Kaija Kähärä tuntee seurakunnan arjen ja juhlan

Suuri osa kuusankoskelaisista on tavannut Kaija Kähärän, tieten tai tietämättään. Ennen tietokoneaikaa seurakuntalaiset asioivat kirkkoherranvirastossa ihan paikan päällä, ja siellä heitä palveli mm. kanslisti Kaija Kähärä. Nyt istumme hänen uudessa kodissaan Kettumäen kupeessa, Kaija kertoo elämästään ja siitä, miksi hänestä kehkeytyi niin toimelias yhteisten asioiden hoitaja.

Kaija Kähärä sai alusta asti hyvät eväät asioihin tarttumiseen. Napakka luonne on tuonut uskallusta, ja oman perheen yhteiskunnallinen aktiivisuus on antanut mallia siitä, miten se tehdään. Kaijan määrätietoisuudesta saivat nauttia hänen työkaverinsa ja esimiehensä seurakunnassa, ja se vei hänet lopulta moniin kirkon luottamustehtäviin.

Ensimmäinen koti oli Voikkaalla. Kaijan isä oli koulutukseltaan teurastaja. Perheessä oli neljä lasta: Raimo, Kaija, Tarja ja Kimmo. Sodan aikana vanhemmat perustivat Voikkaalle sekatavarakaupan, ja isä jatkoi lihanhankintaa. Vuonna -50 Kähärät rakensivat Pilkanmaahan liiketalon, jossa he olivat itse alkuun kauppiaina, mutta myöhemmin se vuokrattiin muille. Kahden muun miehen kanssa Kaarlo Kähärä perusti teurastamon joen rantaan nykyisen mattopesulan luo.

Kaija kävi Voikkaalla kansakoulun ja Kuusaan puolella oppikoulun ja lukiotakin seitsemänteen luokkaan asti, mutta sitten kiinnostus koulunkäyntiin hiipui. Hän meni Helsinkiin preppauskurssillekin, mutta ylioppilastutkinto jäi suorittamatta. Kaija palasi kotiin ja perheen kauppaan töihin.
- Mutta olin työväenopiston ahkera käyttäjä eri piireissä. Liityin kirkkokuoroonkin.

Vuonna 1961 Kaija lähti Lahteen kansankorkeakouluun opiskelemaan ja palasi lukuvuoden jälkeen kotiin töihin. Sitten taas Lahteen, Kaija oli siellä lastenseimessä harjoittelijana puoli vuotta. Kotiin Kuusaalle palattuaan Kaija pääsi uudenlaisiin töihin. Perhe oli vuokrannut Iitintien varrelta vihannesviljelmän, ja kaupan työpäivien ohella Kaija harvensi porkkapenkkejä.
- Keväällä -64 liike meni konkurssiin ja olin täyspäiväisesti viljelmillä töissä. Meillä oli silloin toinen viljelmä Lammilla Pyhäjärven rantamailla.

Villatehdas v. 1975. Kuva: Jukka Airola

Kaijan äiti kuoli vuonna -64. Perheen kotona asuvat muuttivat kolmestaan Lappakosken villatehtaan rakennuksiin ja rupesivat etsimään töitä. Isä pääsi Pelkosen konepajalle, Kimmo hätäaputöihin tietyömaalle, ja Kaija hoiti huushollia.

Kähärät asuivat Lappakoskella villatehtaan työntekijöille rakennetussa talossa, myöhemmin päärakennuksessakin. Omistajat, Antskogit, asuivat kesäisin talon toisessa päässä.
- Kuivatin talvella pyykit villatehtaassa. Hiihtelin sinne pyykkikorin kanssa.

Kudotut vaatteet olivat kovasti muodissa.
- Minä menin pankkiin ja sain lainan kutomakonetta varten. Ostin sen Haapalan kotiteollisuusliikkeestä. Rupesin kutomaan Haapalan liikkeeseen vaatteiden osia, jotka heidän ompelijansa ompelivat kasaan. Keinokuitulangat olivat tulleet, ja niissä oli iso värivalikoima. Kesät tehtiin maataloustöitä - istutettiin kerralla tuhansia kaalintaimia.

Muut kävivät töissä kodin ulkopuolella, joten Kaija ajeli pakettiautolla pitkin naapuripitäjiä ja Helsingissä asti myymässä vihanneksia.  Helsingin tukkutori jäi mieleen erityisesti.
- Sinne piti lähteä aamuyöstä viemään illalla pestyt ja niputetut vihannekset. Tukkutorille aidatulle alueelle tultiin kuuden jälkeen aamulla. Kauhea ruuhka, kun portit avattiin, ostajat ryntäsivät aitaukseen ja myyjät huutelivat autoistaan tavaroita kaupaten, Kaija kertoo.

Kuorosta ponnahduslauta kirkkoherranvirastoon

Kaija Kähärä oli laulanut kirkkokuorossa kymmenen vuotta, ja Kuusankosken seurakunnan työntekijät tunsivat hänet toimeliaana nuorena naisena. Nuorisotoimistoon perustettiin osa-aikainen toimistoapulaisen homma, ja kirkkohallintokunta valitsi Kaijan siihen.
- Taisto Huttunen tuli kotoa kysymään minua töihin. Tottahan minä menin. Aloitin helmikuussa -70, mutta ehdin olla vain vähän toista kuukautta, kun siirryin kirkkoherranvirastoon valmistelemaan ensimmäisiä yleisiä kirkkovaltuuston jäsenten vaaleja. Tein uutta vaaliluetteloa äänestäjistä, Kaija kertoo.

Kaija keksittiin seurakuntaan tältä urkuparvelta.

Koska nuori vaaliapulainen oli ehtinyt nähdä viraston varsinaisiakin töitä kevään mittaan, hän jatkoi kanslistien kesälomasijaisena. Välillä hän singahti nuorisotoimistoon monistamaan papereita vahamonistuskoneella. Vaalitöitä riitti vielä syksynkin. Seuraavana keväänä Kaija oli jälleen kirkkoherranviraston töissä. Virasto toimi tuohon aikaan vanhassa pappilassa, ja nyt sen yläkerrasta vapautui asuinhuoneisto. Sinne rakennettiin talonmiehen asunto, lapsityön toimisto ja lehtorin työhuone.
- Minä olin talon alakerrassa töissä, kuljin pitkää työmatkaa Lappakoskelle kahdella bussilla suuntaansa. Kävin katsomassa yläkerran asuntoa, tykkäsin ja kerroin siitä kirkkoherralle. Veljeni Kimmo sai pappilan talonmiehen paikan, hän oli sitten Voikkaan paperitehtaalla töissä ja seurakunnassa sivutoimisena talonmiehenä. Muutimme pappilaan isän ja Kimmon kanssa vuonna -71.

Kaijan työmatka lyheni yhden kerroksen mittaiseksi, mistä oli omat seurauksensa.
- Enhän minä voinut lomia työpaikan kyljessä viettää, joten oli pakko lähteä lomilla aina matkoille, Kaija naureskelee melkoista reissaamistaan maailmalla, kaukana ja lähempänä.

Kähärät asuivat pappilassa.

Kanslistin viran Kaija Kähärä sai, kun Boismanit muuttivat paikkakunnalta, ja Leena Boisman jätti työnsä virastossa. Siihen asti Kaija oli toiminut virastoapulaisena. Nyt alkoi rimpuilu valtavien kirkonkirjojen kanssa toden teolla. Kuusankosken seurakunta on perustettu vuonna 1919, ja siitä alkaen 60-luvun alkuun kuusaalaiset ovat merkittyinä kirjoihin ja kansiin, joiden nostelu päivän mittaan korvasi kevyesti punttisalikäynnin. Niiden selailua varten kirkkoherranvirastossa oli sentään kallistetut lukupöydät.
- Luiska oli liukas, jotta kirjoja oli helpompi siirrellä. Me kanslistit oltiin pieniä, ja meillä oli kova työ saada siirretyksi painavat kirjat toistensa päältä, jotta välistä sai tarvitsemansa. Sukuselvitystä tehdessä pöytä oli hyvä, siihen sai kaikkien vuosikymmenten kirjat auki, ja pystyi kirjoittamaan käsin vähän korkeammalla. Kuusikymmenluvulla tulivat kortistot korvaamaan kirkonkirjoja.

Kansliasta seurakuntalaiset hakivat pääasiassa kuulutuksia, kasteen antajaa, vainajan siunaajaa ja tietysti virkatodistuksia ja sukuselvityksiä. Valtio vaati esim. perunkirjoitusta varten sukuselvitykset 15 ikävuoteen saakka. Viime vuosituhannella Kuusankosken seurakunnassa sukuselvityksen teettäminen maksoi muutaman markan. Virkatodistuksista seurakunta ei perinyt mitään, vaikka yleensä seurakunnissa maksu otettiin. Siihen aikaan virasto hoiti myös tilojen vuokraamisen ja varaukset seurakunnan ja seurakuntalaisten tilaisuuksiin.

Päivystävän papin vastaanotto oli viraston takana olevassa huoneessa, joka oli aikoinaan kirkkoherran kodin seinän takana. Viraston eteisestä talon päädyssä taas päästiin pienenpieneen kappeliin, jossa voitiin vihkiä tai kastaa. Kaija muistaa erään pääsiäisen, kun heidän kotiovelleen koputti perhe: "Meillä pitäisi olla nyt kaste."
- Kukaan ei ollut varannut tilaa eikä kastavaa pappia. Pesosen Juha ajoi Voikkaalta paikalle, minä hain meidän olohuoneen kukkamaljakon koristeeksi. Ja kaiken lisäksi lapsi kastettiin Kaijaksi! Onneksi oltiin kotona ja saatiin pappi kiinni, Kaijaa naurattaa.

Kun seurakunta palkkasi seurakuntasihteerin, kappeli otettiin päivystävän papin työhuoneeksi, ja sihteeri sai entisen papin huoneen työpisteekseen. Siellä kirkkoherranviraston kaksi päivittäistä kahvituntia katkaisivat kahvinkeitto- ja tiskausoperaatioineen tehokkaasti meneillään olevan työn tekemisen.

Kirkkoherroja moneen lähtöön

Seurakunnan päänä olevalla kirkkoherralla on iso vaikutus työyhteisön henkeen. Ensimmäinen kirkkoherra Kaijan aikana oli Antti Arppe.
- Tiukka pomo, joka teititteli meitä kanslisteja. Arppe kuoli vuonna -72, ja hänen jälkeensä kirkkoherraksi tuli Edvin Laurema, hyvin pidetty kansan keskuudessa muttei ensinkään johtaja-ainesta. "Tehkää niin kuin olette tähänkin asti tehneet", Kaija kuvailee esimiehensä johtamistyyliä.

Kirkkoherranviraston naiset osasivat kyllä pitää puolensa, kun mitta joskus täyttyi. Virasto oli kylmä, lämmityslaitteet eivät jaksaneet pitää tilaa siedettävänä. Kanslistit olivat pyydelleet eteiseen lämmitintä, mutta mitään ei tapahtunut.
- Me tehtiin kirkkohallintokunnalle anomus, että saataisiin työnantajan puolesta huopatossut ja villatakit. Varoitettiin erästä päättäjää, että tälle ei naureskella, täällä työt tosiaan kärsivät kylmyydestä. Ei mennyt kuin päivä kirjeen lähdöstä, kun eteiseen tuotiin puhallin. Asiaa ei ilmeisesti edes viety kirkkohallintokuntaan.

Kuvassa kirkkoherranviraston työntekijät Hilkka Ihalainen, Pirkko Paananen, Kaija Kähärä ja Kaisa Pihlgren opiskelevat tässä väestökirjanpidon tietokoneohjelmaa uuden seurakuntakeskuksen virastossa. Takana näkyvät painavat kirkonkirjat, joiden yläpuolella ovat kortiston poistokansiot ja alapuolella luiska, jonka päällä kirkonkirjoja luettiin.



Laureman aikana kanslistit pyysivät uusia työtuoleja, koska heillä oli käytössä keikkuvat risat pyörälliset, joista jokaisesta ainakin yksi pyörä puuttui.
- Laurema meni taloustoimistoon ja soitti meille sieltä: "Saatte uudet tuolit, uskallanko tulla virastoon?" Hän oli aivan päinvastainen kuin edeltäjänsä, mutta kuoli niin pian, jo tammikuussa -75.

Sitten kirkkoherraksi valittiin Kuusankoskella kappalaisena toiminut Taisto Huttunen.
- Sen parempaa pomoa ei olekaan! Hän oli oikeudenmukainen, kohteli kaikkia samalla tavalla, kiperät tilanteet neuvoteltiin. Valitettavasti Taisto lähti pois. Tilalle tuli Matti Perälä, erilainen kuin edeltäjänsä. Minulle mm. yritettiin saada potkut hautaustoimistojen kohtelun perusteella, Kaija kertoo. Perusteeton syytös vietiin kirkkoneuvostonkin käsittelyyn, ja tapahtumat saavat ihmettelemään, millainen yhteisö seurakunta voikaan hurjimmillaan olla.

Ikävät asiat työyhteisössä saivat Kuusankosken seurakunnassa aikaan sairastelua. Piispantarkastuksen yhteydessä Kaija Kähärä otti asian esille, mutta talousjohtajan mielestä sairastaminen johtui työterveyslääkärin liian löyhästä sairaslomien kirjoittelusta. Tuomiokapituli järjesti seurakunnan työntekijöille työnohjausta. Siitä varsinainen sylttytehdas jättäytyi kuitenkin pois, joten ohjaus ei asioita ratkaissut.

Hauskat ja mukavat asiat ovat päällimmäisenä Kaija Kähärän muistellessa seurakuntauraansa. Moni peräti persoonallinen pappi on jäänyt mieleen ihan harmittomana tapauksenakin, varsinkin tämä poikamiespappimme Aarre Vapaavuori. Sekään ei tunnu vaivaavan, että seurakunnassa kuulemma papit tiesivät tarkkaan paikkansa muiden yläpuolella, eikä heille olisi saanut huomautella asioista. Viraston naisten oli kuitenkin välillä neuvottava, miten käytännön tilanteet seurakuntalaisten kanssa tai byrokratiaa varten virastossa piti hoitaa.
- Joidenkin pappien tyyli oli "akat ei meitä määrää". Näiden silmissä toimistoväki ei oikeastaan ollut edes kirkon työntekijöitä, vain kirkollisen koulutuksen saaneet.

Luottamustehtävissä joskus oma etiikka koetuksella

Kaija Kähärä toimi työvuosinaan luottamusnaisena monissa tehtävissä. Vuonna 1976 kirkkoon saatiin ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus.
- Silloin oli mahdollisuus valita luottamusmies. Sitä ennen meillä oli ollut omaa liiton järjestämää koulutusta Seurakuntien Viran- ja Toimenhaltijain Liiton SVTL:n puitteissa. Mutta silloin -76 tammikuun alussa kutsuttiin kaikki meidän seurakunnan SVTL:ään kuuluvat jäsenet kirkkoherranvirastoon. Olin ollut juuri matkoilla Romaniassa, ja työkaverit alkoivat vaatia, että näyttäisin mitä olin sieltä tuonut. Kävin yläkerrassa kotona, ja sillä välin työkaverit olivat valinneet minut luottamusmieheksi, Kaija nauraa pestinsä alkua.

Se pesti kesti 24 vuotta. Kaija luettelee ryhmiä, joiden luottamusmiehenä oli: kirkonpalvelijat, toimistoväki, lastenohjaajat, nuorisotyöntekijät - kaikki seurakunnan svtl:läiset. Seurakunnassa oli myös työyhteisötoimikunta, joka koostui eri liittojen edustajista, Kaija Kähärä tietysti siinäkin mukana.
- Usein joutui neuvottelemaan lastenohjaajien työoloista ja -ajoista. Tuli kiistoja eri asioista, palkoista neuvoteltiin aika ajoin, toisten huolia piti kuunnella - työtä kyllä luottamusmiehelle piisasi. Neuvottelukumppanina oli tavallisesti kirkkoherra tai talouspäällikkö. Joskus oli kiperiä tilanteita, kun ajattelin itsekin, että työnantajalla pitäisi kyllä olla mahdollisuus sanoa tuo irti, mutta piti vaan puolustaa työntekijää. Tai piti antaa palkankorotuksia henkilöille, joista näki etteivät he tehneet paljon mitään. Sellaiset tilanteet vähän korpesi!

Kun Kaija Kähärä aloitti luottamusmiehenä, hänellä oli jo tuntumaa ay-toiminnasta SVTL:n alueellisessa järjestötyössä.  Nyt hän sai suoraan luottamusmiestoimiin liittyvää koulutusta. Sen lisäksi tulivat SVTV:n vuosittaiset kokoukset, eikä aikaakaan, kun Kaija valittiin liiton hallitukseen ja oli puheenjohtajaehdokkaanakin. Puoluepoliittisetkin kähminnät tulivat niissä ympyröissä tutuiksi.
- Liittokokousedustajana olin 80-luvulta asti. Olin myös SVTL:n hallituksessa, työttömyyskassan hallituksessa vuodesta -91 ja SVTL:n varapuheenjohtajana samoihin aikoihin.


Kuuntelija alkaa jo hengästyä, mutta Kaija jatkaa luetteloa. Hän oli SVTV:n eli seurakuntien virasto- ja toimistovirkailijoiden toiminnassa, mm. puheenjohtajana yhdeksän vuotta, SVTV:n edustajana Kirkkohallituksen asettamassa koulutustyöryhmässä.
- Ajoimme muille kuin kirkollisen koulutuksen saaneille seurakunnan työntekijäille kirkollista koulutusta. Se onnistui niin, että nykyisin on suntioitten ammattitutkinto, se on kirkon omaa koulutusta. Myöhemmin tuli kirkollista koulutusta seurakuntasihteereillekin. Olinhan minä SKSK:n koulutuksenkehittämistyöryhmässäkin ja SVTL:n koulutuksen suunnittelutyöryhmässä jäsenenä ja sitten puheenjohtajana.

Kaija Kähärä oli myös sisäasiainministeriön työryhmässä, joka pohti väestökirjanpidon siirtämistä valtiolle.
- Siellä tuli sellainenkin ehdotus, että henkikirjoituksesta luovutaan - ei tarvitse tietää, missä kukin on. Sanoin silloin, että kohta on maailmankirjat sekaisin, ja nythän ne on. Ei tarvi muuttaessa tehdä taloon lähtöilmoitusta, kukaan ei tiedä missä ihmiset asuvat. Jos jotain henkilöä etsit eikä hän ole täyttänyt muuttoilmoitusta, et löydä häntä.

Työolot alkoivat muuttua Kaija Kähärän viimeisinä työvuosina: karsintaa, toimintojen yhdistämistä seurakuntien yhteiseksi, väestökirjanpidon muutoksia.
- Palvelut pakenevat kauemmas seurakuntalaisista. Ja älytöntä, että ATK:n tultua korkeasti koulutettu henkilökunta joutuu käyttämään työaikaansa laskujen kirjaamiseen ja koneen äärellä istumiseen - apuvoimia ei enää ole.


Kuvassa Kaija Kähärä uuden seurakuntakeskuksen kirkkoherranvirastossa. Vasemmassa laidassa näkyy kortistokansioiden teline, oikealla mikrofilmien lukulaite. Vuosien 1919-1963/64 kirkonkirjat mikrofilmattiin, ja filmit ovat nytkin käytössä. Niistä on kopiot maakunta-arkistossa.


Väestökirjanpidon siirtäminen valtiolle on Kaijan mukaan luku sinänsä. Hän muistelee siirtymävaiheen työläitä hommia.
- Viikottain me ilmoitimme väestörekisterikeskukselle kaikki seurakuntalaisia koskevat korjaukset: muutot, vihkimiset, kasteet, rippikoulut. Alku oli aivan karsea. Työtä tekemässä oli ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet mitään logiikasta, jolla kirkonkirja toimi. Virheitä oli niin hirveästi, me korjasimme samaa virhettä moneen kertaan.

Kaija jäi eläkkeelle vuonna 2004. Yhteiset asiat täyttävät aikaa edelleen: reumayhdistyksen varapuheenjohtajuus ja yhdistyksen matkojen ja ohjelman järjestäjän tehtävät, seurakunnan juttuparkin vetäminen ja Jututtaret-lauluryhmässä toimiminen, kirkkokuorossa laulaminen - menossa 57. vuosi siellä -  Kasareikka...

Moni paikka maailmassa on jo nähty: Itävalta, Italia, Rooma, Amerikka - "tietysti, koska sisko asuu siellä" - Unkari, Portugal, Kreikka, Rhodos, Kypros, Englanti, Irlanti. Nyt tehdään Tukholman-risteilyjä, käydään Tallinnassa ja pysytellään lähempänä, Kaija Kähärä kertoo. Taitaa olla parasta lopetella juttutuokiota, kun kuorokaveri jo soittelee ja sopii illan harjoitusten kyydeistä. Uuden ihanan kodin käytävässä kaikuu Kaijan nauru, kun hän vilkuttelee lähtijälle. Tuttu kihertävä nauru - tiukka yhteisten etujen valvoja ja hersyvän hauska seuraihminen samassa paketissa.

Eilan tarinta 13. Kalenterimerkintöjä huhti-toukokuussa 1945

Huhtikuu 1945 alkaa pääsiäissunnuntailla. Eila Piirikkälä, 24-vuotias yhtiön konttorineiti, viettää päivän kotona perheen parissa. Toisena pääsiäispäivänä hän käy Kirstin luona ja elokuvissa. Niukat "Kotona"-merkinnät jatkuvat koko viikon, muuta Eila ei elämästään tilitä.

Seuraavankin viikon alku on tyyntä myrskyn edellä. Sunnuntaina Eila on päivällä kotona, illalla Elvin kanssa elokuvissa. Maanantaina Eila kertoo: "Heikki sairaana." Heikki on Eilan äidin mies, Impi on mennyt ensimmäisen miehensä Oton kuoltua naimisiin nuoruudenkaverinsa Heikki Koivuniemen kanssa. Perheeseen kuuluvat myös Heikin pojat Matti ja Jaakko, aikuisia hekin tässä vaiheessa.

Tiistaina Eila käy jälleen kuvissa Elvin kanssa. "Hyvä elokuva Tässä meidän elämässämme. Pette Davies, Olivia de Havilland." Nimien kirjoitus vähän horjuu mutta asia tulee selväksi. Keskiviikkona tulee taas kirje Antilta! Torstaina ei merkintää, mutta seuraavana päivänä on.

 Perjantai 13. päivä on saanut surureunukset ympärilleen. "Tullessani tänään aamiaiselle oli äiti itkien eteisessä vastassa ja ilmoitti että Heikki oli muuttanut ajasta ijäisyyteen." Lauantaina: "On niin ikävää ja tyhjää kun Heikki on pois. Olemme vain itkeneet." Eila ei kerro, mihin Heikki on kuollut, ehkä keuhkokuumeeseen eikä sydänkohtaukseen tai muuhun äkilliseen, koska hän on jo tiistaina sairastunut. Sunnuntaina Heikin poika Jaakko tulee kotiin, torstaina Matti.


Kuva on suvun aiemmista hautajaisista, ei Heikin. Olisiko peräti Oton hauta upouudella hautausmaalla? Olisipa Eila kertonut, missä Heikki-sedän hautajaiset pidettiin, kotonako, kuka toimitti siunauksen, oliko paljon vieraita, mitä tarjottiin. Miksen koskaan kysynyt, oliko Heikki hyvä korvike omalle isälle. Ilmeisesti oli, koska nyt on tyhjää ilman häntä. Miten leski ja tyttäret nyt pärjäävät, kun Heikkiä ei ole ansaitsemassa tuloja perheeseen? Eila ja varmaan Salmekin ovat tietenkin töissä ja antavat äidilleen palkastaan. Mutta tässäkö vaiheessa Impi lähtee töihin Saksanahon halkolaanille, jossa hänestä on otettu kuva Amanda Pesun kanssa.

Kuva Reijo Hasun kokoelmista.

Seuraavina päivinä Eila ei jaksa juuri kalenteria täyttää. Sunnuntaina 22.4. Heikki haudataan uudelle hautausmaalle. Eila vilustuu ja on pois töistä ainakin maanantaina. Kirjeitä tulee, ilmeisesti lottatovereilta, Antti soittaa. Muuta Eila ei elämästään kerro.

Reilun viikon päästä on vappu. "Kotona koko Vapunaattoilta kahden äidin kanssa" Eila raportoi, ja vappupäivänä "Lahdessa sisareni luona. Vappu!" Ilmapallopiirros kertoo, että mieli alkaa vähitellen piristyä. Kalenterimerkintöjä ei vieläkään heru, vasta sunnuntaina: "Illalla Elvin kanssa Sääksniemessä kävelemässä." Maanantaina "Antti soitti" - ilman huutomerkkiä.

Tiistaina 8.5.1945 Eilan kalenterissa on pysäyttävä merkintä: "Rauha. Maailmanrauha. Saksalaiset hävinneet."

Kuvittelisi, että seuraa hehkutusta rauhan ihanuudesta maailmassa ja edes jotain maailmantilanteen pohdiskelua. Ei seuraa. Saamme kuulla, että Antilta on tullut kirje, että helatorstaina käydään elokuvissa Elvin kanssa, loppuviikon illat vietetään kotona. Sitten muistan, etten lue historiateosta vaan yhden nuoren naisen kalenterimerkintöjä. Niistä ei tämän syvemmälle pääse, vaikka aivan varmasti kotona, töissä ja kavereiden kanssa ajakohtaisista ja iloisista uutisista puhutaan. Ehkä pikkuisten kalenterisivujen täyttäminen tunnelmilla ja pohdinnoilla yhteiskunnallisesta tilanteesta on viimeinen asia, joka nyt kiinnostaa. Kaikki tärkeä tapahtuu oikeassa maailmassa, muistiinpanoja tehdään silloin kun ei ole parempaa tekemistä.

Piirikkälän siskokset Nelly, Salme ja Eila sekä Jukka

Äitienpäivänä 13.5. Nelly-sisko tulee Lahdesta. Siskokset ja ehkä äitikin käyvät illalla elokuvissa. Tyttäret ovat ostaneet äidilleen lahjaksi kirjan. Maanantaina sataa koko illan, Eila pysyy kotona. Tiistaina hän hakee pukunsa ompelijalta. Hiljaista, sitten lauantaina "Antti, Nelly, Olli ja Jukka tulivat". Antti jää oikein kyläilemään. Sunnuntaina hänet viedään katselemaan paikkakuntaa. Maanantaina: "Olimme Salme, Antti ja minä päivällä Kouvolassa. Illalla olimme S:niemessä." Sääksniemen tanssilavakausi on siis avattu. Tiistaina sataa koko päivän lunta. Antti lähtee.

Loppukuun merkinnöissä Eila kertoo saamistaan kirjeistä - mm. Antti kirjoittaa ja soittaa, Eila vastaa. Ja pikku hiljaa elämä voittaa. Perjantai-iltana Eila käy Salmen ja Marketan kanssa kuuntelemassa Rytmi-Poikia, ja seuraavana  sunnuntaina pyörähdellään taas Sääksniemessä.

Eilan tarina 12. Kalenterimerkintöjä maaliskuussa -45

Eila Piirikkälä aloitti vuoden 1945 töitä tehden ja perheen ja kavereiden kanssa vapaa-aikaa viettäen. Maaliskuun alkukin on rauhallinen. Torstai-illan 1.3. Eila viettää kotona Mäyrämäellä varmaan omassa porukassa, koska perjantaina hän mainitsee erikseen: "Elvi ja Olli olivat illalla meillä ja meillä oli niin hauskaa. Pidimme tietokilpailuja." Kuulostaa 2010-luvun illanvietolta Trivial Pursuitin äärellä.

Eila varaston konttorissa v. -38

Sunnuntaina Eila käy Lahdessa Salme-siskon ja ystävänsä Kirstin kanssa. Junalla mennään ja palataan samana iltana. Se on helppoa, kun motti lähtee kotimäen alta Kouvolaan, ja sieltä pääsee jatkamaan Lahden suuntaan kätevästi. Lahdessa kyläillään varmasti Nelly-siskon luona, ei siihen aikaan sunnuntaina kauppoja pidetty auki niin että tytöt olisivat päässeet shoppailemaan. Onkohan äiti Impi ollut seurueessa mukana, koska keskiviikkona "Äiti tuli Lahdesta."

Tiistaina tapahtuu kaksi kivaa asiaa. "Antti soitti!" ja "Olin illalla Jouko Ilvosen konsertissa. Siellä oli ihanaa!" Jouko Ilvosesta löytyy Ilvosten sukuseuran sivuilta maininta: Jouko Ilvonen toimi kapellimestarina orkesterissa, jossa soitti viulua esimerkiksi Heimo Haitto. Myöhemmin Jouko toimi kuuluisana arkkitehtina USA:ssa Philadelphiassa. Torstaina Elvi on iltakylässä, tietokilpailujen pito jatkuu.

Seuraava merkintä on sunnuntaina 18.3.1945: "Äänestämässä!" Kaksinkertainen alleviivaus ja huutomerkki vihjaavat, että tilaisuus oli tärkeä, mutta kun Eila ei selitä sen enempää, täytyy turvautua Wikipediaan:
"Suomen 18. eduskuntavaalit järjestettiin 17.–18. maaliskuuta 1945. Suomessakin edellisen, vuoden 1939 vaaleissa valitun eduskunnan toimikautta oli kaksi kertaa jouduttu sodan vuoksi pidentämään poikkeuslailla. Kun vaalit lopulta pidettiin, sota ei ollut vielä päättynyt Suomenkaan osalta, sillä Lapin sota oli silloin vielä käynnissä ja vuonna 1939 julistettu sotatila voimassa.
Vaalit olivat ensimmäiset Suomen itsenäisyyden aikana pidetyt, joissa kommunistit saivat esiintyä vapaasti. Ennen vaaleja pääministeri J.K. Paasikivi piti radiopuheen, jossa hän pyysi kansaa valitsemaan eduskuntaan "uusia kasvoja". Tämä varmistettiin myös sillä, että lakkautetun Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n kansanedustajat eivät saaneet asettua ehdokkaiksi vaaleihin. Lisäksi yhdentoista nimeltä mainitun, Maalaisliittoon, Kokoomukseen ja SDP:hen kuuluneen liian saksalaismieliseksi tai sotapolitiikan kannattajaksi katsotun kansanedustajan asettuminen ehdolle kiellettiin." Historianharrastaja Veikko Huuska pohtii, miksi näissä vaaleissa nähtii ensimmäinen todellinen jytky. Edellisenä syksynä perustettu SKDL sai 49 kansanedustajaa.
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193076-miksi-5-vuoden-kommunisminvastaisen-sotimisen-jalkeen-24-aanesti-skdloa-1945
Eila tuskin on kuitenkaan äänestänyt vasemmistoa, vaikka hänen isänsä punakaartilainen olikin.

Impi Koivuniemi ja Nelly Laine, äiti ja tytär Lahdessa

Vaalit eivät ansaitse enempää huomiota kalenterissa, seuraavana iltana ollaan jo elokuvissa katsomassa Kartanon naisia. "En pitänyt siitä. Kun tulin kotiin oli Hakalan Liisa meillä." Liisa-serkku on käymässä kotona Kauniaisista. Liisasta tuli Kymintehtaan päiväkodin työntekijä, olisiko Kauniaisissa ollut alan koulutusta siihen aikaan. Seuraavana iltana hyvä ystävä Helénin Eila käy kylässä. Hän muuttaa seuraavana päivänä Haminaan. Jaaha, Eila ja Pirre ovat näköjään sitten edellisen kalenterin menneet naimisiin, Eilahan on tyttönimeltään Mauno.

Perjantaina Eila käy saunassa, lauantaina hän lähtee Elville ja on tämän kotona yötä. Viikonloppu Elvin kanssa jatkuu elokuvissa käynnillä sunnuntaina. Kino-Sammossa esitetään Kaksoset. "Hoopo!" Maanantaina syntyy kirje Antille. Tiistaina on erikoinen merkintä: "Kirje Eino Farénilta. Hän pyysi minua ensi yönä Kouvolaan, kun hän matkustaa ohi." Keskiviikkona Eila kertoo: "Olin yöllä Kouvolassa ja näin Einon." Reippaasti tehty työssäkäyvältä tytöltä. Matkaa Kouvolan asemalle viitisen kilometriä, ei autoa, talviyö, kulkiko motti yölläkin, oliko nuorilla kunnolla aikaa vaihtaa kuulumiset Einon junanvaihdon välissä? Ja kuka ihmeen Eino?

Eino Farénin nimi löytyy Eilan rintamavieraskirjan alkupuolelta. Nuoret ovat tavanneet Rukajärven suunnalla Eila-lotan emännöimässä kanttiinissa:

10.12.42 Uusi talo, uusi kirja, uudet tuttavat ja miellyttävät. Kohtalo kuljetti vieraaksi ja talo osottautui suurenmoiseksi, Kiitos, joka tulee vasemmalta puolelta kahdeksannen kylkiluun kohdalta.
Eino Farén

Eila ja Salme kotiportailla Mäyrämäellä

Torstaina 29.3. Eila käy saunassa. "Ja sen jälkeen menimme Kirstin kanssa Kukkoselle ja minä olin siellä yötä." Työssäkäyvän neidin yökyläilyn selittää se, että on hiljainen viikko ja seuraava päivä on pitkäperjantai. "Päivällä Hietalan Erkin kihlajaisissa ja illalla Elvin kanssa elokuvissa." Lauantaina maaliskuun viimeisenä päivänä Eila leipoo. Mitähän siihen aikaan on leivottu pääsiäiseksi. On edelleen pula-aika, kaikkea on vaikea saada. Sen näkee ihmisistä päältä, joka ikinen on mannekiinimitoissa. Ehkä elintarvikekortteja on säästetty isompia ostoksia varten, että on saatu juhlapöytään enemmän hyvää syötävää.

Kotikulmilla ennen ja nyt II

Kävellään taas lenkki kotikulmilla katsomassa, miten maisema on muuttunut. Moni rakennus on  poistunut, paljon on rakennettu tilalle ja muutoksia vanhoihin taloihin on tehty. Mielenkiintoista sekin, että tärkeiden paikkojen nimiä emme puheessamme vaihda, vaikka käyttötarkoitus olisi jo ihan toinen kuin alkuaan. Pappila on pappila, vaikka se on viimeksi palvellut kirkkoherran asuntona vuonna 1992.

PAPPILA

Kuusankosken seurakunnan pappila 1930-luvulla. Polin.

Vuonna 1919 perustettu Kuusankosken seurakunta rakensi Kymiyhtiön tuen turvin kirkkoherralleen asunnon Kymijoen rantöyräälle. Talo valmistui vuonna 1923. Sen suunnitteli rakennusmestari Wolmar Forsberg, mutta Kymiyhtiö teetti rakentajana siihen muutoksia kirkkovaltuuston luvalla arkkitehti Bertel Liljequistilla. Ympärille rakennettiin talousrakennuksia, joista ei nyt ole jäljellä yhtään. Talossa toimi myös kirkkoherranvirasto, joka sai oman sisäänkäynnin itäpäätyyn vuonna 1934, ja siinä se toimi vuoteen 1980, jolloin se siirtyi vastavalmistuneeseen seurakuntakeskukseen. Vuonna 1971 kirkkoherran perhe muutti virka-asuntoon Maunukselantien kerrostaloon.

Pappila 2015

Talo oli uhanalainen 80-luvun taitteesssa, kun luottamuselinten perustama työryhmä päätyi kuntotarkastuksen jälkeen ehdottamaan sen purkamista. Kiireellinen kutsu Museovirastoon arkkitehti Maire Mattiselle, hänen vierailunsa paikalla ja hänen painavan kannanottonsa julkaiseminen paikallisissa lehdissä saivat päättäjät ymmärtämään talon kulttuurihistoriallisen arvon.

Pappila peruskorjattiin uudelleen kirkkoherran asunnoksi, ja sellaisena se toimi 1983-1992. Tämän jälkeen pappila oli vuokralla, nyt se on yksityisomistuksessa. Talo itsessään näyttää samanlaiselta kuin 20-luvulla. Ympäriltä ovat kuitenkin kadonneet talousrakennukset ja keskustan suunnalla kasvanut kaksinkertainen täysimittainen kuusiaita. Pappilan lähipiiriin talon länsipuolelle on rakennettu rivitaloalue. (Rakennuksen tiedot Rurik Wasastjernan teoksesta Kolme tehdasta yksi kunta 2)

KESKUSTA

Matka jatkuu kohti keskustaa. 1970-80-luvuilla keskusta näytti tältä. Lähinnä jokea oli keltainen liiketalo, aukion toisella laidalla Yhdystalo. Yhdystalo paloi, kun sen alakerran ravintolaan heitettiin pommi. Kesti vuosia ennen kuin keltaisen talon omistajat saattoivat purkaa rakennuksen. Vanhassa kuvassa jyristelee Kossilan bussi, Ärrää ei ole vielä rakennettu, mutta Penan grilli on valmiina palvelemaan illalla konsuista palaavia koululaisia ja varttuneempia nälkäisiä.

Palaneen Yhdystalon tilalle nousi aikanaan kauppakeskus Kuusaantori kuin Fenix tuhkasta, uudessa kuvassa oikeassa laidassa. Sen vasemmalla puolella näkyy Kansantalo. Molempien liiketiloissa on käynyt liikehdintä viime vuosina. Mitähän käy, kun KSAO:n opiskelijat siirtyvät talosta Kouvolaan ammattikoulun tiloihin.Uudempikin kuva on jo vanhentunut: Kuusaantie tie siirtyi viime vuonna sijansa verran länteen. Aakee laakee keskustan keskeisellä paikalla on historiaa, nyt odotellaan puistoa viimeistelemään näkymää. Tori on siirretty kirkon itäpuolelta parkkipaikan ja liikekeskuksen väliin; moni ei tykkää asiasta. Marjoja ja perunoita melkein parkkipaikalla, leipäjono tukkii kävelyliikennettä...


KUNNANTALO

Kunnantalon rakentajia, oikeassa laidassa isoisäni Otto Piirikkälä

Jatketaan kohti kirkkoa, ihmetellään vanhaa kunnantaloa/kauppalantaloa/kaupungintaloa/ Tekniikka- ja ympäristötaloa. Nythän se on luonteva osa kaupunkikuvaa, mutta mikä ihme sai kunnanisät päättämään v. 1929 tämän eduskuntatalon rakentamisesta keskelle peltoja? Polinin kirjan kuvasta näkyy autius valtavan talon ympärillä, vielä paremmin maiseman ja rakennuksen ristiriita näkyy joissakin vanhoissa ilmakuvissa. Joku asiantuntija on analysoinut: koska Kymiyhtiöllä oli niin suuri mahti paikkakunnalla, kunnan - valtuustossa sosialisteilla 23 jäsentä, porvareilla 12 - täytyi nostaa omaa profiiliaan rakentamalla muhkea oma monumentti. Kunnan toimitalo valmistui vuoden 1931 lopussa. Lue lisää rakennusvaiheiden tarinaa Wasastjernan Kolme tehdasta, yksi kunta II:sta s. 291 lähtien.


Julius Polin kuvaa kunnantaloa teoksessaan Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta: "Kolmikerroksinen tulenkestävä talo kunnankansliaa, köyhäinhoitoa, valtuutettujen istuntoja, kirjastoa, pankkia ja muita kunnallisten koneistojen haaroja sekä kunnan virkailijoita varten on rakenteilla arkkitehti Georg Jägerroosin laatimien piirustusten mukaan. Kustannusarvio on n. 3 miljoonan markan paikkeilla."

Rurik Wasastjernan mukaan rinnastus eduskuntataloon sopii myös arkkitehtuurin puoleen, koska eduskuntatalon tavoin Kuusankosken kunnantalo "edustaa myöhäistä, pelkistettyä klassismia aikana jolloin funktionalismi oli jo lyönyt läpi". Wasastjernakin näkee tuollaisen talon tuossa ympäristössä lähes surrealistisena ilmestyksenä.

Viisikymmenluvulla kunnantalon ympäristö alkoi täyttyä liike- ja asuintaloista. Valtakadun varrelle samalle puolen tietä rakennettiin Kansallispankin talo vuonna 1951, vastakkaiselle puolelle Valtakatua nousivat kerrostalot alakerroissaan kauppahuoneistot, kunnantalon kupeeseen syntyi puisto. Kirkontornista vuonna 2015 otetussa kuvassa kunnantalo sulautuu hyvin pikkukaupunkimaisemaan.

Kuva: Raine Martikainen

Lähteet:
Julius Polin, Kymiyhtiön yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen toiminta. Suom. Aukusti Simelius. 1932.
Rurik Wasastjerna, Kolme tehdasta, yksi kunta. Kuusankosken kaavoitus- ja rakennusperintö. 2015

Eilan tarina. Kalenterimerkintöjä vuonna -45. Tammi-helmikuu.

Eila Piirikkälän, meidän äidin, elämää pääsee kurkkimaan hänen kalentereistaan, jotka hän antoi luettavaksi. Niitä on kolmelta nuoruusvuodelta: -39, -45 ja -46. Vuonna 1939 18-vuotiaan Eilan piti kasvaa hetkessä aikuiseksi, kun talvisota syttyi. Sen aikana hän kävi edelleen töissä Kymiyhtiön varaston konttorissa. Lottaharrastus vei hänet samaan aikaan lottien tehtäviin, ilmavalvontaan Ruotsulaan. Välirauhan aikana Eila piti työpäivien ohella kioskia muiden lottien kanssa Kymiyhtiön ammattikoulun naapurissa. Jatkosota veikin hänet sitten kauas Kuusankoskelta, muonituslotaksi rintamalle Rukajärven suunnalle. Siellä hän palveli kaksi vuotta eri kanttiineissa ja toi muistona vieraskirjan, johon monet nuoret miehet ja naiset ovat purkaneet tuntojaan sodan keskellä.

Nyt sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on ohi, se päättyi 19.9.1944. Eila on kotiutettu rintamalta loppukesällä -44. Eilan henkilökortissa Kymiyhtiöllä on merkintä "Lottatyössä 19/9.42-8/1.45." Henkilötiedoissa hänen työrupeamansa jatkuu katkeamattomana vuodesta 1935 tähän asti.  Kaiken aikaa hän on Kymiyhtiön kirjoissa, mutta onko hän palannut työpaikalleen keskusvarastoon heti kotiuduttuaan vai levännyt rintamareissustaan vuodenvaihteeseen - se ei papereista selviä. Joka tapauksessa 8.1.1945 Eila aloittaa uudessa työpisteessä yhtiöllä, kirjurina rakennusosastolla. Hänet on siirretty sinne, koska nyt rakennetaan Kuusankosken voimalaa.

Harmittelen, ettei tullut kyseltyä äidiltä koskaan tarkemmin hänen töistään, eikä kalentereissakaan niistä kertoilla. Etsin äidin leikekirjoista erästä kuvaa, mutta kirja aukeaa itsestään sivulle, jossa Eila kirjoittaa 14.6.1988 muistoaan vuonna -45 näkemästään enneunesta. Äiti näki elämänsä aikana montakin unta, jotka toteutuivat. Jotkut niistä olivat harmittomia, jotkut ennustivat tutun henkilön kuolemaa. Eilan leikekirja:
"Työssäni voimalaitoksen konttorissa jouduin tekemään esimiehelleni ins. Westerholmille kuukausittain raportin, jossa olivat tiedot kaikista rak.os. ammattiryhmistä, heidän tunti-, urakka- ja keskipalkoistaan vertailtuna vielä muitten ammattiryhmien palkkoihin. Raportin teko oli työlästä, ja kun kaikki piti vielä näkyä yhdellä silmäyksellä samalta konekirjoitusliuskalta, sai siinä tehdä ihmeitä ennenkuin onnistui. Sitten näin unen: Ins. Westerholm tuli työhön ja suoraan minun luokseni pyytäen raporttia nähdäkseen. Hän katseli sitä hetken ja sanoi tahtovansa vielä yhdet lisätiedot paperille. Vastasin, ettei sarakkeita ollut enää mahdollisuus supistaa, muuten rivit menevät sekaisin. Hän tuumi hetken ja sanoi, että liimataan arkin sivuun pieni lisäliuska niin kaikki mahtuu.
   Kerroin uneni heti toisille työhön tultuani ja huokasin helpotuksesta, että onneksi se oli vain unta, sillä raportti oli suoraan sanoen pottumainen homma. Mutta kun ins. Westerholm tuli työhön tuli hän heti luokseni ja uni toteutui sanasta sanaan. Toiset sanoivat, että ellen olisi ehtinyt kertoa heille etukäteen unestani, he olisivat ajatelleet minun vain keksineen koko jutun."

Kalenterinpito alkaa tammikuussa -45 verkkaisesti. Loppiaislauantaina 6.1. "Väinö Suvivuo kävi." Sunnuntaina "Kirstin luona ja elokuvissa",  maanantaina 8.1. "Ensimmäistä päivää työssä rak.os. konttorissa". Sitten seuraa yli kahden viikon tauko ja lyhyt merkintä: "Kirje Antilta!" Reilu viikko eteenpäin torstaina "Elokuvissa", perjantaina "Antti soitti" ja lauantaina "Kirsti oli meillä illalla".

Helmikuun -45 alussa Eila alkaa päästä vauhtiin. Merkinnät pitenevät, saadaan tietää hiukan lisää.  Sunnuntaina 4.2. "Koko päivä kotona. Luin ja kudoin." Maanantaina "Op. Maire Korpinen soitti. Illalla katsomassa elok. ´He kuolivat saappaat jalassa`. kortti Nellyltä!" Nelly on Lahdessa asuva sisko, mutta kukas tämä Antti oikein on? Näyttää vakavalta, tiistaina "Kirje Antilta! Maire Korpisen luona illalla." Keskiviikkona "Liisa oli illalla meillä" - varmaan serkkutyttö Liisa Hakala. Torstaina Eila käy vuorostaan Hakalalla, perjantai-iltana Viljakaisella Elvin luona, jossa olivat Salme-sisko ja Liisakin. Nellyltä tulee taas kortti.

Lauantaina posti kulkee ja tuo jotain hienoa: "Paketti Antilta. Se sisälsi Kaarlo Sarkian Runot." Olisiko tämä sama Antti, joka kirjoitti Eilan vieraskirjaan Rukajärvellä Tienhaaran kanttiinissa heinäkuussa 1944. Sunnuntain Eila viettää kotona - ehkä runoja lueskellen - ja menee illalla äitinsä Impin kanssa elokuviin: "...katsomassa Suomisen Ollin rakastumista." Hauskaa, tallensin juuri yhden Suomisen Olli -elokuvan Kouvolan Sanomien Marko Ahosen varoittelusta huolimatta. Äiti ja mummo ovat siis katselleet näitä "harmittomia tyhjänpäiväisyyksiä, joita joku voi pitää suloisinakin". Heille tyyli on ollut ihan tavallista, minulle taas eksoottinen tuulahdus entisaikojen käytöstavoista ja ympäristöistä.

Maanantai-iltana Eila leipoo syntymäpäiviään varten. Tiistaina 13.2. hän täyttää 24 vuotta, vieraina Liisa, Kirsti, Elvi ja virolaiskaveri Endel. Endel Ruberg on sitkeä uskollinen ystävä, hän on ehkä tutustunut Eilaan palvellessaan vapaaehtoisena Suomen puolesta jatkosodassa virolaisista vapaaehtoisista muodostetussa JR 200:ssa. Rykmentti on palautettu kotiin syksyllä 1944. Heillä oli myös oma pienoislippu, erään vapaaehtoisen äidin ompelema. 1980-luvulla sotaveteraanien liitto sai siitä pienoisstandaarin, jonka olivat valmistaneet Kanadassa asuvat veteraanit, mm. Endel Ruberg. Äidin tallentama lehtileike kertoo, että juuri Endel toimitti lipun Suomen veteraanien liitolle.

Syntymäpäivänä tulee myös kirje kapteeni Arnkillilta ja valokuvia. Olisivatko samoja kuvia Rukajärven suunnalta, joita on blogini rintama-ajoista kertovissa lottajutuissa.

Perjantaina Eila käy töitten jälkeen pianotunnilla. Mitä, pianotunnilla, meidän äiti? Missä, kuka opettaa, miksi? Eihän Eilan kotona Mäyrämäellä ollut pianoakaan. Viikolla vietetään myös koti- ja saunailtoja. Sunnuntaina käydään Kirstin kanssa hiihtelemässä, ilta löhöillään kotona. Seuraavat merkinnät kertovat, että Kuusaalla on silloinkin ollut tarjolla vaikka mitä.

19.2. Maanantai. "Aulikki Rautavaaran konsertissa." Tänne on siis saatu kansainvälisestikin tunnettu laulajatar esiintymään - varmaan seurataloon, ellei sitten peräti yhtiön ammattikoulun juhlasaliin. Aulikki Rautawaara tunnettiin erityisesti Sibeliuksen laulujen ja Mozartin oopperaroolien esittäjänä, mutta hän lauloi myös kevyttä ohjelmistoa. Aulikki oli muuten Einojuhanin serkku.

Huvitukset jatkuvat, tiistaina Eila käy kaunoluisteluesityksessä. Tuohon aikaan Suomeen saatiin myös ulkomaisia kaunoluistelutaitureita esiintymään ulkojäillä. Eila ei paljasta, ketkä olivat Kuusankosken urheilukentän luistinradan tähdet tuona helmikuun iltana.

Kuusankosken urheilukenttä sulaan aikaan. Polin.

Sota-aikaiset ystävät pitävät yhteyttä. Eila saa kirjeen lottatovereilta Kekalta ja Lissulta ja rakkaalta Maija-Kyllikiltä ja vastaakin niihin. Mutta Antti ei tyydy kirjoittelemaan, hän soittaa - tästä kerrotaan huutomerkin kanssa. Antin on täytynyt soitella Eilalle töihin, koska Piirikkälän-Koivuniemen kotona ei ole puhelinta. Perjantaina Eila on illan "Kotona" mutta lauantaina Viljakaisen Elvillä ja sunnuntaina Kirstillä. Kylänluuta.

Loppuviikko muistuttaa nykykuusaalaisen meininkiä. Maanantaina Eila käy äidin kanssa elokuvissa katsomassa Robin Hoodin, tiistaina Kirstin kanssa ranskalaisen elokuvan Ensi kohtaus. Kommentti sen perässä kertoo, että teinitytöstä on tullut mielestään jo kovinkin aikuinen. "Oli ihana kuutamo, kun tulin kotiin, niin ihana, että vanhankin tuli ikävä ja teki mieli jäädä haaveilemaan." Ei mikään ihme, että kaksi vuotta rintamalla on muuttanutkin ihmistä. Iso ero vuoden -39 merkintöihin on sekin, että nyt merkinnät pojista, saattajista ja seurustelusta puuttuvat. Vain jossain muualla oleva Antti vaikuttaa jotekin tärkeältä.

Urheilukentän kuva Julius Polinin kirjasta Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta. 1932.

Penan kirjeitä Eilalle 9. Iltamenoja.

Pentti sodan aikana Mikkelissä räätäli Leo Hokkasen tekemässä manttelissa

Tampereella 4.11.1946

Pentti-isäni kirjoittelee Tampereelta opintojen keskeltä morsiamelleen Eilalle tavallisesti tuhka tiheään. Nyt on kuitenkin Eila ehtinyt kirjoittaa kolme kirjettä ennen kuin Pena on saanut aikaiseksi vastausta. Siksi kirjeen ensimmäinen sivu sisältää sellaisen määrän anteeksipyyntöjä ja kahdenkeskisiä lurituksia, että siirryn pikavauhtia tukevammalle maaperälle. Sitä kuitenkin - kaikella rakkaudella -  ihmettelen, mistä merkillisestä nämä 40-luvun nuoret miehet olivat oppineet noin koristeellista kaunokieltä tunteittensa ilmaisijaksi. Ihan kuin Penakin olisi ahminut jotain sotaa edeltävien aikojen tyttökirjoja ja omaksunut tyylin sellaisenaan. Pistää miettimään toden teolla, varsinkin kun kirjeen järkevissä osissa hän kertoo illanvietoistaan.

"Lauantai-iltana minä olin katsomassa Bette Davis -kuvaa, jonka nimi oli "Vilja viheriöi". Aihe oli englantilaisesta ympäristöstä ja tarina kertoi nuoren opettajattaren ponnistuksista luku- ja kirjoitustaidon tuomiseksi kaivostyöläisten keskuuteen. Aika mielenkiintoinen juttu, tuumimme molemmat Paulin kanssa. Sunnuntaiaamuna nukuimme molemmat pitkään, mutta Pauli sai juonesta heti herättyään kiinni ja alkoi tehdä laboratoriotöitään. Minäkin olin juuri alkamassa piirtämistä, kun Lagerstammin poika soitti ja pyysi kanssaan illalla teatteriin. Lupasin mennä ja niin sitten olimme katsomassa Valtarin trage-komediaa "Noita palaa elämään". En oikein pitänyt koko kappaleesta sen sekaisuutensa vuoksi. Niin hämärä juttu se oli, että kansa ei tiennyt, että koska se loppuu ja ryntäsi ennen viimeisen näytöksen alkua vaatteitaan ottamaan. Vasta täällä sitten kuultiin että ei se vielä loppunutkaan ja palattiin vähän häpeillen saliin odottamaan viimeisen näytöksen alkua."

Seuraavana päivänä Pentti näkee kaupungilla tuttuja: "Päivällä syödessämme Tuotannossa Lagerstamin pojan kanssa (eilen) törmäsi sinne aivan ilmielävänä Punkkisen Olli. Kyllä siinä iskettiin sitten juttua puolin sun toisinkin. Selveni, että Olli oli täällä alokasnyrkkeilymestaruuskilpailuissa ja lopputuloksena oli, että minä lupasin mennä tänään maanantaina katsomaan kuinka hän pärjää. Eilen illalla oli voittanut molemmat ottelunsa ja niin ollen on vielä suuri mahdollisuus, että Ollista tulee alokasmestari."

Pena keskellä kavereiden kanssa.

Tämän jälkeen Pena kyselee huolissaan, onko Eila "hyvin vihainen" kun hän ei kolmena iltana ole ollut kotona. Ja sitten tulee taas niitä tunteenkuvauksia - esirippu! Onneksi kirjoittaja palautetaan korkeuksistaan maan pinnalle vuokraisännän toimesta: "Pikkarainen aukaisi juuri oven ja kehoitti kuuntelemaan radiosta sitä suoraa välikysymyksen käsittelyä eduskunnasta mikä koskee Valpoa. Kirjoitusrauhani meni - - -."

Toden totta, juuri tuolloin oli eduskunnassa esillä valtiollisen poliisin toiminta, joka oli riistäytymässä laillisen yhteiskuntajärjestyksen kunnioittamista rajoista.  Anu Vertanen kirjoittaa gradussaan Rintamalta Ratakadulle - Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945-1948: "Lokakuun puolivälissä Päiviö Hetemäki ja 68 muuta kansanedustaa jättivät välikysymyksen Valpoa koskien. Myöhemmin siihen yhtyi vielä 12 edustajaa. Valpoa arvosteltiin muun muassa pidätysoikeuden väärinkäyttämisestä ja sen kuulustelumenetelmistä. Äänestyksessä hallitus sai luottamuksen, mutta Valpo oli kuitenkin ensimmäistä kertaa joutunut julkisuudessa voimakkaan arvostelun kohteeksi, mikä heikensi sen asemaa. Pääministeri Paasikivi piti välikysymystä viime kädessä hyvänä: ”Valpo ja muut poliisit ja Leino ovat saaneet (...) havaita, että meillä ei saa menetellä lain ja laillisen järjestyksen kanssa miten tahtoo. Se oli heille varoitus.” https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12159/URN_NBN_fi_jyu-200670.pdf

Tätä välikysymyskeskustelua isäntä Pikkarainen halusi nuorten vuokralaistensakin kuuntelevan - vanhempana ihmisenä hän ymmärsi, miten veitsen terällä Suomen itsenäisyys maan asioista päätettäessä oli sodan jälkeen. Hyvä että Penaa patisteltiin, mutta hän saattoi olla itsekin kiinnostunut asiasta - olihan hänen ikä- ja luokkatovereitaan Kouvolasta lähtenyt SS-joukkoihin. Näiden kouvolalaisten nuorten miesten äkkilähtöjä on kuvaillut Mirja Turunen äsken ilmestyneessä kirjassaan Koska kotimaa meidät lähetti - SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa. Suosittelen lämpimästi kirjaa, joka ravistelee luutuneita käsityksiämme SS-miehistä.

Seuratalo muistoissani

Kuusankosken seuratalo ehti palvella monenlaisten tilaisuuksien suojana kuuden vuosikymmenensä aikana. Yksi muistaa sen hääpaikkanaan, toinen jumppasalina, kolmas tietää sen olleen kirkkona, joku muistelee suorittaneensa sen suojissa aikuisopintoja. Julius Polinin kirjoittama teos Kymiyhtiön sivistyksellinen  ja yhteiskunnallinen toiminta kertoo, mistä seuratalon rakentamisessa vuonna 1911-12 oli kysymys: sen tuli toimia vastauksena työväentalojen tarjoamaan antiin.

Kymiyhtiön konttoripäällikkö Julius Polin oli saanut 30-luvun alussa yhtiön hallitukselta tehtäväksi kirjoittaa yrityksen sivistys- ja kulttuuritoimista. Suuresti kykyjään epäillen Polin tarttui aiheeseen. Kirja julkaistiin vuonna 1932, ja sen tyyli on nykylukijalle häkellyttävää. Vanhaa kuusaalaista kielenkäyttö ja suorasukaisuus ei haittaa, sillä teos loihtii silmien eteen sanoin ja kuvin ihanaa kadonnutta Kuusasta. Mutta annetaan Polinin perustella seuratalon tarvetta teoksessaan sivulta 58 lähtien:

"Eritoten maaseudun teollisuusyhdyskunnissa on tärkeätä, että on sopivia huoneistoja käytettävissä, ei yksinomaan paikallista yhdistys- ja huvielämää varten, vaan myöskin jotta vieraiden luennoitsijain, konsertinantajain ja teatteriseurueiden käynnit tulisivat mahdollisiksi. Sellaiset huoneistot ovat sitä tarpeellisempia, kun jokaisessa yhteiskunnassa, olkoonpa sen sosialistinen enemmistö kuinka suuri tahansa, kuitenkin aina on olemassa joukko kansalaisia, joilla, päinvastoin kuin sosialisteilla ja kommunisteilla, on isänmaa, jonka hyväksi he haluavat tehdä työtä. Heillä on erilainen käsitys kansalaisvelvollisuuksista, erilainen sivistys- ja huvitteluntarve, erilaiset yhteiskunnallisen turvallisuuden ja yksilöllisen vapauden vaatimukset, aivan erilainen maailmankatsomus. Siksi on mahdotonta ajatellakaan niin eri tavoin ajattelevien ainesten kuin porvarien ja vasemmistolaisten asettamista pitkiksi ajoiksi saman katon alle, niin valitettava kuin tämä asiantila onkin."


"Tästä yhteiskunnan kahtiajakautumisesta on tietysti johtunut eri kokoushuoneistojen tarve: erittäinkin suojeluskuntien syntymisen jälkeen ovat porvarilliset seuratalot nousseet kuin sienet maasta vastapainoksi työväenyhdistysten taloille. Seuraukserna vallitsevasta dualismista on tietenkin ollut, että työnantajat ovat auliisti auttaneet yhteiskuntaa säilyttäviä ja luotettavia väestöaineksia heidän tarvitessaan huoneistoja kokouksiaan ja huvejaan varten. Niin myöskin Kymiyhtiön tehdasyhdyskunnissa, joissa porvarillinen aines on sekä lukumäärältään huomattava että elinvoimainen."

Omat ensimmäiset muistoni seuratalosta liittyvät Naisvoimistelijoihin. Tässä liikuntaryhmämme esiintyy joskus 50-luvun puolivälin jälkeen. Vasemmanpuoleinen rusetti on meikäläisen. Muistan esityksestä sen, että ilahduin kun näin äidin yleisön joukossa ja vilkutin hänelle. Äiti ei vilkuttanut takaisin.

Harjoittelimme yleensä pienessä huoneessa seuratalon siivessä olevan kahvilan takana. Yksi kappaleistamme oli Pieni tytön tylleröinen,  valtavan jännittävä juttu pienen tytön mielestä. Vielä upeampi, ehkä liiankin vaativa, oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jonka ohjaajamme Mirjam Koskenseppä toi ohjelmistoon jonakin keväänä. Siinä löytyi käyttöä äidin hienolle violetti-mustalle puolihameelle.

Naisvoimistelijoiden jumpan lisäksi kävin seuratalossa myös Viippolan liikuntakoulussa, joka oli perusjumpasta askel baletin suuntaan, tosin melko lyhyt askel. Tämä ryhmä harjoitteli seuratalon isossa salissa.

Julius Polin jatkaa seuratalon tarpeesta 1910-luvulla:
"Mutta uusien edistysystävällistä laatua olevien yhdistysten syntyminen teki kokous- ja iltamahuoneistojen tarpeen yhä tuntuvammaksi. Ensi sijassa tarvitsivat Kymintehdas ja Kuusankoski suurempaa juhlasalia." Polin luettelee seuratalon tilat: iso sali, jossa istumapaikkoja 800:lle, näyttämö, kaksi taiteilijainhuonetta, ravintola keittiöineen, kaksi kerhohuonetta, kaksi päällysvaatehuonetta, parveke, eteisiä, tupakkahuone, vahtimestarin asunto. Lattiapinta-ala oli 1063 neliötä.

Seuratalossa vietettiin monella vuosikymmenellä häitä. Meidän äiti ja isä tanssivat siellä häänsä juhannuksena 1947. Kutsuttuja oli 500, vieraita tuli 700 - siihen aikaan kuulemma kutsuttiin kaikki ketkä tunnettiin, ja kuokkavieraat olivat joka häiden vakiokalustoa etukäteisvaroittelusta huolimatta.

Eila, o.s. Piirikkälä ja Pentti Nieminen marssivat vihkimisen jälkeen kirkosta seurataloon Aronpellon halki pitkänä kulkueena. Sodan jälkeen tarjoilut maistuivat, kun niitä isoihin juhliin pystyttiin jo jostain hankkimaankin. Niinpä näissä häissä joku mummo oli leikannut täytekakkua vaakasuoraan ja innostanut kaveriaankin: "Syyää myä vanhat näit pehmosii!"

 Viisi- ja kuusikymmenluvulla seuratalossa pidettiin edelleen isoja häitä. Niissä oli pikkutyttöjen helppo oppia tangoa, valssia, jenkkaa ja polkkaa, kun isä ja sukulaissedät tanssittivat. Taidolle ei tosin sittemmin ollut käyttöä omanikäisten kanssa. Tarjoilu aloitettiin, kun vihkipari oli palannut valokuvauksesta, heidät oli onniteltu ja häävalssi ja muidenkin pyörähtelyä oli jonkin aikaa nähty. Ensin juotiin kahvia makeiden leivonnaisten kanssa. Parin tunnin päästä pöytään pantiin voileipiä ja kylmää juotavaa, mm. kotikaljaa ja limskaa. Muistan serkkupojan ihastuksen sillimunavoileipien äärellä: "Onks nää ilmasii?" Sitten taas kahvia, ja varmaan jokin yöpala niille, jotka jaksoivat loppuun asti.

Seuratalon ensimmäinen vuosikymmen oili vaiheikas. Polin: "Seuratalo palveli sitten tarkoitustaan, kunnes punaiset tammikuun lopulla 1918 valtasivat sen esikuntansa päämajaksi. Tätä alennustilaa ei kuitenkaan kesätnyt kauemmin kuin toukokuun 3:nteen päivään 1918, jolloin paikkakunta ja sen mukana Seuratalo vapautettiin punaisten vallasta. Juhlasali näyttämöineen ja taiteilijainhuoneineen järjestettiin nyt kirkoksi, sitten kun näyttämö tarpeellisin uudistustöin oli muodostettu alttariksi." Kymiyhtiön aloitteesta saatiin vuonna 1919 Kuusankoskelle perustettua seurakunta, ja yhtiö tarjosi vailla omaa kirkkoa toimivalle seurakunnalle myös tilat.

Sovittiin, että seuratalon kirkkosalia voitaisiin käyttää myös yhdistysten kokoontumisiin. Siitä huolimatta yhdistystoiminta alkoi uhkaavasti hiipua. Niinpä "Kymmenen eri yhdistystä jätti senvuoksi yhtiölle 27/9. 1918 kirjelmän, jossa anoivat, että yhtiö rakennuttaisi tulevan ammattikoulunsa keskiosan kokoushuoneeksi eri yhdistyksille, teatterinäytäntöjä, konsertteja y.m. tilaisuuksia varten." (Polin s.132) Kirkkokäyttö joudutti siis ammattikoulun yhtä rakennusvaihetta. Polin lisää yhden tärkeän käyttäjätahon: "Monien yhdistysten luku oli lisääntynyt paikkakunnan rauhallisuudelle erittäin tärkeällä yhteenliittymällä, nimittäin suojeluskunnalla, jonka toimintaa yhtiö tietysti mielellään avusti."

Polinin usko porvarillisesti ajattelevien erilaiseen sivistys- ja huvittelutarpeeseen työväen huvituksiin verrattuna on liikuttavaa, kun pääsee lukemaan 30-40-luvun nuoren naisen kalentereita. Rauhan aikojen muistiinpanoissa hehkutetaan tansseissa käymistä lähinnä siitä näkökulmasta, kuka poika tuli hakemaan tanssiin, kuka ei vilkaissutkaan. Lähtökohta ei ollut ensisijaisesti isänmaallinen, eikä kavaljeereista selvitetty aatetaustaa vaan tanssitaidot ja muut tärkeät ominaisuudet.

Eila Piirikkälä kävi tyttövuosinaan ahkerasti seuratalon tansseissa, ja siellä pidetyissä muissa tilaisuuksissa. Oli yhteiskoulun arpajaisia, suojeluskunnan ja lottien tilaisuuksia, teatteriesityksiä, ja olikohan tämä tanssiorkesteri vai konsertin antanut ryhmä: "Olin illalla Kallen kanssa seuratalolla. Godzinsky, Vesterinen, Malmsten, Katajavuori."

Polin luettelee Kuusankosken muita kokoontumispaikkoja kirkon valmistuttua: kirkon seurakuntasali, kunnan kansakoulujen salit, työväenyhdistysten huoneistot. "Vaikka nämä kokoontumismahdollisuudet eivät suinkaan ole halveksittavat, ollaan kuitenkin yhdistysten toimihenkilöiden taholla sitä mieltä, etteivät ne ole täysin riittävät. Selityksenä on kai se, että Seuratalo on halutuin ja että sen salin tilaajien niin ollen täytyy odotella vuoroaan."

Kaiku-kuoro piti vappupäivän aamuna pienen konsertin seuratalon portailla 30-luvulta lähtien. Tapa jatkui ainakin 60-luvulle asti. Jo vapunaattona kaikulaiset kokoontuivat seuratalolle omiin vappujuhliinsa. Me lapset pääsimme mukaan salin koristelemiseen. Kotona tehtiin isoja paperikukkia, joita ripustettiin mm. salin parvekkeen kaiteeseen. Kun valmistelut oli tehty, kaikki näytti hienolta. Meidät lapset kuitenkin kiikutettiin serkkujen kanssa mummolaan Mäyrämäelle, että äiti ja isä saivat vastaanottaa vappua aikuisten kesken. Mummolassa oli kivaa, ja seuraavana aamuna isä osti meille isot vappupallot seuratalon pihalta.

Kaikukuoron aikuisten illanvietossa oli välillä ihan lapsellista ohjelmaa.











Äitienpäivän kirjoituskilpailun päättäjäiset ovat imaisseet salin täyteen väkeä 8.5.1949. Saa olla melkoinen kirjoituskilpailu, että se houkuttelee nykyään palkintojenjakotilaisuuteensa 800 henkeä. Salin nurkassa oleva pönttöuuni kertoo talon lämmitysjärjestelmästä. Sen vieressä olevat ovet johtavat oikealla ravintolaan.


  



Kymiyhtiö tarjosi vuosikymmenet seurataloa yhdistysten käyttöön. Vanhustenkerho viettää kevätjuhlaansa seuratalon ravintolasiivessä 50-luvun alkupuolella.








Mihin mummot ovat nykymaailmasta kadonneet? Koska viimeksi olet nähnyt tuollasia nutturoita ja liinapäisiä seitsemänkymppisiä - jos sitäkään - huivit hartioilla noin pitkänä rivinä?



 


Vanhustenkerhon juhlissa oli myös ohjelmaa. Äidin vihkon välistä löytyi 50-luvun alkupuolelta kuva, jossa oli yllättäen tuttu hahmo. Kolmantena vasemmalta keekoilee hattu päässä huulipunat huulissa pitkä hoikka nainen, Impi Koivuniemi. Meidän mummo! Noin ryhdikkäänä ja kookkaana en muistanut mummoa nähneenikään. Joku ammattien esittelysketsi tässä on kai meneillään, ei meidän mummo tuonnäköisenä koskaan liikkunut ihmisten ilmolla kansannäyttämövuosiensa jälkeen.
  

SPR:n vanhustenkerho sotien jälkeen, vetäjänä Eine Rhen, kuvan takapuolella kerrotaan. Mahtaako vetäjä itse kaadella kahvia kuvan oikealla laidalla. Pappikin sai kahvia juodakseen pöydän päässä. Salin perällä, siis sisääntulon puoleisella seinällä oleva koripallokori kertoo, että paikalla myös urheiltiin. Tässä kuvassa parveke näkyy hyvin. Se oli tilava, ja sieltä oli kiva katsella häissäkin alhaalla tanssivia pariskuntia.

Puutarhatuotteiden näyttely. Kuva Polinin kirjasta.

Seuratalolla pidettiin näyttelyitä. Tässä on meneillään kutomasalin kevätnäyttely vuonna 1947. Eräs 60-luvun taidenäyttely räjäytti tajunnan. Äiti hehkutti nähneensä seuratalolla hienoja, "erilaisia", nuoren taiteilijan Esko Tirrosen töitä. Eikun katsomaan. Totta, ne olivat jotain ihan muuta kuin Kuusaalla oli sitä ennen nähty. Onhan Tirrosen töitä saatu ihailla tässä välilläkin vaikka missä, runsain määrin Poikilossakin, mutta parin vuoden takainen näyttely Amos Anderssonilla palautti saman tunnelman kuin ensi kohtaamisessa Tirrosen töiden kanssa: voi että, noinkin sen voi ilmaista!




Tässä kuvassa siipirakennus näkyy hyvin.

Olisipa mahtavaa, jos seuratalo olisi voitu pitää kunnossa ja käytössä. Joskus 70-luvulla se purettiin, mutta ei se vain unohdu mielestä. Seuratalon paikalla on nyt nurmikko, maisema näyttää Ekholmintien laidalla ammattikoulun vastapäätä sellaiselta kuin alakuvassa. Onneksi sentään tenniskentät ja paviljonki ovat olemassa entisen kaltaisina.

 

Tämän jutun kuvat ovat:
- UPM:n keskusarkistosta
- Julius Polinin teoksesta Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta, suom. Aukusti Simelius. Kouvolan Kirja- ja kivipaino osakeyhtiö. 1932
- Eila Niemisen kokoelmista.


Jos sinulla on muistoja seuratalosta, niin kirjoita. Osoite on min.kuusas@gmail.com


Kulttuurineuvos Eero Niinikoskella on monta muistoa seuratalosta:
"Omaan kulttuurikuvaani seuratalo on vaikuttanut kolmella tavalla: 1) Kuulin siellä ensimmäisen kerran sinfoniamusiikkia livenä (Veikko Talven bändi), näin siellä ekakerran kunnon revyyteatteria (Ossi Elstelän Punainen Mylly kiertueella) ja sain siellä itsekin tuntumaa näyttelemiseen, kun teimme Valkosen Markun, Kokkilan Askon ja Tuomisen Hannun kanssa pienoisnäytelmiä Arijoutsin käsikirjoituksista. Jotta vaikutusta on talolla ollut. Joitakin urheilutunteja, joilla jouduin siellä kärvistelemään, ei lasketa mukaan."