Penan kirjeitä Eilalle 8. Nykyistä parempaa postipalvelua.

Pentin kirjeet Eila-morsiamelleen kiitävät tiheästi ja nuolen lailla Tampereelta Kuusankoskelle. Kirjeet leimattiin vuonna -46 sekä lähetys- että vastaanottopaikkakunnalla, mikä asettaa nykymenon aika erikoiseen valoon. Tuore lakiluonnos sallisi Postille neljä päivää aikaa lähetyksen toimittamiseen perille, mutta osa postista voisi viipyä matkalla jopa viikon. Vuonna 1946 kirjeet saapuivat  Tampereelta Kuusaalle päivässä. Tämäkin on kirjoitettu 22.10., lähetetty 23.10. ja tullut perille 24.10. Silloisilla kulkuneuvoilla.

Pentti vuonna -42

Ensin Pena kiittelee Eilaa saamastaan kirjatusta kirjeestä, joka on ensin säikäyttänytkin hänet. Sitten kuoresta on paljastunut 500 markan seteli ja Pena on tajunnut, että Eila maksaa osuuttaan edellisviikon juhlista Tampereella. Hänen mielestään Eila oli osallistunut kustannuksiin jo kesällä, ja Pena miettii, oliko mukana mielenosoitusta. Mutta ei sentään, hän päättelee ja toteaa, että kohtahan heidän rahansa ovat yhteisiä joka tapauksessa.

Sitten Pena selittää, miksei voinut olla oma itsensä (=leperrellä) päivällä puhelimessa. "Se johtui siitä, että tupa oli täynnä vieraita ja kaikki kuuntelivat korvat höröllään joka ikisen sanan mitä sanoin." Niinpä sulho on joutunut kiertoilmauksin esittämään suuren ikävänsä. "Torstaita odotan kiihkeästi, sillä silloinhan lupasit soittaa. Toivottavasti meillä täällä ei ole ketään kotona, että saan jutella oikein rauhassa ja vapaasti."

Pena on hiukan ilkeä kuvaillessaan vuokraisäntiensä vieraita Eilan käynnin aikana. "Silloin Sinun täällä ollessasi, kun olimme tuolla Pikkaraisen puolella kahvilla, siellä oli se nuori rouva äiteineen. Muistathan sen tuikean tädin, joka mätti sitä kaakkua niin, että meikäläistä oikein kauhistutti. No niin, hän oli rouva Pikkaraiselle kehunut meidän olleen hyvin pirteän ja onnellisen näköisen parin ja toivonut, että hänenkin tyttärensä olisi voinut olla yhtä onnellisen näköinen kuin Sinä. Ihmettelen, että niin tuikea eukko voi sanoa jotain tuollaista."

Opiskelustressiä on lievennetty elokuvissakäynnillä. Pena ja Saarisen Antti ovat nähneet Kansikuvatytön. "Siinä morsian juuri ratkaisevalla hetkellä papin kysyessä häneltä, ei kun tuomarin, tahtoiko hän ottaa sen sedän aviopuolisoksi, jänisti ja jätti sen sedän hölmistyneenä seisomaan paikoilleen. Saa nyt sitten nähdä, kuinka meilän iskän käy. Eihän vaan eräs herra seiso hölmön näköisenä Kuusankosken kirkon alttarilla, kuoron yksin hänelle laulaessa ´Miks lähdit armas luotani`."

Ja sitten vedetään taas esirippu eteen ja annetaan nuorenparin lirkutella tyylillään.

Seuraava kirje on kirjattu 28.10., ja tässä välissä Pena on käynyt jo Kuusaallakin. Kirjeessä on julkaisukelpoista lähinnä alku: "Suo anteeksi, että kirjoitan tässä asussa, t.s. yöpuku päällä, mutta asianlaita on niin, että teimme kaikki mahdolliset alkuvalmistelut päästäksemme Paulin kanssa nukkumaan heti, kun olemme molemmat kirjoittaneet kirjeemme."

"Ensin matkasta puhuakseni, Kouvolassa oli juna niin täynnä, että juuri ja juuri sai matkalaukun hyllylle. Niinpä keksimme Paulin kanssa mennä ravintolavaunuun ja siellä saimme istua aina Lahteen asti. Siitä lähtien sitten se varsinainen matkanteko alkoikin, sillä saimme seisoa tänne Tampereelle asti." Ei se kuulemma kauhean raskaalta tuntunut. Olikohan reitti sama kuin 70-90 -luvulla: Kouvola-Lahti-Riihimäki-Hämeenlinna-Toijala-Tampere? Nykyisinhän Tampereelle mennään Tikkurilan kautta, vaihdetaan siellä junaa ja skipataan koko Riihimäki. Sitä se oikorata teettää.

Pena ja kämppäkaveri Pauli Kiuru ovat junassa jo päättäneet kirjoittaa morsiamilleen heti kun pääsevät Pikkaraisille asti. Aika liikuttava näky on varmaan ollut, kun nuoret miehet säntäävät junasta kortteeriinsa, käyvät hammaspesulla, vetävät yöppärit niskaan ja ryhtyvät kieli suupielessä laatimaan kirjettä. Ehkä ravintolavaunussa istuskelulla on osuutta asiaan, ehkä ikävä tyttöystävien luo selittää kiireen. On se yhteydenpito ollut aikoinaan erilaista.

Haavikon Toikat: Kukkien kasvatus on muutakin kuin ruusuilla tanssimista

Ulkona on yksi alkutalven harmaimmista päivistä. Haavikon puutarhan kasvihuoneessa leiskuu punainen väri, joulutähtien meri. Harmaan päivän keskeltä tuleva haukkoo henkeään ja kadehtii hiukan puutarhuri Sinikka Toikkaa, joka saa olla väri- ja valohoidossa pimeänä syksynä kuukausikaupalla. Kuvitelma, että joulutähtiä olisi ollut aina, ei pidä paikkaansa. Sinikka Toikka ja hänen äitinsä Anja kertovat, että heidänkin kasvihuoneisiinsa joulutähti tuli vasta joskus 70-luvulla.

Sinikka Toikka

Joulu on Toikan puutarhassa niin sanottu ajanviete. Paras sesonki puutarhaliikkeessä on keväällä. Äitienpäivä- ja kesäkukat tuovat leivänpäällisen.
- Joulu on tolkuttoman työläs. Heinäkuusta asti tätä on tehty. Yhtään kolikkoa ei ole kirstuun kilahtanut puoleen vuoteen, silti on lämmitetty,  kasvatettu joulutähtiä käsityönä viikot ympäri. Joulutähdet sitovat minut paikoilleen - ei kannata laskea tulosta vaan ajatella että tämä on hauska harrastus, Sinikka Toikka kuvailee hyväntuulisesti.

Anja Toikka on malttanut olla viitisen vuotta poissa puutarhalta voimien vähetessä, mutta edelleen hän auttelee tytärtään Sinikkaa mm. joulukukkakorien koristelussa. Anja on oppinut kasvien hoitoa jo lapsena kotitilalla Elimäellä - siinä sivussa se meni koulunkäynnin ja lehmien lypsämisen välissä. Lapsuuden kotipihasta 40-luvulta Anja muistaa orvokit ja asterit, muiden kukkien siemeniä oli vaikea edes saada. Ikkunan alla oli tiikerinliljaa ja ukonhattua, viisikymmenluvun lopulla tuli valikoimaan petuniakin. Anjan äiti Martta oli kotitalous- ja puutarhaneuvoja, joten tytär sai kosketuksen alaan jo kotona.

Anja Toikka

Torilta omaan yritykseen
 
Tanskalaiset turveruukut olivat käteviä, kun Anjan perhe kasvatti kukkia torilla myytäväksi.
- Turveruukku pysyi kasassa niin kauan, että se lahosi vasta kun kukka oli istutettu multaan. Suomalaisten tekemässä turveruukussa oli taas niin paljon paperimassaa ettei se tahtonut hajota, pienijuurisemmat kasvit eivät päässeet vahvasta ruukunseinästä läpi.

Veljensä kanssa Anja kävi Kuusankosken torilla 50-luvulla myymässä kukkia ja kaalia. Kuusaalle kannatti tulla aikaisin aamulla.
- Neljältä lähdettiin kotoa Elimäeltä, viideltä piti olla toripöytä valmiina, koska asiakkaat tuli kuuden löysistä torin kautta, ja töihin menijätkin ostivat meiltä kukkia, kaalia, porkkanaa, mansikkaa, mustaherukkaa. Kuivina kesinä noustiin kahden aikaan yöllä keräämään kaalia, että ne olisi torilla tuoreita, kun vettä ei riittänyt kasteluun.

Sinikka (oik.) ja Seppo isänsä Etvin kanssa torilla.

Torilla käynnit loppuivat, kun Anja perusti miehensä Etvin kanssa Kuusankoskelle 60-luvun alussa Haavikon puutarhan. Nimensä yritys sai tontilla kasvaneista haavoista.
- Ensin tehtiin kaivo - vettähän kasvit tarvitsevat. Seuraavana vuonna tehtiin asuinrakennus sen verran valmiiksi, että siinä pystyi asumaan. Puutarha käynnistyi vuoden -62 lopulla. Saimme sinne veljeltäni krysanteemeja hyödettäväksi, samoin tulppaaneja, Anja Toikka kertoo.

Ensimmäinen kasvihuone valmistui keväällä -63. Silloin siinä kasvatettiin jo tomaatin taimia.
- Kasvihuone oli lasista. Tammikuussa oli sen verran lauhaa, että kitattiin laseja tiiviiksi. Kasvihuoneet lämmitettiin 60-luvulla puulla ja hiilellä, joita poltettiin asuintalon alakerrassa. 70-luvulla laitettiin öljykattila. Toinen kasvihuone rakennettiin vuonna -64.

Loma on asennekysymys

Toikan yrittäjänaiset muistelevat töitä Anjan aloittaessa ja aikaa, jolloin Sinikka otti vastuun liikkeestä. Anja kertoo, Sinikka täydentää - hän muistaa asiat lapsuudestaan 70-luvun alusta lähtien, koska on elänyt ikänsä samalla tontilla ja kasvanut kukkien keskellä.

Harjun maatalous- ja puutarhaoppilaitokseen päätyminen oli Sinikka Toikalta oikeastaan vahinko - hän oli ajatellut lähteä opiskelemaan saksan kieltä  Kälviälle. Virolahdelle Sinikka kuitenkin päätyi ja valmistui vuonna -89 puutarhuriksi. Hän palasi kaksivuotisen opiskelun jälkeen kotiin Kuusankoskelle ja ryhtyi tekemään töitä vanhempien puutarhassa.
- Olin kyllä alkuun vain töissä. "En tiedä, olen täällä vain töissä", Sinikka naureskelee. Hän muistaa, kuinka viikkaili joulutähtien värilehtiä ja piti sitä suurimpana mahdollisena rangaistuksena. Nykyisin se on hänen mielestään hermoja lepuuttavaa käsityötä.

Vuonna -91 Sinikka otettiin firmaan mukaan omistajaksi ja annettiin hänelle lisää vastuuta. Kolme vahvaa ihmistä päättämässä saattaa kuitenkin olla joskus vaativa asetelma, varsinkin vanhemmat ja lapsi -yhdistelmä.
- Minä halusin myymälän tänne kasvihuoneen yhteyteen, kun vanha oli käynyt ahtaaksi. Siitä vähän keskusteltiin, mutta kun äiti otti sen omaksi ideakseen, se meni läpi vuonna -93, Sinikka hihittää hyväntahtoisesti.

Ensimmäinen kasvihuone ja kukkalavat v. 1963

Sinikan vastuu lisääntyi, kun isä ja äiti muuttivat pois kasvihuoneiden vierestä.
- Kun lapsi ei muuttanut pois, vanhempien täytyi muuttaa, Sinikka hymyilee ja kertoo saavansa edelleen pohdintaan apua äidiltä mutta paljon myös liikkeen apulaisilta.

Anja Toikan ensimmäisinä yrittäjävuosina vuoden työt kasvien parissa alkoivat ensimmäisten kukkien kylvämisellä helmikuussa. Sitä ennen tehtiin jo laatikoita laudanpätkistä puhdetöinä. Laatikoita tarvittiin kasvien kylvöalustoiksi. Anja naulasi laatikoita kasaan, laudat kolmetuumanauloilla vaan yhteen. Niitä oli raskas nostella, ja naiset muistavat kuinka kiva oli 70-luvulla saada kevyet muovilaatikot puisten tilalle.
- Moni kuvittelee, että puutarhurin työ on sellaista kukkien haistelua ja kastelua, mutta kyllä se on täyttä työtä, Anja Toikka sanoo.

Anja Toikka letkun päässä

Alkuvuosina Haavikon puutarha oli aina auki, ympäri vuoden ja melkein ympäri vuorokaudenkin. Aukioloajoista alettiin vasta haaveilla 60-luvun lopulla.
- Myymälä oli auki aina paitsi joulu- ja juhannuspäivänä, 80-luvulla alettiin pitää joskus suljettunakin. Entisaikaan oli toisaalta helppoa, kun myymälä oli siinä keittiön ikkunan alla. Pöydän äärestä näki, että tulee asiakas, ja siitä pystyi vaikka kesken sopan kauhomisen lähtemään.

Nykyisin Haavikon puutarha on kiinni tammi-helmikuun. Ensi kerran näin tehtiin euron tullessa, kun Sinikka ei halunnut pelata kahden valuutan kanssa. Silloin hän huomasi, että kannattaakin pitää tilat vapaana alkuvuodesta kevään multalavoja varten. Silloin saadaan ruukkuja täyteltyä niin, että maaliskuussa mahtuu asiakkaitakin sisään.
- Jos siis multa on sulaa. Monet tarhat täyttelee ruukkuja syksyllä, mutta meillä on tämä joulu täällä tiellä, Sinikka viittaa punaiseen kukkaloistoon. - Ekat taimet tulevat tammikuun alussa, ja siitä se sitten lähtee. Uutena kiinniolokautena on nyt aika heinäkuun lopusta joulusesongin alkuun. Asiakaspalvelijoita ei kannata pitää niin hiljaisena aikana, mutta minulle riittää töitä takahuoneessa.

Edellisestä päästäänkin loman pitämiseen. Koskas puutarhuri yleensä lomailee? Sinikka sanoo loman olevan asennekysymys.
- Minulle on lomaa se, kun vain käyn töissä, kun muun aikaa minä olen töissä. Minulla on kaksi koiraa, vanha äiti - no joulutähdet menee jo siinä siivellä. Pitää vaan asennoitua niin, että kun on silmälläpidettävää, niin ei tästä voi lähteä mihinkään. Loma tulee siitä, kun keskellä päivää saat katsella telkkarista mitä vaan, syöt rauhassa, otat ruokalevon, päätät vielä keittää kahvit ja miettiä vasta sitten työmaalle menoa. Sanotaan varmaan downshiftaukseksi nykyään. Ja kun on tämä työkausi, ei tehdä muuta kuin töitä. Siviiliasiat jätetään sivuun, eteisen lattiaa ei pestä vaan imuroidaan.

Toinen tahti kuin ennen

Toikat kylvivät kasvit pitkään itse, koska valmiita taimia ei ollut saatavilla. Kukkalajitelma alkoi kasvaa 60-luvun lopulla, orvokin ja asterin rinnalle tuli verenpisaraa, salviaa, petuniaa. Krysanteemin pistokkaita saatiin valmiina.
- Kun Kymiyhtiön satavuotisjuhlaa vietettiin vuonna 1972, se tilasi meiltä krysanteemiruukut pitkiin lounaspöytiin. Silloin oli krysanteemeja ollut jo useamman vuoden. Pelargoni tuntui välillä vanhanaikaiselta, mutta se teki uuden tulemisen, kun Kari Kuuva lauloi mummon pelargoniasta. Lajikkeet jalostuivat matalammiksi, mummolla oli melkein puolimetrinen aikoinaan. Asiakkaat saivat kukat alkuun suoraan maasta multapaakut juuren ympärillä. Myöhemmin tulivat turve- ja muoviruukut, Sinikka ja Anja Toikka kertovat.

Kymiyhtiöstä puheen ollen naiset kertovat, että se oli puutarhalle iso ja varma asiakas. Haavikolta haettiin  kukat vuosittaisiin eläkeläisjuhliin. Puutarha toimitti myös taimet yhtiön herrojen pihoihin, joita sitten yhtiön oma puutarhaosasto hoiti kesän mittaan. Yleensä kasveja varattiin paljon samaa lajia kaikkiin yhtiön huviloiden pihoihin, mutta joillakin johtajien rouvilla oli myös omia toivomuksia, joita he kävivät esittämässä puutarhalla. Ne tietysti otettiin huomioon. Maksut kasveista tulivat aina ajallaan. Tätä jatkui aina 90-luvun alkuun, kunnes kaiken muun yhtiön supistustouhun myötä pihapalvelutkin lopetettiin.

Ennen kukkakesä aloitettiin vasta kesäkuussa, vanhan sanonnan mukaan 10.6. jälkeen vasta oltiin hallalta turvassa.
- Eihän ennen kukaan kuvitellutkaan laittavansa orvokkia toukokuussa ulos. Vaikka se kuinka kesti kylmää, niin ajatusmaailmaan ei kuulunut, että kukkia istutettaisiin huhti-toukokuussa yhtään mihinkään.

Puutarha otti kesäksi koululaisia töihin jo alkuvuosinaan.
- Joka asiakkaalle oli oma myyjä, joka kiersi laatikko kädessä hänen kanssaan tilukset. Myyjä kysyi, montako näitä laitetaan, asiakas seisoi vieressä ja odotti palvelua. Vasta 70-luvun lopulla alkoi tulla oma-aloitteisia kävijöitä puutarhaan. Eihän itsepalvelua ollut vielä monessa ruokakaupassakaan siihen asti ollut, kertoo Sinikka Toikka, joka aloitti itsekin asiakkaan kanssa kiertämisen 10-vuotiaana laatikko sylissä.

Tomaattia lähikauppoihin

Kukat käärittiin sanomalehtipaperiin, leikkokukat ensin silkkipaperiin. Toikat kaipaavat vieläkin isokokoisia sanomalehtiä.
- Tabloidikokoon voi kääriä kukat, mutta siinä menee hermo niin paketoijalta kuin katsojaltakin, Sinikka nauraa. - Nytkin toivotamme tervetulleeksi Maaseudun Tulevaisuutta tai City-Marketin mainoksia - niihin on helppo kääriä. Ennen asiakkaat toivat usein sanomalehtiä puutarhaan.

"Alavilla mailla hallanvaara" saattaa olla suomen kielen ihailijalle kaunein lause, mutta puutarhurille ilmoitus tietää töitä.  Ulkona lavoissa kasvit olivat alkuvuosina lasin alla, mutta lasi ei pitänyt kylmää. Toikat käyttivät olkimattoja suojana. Ne tehtiin itse rukiin oljesta.
- Pieni olkikimppu sidottiin kolmesta neljästä kohtaa narulla kiinni, ja niistä tehtiin mattoja kasvien peitoksi. Jos tuli sade, olkimatot piti viedä suojaan, märkinä ne painoivat eivätkä suojanneet kylmältä, Anja Toikka kertoo. - Myöhemmin tuli superlon-mattoja, joilla kasveja suojattiin. Ja joskus pelastettiin jonkun vanha itämainen mattokin kaatopaikalle viennistä ja tehtiin siitä kasveille hallapeittoa.

Nykyvälineet helpottavat työtä

Sinikka muistaa 70-luvun kukkapenkit samettiruusuineen ja daalioineen.
- Nykyihmisellä ei varmaan ole enää kuin perennapenkki. Amppeleista ei tiedetty 70-luvun alussa mitään. Meiän iskä teki 70-luvulla prototyypin amppelista, josta maahantuojan tukkurit kiinnostuivat kovasti. Pikkasen isompi muoviruukku, siihen oli sulatettu kynttilässä kuumennetulla rautalangalla reikä, ja rautalangasta ne roikottimet. Ne oli meillä viljelyamppeleina, kun kasvatettiin riippapelakuita. Asiakas olisi halunnut ostaa amppelinkin, mutta ne oli niin suuritöisiä ettei niitä haluttu myydä, vaan kerättiin ne talveksi naftaliiniin ja käytettiin seuraavana keväänä uudestaan. Vielä 80-luvun lopussa amppeli oli harvinaisuus tukkureiden valikoimassa, vasta 90-luvulla amppeleiden vallankumous tuli rytinällä.

Vielä 80-luvulla riippukasvien kasvatus oli puutarhoilla työlästä, kun ei ollut nykymaailman kouruja, joissa ne nykyisin kasvatetaan ja samalla hyödynnetään kasvihuoneiden ylätila.
- Meikäläinen on päässyt valmiiseen pöytään 90-luvulla, kun vertaa 60-lukuun. Silloin viljelylaatikot tehtiin itse, nyt mietitään, otetaanko valikoimasta tuollaisia laatikoita vai kennoja, nykyinen puutarhuri Sinikka miettii. - Sama juttu ruukkujen kanssa, saviruukut vaihtuivat muovisiin.

Etvi Toikka tekee multaa turpeesta betonimyllyllä.

Perhealbumin kuvassa Etvin Toikka lapioi multaa betonimyllyn vierellä. Ilmeisesti Haukkasuolta  on tuotu turvetta, ja se lannoitettiin betonimyllyssä.
- Jos 40 kuutiota pyöritti myllyssä, niin olihan siinä aika projekti. Joskus kasa lähtikin palamaan - huomattiin että turpeeseen nakattu rautakanki oli niin kuuma ettei siihen voinut paljaskäsin koskea. Isän kanssa levitettiin turvekasa auki. Aikanaan otettiin sitten hiilet pois. Itse säkitettiin multa kevään tarpeisiimme. Sittemmin ostettiin multaa valmiina kuormittain jo talvella, Sinikka kertoo. 

Toisessa kuvassa näkyy maassa olevia kasvilavoja - nythän kasvihuoneiden lavat ovat pöydän korkuisia ja työnneltäviä.
- Ennen ei ollut pöytiä, jotta päästiin kasvattamaan ryhmäkasvikauden jälkeen tomaatit penkissä. Meiltäkin toimitettiin tomaatteja paikallisiin kauppoihin, mm. Virtasen herkkukauppaan. Yleensä tomaatit poimitaan raakoina ja ne kypsyvät matkalla. Meillä kerättiin kypsät tomaatit aamulla ja vietiin samana päivänä kauppaan - asiakas huomasi kyllä makueron. 80-luvun  puolivälin jälkeen meillä ei juuri enää kasvatettu tomaattia.

Ergonomia on kehittynyt, 80-luvulla kukkien äärellä sai tosiaan kykkiä selkänsä kipeäksi. Orvokkia pitää käsitellä kasvatusvaiheessa yli puolen tusinaa kertaa, joten hankalassa asennossa sai viihtyä pitkään.

Kasvivalikoimat lisääntyivät samaa tahtia kuin puitteetkin. Sinikka ottaa esimerkin lobeliasta, josta ensin oli tarjolla vain sinistä ja valkoista, aikojen päästä myös riippuvaa ja tavallista.
- Oli niin hienoa, kun taas vuosien päästä tuli vaalea lila riippuva lobelia, ja sen siementä alkoi saada kylvettäväksi, Sinikka huokailee.

Nykyään maailma on auki, ja sieltä tulee vaikka mitä. Valikoima on valtava.  Suomessa ei kaikkea kannata kasvattaa.
- Onkohan yhdellä puutarhalla Suomessa nyt neilikkaa, meitil oli ennen yksi penkki neilikkaakin lasikasvihuoneessa, Anja Toikka kertoo.

Anja Toikka ja joulun vanha suosikki, tulppaani

Jouluna pitää olla punaista, meidänkin ympärillämme lainehtii punaisten joulutähtien meri. Sinikka on kasvattanut myös pinkkiä joulutähteä ja valkoista princettiaa. Hyasintti pitää pintansa, sitä rakastavat ne jotka eivät ala tuoksusta aivastella. Tulppaani oli kova sana vielä 80-luvun lopulla joulunakin, mutta nyt suosiota niittää tulilatva.
- Kasvatettiin pinkin joulutähden seuraksi nyt pinkkiä tulilatvaakin.

Yrittäjäriennoista Sinikan on täytynyt luopua kuulovamman pahennuttua avuliaan lääkärin takia. Aika menee muutenkin tarkkaan. Kaikenmaailman turhan byrokratian lisääntyminen rassaa yrittäjää nykyisin. "Paljonko teet vuodessa töitä? Paljonko teillä menee sähköä?" Sinikka sauhuaa, että kuka siitä tiedosta edes hyötyisi. Oikeat työt pitää kuitenkin tehdä, ja vasta sitten vastaillaan byrokraatille.
- Ensin pelakuut purkkiin, sitten vasta lomakkeita täyttelemään. Asiakaspalvelusta tykkäisin, olisin ehkä hyväkin siinä, jos tietäisin mistä puhutaan, Sinikka vitsailee kuulovammastaan.

Kilpailusta Sinikka Toikka ei ota stressiä. Vastaavankokoisia puutarhoja ei ole lähituntumassa, mutta toisaalta kukkia saa joka marketistakin.
- Kannattaa pyrkiä erottautumaan muista. Meidän joulukukka-asetelmat esimerkiksi ovat yksilöllisiä, kahta samanlaista ei ole eikä näitä saa muualta. Meidän joulutähdet on vähän erilaisia kuin muiden, meillä tehdään matalaa ja leveää tähteä, se on kivempi pöydällä kuin korkea.

Puutarhalla asioidaan rennosti

Vielä 60-luvulla kukkia ei ostettu juurikaan itselle, mitä nyt pihalla kasvamaan.
- Nimi- ja syntymäpäiville, hautajaisiin - niihin meni kukkaa. Kaupan kannalta oli ns. hyviä nimipäiviä, silloin meni kukkaa. Se taisi olla ainoa tuliainen, mitä yleensä vietiin. Jos oli isot Annan-päivät jollain, hänellä oli varmaan kammari täynnä kukkasia, Sinikka miettii.

Hennerin sukujuhlaan tilattiin lahjaksi kukkakoreja.

Kukkien hankkiminen on arkipäiväistynyt eikä niihin enää liity samaa tunnesidettä kuin ennen.
- Jollain saattoi olla viisitoistavuotias isotädiltä saatu amaryllis vaalittavanaan. Se kukki silloin kun sitä huvitti, ei se jouluksi kukkinut. Nykyiset ulkomaiset leikkokukat kestävät vain hetken maljakossa, ruukkukukan kanssa tulee hiukan sitä entisaikojen pitempää nautiskelua saajallekin kun saa seurata kasvin kehitystä, Sinikka sanoo.

Asiakaskuntaa riittää niin paikallisista kuin Helsingintietä kulkevista. Sitä on mukava palvella.
- Nuoret sanovat, että on kiva olla töissä, kun asiakas tulee vapaaehtoisesti. Ruokakauppaanhan on pakko mennä, puutarhalta tullaan hakemaan mielihyvää ja elämystä mielellään. Moni sanoo, että puutarhalle on helppo tulla kun ei tarvitse "pukeutua" toisin kuin kukkakauppaan mennessä - tänne kehtaa tulla polvet ja kädet mullassa, Sinikka Toikka kertoo.

- Parasta tässä työssä on ollut nähdä, jos on onnistunut - eihän kaikki voi aina onnistuakaan, Anja Toikka sanoo.

Eilan tarina. Kalenterimerkintöjä nuoruusvuosilta, toukokuu -39

Eila Mäyrämäellä kotipihalla, taustalla Kymintehtaan asema

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

TOUKOKUU

Toukokuu alkaa vappumerkinnällä: "Aamulla laulamassa." Asiaan vihkiytyneet, siis Kaiku-kuoron jäsenet ja heidän perheensä, arvaavat, missä on laulettu. Kuorolla oli jo 30-luvulla tapana järjestää vapun vastaanottajaiset aattoiltana seuratalossa ja antaa pieni kevätkonsertti seuratalon portailla vappupäivän aamuna  "Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö...", "Nyt vappu on, nyt vappu on, siis veikot laulakaa niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!" Noista sävelistä tulee edelleen nostalginen olo, kun niitä kuulee radiosta vapun aikaan - meidät lapsethan otettiin 50-luvulla aina mukaan seuratalolle vappuaamuna.

Kuvassa Kaiku seuratalon portailla vappuna 1938 johtajanaan Väinö Niinivaara. Eila laulaa oikeassa laidassa posket punaisina alttojen rivissä. Erikoista, sillä myöhemmin hän oli heleä-ääninen sopraano, "supraano" kuten ennen vanhaan sanottiin.

Eila on töissä Kymiyhtiön varastolla kirjurina, mutta kalenterissa ei työ ansaitse mitään mainintoja.Vapaa-ajan riennot sen sijaan kerrotaan siinä määrin kuin kalenterin pikkuiseen tilaan mahtuu. Tiistai. "Laulussa. Kävin senjälkeen Kuusaan kuvilla ja tulin Amin kanssa takaisin." Ratkaisen kuin ristikkoa: Laulussa = Kaiku-kuoron harjoituksissa. Kuusaan kuvilla: katsomassa Iltatähden reksut. Jos olisi käyty oikein elokuvissa, Eila olisi merkinnyt myös elokuvan nimen. Iltatähti oli tosiaan jo tuolloin olemassa, se rakennettiin vuonna 1932. Lisää tietoja rakennuksesta saa Rurik Wasastjernan kirjasta Kolme tehdasta, yksi kunta 1920-1939. Amin kanssa takaisin - Ami on Aarno Walli, "oikein hyvä toveri" muttei poikaystävä. Ja eiköhän retki Kuusaan puolelle ole tehty tehtaan läpi, kun siitä silloin sai vapaasti kulkea.

Takatalvi yrittää puskea päälle, vaikka Eila löytää metsästä jo valkovuokkojakin. Keskiviikko: "Lunta ja rakeita on satanut pitkin päivää. Väliin on aurinko vähän näkynyt ja taas on alkanut sataa." Jälkiviisaus on tympeää, mutta jos tämä olisi romaani, takatalvi symboloisi ovella kolkuttavaa sotaa. Muitakin merkintöjä lukee kirjoittajaa viisaampana. Isänmaalliset tilaisuudet lisääntyvät. "Kalle pyysi minua Voikkaalle. Siellä on poikaosaston illanvietto." Ilmeisesti suojeluskunnilla oli poikaosastot kuten Lotilla pikkulotat. Sunnuntaina 7.5. "Piiripäällikön pääkatselmus. Aamulla paraatissa. Päivällä keittämässä kahvia. Illalla seuratalolla lottien ja suojeluskuntalaisten juhlassa."

Eilan kavereita, mm. Eila ja Pirre, urheilukentällä.

Mutta ei kalenteri mitään tilaisuuksien sisällöstä tai tunnelmasta, uhasta tai sodan pelosta kerro. Se keskittyy olennaiseen. "Valli olisi tullut meille mutta lupasin, että hän saa tulla joku toinen ilta kun Kallekin pääsee. (Eila oli illalla meillä. Virkkasimme lakananpitsiä.)" Sunnuntaina. "Tulin kotiin Kallen kanssa, Eila Pirren. Tulimme yhdessä meidän mäelle asti ja olimme siinä vähän aikaa piirileikkiä. Hauskaa. Kirjoitin Kallelle laulunsanat. ´Kohta tulee juhannus`(Hauskaa)." Seuraavana iltana ollaan ylitöissä: "Hauska ilta." Tiistai. "Olin illalla Kallen kanssa seuratalolla. Godzinsky, Vesterinen, Malmsten, Katajavuori." Melkoinen esiintyjäkaarti.

Hauskaa siis on ollut kaverilauman kanssa kaiken viikkoa, vapaalla, töissä ja pihahommissa kotipihalla Mäyrämäellä. Keskiviikon merkintä pysäyttää. "Olin illalla lottien ompeluillassa. Se oli viimeinen tänä keväänä." Ja varmaan viimeinen, jossa sota voitiin vielä sivuuttaa.

18-vuotiaan merkinnöissä vilahtelee seuraavallakin viikolla Kalle. Mennään tunnelmasta toiseen. Perjantaina "Kyyneleet ei kuivu poskiltani pois." Lauantaina taas on hauska ilta, kun Eila menee Hakalalta Pilkan koululle partiojuhliin ja sieltä Kallen kanssa kuviin. Sunnuntai vasta hauska on, kun Eila on urheilukentällä ja näkee siellä Kallenkin. Maanantaina Eila on katsomassa jalkapallo-ottelua - arvaamme kyllä kuka on pelaamassa. Tiistaina Eila käy töiden jälkeen laulussa. Keskiviikkona kerrotaan, että Kalle ja Pirre lähtivät pyöräretkelle Vierumäelle.

Tässä puolestaan tytöt Vierumäellä 1935. Salme-sisko toinen vas.

Tytötkin retkeilevät helatorstaina. "Lottien järjestämällä retkellä Artjärven kautta Porvooseen ja Elimäen kautta takaisin. Oikein hauska matka. Kävimme Runebergin kodissakin ja mennessä Ratulan kartanossa. (Porvoossa hauska ´jellona´) Hauskaa."

Perjantaina käynnistyy huvielämän kesäsesonki: tanssilava avataan. "Ensin keittämässä kahvia urheilukentällä työn jälkeen ja illalla Ailin kanssa Sääksniemen avajaisissa. Pellekin haki minua kerran tanssiin. Ihme." Sääksniemi vetää puoleensa muulloinkin kuin tanssi-iltoina. Eila käy siellä kävelemässä useana iltana töiden jälkeen. Keskiviikkona 24.5. Eila on ammattikoulun 25-vuotisjuhlassa. Illemmalla hän käy vielä katsomassa ottelua konttori vastaan Ky. paperi. Konttori voittaa 2-0, ja jalkapallolukemista päätellen laji on yllättäen jalkapallo.  Kallet, Pellet ja Vallit vilahtelevat harva se päivä merkinnöissä, lauantaina Eila käy mm. auttelemassa Kallea Vanhalassa - keskuskonttorilla. "Autoin häntä ja sitten juttelimme Hannan kanssa. Kyllä sai nauraa. Lähdimme kävelemään vielä mutta kun rupesi satamaan menimme meille. Kahvikin oli parahiksi valmista. Joimme kahvia ja pidimme hauskaa. Oikein hauska ilta."

Kuvassa Eila esimiehensä Korhosen ja ystävänsä Eila Maunon kanssa varaston nurkalla kymintehtaalla.

Kaiken hauskuuden jälkeen tulee merkintä ihan puskista. Sunnuntai, helluntaipäivä. "Aamulla kirkossa. Salme pääsi ehtoolliselle. Loppupäivän olin kotona. Kävin nukkumaan jo klo 18." Pikkusisko pääsee ehtoolliselle - tarkoittaako se ripille pääsyä? Joka tapauksessa isosta juhlasta ei mainita etukäteen muuta kuin torstaina "Meillä oli suursiivous." Nykyisin rippijuhlat aiheuttavat sellaisen mekko-, tarjoilu-, vieraslista- ja lahjaruljanssin, että sen tuntevat nahoissaan rippikoululaisen lisäksi myös perheen muut lapset. Mentiinkö 30-luvun lopussa ripille noin vaivihkaa, vain oma perhe kirkossa todistamassa? Aika tyylikästä.

Maanantaina, toisena helluntaipäivänä, siskon rippijuhla on muisto vain. "Kotona klo 21 asti. Lähdin kävelemään Sääksniemeen päin. Kun tulin takaisin tuli Kalle vastaan. Juttelimme vähän aikaa ja lähdimme sitten Narrikalliolle soittoa kuuntelemaan. Oikein hauska ilta ja yleensä helluntait ovat olleet oikein hauskat. Hauska ilta!" Kiitos, uskotaan, hauskaa on.

Pikkusisko Salme, 16 v ja Eila, 18 v, vuonna 1939

Kuoro harjoittelee johonkin isoon konserttiin tai tilaisuuteen, koska keskiviikkona lauluharjoitukset pidetään Kaiun, Kouvolan, Voikkaan ja työväenopiston kuorojen kanssa yhdessä. Toukokuu päättyy kävelyyn Eila-ystävän kanssa ja merkintään "Hauska ilta."

Studio123 ja Kino123 löysivät uutta yleisöä

Elise Brandt ja Veikko Viitanen Studio123:ssa

Joulukuun ensimmäisen viikon elokuvakartta Kouvolan - oikeastaan Kuusankosken - alueella näyttää komealta. Viikon mittaan kaksi elokuvateatteria näyttävät yhteensä 15 eri elokuvaa tai muuta esitystä. Tällä kertaa se muu on perinteinen jouluinen Pähkinänsärkijä-baletti ja pari dokumenttia. Kinon rakentaminen Studion lähimaastoon on ollut hyvä ratkaisu.
- Kun suomentaja-kääntäjä Marko Hartama ehdotti minulle uuden teatterin perustamista suunnitteilla olleeseen kauppakeskukseen, teimme kunnon laskelmat. Studio123 oli noussut seudun isoimmaksi teatteriksi, parhaimpina vuosina oli 50 000-60 000 katsojaa. Muiden kauppakeskuksiin sijoitettujen elokuvateattereiden kokemus osoitti, että ne löytävät uusia katsojia, eivät vain vie vanhoja jo olemassa olevilta, elokuvateattereiden osaomistaja Veikko Viitanen kertoo.

Viime vuosi oli jo huippuvuosi, katsojia kävi Kinossa ja Studiossa yhteensä 140 000.
- Silloin kun Kouvolan keskustassa oli vielä elokuvateatterit, parhaimpina vuosina Kouvolassa ja Kuusaalla kävi yhteensä 90 000 katsojaa. Vaikka vanhan teatterin kävijämäärä putoaa uuden tullessa ensi alkuun puoleen, vanhan ja uuden teatterin yleisöt lähtevätkin sitten nousuun. Kokonaiskävijämäärä alueella kasvaa.

Kotimainen vetää

Katsojamäärät tulevat tarjonnasta. Maahantuojia ja levittäjiä on digiaikana noussut kuin maasta polkaisten, ja elokuvien määrä on lisääntynyt valtavasti. Mistä tietää, mitä teatteriin kannattaa ottaa?
- Ei tiedäkään, mistä tulee hitti. Se on paljon mainosbudjetista kiinni. Maanantaina kasataan palapeliä: mitkä elokuvat pääsevät esitettäviksi vielä seuraavalla viikolla eli ovat keränneet tarpeeksi katsojia. Studiolla roikotetaan mielellään pienemmänkin katsojamäärän elokuvia, "viikko ja vainaa" ei ole kenellekään reilua. Mutta jos perjantaina sattuu olemaan kahdeksan ensi-iltaa tarjolla, ei ole paljon varaa menettää niidenkään katsojia.

Varma yleisömagneetti ovat nykyiset suomalaiselokuvat. Elise Brandt sanoo, että on opittu viihdyttämään.
- Ei tehdä enää elokuvaa itselle, elokuvantekijöille. Yleisö tykkää, Studion kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa oli viime vuonna kahdeksan suomalaista, Kinolla seitsemän. Kotimainen elokuva pitää pienempien paikkakuntien leffateatterit hengissä.

Nuoriin vetoaa tällä hetkellä ya-elokuva, young adults -leffat kuten Nälkäpelit ja Maze Runnerit. Niitä näytetään enemmän Kinossa kuin Studiolla. Varttuneemmille on tarjolla mm. klassikoita. Vuodenvaihteessa Studiossa nähdään Chaplin-setti, Kieslowskin Värit-trilogia myöhemmin.
- Ne olivat hirvittävän suosittuja elokuvia, ja nyt elämme toivossa että yleisö haluaa nähdä ne uudelleen parempilaatuisina, Brandt kertoo.

Laatuleffat Studiossa

Veikko Viitanen on molempien teattereiden osaomistaja ja monitoimimies. Hänen tyttärensä Elise Brandt on puolestaan Studion monitoiminainen. Parivaljakko on vuosien jälkeen edelleen innoissaan elokuvasta ja yrittämisestä. Veikko tuli alalle väsyttyään vartiointialaan joskus 80-luvun lopulla, Elise vietiin teatteriin äidin ja isän töiden mukana. Työnjako toimii, molemmilla on omat erityisalueensa, Elisellä mm. laatuelokuvat, maahantuonti ja eventit - baletit, oopperat, konsertit ja dokumentit.
- Kaikkea olen tehnyt, vessat on siivottu, oopperat tekstitetty, Elise naureskelee. Hän on tehnyt Studio123:een palkkatyötä 90-luvun puolivälistä, siitä lähtien kun oli tarpeeksi vanha työsopimuksen tekoon.

Veikko määrittelee Kinon ja Studion työnjaon. Pääsääntöisesti isot elokuvat esitetään molemmissa, mutta pienemmän luokan elokuva laitetaan jompaankumpaan.
- Pannaan se toiseen, ja toiseen joku vaihtoehto ihmisille. Studiolla siis näkee enemmän laatuelokuvia. Pääasiassa Studio123 näyttää sitä mitä yhtiöt maahan tuovat, mutta myös paljon leffoja, joista tiedetään etteivät ne paljon yleisöä kerää. Meillä on hyvin uskollinen laatuelokuvayleisö, naamat ovat käyneet tutuiksi. Kauppakeskusympäristössä oleva elokuvateatteri on luonteeltaan kaupallisempi. Sinne ei sovi se pieni mustavalkoinen ranskalaiselokuva, Elise toteaa.

Isän ja tyttären yhteistyö toimii.

Nuoriin vetoaa tällä hetkellä ya-elokuva, young adults -leffat kuten Nälkäpelit ja Maze Runnerit. Niitä näytetään enemmän Kinossa kuin Studiolla. Varttuneemmille on tarjolla mm. klassikoita Studiossa. Vuodenvaihteessa siellä nähdään Chaplin-setti, jossain vaiheessa Kieslowskin Värit-trilogia.
- Ne olivat hirvittävän suosittuja elokuvia, ja nyt elämme toivossa että yleisö haluaa nähdä ne uudelleen parempilaatuisina.

TV ja elokuva lomittain

Oma lukunsa ovat baletit, oopperat ja muu musiikkitarjonta, joita Studio123 tuo maahan ja levittää. Elisen tarmon ansiosta teatterilla on nyt 7-8 yhteistyökumppania pitkin Eurooppaa toimittamassa esityksiä. Studio on maan johtava eventtien levittäjä asiakkainaan nelisenkymmentä teatteria.
- Eventtipuolella on äärimmäiset hyvät näkymät, kasvu on hurjaa. Joissain Euroopan maissa on jo saavutettu kylläisyys, mutta Skandinaviassa kasvu jatkuu edelleen. Tässä kannattaa olla mukana, meillä on ollut säkää, Elise väittää vaikka on todella hyvin perillä alasta ja ottanut asioista tarkoin selvää. Ja katsellut kakarasta asti englanninkielisiä elokuvia ja oppinut siinä kielen niin hyvin, että kääntää oopperoiden libretot nyt tekstityksiksi.

Elokuvien katselu on muuttunut monessa suhteessa, samoin telkkarin töllötys. Elise pohtii naureskellen nykymeininkiä. Ihmiset haluavat hotkaista tv-sarjat kerralla verkosta ja vaativat tietysti lisää. Nyt HBO on tuottanut upean sarjan Westworld ja näyttää sitä vain kerran viikossa.
- Kansa on ihan raivona, kun se pakotetaan odottamaan seuraavaan viikkoon, ihan kun ennen vanhaan Berceracia lauantaisin. Nykyisin parhaat tv-sarjojen käsikirjoittajat pakenevat telkkarin puolelle, joka pystyy näyttämään tuotteet suoraan ilman isoa teatterikierrosta. Sarjat ovat sitten alkaneet rantautua elokuvateattereihin. Meille tulee taas Doctor Whon jouluspesiaali, viime vuonna oli myös Sherlock-jouluspesiaali. Keskustelemme koko ajan BBC:n kanssa siitä, millaista tv-tuotantoa voisi näyttää ensi kaudella elokuvateatterissa.

Veikko Viitanen on oppinut ottamaan katsojamäärien vaihtelut murehtimatta.
- Kollegat murehtivat, kun kesällä ei käy katsojia tai joku leffa ei vedä. Mitä väliä, jos syksyllä taas yleisö käy teatterissa ja seuraava elokuva vetää. Ihmiset on helposti liian negatiivisia, Veikko virnistää ja lähtee ulkoiluttamaan koiraa elokuvateattereissa työskentelyn lomassa.

Eliseä odottavat käännöstyöt: oopperaa suomeksi ja vielä kauniisti. Eniten aikaa vie elokuvien levitys, mutta perheenkin kanssa pitää saada olla yhdessä. Ei auta, että tekee töitä elokuvien keskellä, kaikkea haluamaansa Elisekään ei ehdi nähdä. Joskus hän baletti-illan tervetulopuheenvuorossa huikkaakin: "Jos se on hyvä, jättäkää kassalle viesti, yritän nähdä sen jossain välissä!"

Penan kirjeitä Eilalle 7. Juhlaa ja puurtamista

Tekniikan ylioppilas Pentti Nieminen kirjoittelee morsiamelleen Eilalle Kuusankoskelle kihlajaiskesän jälkeen häkellyttävän ahkerasti. Edellinen kirje lähti 24.9. ja seuraava on päivätty 26.9. Eikä yhteydenpito ole jäänyt pelkkiin kirjeisiin. Eila on soittanut päivällä. Kirje alkaa rakastuneen sulhasen helskytyksillä, joista voisi luulla, että tekstiä suoltaa runoilija eikä insinööriopiskelija. Hypätään niiden yli.

"Olipa tosiaan hauskaa tänään rupatella puhelimessa kanssasi. Oli kovin ikävää, että se puhelu katkesi." Olikohan Eila soittanut työpaikalta, kun ei ollut ottanut uutta puhelua?

Sitten Pena pohtii pariskunnan roolijakoa pilke silmäkulmassa. "...haluan vain korostaa sitä seikkaa, että vapaa-ajoistasi ja harrastuksistasi puheenollen saat tehdä aivan niinkuin itse haluat. - - - Kumminkin mainitsen tässä vain ohimennen, että en ole tohvelisankari - en ainakaan vielä, eikä meilän iskästä koskaan sellaista tulekaan, eihän ja ne kaulimet sun muut mööpelit annetaan vissiin olla sellaisia pienenpuoleisia. - - -  Minusta on tosiaan hauskaa, että Sinulla on sellaisia harrastuksia kuin kuorolaulu ja voimistelu. Niihin käytetty aika ei ole tosiaankaan hukkaan heitettyä."

Eila on näköjään pähkäillyt jotain palkanlaskuun liittyvää kysymystä työssään kirjurina yhtiössä, koska Pena auttelee matemaattisella kaavalla.

"Siinä se 74 sitten on. Ajattelin vain kirjoittaa tuon ylläolevan siksi, että jos tahdot esittää esim. Timoselle, että suoritit laskun aivan oikein matematiikan sääntöjen mukaan, niin Sinulla on perusta."

Seuraa lurituksia, jotka eivät kiinnosta ketään muita kuin noita kahta.

Seuraavassa kirjeessä 2.10.-46 on lisää henkilökohtaisuuksia. Lisäksi Pena kertoo työskennelleensä koko viikon suorastaan korkeapaineen alaisena, ja tulokset alkavat hiljalleen näkyä. "Nimittäin olen saanut tehtäväni siihen malliin, että voinkin matkustaa jo perjantaina iltapäivällä, t.s. olen jo perjantai-iltana siellä kotona. Ellei Sinua kuulu silloin asemalle, tulen teidän kautta."  Jos Eilalla ei ollut kuoroharjoituksia perjantaina, hän saattoi hyvinkin mennä Penaa vastaan junalle. Nimittäin silloin Kuusaan ja Kouvolan väliä kulki "motti", joka pysähtyi Mäyrämäen alla Kymintehtaan asemalla. Pena tuli sillä Kouvolan asemalta. Sillä mm. kuusaalaiset koululaiset ajoivat Kouvolaan, jos sattuivat käymään siellä koulua.

Kovasti Pena ja kämppäkaveri Pauli odottavat sitä seuraavaa viikonloppua, jolloin Tampereen teknillinen opisto järjestää syystempauksen. Eila on jo luvannut tulla silloin Tampereelle, mutta Paulin morsianta Irjaa täytyy vielä houkutella. "Pauli juuri tuossa huikkasi, että soittaisit Irjalle ja puhuisit hieman järkeä t.s. että Irjakin tulisi tänne juhliin." Ja sitten Penan täytyy lopettaa, sillä kello on "vasta 22 ja minun täytyy ehtiä saada vielä paljon aikaan".

Seuraava kirje on kirjoitettu syystempauksen ja yhteisen Tampereen-viikonlopun jälkeen. Siitä käy selville, että viikonloppu on onnistunut yli odotusten, ja taas on kova ikävä. Kirjettä lukiessani mietin, mihin tämä runoniekka vuosien varrella katosi. Kaunosieluisesta ja tunteikkaasta nuorukaisesta kehkeytyi hauska seuramies ja temperamentikas ihminen, mutta hänen herkkää puoltaan me myöhemmät saapumiserät emme nähneet. Veivätkö sen arki ja ikä, vai eikö kuusaalaismiehen vain sopinut näyttää tunteellista puoltaan? Veikkaan jälkimmäistä.

Penan tussipiirrin on tosiaan laulanut.

Seuraava kirje on päivätty 19.10.46. Se on täynnä sydänverellä kirjoitettua pariskunnan kahdenkeskistä luritusta mutta kertoo myös, että Pentti on painanut pitkää päivää. "Olen istunut yhtä mittaa täällä meidän huoneessamme 11 tuntia ja vain välillä piipahdin Emmauksessa syömässä, missä viivyin ehkä n. puolisen tuntia, siis 10,5 tuntia on tussipiirrin ollut tänään kädessäni."

Viikko on mennyt nopeasti työn touhussa, niin etteivät Pena ja Pauli ole ehtineet edes elokuviin. "Mutta huomenillaksi on meillä liput Hällään katsomaan Merimiehen morsianta. Ensin aion piirtää kyllä koko päivän ja sitten illalla kuuden maissa vasta lopettaa työn ja pistää sunnuntaiksi. Sellaista on koulupojan elämä."

Kirjeessä vilahtaa myös urheilusuuruus. "...jos tapaat sopivasti Askolan, niin voit tuoda julki ajatuksiani, jos nimittäin haluat, että kyllä se Arvo oli sentään loistomies, kun järjesti minulle niitä Graphoksen teriä. Ne helpoittavat eräässä suhteessa työtäni huomattavasti." Arvo Askola oli töissä Kymiyhtiössä ja näköjään Eila joskus näki hänet töissä.

Wikipedia tietää: Valkealassa v. 1909 syntynyt, Kuusankoskelle muuttanut Arvo Askola oli suomalainen kestävyysjuoksija ja olympiamitalisti. Hän edusti seuratasolla Kymintehtaan Urheiluseuraa. Askola nousi juoksijana huipulle vuonna 1934, jolloin hän saavutti 10 000 metrin juoksussa EM-hopeaa Torinossa hävittyään maanmiehelleen Ilmari Salmiselle 0,6 sekuntia. Saman vuoden SM-kisojen 10 000 metrillä Salminen oli myös 0,6 sekunnin verran nopeampi. Berliinin olympialaisissa 1936 Salminen, Askola ja Volmari Iso-Hollo ottivat 10 000 metrillä Suomelle kolmoisvoiton. Suomen-mestaruuden Askola voitti 8 kilometrin maastojuoksussa vuonna 1936. Hän kilpaili viimeisen kerran vuonna 1938.

Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, huhtikuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

HUHTIKUU 1939

Eilan huhtikuu alkaa varsin rauhallisesti. Lauantai-ilta kotona pitsiä virkaten, sunnuntai-ilta samoin, mitä nyt Eila käy seuratalolla päivällä laulamassa ja illalla saattamassa ihanassa kuutamossa Helga-tätin perheen, Hakalat, elokuviin Kino-Sampoon. Maanantai-ilta menee kotona, tiistaina on töiden jälkeen Kaiku-kuoron lauluharjoitukset, torstai-ilta vietetään kotona - onhan kiirastorstai.

Pientä säpinää aiheuttaa Pellen ilmestyminen näköpiiriin. "Näin tänään Pellen kun tulin ruokatunnilta. Hän tuli jostain meiltäpäin kävelemästä. Hän kysyi mitä kuuluu ja sanoi että hänellä on paljon töitä. Joka ilta täytyy kuulemma olla töissä." Keskiviikkonakin on jotain jännää. "Minulle ennustettiin. Ihanaa. Menen kuulemma piakkoin kihloihin ja paljon, paljon muuta hyvää. Pelkkää hyvää vain." Onneksi Eila ei usko liikoja, hän on kirjoittanut myöhemmin punaisella: "Mutta se on kaikki valetta." No miten sen nyt ottaa; Eila kihlautuu vuonna -46, ja ihan pelkkää hyvää ei ole tulossa kenellekään suomalaiselle. Eletään talvisodan aattoa, mutta onneksi nuoret keskittyvät olennaiseen. "Olimme Eilan kanssa töissä klo 21.30. Tullessa näimme Vesterholmin Lassen. Hän on täällä lomalla. (Valli kävi katsomassa meitä noin klo 18.45.)"

Pitkänäperjantaina Eilan äiti ja Heikki-setä lähtevät Lahteen Nellyn ja Ollin perheen luo. Eila, Salme ja Heikin pojat Jaakko ja Matti jäävät kotiin Mäyrämäelle. Eila käy kirkossa Eila-kaimansa kanssa. Lauantai-ilta menee kotona. Kalenteriin merkitään siis melkein pelkästään vapaa-ajan vietto, töistä vain kavereiden tapaaminen. Lauantailta on jännä merkintä: "Sain Reinolta kukkia. 14 narsissia. Puutarhan poika toi ne meille kotiin." Eikös Reino ollut Eilan pomo, se joka teki vain vähän aikaa sitten sinunkaupat alaistensa kanssa? Hyvitelläänkö tyttöjä nyt siitä, että nämä ovat jaksaneet tehdä niin kiltisti ylitöitä? Sunnuntaita piristää kävely ja Pellen näkeminen. Muutama sanakin on vaihdettu.

Maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, äiti ja Heikki palaavat. Eila on seuratalolla tanssimassa. "Pitkään aikaan ei ole ollut niin hauskaa kuin nyt. Pelle oli myös siellä. Hän tanssi paljon mutta ei hakenut minua kertaakaan. Tulin Eilan kanssa kotiin."

Tiistaina on lauluharjoitukset. Kalenteria tirkistelevä ehtii jo huolestua, että Pellestä vaan puhutaan mutta minne se Kalle jäi, jonka takinnappia ommeltiin ja jonka takia oltiin syvässä alhossa viime kuussa. Keskiviikkona hänet jälleen mainitaan. "Olin kuvissa katsomassa Hätävaraa. Valli ja Kalle olivat myös siellä. Kalle saattoi minut kotiin. Hänen kurkkunsa oli kipeä ja minä annoin hänelle sitä hyvää kurkkulääkettä. Toivottavasti se auttaa." Tiistaina käydään kävelemässä Eilan, Kallen ja Amin (Aarno Wallin) kanssa.  "Saimme Amilta pääsyliput läksiäisiin. Minun lippuni on Kallella."

Torstaina ilta kotona, perjantaina laulussa, lauantaina kotona, sunnuntaina "seuratalolla yhteiskoulun arpajaisjuhlassa. Hauskaa." Elokuvissa käynti sen kun kiihtyy. Maanantaina nähdään Eilan kanssa filmi Seitsemännessä taivaassa, keskiviikkona Mustalaisprinsessa. "Ensimmäinen elokuva, jossa näin Annabellan."

Arto Sulasen ottamassa valokuvassa palokunta sammuttaa liekkiin roihahtanutta Kino-Sampoa. Ei arvannut Eila vuonna -39, että hänen aviopuolisonsa joskus vuosikymmenten päästä johtaa elokuvateatterin sammutustöitä.

Torstaina kotona on suursiivous, Eila osallistuu. Sitten Kalle astuu näyttämölle, ja pientä draamanpoikasta syntyy. Perjantaina kävellään ensin pitkä lenkki Kallen kanssa, Hakalalta Rastaanmäeltä Niskalan kautta Keltinkoskelle ja Puhjonmäen kautta kotiin Mäyrämäelle. Lauantaina Eila missaa Kallen soiton, kun hänen pitää lähteä klo 14 junalla Kouvolaan siskon perhettä vastaan. Soittoa on siis odoteltu töissä, koska Eilan kotona ei ole tuohon aikaan puhelinta. Viikonloppuna asia vaivaa, mutta Eila käy kuitenkin seuratalolla käsityönäyttelyssä. "Ihania käsitöitä."

Maanantaina "Minua niin pelottaa, että Kalle on suutuksissa sen lauantaisen johdosta, mutta en tosiaan voinut sille mitään. En tiennyt vielä perjantaina mitään, että minun täytyy Kouvolaan lähteä. Olen hirveän pahoillani." Melkoinen ero nykypäivän viestittelymahdollisuuksiin. Kun ei ollut edes lankapuhelinta, ei näköjään saanut moneen päivään selvitetyksi, miksei voinut odottaa toisen yhteydenottoa. Siinä siis saattoi olla seurustelu katkolla ihan vaan kännyköiden puuttumisen takia.

Mutta Kalle on pitkämielinen. Tiistaina Eila on laulun jälkeen taas kävelemässä Kallen kanssa. "Kävimme Sääksniemessä. Hän pyysi minua jonain iltana ulos, mutta en voinut luvata kun on joka ilta menoa tällä viikolla. Ikävä kyllä."

Seuratalo. Kuva: UPM:n keskusarkisto

Keskiviikkona on lottailta, torstaina Reinon 30-vuotispäivät. Siellä on myös Pelle, hänet mainitaan erikseen. Ai jaa, Kallehan meillä piti olla kiikarissa? Perjantaina on laulu, lauantaina ne Amin läksiäiset. "Oikein hauskaa. Sain aina tanssia. Pelle oli myös siellä haki Eilaa mutta ei minua. Vaatteita ottaessa jouduin aivan Pellen viereen kun olin saanut vaatteeni ja käännyin seisoi Kalle edessäni. Ja pyysi että odottaisin häntä jonkin aikaa. Lupasin!! Minä Esterin kanssa odotin. Ester odotti Vallia, minä Kallea. Oikein hauska ilta."

Nykynuoria varmaan ihmetyttäisi ilmaus "sain aina tanssia". Nykyään tyttöjen ei kai enää tarvitse odotella, että poika tulee hakemaan tanssiin, vaan parketille voi mennä pyörähtelemään vaikka yksin tai porukalla tai likkakaverin kanssa. Ei olisi tullut kuuloonkaan ennenvanhaan. Poika haki, tanssitti kaksi tanssia, saattoi tytön paikalleen, kumarsi ja poistui. Orkesteri soitti aina kaksi samaa tahtilajia peräkkäin: kaksi valssia, kaksi tangoa, kaksi foksia.

Sunnuntaina onkin vappuaatto. "Päivällä koristamassa seurataloa, illalla vapun vastaanottajaisissa. Olin kyllä koko illan baarissa myymässä. Kohtalaisen hauskaa."

Vanhoja kuusaalaismaisemia

Kuva Kymijoen varrelta, mutta mistä tarkemmin? Jukka Airolan kuvakokoelmista löytyy unenomaisia näkymiä Kuusankosken menneiltä vuosilta. Ne näyttävät pikkuisista pinnakkaisista suurennettuina epätarkoilta - ihan kuin muistikuvammekin. Vanha kuusaalainen löytää niistä kuitenkin paljon tuttua, ainakin  maaston muodot, vaikka moni nykyrakennus kuvista vielä puuttuu. Tervetuloa aikamatkalle! Ja ylläoleva kuva on Rantakulmalta, Kymijoen etelärannalta.

Tämä kuva on varmaan otettu vähän edellisen kuvan paikasta alajuoksulle päin. Kuva on 40-luvun ja 50-luvun loppupuolen välistä: betonipylväät on jo rakennettu, Valtakadun kerrostaloja ei vielä - kyllä reunimmaisen pitäisi näkyä kirkon vasemmalla puolella. Mutta peltoa riittää.

Muistatko kioskin Kyminpuolella Kiitotien tuntumassa? Se on ollut siellä ainakin vuoden -55 jälkeen, sillä taustalla näkyvä ns. keltainen arava eli As. Oy Pilkankulma rakennettiin tuona vuonna. Pyöreä lippa ja V-tyylin rakenteet ovat niin hienot!

Tämä maisema Kuusaan sillan eteläpuolella ei ole paljonkaan vuosien varrella muuttunut. Vasemmanpuoleinen liiketalo tosin ei ole enää entisessä loistossaan. Kuvanottohetkellä talossa on Lämpöpoikien liiketila. Puiset puhelinpylväät ovat luovuttaneet lankansa maan alle kaapeleihin, ja taustalla ollut SP-bensa-asema on vaihtunut toisenlaiseksi liikerakennukseksi.

Kuva sillalta tukinuiton vuosikymmeniltä, puomeillahan tukkeja ohjailtiin. Nykyisin joessa näkee vain hyytöpuomeja joinain talvina. Kymintehtaan rakennukset eivät juuri erotu, ja moni niistä onkin jo mennyttä maailmaa. Joen etelärannalle on noussut hienojen omakotitalojen, oikeastaan huviloiden, rivi. Syksyn tyyninä kirkkaina iltoina niiden valot heijastuvat jokeen ja tekevät vastarannalla kävelystä elämyksen.

Esson talossa Kuusaan ympyrän tuntumassa oli Kustaa Ahlgrenin Kuusankosken autoliike ja Pika-baari.

Poliisilaitos. Valtion virastotalo rakennettiin vuonna 1955. Tämä kuva on otettu ennen vuotta -58, sillä siihen mennessä takana oleva asunto-osakeyhtiö Siltapuisto oli jo valmistunut. Vanhojen kuusaalaisten suussa sen talon nimi on kylläkin viinakaupan talo, vaikka Alko on muuttanut sen jälkeen jo kolme kertaa.

Kuusaan torilla kirkon vieressä on ollut taksiasema muulloinkin kuin 2000-luvulla. Autoista päätellen kuva on otettu 50-60-luvun vaihteessa. Taustalla näkyy Aronpellon taloja ja vanha virkamiestalo. Viherpistettä ei vielä ole, mutta torikauppa käy tuohon aikaan vilkkaana. Voi että niitä lämpimiä Lummen munkkeja, joita isä haki lauantaiaamuisin aamupalaksi ennen kouluun lähtöä.

Rakennuksia koskevat faktat on poimittu Rurik Wasastjernan teossarjasta Kolme tehdasta, yksi kunta.