Eilan tarina. Kalenterimerkintöjä vuonna -45. Tammi-helmikuu.

Eila Piirikkälän, meidän äidin, elämää pääsee kurkkimaan hänen kalentereistaan, jotka hän antoi luettavaksi. Niitä on kolmelta nuoruusvuodelta: -39, -45 ja -46. Vuonna 1939 18-vuotiaan Eilan piti kasvaa hetkessä aikuiseksi, kun talvisota syttyi. Sen aikana hän kävi edelleen töissä Kymiyhtiön varaston konttorissa. Lottaharrastus vei hänet samaan aikaan lottien tehtäviin, ilmavalvontaan Ruotsulaan. Välirauhan aikana Eila piti työpäivien ohella kioskia muiden lottien kanssa Kymiyhtiön ammattikoulun naapurissa. Jatkosota veikin hänet sitten kauas Kuusankoskelta, muonituslotaksi rintamalle Rukajärven suunnalle. Siellä hän palveli kaksi vuotta eri kanttiineissa ja toi muistona vieraskirjan, johon monet nuoret miehet ja naiset ovat purkaneet tuntojaan sodan keskellä.

Nyt sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on ohi, se päättyi 19.9.1944. Eila on kotiutettu rintamalta loppukesällä -44. Eilan henkilökortissa Kymiyhtiöllä on merkintä "Lottatyössä 19/9.42-8/1.45." Henkilötiedoissa hänen työrupeamansa jatkuu katkeamattomana vuodesta 1935 tähän asti.  Kaiken aikaa hän on Kymiyhtiön kirjoissa, mutta onko hän palannut työpaikalleen keskusvarastoon heti kotiuduttuaan vai levännyt rintamareissustaan vuodenvaihteeseen - se ei papereista selviä. Joka tapauksessa 8.1.1945 Eila aloittaa uudessa työpisteessä yhtiöllä, kirjurina rakennusosastolla. Hänet on siirretty sinne, koska nyt rakennetaan Kuusankosken voimalaa.

Harmittelen, ettei tullut kyseltyä äidiltä koskaan tarkemmin hänen töistään, eikä kalentereissakaan niistä kertoilla. Etsin äidin leikekirjoista erästä kuvaa, mutta kirja aukeaa itsestään sivulle, jossa Eila kirjoittaa 14.6.1988 muistoaan vuonna -45 näkemästään enneunesta. Äiti näki elämänsä aikana montakin unta, jotka toteutuivat. Jotkut niistä olivat harmittomia, jotkut ennustivat tutun henkilön kuolemaa. Eilan leikekirja:
"Työssäni voimalaitoksen konttorissa jouduin tekemään esimiehelleni ins. Westerholmille kuukausittain raportin, jossa olivat tiedot kaikista rak.os. ammattiryhmistä, heidän tunti-, urakka- ja keskipalkoistaan vertailtuna vielä muitten ammattiryhmien palkkoihin. Raportin teko oli työlästä, ja kun kaikki piti vielä näkyä yhdellä silmäyksellä samalta konekirjoitusliuskalta, sai siinä tehdä ihmeitä ennenkuin onnistui. Sitten näin unen: Ins. Westerholm tuli työhön ja suoraan minun luokseni pyytäen raporttia nähdäkseen. Hän katseli sitä hetken ja sanoi tahtovansa vielä yhdet lisätiedot paperille. Vastasin, ettei sarakkeita ollut enää mahdollisuus supistaa, muuten rivit menevät sekaisin. Hän tuumi hetken ja sanoi, että liimataan arkin sivuun pieni lisäliuska niin kaikki mahtuu.
   Kerroin uneni heti toisille työhön tultuani ja huokasin helpotuksesta, että onneksi se oli vain unta, sillä raportti oli suoraan sanoen pottumainen homma. Mutta kun ins. Westerholm tuli työhön tuli hän heti luokseni ja uni toteutui sanasta sanaan. Toiset sanoivat, että ellen olisi ehtinyt kertoa heille etukäteen unestani, he olisivat ajatelleet minun vain keksineen koko jutun."

Kalenterinpito alkaa tammikuussa -45 verkkaisesti. Loppiaislauantaina 6.1. "Väinö Suvivuo kävi." Sunnuntaina "Kirstin luona ja elokuvissa",  maanantaina 8.1. "Ensimmäistä päivää työssä rak.os. konttorissa". Sitten seuraa yli kahden viikon tauko ja lyhyt merkintä: "Kirje Antilta!" Reilu viikko eteenpäin torstaina "Elokuvissa", perjantaina "Antti soitti" ja lauantaina "Kirsti oli meillä illalla".

Helmikuun -45 alussa Eila alkaa päästä vauhtiin. Merkinnät pitenevät, saadaan tietää hiukan lisää.  Sunnuntaina 4.2. "Koko päivä kotona. Luin ja kudoin." Maanantaina "Op. Maire Korpinen soitti. Illalla katsomassa elok. ´He kuolivat saappaat jalassa`. kortti Nellyltä!" Nelly on Lahdessa asuva sisko, mutta kukas tämä Antti oikein on? Näyttää vakavalta, tiistaina "Kirje Antilta! Maire Korpisen luona illalla." Keskiviikkona "Liisa oli illalla meillä" - varmaan serkkutyttö Liisa Hakala. Torstaina Eila käy vuorostaan Hakalalla, perjantai-iltana Viljakaisella Elvin luona, jossa olivat Salme-sisko ja Liisakin. Nellyltä tulee taas kortti.

Lauantaina posti kulkee ja tuo jotain hienoa: "Paketti Antilta. Se sisälsi Kaarlo Sarkian Runot." Olisiko tämä sama Antti, joka kirjoitti Eilan vieraskirjaan Rukajärvellä Tienhaaran kanttiinissa heinäkuussa 1944. Sunnuntain Eila viettää kotona - ehkä runoja lueskellen - ja menee illalla äitinsä Impin kanssa elokuviin: "...katsomassa Suomisen Ollin rakastumista." Hauskaa, tallensin juuri yhden Suomisen Olli -elokuvan Kouvolan Sanomien Marko Ahosen varoittelusta huolimatta. Äiti ja mummo ovat siis katselleet näitä "harmittomia tyhjänpäiväisyyksiä, joita joku voi pitää suloisinakin". Heille tyyli on ollut ihan tavallista, minulle taas eksoottinen tuulahdus entisaikojen käytöstavoista ja ympäristöistä.

Maanantai-iltana Eila leipoo syntymäpäiviään varten. Tiistaina 13.2. hän täyttää 24 vuotta, vieraina Liisa, Kirsti, Elvi ja virolaiskaveri Endel. Endel Ruberg on sitkeä uskollinen ystävä, hän on ehkä tutustunut Eilaan palvellessaan vapaaehtoisena Suomen puolesta jatkosodassa virolaisista vapaaehtoisista muodostetussa JR 200:ssa. Rykmentti on palautettu kotiin syksyllä 1944. Heillä oli myös oma pienoislippu, erään vapaaehtoisen äidin ompelema. 1980-luvulla sotaveteraanien liitto sai siitä pienoisstandaarin, jonka olivat valmistaneet Kanadassa asuvat veteraanit, mm. Endel Ruberg. Äidin tallentama lehtileike kertoo, että juuri Endel toimitti lipun Suomen veteraanien liitolle.

Syntymäpäivänä tulee myös kirje kapteeni Arnkillilta ja valokuvia. Olisivatko samoja kuvia Rukajärven suunnalta, joita on blogini rintama-ajoista kertovissa lottajutuissa.

Perjantaina Eila käy töitten jälkeen pianotunnilla. Mitä, pianotunnilla, meidän äiti? Missä, kuka opettaa, miksi? Eihän Eilan kotona Mäyrämäellä ollut pianoakaan. Viikolla vietetään myös koti- ja saunailtoja. Sunnuntaina käydään Kirstin kanssa hiihtelemässä, ilta löhöillään kotona. Seuraavat merkinnät kertovat, että Kuusaalla on silloinkin ollut tarjolla vaikka mitä.

19.2. Maanantai. "Aulikki Rautavaaran konsertissa." Tänne on siis saatu kansainvälisestikin tunnettu laulajatar esiintymään - varmaan seurataloon, ellei sitten peräti yhtiön ammattikoulun juhlasaliin. Aulikki Rautawaara tunnettiin erityisesti Sibeliuksen laulujen ja Mozartin oopperaroolien esittäjänä, mutta hän lauloi myös kevyttä ohjelmistoa. Aulikki oli muuten Einojuhanin serkku.

Huvitukset jatkuvat, tiistaina Eila käy kaunoluisteluesityksessä. Tuohon aikaan Suomeen saatiin myös ulkomaisia kaunoluistelutaitureita esiintymään ulkojäillä. Eila ei paljasta, ketkä olivat Kuusankosken urheilukentän luistinradan tähdet tuona helmikuun iltana.

Kuusankosken urheilukenttä sulaan aikaan. Polin.

Sota-aikaiset ystävät pitävät yhteyttä. Eila saa kirjeen lottatovereilta Kekalta ja Lissulta ja rakkaalta Maija-Kyllikiltä ja vastaakin niihin. Mutta Antti ei tyydy kirjoittelemaan, hän soittaa - tästä kerrotaan huutomerkin kanssa. Antin on täytynyt soitella Eilalle töihin, koska Piirikkälän-Koivuniemen kotona ei ole puhelinta. Perjantaina Eila on illan "Kotona" mutta lauantaina Viljakaisen Elvillä ja sunnuntaina Kirstillä. Kylänluuta.

Loppuviikko muistuttaa nykykuusaalaisen meininkiä. Maanantaina Eila käy äidin kanssa elokuvissa katsomassa Robin Hoodin, tiistaina Kirstin kanssa ranskalaisen elokuvan Ensi kohtaus. Kommentti sen perässä kertoo, että teinitytöstä on tullut mielestään jo kovinkin aikuinen. "Oli ihana kuutamo, kun tulin kotiin, niin ihana, että vanhankin tuli ikävä ja teki mieli jäädä haaveilemaan." Ei mikään ihme, että kaksi vuotta rintamalla on muuttanutkin ihmistä. Iso ero vuoden -39 merkintöihin on sekin, että nyt merkinnät pojista, saattajista ja seurustelusta puuttuvat. Vain jossain muualla oleva Antti vaikuttaa jotekin tärkeältä.

Urheilukentän kuva Julius Polinin kirjasta Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta. 1932.

Penan kirjeitä Eilalle 9. Iltamenoja.

Pentti sodan aikana Mikkelissä räätäli Leo Hokkasen tekemässä manttelissa

Tampereella 4.11.1946

Pentti-isäni kirjoittelee Tampereelta opintojen keskeltä morsiamelleen Eilalle tavallisesti tuhka tiheään. Nyt on kuitenkin Eila ehtinyt kirjoittaa kolme kirjettä ennen kuin Pena on saanut aikaiseksi vastausta. Siksi kirjeen ensimmäinen sivu sisältää sellaisen määrän anteeksipyyntöjä ja kahdenkeskisiä lurituksia, että siirryn pikavauhtia tukevammalle maaperälle. Sitä kuitenkin - kaikella rakkaudella -  ihmettelen, mistä merkillisestä nämä 40-luvun nuoret miehet olivat oppineet noin koristeellista kaunokieltä tunteittensa ilmaisijaksi. Ihan kuin Penakin olisi ahminut jotain sotaa edeltävien aikojen tyttökirjoja ja omaksunut tyylin sellaisenaan. Pistää miettimään toden teolla, varsinkin kun kirjeen järkevissä osissa hän kertoo illanvietoistaan.

"Lauantai-iltana minä olin katsomassa Bette Davis -kuvaa, jonka nimi oli "Vilja viheriöi". Aihe oli englantilaisesta ympäristöstä ja tarina kertoi nuoren opettajattaren ponnistuksista luku- ja kirjoitustaidon tuomiseksi kaivostyöläisten keskuuteen. Aika mielenkiintoinen juttu, tuumimme molemmat Paulin kanssa. Sunnuntaiaamuna nukuimme molemmat pitkään, mutta Pauli sai juonesta heti herättyään kiinni ja alkoi tehdä laboratoriotöitään. Minäkin olin juuri alkamassa piirtämistä, kun Lagerstammin poika soitti ja pyysi kanssaan illalla teatteriin. Lupasin mennä ja niin sitten olimme katsomassa Valtarin trage-komediaa "Noita palaa elämään". En oikein pitänyt koko kappaleesta sen sekaisuutensa vuoksi. Niin hämärä juttu se oli, että kansa ei tiennyt, että koska se loppuu ja ryntäsi ennen viimeisen näytöksen alkua vaatteitaan ottamaan. Vasta täällä sitten kuultiin että ei se vielä loppunutkaan ja palattiin vähän häpeillen saliin odottamaan viimeisen näytöksen alkua."

Seuraavana päivänä Pentti näkee kaupungilla tuttuja: "Päivällä syödessämme Tuotannossa Lagerstamin pojan kanssa (eilen) törmäsi sinne aivan ilmielävänä Punkkisen Olli. Kyllä siinä iskettiin sitten juttua puolin sun toisinkin. Selveni, että Olli oli täällä alokasnyrkkeilymestaruuskilpailuissa ja lopputuloksena oli, että minä lupasin mennä tänään maanantaina katsomaan kuinka hän pärjää. Eilen illalla oli voittanut molemmat ottelunsa ja niin ollen on vielä suuri mahdollisuus, että Ollista tulee alokasmestari."

Pena keskellä kavereiden kanssa.

Tämän jälkeen Pena kyselee huolissaan, onko Eila "hyvin vihainen" kun hän ei kolmena iltana ole ollut kotona. Ja sitten tulee taas niitä tunteenkuvauksia - esirippu! Onneksi kirjoittaja palautetaan korkeuksistaan maan pinnalle vuokraisännän toimesta: "Pikkarainen aukaisi juuri oven ja kehoitti kuuntelemaan radiosta sitä suoraa välikysymyksen käsittelyä eduskunnasta mikä koskee Valpoa. Kirjoitusrauhani meni - - -."

Toden totta, juuri tuolloin oli eduskunnassa esillä valtiollisen poliisin toiminta, joka oli riistäytymässä laillisen yhteiskuntajärjestyksen kunnioittamista rajoista.  Anu Vertanen kirjoittaa gradussaan Rintamalta Ratakadulle - Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945-1948: "Lokakuun puolivälissä Päiviö Hetemäki ja 68 muuta kansanedustaa jättivät välikysymyksen Valpoa koskien. Myöhemmin siihen yhtyi vielä 12 edustajaa. Valpoa arvosteltiin muun muassa pidätysoikeuden väärinkäyttämisestä ja sen kuulustelumenetelmistä. Äänestyksessä hallitus sai luottamuksen, mutta Valpo oli kuitenkin ensimmäistä kertaa joutunut julkisuudessa voimakkaan arvostelun kohteeksi, mikä heikensi sen asemaa. Pääministeri Paasikivi piti välikysymystä viime kädessä hyvänä: ”Valpo ja muut poliisit ja Leino ovat saaneet (...) havaita, että meillä ei saa menetellä lain ja laillisen järjestyksen kanssa miten tahtoo. Se oli heille varoitus.” https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12159/URN_NBN_fi_jyu-200670.pdf

Tätä välikysymyskeskustelua isäntä Pikkarainen halusi nuorten vuokralaistensakin kuuntelevan - vanhempana ihmisenä hän ymmärsi, miten veitsen terällä Suomen itsenäisyys maan asioista päätettäessä oli sodan jälkeen. Hyvä että Penaa patisteltiin, mutta hän saattoi olla itsekin kiinnostunut asiasta - olihan hänen ikä- ja luokkatovereitaan Kouvolasta lähtenyt SS-joukkoihin. Näiden kouvolalaisten nuorten miesten äkkilähtöjä on kuvaillut Mirja Turunen äsken ilmestyneessä kirjassaan Koska kotimaa meidät lähetti - SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa. Suosittelen lämpimästi kirjaa, joka ravistelee luutuneita käsityksiämme SS-miehistä.

Seuratalo muistoissani

Kuusankosken seuratalo ehti palvella monenlaisten tilaisuuksien suojana kuuden vuosikymmenensä aikana. Yksi muistaa sen hääpaikkanaan, toinen jumppasalina, kolmas tietää sen olleen kirkkona, joku muistelee suorittaneensa sen suojissa aikuisopintoja. Julius Polinin kirjoittama teos Kymiyhtiön sivistyksellinen  ja yhteiskunnallinen toiminta kertoo, mistä seuratalon rakentamisessa vuonna 1911-12 oli kysymys: sen tuli toimia vastauksena työväentalojen tarjoamaan antiin.

Kymiyhtiön konttoripäällikkö Julius Polin oli saanut 30-luvun alussa yhtiön hallitukselta tehtäväksi kirjoittaa yrityksen sivistys- ja kulttuuritoimista. Suuresti kykyjään epäillen Polin tarttui aiheeseen. Kirja julkaistiin vuonna 1932, ja sen tyyli on nykylukijalle häkellyttävää. Vanhaa kuusaalaista kielenkäyttö ja suorasukaisuus ei haittaa, sillä teos loihtii silmien eteen sanoin ja kuvin ihanaa kadonnutta Kuusasta. Mutta annetaan Polinin perustella seuratalon tarvetta teoksessaan sivulta 58 lähtien:

"Eritoten maaseudun teollisuusyhdyskunnissa on tärkeätä, että on sopivia huoneistoja käytettävissä, ei yksinomaan paikallista yhdistys- ja huvielämää varten, vaan myöskin jotta vieraiden luennoitsijain, konsertinantajain ja teatteriseurueiden käynnit tulisivat mahdollisiksi. Sellaiset huoneistot ovat sitä tarpeellisempia, kun jokaisessa yhteiskunnassa, olkoonpa sen sosialistinen enemmistö kuinka suuri tahansa, kuitenkin aina on olemassa joukko kansalaisia, joilla, päinvastoin kuin sosialisteilla ja kommunisteilla, on isänmaa, jonka hyväksi he haluavat tehdä työtä. Heillä on erilainen käsitys kansalaisvelvollisuuksista, erilainen sivistys- ja huvitteluntarve, erilaiset yhteiskunnallisen turvallisuuden ja yksilöllisen vapauden vaatimukset, aivan erilainen maailmankatsomus. Siksi on mahdotonta ajatellakaan niin eri tavoin ajattelevien ainesten kuin porvarien ja vasemmistolaisten asettamista pitkiksi ajoiksi saman katon alle, niin valitettava kuin tämä asiantila onkin."


"Tästä yhteiskunnan kahtiajakautumisesta on tietysti johtunut eri kokoushuoneistojen tarve: erittäinkin suojeluskuntien syntymisen jälkeen ovat porvarilliset seuratalot nousseet kuin sienet maasta vastapainoksi työväenyhdistysten taloille. Seuraukserna vallitsevasta dualismista on tietenkin ollut, että työnantajat ovat auliisti auttaneet yhteiskuntaa säilyttäviä ja luotettavia väestöaineksia heidän tarvitessaan huoneistoja kokouksiaan ja huvejaan varten. Niin myöskin Kymiyhtiön tehdasyhdyskunnissa, joissa porvarillinen aines on sekä lukumäärältään huomattava että elinvoimainen."

Omat ensimmäiset muistoni seuratalosta liittyvät Naisvoimistelijoihin. Tässä liikuntaryhmämme esiintyy joskus 50-luvun puolivälin jälkeen. Vasemmanpuoleinen rusetti on meikäläisen. Muistan esityksestä sen, että ilahduin kun näin äidin yleisön joukossa ja vilkutin hänelle. Äiti ei vilkuttanut takaisin.

Harjoittelimme yleensä pienessä huoneessa seuratalon siivessä olevan kahvilan takana. Yksi kappaleistamme oli Pieni tytön tylleröinen,  valtavan jännittävä juttu pienen tytön mielestä. Vielä upeampi, ehkä liiankin vaativa, oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jonka ohjaajamme Mirjam Koskenseppä toi ohjelmistoon jonakin keväänä. Siinä löytyi käyttöä äidin hienolle violetti-mustalle puolihameelle.

Naisvoimistelijoiden jumpan lisäksi kävin seuratalossa myös Viippolan liikuntakoulussa, joka oli perusjumpasta askel baletin suuntaan, tosin melko lyhyt askel. Tämä ryhmä harjoitteli seuratalon isossa salissa.

Julius Polin jatkaa seuratalon tarpeesta 1910-luvulla:
"Mutta uusien edistysystävällistä laatua olevien yhdistysten syntyminen teki kokous- ja iltamahuoneistojen tarpeen yhä tuntuvammaksi. Ensi sijassa tarvitsivat Kymintehdas ja Kuusankoski suurempaa juhlasalia." Polin luettelee seuratalon tilat: iso sali, jossa istumapaikkoja 800:lle, näyttämö, kaksi taiteilijainhuonetta, ravintola keittiöineen, kaksi kerhohuonetta, kaksi päällysvaatehuonetta, parveke, eteisiä, tupakkahuone, vahtimestarin asunto. Lattiapinta-ala oli 1063 neliötä.

Seuratalossa vietettiin monella vuosikymmenellä häitä. Meidän äiti ja isä tanssivat siellä häänsä juhannuksena 1947. Kutsuttuja oli 500, vieraita tuli 700 - siihen aikaan kuulemma kutsuttiin kaikki ketkä tunnettiin, ja kuokkavieraat olivat joka häiden vakiokalustoa etukäteisvaroittelusta huolimatta.

Eila, o.s. Piirikkälä ja Pentti Nieminen marssivat vihkimisen jälkeen kirkosta seurataloon Aronpellon halki pitkänä kulkueena. Sodan jälkeen tarjoilut maistuivat, kun niitä isoihin juhliin pystyttiin jo jostain hankkimaankin. Niinpä näissä häissä joku mummo oli leikannut täytekakkua vaakasuoraan ja innostanut kaveriaankin: "Syyää myä vanhat näit pehmosii!"

 Viisi- ja kuusikymmenluvulla seuratalossa pidettiin edelleen isoja häitä. Niissä oli pikkutyttöjen helppo oppia tangoa, valssia, jenkkaa ja polkkaa, kun isä ja sukulaissedät tanssittivat. Taidolle ei tosin sittemmin ollut käyttöä omanikäisten kanssa. Tarjoilu aloitettiin, kun vihkipari oli palannut valokuvauksesta, heidät oli onniteltu ja häävalssi ja muidenkin pyörähtelyä oli jonkin aikaa nähty. Ensin juotiin kahvia makeiden leivonnaisten kanssa. Parin tunnin päästä pöytään pantiin voileipiä ja kylmää juotavaa, mm. kotikaljaa ja limskaa. Muistan serkkupojan ihastuksen sillimunavoileipien äärellä: "Onks nää ilmasii?" Sitten taas kahvia, ja varmaan jokin yöpala niille, jotka jaksoivat loppuun asti.

Seuratalon ensimmäinen vuosikymmen oili vaiheikas. Polin: "Seuratalo palveli sitten tarkoitustaan, kunnes punaiset tammikuun lopulla 1918 valtasivat sen esikuntansa päämajaksi. Tätä alennustilaa ei kuitenkaan kesätnyt kauemmin kuin toukokuun 3:nteen päivään 1918, jolloin paikkakunta ja sen mukana Seuratalo vapautettiin punaisten vallasta. Juhlasali näyttämöineen ja taiteilijainhuoneineen järjestettiin nyt kirkoksi, sitten kun näyttämö tarpeellisin uudistustöin oli muodostettu alttariksi." Kymiyhtiön aloitteesta saatiin vuonna 1919 Kuusankoskelle perustettua seurakunta, ja yhtiö tarjosi vailla omaa kirkkoa toimivalle seurakunnalle myös tilat.

Sovittiin, että seuratalon kirkkosalia voitaisiin käyttää myös yhdistysten kokoontumisiin. Siitä huolimatta yhdistystoiminta alkoi uhkaavasti hiipua. Niinpä "Kymmenen eri yhdistystä jätti senvuoksi yhtiölle 27/9. 1918 kirjelmän, jossa anoivat, että yhtiö rakennuttaisi tulevan ammattikoulunsa keskiosan kokoushuoneeksi eri yhdistyksille, teatterinäytäntöjä, konsertteja y.m. tilaisuuksia varten." (Polin s.132) Kirkkokäyttö joudutti siis ammattikoulun yhtä rakennusvaihetta. Polin lisää yhden tärkeän käyttäjätahon: "Monien yhdistysten luku oli lisääntynyt paikkakunnan rauhallisuudelle erittäin tärkeällä yhteenliittymällä, nimittäin suojeluskunnalla, jonka toimintaa yhtiö tietysti mielellään avusti."

Polinin usko porvarillisesti ajattelevien erilaiseen sivistys- ja huvittelutarpeeseen työväen huvituksiin verrattuna on liikuttavaa, kun pääsee lukemaan 30-40-luvun nuoren naisen kalentereita. Rauhan aikojen muistiinpanoissa hehkutetaan tansseissa käymistä lähinnä siitä näkökulmasta, kuka poika tuli hakemaan tanssiin, kuka ei vilkaissutkaan. Lähtökohta ei ollut ensisijaisesti isänmaallinen, eikä kavaljeereista selvitetty aatetaustaa vaan tanssitaidot ja muut tärkeät ominaisuudet.

Eila Piirikkälä kävi tyttövuosinaan ahkerasti seuratalon tansseissa, ja siellä pidetyissä muissa tilaisuuksissa. Oli yhteiskoulun arpajaisia, suojeluskunnan ja lottien tilaisuuksia, teatteriesityksiä, ja olikohan tämä tanssiorkesteri vai konsertin antanut ryhmä: "Olin illalla Kallen kanssa seuratalolla. Godzinsky, Vesterinen, Malmsten, Katajavuori."

Polin luettelee Kuusankosken muita kokoontumispaikkoja kirkon valmistuttua: kirkon seurakuntasali, kunnan kansakoulujen salit, työväenyhdistysten huoneistot. "Vaikka nämä kokoontumismahdollisuudet eivät suinkaan ole halveksittavat, ollaan kuitenkin yhdistysten toimihenkilöiden taholla sitä mieltä, etteivät ne ole täysin riittävät. Selityksenä on kai se, että Seuratalo on halutuin ja että sen salin tilaajien niin ollen täytyy odotella vuoroaan."

Kaiku-kuoro piti vappupäivän aamuna pienen konsertin seuratalon portailla 30-luvulta lähtien. Tapa jatkui ainakin 60-luvulle asti. Jo vapunaattona kaikulaiset kokoontuivat seuratalolle omiin vappujuhliinsa. Me lapset pääsimme mukaan salin koristelemiseen. Kotona tehtiin isoja paperikukkia, joita ripustettiin mm. salin parvekkeen kaiteeseen. Kun valmistelut oli tehty, kaikki näytti hienolta. Meidät lapset kuitenkin kiikutettiin serkkujen kanssa mummolaan Mäyrämäelle, että äiti ja isä saivat vastaanottaa vappua aikuisten kesken. Mummolassa oli kivaa, ja seuraavana aamuna isä osti meille isot vappupallot seuratalon pihalta.

Kaikukuoron aikuisten illanvietossa oli välillä ihan lapsellista ohjelmaa.











Äitienpäivän kirjoituskilpailun päättäjäiset ovat imaisseet salin täyteen väkeä 8.5.1949. Saa olla melkoinen kirjoituskilpailu, että se houkuttelee nykyään palkintojenjakotilaisuuteensa 800 henkeä. Salin nurkassa oleva pönttöuuni kertoo talon lämmitysjärjestelmästä. Sen vieressä olevat ovet johtavat oikealla ravintolaan.


  



Kymiyhtiö tarjosi vuosikymmenet seurataloa yhdistysten käyttöön. Vanhustenkerho viettää kevätjuhlaansa seuratalon ravintolasiivessä 50-luvun alkupuolella.








Mihin mummot ovat nykymaailmasta kadonneet? Koska viimeksi olet nähnyt tuollasia nutturoita ja liinapäisiä seitsemänkymppisiä - jos sitäkään - huivit hartioilla noin pitkänä rivinä?



 


Vanhustenkerhon juhlissa oli myös ohjelmaa. Äidin vihkon välistä löytyi 50-luvun alkupuolelta kuva, jossa oli yllättäen tuttu hahmo. Kolmantena vasemmalta keekoilee hattu päässä huulipunat huulissa pitkä hoikka nainen, Impi Koivuniemi. Meidän mummo! Noin ryhdikkäänä ja kookkaana en muistanut mummoa nähneenikään. Joku ammattien esittelysketsi tässä on kai meneillään, ei meidän mummo tuonnäköisenä koskaan liikkunut ihmisten ilmolla kansannäyttämövuosiensa jälkeen.
  

SPR:n vanhustenkerho sotien jälkeen, vetäjänä Eine Rhen, kuvan takapuolella kerrotaan. Mahtaako vetäjä itse kaadella kahvia kuvan oikealla laidalla. Pappikin sai kahvia juodakseen pöydän päässä. Salin perällä, siis sisääntulon puoleisella seinällä oleva koripallokori kertoo, että paikalla myös urheiltiin. Tässä kuvassa parveke näkyy hyvin. Se oli tilava, ja sieltä oli kiva katsella häissäkin alhaalla tanssivia pariskuntia.

Puutarhatuotteiden näyttely. Kuva Polinin kirjasta.

Seuratalolla pidettiin näyttelyitä. Tässä on meneillään kutomasalin kevätnäyttely vuonna 1947. Eräs 60-luvun taidenäyttely räjäytti tajunnan. Äiti hehkutti nähneensä seuratalolla hienoja, "erilaisia", nuoren taiteilijan Esko Tirrosen töitä. Eikun katsomaan. Totta, ne olivat jotain ihan muuta kuin Kuusaalla oli sitä ennen nähty. Onhan Tirrosen töitä saatu ihailla tässä välilläkin vaikka missä, runsain määrin Poikilossakin, mutta parin vuoden takainen näyttely Amos Anderssonilla palautti saman tunnelman kuin ensi kohtaamisessa Tirrosen töiden kanssa: voi että, noinkin sen voi ilmaista!




Tässä kuvassa siipirakennus näkyy hyvin.

Olisipa mahtavaa, jos seuratalo olisi voitu pitää kunnossa ja käytössä. Joskus 70-luvulla se purettiin, mutta ei se vain unohdu mielestä. Seuratalon paikalla on nyt nurmikko, maisema näyttää Ekholmintien laidalla ammattikoulun vastapäätä sellaiselta kuin alakuvassa. Onneksi sentään tenniskentät ja paviljonki ovat olemassa entisen kaltaisina.

 

Tämän jutun kuvat ovat:
- UPM:n keskusarkistosta
- Julius Polinin teoksesta Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta, suom. Aukusti Simelius. Kouvolan Kirja- ja kivipaino osakeyhtiö. 1932
- Eila Niemisen kokoelmista.


Jos sinulla on muistoja seuratalosta, niin kirjoita. Osoite on min.kuusas@gmail.com


Kulttuurineuvos Eero Niinikoskella on monta muistoa seuratalosta:
"Omaan kulttuurikuvaani seuratalo on vaikuttanut kolmella tavalla: 1) Kuulin siellä ensimmäisen kerran sinfoniamusiikkia livenä (Veikko Talven bändi), näin siellä ekakerran kunnon revyyteatteria (Ossi Elstelän Punainen Mylly kiertueella) ja sain siellä itsekin tuntumaa näyttelemiseen, kun teimme Valkosen Markun, Kokkilan Askon ja Tuomisen Hannun kanssa pienoisnäytelmiä Arijoutsin käsikirjoituksista. Jotta vaikutusta on talolla ollut. Joitakin urheilutunteja, joilla jouduin siellä kärvistelemään, ei lasketa mukaan."

Eilan tarina 10: Lottien kioskissa välirauhan aikana

Hyväntuulisia lottia ja pikkulottia nojailemassa kioskin kaiteeseen Kuusankoskella nykyisen Ekholmintien ja Lauttakadun risteyksessä kesällä 1940. Ilmeet eivät paljasta, että on koettu kovia, talvisota, ja nyt ollaan edelleen palvelutehtävässä. Lotat pitivät kioskia Kymiyhtiön ammattikoulun vieressä ainakin talvisodan lopusta välirauhaan, ehkä pitempäänkin. Sijainti oli valittu siksi, että yhtiön ammattikouluun oli sijoitettu sotasairaala. Asiakkaita riitti paitsi paikkakuntalaisista myös parempikuntoisista toipilaista. Sotasairaalan ensimmäinen vaihehan kesti elokuulle 1940, sillä maaliskuussa päättyneen talvisodan haavoittuneita hoidettiin pitkään. Kuvassa Eila Piirikkälä hymyilee tolpan vasemmalla puolella.

Kotiseutujulkaisu Vellikupissa numerossa 6 (v. 2007) on Seija Halmeen perusteellinen ja paikoin vavahduttava kuvaus sotasairaalatoiminnasta Kuusankoskella. Poimin siitä muutamia tietoja, mutta vasta koko artikkelin lukeminen saa ymmärtämään, millaisissa oloissa haavoittuneita hoidettiin. Kuvassa tuntemattomia potilaita ja kaksi kioskilottaa - muonituslotiksi koulutettuja - ammattikoulun puistossa Kuusankoskella. Eila Piirikkälä koivua vasten nojailemassa.

Halmeen artikkeli kertoo, että Kuusankoski sopi sotasairaalapaikkakunnaksi ensinnäkin sijaintinsa vuoksi - haavoittuneet saatiin tänne juostavasti junalla ja asemalta autoilla julkisiin rakennuksiin avattuihin sairaaloihin. Keskuspaikkana oli talvisodan alkuvaiheista asti Kymin ammattikoulu, mutta tarvittiin monta muutakin rakennusta: tuberkuloosiparantola mäellä, tehtaansairaala, seuratalot, Pilkan, Pilkanmaan ja Voikkaan kansakoulut ja Mäkikoulu, useita huviloita.

Mäkikoulu Sairaalanmäellä, myöh. synnytyssairaala. Kuva: Työväen Arkisto

Mäkikouluiksi nimitettiin Kuusankoskella kahtakin rakennusta, Lars Sonckin suunnittelemaa "norjalaiskoulua" Kyminpuolella ja nykyisin Sairaalanmäkenä tunnetun rinteen pohjoislaidalla sijaitsevaa kansakoulua. Todennäköisesti näistä sotasairaalana on toiminut jälkimmäinen, koska se myöhemmin muutettiin sairaalosastoksi. Se toimi naistenosastona ja synnytyssairaalana kunnes aluesairaala valmistui vuonna 1953.

Lottien kioski sijaitsi Aronpellon talojen ja ammattikoulun välissä. Eila on piirtänyt sen sijainnin kioskikuvien kirjekuoreen. Hänen lottaystävänsä on kertonut, että kioskissa myytiin aluksi kahvia ja teetä, mehua ja limonaadia, makeisia ja leivonnaisia sekä pientä paperitavaraa, kortteja, kyniä, kumeja. Myöhemmin kahvi vaihtui varmaan korvikkeeseen ja kaikesta muustakin tuli pulaa. En edes tiedä, toimiko kioski tuossa kauan, mutta tuskin nekkuja, tupakkaa tai limsaa riitti myytäväksi asti elintarvikepulan syntyessä.

Sotasairaalan toipilaita Kuusankoskella.

 Muonituslotat tapasivat kioskissaan potilaita ja saivat varmasti kuulla monenlaisia järkyttäviä tarinoita. Seija Halmeen keräämät faktat puhuttelevat karuudellaan. Kuusankosken sotasairaala toimi kolmessa vaiheessa, ja jo talvisodan aikaan potilasmäärät ovat järkyttäviä. "Joulukuun alussa potilaita oli noin 50. Joulun alla 22.12. sairasjunassa saapui 300 potilasta. Seuraava suuri ruuhka oli tammikuun lopussa, jolloin junalla saapui noin sata potilasta. Helmikuun 24. päivänä junalasti toi 300 potilasta ja heti seuraavana päivänä uuden lähetyksen. Sairaalan toimiessa evakuointisairaalana maaliskuussa potilaita tuotiin suoraan rintamalta jopa 700 potilasta vuorokaudessa. Vaikein aika maaliskuun puolivälissä kesti viikon verran. Tällöin potilaita oli enimmillään yli 2300." Näin Seija Halme kuvailee toiminnan alkukuukausia. Tilanteesta saa aavistuksen, kun miettii, miten hyvin ehdittiin varustaa koulut ja seuratalot sairaaloiksi sodan aikana tai vertaa potilasmääriä maakunnan nykyisiin vuodepaikkoihin. Onnea vain sille, joka Carean nettisivuilta yrittää löytää siihen vastausta, mutta Kymenlaakson sairaaloiden nykyiset sairaansijat lasketaan varmaan vain muutamissa sadoissa.

Vellikupin artikkeli kuvaa ammattilaisen näkemyksellä sotasairaalan antamia hoitoja. Erikoista kyllä, mutta sodan edetessä potilaiden tilanne parani. Kenttäsairaalat toimivat nyt paremmin, joten sieltä sotasairaalaan lähetetyt potilaat olivat parempikuntoisia. "Potilaiden vammat olivat nyt lievempiä, luotivammoja oli enemmän kuin talvisodan potilailla, joilla puolestaan oli isoja, vaikeita haavoja, murtumia ja paleltumia." Hätä keksi keinoja sitä mukaa kuin tilanteet vaativat. "Kipuja hoidettiin mm. morfiinilla ja muilla vahvoilla kipulääkkeillä. Antibiootit eivät olleet vielä käytössä. Nämä olisivat todennäköisesti pelastaneet monen potilaan hengen. Veren- ja nesteensiirtoja tehtiin jo talvisodan aikana. Verensiirto verisuoneen tapahtui joskus suorana siirtona potilaalta toiselle."

Lottia ja asiakkaita Aronpellon laidan kioskin edessä. Hymy on herkässä, kun kamera otetaan esiin. Talven ilmavalvontavuorot ovat unohtuneet kesän edetessä, haavoittumisesta on selvitty hengissä sotasairaalan hoidossa, kioskissa riittää ostettavaa, päivä paistaa. Lottatytöt voivat palata töihinsä yhtiön konttoriin, mutta lottapuvulle tulee pian uutta käyttöä. Eila Piirikkälä alhaalla oikealla.

Lähteet:
Eila Niemisen valokuvat
Seija Halme, Sotasairaala Kuusankoskella - paikkakunnan ja lääkintähuollon historiaa. Vellikuppi numero 6, v. 2007

Jatkoa Eilan tarinalle täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/10/lottana-rukajarven-suunnalla-eila.html

Kotikulmilla ennen ja nyt

Maisema muuttuu aikojen myötä, mutta joskus vain aineellisessa todellisuudessa. Mielikuvissa vanha ja uusi elävät rinnakkain, niin että joskus pysähtyy hämmästyneenä katsomaan vuosia tyhjänä ollutta tonttia: mihinkäs se talo on oikein kadonnut, ihan äskenhän se oli tässä. Vanhojen valokuvien avulla on hauska myös etsiä paikkoja, joista on vain kuullut. Jonkin tunnistaa aidanpylväistä, toisen pyykkilaiturista. Tällä retkellä apuna ovat mm. Jukka Airolan ja Veikko Hakalan ottamat valokuvat ja omat otokseni samoista paikoista.


KAARTEENLAHTI. Joenmutkan muodon huomaa vasta, kun kävelee rantatietä lahden poukamaan. Sen pohjukassa on rakennelma, joka voisi olla kuusaanniemeläisten pyykkilaiturin alustaa. Mattolaiturilta lapset kävivät uimassa - nämä nykyiset vanhat ihmiset kertovat hiuksia nostattavia juttuja uimareissuistaan ilman aikuisia ja kilpauinnista tukkilautoille. Tie kulki näköjään ennen lahden yli - sillan molemmin puolin vanhassa postikorttikuvassa on vettä.

 

AIDANPYLVÄÄT. Selluntien yläpuolen pusikossa on rivi jännnän näköisiä betonipylväitä. Tässä on ollut asutusta - Jukka Airola on kuvannut monet talot Kuusaanniemestä ja sinne vievän Niementien, nykyisen Liljequistintien varrelta sekä Myllyhuokosta. Onkohan Jukan kuvissa samoja pylväitä.

Sieltähän ne Airolan lapsuuskodin kuvista löytyvät. Talot on purettu 70-80-luvuilla, betonipylväät pysyvät, vaikka nyt jo hatut sammaleessa.

Kellari on kamppaillut aikaa vastaan yhtä sitkeästi kuin pylväät. Sille vain on löytynyt ihan käyttöäkin, vapaaehtoisin voimin.

No niin, tarkkanäköisimmälle alkaa jo valjeta, että tässä ollaan nyt pakosalla keittiöhommista ja muista perheenemännän velvollisuuksista. Mutta: valearkeologina aidanseipäitä ihmettelemässä - poissa pahanteosta.

PARTIOTALO. Kaikki ei onneksi ole muuttunut. Liljequistintien partiokämppä palvelee nuorten harrastustilana asuintaloelämänsä jälkeen.

YKSYSI. Sama koskee nykyisin asuinrakennuksena palvelevaa taloa Liljequistintiellä, partiokämppää vastapäätä. Siinä on toiminut yhtiön lastentarha ja Paperiammattiosasto 19:n toimisto. Siksi moni tuntee talon nimellä Yksysi. Nopealla vilkaisulla rakennus näyttää pysyneen samanlaisena vuosikymmenet, mitä nyt maalia on vedetty pintaan. Mutta kappas, vanhassa kuvassahan ei olekaan kuistia talon sivulla, kuten tuliterässä 1.1.2017 otetussa kuvassa.

YHTEISKOULU, TOIMELA. Marskinkadun varrelta puuttuu talo. Juuri niin, puuttuu. Vanhassa yhteiskoulussa meidän isä kävi kouluaan. Meikäläinen sätkytteli siellä sääriään Viippolan liikuntakoulussa ennen kuin siirryttiin seurataloon. Kävin siellä myös hetken aikaa partiossa, kunnes tuli tilanne, että olisi pitänyt kirjoittaa p-kirjain. Sitä ei ollut vielä koulussa opetettu, joten erosin partiosta. Meidän äiti kutoi Toimelaksi muuttuneen talon tiloissa mattoja, Salme-täti liinoja ja raanuja Salmin neidin mallin mukaan. Yläkerrassa kokoontui vanhustenkerho, 
sielläkin meidän äiti vetäjien joukossa. 90-luvulla todettiin, että 70-luvun peruskorjaus oli homehduttanut talon. Kymiyhtiötä ei enää kiinnostanut muu kuin paperin ja sellun teko, joten harrastetilan korjaaminen ei tullut kysymykseen, ja talo purettiin.

Mihin se Toimela oikein katosi...

JATKUU...

Eilan tarina. Kalenterimerkintöjä nuoruusvuosilta, syyskuu-joulukuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanot ovat tähän asti kertoneet kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Syyskuun jälkeen kaikki muuttuu. Sodan uhkaa kasvaa, lopulta sota syttyy. Eilan kalenteripito kertoo, miten nuorten tyttöjenkin elämä muuttui hetkessä.

 Mäyrämäen tytöt Eila Mauno ja Eila Piirikkälä otattivat kuvia itsestään syyskuussa -39

SYYSKUU

Tämä on Eila Piirikkälän viimeinen huolettoman nuoruuden kuukausi. Tämän jälkeen hänen on äkkiä aikuistuttava, otettava iso vastuu muista, jätettävä turvallinen teini-iän elämä. Syyskuun ensimmäisen päivän kalenterimerkintä pysäyttää: "Kotona. Ei mitään erikoista. Minusta alkaa tuntua ettei minulle enää koskaan tapahdukkaan mitään hauskaa `erikoista`. Hyvää yötä."

Pari ensimmäistä viikkoa Eila mainitsee monta kertaa väsymyksestä."Nukuttaa!" "Joutuin vaan nyt nukkumatin luo höyhensaarehen..." "Kävelin ensin yksinäni tuonne puoleenväliin Kouvolaa ja senjälkeen nukkumaan. Vaikka minua kuinka nukutti niin ei oikein tahtonut uni tulla silmään."

Eilat uusissa puseroissaan

Eila viettää nyt enemmän iltoja kotona. "On hauskaa olla kotonakin, kun silloin yhteen aikaan olin joka ilta melkein pois kotoa." Mäyrämäellä käy välillä vieraita, toisinaan Eila käy kavereillaan. "Olin Maunolla. Teimme Eilan kanssa käsitöitä. Eila kutoi itselleen puseroa ja minä virkkasin lakanan pitsiä. Mukava ilta!" Ystävätär Kerttu on menossa naimisiin: "Olin Kuhmosella. Ompelin Kertun kapioihin nimikirjaimia. Oikein hauska ilta." Nimikointi jatkuu seuraavallakin viikolla.

Viikonloppuna hyvä kaveri Jaska käy kotonaan ja moikkaamassa Eilaakin. Jaakon lähdettyä Eila käy äitinsä kanssa seuratalolla katsomassa näytelmän Sisäkkö Kalle. Impi-äiti on itsekin näytellyt ja varmaan siksi kiinnostunut näytelmistä. Ystävättäret ja Salme-sisko käyvät edelleen Sääksniemessä tansseissa, mutta Eilaa ei enää huvita. Sen sijaan elokuvissa käydään ahkerasti. Kuusaalla Iltatähdessä Eila näkee elokuvan Unohtumaton valssi. "Miliza Korjus pääosassa. Ihana kuva. En ole pitkiin aikoihin nähnyt niin ihanaa kuvaa. Kaikki Straussin valssit." Seuraava kuva on Nuoripari kahakoi, hauska. Ja parin päivän kuluttua äidin ja Salmen kanssa käydään katsomassa Avoveteen, pääosissa Irma Seikkula ja Kullervo Kalske. Viimeinen syyskuun elokuva on pettymys: Rakuuna Kalle Kallela. "Hoopo kuva. Olin äidin kanssa."

Impi pyykkikärryssä, Salme työntää.

Lottarientoja riittää. Torstaina 14.9. Eila on lottalassa myymässä. "Oikein hauskaa. Kirsti oli minun kanssani. Törsäsimme kovasti!" Sunnuntaina 17.9. "Olin päivällä ampumamajalla keittämässä ruokaa suojeluskuntalaislle. Illalla olin kotona. Väsytti ihan hirmuisesti." Tiistaina on Kaiku-kuoron harjoitukset, mutta keskiviikkona Eila on lottien ompeluillassa. "Taas sai sitä hyvää kahvia. Olen päättänyt liittyä Naisvoimistelijoihin." Seuraavana maanantaina kertoo olleensa Kuusaan koululla voimistelemassa ja sen jälkeen kylvyssä. Olikohan Naisvoimistelijoiden jumppa jo siihen aikaan yhtiön ammattikoululla, kuten 50-luvulla?

Eila viihtyy nyt kovasti Kuhmosen Kertun seurassa, sen kapioita ompelevan ystävän. Lauantaina: "Olin ensin Kertun kanssa töissä laborassa ja loppuilta kotona. Kerttu esitteli minut sulhaselleen E. Kiurulle." Sunnuntaina 24.9. on soihtukulkue. Sen täytyy olla palokunnan soihtukulkue, joka tuohon aikaan oli huomattavasti näyttävämpi esitys kuin nykymuodossaan. Tiistaina 26. syyskuuta Eila käy laulussa - kuoroharjoituksissa - ja kertoo Salmen ja Anjankin liittyneen kuoroon.

Viimeinen tyttömäinen merkintä on 27.9.  "Eila on saanut K:lta kirjeen siinä oli terveisiä myös minulle että minäkin joskus kirjoittaisin. Mutta se kyllä kukahti. Minä en kirjoita riviäkään. En edes terveisiä lähetä. Vaikka eipä silti että hän niitä odottaisikaan tai niistä välittäisikään, mutta ei niitä myös tipukkaan. Minä olen todella ollut aasi tähän asti, toivottavasti en enää. "

Eilat syystakeissaan.

Sitten alkaa kahden viikon hiljaisuus. Seuraava kalenterimerkintä on keskiviikolta 11. lokakuuta. Teksti on kirjoitettu lyijykynällä, ei musteella. Käsiala on pystyä, kuin toisen ihmisen kirjoittamaa.

Heinäkuun lomamerkinnät ovat vauhdikkaan näköisiä.




LOKAKUUN harvat kirjaukset ovat kuin eri maailmasta, toisen ihmisen kirjoittamia.

"Jouduin tänään Ruotsulan lottien ilmavalvonta-asemalle. Tilanne on hyvin kriitillinen. Venäläiset ja suomalaiset käyvät neuvotteluja keskenään. Sodan uhka on suuri. Toivomme parasta mutta emme peräänny."






Lottaharrastus ompeluiltoineen ja hyvine kahvitarjoiluineen on nyt vaihtunut velvollisuuden täyttämiseksi. Alla olevassa kuvassa Eila on oikeassa laidassa lipun edessä.

13.10. "Tää maa ei koskaan sortua saa... eläköön tämä muistojen toivojen maa, eläköön kauan eläköön Suomi."

16.10. "Paljon poikia ja miehiä on joutunut lähtemään sinne jonnekin."

Jälleen tauko, tyhjiä sivuja viikosta toiseen. Tulee MARRASKUUN loppu.

30.11. "Nyt on siis sota syttynyt. Venäläiset ovat hyökänneet Suomen puolelle. Helsinkiä on pommitettu. Täälläkin oli ilmahälyytys."

JOULUKUU

1.12. "Taas ilmahälyytyksiä.  8 raskasta pommikonetta kävi täälläkin mutta eivät ampuneet eivätkä pommittaneet onneksi."

2.12. "Ilmahälyytyksiä. Tätä paikkaa ei ole vielä pommitettu."

Lotta Eila Piirikkälä ajurinturkissaan Ruotsulan ilmavalvontatornissa.

Seuraava merkintä on vasta jouluaaton aatolta.
23.12. "Sain tänään määräyksen lähteä Ruotsulaan.  Sain Reinolta ison suklaa-askin."

24.12. "Täällä jossakin. Olin illalla yksin tornissa. Tuntuu kummalliselta ajatella että oli jouluaattoilta. Olin silloin 24-1 tornissa."

25.12. "Täällä jossakin. Ei mitään erikoisempaa ole tapahtunut."

26.12. "Tulin päivällä lomalle. Minua oli jo kirjekin odottamassa. Se oli Claus Karlssonilta. Hän pyysi kirjoittamaan. Vastasin heti. Hänkin on ´siellä jossakin´."

Kymiyhtiön keskusvaraston tyttöjä, Eila edessä keskellä lottapuvussa, Eila Mauno hänen takanaan.

Näin päättyy Eila Piirikkälän kalenteri vuodelta 1939. Hän käy töissä ja osallistuu määräysten mukaan lottien tehtäviin. Lisää äidin toiminnasta lottana voit lukea tästä jutusta:

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/10/lottana-rukajarven-suunnalla-eila.html