Eilan tarina 17. Kalenterimerkintöjä marraskuulta -45.

Eila Piirikkälän marraskuu -45 alkaa koti-illoilla. Kalenteri kertoo, kuinka tahti kiihtyy kuukauden mittaan ja koti-illat jäävät vähemmistöön. Herkkujakin alkaa saada jo silloin tällöin. Marraskuun ensimmäisellä viikolla Eila tultuaan töistä yhtiön voimalaitostyömään konttorista lukee kirjaa, ystävätär Marketta käy kylässä. Kurjaa vain, kun Eilan äiti on sairas. Lauantainakin Eila päättää pysytellä kotona: "Pena on kotona käymässä. Sain häneltä terveisiä. Tänä iltana en aio mennä minnekään, vaan olen kotona koko illan. Sain Liisalta kortin."

Myöhemmin lauantain merkintä saa jatkoa: "Päätöksestäni ei tullut mitään, sillä Pena tuli hakemaan minua kotoa, kun ei minua ollut talolla. Hauska ilta!" Penalle täytyy nostaa hattua. Hän on ensin kipaissut Niskalantieltä seuratalolle joen toiselle puolelle, todennut että Eila puuttuu ja sännännyt takaisin Kyminpuolelle Mäyrämäelle hakemaan Eilaa - tietämättä onko tämä edes kotona. Laskin kartasta: reippaat neljä kilometriä ilmeisesti puku päällä ja tanssikengät jalassa. Kyllä ei kännykkäsukupolvi sellaista osaa kuvitella.

Pena, Pentti Nieminen

Sunnuntainakin Pena pyyhkäisee Mäyrämäelle ja hakee Eilan elokuviin. Filmin nimeä ei mainita, onkohan elokuvaan kunnolla keskitytty siellä Kino Sammossa. Maanantaina Pena on lähdössä takaisin opiskelupaikkakunnalle.

Viikon arki-illoille riittää ohjelmaa. Maanantaina Eila käy Viljakaisilla. "Elvi on tullut Helsingistä kotiin. Olimme siellä illalla tuliaisilla." Tiistaina on kuoron lauluharjoitukset, keskiviikkona Eila kutoo illan kotona puseroa, tosin myrskynmerkkinä: "Matalapaine, niin kauan kuin minä olin huoneessa." Torstaina Elvi kyläilee Mäyrämäellä, on aivan kamala tuuli. Perjantaina Eila käy töiden jälkeen Kouvolassa laulutunnilla, myöhästyy paluujunasta ja saa odottaa klo 21:n mottia. "Harmitti niin taitamattomasti."

Lauantaina on taas tuttujen häät. "Punkkisen Ollin häissä seuratalolla. Siellä oli oikein mukava tunnelma ja kovasti hauskaa. K.F. tanssitti minua monta tanssia peräkkäin. - Tarjoilu oli mainio ja sitä kesti koko illan." Pula-aikana herkuille osaa antaa arvoa.

Sunnuntaina Eila lähtee Urheiluseuran 30-vuotisjuhliin. "Siellä oli oikein rattoisaa. (Elli Pihlaja lauloi) Lopuksi tunti tanssia." Täytyi oikein tarkistaa, millainen kuuluisuus solisti oli. Wikipedia kertoo: "Elli Pihlaja, 1906-1985, oli suomalainen oopperalaulaja, sopraano. Pihlaja opiskeli laulua kotimaassa sekä Berliinissä ja näyttämöohjausta Wienissä. Pihlaja aloitti työuransa Ylioppilasteatterissa, jatkoi sieltä Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatteriin. Ensikonserttinsa hän piti 1934 ja oli kiinnitettynä Suomalaiseen Oopperaan 1936–1956. Pihlaja esiintyi myös Operettiteatterissa ja oli Ruotsissa Riksteaternin kiertueella. Lisäksi hän esiintyi ja toimi ohjaajana Neuvostoliitossa sekä teki pari pientä elokuvaroolia 1940-luvulla.  Hän sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1953." Eila kirjoittaa myös lauseen, joka tuon ajan juhlien mainoksissa usein esiintyi: "Lopuksi tunti tanssia."

Viikolla tekemistä riittää, mutta ei töissä. "Tympäisee niin, kun on niin vähän työtä konttorissa." Illalla Eila käy kuitenkin Elvillä, Salmen ja äidin kanssa elokuvissa katsomassa Tanssikoulun. Se on näköjään Ohukainen ja Paksukainen -leffa, pääosissa Stan Laurel ja Oliver Hardy. Nelly-sisko käy Lahdesta vierailulla, mutta Eila erehtyy seuratalolle. "Hoopoa!!!"

Torstaina Eila käy sovittamassa pukuaan. Ommellaankohan sitä Viljakaisilla, kun hän kertoo Elvin pienestä veljenpojasta: "Timo olikin niin hartaasti odottanut minua koko päivän ja kyllä meillä oli hauskaakin sitten koko päivän edestä."

Eila ja Elvi

Perjantain iltaohjelma hegästyttää lukijaa. "Laulutunnilla, sieltä lauluharjoituksiin ja vasta sieltä kotiin mutta vain käymään. Menin nim. vielä tanssimaan. (Malmsten, Pihlajamäki, Ikävalko) ja oikein hauskaa oli, hauskempaa kuin keskiviikkona." Kuusankosken seuratalolla vierailee näköjään tiheään aivan kansallisia kuuluisuuksia.

Lauantainakin ollaan seurallisella tuulella. Ensin työpäivä, sitten: "Ilmo ja Kerttu Mankalasta tulivat meille. Illalla tulivat aivan yllättäen Olli ja Eko. Pelasimme ensin marjapussia, mutta kun radiosta alkoi tulla tanssimusiikkia, kasasimme matot ja tanssimme klo 24 asti. Senjälkeen rupattelimme vielä kaikenlaista ja klo oli 1.30 kun pojat lähtivät. Kävimme nukkumaan klo 2."

Sunnuntai 25.11.45. "Tänään jaettiin posti ja minä sain pak. Elli Hantulalta, saa nähdä mitä se sisältää! Elvi ja Timo olivat meillä. Illalla olin hyväntekeväisyysjuhlassa." Maanantaina Eila pääsee hakemaan paketin postista. Kauhavalla asuva lottatoveri Elli on lähettänyt "voita, sianlihaa, vehnäjauhoja sekä omenia. Kyllä Elli on taivaasta! Illalla olin Viljakaisella."

Aina laulaminen ei virkistä, vaikka niin väitetään. Onkohan Eila ylikunnossa kaiken juhlinnan ja kyläilyn jälkeen, kun tiistain kuoroharkkojen jälkeen hän kirjoittaa: "Mitenköhän minusta tuntuu elämä taas niin hoopolta nykyisin."

Yhteiskoulu Marskinkadulla 40-luvulla

Keskiviikkona elämä hymyilee. "Meitä Salmen kanssa oli kutsuttu Järvelän Hilkan päiville. Kirsti oli siellä myös. Saimme oikeaa kahvia, munkkeja, pullaa ja kahvia. Hauska ilta. - Lunta on tänään satanut niin että puutkin ovat valkoiset." Onkohan jokin isompi konsertti tulossa, kun Kaiku harjoittelee jo torstaina. "Illalla lauluharjoituksissa, ensin yht.koululla missä harjoittelimme orkesterin kanssa ja sen jälkeen ammattikoululla.  Harjoitusten jälkeen kävimme Salmen kanssa vielä vannassa." Vannassa siinä minusta lukee, ja olisi hauska tietää, missä pääsi tuohon aikaan pesulle, ammattikoulullako? Kotonahan kunnon pesun saattoi ottaa vain saunassa. Jos jaksoi lämmittää ensin veden. Jos oli jaksanut ensin kantaa pesuveden Mäyrämäen juurelta Osuuskaupan puolelta rataa ylös äkkijyrkkää rinnettä. Marraskuun viimeisen illan Eila viettää laulutunnilla Kouvolassa neiti Olkun luona.

Entistä elämää Niementien liepeiltä

Miilutie 8

On hauska sukeltaa välillä tästä hästäkkien ja klikkailun virtuaaliepätodellisuudesta aikaan, jolloin asiat olivat ymmärrettäviä. Ruokaa kasvatettiin itse, pyykit pestiin käsi- ja hartiavoimin, huoneet lämmitettiin metsästä itse keräyillä puilla. Oli syy, oli seuraus, ja niiden välillä selkeä suhde. Jukka Airola on kuvannut Kuusankosken Pajamäkeä 70-80-luvuilla. Joukko saman alueen asukkaita kokoontui vuosia sitten muistelemaan entistä elämää ja kokosi tarinat lehtiseksi nimeltä Kappale Kuusankoskea: Kirjakaupanmäeltä Pajamäelle 1930-40-luvuilta.  Kuvat ja sanat kertovat menneestä elämästä omaan tahtiinsa, vaikka ne seuraavassa on liitetty rinnakkain kuin kuuluisivat yhteen. Samalla alueella kuitenkin liikutaan.

Kylämuistelmien kartta osoittaa, että alueen tiestö on muuttunut sitten 40-luvun. Keskeinen katu Lahtikatu on muuttunut ensin Niementieksi, ja sen nykynimi Liljequistintie kunnioittaa Kymiyhtiön arkkitehtia Bertel Liljequistiä, jonka kädenjälki näkyy ympäri Kuusankoskea. Kaivokatua ei enää ole, osa Aunelantietä on nimeltään Marskinpolku, Urpasentietä ei kartassa näy, mutta siitä selviää miten ennen kuljettiin Eerolaan päin nykyisen Urpasentien väylää.

Niementie 12

Kylämuistelmat:
"Miilumäki oli 1930-40 -luvuilla kaunista, kuivapohjaista männikköä, jossa polut risteilivät. Polut johtivat Tähteeseen, Kymijoen rantaan Väkkärään ja hyppyrimäen ohi Eerolantielle ja Onnelankummulle. Miilumäen rinne oli tiheästi asuttu. Pienet mökit, erikokoiset omakotitalot (jota sanaa ei tuolloin vielä käytetty) ja monen perheen asumat isot puutalot reunustivat sen jyrkkiä rinteitä.
Suuri osa rakennuksista lienee ollut yksityisten rakentamia, mutta paikkakunnan kaikkivaltias Kymi-yhtiö oli ostanut useimmat ja vuokrasi niitä tai huoneita niistä työntekijöilleen. Asukkaiden sosiaalinen status vaihteli alueella tehtaan mestarista viilarin kautta sekatyömieheen ja paperitehtaan naistyöläiseen, jonka asuntona oli usein vinttihuone. Mitä korkeampi status oli, sitä yksityisempi oli asuintalo ja pihapiiri. Ruotsinkielisiä ei asukkaissa yleensä ollut, sillä useimmat olivat kotoisin ympäristöstä maaseudulta; oli kyllä Savostakin asti muuttanut perhe. Poliisilaitos ja lastenseimi antoivat alueelle oman värinsä. Lahtikatu (nykyinen Niementie) johti Kaarteenlahteen lautatarhan ohi."

Niementie 10

Tämä partiolaisten kokoontumispaikka saattaa olla kartan talo 24, jossa ovat asuneet aikoinaan Leppäkankaat, Kuusiset (mm.  Kaisu, myöh. Vainonen), Korhoset, Frimanit ja Vallenit. Kaisu Kuusinen kertoo, että perheen isä oli saanut työpaikan Kymintehtaan valimosta, ja "kahden huoneen yhtiöläisasunto tuntui selvältä nousulta Rantakulman hellahuoneen jälkeen. Makuuhuone oli kyllä yläkerrassa, mutta se oli pönttöuunilämmityksineen sitä kodikkaampi. Ikkunan alla kasvoi vielä iso vaahtera, joka tarjosi keväisin vaalean vihreän kauneutensa ja syksyllä väriloistonsa ihailtavaksi. Alakerrassa oli eteisen ja kyökin lisäksi kaksi komeroa eli konttooria ja yläkerrassa oma vinttitila. Kodin sisustus oli vaatimaton: päästä vedettävä sänky ja piironki olivat pakolliset kuviot. Muuton aikoihin ostettiin Husqvarna-merkkinen ompelukone ja teräspeltikantinen tiskipöytä. Vesi kulki sisään ja ulos ilman muuta ämpärillä hartiavoimin. Ja vanha puulaatikko oli toki välttämätön."

"Yksi Lahtikadun varren asumisen muoto olivat isot, monen perheen asuttamat vuokratalot. Niitä oli ainakin ns. Puustisen (6 asuntoa), Ripatin (7 asuntoa) ja Janssonin (5 asuntoa) talot."
Joku muisteli, että Niementien varrella oli asuintaloissa aikoinaan myös lihakauppa ja pullakauppa.

Monen perheen pihapiirissä piti tietää rajansa. Kellareissa oli oma järjestyksensä. "Talon alla oli matala kellari, jossa oli kuljettava kumarassa. Sirkan hillot olivat ovesta vasemmalla, Lyylin oikealla ja Huldan perällä. Pihan reunalla oli pitkä talousrakennus, jossa joka perheellä oli oma liiteri, aitta ja puusee. Usein oli isoja puupinoja liiterin edessä, ja silloin saha sihisi ja kirves heilui. Naisetkin osasivat puunpilkkomisen. Varsinkin pula-aikana käytiin myös keräämässä risuja Miilumäeltä. Marjamatkat sinne ja Punavuorelle olivat paitsi hyödyllisiä myös hauskaa huvia. Jopa sika saattoi päästä mukaan metsäretkelle, ja sepäs vasta oli ahkera marjastaja."

Miilutie 8

"Pihaan kuului yhteinen nurmikkoalue ja joka perheelle oma pieni puutarhaläntti. Oli 1-3 omenapuuta, muutama marjapensas ja tietenkin kukkapenkki." Pihoja koristivat pioni, jääkielo, lupiini ja särkynytsydän. Siellä kasvatettiin myös tupakkaa, josta tehtiin sätkiä puhdetöinä."

Aunelantie, taustalla Urpasentie 8

"Vesipula oli tuttu koko mäellä. Leppäkankaan sireenin juurelle tien varteen sijoitettiin yhtiöltä saatu iso tammitynnyri, joka ensin talkoilla pestiin. Kun vesikuski saapui, tuli hakijoita myös naapuritaloista. Pahimpina aikoina vettä oli haettava Aronpellon pumppukaivolta asti."

Nuoripari Aili ja Hugo Leipola muutti Miilumäelle Kaivokadulle vuonna 1925. "Pumppukaivo oli tontin nurkalla, ja silti kuivina kesinä kärsittiin vesipulasta."
"Luostarisen pihassa oli iso puinen vesitiinu, johon Kymi-yhtiön hevosella tuotiin vettä, kun pumppukaivosta loppui. Monet mäen asukkaat hakivat ämpärillä vettä Pajamäen kautta Myllyhuokon pesutuvasta."
Ei ihme, että yksi teistä oli nimetty Kaivokaduksi, jos vedensaanti oli noin täpärällä ja kaivo tärkeä laitos.

Kaarteenlahden pyykkilaituri

"Omassa talossaan asuvilla Kurvisilla oli pihasauna, jossa myös naapurit kävivät. Lapsiperhe kylpi ensin, ja kerran Sirkka-vauva sai häkää. Julius Luostarisen konjakkipullosta löytyi apu tähän."

"Sauna oli välttämättömyys ja myös yksi viikon kohokohtia - eikä yhteissaunomista ujosteltu ollenkaan. Miehet ja naiset sentään kylpivät eri päivinä, miehet lauantaisin ja naiset lasten kanssa torstaisin ja perjantaisin. Yhtiön pyykkitupa oli samassa rakennuksessa, mutta kesällä pyykki pestiin Kaarteenlahdessa. Rannassa oli isot pyykkipadat, joissa valkopyykki keitettiin.  Sirkka oli hankkinut laiturille kaksi isoa pyykkisaavia, ja huuhtelu eli virutus kävi tientenkin itse joessa. Käsikärrit kuului emännän välttämättömään rekvisiittaan, ja Sirkalla oli oikein kumipyöräiset. Keittämisessä käytetty lipeäkivi oli kova myrkky, jolta varsinkin lapsia koetettiin varjella."

Joki oli Lahtikadun päässä, ja sinne lapset tietysti pyrkivät kesäsäillä. Turvallisuus oli sivuseikka, kun lapset uivat joessa. "Uimassa käytiin Kaarteenlahden takana ns. Hiekkarannassa, joka oli pieni hiekkapohjainen poukama. Matka oli aika pitkä pikkulasten kuljettavaksi jalan. Lampilan Pentillä oli sininen kilpapyörä, ja onnekas oli se joka sattui pääsemään kyytiin tarakkaan tai tangolle. Uimakoulua pidettiin uimalaitoksella, ja sielläkin käytiin isompina. Kun uusi silta oli rakenteilla 40-luvulla, uitiin myös sen lauta-arkkujen välissä. Sumasta irti päässeet tukit olivat tuttuja leikkivälineitä Kymen jokivarren lapsille."

Urpasentie 1b, purettu

Erkki Käkelä vietti lapsuutensa Kirjakaupanmäellä. "Hänen isänsä Anton hoiti postikonttoria ja äitinsä Heta huolehti puhelinkeskuksesta perheenemännän toimiensa ohella. Jopa hyvä ystävä, naapurin kauppiaanpoika, kuului yhtiöläisiin, sillä tehdas omisti kaupankin. Minkäänlaista syrjintää tai erottelua hän ei muista kokeneensa kavereiden taholta perhetaustansa vuoksi, vaikka muuten kansalaissodanjälkeiset luokkaerot olivatkin suuret. Yhdessä pelattiin krokettia, lyötiin kenaa ja pidettiin urheilukilpailuja milloin kenenkin pihalla. Lauantai-iltaisin olisi ollut mukava mennä poikaporukalla tehtaan saunaan, mutta sinne ei Erkki enää päässytkään. Erkistä tuntui kuin yhtiöläisillä olisi ollut paremmat olot kuin heillä, sillä tehdas järjesti paljon sosiaalisia etuja, kuten edullisen asunnon ja sähköt, ja tarjosi terveydenhoito- ja sairaalapalvelut. Nämä olivat muille todella kalliita. Esimerkiksi Erkin isän jouduttua kiireelliseen leikkaukseen tehtaan sairaalaan kustannukset tekivät ison loven perheen varoihin. Lähin kansakoulu sijaitsi tehtaan omistamassa rakennuksessa, mutta sinne Erkki sentään pääsi yhtäaikaa kavereiden kanssa, joskin vuotta nuorempana. Mitään erityistä hyötyä tai haittaa siitä, ettei kuulunutkaan tehtaalaisiin, Erkki ei muista kokeneensa lapsuus- ja nuoruusvuosinaan."

Launikarin perheen korttikokoelmasta löytyy tämä postikortti, jossa on teksti: "Ns. Kirjakaupanmäen puolivälistä lähtevä Niementie oikealle. Sen yläpuolella pitkän rakennuksen puolivälissä Kuu-postikonttori. Kortti kulkenut 17.1.1906."

Kotien lisäksi Niementiellä ja lähiympäristössä oli myös kauppoja. Niementien/Lahtikadun yläpäässä Tähtikadun risteyksessä oli "kaksikerroksinen valkea puutalo. Kadun puoleisessa ensimmäisessä kerroksessa sijaitsivat Salomaan leipomo ja Hopposen lihakauppa. Liikkeestä voi ostaa paitsi juuri leivottua leipää myös makeisia paperitötteröön kiedottuna, hinta noin 25 penniä. Silkkityynyt olivat kovia kiiltäväpintaisia paperittomia karamellejä, sisällä piparminttua ja suklaata. Tekijä Fazer, joka oli puristellut pienet neliskulmaiset pötkylät niistä aineista, jotka jäivät yli parempia laatuja tehdessä. Hopposen lihaliike oli täydellinen. Herra ja rouva palvelivat asiakkaita tiskin takaa punakoina ja hyvinvoivan näköisiä.  Liikkeestä sai ostaa makkaraa myös viipaleina, tosin käsityönä tehtynä. Konekanta oli siihen aikaan suppea. Lihoina oli siansivu, soppaliha, tavallinen liha, myös paisti ja jauheliha, joka tehtiin isolla käsimyllyllä. Tärkeitä liemiaineksia eli luita oli myös saatavilla."

Kaikki muistavat kirjakaupan talon, onhan se olemassa ja hienoksi kunnostettuna edelleen. Muistelmat kertovat: "Vinbergin kirjakauppa sijaitsi siinä rakennuksessa, johon myöhemmin tuli Melenin asusteliike ja Forsmanin sekatavarakauppa." Kirjakaupanmäki ansaitsee ihan oman juttunsa sitten joskus. Aunelantielläkin oli lihakauppa ja ainakin myöhemmin karamelliäkin myyvä liike, ehkä sekatavarakauppa. Siitä oli hyvä hakea evästä hiihtoretkelle Lappakoskelle. Aivan lähituntumassa oli myös Kymiyhtiön tehtaankauppa, siitä eteenpäin Heinonen&Laurikainen, Marskinkadun varrella apteekki - palveluita piisasi.

Aunelantie 19, purettu

Julkisiakin rakennuksia alueella oli. Yhtiön poliisilaitoksesta on blogissa oma juttunsa:
http://minkuusas.blogspot.fi/2017/03/kymiyhtiolla-oli-oma-poliisilaitos.html

Poliisilaitoksen vieressä oli lastenseimi. "Kymi-yhtiön rouvasyhdistyksen pitämä työssä olevien äitien lapsille." Vähän matkan päässä siitä oli omatoimileipomo. "Koskikadun kulmassa oli yhteinen pakari. Sen käyttö ei maksanut, mutta piti olla omat puut. Niitä sai ostaa halkoina yhtiöltä, kun osti tehtaan konttorista ns. halkolappuja. Pakarissa paistettiin limput, rieskat, pullat ja laatikkoruokia. Varsinkin joulun alla oli sutinaa, kun oli paistettava joulukinkutkin. Pakarissa oli vuorojen varausvihko, ja sopu tilaa antoi yhteispelillekin. Lapset tulivat hakemaan lämpimiä reikäleiviän "reikiäisiä" , ja naapurille voitiin antaa lämpimäisleipä."

Elämä kuulostaa turvalliselta ainakin vuosikymmenten jälkeen kerrottuna. Olihan sairauksia, joku tyttönen kuoli umpisuolen tulehdukseen, nuorimies sisällissodassa - tai kapinassa - piti tehdä rankkaa fyysistä työtä kotioloissakin, oli sota-aika ja pulavuodet. Silti asiat olivat kohdallaan: koti tuttujen ihmisten keskellä, jokaisella oma paikkansa, työtä ja palveluita yhtiöltä. Ei ihme, että menneisyys kangastelee mielissä kultaisena.

Valokuvat: Jukka Airola, yksi kuva Launikarin perheen korteista

Lähde: Kappale Kuusankoskea: Kirjakaupanmäeltä - Pajamäelle 1930-40 luvuilta. Erkki Käkelä /Heleena Pohjamo. Muistelijat: Eeva Puustinen, Sirkka Leppäkangas, Sinikka Koivuneva, Sirkka Leipola, Ulla Vuorela, Kaisu Vainonen. Matti Puustiselle kiitokset kylämuistelmien esittelemisestä ja lainaamisesta.

Eilan tarina 16. Kalenterimerkintöjä lokakuulta -45

Eila oli kirjurina varastolla ennen sotia

Lokakuussa 1945 Eila Piirikkälä on edelleen töissä Kymiyhtiössä, kirjurina Kuusankosken voimalaitosrakennuksella. Palkkaa hän saa 5000 markkaa kuussa, mutta sen nykyarvoa on vaikea tietää. Ja vaikka rahalla olisi saanutkin, tavaraa ei kaupoissa ollut kovinkaan runsaasti näin pian sodan jälkeen. Jonkin päivän merkinnässä vilahtaa kuitenkin jo oikea kahvi. Hyville tarjoiluille Eila osaa antaa arvoa, kun välillä pääsee sellaisten ääreen.

Maanantaina lokakuun 1. päivänä Eilalla on töissä kiire. "Timonen on lomalla. Olin illalla elokuvissa." Tiistai-iltana Eila on Kaiku-kuoron illanvietossa. "Kylläpä siellä oli hauskaa. Herkkujakin oli saatu korvikkeen kanssa runsaasti, ja tanssiakin saimme. Kerta kaikkiaan - hauska ilta!" Huvittelu uuvuttaa, seuraavana iltana Eila pysyttelee kotona ja käy jo puoli kahdeksalta nukkumaan.

Eila on nyt selvästi reippaampi kuin alkuvuodesta, jos kalenterimerkintöjen määrästä voi jotain päätellä. Jopa töistä on muutama kommentti: "Ins. Kovanen jutteli tänään eräitä asioita." Höh, mitä? Sitä ei paljasteta vaan kerrotaan, että on oltu illalla Kirstin kanssa seuratalolla harmonikkaillassa ja saatu kirje Elviltä. Ystävätär on ilmeisesti koulutuksessa Helsingissä.

Perjantaina Eila käy taas neiti Olkun luona Kouvolassa laulutunnilla ja menee sieltä suoraan kuoroharjoituksiin koululle - Niinivaaran koululle lähelle Klubin porttia. Aika hyvä suoritus työpäivän päälle. "Junassa tapasin erään tyypin, jonka kanssa kerran tanssimme melkein koko illan yhdessä." Motilla pääsikin kätevästi Kouvolasta Kymintehtaan asemalle monta kertaa päivässä.

Viikon huhkimisen jälkeen juhlinta ei enää lauantaina maistu.  Sunnuntai vietetään kotona, mitä nyt äidin kanssa käydään illalla elokuvissa. Viikolla lauluharjoitukset, kirjeet tyttökavereilta ja kyläily Hakalalla Salmen kanssa virkistävät työpäivien jälkeen. Torstaina 11.10. Penalta tulee Tampereelta kortti!

Töissä on meneillään jotain erikoista. Perjantaina "Ins. W. kyseli tänään päivällä minkälaisia E. ja V.K. ovat työssään ja sopivatko he konttorityöhön. Miksiköhän?" Eila miettii ja kertoo olleensa illalla laulutunnilla. Lauantai: "Kävin seuratalolla karnevaaleissa, mutta ei minua huvittanutkaan olla siellä joten tulin kotiin jo ennen klo 23:a." Olikos tuo ennen vanhaankin aikainen kotiintuloaika?

Salme Piirikkälä ja Liisa Hakala

Seuratalosta on tullut Eilan huvielämän keskus, hän menee sinne sunnuntainakin. Tällä kertaa vietetään Mannerheimin Lastensuojeluliiton 25-vuotispäiviä. "Voitin ruotsalaisilla arvoilla 1/2 kg hienoa sokeria." Keskiviikkoiltana on lauluharjoitukset. Eino-setä, isä-Oton veli, käy Mäyrämäellä kylässä. Viikko jatkuu rauhallisena. Eila kirjoittaa Penalle kortin, saa kaulaliinansa valmiiksi, emännöi kyläilevää Esko Mäkeliniä, käy Liisa-serkun ja Salme-siskon kanssa katsomassa elokuvan "Tie miehen sydämeen".

Perjantaipäivä vaikuttaa rankalta. Töiden jälkeen "Ensin laulutunnilla Kouvolassa, sieltä lauluharjoituksiin. Juna jätti ja sain tulla kävellen (Kouvolasta Kymintehtaalle). Harjoitusten jälkeen Järvelälle kahville. Kirsti, Salme, Ulla ja minä. Hauska ilta." Varmaan on hauskaa ollutkin ja kieli laulanut, jos on saanut oikeaa kahvia pitkästä aikaa.

Lauantaina kotona on töiden jälkeen "rattoisaa". Eila saunoo, lukee ja kutoo itselleen puseroa. "Äiti ja Salme lähtevät aamulla Lahteen." Eila viihtyy koko sunnuntain yksin kotona.  Maanantaina perhe käy Hakalalla Veikko-serkun syntymäpäivillä, pari päivää syntymäpäivän jälkeen. "Ostimme hänelle Urho Karhumäen kirjan Viulu ja Posetiivi." Seuraavat syntymäpäivät juhlitaan Salmen kanssa jo keskiviikkona: joku Marketta täyttää 19 vuotta. Ja torstaina Eila käy Salmen kanssa Hakalalla "punsilla". Onko syöty siis perinneruokaa, josta Kotikokki-sivulla joku kertoo: Punsa on itäsuomalainen ja kymenlaaksolainen perinneruoka; sian päästä, sorkista, etuselästä ja mausteista keitetty lihahyytelö, jossa lihat ovat isoina paloina eli aladobi on kyseessä.

Eila ottaa laulamisen tosissaan - hänhän on rintamalla ollessaan esiintynyt myös orkesterin kanssa pitkin Rukajärven kanttiineita. Perjantai 26.10.: "Lauluharjoituksissa. Laulajatar Bertta Sipilä oli meitä harjoituttamassa." Lauantaina: "Laulajatar Sipilän treenattavana klo 14-15. Olen nykyään työssä klo 9-17. Ins. tahtoi niin ja hra Timonen on klo 8-16." Sunnuntaina: "Päivällä taas klo 16-17 lauluharjoituksissa ja illalla illanvietossa. Siellä oli kerrassaan ratkiriemullista!" Arvailen, että Kaiku-kuoro on pitänyt ammattilaisen ohjauksessa oikein rivakan kolmen päivän harjoitusrupeaman ja rentoutunut porukalla sen päälle. Kuoro on näköjään osannut pitää hauskaa jo tuolloin - myöhemminkin se osoitti hallitsevansa paitsi laulamisen myös rennon yhdessäolon.

Eila keskellä kavereineen, vasemmalla Salme. Oi noita mekkoja!

Maanantaina Eila saa paketin Elviltä Helsingistä. Se sisältää kirjoja. Mahtoiko paketti olla nimipäivälahja. Tiistaina 30.10. nimittäin Eilaa juhlitaan. "Kirja Hakalalta ja äidiltä ja Salmelta. Kukkia Kirstiltä, Saima-tädiltä, Eevalta ja Vienolta. Insinööri W. onnitteli. Laseja S. ja V. K:lta. Illalla kuorossa. Kuoro onnitteli laulamalla "runsaammin riemua". Illalla vielä tulivat Kirsti, Hilkka ja Eeva meille korvikkeelle. Sain Penalta ja Apelta kortit. Hilkalta liinan."

Luulisi moisen pyörityksen väsyttävän työssäkäyvää neitosta, mutta lokakuun viimeisenä hän vielä kyläilee itse töiden jälkeen Aililla.

Kollaa kesti - Eero Niikoski kertoo

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe kirkossa talvisodan päättymisen vuosipäivänä on herättänyt kiinnostusta myös jälkeenpäin. Sitä on kyselty kirjastostakin. Niinikoski kertoo kirjojen kautta saamiaan henkilökohtaisia tuntojaan sodasta. Hän tuo myös esille kuusankoskelaistuneen majuri Viljam Toiviaisen merkityksen talvisodan päivinä. Olen poiminut tekstin kuvitukseksi Rukajärven suunnalla palvelleen lotta Eila Piirikkälän rintamakuvia - tietenkin jatkosodan aikaan otettuja. Min Kuusas ylpeänä esittää:

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe

talvisodan päättymisen muistotilaisuudessa

Kuusankosken kirkossa 13.3.2017

Hyvät naiset ja herrat, arvoisat kuulijat

Meitä elokuussa 1945 syntyneitä kutsuttiin Kotiliesi-lehdessä rauhan lapsiksi. Sodat olivat päättyneet ja kansakunta halusi katsoa uuteen huomiseen uudelta pohjalta.

Talvisota oli minulle pitkään etäinen asia. Tämä johtui siitä, että isäni toimi koko sotien ajan täällä kotirintamalla väestönsuojelutehtävissä, eikä minulla ollut ketään muutakaan sukulaista tai läheistä henkilöä, joka olisi kertonut omakohtaisia kokemuksiaan sodasta. Eipä silti, eiväthän vanhemmat yleensäkään kertoneet lapsille sodasta. Se ei vain ollut tapana.

Ainoa keino saada jotakin tietoa talvisodasta olivat kirjat. Meillä oli kotikirjastossa teos nimeltä ”Kunniamme päivät”, joka tehtiin heti talvisodan päättymisen jälkeen. Katselin tätä kuvateosta lapsena usein, enkä tiennyt piteleväni käsissäni kirjaharvinaisuutta. Asia valkeni vasta paljon myöhemmin, kun sain tietää, että tämän samaisen teoksen myöhemmistä painoksista oli poistettu kymmeniä kuvia.

Miksi näin? Poistot johtuivat siitä, että ”Kunniamme päivien” ensimmäisen painoksen ilmestyttyä juhannukseksi 1940 teos joutui neuvostoviranomaisten huomion kohteeksi. Heinäkuun alussa heidän taholtaan esitettiin vaatimus, että teoksen uudesta painoksesta, joka oli jo tekeillä, on poistettava kaikki neuvostovallalle epämieluisat ja neuvostoarmeijaa loukkaavat kuvat. Poistettavaksi tahdottiin kaikki kotiseudun pommituskuvat, sotasaalista esittävät kuvat ja kuvat venäläisistä sotavangeista ja kaatuneista, yhteensä 80 kuvaa.

Näin pitkälle meneviä vaatimuksia ei teoksen julkaisijoiden eikä suomalaisen sensuurin taholta kuitenkaan otettu huomioon. Teoksen kolmannesta painoksesta alkaen poistettiinkin vain 33 kuvaa, jotka korvattiin uusilla. Toinen painos ennätettiin jo saada valmiiksi ennen tätä julkaisukiistaa. On lisäksi mainittava, että heinäkuussa 1941 – jatkosodan juuri alettua – WSOY julkaisi vihkosen, johon oli koottu ”Kunniamme päivien” ensimmäisestä ja toisesta painoksesta poispyyhityt kuvat sellaisenaan. Kyseinen liite on nykyisin bibliofiilien eli kirjankeräilijöiden tavoittelema harvinaisuus samoin kuin kirjan kaksi ensimmäistä painosta.

Kyseinen kuvateos ”Kunniamme päivät” tuli yllättäen julkisuuteen aivan uudessa valossa, kun Helsingin Sanomat julkaisi vuoden 1989 lopulla kohu-uutisen otsikolla ”Lavastettu totuus talvisodasta”. Laajassa artikkelissa todettiin, että useat kuvat, joita olin pikkupoikana tarkkaan katsonut, olivatkin lavastettuja. Asialla olivat ruotsalaisen kustantajan kuvaajat, mutta lavastuksia tekivät myös suomalaiset, sillä talvisodan vuosina 1939-40 ei kameraa käyttäviä TK-kuvaajia vielä rintamilla näkynyt. Lehdissä vilisi vuoden 1939 loppuun saakka Kannaksen syyssotaharjoituksissa otettuja kuvia. Harjoituskuvat olivat kaukana sodan julmasta arjesta.

Talvisodan kuva alkoi hahmottua minulle kaikessa ankaruudessaan vasta 1990-luvun alussa, jolloin luin Erkki Palolammen maineikkaan dokumenttikirjan ”Kollaa kestää”. Sen myötä tutustuin lisäksi naapurissamme Kunnanpellolla asuneen majuri Viljam Toiviaisen rooliin Kollaan suurtaisteluissa. Hän oli viidennen komppanian päällikkö. Kollaan toisen komppanian päällikkönä toimi Aarne Juutilainen, lempinimeltään ”Marokon kauhu”. He saivat yht´aikaa ylennyksen kapteeneiksi helmikuussa 1940. Pastori Jorma Heiskanen kertoo teoksessaan ”Kenttäpappina Kollaalla”, että Toiviainen ja Juutilainen olivat keskenään parhaat toverukset luonteidensa perinpohjaisesta erilaisuudesta huolimatta.

Palolampi on myöhemmin muistellut, että ”Toiviaisen komppaniassa ei juopoteltu, ei pelattu korttia eikä kiroiltu. Sen sijaan siellä luettiin porukalla raamattua vähinä vapaahetkinä. Ennen hyökkäyksen tai vastaiskuun lähtöä nämä Uukuniemen hiljaiset miehet, pääasiassa herännäiskotien kasvatit, hiljentyivät yhteiseen polvirukoukseen”, muisteli kirjailija Erkki Palolampi.

”Kollaan tuntemattoman”, majuri Viljam Toiviaisen poika, varatuomari Mauri Toiviainen julkaisi 1980-luvun lopulla omakustanteena painotuotteen nimeltä ”Kenttäpostia Kollaalle”. Siihen on kerätty kaikki ne kirjeet, jotka Viljam Toiviainen sai Kollaalle. Kirjeitä oli kaikkiaan 105 eli täsmälleen saman verran kuin päiviä oli talvisodassa. Kirjeiden lähettäjinä olivat Toiviaisen vaimo, lapset ja muut lähisukulaiset sekä ystävät. 

 

Kuuluisa kuva Kollaalta, missä komppanian päällikkö, luutn./kapt. Viljam Toiviainen on tositoimissa pikakiväärin takana. Kuva: vänr./ltn. Pekka Kyytinen/ SA-kuva.

Koosteen hellyttävämpiä katkelmia ovat Toiviaisen nuorimmaisen, 3,5 –vuotiaan Jaakko-pojan terveiset isälleen rintamalle. Tammikuussa 1940 Jaakko liittää iltarukoukseensa pyynnön: ”Varjele rakas taivaan Isä meiän rakastaa issää, mutta ei tuhmia ryssiä!” Hieman myöhemmin Jaakko rukoilee, että ”ne tuhmat ryssät tulisivat kilteiksi ja menisivät kottiinsa.” Kun Jaakko kuulee, että hänen isänsä on ylennetty kapteeniksi, hän suuttuu kovasti ja sanoo, ”ettei meiän isä ole semmonen, eihän se sitten pääse kottiinkaa…”.

Viljam Toiviaiselle anottiin kevättalvella 1941 1. luokan Mannerheim-ristiä. Perusteluina mainittiin mm: ”Taisteli vaikeissa olosuhteissa koko sodan ajan, ja jonka henkilökohtaisen urhoollisuuden, taidon ja neuvokkuuden ansiota suurelta osalta on, että Kollaa kesti.” Mannerheim-ristin ritaria Toiviaisesta ei kuitenkaan tullut, koska talvisodan sotilasansioista niitä ei myönnetty lainkaan. Ilmeisesti jatkosodan alkaminen hautasi anomukset arkistoihin ikuisiksi ajoiksi.

Sotien päätyttyä Toiviainen toimi muutaman vuoden siirtoväen huollon palveluksessa, kunnes muutti Kuusankoskelle v. 1949 toimien vuoteen 1954 Kuusankosken seurakunnan taloudenhoitajana. Hän menehtyi kesken siviiliuransa vaikeaan sairauteen vain kuukautta ennen 60-vuotispäiväänsä.

Jos vielä hetken sallitte minun jatkaa tätä kirjallisuuteen perustuvaa talvisota-kuvaani, niin haluaisin todeta, että kaikkein kouriintuntuvimman käsityksen talvisodasta on antanut Pentti Haanpää teoksessaan ”Korpisotaa”. Tämä rivimiehen näkökulmasta laadittu kuvaus ilmestyi myöhäissyksyllä 1940. Kirjan tapahtumat noudattelevat Haanpään omia vaiheita rintamalla, mutta dokumentaarinen esitys se ei ole. Teosta on luonnehdittu Väinö Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” varhaiseksi edeltäjäksi.

Haanpää ei yleensä antanut haastatteluja, mutta ”Korpisotaa”-teosta hän on kuvannut seuraavasti: ”Puolustustaistelu takasi suomalaisille eräänlaisen moraalisen ylemmyyden: vihollisen sotilaat eivät tienneet, mitä heillä teetetään ja mitä heille tapahtuu; meikäläiset sen sijaan tunsivat olevansa asialla. Kuopissaan kyyröttelevät sotilaat saattoivat olla köyhiä miehiä, joilla ei kenties ollut palaakaan sitä maata, jota he puolustivat. Luonto, vuodenajat ja kieli olivat kuitenkin ne perustekijät, jotka tekivät maan puolustamisesta yhteisen asian. Isänmaa-sana ei kuulunut sotilaan huulilta, mutta syvällä hänessä asui tunne, että hän oli tämän maan rintaperillisiä. Ilman sitä tunnetta pakkasta ja tykkitulen paahdetta ei olisi voinut kestää”, muotoili kirjailija Pentti Haanpää tuntemuksiaan talvisodasta.

Hyvät kuulijat, kesti lähes 60 vuotta, ennen kuin presidentti Boris Jeltsin tunnusti talvisodan aloittaneet Mainilan laukaukset Neuvostoliiton harhautukseksi. Suomalaisille tässä ei ollut mitään uutta, sillä oma lehdistömme totesi jo heti kyseisen provokaation jälkeen, että venäläisten väitteessä ei ollut mitään perää, koska suomalainen tykistö ei tuolloin olisi edes ylettynyt Mainilaan.

Neuvostolähteet ja monet länsimaisetkin tutkijat nimittivät pitkään talvisotaa paikalliseksi rajakahakaksi. Sitä talvisota ei todellakaan ollut. Se oli kahden valtion, pienen Suomen ja suuren Neuvostoliiton, täysimittainen sota. Neuvostoliitto keskitti Suomea vastaan kolmasosan kaikesta jalkaväestään ja kaksi kolmasosaa tykistöstään yksinomaisena tavoitteenaan Suomen nujertaminen ja valtaaminen.

Mitä meillä oli tätä ylivoimaa vastaan. Omia joukkoja ja ampumataitoisia miehiä oli kyllä kohtuullisesti, mutta aseita ja asepukujakin oli vain osalle. Suurin osa miehistä joutui taisteluihin omissa siviilikamppeissaan. Sotilaita heistä tuli, kun käteen annettiin armeijan kokardi ja sotaväen vyö. Aivan erityisesti mieleeni on syöpynyt eversti Matti Lukkarin toteamus, että sodan syttyessä Suomen kenttätykistöllä oli vain 270 000 ammusta eli saman verran kuin neuvostotykistö käytti kranaatteja yhden päivän aikana helmikuussa 1940. Panssarivaunuja suomalaisilla oli 13, kuulitte aivan oikein 13 kappaletta, kun neuvostojoukoilla oli panssareita yli satakertainen määrä. Mutta kuten tiedämme, puutetta korvattiin mm. polttopulloilla, jotka heitettiin panssarivaunun moottorin ilmanottoaukkoihin. Näin vaunu syttyi palamaan. Heitto edellytti kuitenkin suurta rohkeutta ja neuvokkuutta. Tämä ”Molotovin cocktailiksi” ristitty taisteluase kehitettiin Korialla pioneerikapteeni Eero Kuittisen johdolla.

Tämä pieni esimerkki kertoo meille jälkipolville sen armottoman totuuden, että Suomi joutui taisteluun häviämään tuomittuna. Puutteet korvasi kuitenkin järkkymätön taistelutahto. Kansa oli päättänyt taistella yhtenä miehenä kalleimman omaisuutensa, maamme itsenäisyyden ja kansalaisten vapauden puolesta. Syntyi talvisodan ihme. Onkin sanottu, että talvisodan torjuntavoitto on Suomen nuoren itsenäisyyden suurin saavutus. Kaikkialle maailmaan kiiri tieto suomalaisten uroteoista. Talvisodan aikana kävi konkreettisesti toteen Suomenlinnan Kuninkaanporttiin kirjoitetut sanat: ”Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun.” Tanakka lause on linnoituksen perustajan sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin tervehdys Suomen kansalle. Samainen herra vieraili muuten täällä Kuusankoskella 270 vuotta sitten ja piirsi paikkakunnasta ensimmäisen maisemakuvan, joka tulee nähtäville Kuusankoskitaloon ensi kesänä.

Hyvät kuulijat, tänä päivänä sotaa ei pääse pakoon, sillä se on lähes päivittäin silmissämme tehokkaiden tiedotusvälineiden toimesta. Harvemmin tulemme enää muistaneeksi, että sota on kuitenkin äärimmäisen intensiivinen kokemus: se nousee normaalista elämästä ja arjesta esiin dramaattisemmin kuin mikään muu asia. Ihmiset joutuvat sodassa tekemään toisilleen asioita, joita normaalioloissa pidetään rikollisina. Sodalla on kuitenkin omat lakinsa: tappaminen ja tuhoaminen ovat sodan arkea ja usein myös tarkoitus, jota on vaikea ymmärtää vaikkapa nykyisen Syyrian sodan kohdalla.

Kuten talvisodassa ja myöhemmin jatkosodassakin saatettiin huomata, että taistelujen keskellä sotilaat pystyvät huolehtimaan myös yhteisestä hyvästä. Tarkoitan tällä aseveljeyttä, toveruutta ja oman ryhmän keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Nämä tekijät voivat yhteisessä hengenvaarassa saada muotoja, joita rauhan aikana ei juurikaan nähdä. Tämän hengen tuttuna ilmauksena syntyi vaatimus ”Kaveria ei jätetä”.

Arvoisat veteraanit ja lotat sekä kaikki te, jotka olette joutuneet elämään maamme sotavuosien poikkeukselliset olosuhteet. Haluan esittää teille meidän sotavuosien jälkeen syntyneiden sukupolvien nöyrimmät kiitokset siitä, että pelastitte maamme itsenäisyyden ja kansalaisten vapauden.

Eero Niinikoski

Eilan tarina 15. Kalenterimerkintöjä elo-syyskuulta -45

Eila Piirikkälä, meidän äiti, viettää syyskesällä -45 tavallista työssäkäyvän nuoren naisen elämää. Kotona Mäyrämäellä asuvat hänen lisäkseen leskeksi jäänyt äiti Impi ja pikkusisko Salme. Eila on töissä Kymiyhtiön konttorissa, mutta kalenterisssa on vain muutama maininta työpäivistä - 24-vuotiaan tärkeimmät kuulumiset liittyvät vapaa-aikaan.

Elokuun ensimmäinen ilta vaikuttaa rauhalliselta. Keskiviikko: "Kotona koko ilta. Kuuntelin radiota ja parsin sukkia." Torstai: "Kotona. Kävin aikaisin nukkumaan enkä mennyt S:niemeen (Sääksniemeen), vaikka ilmakin oli jo parempi kuin eilen." Perjantai: "Kotona. Siivosimme Salmen kanssa. Salme kamarin, minä keittiön. - Salme sai kortin Ollilta!!!"

Lauantaina Eila sitten heittäytyy huvitusten pyörteisiin. "Sääksniemessä. Sain tanssia aivan kamalasti. P:kin (Pentti Nieminen) oli siellä, mutta vain vähän aikaa, sillä hänen piti olla Karin Jaskan häissä. Sain terveisiä Aapeli Tulkilta. Tulin kotiin Elvin ja Eino Jatun kanssa." Sunnuntaina sama meno jatkuu. "Päivällä kotona. Illalla Sääksniemessä. Tanssia siellä sai kovasti, mutta ei siellä muuten mitään hauskaa ollut." Niinpä, ei tainnut olla ketään tiettyä tanssittajaa.

Maanantai-illan Eila viettää kotona, hän on alkanut opiskella ruotsia. Tiistaina Salme palaa Mikkelistä ja tuo mukanaan pienen possun. Oliko silloin normaalia, että parikymppinen neiti kanniskelee linjurissa tai junassa pientä porsasta? Possun pitäminen piharakennuksessa joulukinkuksi oli tietenkin ihan tavallista vielä 50-luvullakin Kuusaalla, mutta miksi Salme on hakenut sen Mikkelistä?

Keskiviikkoilta ollaan kotona mutta torstaina Dallapén konsertissa. "Olimme siellä koko perhe, Salme tosin K:n kanssa. Elvi E.J:n kanssa." Dallapé on varmaan esiintynyt seuratalossa, jossa vieraili moni kansallinen kuuluisuus oopperalaulajia myöten. Seuraavan illan Eila taas opiskelee, etänä. Sitten hän pitää taukoa merkinnöissään viisi päivää. Vasta torstaina tekemiset antavat aihetta merkintään. "Sääksniemessä. Norrgårdin Kalle oli ensin aikaisemmin illalla meillä."

Lauantai tuo yllätyksen. "Penan kanssa häissä. Hän oli eilen illalla tullut kotiin ja tuli tänään aivan yllättäen hakemaan minua häihin. Hauska ilta." Vuonna -45 sopi siis hyvin, että kutsuttu vieras toi mukanaan yllätys-avecin. No jos kerran seuratalolla oli tavallista, että kutsuttuja oli 500 mutta paikalla 700, niin tuskin Penankaan temppu pahemmin huomiota herätti. Nykyisinhän 500 hengen kirkkohäät ovat jotain niin erikoista, että niistä kerrotaan Ylen tv-uutisissa.

Konttorissa Korhonen, Salme ja Eila

Lauantailta on kuvaava merkintä: "Birgit oli tänään viimeisen päivän töissä." Lauantaisin siis tehtiin töitä myös konttorissa. Sunnuntaina Eila käy elokuvissa ja Sääksniemessä. Maanantaina hän saa kukkia Birgit Johanssonilta. Mutta tärkein uutinen oli: "Antti soitti!" Onko Eila nyt kahden kaverin loukussa? Kertooko hän Antille juhlineensa jonkun puolitutun häitä Pentin kanssa?

Tiistaina Eila viettää "oikein hauskan" illan Sääksniemessä, keskiviikkona hän pysyy kotona ja käy nukkumaan klo 20.30. Miksei hän voi kertoa, mitä juteltiin äidin ja siskon kanssa, mitä radiosta tuli, mitä syötiin iltapalaksi, miltä tuntui elää rauhan aikaa kotona rintamavuosien jälkeen? No samasta syystä kuin minäkään en kuvaile noita asioita päivyriin: koska se on ihan tavallista elämää, eikä sellainen kiinnosta ketään. Väärin, kyllä kiinnostaisi! Joskus myöhemmin äiti kertoi, että kun ei kotona ollut muuta syötävää, Impi-äiti teki ruskeaa kastiketta, ja he kastoivat siihen leipäpaloja. Hyvää kuulemma oli.

Torstaina vietetään koti-iltaa, Elvi ja Kalevi käyvät kylässä. "Kirje Antilta ja millainen kirje!!!!" No millainen? Ei tietenkään kerrota. Tirkistelijä kehittää jo tarinaa: Antti on aavistellut puhelun perusteella, että Eila alkaa etääntyä, ja nyt täytyy nostaa panoksia. Perjantaina Eila viettää koti-illan, pesee tukkansa ja suorittaa Pikku-Jättiläisen kerhomerkkivaatimuksia.

Lauantaina 25.8. salaperäinen merkintä: "Pena on tänään tullut kotiin H:gistä. Ei onnistunut!" Pyrkikö Pentti jonnekin opiskelemaan? Hänhän luki ennen Tampereen teknilliseen opistoon menoaan matematiikkaa Helsingin yliopistossa - oliko tämä siihen liittyvä reissu? Mutta sinnehän hän onnistui pääsemään. Lauantain merkintä jatkuu: "Olin illalla S:niemessä. Pena ei ollut siellä. - Hyvä on!" Draama huipentuu sunnuntaina. "Illalla Sääksniemessä. Penakin oli siellä - Roosin Rauhan kanssa. Onneksi olkoon vain, Eila! - Muuten hauska ilta."

Maanantaina Eila viettää koti-illan silittäen ja ratkoen. Varmaan tuunataan uusia vaatteita vanhoista, pula-aikaa kun eletään. Tiistaina Eila käy Kaiku-kuoron harjoituksissa. Keskiviikkona kutsuu jo seuratalon sisätanssiparketti. Hauskaa on. Torstaina Elvi kyläilee veljensä pikkupojan Timon kanssa. Perjantaina Eila käy Sulasen Eevan kanssa katsomassa elokuvan Kirje.

Seuraava viikko alkaa sunnuntaina vietetyillä maakuntajuhlilla Korialla. Onkohan Kaiku-kuoro ollut siellä esiintymässä vai Eila lähtenyt sinne muuten vaan. Mutta tosiaan - ennen vanhaan viikko alkoi sunnuntaista ja päättyi lauantaihin.

Syyskuun alussa koti- ja huvitteluillat vuorottelevat. Tiistaina Eila käy elokuvissa ja sitten Sääksniemessä. Lavalla on kauhean vähän ihmisiä eikä mitään erikoista - sisätanssikausi on selvästi alkanut. Torstaina Eila on seuratalolla katsomassa Iloisen teatterin esitystä. "Oikein hauska ilta". Ilmeisesti paikkakunnalla vierailee Ossi Elstelän luotsaama ryhmä, josta Wikipedia kertoo: "Vuonna 1945 Elstelä lopetti Suomi-Filmin palveluksessa ja aloitti vastaperustetun Iloisen Teatterin johtajana. Teatterin ensinäytös oli revyy Lähtölaukaus 21. maaliskuuta 1945. Näytelmä pantiin pystyyn poikkeusoloissa, Elstelä vastasi lavastuksesta, näyttelijöiden rekrytoinnista ja ohjauksesta. Lisäksi hän näytteli kyseisessä revyyssä. Iloinen Teatteri lakkautettiin kesäkuussa 1946." Tämä saattaa selittää Linnanmäellä nykyisin toimivan teatterin nimen Uusi Iloinen Teatteri.

Lauantain jälkeen alkaa Eilan loppuloma, hänen sijaisenaan konttorissa on rva Ahlbom.

Seuratalo

Seuraavalla viikolla kalenteri viettää pääasiassa hiljaiseloa. Eila käy töissä, lauluharjoituksissa ja Elimäellä. Siellä on Piirikkälän sukua, Eilan isän Oton sisaren talo, Peltolan tila. Sodan aikana mäyrämäkeläiset kävivät sukulaistalosta hakemassa ruokaa potkukelkoilla. Talossa oltiin anteliaita, ja yksi Peltolan perheestä muistaa lapsuudestaan, kuinka heille ilmestyi välillä Kuusaalta pitkä hoikka nauravainen nainen, Impi tyttärineen. Joskus Peltolat kävivät Kuusankoskella, ja aikuisesta Eilasta on jäänyt serkulle mieleen se, että Eila lauloi paljon.

Loppuviikosta kirkastuu, Eila käy tansseissa lauantaina. "Siellä oli oikein hauskaa! Eräs uusi, hauska tyyppi Kouvolasta tanssitti melkein koko illan." Sunnuntaina repäistään lisää: päivällä tivolissa, illalla tanssimassa.  Sitten alkavatkin taas työt. Maanantaina käydään työpäivän jälkeen Hakalalla Liisa-serkun nimipäivillä, tiistaina lauluharjoituksissa. Keskiviikkona suunnitelmiin tulee muutos. "Minun piti huomenaamuna lähteä H:kiin, mutta tänään tulikin tieto, että aamulla töihin. Mikäs siinä. Illalla elokuvissa. "Sattuma korjaa satoa". I-ha-na kuva!"

Torstaina Eila käy töitten jälkeen laulamassa Rauhanjuhlilla. "Vuosi välirauhan solmimisesta." Perjantaina tulee paketti ystävättäreltä, illalla kyläillään Myöhäsellä. Lauantaina ollaan kai alamaissa: "Olin koko illan kotona - tietysti". Mutta sunnuntaina on tarjolla hauskaa, seuratalossa on karnevaalit. "Ne oli kerrassaan mainiosti järjestetty, mutta ei siellä minulla mitään erikoista ollut." Mistähän kenkä nyt puristaa...

Arki-iltoina Eila kyläilee sukulaisissa ja Elvin luona, leikkii siellä pikku Timon kanssa, käy kuoron lauluharjoituksissa, lukee ruotsia kotona, kuuntelee hauskaa musiikkia radiosta. Onkohan konttorineiti innostunut ruotsin opiskelusta, jotta pärjäisi paremin töissä - tuohon aikaan ja vielä pitkään sen jälkeenkin Kymiyhtiön kaikki asiakirjat olivat ruotsiksi. Perjantaina Eila käy laulutunnilla neiti Olkun luona. Mielenkiintoista, olihan perhe tavallinen vähävarainen kuusaalainen työläisperhe, mutta tytär ottaa laulutunteja. Laulaminen oli kyllä Eilalle luontaista koko hänen elämänsä - hänen kampaajansa muistaa, miten Eila saattoi vanhoilla päivillään pistää lauluksi jonkun tuttavansa kanssa kesken tukanleikkuun. Myöhemmin meillä kotona hän hyräili aina jotain tai lauloi kuorostemmoja. Mökillä vedettiin välillä laulukirjat kannesta kanteen yhdessä takan äärellä. Sodanaikaiset iskelmät ja kansanlaulut tulivat siinä tutuiksi tyttärillekin.

Lauantaina 29. syyskuuta on lopulta pitkä ja innostunut merkintä. "Minulla oli tänään vakaa aikomus pysyä pois tansseista, mutta kun Elvi ja Salme lähtivät ja pyysivät minua mukaansa, lähdin. Myös Pena oli tullut kotiin ja oli tanssimassa. Tanssin suurimman osan tansseista hänen kanssaan ja tulin hänen kanssaan myös kotiin. Istuimme myös ravintolassa jonkun aikaa. Hän lähtee taas huomenna takaisin Tampereelle." Syyskuun viimeisen päivän merkintä on jälleen apea: "Koko päivä kotona. Satoi. Illalla elokuvissa - yksin."

Risto Torppa, hammaslääkärisukua

Hammaslääkäri, musiikkimies, parkettien partaveitsi, maailmanmatkaaja - Risto Torpasta on moneksi. Hän on uransa aikana nähnyt yhden jos toisenkin kuusaalaisen suun ja saanut sitä kautta paljon tietoa myös koko ihmisen voinnista. Nyt eläkkeellä on vihdoin aikaa omalle perheelle, joka on levittäytynyt ympäri maailmaa. Innokkaana matkakumppanina seuraa Leila-vaimo.

Risto Torppa sanoo ettei ole oikein mistään kotoisin tarkoittaen, että juuria on Hämeessä, Keski-Pohjanmaalla, Savossa ja Etelä-Karjalassa. Mutta Kuusankoskelle hän hammaslääkäriksi valmistuttuaan perheineen asettui, ja täällä hän ehti hoitaa hampaitamme 42 vuotta ja 3 kuukautta.

Risto Torpan hammaslääkäriura viitoitettiin jo hänen lapsuuden ympäristössään Pieksämäellä. Perhe asui samassa talossa, jossa toimivat kauppalan lääkäri, eläinlääkäri ja kouluhammaslääkäri.
- Lääkäristähän kaikki ajattelimme, ettei tuo tiedä mitään. Eläinlääkärin homma ei vaikuttanut kauhean kivalta: käsi kyynärpäätä myöten hevosen takapuolessa. Mutta hammaslääkärillä oli minun ikäisiäni lapsia, ja viihdyin heillä kuin kotonani. Kesken päivää perheenisä Kari tuli sisälle, oikaisi sängylleen ja vetäisi päivällä nokkaunet. Silloin ajattelin, että kivaa tuo hammaslääkärin elämä. Myöhemmin tajusin hänen olleen niin väsynyt, että oli pakko ottaa päiväunet.

Naapurin sedän vaikutus Torpan perheeseen on ollut melkoinen. Riston isoveli ja pikkusisko ovat myös hammaslääkäreitä, samoin Riston nuorin tytär.
- Että semmoinen sukurasite siitä meille tuli.

Hammaslääkäriopinnot Risto Torppa suoritti Helsingissä. Pääsykokeet olivat monivaiheiset ja vaativat. Opiskelukaverina oli kuusankoskelaisille tuttu Seppo Tuominen.
- Anatomian laitoksella minulla ja Tuomisen Sepolla oli yhteinen ruumis. Minun leikkelyharjoitukseni rajoittuivat pään ja kaulan alueelle, ja Seppo jäi jatkamaan siitä alaspäin. Sepolla oli aina päällään tumma puku ja solmio. Kerran onnistuin vahingossa potkaisemaan nurin teräspöydän alla olleen astian, johon ylimääräiset formaliiniliuokset valuivat. Onneksi vain minun kenkäni kastuivat. Alivuokralaiskämpässä oli kauan muikea tuoksu.

Keskuslaitoksen hallintorakennus, nykyisin Careaa

Valmistuttuaan Risto Torppa tuli töihin Kuusankoskelle. Mukana seurasi siinä vaiheessa vaimo Leila ja ensimmäinen lapsi, ja seuraava syntyi muuttovuonna. Kuusankoski oli sijainniltaan hyvä, sekä Riston että Leilan vanhempien luo oli suunnilleen sama matka. Risto oli ennen muuttoa käväissyt Kuusankoskella muutaman kerran.
- Olin opiskeluaikana töissä sairaankuljetusfirmassa, joka toi potilaita HYKSistä takaisin mm. aluesairaalaan. Olin siis käynyt sairaalassa ja Mannerissa syömässä. Matka Helsingistä Kuusankoskelle kesti kolme tuntia sepelipintaista tietä pitkin - tien asfaltointi viipyi ja viipyi, Risto muistelee.

Puhelimet kiven alla

Huhtikuun 1970 alussa Risto Torppa tuli Keskuslaitoksen hammaslääkäriksi - paikan virallinen nimi oli silloin  Kymen läänin vajaamielislaitoksen kuntainliitto. Sen kanssa sovittiin vajaasta 20 viikkotunnista, joiden lisäksi Torppa sai pitää laitoksen tiloissa yksityispraktiikkaa.
- Tein pitkiä päiviä, koska täällä oli hirvittävä hoidon kysyntä. Se oli niin tolkuton, että jos kävelin kauppalassa kadulla, ikään kuin nolotti. Tuntui että ihmiset katsoivat että tuossa se kävelee eikä sillä mukamas ole aikaa ottaa vastaan. Hammaslääkäreitä oli tällä alueella niin vähän - yleensä palvelut keskittyivät korkeakoulupaikkakuntien tuntumaan.

Keskuslaitoksella oli 70-luvun alussa runsaat 400 laitospaikkaa. Lisäksi kunnat lähettivät Torpan asiakkaiksi avohuollossa olevia kehitysvammaisia.
- Viitenä vuotenani keskuslaitoksella opin tuntemaan Kymen läänistä toista tuhatta kehitysvammaista.

Alkuun oli pulmallista, kun Torppa oli ainoana hammaslääkärinä eikä voinut konsultoida kokeneempia lääkäreitä paikan päällä, piti aina soittaa Helsinkiin. Täytyi olla rohkea tekemisissään ja lisätä osaamistaan kurssittautumalla.
- Mehän tehtiin silloin paljon sellaisiakin hommia, joita nykyisin tekevät vain erikoishammaslääkärit. Eihän ihmisiä voinut juoksuttaa Helsinkiin toimenpiteiden takia. Nykyisin vaativimmat viisaudenhampaiden leikkaukset tai implantit kannattaa jättää tiheämmin operoiville erikoishammaslääkäreille, Torppa kertoo.

Toinenkin hankaluus on jäänyt mieleen. Torpat eivät saaneet puhelinta tullessaan Kuusankoskelle. Kansantalon alakerrassa ollut keskus oli täynnä. Mutta kun selvisi, että Risto on hammaslääkäri, asia järjestyi -  totta kai hammaslääkäri kotipuhelimen tarvitsee.
- Saatiin puhelin, ja se rupesi soimaan yötä päivää. Se oli jonkun konkurssiin menneen firman numero, velkojat soitti päivällä. Lisäksi meidän numero heitti yhdellä numerolla rakennusliikkeen talousjohtajan numerosta; sitten se soi yöllä, kun rakennusmiehet pyysivät kottia. Leila kertoi, että kun koira haukkui, lapset kiljui ja puhelimessa kysyttiin onko Karjaportilla,  hän vastasi: "Onneksi ei."

Kehitysvammainen asiakas on varmaan vähintään yhtä vaativa potilas kuin muutkin, joita hammaslääkärissä käynti pelottaa. Torppa sanoo, että jos lääkäri tekee työnsä rauhallisesti ja määrätietoisesti, rauhallisuus tarttuu hoidettavaankin. Sai siinä olla luovakin, kun asiakkailla oli erilaisia syndroomia.
- Mutta oli se tosi mielenkiintoista.

Asiakkaita kävi siis muualtakin kuin Keskuslaitokselta. Risto muistaa paperimiehen, jolta hän kyseli kuntoa.
- Kunto on hyvä, sain juuri yhtiöltä hopeisen lusikka-haarukka-yhdistelmän, mies vastasi. Mietin armeijan käyneenä ihmeissäni, tehdäänkö näitä sotilaan retkivälineitä muustakin kuin alumiinista. Sitten tajusin, että mies oli saanut kuntosuorituksista yhtiön siihen aikaan jakamia palkintoja, hopeiset aterimet, Risto naureskelee.

Kuusankoski voitti täpärästi

Marraskuussa -75 Risto Torppa vaihtoi työpaikkaa ja siirtyi Kymiyhtiön työterveyskeskukseen. Johtavaksi lääkäriksi valittu Antti Jokinen oli pyytänyt häntä mukaan tilojen suunnitteluun. Ristolla oli mielessä toinenkin vaihtoehto. Hän oli ollut Göteborgissa Pohjoismaisessa terveydenhuoltokorkeakoulussa kansanterveystieteen kurssilla ja Lidingössä erityisryhmien hammashuollon kurssilla. Hän oli jo sopinut menevänsä Tukholman läänin sairaalahammaslääkäriksi. Yleinen taloustilanne ratkaisi kuitenkin asian.
- Oli öljykriisi, tolkuton pääomapula, lainaa ei tahtonut saada pankeista. Mutta Kuusaalla oli rivitalohanke, johon minut oli houkuteltu mukaan, ja siihen järjestyi laina. Ja kun työterveyskeskuskin rupesi toteutumaan suunnitellusti, lähtö ruotsalaiseen sairaalaan hammaslääkäriksi jäi.
 

Risto työnsä äärellä. Kuva: Tuomo Pitkänen/Kymin työterveysesite

Yhtiö oli ulkoistanut hammashuollon niin, että Risto Torppa oli työterveyskeskuksessa itsenäisenä yrittäjänä. Göteborgin opeista oli tarttunut mukaan tieto siitä, miten tärkeää ihmisen omatoimisuus ja ennaltaehkäisy on ihmisen terveydelle. Risto oli myös kuullut suunnitteilla olevasta erikoishammashoitajien koulutuksesta.
- Näiden pohjalta sain perille toivomukseni kahdesta hoitohuoneesta vastaanotolleni. Toinen merkittiin nimellä esikäsittelyhuone - kukaan ei ilennyt kysyä, mikä se on. Huoneelle tuli käyttöä vasta vuonna -78, kun palkkasin erikoishammashoitajaksi Maritta Rainion kahden aiemmin palkkaamani hammashoitajan lisäksi. Erikoishammashoitaja huolehtii mm. hampaiden puhdistuksesta, kotihoidon opetuksesta, hammaskiven poistosta, ientaskujen mittaamisesta. Minun piti osata delegoida kolmelle hammashoitajalleni se, minkä he voivat tehdä ja keskittyä itse siihen, mitä vain hammaslääkäri pystyy tekemään.

Risto kuvailee hammashoitajan merkitystä rinnastuksella.
- Hammaslääkärin työtä voisi verrata siihen, että yrittää kirjoittaa kaunokirjoitusta samaan aikaan kun toinen vetää paperia alta. Kielikin on aina edessä. Hammashoitajaa tarvitaan pitkälti siihen, että saadaan pidettyä työskentelyalusta kuivana ja näkyvyys työmaalle hyvänä.

Hammaslääkärin työssä oikeat työasennot ovat ratkaisevia. Risto teki työnsä istuen. Silti lihaksista piti pitää huoli.
- Seisotko vai istutko - voit valita haluatko suonikohjut vai peräpukamat. Työnantajana huolehdin, että jokainen meistä kävi vuorollaan hierojalla kymmenen kerran jakson.

Kuusaalaiset reiluja asiakkaita

Delegointia tai ei, eivät ne Risto Torpan työpäivät vieläkään kohtuullisiksi muuttuneet. Perheeseen syntyi kolmas lapsi, ja isällä oli työ- ja opiskelukiireitä, ammatinharjoittajalla paljon paperitöitä.
- Olin töissä luvattoman paljon. Täydennyskoulutusta oli hankittava, viidessä vuodessa tieto puoliintuu. Hampaitten tukikudoksista ja purennasta oli yliopisto-opintojeni jälkeen tullut paljon uutta tietoa, ja se piti päivittää viikonloppuisin kursseilla Helsingissä, Turussa, Tampereella, Tukholmassa, poissa kotoa. Vaimoni Leila ei valittanut mutta on kyllä jälkeenpäin kertonut, että oli vähän tiukkaa, Risto hymyilee.

Hampaita paikattiin siihen aikaan amalgaamilla. Muovit tuotiin markkinoille turhan nopeasti.
- Ne eivät olleet vielä oikein valmiita tuotteita, niiden sitominen hammaskiilteeseen oli vaillinaista. Niitä vain markkinoitiin niin hyvin, että asiakkaat halusivat niitä. Jouduttiin aikanaan huomaamaan, että muovipaikat ovat lyhytikäisiä. Sitten vaihtoehdoksi tulivat posliinipaikat, mutta ne ovat kovin kalliita.

Suun hygienian merkityksestä tulee jatkuvasti uutta tietoa.
- Jos suuontelo ei ole ihmisen likaisin paikka, niin toiseksi likaisin ainakin, bakteerikirjo on niin valtava. Tulehtuneissa ientaskuissa virtaa veri vilkkaasti, ja sama veri kuljettaa bakteerit kaikkialle kehoon. Sydän vaurioituu herkimmin, mutta aivoihinkin saattaa bakteeri-infektiosta päätyä haitallista ainesta.

Jonot hammaslääkärille eivät poistuneet tässäkään työpaikassa. Potilaan piti varautua parin viikon odotteluun.
- Yritä siinä sitten järjestää akuuttihoitoa! Se onnistui niin, että okei, syön sitten tänään lounasta vähän vähemmän, Risto kuvailee.

Esitteen kuvat: Tuomo Pitkänen

Hammaslääkäreiden suhtautuminen kivunhoitoon vaihtelee. Risto Torppa kuuluu niihin lempeisiin hammaslääkäreihin, joille hoidon kivuttomuus on ykkösasia.
- Hammaslääkärillä täytyy olla aikaa potilaalle, aikaa kuunnella kuulumiset, jos potilas haluaa kertoa. Saahan siinä samalla taustatietoja ihmisen terveydestäkin. Ihminen on ihminen eikä mikään hampaankantoteline.

Asiakaskunta saa Risto Torpalta kehuja.
- Kuusankoskelaiset olivat tosi reilua porukkaa. Asiallisia ihmisiä. Huomasin muuten Keskuslaitoksen asiakkaiden jälkeen, että kymiyhtiöläisissä oli paljon huonokuuloisia. Kun laitoin amalgaamipaikan ja pyysin painamaan hampaita vastakkain, ei tapahtunut mitään. Sitten vihdoin paperimies kuuli ja rusautti hampaat kiinni niin voimalla, että paikan rakentamisen sai aloittaa alusta.

Aika varhain Torppa aloitti vastaanotollaan kutsuhoidon, jossa kutsuväli määriteltiin yksilöllisesti asiakkaan tarpeiden mukaan. Siinä hän huomasi positiivisen piirteen.
- Vuorotyö mahdollisti dynaamisen aikataulun. Asiakkaita saattoi kutsua tasaisesti pitkin päivää työvuorosheeman mukaan. Tiesimme, kenellä on työaikamuoto 37 tai 27 tai 25 ja osasimme jo valmiiksi ehdottaa sopivaa aikaa. Jos jollain esimerkiksi oli runsaasti hammaskiveä eikä hän ollut oppinut välttämään sen syntymistä, järjestettiin erikoishammashoitajan vastaanottoja puolen vuoden välein ja hammaslääkärikäynnit kahden vuoden välein. Kun  kuntoon saatu suu pidettiin jatkuvasti hoidettuna, potilasta kohti käytetty aika ja rahamäärä tippui oleellisesti, Torppa kertoo ja suosittelee ihan taloudellisuuden ja tehokkuuden nimissä, että Suomen hammashoitojärjestelmässä kannattaisi pitää yhtä hammaslääkäriä kohti kaksi hammashoitajaa ja erikoishammashoitaja.

Kollegat ja työyhteisö tärkeitä

Risto Torppa kehuu työterveyskeskuksen työyhteisöä loistavaksi. Hammaslääkärin työ on aika yksinäistä, vaitiolovelvollisuus estää juttelemasta työasioista.
- Työterveyskeskuksessa oli neljä lääkäriä, viisi työterveyshoitajaa, johtava hoitaja, kaksi laboratoriohoitajaa, kolme lääkintäjumpparia, työpsykologi, siistijät. Aivan upeeta. Jokisen Antti piti huolta siitä, että me hammashuollon väki tunsimme kuuluvamme porukkaan, vaikkemme olleet työsuhteessa Kymiyhtiöön.

Esitteen kuvat: Tuomo Pitkänen

Paikallinen hammaslääkäriseura oli siihen aikaan hyvin aktiivinen järjestämään kursseja ja hankkimaan paikalle luennoitsijoita - siinä Risto Torppa pääsi kollegoiden pariin.
- Kuukausikokouksiinkin paikallinen hammaslääkärikunta osallistui kiitettävästi. Nyt sekin yhdistystoiminta on hiljaisempaa.

Torpat ovat viihtyneet hyvin Kuusankoskella, vaikka ovat kumpikin tulleet muualta. Mutta ovat he myös täältä käsin kiertäneet maailmaa. Vuoden 2005 lopulla Risto ja Leila matkustivat Afrikkaan palkattomaan vapaaehtoistyöhön, jota organisoi Rotaryn Lääkäripankki.
- Oltiin kolme kuukautta Tansaniassa puskasairaalassa. Leila hoiteli aids-lapsia, syötti heille puuroa, potatti ja pesi pyllyjä, minä olin hammaslääkärinä. Sairaansijoja siellä oli 400-500, synnytyksiä vuodessa kolmetuhatta.  Välineet olivat lahjoitusvälineitä. Hoitolaitteisto oli samanlainen kuin oma ensimmäiseni, vähän vanhentuneita ja huonossa kunnossa, mutta niillä pärjättiin. Ongelmana siellä oli se, että ihmiset eivät kyenneet pesemään hampaitaan. Kun naisten oli kannettava vesi ämpäreillä kaukaa kaivolta, asian ymmärtää. Siellä oppi suhteuttamaan onnellisuuden ja hyvinvoinnin yhteyttä. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen vähään mitä heillä oli. Herttaisia, valoisia ihmisiä. Meillähän tupataan olemaan onnettomia siitä, että minulla ei ole tuota ja tuota. Matka oli upea kokemus, jätti jälkensä Risto pohtii.

Kesäkuun lopussa 2012 Risto Torppa jäi eläkkeelle.
- Riitta Tommola aloitti hammashoitajanani vuonna 1972 ja jäi vielä jatkamaan töitään, kun minä lähdin. Neljä vuosikymmentä töitä tuli tehtyä yhdessä. Maritta Rainion kanssa olimme aloittaneet yhteistyön vuonna -78. Mutta minun ei ollut helppo päästä työstäni irti. Työnantajalla on vastuu muista, täytyy huolehtia että he voivat jatkaa vanhoina työntekijöinä uuden hammaslääkärin tullessa.

Hyvää ajatusta oli vaikea toteuttaa, kun uusia tulijoita ei juuri ollut. Kuusankosken kaupungin avoinna olleisiin virkoihin ei ollut hakijoita, joista olisi jäänyt "yli" Riston työn jatkajaksi.
- Kun soitin kaupungin johtavalle hammaslääkärille Heikki Vesalalle asiasta, hän sanoi että olin ainoa kiinnostunut. Ei yhtään hakijaa, Risto naurahtaa.

Seuraaja löytyi lopulta, ja Risto pääsi eläkkeelle.
- Olin 68-vuotias kun ymmärsin lopettaa. Hammaslääkärin työ on mielenkiintoista, akateeminen käsityöläisammatti ja samalla ihmissuhdeammatti. Olisihan tuota voinut jatkaakin, mutta joku tolkku sentään täytyy olla.

Olihan Risto Torppa keventänyt työmääräänsä jo tätä ennen osaeläkkeen muodossa.
- Meidän kolmesta lapsesta kaksi oli ulkomailla. Lastenlasten tapaaminen ja pitkin maailmaa matkustaminen  ei ole oikein mahdollista, jos on kokopäivätöissä. Sain sitten kaverin, joka rupesi jakamaan työtaakkaa.

Eläkkeellä Torpan pariskunta harrastaa intensiivisesti monia asioita. Risto ja Leila ovat tänäkin aamuna käyneet pelaamassa tennistä, ja sama meno jatkuu ympäri vuoden. Musiikki on toinen Riston intohimo.
- Rupesin jo vuonna -77 laulamaan Kouvolan Mieskuorossa. En voinut mennä Kuusankosken Mieskuoroon, se olisi lisännyt potilaspainetta. Kouvolalaiset eivät mitenkään halunneet tulla Kuusaalle hammaslääkäriin siihen aikaan. Menin myös Sonukseen laulamaan bassoa - tarkoittaa etten ollut sitten kotona niitäkään iltoja.

Yksi asia johti toiseen, Henny Takolander nappasi Ristoa hihasta.
- Huomasin olevani kokoonpanossa, jossa Nygårdin Bjarne soittaa haitaria ja Paavilaisen Jokke läskibassoa. Olihan siinä Taavitsaisen Ristokin ja rumpali mukana. Tämmöisellä Swingtett-yhtyeellä käytiin soittamassa häitä ja firman juhlia, tehtiin keikkaa aika paljonkin. Minä soitin klarinettia ja alttosaksofonia ja lauloin. Käydään me edelleenkin Korvenkylässä harjoittelemassa, kokoonpano tosin on muuttunut.

Musiikin perässä Leilan kanssa

Klassinen musiikki on Risto Torpalle rakasta kuunneltavaa. Kymi Sinfoniettan kausikortti on pariskunnalla kovassa käytössä, ja Iitin musiikkijuhlat ovat heistä mainio asia. Mutta ooppera tuntuu olevan ihan parasta.
- Käydään Leilan kanssa neljä viisi kertaa vuodessa katsomassa oopperaa Berliinissä, Wienissä, Pariisissa, Lontoossa, Barcelonassa. Matkoihin mahtuu mukaan klassisen musiikin konsertteja. Justiin oltiin Berliinissä ja nähtiin neljä oopperaa ja kuunneltiin yksi kamarimusiikin konsertti. Ja kierrettiin tietysti muutama museo.

Musiikkia Risto Torppa kuunteli työnsä äärelläkin, milloin klassista, milloin jazzia. Puudutuksen annettuaan hän ehti käydä yläkerrassa kahvilla odotellessaan piikin vaikutusta. Kaksi hammashoitajaa pitivät huolta potilaasta.
- Kerran palasin huoneeseen niin, että potilas makaa tuolissa selällään kädet vatsalla, ja urkumusiikki soi kauniisti huoneessa, Risto hekottelee näkyä.

Kalalammikoita ja kalanviljelyslaitoksen hoitajan talo. Kuva: Seppo Saarijärvi, 1958

Risto sivuuttaa maininnalla pariskunnan kilpatanssiharrastuksen. "Avioliittolupaukseenhan se kuului."
- Tosi upea ja yllättävän rankkakin harrastus. Ehkä sen ansiosta pysyy paremmin liukkaalla pystyssä. Käymme edelleen ryhmässä tanssimassa muttemme kilpaile. Naisvoimistelijoiden ukkojumpassa olen ollut mukana 80-luvun loppupuolelta. Meitä käy Pilkan koululla tusinan verran kankeita miehiä, jotka jumppaamme naurua pidätellen Suomi-popin soidessa: "Minä taivu en koskaan, tahdon vain yrittää."

Torppien koti on perinteikkäässä vanhassa talossa, jossa on aikoinaan asunut kalanviljelyslaitoksen hoitaja. He ostivat sen 90-luvun alussa ja alkoivat kunnostaa sitä ammattimiesten apuna ja neuvoilla itsekin.
- Vähän yli kaksi vuotta siellä pakerrettiin. Kun joku kysyi, asutaanko me jo siellä, vastasin että kyllä me siellä asutaan mutta käydään kotona vielä nukkumassa.

Risto muistelee lämpimästi Antti Jokista, erinomaista työyhteisön johtajaa. Kerran Risto huomasi, että hänen vastaanotollaan lattia on alkanut kulua ihan kuopalle hammaslääkäriporan jalkavastuksen kohdalta.
- Näytin lattiaa ja kuoppaa Antille. Antti sanoi: "Tätä ei kyllä näytetä Niinikosken Eerolle", Risto virnuilee ja viittaa Verlan Marian säilytettyihin jalanjälkiin.

Kymiyhtiöllä oli oma poliisilaitos

Kuva Polinin kirjasta. Poliisilaitos, Kuusankoski

"Yhtiön poliisi" on kuusaalaisille tuttu termi, moni muistaa yhtiön poliisilaitoksen talonkin Niementiellä, jonka nimi oli sitä ennen Lahtikatu tai Lahdenkatu ja nykyisin Liljequistintie. Oliko yksityisellä yrityksellä tosiaan oma poliisinsa, ja miten järjestyksenpito luontui Kuusankosken kunnan perustamisen jälkeen? Julius Polinin teos Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta antaa poliisivoimien synnystä paljon tietoa. Mutta eräällä miilumäkeläisellä on aiheesta omakohtaisiakin muistoja.

Matti Puustisen isä Sulo Puustinen oli poliisi. Useimmat tosin tunsivat hänet Ponteva-nimellä, jonka taustaa Matti ei tiedä. Perhe asui Kymiyhtiön talossa poliisilaitosta vastapäätä jo Matin syntyessä.
- Olisin myöhemmin halunnut ostaa talon, mutta yhtiö ei myynyt. Talo purettiin, Kymiyhtiöllä työuransa tehnyt Matti Puustinen kertoo.

Matti Puustinen

Sulo Puustinen oli rikosylikonstaapeli eikä käyttänyt poliisin pukua. Hän ei kotona juuri puhunut töistään, mutta poliisilaitos tuli kuitenkin pojalle tutuksi.
- Kävin siellä ainakin miljoona kertaa. Siellä oli komeat putkat. Alakerrassa oli päivystäjä ja apulaisnimismies, minun isän huone oli yläkerrassa. Alakerrassa oli myös kanala, siellä oli meidän kanat ja sika. Minä ja äiti käytiin ruokkimassa niitä. Sika karkasi kerran, mutta isä vihelsi omalaatuisella tyylillään ja sika tuli hirviää kyytiä takaisin. Meillä oli koirakin, susikoira joka oli periaatteessa poliisikoira. Se myytiin, kun siitä tuli vihainen, se vahti meitä lapsia tarkasti eikä laskenut ketään meidän lähelle.

Pikkupojille poliisilaitos putkineen oli jännä paikka. Hei roikkuivat pihlajassa ja katselivat mitä laitoksessa tapahtui.
- Kiipeiltiin puihin katselemaan, kun poliisit vei pidätettyjä kadun toiselle puolelle vessaan - poliisilaitoksella ei ollut vessaa. Marskinkadun varrella oli kasarmit ja niiden pihassa ulkohuussit. Yksi niistä kuului poliisilaitokselle. Joku pidätetty oli kerran lähtenyt juoksemaan karkuun, mutta poliisit sai hänet juoksemalla kiinni, Matti kertoo.

Matti on itsekin juossut poliisia karkuun.
- Potkittiin jalkapalloa Niementiellä kavereiden kanssa. Pallo lensi poliisilaitoksen ikkunaan ja särki sen. Me juostiin kovaa kyytiä karkuun, mutta kiinnihän siinä jäi.

Kymiyhtiöllä on tosiaan ollut oma poliislaitoksensa ja järjestyksenpitonsa. Polinin kirja taustoittaa asiaa yrityksen syntyvuosista asti.
- "Kolmena ensimmäisenä Kymintehtaan ja Kuusankosen tehtaiden olemassaolon vuosikymmenenä ei järjestyksen ylläpitäminen liene tuottanut asianomaisille paikallishallinnoille suuriakaan vaikeuksia. Sen vuoksi tultiin hyvin toimeen kahdella Kymiyhtiön palkkaamalla järjestysmiehellä sekä Kuusankoskelle sijoitetulla, valtion vv. 1892-1909 palkkaamalla maalaispoliisilla Nikodemus Aallolla (nykyään portinvartijana yhtiön palveluksessa), jota vastoin Voikassa ei ollut järjestysmiehiä edes rakennusaikana. Viimemainittu puute oli kuitenkin suureksi haitaksi järjestykselle", Polin kirjoittaa vuonna 1932.

Vuoden 1905 suurlakon takia yhtiö vaihtoi järjestysmiehet kahteen poliisiin, joille maksoi myös palkan. Nämä joutuivat selvittelemään mm. Murhamäen tapahtumia. http://minkuusas.blogspot.fi/2014/08/murhamaki-ei-jata-rauhaan.html  Vuonna 1911 järjestyksenpito tiukkeni. Tehtaan ympärille rakennettiin vahva aita, kolmelle portille portinvartijantupa. "Portinvartijoiksi ja vakinaisten poliisien apulaisiksi otettiin kuusi niistä lukuisista poliiseista, jotka poliisimestari, luutnantti Rolf Blåfieldin virka-aikana joulukuussa 1911 Tampereella sattuneen selkkauksen johdosta erosivat. Ne olivat tavattoman kookkaita ja kelvollisia miehiä, jotka siten saivat toimen Kymiyhtiön palveluksessa, ja monet heistä ovatkin kohonneet tärkeille paikoille."

Maailmansota kiihdytti poliisien palkkaamista. Paikkakunnalla oli levotonta, juoksuhautatyöt aiheuttivat kansainvaelluksen. Vuosina 1914-15 yhtiö lisäsi yksityistä poliisivoimaansa vielä kuudella miehellä ja rakensi poliisikamarin. Sisällissota koetteli poliisikuntaa. Poliiseista murhattiin kolme, portinvartijoista kaksi.

Piirros poliisilaitoksesta on kylämuistelmissa nimeltä Kappale Kuusankoskea - Kirjakaupanmäeltä Pajamäelle 1930-40 -luvuilta. Siinä on signeeraus SR.-K.

"Kapinan kukistumisen jälkeen järjestettiin järjestysvalta täydellisesti uudestaan: aluksi lisättiin poliisien lukumäärä kolmeksi kullakin tehtaalla (kaikkiaan 9 konstaapelia ynnä 2 ratsastavaa poliisia, 2 ylikonstaapelia ja 3 etsivää poliisia); yksi komisario ja yksi poliisipäällikkö palkattiin, kaksi poliisikoitaa hankittiin, jonka lisäksi järjestettiin 52-miehinen aseistettu vartio kiertävää vartointia varten pimeimpänä aikana (elok. 15 p:stä talven tuloon). Pidettiin nimittäin mahdollisena, että vankiloista vapautetut kapinalliset yrittäisivät ryhtyä kostotoimenpiteisiin - mikä pelko myöhemmin osooittautui turhaksi", yhtiön konttoripäällikkö Julius Polin kirjoittaa.

Polin listaa vielä vuoden 1919 poliisivoimat Kymiyhtiössä:
1 poliisipäällikkö
1 komisario
3 etsivää poliisia
1 ylikonstaapeli
12-13 konstaapelia
15 suojelusvartijaa (myöhemmin 6)
10 portinvartijaa.

Järjestelmä tuli kalliiksi, ja sitä ruvettiin purkamaan olojen asettuessa ja Kuusankosken kunnan perustamisen myötä. Kunta ja seurakunta kuuluivat uuteen nimismiespiiriin, ja sen nimismies Valfried Lindberg sai tehtäväkseen eri korvauksesta hoitaa yhtiön poliisilaitosta ja olla sen poliisipäällikkönä. Yhtiön oma poliisimestarin toimi lakkautettiin. 1920-luvun alussa perustettiin uusi poliisikomisarion toimi, Voikkaalle alettiin suunnitella poliisikamaria, ja kuntaan perustettiin naispuolisen siveyspoliisin toimi.

Vuonna 1924 Kymiyhtiö pyysi maaherralta, että valtio ottaisi poliisitoimen Kuusankoskella kokonaan hoidettavakseen. Maaherrankaan mielestä ei ollut yhtiön asia maksaa edes osaa poliisin työstä. Sisäasiainministeriöllä ei kuitenkaan ollut rahaa näihin menoihin. "...tosiasiaksi jää, että yhtiö edelleen (huhtikuussa 1931) palkkaa yhden poliisikomisarion, yhden ylikonstaapelin ja neljä poliisikonstaapelia", kirjoittaa Polin historiateoksessaan ja siirtyy ylistämään suojeluskuntien toimia maan itsenäisyyden ylläpitämisessä.