minä jatkamaan loppumatonta kiertuekierrosta ja vaellusta. Parhaat terveisesi vien niille kaikille ystävillemme, joista tapaan vastedes! Sinulle kiitos jälleennäkemisen ilosta, jonka tuottamalla kovasti virkistit meitä kaikkia. Hyvää jatkoa Sinulle kaikin puolin. Pysy yhtä virkeänä kuin tähän asti!
Veljesi Arska."

Kuusankosken saha 40-luvulla. Kuva: UPM:n keskusarkisto

Riipaisevaa ajatella, kuinka nuoret juttelevat klubin portilla omia teiniasioitaan aavistamatta, mitkä kohtalot heillä pian on edessään ja missä he tapaavat toisensa muutaman vuoden kuluttua. Mutta vielä vallitsee rauha hetken aikaa. Jännitys syntyy jo tällaisesta: "Olimme Eilan kanssa kävelemässä Kuusaalla ja olimme juuri tulossa kotiin kun Sahan luona joku pysäytti auton kohdallamme. Pelästyimme ensin ennen kuin huomasimme että se oli Kalso. Hän oli menossa Kouvolaan ja pyysi meitä autoon. Tietysti menimme. Ajoimme vain edestakaisin. Hauskaa!"

Torstaina lauluharkat ja arvoituksellinen merkintä "...sanoivat ne olevan sen, minunkin heilini petturi poikien joukossa...". Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina luistellaan, soittoakin luikkarilla on joku ilta, ja saattajia riittää. Maanantaina Eila käy Salmen kanssa kuvissa katsomassa Chicago palaa -elokuvan. Tiistaina luistinradalla on näytös: "Ensin katsomassa kaunoluistelunäytöstä luistinradalla. Viisi luistelijatarta, m.m. Irma Suuronen. Senjälkeen Jaskan ja Kallen kanssa kuvissa katsomassa Intohimojen myrsky. K. saattoi minut kotiin. Hauskaa!"

Helmikuun huvittelutilasto: Luistelua 9 kertaa, elokuvissa 8  kertaa, tansseissa 1 kerta, lauluharjoituksissa 4 kertaa, hiihtämässä ja rekiretkellä 1 kerta, lisäksi syntymäpäiväjuhlintaa ja kyläilyä.

Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, tammikuu 1939

Meidän äidillä Eila Niemisellä oli tapana panna asioita muistiin. Hän kirjoitti vuosikalentereihin, ajastaikoihin ja ruutuvihkoihin päivän tapahtumat, pöytälaatikkoon runoja ja proosatekstejä, julkaisi satukirjankin, Perunapojan. Eila keräsi leikkeitä perheen ja suvun paistattelusta lehtien palstoilla ja häntä muuten kiinnostavista asioista, kuten kommentteja lotista, henkisistä ja hengellisistä asioista, yliluonnollisista ilmiöistä. Kolme päiväkalenteria nuoruuden tyttövuosilta päätyivät minulle, kun siskon kanssa jaettiin äidin tavaroita hänen kuoltuaan vuonna 1994.

Eila Piirikkilä kesällä 1938

Toisen ihmisen päivyreiden tirkistely on kamalaa. Lupaan tulla kummittelemaan kaikille, jotka lukevat kuoltuani minun merkintöjäni, ellen ehdi niitä sitä ennen hävittää. Nyt olen kuitenkin itse samalla pahamaineisella asialla. Selittelen asiaa sillä, että äiti viisaana naisena olisi kyllä ymmärtänyt, millainen kulttuurihistoriallinen arvo on vuosien 1939, 1945 ja 1946 ajastaikojen muistiinpanoilla. Mutta kuten moni muu, jopa kuuluisiksi tulleet kirjailijat, Eila Sargit Piirikkilä Kuusankosken Mäyrämäeltä keskittyi historiallisesti kuohuvina vuosina lähinnä muuhun kuin sodan ja rauhan kysymyksiin, nimittäin nuoren naisen tuntoihin, rientoihin ja poikiin. ”Eppu on työssä. Hän katsoi ikkunasta koko matkan kun meni ohi.”

Niin toisenlaista, niin samanlaista. Kolmikymmenluvun 18-vuotias neitonen ja sodan rintamavuodet kokenut 24-25-vuotias aikuisempi nainen ehkä ilmaisee itseään eri sanoin kuin 60-70-lukujen nuori. Nuoren Eilan elämän puitteet ovat niukat verrattuna hyvinvointiajan nuorten oloihin. Mutta samanlaista on se mitä perheen ja ystävien kesken tapahtuu, mitkä asiat ovat tärkeitä ihmisten välillä, vapaa-ajanvietossa, porukoihin kuulumisessa. Jos äidin kalentereita kuvaillessani huomaan suhtautuvani alentuvasti hänen raportteihinsa, lupaan mennä heti lukemaan omia nuoruuden kalenterimerkintöjäni, ne vasta nostattavatkin nolouden aaltoja. Yritän muistaa, että 2000-luvulta katsellen mäyrämäkeläiset näyttävät viettäneen kovin vaatimatonta elämää, mutta ei se heidän mielestään mitään vaatimatonta ollut vaan kiitävää nykyaikaa. ”Olin ensin luistelemassa ja sieltä menin Jaskan kanssa kuviin katsomaan Kultaisen Lännen tyttöä, Jeanette MacDonald ja Nelson Eddy pääosassa.”

Eila Sargit Piirikkilä, s. 13.2.1921, Kuusankoski, Mäyrämäki, on varmaan saanut vuoden 1939 Muistikalenterin joululahjaksi. Alkusivujen kuukausinäkymiin hän on alleviivaillut punaisella tuttujen nimipäiviä ja kirjoittanut tammikuun tapahtumavinkiksi ”25. pv. Lotta Svärd yhd. vuosikokous”. Eila oli liittynyt pikkulottiin vuosia aikaisemmin, ja nyt hän oli jo täysi lotta ja mukana toiminnassa. Se muuttaisikin pian hänen elämänsä vuosiksi. Helmikuun kohdalla on muistutus 26. päivän Lottien prosenttihiihdosta, lähtö ampumaradalta.

Toukokuun sivulla on mystinen merkintä 3.V. Kyt. Valtauspäivä, ja alempana huomautus Kymiyhtiön ammattikoulun 25-vuotispäivästä. Heinäkuussa on tulossa Lottapäivät Hämeenlinnassa, 7.-8.7. Osoitekirjassa on muutaman virolaisen ystävän nimet, Tallinassa asuvat Eduard Karindi, Endel Ruberg ja Meeri Vichmann. Sitten alkavat päivittäiset merkinnät.

TAMMIKUU

Tammikuun ensimmäinen viikko on työntäyteinen. Eila on päässyt jo vuonna -35, 14-vuotiaana, Kymiyhtiöön töihin. Hän on ollut Kymin konttorissa tilapäisenä asiatyttönä – springbud, tillf. koska yhtiössä siihen aikaan käytettiin ruotsin kieltä kaikessa, myös työtodistuksissa. Marraskuussa -37 hän on saanut siirron kirjuriksi Kymin varastolle, ja siellä hän on töissä nytkin, tammikuussa -39. Kiirettä pitää.

Sunnuntai. "Uudenvuodenpäivä. Olin päivällä työssä." Sama tahti jatkuu koko viikon perjantaita, loppiaispäivää, lukuun ottamatta. Lauantainakin Eila on töissä, samoin seuraavana sunnuntaina, ja tietysti uuden työviikon alusta edelleen joka päivä. Useimpina päivinä Eila pääsee töistä klo 21, sunnuntaina ja lauantaina jo klo 17. Tiistailta on merkintä ”töissä klo 9-21”. Jos muutkin työpäivät olivat noin pitkiä, ei ihme, että tiistaina Eila kirjoittaa: ”Väsyttää! Väsyttää! Väsyttää!” Mutta jaksaa hän sentään mainita: ”Eppu on töissä.”

Pitkät työpäivät eivät estä nuorta neitiä viettämästä aikaa kavereiden kanssa. Maanantaina ”Kalle ja Eila olivat meillä illalla.” Torstaina ”Olin illalla seuratalolla. Sain kyllä tanssia tarpeekseni mutta muuten siellä oli niin hoopoa. Tulin yksin kotiin.” Perjantaina, vapaapäivänä, Eila käy ensin luistelemassa ja menee sieltä Jaskan kanssa elokuviin, sitä Kultaisen Lännen tyttöä katsomaan. Lauantaina Pohjolan Aarne tulee illalla kyläilemään Eilan töitten jälkeen.

Jaskan henkilöllisyys ei selviä, voisiko hän olla ”velipuoli” Jaakko Koivuniemi? Joka tapauksessa ei olisi kannattanut Jaskan kanssa leffaan mennä. Keskiviikkona Eila kirjoittaa: ”Minua niin suututtaa että lähdin silloin Jaskan kanssa kuviin. Eilalla on ollut niin paha mieli sentähden ja minunkin on siitä lähtien ollut paha olla. Nyt en enää lähde Jaskan kanssa mihinkään. Vaikka olimme silloinkin vain toveruksina koko illan.”

Väsymyskö saa Eilan merkitsemään tiistaina kalenteriinsa: ”Kyllä tämä on kurjaa. Olen ihan sillä tuulella että voi äiti parka ja raukka, kun minut synnytti maailman orjaksi kurjuutta kärsimään.”

Olisikohan sen toisen Eilan tullut parempi mieli, jos olisi lukenut meidän Eilan päiväkirjasta monia Eppu-merkintöjä, mm. ”Eppu on töissä. Hänellä oli lippalakki päässään. Hän on niin söötti.”

Seuraavan viikon lopulla Eila on jaksanut torstaista lauantaihin kirjoittaa vain ”Väsyttää!” Sunnuntaina elämä voittaa: ”Olin seuratalolla. Siellä oli oikein hauskaa. Tulin Eilan ja Kallen kanssa yhtämatkaa pois.”

Maanantaina 19.1. on lopulta työhönkin liittyvä merkintä: ”Istuimme illalla klo 18-19 Vanhalassa ja juttelimme rva Suurtalon kanssa vaikka meidän olisi pitänyt olla töissä jo klo 18. Eila kävi aina Vanhalan rapuilta katsomassa tänne varastolle ja sanoi että ei siellä vieläkään ole valoja eikä sinne pääse sisälle ennenkuin sitten huomasimme että vaunut olivatkin edessä.”

Huomasitko: Eila kirjoittelee kalenterimerkintäänsä töissä ja tunnustaa olleensa edellisenä työpäivänä naisporukassa kalkattamassa väärässä osoitteessa. Nykynuoret pääsevät vähemmällä: Facebookissa voi pyöriä ihan omasta työpisteestään käsin. Jos olen oikein ymmärtänyt, Vanhala oli yhtiön silloinen keskuskonttori.

Vanha keskuskonttori. Kortti Launikarin perheen kokoelmista.

Omien juttujen hoitaminen töissä jatkuu keskiviikkona: ”Päätimme äsken Eilan kanssa tilata liput Olympialaisiin tiedä nyt sitten mitä siitä tulee.” No, ei tullut koko olympialaisia Suomeen vielä tuolloin, tuli sota. Eilan väsymys jatkuu. ”Loppuihan se vihdoin tämäkin päivä ja kyllä väsyttääkin hyvä kun kotiin jaksan kävellä. Hyv'yötä vaan kuu hopeinen taivaalla hohtaa...” ja ”Olen niin väsynyt että itkin päästessäni vihdoin kotiin asti. Kyllä tämä on kurjaa kun aina vaan saa olla töissä. Ei yhtään lepohetkeä ole.”

Lauantai-iltana tulee rakkaita vieraita: Nelly-sisko miehensä Ollin ja poikansa Jukan kanssa Lahdesta. Nelly ja Jukka – jostain syystä kalenterissa Eila kutsuu häntä Juhaksi – viipyvät sunnuntaihin. Olisiko Olli lähtenyt jo Lahteen vai vanhempiensa luo Mörkölinjalle päin. Eila kuitenkin käväisee elokuvissa katsomassa Rosalie-filmiä. ”Eleonor Powel ja Nelson Eddy. Hauska kuva.”

Ja sitten seuraa arvoituksia, erityisen rasittavia, koska ne eivät ikinä ratkea. Maanantaina

”Tänään oli sitten se odotettu 23 päivä eikä mitään tapahtunut.” Perjantaina: ”Korkeapaine lähenemässä odotan vain mitä tuleman pitää.” Sunnuntaina: ”Olin seuratalolla. Sain erään hyvän neuvon. Se oli vielä pojan antama ja sellaisen jota en paljoakaan tunne.” Minkä neuvon!? Mikä odotettu päivä!? Tässä on rangaistusta kylliksi toisen muistiinpanojen kurkkijalle. ”Illalla kävin luistinradalla. Tein eri tyhmästi siellä, suututtaa niin hirmusti. Saisimpa vielä kerran tilaisuuden.”
 

Seuratalolla on siis oltu tanssimassa sunnuntaina. Sen jälkeenkään ei ole juuri koti-iltoja vietetty. Tiistaina ”Reino ei laskenut minua pois töistä ennen klo 22.” Perjantaina Eila on luistinradalla. Lauantaina ”Olin K. kanssa kuvissa katsomassa elokuvaa Alexanderin jatzyhtye. Oikein hauska kuva. Illalla olin vielä seuratalolla.” Maanantaina: ”Olin Nurmisen Kallen päivillä. Ja sieltä lähdin Irman, Eilan, Hilpan, Sakun ja Salmen kanssa kuviin katsomaan filmiä Laulu tulipunaisesta kukasta. Hauska ilta!” Ja vielä kuun viimeisenä päivänä tiistaina: ”Olin lauluharjoituksissa. Pääsimme pois noin klo 21. Teimme senjälkeen Eilan kanssa vielä pienen lenkin.” Eilat laulavat Kaiku-kuorossa, jota johtaa opettaja Väinö Niinivaara.

Sekakuoro Kaiku, joht. Väinö Niinivaara. Eila oikeassa, siskonsa Salme vasemmassa laidassa.

Keskiviikkoiltapäivä kuluu shoppaillen Eila-kaiman kanssa Kouvolassa.”Ostin itselleni kengät, hatun ja alusvaatteita. Annoin mennä koko viisisatasen jonka sain ylitöistä.” Sikäli kuin oikein ymmärrän työnantajan Förändringar i grundlönen -taulukkoa, kirjuri Piirikkilä ansaitsi tuohon aikaan 2600 markkaa kuussa. Äiti on kertonut, että hän ja Salme-sisko veivät aina palkan kotiin äidille. Tiukkaa oli, että rahat riittivät ruokaankaan, mutta mummoni ymmärsi asioiden tärkeysjärjestyksen.

- Jos meidän teki Salmen kanssa mieli tansseihin, äiti kaivoi laatikon perältä vaikka viimeiset kolikot, että päästiin, äiti kertoi. 

Eila jatkoi perinnettä: kun minun ja siskon piti aikanamme päästä diskoon tai kapakkaan, kuten 70-luvulla sanottiin, äiti kaivoi aina jostain pussinpohjalta rahat linjuriin ja muihin kuluihin. Niinpä en listaa nuoren neidin huvittelutapoja tähän mitenkään moittien. Tammikuussa Eila on käynyt neljä kertaa elokuvissa, kolme kertaa seuratalolla tansseissa, saanut pari kertaa vieraita kotiin ja käynyt kerran kylässä kaverin päivillä.  Työpäivien jälkeen on jaksettu lähteä vielä luistinradallekin muutaman kerran. Parinkymmenen asteen pakkanen on kuitenkin välillä hyydyttänyt ne menohalut.

Tapio Koskinen tuntee niin munakennotehtaan kuin yt-neuvottelumenetelmätkin

Paperi ja selluloosa, niistähän Kymiyhtiö on kautta aikojen tunnettu. Mutta tuotevalikoimaan on kuulunut vuosikymmenten varrella jos jonkinlaista artikkelia lumikolasta munakennoon. Munakennotehtaan aika kesti vain jonkin vuoden, tarinat sen toiminnasta elävät yhä.

Tapio Koskinen oli munakennotehtaalla koneasentajana - Kuusaalla sanotaan koneviilarina - ja vastasi koneiden kunnossapidosta vuodesta 1970. Laitteet oli asennettu vuotta paria aikaisemmin.
- Kunnossapitoa piisasi, koneet oli hyvin häiriöherkät. Ne oli tuotu Kanadasta, Koskinen kertoo.

Munakennotehtaan perustamisen keksi isännöitsijä Ilmari Lindberg.
- Ilmari oli vähän vihreä: jätepaperia jäi niin paljon käyttämättä Kuusankoskella, ja massaa sai jatkettua huonolla sellulla, että siitä saatiin raaka-aine kennoihin. Ensimmäistä kierrätystoimintaa Kuusaalla, järkevää. Jätepaperia tuotiin pitkin Etelä-Suomea, ei silloin ollut mitään Hyötypaperin tapaisia laitoksia käyttämässä jätepaperia vaikka eristeeksi.

Massa pumpatttiin isoon säiliöön, josta imurumpu imi sen. Neljä palkkia otti massaa paineilman kanssa ja siirsi sitä levylle, joka kiersi ison lenkin uunissa. Päässä kuivauskaapin perällä oli naiset ottamassa valmiit muotit käsin pois. Naisia oli tehtaalla viitisenkymmentä kahden koneen äärellä. Koneet kävivät kolmea vuoroa vuorokaudessa. Munakennojen lisäksi koneilla tehtiin omena- ja hedelmäkennoja. Muotteja oli kahdeksaa erilaista mallia, niitä vaihdettiin tuotteen mukaan. Koneet puskivat 500 pakettia kennoja vuorokaudessa, yhdessä paketissa oli 140 kennoa.

Työtä tehtiin kuumuudessa. Öljypolttimot ja kuivauskaappi pitivät huolen korkeasta lämpötilasta.
- Naisilla oli 20 minuutin huki, ja sitten vaihdettiin toisiin tehtäviin. Ja tunnin päästä takaisin kuumaan paikkaan. Naiset oli kyllä aika ajoin rajua porukkaa, ei niiden keskelle ujommat miehet uskaltaneet edes mennä, Tapio Koskinen naureskelee.

Munakennotehdas toimi 80-luvun alkupuolelle vuoteen -82 tai -83. Ongelmana oli se, että tuotteet myytiin pääasiassa Neuvostoliittoon. Sinne sai vietyä isot mutta kevyet pakkaukset junalla - laivoihin niitä ei huolittu.
- Jonkin verran meni Ruotsiin ja Tanskaankin, mutta pääasiassa Neuvostoliittoon. Varkauden tehdas voitti kilpailun markkinoista. Kun vienti Neuvostoliittoon tyrehtyi, tuotannosta Kuusaanniemessä piti luopua. Työntekijät siirtyivät yhtiön muille osastoille, siivoojiksi, mäntyöljykeittämölle, prosessiin, Koskinen muistelee.

Ulkomaankomennuksella Skånessa

Munakennotehtaan koneet olisi halunnut ostaa portugalilainen vanha härkätaistelija Rodrigues, mutta kauppoja ei syntynyt Portugalin vallankumouksen takia. Koneet myytiin sitten Turkkiin.
- Kävi huvittavasti: yhtiö ilmoitti haluavansa käteismaksun. Turkista tuli kaksi miestä muovikassit rahaa täynnä - eri maiden valuuttoja. Mutta he eivät saaneetkaan vientilupaa Turkkiin ja myivät koneet Ruotsiin. Minä olin Ruotsissa kasaamassa koneet, Tapio Koskinen kertoo.

Tapio sai kuulla Ruotsiin lähdöstään työtuttavalta.
- Hän sanoi, että minut on myyty Ruotsiin asentamaan. Ilmari Lindberg ei ollut minun kanssa asiasta neuvotellut. Sanoin Ilmarille, että sittenhän saan määrätä, minkä verran palkkaa otan komennukselta.  Hän kysyi, meinaanko pyytää enemmän palkkaa kuin tehtaan isännöitsijä saa. Vastasin: "Niin mutta sie olet täällä ja mie lähen Ruotsiin." Ilmari heitti minut toimistostaan ulos. Ei mennyt kun kymmenen minuuttia kun minut haettiin takaisin Ilmarin luo, joka sanoi vaan: "Selvä."

Munakennokoneet rakennettiin uudelleen Skånen Åsbyhyn Östanån kylään.
- Verla on talvisaikaan vilkas paikka siihen kylään verrattuna. Siellä oli vanha paperitehdassali. Ruotsin munantuottajien firma pystytti sinne toisen koneen, toinen jäi varaosiksi. Mutta ei ne käsittäneet, kuinka paljon se teki kennoja. Heillä ei ollut varastotiloja, eivätkä he saaneet kennoja myytyä, ei se tehdas kauaa siellä toiminut. Sen jälkeen kone myytiin Uuteen-Seelantiin, Koskinen kertoo.

Kolmen ja puolen kuukauden komennukselta pikkukylässä Skånessa Koskisella on kivoja muistoja. Ruotsin kieltä hän ei osannut, mutta hyvin hän tuli toimeen ruotsalaisen työkaverinsa kanssa. Kynä, paperia ja kaksi ammattimiestä - asiat tulivat selväksi.
- Kuljettiin lopulta viikonloppuisin yhdessä kalassakin. Gunnar haki minut sieneen, kalaan, jääkiekkoa katsomaan. Välillä käytiin Kööpenhaminassa hakemassa kaljaa, Tapio naureskelee.

Turhan pinko

Tapio Koskinen kasvoi Kettumäen tuntumassa. Kansakoulun jälkeen hän kävi yhtiön ammattikoulun metallipuolen.
- Tuli tehtyä väärä valinta, paperipuolen koulutus olisi kestänyt vaan vuoden, mutta metallipuoli vei kolme. Pääsykokeissa olin niin pal tyhmä että yritin metallipuolelle. Oisin laittanut kokeet läskiksi, olisin päässyt paperipuolelle ja paremmille palkoille. Kyllähän metallityöt minun omaa alaa oli. Ja korjaantuihan ne meidänkin palkat kun muutaman kerran vaadittiin, Tapio myöntelee.

Työelämään Tapio tuli Kymintehtaalle, ensin höyryvoimalaitokselle, sitten keskuskorjaamolle koneasentajaksi. Vuonna 1970 hän haki Kuusaanniemeen uusiin mielenkiintoisiin töihin. Siellä hän oli ensin tehdaspalvelussa, josta siirtyi munakennotehtaalle. Se toimi aikansa, myytiin sitten siis Ruotsiin, josta Tapio palasi asennustöistä entisiin hommiinsa.
- Rinta rottingilla, että täs ollaa oltu Ruotsissa. Mietin Brasiliaankin lähtöä, kun kaverit oli juuri menossa sinne Jari-projektiin. Mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt, minulla oli perhe. Ruotsi oli sentään sivistynyt maa.

Yt-neuvotteluissa kymiläiset joustivat

Tapio Koskinen toimi luottamusmiehenä vuodesta -84, ensin metalliosaston luottamusmiehenä vuoteen -96 ja sen jälkeen paperiosasto 19:n puheenjohtajana.

Koskinen eli UPM:n väenvähennyksen vaiheet ihan ytimessä. Hän oli työryhmässä, joka neuvotteli tehtaanjohtaja Pertti Asunmaan kanssa, minkä verran työntekijöitä jää millekin työpisteelle.
- Kävin ay-liikkeen kolmen kuukauden kurssin ja puolen vuoden kurssin - se oli Työväen Akatemian kurssi. Asunmaan työryhmän kanssa oli kovat neuvottelut. Useita kuukausia kierrettiin veistä haavassa, välillä yötä päivää neuvoteltiin. Monta sataa henkeä oli liipasimella, kun pälkkäri loppui tosta noin, Koskinen viittaa olkansa yli Kyminpuolen päällystyslaitosta kohti. - Ja puuhiomoiden henkilöstön sijoittamisesta neuvoteltiin myös. Mehän oltiin parikymmentä päivää vuodessa omalla lomalla juoksutytöstä Asunmaahan saakka ja tasattiin näin palkkakustannuksia.

Neuvottelut sujuivat sen verran hyvässä hengessä, että Paperiliitto hermostui.
- Meidät meinattiin erottaa liitosta, kun me joustettiin. Käytiin Helsingissä haukuttavina pari kertaa, mutta sanottiin että me tehdään Kuusaalla omat päätökset. Se oli tää kuusaalainen henki, että kaveria ei jätetä tyhjän päälle. Nuorille annettiin mahdollisuus, kun vanhemmille oli pelastuksena putkeen pääsy.

Pertti Asunmaata Tapio luonnehtii hyväksi neuvottelijaksi.
- Mitään ei tarvinnut kirjoittaa. Mikä sovittiin, se piti. Purmosen Martti oli samanlainen. Meidän puolen työryhmälle järjestettiin tilat milloin Voikkaan klubilta, milloin Sommelon saunaosastolta, että saatiin käydä asioita läpi keskenämme. Saatettiin sieltä soittaa Asunmaalle ja Purmoselle, että tänne nyt, meillä on esitys. Kyllä ne tuli.

Välillä neuvottelijat vetäytyivät linja-autolla muualle käymään läpi, mitä oli jo sovittu. Bussillinen väkeä matkasi Elimäelle tai muualle keskustelemaan rauhassa. Koskinen kehuu työnantajaansa myös koulutuksen järjestymisessä.
- Olin Kiljavalla koulutuksissa melkein ainoa, joka sai samaan aikaan palkkaa. Masa Yardsin pojat olivat toiset, jotka nauttivat ay-koulutuksen aikana palkkaa.

Eläkevuosina Tapio Koskiselle ei aika ole tullut pitkäksi. Leskeksi jäätyään hän on tekemistä keksinyt. Avopuolison kanssa hänella on koti Mäntsälässä ja Hyvinkäällä, ja Kuusaalla on edelleen oman vanha koti hoidettavana. Kuntoilua, sienestystä, tanssimassa käymistä ja vilkasta matkustelua - se pitää mielen vireänä. Koskinen kehuu niin Viron matkojaan, että saa toisenkin innostumaan.
- Kulttuuria tulee harrastettua paljon: Helsingissä teatteria, Virossa oopperaa - siellä se on Estoniassa niin halpaakin. Hyviä konserttejakin on tarjolla paljon.

Virossa käydessään Koskinen ei kumppaninsa kanssa välitä varailla majapaikkoja etukäteen.
- Sen verran pitää seikkailuhenkeä olla, yöpyy siinä, mikä näyttää kivalle.

Ruskan viime leimahdus

Tämä syksy on tarjonnut meille väriloiston, jonka voimin jaksetaan lehdetön loppusyksy ja pimeä talviaika. Muutama kuva lokakuulta ja pari viime vuosienkin syksyiltä.