Penan kirjeitä Eilalle 14. Eila on tehnyt kuvakirjan.

Itsenäisyyspäivän aattona 5.12.1946 Pentti on saanut Eilalta paketin ja on palavissaan. "Olen onnesta niin pyörällä päästäni vieläkin, että en oikein osaa kirjoittaakaan. En yksinkertaisesti käsitä, kuinka Sinulta riittää aikaa kaiken muun lisäksi vielä noin suuritöisen paketin laittamiseen. Jos Sinua arveluttaa, että kannattiko moinen vaiva, niin minulla on vastaus valmiina, kyllä Kannatti oikein isolla K:lla. Minun pieni sanavarastoni ei kykene ilmaisemaan kuinka iloiseksi teki se mieleni avattuani paketin."

Selvästikin tekniikan ylioppilas, insinööriopiskelija, yrittää ylittää itsensä kuvaillessaan riemuaan. Viimeisintä virkettä ei yksikään äidinkielenopettaja voi katsoa hyvällä. Annetaan silti Penalle anteeksi. Tämä nimittäin joutuu viettämään itsenäisyyspäivän Tampereella. Aatto on torstai, lauantai on koulupäivä, joten Pentti riutuu ikävissään opiskelijaboksissaan, koska ei kannata matkustaa edestakaisin yhden päivän takia. Ja sitten tuleekin morsiamelta paketti! Entäs sen sisältö?

Morsian Eila Piirikkälä

"Kaikki siinä oli minulle mieluista, kirje, leivonnaiset ja sitten se minun ikioma joululehteni, jonka tulen säilyttämään kalliina aarteenani läpi elämän." - Paljon luvattu, lehdestä ei näkynyt vilaustakaan lapsuuskodissamme. - "Olet tosiaan tuon lehden avulla kyennyt koskettamaan herkimpään kohtaan sisälläni. En häpeä tunnustaa, että melkein kyyneleet silmissä luin tuon kuvakirjan. Kylläpä Sinä tosiaan osasit löytää oikean sävyn tuohon kuvakirjaasi. Parhain kuva minusta melkein on se, jossa minä työnnän venettä vesille siitä meidän yhteisestä saarestamme. Se kuva on niin luonnollinen, että melkein luulen jonkun olleen kameroineen seuraamassa meidän lähtöämme. Kyllä se kuva on myös mainio, jossa Leksa on juuri noussut märästä elementistä ja koko kirja ratsastustunteineen, kahvinkeittoineen ja hamstrausmatkoineen - - - on yhtä ainoata sisintävavahduttavaa lukemista. Myös Riskan (Luostariska=Riska) sivu on mainio ja toivon, että jo etukäteen kiität puolestani Salmea."
 
"Rakas en malttanut vielä muuta kuin maistaa niitä leivonnaisia, sillä vasta illalla kun Pauli on tullut koulusta, pidämme pienet kekkerit juhlan kunniaksi." Pauli on Kiurun Pauli Kouvolasta, hyväksi ystäväksi tullut kämppäkaveri. Herkkujen jakaminen kaverin kanssa kuuluu asiaan, sillä nyt on kysymys harvinaisuuksista. Eletään pula-aikaa, jolloin puutetta on mm. jauhoista, voista, maidosta, kananmunista ja makeuttamisaineista. Leipominen vaatii siis kekseliäisyyttä. Olisikohan Eila  jälleen potkutellut kelkalla 24 kilometrin matkan Peltolan sukulaistaloon Elimäelle ja saanut sieltä elintarvikkeita kuten monta kertaa ennenkin. Ja sitten 24 kilometriä takaisin. Luntahan siihen aikaan oli jo tuossa vaiheessa vuotta varmasti.

Kymmenen vuotta myöhemmin Pena, vene ja yhteinen "saari"

Sitten vähän lepertelyä, ja: "Nyt jaksan taas kestää keventynein mielin nämä kaksi päivää ja odotan suurella jännityksellä, oletko lauantai-iltana Kouvolan asemalla." Lisää lepertelyä, joka ei kuulu meille lainkaan - jos nyt mikään edellä kerrotusta. On siinä kuitenkin tunnelmia kerrakseen: 23-vuotias opiskelijanuorukainen saa Tampereelle paketin, jossa on lohturuokaa, että sulho jaksaa sinnitellä kokonaista kaksi päivää poissa kihlattunsa luota. Ja mukana on vielä morsiamen itse tekemä kuvateos, jota piirtäessään Eila on varmasti ajatellut Penaa.

Eilan tarina 20. Varsinaisia kylänluutia

Eila Piirikkälä täyttää helmikuussa 1946 puolipyöreitä vuosia, 25. Elämä on täynnä touhua, Eila viettää paljon aikaa tyttökavereiden kanssa, ja Penakin vilahtelee maisemissa. Helmikuun kalenterimerkintöjä selaillessa kuusaalaisten meininki alkaa vaikuttaa ylisosiaaliselta. Kodeissa ramppaa ystäviä ja sukulaisia päivittäin, ja kaikki säntäilevät kylään kavereille, elokuviin,  konsertteihin, nimipäiville ja karnevaaleihin minkä ehtivät. Ei mitään suomalaista yksin jurottamista ainakaan.

Perjantaina 1. helmikuuta Eila käy laulutunnilla Kouvolassa ja sen jälkeen suihkussa. Kymintehtaan saunassa ilmeisesti, Piirikkälällä on pesutiloina vain pihasauna kuten muillakin mäyrämäkeläisillä.
Lauantai. "Olin illalla Seuratalolla karnevaaleissa. Siellä oli aika vähän kansaa eikä mitään erikoista. Se Kouvolan tyyppi tanssitteli ahkerasti. Sain tänään liivipukuni pois ompelijalta. Se on aika hauska."

Sunnuntaina käydään potretissa - ehkä uuden liivipuvun takia. "Viljakaisen Elvi ja Erkki olivat myös. Elvi tuli illalla meille ja oli yötä." Kuvan perusteella ystävättäret ovat kumpikin teettäneet itselleen liivipuvun. Se oli varmaan muotia vuonna -46.

Tiistaina Eila käy Kaiku-kuoron lauluharjoituksissa. Impi-äiti ja Salme-sisko reippailevat. "Äiti ja Salme kävivät kelkoilla Elimäellä." Siellä on Peltolan talo, jota emännöi Eilan, Salmen ja Nellyn isän Oton sisko. Vaikka Otto on kuollut jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin, naiset pitävät yhteyttä Peltolaan. Oton siskon lapsenlapsi Ritva kertoo, että Impi vietti joskus päiviäkin Peltolassa ja kutoi talon naisten kanssa siellä mattoja. Olisiko tällä kertaa haettu maatalosta elintarvikkeita, kun on potkuteltu lähes 50 kilometrin edestakainen matka samana päivänä.

Keskiviikkona Luostarisen Olli - Salmen poikaystävä - ja Viljakaisen Elvi käyvät Piirikkälällä. "Paistoimme nakkia. Elvi jäi yöksi. Matti kävi kotona." Matti on Impin toisen miehen Heikin aikuinen poika. Heikki on kuollut pari vuotta sitten.

Torstaina on jännää. "Pena soitti tänään. Hän on tänään tullut kotiin  - käymään. Olin illalla Elvin kanssa elokuvissa. Kun tulimme pois näin Penan ja hän saattoi minut kotiin." Perjantaina Eila viettää työpäivän jälkeen koko illan kotona. "Tein pari pikkuleipätaikinaa" - kommentti saattaa viitata siihen, että Peltolasta Elimäeltä on saatu leipomistarvikkeita mukaan. "Ulkona on vallan kamala pakkanen, yli -25 astetta ja tuulee kovasti. Huh-huh!"

Lauantai-iltana ollaan viihteellä, Seuratalolla. Väkeä on kauhean vähän, 100-150 henkeä, mutta ilta on tavattoman hauska. "Joka tanssin sai tanssia. (Raziakin oli, 12 poliisia). Tulin Penan kanssa pois. Erittäin hauska ilta joka suhteessa. Pena oli oikein mukava tänään. Hän otti yhden kuvani - sen joka oli kerran Antilla. Haa!" Mitähän poliisit ovat ratsanneet Seuratalolla? Ei ollut kieltolakia, olisiko sitten etsitty pikkurikollisia vai tarkistettu Kansanhuollon pyynnöstä, ettei käytössä ollut säännösteltyjä elintarvikkeita luvattomasti. Arvailua kaikki tämä.

Sunnuntaina Elvi ja Eila käyvät elokuvissa katsomassa ruotsalaista elokuvaa Anna Laus. Maanantaina Eila käy Eeva ja Jaakko Palmulla kylässä. Tiistaina Eila vie kenkänsä Niemiselle. "Pena puhui niistä aikaisemmin isälleen." Pentin isä Lasse on suutari, ja Eila on varmaan kiikuttanut kenkänsä Niemisen verstaalle Kino Sammon viereiseen taloon.

Keskiviikko 13.2. "Täytän tänään 25 v. Hakalan täti ja Veikko, Viljakaisen Elvi ja Erkki sekä Olli L. olivat meillä illalla. Klo 21:n junalla tuli Nelly. Sain paljon lahjoja ja kukkia." Seuraelämä jatkuu torstaina. "Kukkosen täti ja Kirsti sekä Vauhkosen Irma olivat illalla meillä. - Nelly lähti tänään pois."

Sisko Nelly Laine, Olli ja Jukka Laine

Perjantaina Eilalla on menoa kerrakseen. Työpäivän jälkeen hän käy Kouvolassa laulutunnilla. "Rkm Virtanen ja Sundström menivät yhtä matkaa kokoukseen K:laan kun minäkin tunnille ja S:m kiusasi Penasta." Rakennusmestarit ja kirjurineiti ovat siis matkustaneet motilla Kymintehtaan asemalta Kouvolaan. Päivän päätteeksi Eila käy vielä Väinön päivillä Niinivaaralla. Tämä koulun ja Kaiku-kuoron johtaja viettää nimipäiviään paria päivää etukäteen - vasta sunnuntaina olisi Väinön nimipäivä allakan mukaan. Mutta silloin Niinivaaran koululla pidetäänkin kuoron harjoitukset.

Lauantaina "Olin koko illan kotona ja liimasin valokuvia. Elvi oli meillä yötä. Sain tänään saapastallukat satulasepästä ja kengät Niemisestä." Sunnuntaina illalla Tuomisen Aili ja Annikki kyläilivät Piirikkälässä - tai Koivuniemellä, kuten Impin sukunimi tuolloin oli. Kyläily on edelleen ihan loputonta. Maanantaina Eila käy Viljakaisilla ja sitten kuoroharjoituksissa.

Tiistaina naiset yllättävät jälleen. "Elvin ja Äidin kanssa elok. Tarzan suurkaupungissa." Jaha, Johnny Weissmullerin pyykkilauta on edelleen Kymintehtaan naisjaoston suosiossa. Elokuva on valmistunut vuonna 1942, onkohan se vasta nyt rantautunut Suomeen? Kuorolla on juhlat tulossa, sen verran tiheästi Kaiku harjoittelee, nyt myös keskiviikkona.

Pena alkaa vallata Eilan ajatuksia, sen näkee kalenterin sivuista. Muina päivinä riittää lause tai kaksi, mutta Penan ilmestyessä sivut eivät tahdo riittää. Perjantaina: "Pena soitti! Hän on tullut kotiin käymään. - Olin illalla kuoron juhlissa. Erittäin onnistunut ilta. Esiinnyin yhtenä Harmony Sistersistä. Niin kauhean hauskat juhlat." Tarina ei kerro, mitä juhlittiin. Kaiku-kuoro oli perustettu vuonna 1907, joten se ei ainakaan juhlinut pyöreitä vuosia.

Lauantaina tulee taas tiheää tekstiä. "Pena soitti aamupäivällä. Menimme illalla Paljakan pojan häihin. - Klo 17 aikaan Pena tuli ja noin klo 17.15 lähdimme. Elvi ja Eikka (?) olivat myös. Olimme melkein koko illan yhdessä ja meillä oli tavattoman hauskaa. Välillä kävimme P:n kanssa meillä syömässä. P:n äiti, isä ja sisko olivat myös häissä. Istuimme vähän aikaa heidän pöydässään. P. esitteli minut Rkm. Sundströmille ja Lehtoselle."

No jopas. Nykyhäitä valmistellaan yleensä vuosi, ja vieraslista laaditaan huolellisesti. Kutsukortit tulevat kuukausia ennen häitä, jotta vieraat voivat varata ajan kalenteristaan ja hankkia vaatteet. Vuonna 1946 Eila kuulee ei-vakituiselta poikaystävältä aamupäivällä, että iltapäivällä olisi tuttavan häät ja lupautuu mukaan. Ihan nimeltäkään Eila ei tunne hääparia: "Paljakan poika" siellä kuitenkiin vihitään. Paikalla näyttää olleen koko Kyminpuoli, nuoret ja vanhemmat, rakennusmestarit ja varmaan vielä kuokkavieraatkin. Tarjoilu on ollut sen verran kevyttä, että Eila ja Pena ovat välillä painelleet kotiin syömään.

Otto Piirikkälä toinen oikealta ja kaverit.

Sunnuntai kuluu - yllättäen - vierailujen merkeissä. Päivällä tulee vieraita Anjalasta, Eila ja joku jonka nimestä ei saa selvää. Anjalassa asuu Otto-isän sukulaisia. Ja illalla tulee Pena. Nuoripari ei viitsi lähteä minnekään vaan viettää illan Eilan kotona. Maanantaina Eila on taas vauhdissa töitten jälkeen: Elvillä kylässä. "Siellä oli Viivi Ukkokin ja kyllä siellä oli hauskaa!"  Tiistaina lauluharjoituksissa Eila on hoopolla tuulella.

Keskiviikkona saadaan vieraita Elimäeltä. "Lyyti, Ritva ja Helmi Peltolasta tulivat meille." Nyt nämä hahmot ovat muuttuneet todellisiksi. Pikkutyttö Ritva on isoäiti, ja olemme tutustuneet häneen ja hänen perheeseensä parin viime vuoden aikana - tämän blogin ansiosta. Ritva kertoo muistavansa vierailut Kuusankoskella, sen miten hauska ja iloinen ihminen Impi oli ja miten kaunis lauluääni Eilalla oli. Peltolan naisten lisäksi keskiviikkovieraisiin kuuluu Elvi. Torstaina tulee Lahdesta siskonpoika Jukka. Eila käy illalla elokuvissa.

Kesämuisto

Olipa kerran kesä, jota ei tullut. Sen kokemuksen jälkeen kannattaa muistella niitä entisajan oikeita kesiä. Silloin aurinko paistoi aina ja oli lämmintä, mutta lehtimajassa oli hauska vilvoitella ja juoda päiväkahvit. Veikko Hakala tallensi tunnelmia oman lapsuudenkotinsa pihalta 60-luvulla. Koti oli Pilkan koulun alapuolella punaisessa talossa, jota ympäröi iso vehreä piha. Puutarhamajassa kahvittelevat Veikon vanhemmat Helga ja Urho pöydän takana seuranaan tytär ja miniä.

Taustalla oikeassa yläkulmassa näkyy Pilkan koulua, samoin alemmassa yläkerran ikkunasta otetussa kuvassa. Hakalan talon ja koulun välissä oli loiva rinne, jonka koivikon juurella oli keväisin mahdottomasti valko- ja sinivuokkoja.

                               Hakalan pihalta näkyi pitkälle, Kuusaan puolelle ja kirkolle asti.

Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva

Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiineista. Mutta miksi kuvataide on tullut hänelle niin läheiseksi, suorastaan iholle, viime aikoina?

Ossin isä oli koneenhoitajana Kymiyhtiöllä, ja sen huomasi kotioloistakin. Tässä asemassa olevalle yhtiö toimitti pilkotut puut, ja sähkö oli ilmainen. Äiti oli kotiäiti vaikka kävikin joskus pätkätöissä osuuskaupassa. Ossin lapsuus kuulostaa turvallisemmalta kuin monen muun joenvarren asukkaan: hän ei harrastanut uintiä tukkipuomeille asti.
- Ainoastaan silloin, kun Kajavan Jukka tuli kesäksi mummolleen, uitiin vähän pitemmälle. Jukkahan oli uimakoulunopettajana kotikaupungissaan Oulussa, ja mummolassa ollessaan hän opetti meillekin hyppimistä ja temppuja.

Rantakulmalla asui 40-50-luvuilla muitakin kuin yhtiöläisiä. Siellä oli autoilija, pari hevosmiestä, valtion puuseppä, suutari, kauppiaita, leipuri.
- Niskalantie oli oikein kauppakatu.

Ossi kävi kansakoulun jälkeen ammattikoulun kaksivuotisen yleislinjan, ja sen jälkeen hän meni tehtaalle töihin.
- Kun se oli tos silmis jatkuvastee ja kavereiden kanssa käytiin tehtaan edustalla soutelemassa. Saatiin kertoa työnantajalle, minne päin tehdasta haluttiin töihin. Suurin osa halusi paperi- tai sellutehtaalle. Niitä arvostettiin, jotka pääsivät sähkö- tai mittarikorjaamolle, kun ne oli olevinaan huippuoppilaita ja paikat huippupaikkoja. Mutta myöhemmin samat kaverit sanoi, että hävisivät valinnassa. Heillä oli pienemmät palkat kuin meillä.

Työt aloittaessaan Ossi Viljakainen oli liian nuori vuorotyöhön. Niinpä hän oli prässipoikana, laborassa, massanäytteitä ottamassa. Kuusitoistavuotiaana hän pääsi itsenäiseksi prässipojaksi vahtimaan, että huovat ja viira pysyvät paperikoneessa paikallaan.
- Jos paperirata meni poikki, prässipoika hälytti kuivan pään porukan, että tulkaahan hakemaan uutta päätä. Riippui massasta, kuinka usein sitä tapahtui. Joskus huonona päivänä rata saattoi katketa useamman kerran tunnissa, joskus taas vain kerran pari vuoron aikana.

Prässipojan työoloissa ei ollut kehumista. Kesällä kuumaa, talvella kylmä, istut paikallasi etkä voi lähteä mihinkään. Tätä kahdeksan tuntia putkeen.
- Koneenhoitajalle piti ilmoittaa, jos halusit vessaan. Eväät syötiin koneen äärellä, ja jos tuli ratakatko, eväät syrjään. Yöllä oli vähän vaikeaa pysyä hereillä, Ossi Viljakainen kertoo.

Vuonna 1962, 20-vuotiaana, Ossi pääsi toiseksi rullamieheksi - reserviporukkaan, ei vakinaiseksi. Nämä varamiehet menivät tilalle, jos joku vakituisista oli vaikkapa sairaana. Rullamies oli koneen kuivassa päässä.
- Vaihdettiin tampuri, kun se tuli täyteen. Muuten vaan seurattiin toimintaa. Minulla oli tietenkin  itse tehty lusa, jolla paperi katkaistaan. Puuseppäverstalla tehtiin meille lusien aihiot, ja niitä sitten vuoleskeltiin itse koneen äärellä silloin kun kone pelasi hyvin. Tehtiin useampi varastoon, että riitti. Puinen oli paras, muovinen lusa ei luista samalla tavalla. Kun  puukärki katkesi, vuoltiin uusi kärki. Lusat oli pitkäikäisiä, Ossi kuvailee tätä huipputeknologian äärellä käytettyä yksinkertaista työkalua.

Vaaran paikkoja riitti

Ossi Viljakainen tunsi hyvin Kymintehtaan paperikoneyksilöt.
- Vitoin oli sellain hiljaa kulkeva kapea vanha kone. Kolmoin oli vähän isompi toista laatua tekevä. Neloin teki etupäässä puupitoista paperia, se oli suurin. Samanlaista hommaa rullamies teki joka koneella.

Seuraavaksi Viljakainen siirtyi kalanterin apumieheksi PK neloselle. Se teki etupäässä painopaperia.
- Päällystämätön paperi kiillotettiin sillä koneella. Siinä istuttiin koneen äärellä ja vartuttiin. Meille kuului tampurin vaihto. Tyhjä tampuri piti ottaa pois, kun paperi oli kiillotettu loppuun. Apumies oli ylhäällä tekemässä omat tehtävänsä. Kiillotettava paperi vietiin kalanterin yläosaan ja pujotettiin teloille. Jos rulla katkesi, apumies kävi pujottamassa paperin uudestaan ylhäältä telojen väliin.

Työssä oli monta vaaraa. Apumiehen piti välillä kiivetä ylös ja tulla taas alas. Kun ei ollut hissiä, ylhäältä hypittiin laudalta laudalle "kuin orava", kun paperin päätä tuotiin pujotettavaksi. Vaarallisin paikka oli se, kun paperia syötettiin telojen väliin.
- Välillä se ei meinannut mennä, ja joku huusi että miä tuikkaan vähän sormella. Sehän vetikin sormenpään halki. Viisi- ja kuusikymmenluvulla työsuojelusta ei puhuttu mitään. Tänä päivänä siellä on hissi.

Vuonna -64 Ossi meni takaisin paperikoneelle rullamieheksi. Kone oli PK nelonen, joka teki aikakauslehtien painopaperia. Siihen aikaan koneet kävivät koko ajan, Ossi ei muista minkäänlaisia seisokkeja olleen markkinatilanteen takia.
- Tuotannonrajoitusseisokit keksittiin vasta myöhemmin.

Paperikone neloselta Viljakainen vaihtoi parin vuoden kuluttua arkkisaliin, koska sieltä tarjottiin kaksivuorotyötä. Vuonna -66 arkkisali oli vielä Kymintehtaalla amerikansalin yläpuolella. Tässä vaiheessa yhtiölle tuli ensimmäinen riisin käärintäkone, jolla piti pakata isoja paperikokoja. Se oli prototyyppi, puoliautomaattinen: riisit nostettiin käsin koneeseen, ja siitä ne menivät eteenpäin.
- Se ei onnistunut, kun täällä oli niin monia paperilaatuja ja -kokoja, oli kiiltävää ja mattapintaista. Kone oli käytössä vuoden verran, ja sitten se hylättiin. Minä sitten leikkelin riisikoneen giljotiinilla vapaapäivän tekijänä a-nelosia, Viljakainen jatkaa monipolvisen työuransa kuvausta.

Tämän vaiheen jälkeen arkkisaliin tuli leikkuri, joka leikkasi a-nelosia rullalta suoraan.
- Giljotiini jäi pois ja osittain myös naiset, jotka kääri pakkauksia. Leikkuri leikkasi a-nelosia, ja sen perässä oleva pakkauskone pakkasi niitä. Naisia tarvittiin enää koneen loppupäässä panemaan laatikkoon koneen sylkemät riisit.

Inssille näytettiin ovea

Kuusaanniemen valmistuttua Kymintehtaan arkkisali toimi vielä vuosia. Ossi Viljakainen siirtyi Kuusaanniemen arkkisaliin vuonna -73. Arkkisalissa oli työnjako sukupuolen mukaan.
- Jostain syystä naisille tuli tämä päähomma, miehet hoiti konetta ja vaihtoi rullia. Kone laski aina 500 arkkia kerrallaan laatikkoon ja siirtyi sitten seuraavaan laatikkoon. Meille jäi käärerullien laitto, leikattavien rullien asentaminen ja toiminnan varmistaminen. Vuosien mittaan automaatio lisääntyi ja työtehtävät jaettiin tasapuolisemmin naisten ja miesten kesken. Alussahan naiset saivat huonompaa palkkaa kuin miehet, ja siitä riitti jupinaa. Mutta lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen ennen eläkkeelle lähtöäni viimeisellä koneella miehillä ja naisilla oli sama palkka.

Kuusaanniemeä

Arkkisalin työ oli urakkaluontoista. Piti tehdä määrätty määrä peruspalkan saadakseen, ja lisämäärästä sai lisää palkkaa. Henki työpaikalla oli pääosin hyvä. Neljän hengen porukan pitikin tulla keskenään toimeen, kun tehtiin työtä samalla porukalla kahdeksan  tuntia päivässä. Jos joku ei sopeutunut, hänelle alettiin vihjailla hakemisesta muihin tehtäviin. Työsuojelu parani sitä mukaa kuin työntekijät suostuivat käyttämään työnantajan tarjoamia varusteita, kuulosuojaimia ja turvakenkiä.
- Kuulosuojaimet tuntui aluksi hankalilta, oli tunne ettei osaa liikkua tehdasympäristössä ilman siihen kuuluvia ääniä, kun niiden perusteella oli tähän asti suunnistanut. Kuuloon oli kyllä tullut jo vikaa tätä ennen, Ossi kertoo.

Arkkisaliin ei kaivattu esimiehiä kovinkaan tiheästi. Nuoret paperikoneen insinöörit saattoivat uransa alussa käydä useinkin kyselemässä, onko laatu ollut hyvä.
- Ne tyrmättiin isommalla porukalla, että ei siellä tarvi joka päivä käydä, Ossi naurahtaa.

Työtaistelun tapaisenkin Viljakainen muistaa 60-luvulta.
 - Oli jokin epäselvyys, ja me päätettiin spontaanisti ilmaista mieltä panemalla koneet seis. Kylmähän meille tuli, kun koneet ei lämmittäneet, mutta istuttiin vaan. Isännöitsijä Estlander tuli paikalle ja uhosi kutsuvansa poliisit. Ei niitä kuitenkaan kutsuttu. Kerran Estlander kävi arkkisalissa ja huomasi, että palopostin eteen oli unohtunut hylättyjä arkkeja. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen mentyään saliin ilmestyi konttoripäällikkö Oljemark. Miehet kysyivät, mitä asiaa konttoripäälliköllä tänne on, niin Oljemark kertoi: "Tuo on kuulemma minun syyni, että nuo paperit ovat palopostin edessä." Asia hoidettiin, Ossi hymähtää.

Isännöitsijä Estlander oli usein napit vastakkain porttivahtien kanssa. Hän nimittäin asui tehdasalueella johtokunnan huvilan vieressä olleessa talossa ja joutui kulkemaan kotiinsa porttivahtien silmien ohi. Nämä puolestaan näyttivät valtaansa mielellään, eikä meno sujunut aina mallikkaasti. Portista ei saanut ajaa polkupyörällä, ja kerran porttivahti juoksi lumihangessa Ossin perään, kun tämä oli hurauttanut portin läpi toisella polkimella seisten. Kerran taas Ossi oli pyrkinyt Ekholmin sillan portista autolla ilman oikeaa vihreää lupalappua, vieläpä yrittänyt huijata toisella vihreällä lapulla. Porttivahti ampaisi tarkastamaan eikä laskenut läpi. Vaikka Ossi seuraavalla kerralla pyrki ihan oikean lapun kanssa läpi, porttivahti ei avannut porttia, "kostoksi".

Satavitosia, omia töitä työajalla, ei kuulemma paperikoneilla ehtinyt oikein tehdä. Mutta arkkisalissa tuli tehtyä vastavuoroisia palveluksia. Ossi leikkasi giljotiinilla kaverille pinon lapuiksi, ja kaveri sorvasi Ossin vaimolle paksut neulepuikot puuseppäverstaalla. Arkkisalin paperia oli helpompi kuljetella paketeissa porttivahdin ohi kuin isoja tilirullia. Se oli kuulemma aika tavallista, 60-luvun puolella paperiarkit menivät lähinnä lasten piirustuspaperiksi kotiin enemmän kuin tulostamiseen kuten nykyisin.
Joskus hävisi muutakin tavaraa. Tehtaalla kuljetettiin pakkauksia nelipyöräisillä kärryillä. Aika usein kärryistä puuttui pyöriä, koska ne olivat samankokoisia kuin työtekijöiden kottikärryissä kotona. Joku vei portista kokonaiset kärrytkin. Porttivahti oli penkonut läpikotaisin kärryillä olleen laatikon, jossa oli eristevillaa muttei ollut huomannut että pakkauksen alla oli yhtiön kärryt.

Muistelemme yhtiön rakennuksia ja niiden käyttötarkoituksen muutoksia. Kerhola oli alkuaan portin ulkopuolella oleva kaikille työntekijöille tarkoitettu paikka ja siirtyi sitten keskusvaraston yläkertaan nykyisen Taideruukin rakennukseen työntekijöiden ruokalaksi. Sieltä se muutti Kuusaanniemeen.
- Olen eläkkeelle siirryttyäni käynyt monessa yhtiön rakennuksessa, jonne ei työvuosina ollut mitään asiaa: vanhassa pääkonttorissa, uudessa pääkonttorissa Helsingin rautatieaseman kupeessa, Koskelassa, johtokunnan huvilassa. Olemme kuljetelleet Niinikosken Eeron pyynnöstä taidesäätiöiden tauluja paikasta toiseen.

Puhdin pakettiauto on tosiaan miehistöineen ajanut pitkin poikin Suomea tauluja kuljettamassa. UPM kustansi takavuosina nuorten taiteilijoiden näyttelyn, ja tauluja kuskasi Ossi Viljakainen kavereineen.
- Näyttely viipyi kaksi viikkoa kaikilla UPM:n tehdaspaikkakunnilla. Myö kuskattiin ne paikalle, ripustettiin, ja kahden viikon päästä haettiin seuraavalle paikkakunnalle. Lahti, Valkeakoski, Rauma, Pietarsaari, Kajaani, Lappeenranta, Kuusankoski, Ossi luettelee. Vanha tuttu urheiluseura saa nyt nauttia eläkeläisten hankkimasta tulosta, ja taitaa kuljetusporukalla olla ihan mielenkiintoista reissuilla, vaikka ne välillä pitkää päivää vaativatkin tekijöiltään.

Palokunta marssi - syksy on virallisesti alkanut

Kuvat: Raine Martikainen

UPM Kymin tehdaspalokunta on jälleen marssinut syykauden alkaneeksi. Veteraaneista, aktiivipalokuntalaisista, ajoneuvoista ja pikkupojista koostuva joukko taivalsi sunnuntai-iltana Kuusankosken puhallinorkesterin tahdissa Kymintehtaalta keskustan kautta takaisin tehdasalueelle. Soihdut loistivat tunnelmallisesti ja muistuttivat siitä, ketkä meidän turvallisuudestamme ovat tämänkin vuoden huolehtineet. Yleisöä oli kerääntynyt sää huomioon ottaen ihan mukavasti tervehtimään paraatia. Sen  veteraaniosasto lyhenee vuosi vuodelta, mutta marssijoiden ilme kertoi: periksi ei anneta.

Lisää Raine Martikaisen soihtumarssikuvia täällä:
http://rainemartikainen.kamera73.fi/2017/10/03/palokunta-marssi-syksy-on-virallisesti-alkanut/

Heikki Merivirta kantoi postia teini-ikäisestä lähtien

Heikki Merivirta on tuttu mies kuusankoskelaisille. Kodit ovat saaneet postinsa hänen jakamanaan, moni on nähnyt miehen teatterin lavalla näyttelemässä tai estradilla kupletteja ja lauluja esittämässä. Useat tunnistavat hänet luottamustoimista kaupungilla ja järjestöelämässä. Nyt keskitytään siihen, miten Postin työntekijä Merivirta koki muutoksen tuulet työvuosinaan 40-luvulta 90-luvulle.

Heikki Merivirta syntyi Lotinanpellolla Kymenrannassa asuvaan yhtiöläisperheeseen, jolla oli toinen puoli yhtiön paritalosta kotinaan. Siellä hän vietti 20 ensimmäistä vuottaan ja olisi viettänyt enemmänkin, ellei isä olisi kuollut. Se tiesi lähtöä työsuhdeasunnosta, kun kerran Heikkikään ei innostunut lähtemään Kymiyhtiölle töihin. Hän oli nimittäin ollut siihen mennessä jo kolme vuotta Postissa töissä. Heikki ja äiti muuttivat Voikkaalle. Perheessä oli ollut neljä lasta mutta vain Heikki ja yksi sisko olivat elossa.

Postista tuli Heikki Merivirran kohtalo jo teini-iässä. Hän oli viidentoista, kun Postin esimiehenä toimiva perhetuttu Eino Antila vaimoineen oli Merivirroilla kylässä, ja Heikin isä kysyi pojalleen kesätyöpaikkaa. Sellainen löytyi heti. Ensimmäisen kesän jälkeen esimies kysyi, tulisiko Heikki kouluvuoden jälkeen jälleen postia jakamaan. Mielellään poika sen lupasi.
- Seuraavan kesän jälkeen esimies kysyi, haluaisinko vakituisen paikan. Halusin, ja niin jäi oppikoulusta viimeinen vuosi käymättä. Isä tosin olisi halunnut minut Voikkaan tehtaan höyryosastolle koulutettavaksi. Äiti siihen, että mitäs sinä nyt, anna pojan tehdä niinkun se haluaa. Isä katsoi äitiin, sitten minuun ja sanoi "no tee nyt niinkun itte haluat", ja 45 vuottahan siellä tuli oltua vuodesta -49 lähtien, Heikki kertoo. Kuuntelija seuraa vuorosanoja kuin näytelmää. Tällä kertojalla on taito vangita yleisönsä.

Kesätöissä Heikki kantoi postia ihmisten laatikoihin Lotinanpellon, Myllykallion ja Markantonttien vaiheilla. Jakajille annettiin kannettava posti aamulla Voikkaan seuratalon alapuolella olevassa postitoimipaikassa - sitä ei enää ole. Kantajat lajittelivat postin itse, ensin karkeasti kantopiireittäin.
- Siihen aikaan Voikkaalla ei ollut katuosoitteita, posti lajiteltiin tyyliin Voikkaa 1. piiri, Voikkaa 2. piiri. Taksimiehille ja sairaankuljettajillehan tilanne oli vaikea, kun osoitteet puuttuivat. Voikkaan kadut nimettiin vasta vuonna -65, olin silloin Postin edustajana nimeämistyöryhmssä. Viikon verran istuimme nimiä miettimässä.

Postinkantajalla on nykyisin välineet talon puolesta.

Viisikymmenluvulla jakajan kulku oli vaikeaa. Talvisaikaan Heikki oli usein ensimmäinen, joka aamulla kynti polveen ulottuvaa hankea pyörineen. Hiekoituksesta ei ollut tavallisesti tietoakaan tiellä, mutta omat pihansa ihmiset hiekoittivat. Oman alueen kaikki posti piti viedä pyörän tarakassa ja sarvissa postitoimipaikasta asti. Nykyisin autot kuljettavat niput pitkin kaupunkia lukollisiin laatikoihin jakajia varten.
- Isopostisina päivinä minulla saattoi olla tarakassa kolmekin nippua ja nippu molemmissa sarvissa. Pyörä piti olla omasta takaa, eikä Postista annettu meille laukkuja. Postin pyörät tulivat käyttöön vasta 80-luvun alkuvuosina. Vaatteet tuli kyllä talon puolesta, useampi vaatekerta vuodessa, Heikki Merivirta kertoo.

Matka eteni kahvitellen

Ennen postit jaettiin omakotitaloihinkin oven postiluukusta sisään, nykyisin talojen postilaatikot ovat vähintään tien laidassa, elleivät peräti tien toisella puolen. Kierros pihassa oli joskus hyväkin asia.
- Kun rouvat talvipakkasella näkivät posteljoonin tulevan, he kutsuivat kahville. Jos joku yritti kieltäytyä, he tykkäsivät huonoa. Kun saman kannon aikana viidessäkin paikassa joutui juomaan kahvia aamulla tyhjään mahaan, tuli jo paha olo. Totta puhuen kovalla pakkasella teki hyvää, kun pääsi lämmittelemään, sai kuumaa juotavaa ja joskus voileipääkin. Yhdessä pilkanmaalaisessa talossa oli grammari, josta minulle soitettiin kappaletta Eron kyyneleet, kun läksin maha poltellen jatkamaan matkaa, Heikki nauraa.

Eräälle voikkaalaiselle kantajalle tarjottiin ruokaakin. Tällä oli sairautensa takia mukana eväät, ja hän kysyi talon emännältä, saisiko hän syödä ne sisällä. Emäntä oli juuri keittänyt lihakeiton ja vaati kantajaa syömään sitä pelkän leivän sijasta.
- Rouva kertoi myöhemmin minulle, että se söi kaksi lautasellista ja kysyi seuraavaksi: "Onkos sinul mitää sit vastaan, jos miä käyn toho sohvalle pitkäksein?" Rouva oli laittanut lapsetkin ulos, ettei talonväki häirinnyt nukkujaa. Tämä oli nukkunut toista tuntia ja todennut herättyään olevansa kuin toinen mies. Mutta kuukauden kuluttua hän saikin jo sairauseläkkeen.

Kolarinmäen postitoimipaikka

Aina kohtelu ei ollut yhtä avuliasta. Heikki Merivirta kantoi postia välillä myös muualla, mm. Kymintehtaalla. Kolarinmäellä hän kerran haki seurakuntatalon postitoimistosta ison kuorman jaettavaksi ja lähti taluttamaan pyörää pihasta. Hän kompastui, ja samassa viereen ilmaantui Kolarinmäellä asuva pastori Vapaavuori. Tämä lohdutti: "Kenellekään ei ole annettu enempää taakkaa kuin hän jaksaa kantaa, sanotaan Paavalin kirjeessä roomalaisille", ja jatkoi matkaansa.

Postin palvelutehtävät ovat kautta aikain olleet moninaiset, joskin ennen vanhaan epävirallisesti. Heikki ei ole koskaan joutunut lukemaan asiakkaalle tämän kirjepostia ääneen, kuten joku kollegansa.
- Mutta mattoja olen piiskannut. Ja pitänyt hevosta, kun yksi naisihminen Mattilassa kengitti hevosta. Kun hevonen potkaisi, olin selälläni.
 
Töihin tultiin kuuden ja seitsemän välillä, jakamaan lähdettiin yhdeksän maissa. Helpompina päivinä posti oli jaettu 11:een mennessä, mutta jos oli paljon kannettavaa, saattoi mennä yhteenkin. Kierroksen jälkeen ei tarvinnut palata postille, vaan jokainen meni kotiinsa. 

Työvuorot ovat postilaisilla aina erilaiset kuin tavallista päivätyötä tekevillä, mutta Merivirralla oli esimiesvuosinaan pari vuotta tällainenkin vuoro: seitsemäksi töihin, 11:ltä kotiin, takaisin töihin 14.15 ja työtä 17.30:een. Tähän työrytmiin kuului aamuvuorossa myös auton repsikkana olo. Autolla kierrettiin Voikkaalta Oravalaan ja takaisin, ja reitti ulottui Katajaharjuun asti.
- Siihen aikaan lajiteltiin myös lähtevä posti säkkeihin postivaunuittain junalla kuljetettavaksi. Kouvolasta tuli mies, joka haki sen junalle.

Merivirta on lehtimyyjän unelma

Pitkään 60-luvulle posti jaettiin kahdesti päivässä ja myös lauantaisin. Vuodesta -65 jaettiin päivän toisessa kannossa iltapäivällä vain kirjeposti. Varhaisjakelun firmat tulivat vasta kuusikymmenluvun alussa, joten siihen asti Postin työntekijät kantoivat sanomalehdetkin. Taloihin tuli myös kirjeitä ja aikakauslehtiä.
- Aku Ankka oli ilmestymisajankohdastaan asti ykkönen, lisäksi tuli Seuraa ja Apua, erittäin suosittu oli Kotiliesi. Sitten alkoi tulla Annaa ja muita uusia naistenlehtiä. Suomen Kuvalehteä ei tullut kuusankoskelaisille kovinkaan paljoa, Tekniikan Maailmaa vähän enemmän. Ärrän lehtihyllyllä välillä ihmettelen, että lehtiä on vaikka minkälaisia nykyään. Mutta EU-maista Suomessa ilmestyykin väkilukuun nähden eniten lehtiä, Merivirta selvittää.

Postinkantaja pääsee aika hyvin jyvälle kotitalouden kiinnostuksista sinne kannetun postin kautta. Mutta hänellä onkin vaitiolovelvollisuus.
- Meidän aikana se vannottiin kuin vala, sormi Raamatulla. Se tapahtui postilla konttorinhoitajan huoneessa.

Heikki Merivirta tilaa itse monia lehtiä. Vaimo sitä välillä ihmetteleekin, kun miehellä on kunnan ja seurakunnan luottamuselinten jäsenenä ollut aina paljon muutakin tekemistä kuin lehdenluku.
- Minulle tulee nykyisin Hesari ja Kouvolan Sanomat, Demokraatti, Vihreä Lanka, Kotimaa, Eläkkeensaaja, Suomen Kuvalehti, Apu, Urheilulehti, Suomen Luonto, Katso, Valitut Palat, Tieteen Kuvalehti, Tieteen Kuvalehden Historia, National Geography - niitä on vaikka kuinka paljon.

Kuusankoskella on ollut jopa seitsemän postitoimipaikkaa: Oravala, Pilkanmaa, pääposti Valtakadulla, Sairaalanmäki, nelonen TS:n lähellä, Kymintehtaan asema ja Kolarinmäki. Henkilökunta joutui palvelemaan vuoroin vieraissakin.
- Se oli herrojen määräys. Yksi syy varmaan oli se, että piirit olivat hyvin erilaiset kilometri- ja asiakasmääriltään, ja työtä haluttiin tasata kaikille saman verran. Oli joskus huvittavaa, kun poljin Voikkaalta keskustaan ja keskustan mies polki vastaan kohti Voikkaata. Siinä oppi tuntemaan kantopiirit ympäri kuntaa. Voikkaallakin kannoin joka piiriä. Kolme viikkoa jakaja oli yhdessä piirissä ja siirtyi sitten toiseen.

Jossain vaiheessa viime vuosituhannen lopulla postia ei enää kannettu omakotitalojen kotiovelle, vaan postilaatikot piti pystyttää tien laitaan. Se säästi postinjakajan askeleita, mutta tiesi samalla väen vähentämistä. Mittamies kulki alkuun mittapyörän kanssa kantajan rinnalla ja mittasi matkan.
- Ei mennyt kun muutama viikko, kun tuli tieto, että kantopiirit suurenevat ja väki vähenee. Jakajia oli ollut 33, ja heistä sai lähteä seitsemän, Merivirta muistelee.

Heikki Merivirta kehuu työnantajaansa joustamisesta, kun työntekijälle tuli muita aktiviteetteja työnteon rinnalle. Merivirran elämään on mahtunut paljon muutakin kuin Postin työtä. Hän on toiminut kaupungin eri luottamustehtävissä sosialidemokraattien riveissä kaikkiaan 32 vuotta lautakuntatyö mukaan laskien ja kaupunginvaltuutettunakin 16 vuotta. Kulttuurilautakunnassa hän oli 20 vuotta. Juontohommia Merivirta on tehnyt 55 vuotta, osa keikoista oli päivällä. Hän kiersi Suomea jopa kuukauden mittaisilla kiertueilla voitettuaan Kymenlaakson kuplettimestaruuden vuonna 1954. Valtakunnallisessa kilpailussa hän oli kolmas. Heikki perusti myös oman orkesterin, jossa lauloi ja soitti kontrabassoa. Sen kanssa hän kiersi 22 vuotta. Hän on soittanut monien huippusolistien kanssa: Jukka Kuoppamäen, Paula Koivuniemen, Eila Pienimäen, Jorma Lyytisen, Kalevi Nyqvistin. Kuusankosken teatterissakin hän on ollut aktiivisesti mukana - se harrastus tosin keskittyi iltoihin.
- Kertaakaan esimies ei kieltänyt minua pitämästä vapaata omien juttujeni vuoksi - luottamustehtäviin tietysti pitääkin antaa mahdollisuus, Heikki päivittelee vieläkin päällikön joustavuutta.

Kuusankosken vanha postitalo

Merivirta sanoo tykänneensä kaikesta työstä, mitä Postissa teki. Hän on jakanut ja lajitellut postia, ollut esimiehenä ja "luukkupalvelussakin" eli palvellut asiakkaita tiskin takaa konttoreissa. Hän jäi eläkkeelle vuonna -92 työskenneltyään 45 vuotta Postissa. Alkuun oli outoa.
- Kun joka tapauksessa olen aina herännyt aikaisin, tänäkin päivänä herään yhä viideltä. Kun lenkkeilen kaupungilla, nykyiset postilaiset huutavat usein lastauslaiturilta minut kahville, vaikka heillä on  töitä ihan tarpeeksi muutenkin. Siinä kuulee nykymenosta.

Mikä muuttui Postissa sinun aikanasi?
- Kaikki. Mainospostia alkoi tulla jo 80-luvulla yhä enemmän. Sitä piti jakaa joka talouteen, vaikkei muuta postia olisi ollutkaan. Postikonttoreita suljettiin, ensimmäisinä Kymin asema ja Sairaalanmäki, sitten Pilkanmaa, Kolarinmäki, Voikkaa ja viimeisenä Kuusaan keskustan postitoimipaikka.
- Se oli kumma juttu, en vieläkään tajua, että kaupungin keskustasta lakkautetaan konttori. Meillä kävi omasta aloitteestaan tai meidän kutsusta kansanedustajaa, ministeriä, Postin johtoa keskustelemassa tilanteesta, mutta näin siinä lopulta kävi.

Vieno Viitakare, väsymätön auttaja

Diakonissa Vieno Viitakare istuu K-kaupan eläkeläissohvalla ja moikkailee melkein kaikki ohi kulkevat asiakkaat. "Morjens" ja rento käden heilautus. Herranrauhaa ei tarvitse toivotella, se henkii Vienon olemuksesta, ja sellainen hauska hymy, jonka takia varmaan niin monet ovat uskaltaneet turvata häneen. Tämä ihminen karttelee koristeellista käytöstä ja pönäkkää muodollisuutta, komeat tittelit ovat hänestä vastenmielisiä.

Jatkamme juttelua Vieno Viitakareen työpaikalla Valtakadulla, Vienon kammarin toimistohuoneessa, siellä kirpparin takana. Vienon Kammari on toiminut jo 16 vuotta, ensin toisessa paikassa. Työpaikalla, niinpä. Ensi vuonna 80 vuotta täyttävä Vieno tekee töitä edelleen vaikka jäi eläkkeelle seurakunnasta 17 vuotta sitten. Vienon kammarin ja Karjalan Tuen toiminta on suoraa jatkoa Viitakareen työlle Kuusankosken seurakunnassa. Siellä työalaan kuului avustustoiminta Venäjän puolella, ja toiminnassa oli mukana paljon vapaaehtoisia. Kun Vieno jäi eläkkeelle, nämä eivät antaneet hänen lopettaa avustamista. Vuoden 2000 lopussa perustettiin yhdistys, joka alkoi toimia alkuvuodesta.
- Jäin tammikuun 2001 lopussa eläkkeelle, ja seuraavana maanantaina ryhdyin hommiin täällä Kammarilla, jonka vapaaehtoiset olivat laittaneet pystyyn. Eläkelahjarahoilla maksoin vuokran, ja siitä se lähti, Vieno kertoo naurahtaen.

Tällä keväisellä viikolla ollaan taas lähdössä viemään avustuksia rajan taa, tällä kertaa Viipuriin. Kuun vaihde on kulunut tavanomaisesti tilityksiä, sopimuksia ja asiakastapaamisia hoidellen, uusia työntekijöitä vastaanottaen.
- Keskiviikkona jaettiin ruoka-apukasseja 18 perheelle - ihan työntäyteinen viikko. Ruoka-avustuksia jaettiin jo seurakunnassa EU-rahoilla. Vienon kammarille rupesin kyselemään kaupoista, tällä hetkellä Woikantori antaa ruokaa jaettavaksi kolme kertaa viikossa. Vaasan&Vaasan leipomosta saadaan leipää, Puurin kanalasta munia.

Muuta apua tulee tavarana mutta myös rahana - joulun aikaan moni lahjoittaa rahaa.
- Silloin tulee 3000-4000 euroakin. Ostamme kaupasta lahjakortit ja annamme ne tarvitseville. Moni löytää meidät perhe- ja sosiaalityöntekijöiden ja seurakunnan kautta. Viime viikolla eräs äiti varasi kirpputorilta lastenvaatteita ja sanoi tulevansa hakemaan ne, kun lapsilisät tulee - heillä oli vain yhdeksän euroa maitorahaa viikonlopuksi.

Byrokratia jarruttaa

Vienon kammari työllistää jatkuvasti parikymmentä työntekijää. Viitakare kertoo, miten monella tapaa heille on työtä järjestynyt.
- Palkkatuella on vielä kolme ihmistä, nythän TE-keskus ei ole luvannut enää palkkatukityöntekijöitä kenellekään. Muutama on työkokeilussa, jossa saa maksimissaan olla kuusi kuukautta. Kuntouttavassa työtoiminnassa on pari ihmistä, ja kolme ihmistä ns. työttömän suojarahalla - he saavat siis hankkia 300 euroa kuussa ilman että se vaikuttaa työttömyyspäivärahaan. Meillä on myös vapaaehtoisia - ihmiset tarvitsevat paikan ja yhteisön. Niin ja yksi nuori aloittaa päiväkodissa nuorten työllistämisrahalla, Vieno kuvailee yhteisöä, jonka sopimusten selvittelyssä viranomaisten kanssa saa tosiaankin huhkia.

Vieno Viitakare luettelee yhteistyökumppaneita työnvälittäjien kanssa, niitä riittää! Se vaatii myös osaamista ja jaksamista - ja kekseliäisyyttä.
- Viime vuonna minulla oli kolme TET-harjoittelijaa Naukiosta, jotkut lähtevät meiltä vanhusten palvelutaloihin harjoittelijoiksi, kaksi nuorta haki lähihoitajaopiskeluun. Kymmenkunta nuorta on lähtenyt hoitoalalle kesänuoristani, Vieno kertoo.

Paperitöitä Vieno ei rakasta mutta niitä on pakko tehdä. Häntä harmittaa, että kahdeksan vuoden hanke ELY-keskuksen kautta päättyi. Sen kautta yhdistyksellä oli hanketyöntekijä tekemässä osan toimistotyöstä. Paperihommat ovat jäljellä, työntekijä ei. Tämähän on jo sekä työnvälitystä että ammatinvalinnanohjausta.  Toissavuonna Vienon Kammari työllisti 59 eri henkilöä.
- Onhan minulla nuorten kohdalla taka-ajatuskin: sitten joskus kun olen vanha, minullakin on hoitajia, Vieno naureskelee.

Joskus viranomaisten toiminta kerta kaikkiaan väsyttää.
-  Työskentely TE-toimiston ja työvoiman palvelukeskuksen kaikkien työntekijöiden kanssa ei ole tasavertaista eikä eikä -laatuista. Työttömät käyvät kyselemässä Kammarilta työpaikkaa, mutta paperinpyöritys on hidasta. Haastattelukutsut viipyvät, monta mutkaa on matkassa. Jotkut työnhakijat jopa kokevat, että heidän ihmisarvoaan loukataan, Vieno Viitakare suomii.

Tilanne näyttää vielä oudommalta, kun Vieno Viitakare kertoo:
-  Meillä Kouvolassa maksettiin vuonna 2016 Kelan työllistämisrahoja takaisin valtiolle yli 7 miljoonaa euroa. Tänä vuonna tuokaan ei taida riittää. Minä kuuntelen sitä turhautumisen ja yksinäisyyden vuodatusta. Joku kestää sen, kun saa olla meillä muutaman päivän vapaaehtoisena.

Vieno patistelee mukaan yhteiskuntaan

Työjako Vienon kammarilla on selkeä. Kolme ihmistä vastaa kirpputorin toiminnasta, avustustavaroiden pakkauslajittelussa on miehiä ja naisia. Ompelimon työntekijät valmistavat äitiyspakkausten makuupusseja ja lakanoita, ja erillisessä ompelimossa tehdään myyntituotteita ja arpavoittoja. Keskiviikkoisin on elintarvikejakelu.
- Monta työpistettä, ja entiset työntekijät opastavat aina uuden työntekijän tehtäviin. Ihmisille tulee hyvä mieli, kun he onnistuvat, ja uusien ihmisten kautta tulee aina uusia ideoita. Mutta sitten kun työsuhteet päättyvät, on aina suru ja itku.

Työsuhteiden määräaikaisuus hankaloittaa sekä Vienon kammarin että sen työntekijöiden elämää. Määrärahoista ei tiedetä etukäteen, usein voidaan palkata ihminen töihin vain kuukausi kerrallaan, kun viranomaisten budjettipäätökset viipyvät.
- Ihmiset ei haluaisi jäädä kotiin. Jos meillä ei ole työtä tarjolla, he sitten poikkeavat täällä vain juttelemassa. Täällä puhutaan isoistakin asioista - liittyy varmaan seurakuntatyöhöni. Yhtenä päivänä puhuin viiden ihmisen kanssa kuolemasta. A-klinikan ja päihdetyön aiheista riittää puhuttavaa. Minulla on entisestä työstä verkostot joka paikkaan, voin vaikka saatella ihmisen lääkäriin tai sosiaalityön ammattilaisen luo. Selvitän toimeentuloasioita ja sitä millaisia oikeuksia asiakkailla on erilaisiin tukiin.

Jos ei ole ammattikoulutusta eikä työkokemusta, ei oikein ole vaihtoehtoja kotona pyörimiselle.- Olen erittäin huolestunut meidän alueen nuorten miesten syrjäytymisestä. Täällä tehdään paljon itsemurhia. Ihan viime aikoina olen kuullut neljästä, se koskettaa kovasti.

Vieno ei kääri asioita pumpuliin. Apua hakeva saa häneltä hennolla äänellä annetut mutta topakat ohjeet.
- Mitäs siekin nuori mies vaan olet. Nyt menet työkkäriin ja tulet meille hommiin. Tämänikäisenä käsittelen näitä nuoria kuin omia lapsenlapsiani. Asiat sanotaan niin kuin ne on, pitää vaan potkaista homma liikkeelle. Joskus onnistuu, joskus ei. Yleensä työ on ihmisille niin tärkeä asia, että meille tulevat työskentelevät tunnollisesti jaksonsa, Viitakare kehuu.

Autettavia löytyy joka askeleella, ei tämä yhteiskunta niin hyvin voi kuin päältä katsoen kuvittelisi. Eläkeläisrouvalla rahat eivät riitä ruokaan ja lääkkeisiin, mutta Kela panttaa tietoja eläkkeensaajan hoitotuesta, jolla monen talous tasapainottuisi. Kun Vieno kuulee tilanteesta, hän käärii hihat, tekee hakemuksen tuesta ja kutsuu mukaan ruoanjakeluun.
- Olen hirveän pahoillani Kelan tyylistä, ihan niinkuin sen työntekijät antaisivat omista rahoistaan. Näille, jotka ovat koko ikänsä tulleet vähällä toimeen, pitäisi erityisesti kertoa tukimahdollisuuksista. Heille kynnys pyytämiseen on hirveän korkea.

Satoja Kammarin äitiyspakkauksia vuodessa naapurimaihin

Kuusankoskelaiselta perheeltä kuoli vauva parin päivän ikäisenä. Äiti oli seurakunnan vanhempi-lapsi-kerhossa. Surussaan hän ei pystynyt luopumaan äitiysavustuspakkauksesta puoleentoista vuoteen.
- Äiti on antanut luvan kertoa tarinansa. Hän soitti minulle, että kun käyn Viipurissa, voisin etsiä äidin joka tarvitsisi pakkauksen. Löysimme synnytyssairaalasta 19-vuotiaan yksinhuoltajaäidin Irinan, luovutimme pakkauksen hänelle, ja siitä se alkoi.

Avustuspaikkoja on Vienon matkan varrella ollut monta. Työ käynnistyi Viipurin Tienhaaran lastenkodista.
- Kohteina ovat olleet synnytyssairaala, sotilassairaala, naistensairaala, lastensairaala ja aluesairaala. Osa jää, tilalle tulee uusia. Viipurissa oli myös tutkintavankila, mutta byrokratia lopetti yhteistyön siellä. Ollaan käyty Sovetskissa, Koivistolla, Pietarin alueella, luostareissa, kirkossa, vammaisten järjestöissä, Inkerinmaalla, Novgorodissa. Virossa meillä on kolme seurakuntaa kumppaneina, siellä on käyty naisvankilassa. Petroskoissa on katukeittiö, asunnottomien asuntola, lastenkoti ja vanhainkoti, joissa olemme vierailleet tuliaisten kanssa. Viipuriin olemme perustaneet perhekerhon, joka on jo poikinut pari lisää. Olen pitänyt tulkin avulla sururyhmää Tsetsenian sodan uhrien äideille ja leskille. Mutta ihan jo vaatteiden ja kenkien saaminen ilahduttaa saajaa.

Vieno ja kumppanit huomasivat, että kannattaa koota vauvoille omat avustuspaketit muiden kassien rinnalle. Nyt niitä viedään viitisensataa vuosittain.
- Lähtiessämme soitamme ja kysymme kunkin paikan tarpeen. Kuusankoskelaisen vauvan tarinan kautta olen tajunnut, ettei elämämme pituus ratkaise, mitä meistä jää. Pikku Saanan elämästä jäi tällainen jälki, tuhansia paketteja muille vauvoille, Vieno miettii.

Esimerkkejä avun vaikutuksista riittää. Moskovan takana 16-vuotias yksinäinen äiti oli luopumassa poikavauvastaan, koska hänellä ei ollut tälle muuta kuin pyyhe ympärille. Kun hän sai Vienon kammarin avustuspaketin, ja kun neljä avustusmatkalla ollutta naista vielä ryhtyi pikku Nikolain kummeiksi, tyttö päätti pitää vauvansa. Kummit veivät kaksi vuotta pojalle vaatteita ja vauvanruokia.
- Olen ajatellut kirjoittaa Putinille, että rupeapa ostamaan Suomesta äitiyspaketteja Venäjälle, Vieno nauraa.

Pakettia Vieno Viitakre kehuu upeaksi: kahteen vuoteen asti vauvanvaatteita, vaippoja, makuupussi, toppahaalari, kaikkea tarpeellista.
- Ihmiset ovat niin paljon mukana tässä, sekä pakettien että tietojen jakamisessa naapurimaiden hoitajien kanssa.

Reissussa tämän tästä

Menneinä vuosina kammarilaisten retkeilijät kutsuivat itseään kilotytöiksi - rajan yli kun jokainen sai viedä 50 kiloa tavaraa. Nytkin painorajat ovat olemassa, mutta linjuriin ei mahdu niin paljon kuin matkustajat saisivat viedä.

Vieno reissaa vuodessa melkoisen määrän avustusmatkoja, viime vuonnakin nelisenkymmentä.
- Parhaimpina vuosina tuli 73 matkaa, mutta nyt se on vähän tasoittunut. Keskimäärin matkalla on ollut kolmisenkymmentä ihmistä. Ei lähimmäisyydestä kannanta niin vaikeaa tehdä. Kun lähtee meidän matkalle Viipuriin, voi viedä monille lämpimiä vaatteita ja kenkiä, niin yksinkertaista se on.

Avustusten saajat eivät ole ainoita, joita toiminta ilahduttaa. Nekin, jotka tuovat Vienon kammariin vaatteita ja muuta tavaraa, ovat onnessaan, kun pääsevät niistä noin kunniallisella tavalla eroon. Moni huokaa kahvitarjoilun äärellä: "Ihanaa kun on tällainen paikka!" Yksityisten ihmisten lisäksi lahjoituksia on tullut sairaaloilta, kouluilta, helluntaiseurakunnalta - monenlaisilta yhteisöiltä.

Kaikkea tätä kuunnellessa on kysyttävä, miten lähes kahdeksankymppisen Vienon voimat riittävät kaikkeen.
- Ne vaan riittää. Kun tulen tänne, niin miehän olen ihan lennossa. Ihmiset on iloisia, jokainen tekee työnsä hyvin, asiakaspalveluamme kehutaan. Sillä sitä jaksaa. Ja hiljaisuudesta saan voimaa. Aamuisinkin kotona on ihan hiljaista.

Sinapinkeltaiset kengät

Vieno on alun perin Punkaharjun tyttöjä, hän syntyi piian ja rengin tyttäreksi. Hänellä oli myös isoveli, ja Vienon jälkeen lapsia tuli reilun vuoden välein kunnes heitä oli seitsemän.
- Minun ja nuorimman välillä on kymmenen vuoden ikäero.

Sodasta Vieno muistaa lentokoneet ja aikuisten pelon, sen kun isä tuli sodasta lomalle ja koputti ikkunaan, toi näkkileipää. Isä oli sodassa viisi vuotta.
- Jälkeenpäin ymmärsin, että kun isä oli käynyt lomalla, kohta meille syntyi uusi lapsi. Asuimme Parikkalassa, ja siellä oli sotilastelttoja. Istuimme Pohjanmaalta tulleiden ruotsinkielisten sotilaiden teltassa ja saimme kaikenlaisia herkkuja. Me varmaan muistutimme sotilaita heidän omista lapsistaan. Kun meidän kotona salolla ei ollut sähköä, sotilaat toivat meille öljylampun, Vieno muistelee.

Sota jätti jälkensä Vienon isään, joka oli sodassa palelluttanut varpaansa, ja jalka myöhemmin amputoitiin.
- Iskällä oli painajaisia, hän ryyppäsi ja lennätti meitä pellollekin. Iskä kuoli, kun olin neljäntoista.

Nuori Vieno joutui ottamaan vastuuta kodista ja sisaruksista varhain. Isän kuoltua äiti oli töissä hoitoapulaisena kunnalliskodissa ja siivosi illalla osuuskaupalla.
- Osuuskaupan lihapuolen hoitaja oli ihana ihminen. Äiti sai tiskiin jääneitä keuhkoa, sydäntä ja maksaa - mehän syötiin aika terveellisesti. Äiti lähti ennen kuutta aamulla, ja meitä odottivat hellan yläpuolella paikatut ja kuivatut vaatteet. Minä laitoin ruokaa ja pidin järjestystä yllä. Minun laittama ruoka oli useimmiten silliä ja perunaa, iskä leipoi leipää. Kesäisin me lapset olimme töissä muilla, tytöt lapsenpiikoina, pojat naapureilla renkipoikina ajamassa hevosta.

Kengät ovat Vienolle olleet merkittävä asia. Hänen äitinsä perheessä kaikille lapsille ei riittänyt kenkiä, joten osa kulki alkusyksyn kouluun paljain jaloin. Varpaat lämpenivät, kun pissasi maahan ja seisoi hetken lätäkössä.
- Minä sain ensimmäiset omat kengät 16-vuotiaana. Ne oli sinapinväriset ja suippokärkiset. Vaikka varpailla oli niissä ahdasta, muistan hienon tunteen - näkeeköhän kaikki minun uudet kengät? Nykyisissä avustuskohteissamme on pulaa kengistä. Saamme niitä tuhansia, kaikenvärisiä, mutta vielä ei ole tullut yhtään sinapinkeltaisia. En olisi nuorena osannut kuvitella, miten suurta kenkäfarmia vielä pyöritän. Edesmennyt kenkäkauppias Eeva Lappi lahjoitti lapsille ekatossut, kullanväriset, Vieno kertoo.

Tarmokas opiskelija

Kansakoulua Vieno kävi neljä vuotta ja pyrki vanhemmiltaan kysymättä oppikouluun. Hän pääsi kirkkaasti sisään, eikä äiti pannut vastaan vaan lähti selvittelemään vapaaoppilaaksi pääsyä. Mutta kunnasta sanottiinkin, että ensimmäinen vuosi on maksettava itse ja tytön annettava näyttöä siitä, että oppii. Sitten vasta pääsisi vapaaoppilaaksi.
- Minä sydämistyin niin, etten enää palannut kouluun vaan menin mukavaan naapuritaloon pikkupiiaksi. Äiti järjesti, että sain käydä suorittamassa opinnot kuudenteen luokkaan asti. Kävin vielä jatkokoulun ja menin sen jälkeen piiaksi yhteen perheeseen.

Uudessa paikassa Vieno tutustui seurakuntanuoriin, jotka olivat lähdössä kansanopistoon. Vienokin halusi sinne, ja tuttu kodinhoitaja kustansi hänen opintonsa. Kansanopiston jälkeen Vieno suoritti Diakonissalaitokseen vaadittuja keskikouluaineita. Hän pääsi sinne opiskelijaksi ja valmistui neljässä vuodessa sairaanhoitajan ja diakonissan ammattiin vuonna 1963.
- Diakonissalaitokselta ehdotettiin seurakuntatyötä, mutta minä päätin toisin. Viimeinen jakso oli erittäin rankka, lepoa liian vähän. Kun apulaisosastonhoitaja aamulla rähjäsi, että kynät ei olleet pituusjärjestyksessä, sain tarpeekseni. Pääsin töihin Etelä-Saimaan keskussairaalaan, jossa veljeni vaimokin oli töissä. Työskentelin siellä leikkaussalissa, jossa oli kova hoitajapula.

Kolmen neljän vuoden kuluttua Vieno muutti Helsinkiin, jossa hänen sulhasensa oli opiskelemassa. Paikka löytyi tutuksi tulleesta Marian sairaalasta. Kun mies valmistui vuonna -72, hän sai paikan Kuusankoskelta vesilaitoksen hoitajana ja Vieno töitä aluesairaalan leikkaussalista. Siellä hän työskenteli 12 vuotta.
- Innostuin erikoistumaan, kävin yhdeksän kuukauden opinnot Kuopiossa anestesia-tehohoidosta. Mutta kurssin jälkeen tulikin Kuusaalla seurakuntasisaren sijaisuus auki. Olin Kuopiossa autellut muistamattomana harhailevaa mummoa, ja se pysäytti. Hain seurakuntatyöhön, jossa voisi auttaa ihmisiä uudella tavalla. Paikka vakinaistettiin, ja olin seurakunnassa 16 vuotta.

Viitakareen työaloina olivat näkövammaiset, kuurot, kriminaalityö, päihdetyö, vanhustyö. 90-luvulla hän erikoistui parin vuoden opinnoissa päihdetyöhön. Vieno sanoo uskonnon olleen elämässä mukana aina, "siellä pohjalla". Nuorena hän halusi kampaajaksi.
- Mutta naapurissa asui kampaaja, joka oli aika reipas, eikä äiti halunnut minusta samanlaista. Kun olimme köyhiä, meillä kävi seurakuntasisar, ja äiti toivoi minusta samanlaista. Olen työssäni Pelastusarmeijan linjoilla: soppaa, saippuaa, sielunhoitoa, arkiset asiat ensin kuntoon. Moni on kysynyt, miksi autan. Kerron, että kun olen itse kokenut Jumalan rakkautta, niin eihän se ole sen kummempaa, sitä voi jakaa. Vierastan hirveästi Raamatulla päähän hakkaamista, kannatan tekoja. Ei viimeisellä tuomiollakaan kysytä arvoa tai tuloja,  vaan oletko auttanut muita.

Titteleitä Vieno innostuu pohtimaan lisääkin. Hän katseli vaalimainosten neuvos- ja herastuomari-titteleitä ja varoitti tuttua poliitikkoa, ettei yhteistyökumppaneille vaan ikinä tulisi mieleen hankkia hänelle neuvos-titteliä.
- Sanoin että antakaa mieluummin se kymppitonni rahana, sillä on käyttöä avustustoiminnassa.

Kuusaalla ihan parasta

Vieno Viitakare oli kaupunginvaltuutettuna viisi kautta. Hän arvosti vaativia tehtäviään valtuutettuna, kaupunginhallituksessa ja ensimmäisenä naispuolisena sosiaalilautakunnan puheenjohtajana. Ajatusmaailma on ollut sosialidemokraattinen.
- Alkuvuosinani Kuusankoskella paperimiehillä oli töitä, kaupungilla verovaroja. Teimme paljon yhteistyötä kaupungin sosiaalitoimen kanssa. Jos laitoimme jollekin asunnon, sosiaalityö osti pakan lakanakangasta ja meidän vapaaehtoiset ompelivat liinavaatteet. Oman Kuusankosken kaupungin ja tuttujen päättäjien kesken oli helpompi hoitaa asioita. Nyt ei ole samanlaista, rahaa on vähän, ollaan hiukan kuppikuntaisia. Olin ensimmäisen kauden myös uudessa Kouvolassa päättäjänä, se oli vähän sellaista hakemista.

Lisäksi Viitakare oli erityishuoltopiirin valtuustoedustaja ja hallituksen puheenjohtaja ja vielä Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymässä edustajana ja hallituksen jäsenenä. Mutta ei Vieno edelleenkään pidä kynttiläänsä vakan alla. Hän ottaa kantaa mm. yleisönosastokirjoituksin. Kadulla ihmiset haluavat pysähtyä juttelemaan hänen kanssaan. Moni muistelee kiitollisena saamaansa apua, jonka Vieno itse on jo unohtanut antaneensa.
- Hieno kiitos on se, kun joku sanoi rukoilevansa joka ilta puolestani.

Vuonna 2010 Vieno Viitakare sai kutsun itsenäisyyspäiväjuhliin Linnaan. Hän soitti presidentin kansliaan ja sanoi, ettei tule, koska on äskettäin jäänyt leskeksi.
- Sieltä sanottiin, että juuri tätä sinä nyt tarvitset. Menin sitten 120 vuotta vanhassa diakonissan asussa. Kutsuissa elin kuin kahdenlaista elämää. Katselin hienosti pukeutuneita ihmisiä ja tansseja ja mietin isän palelemista sodassa, pelkoja silloin. Voisikohan Linnan juhlat olla muutakin kuin pukuesittely?

Entä Kuusankoski kaikkien Etelä-Karjalan ja Helsingin vuosien jälkeen, miten Vieno on sopeutunut? Häntä oli varoitettu kuusaalaisten sisäpiirimentaliteetista, mutta siihen hän ei törmännyt alussakaan.
- Kun opin sanomaan min ja sin, homma alkoi luistaa. Olimme miehen kanssa vuorotyössä, ja lasten hoitopaikat olivat kiven alla. Mutta tytär oli jo löytänyt naapurista Impi-tädin, joka piti tarpeen tullen lapsistamme huolta. Hän sai varmaan toteuttaa jehovantodistajan kutsumustaankin, kun näytti meidän lapsille Raamatusta kuvia. Ihana ystävyyssuhde, Vieno muistelee.

Kuusankoskelaisiin Vieno tutustui enemmänkin siirtyessään leikkaussalista seurakuntaan töihin. Hän kiittelee vapaahtoisia, joita löytyi kerhojen pitäjiksi ja keräyksiin avuksi.
- En voisi kuvitella, että missään olisi parempi elämä kuin Kuusaalla.

Mutta osaammeko enää huolehtia toisistamme tänä vihaisen some-pauhun aikana?
- Lähimmäisyys ei ole mihinkään kadonnut, kyllä me edelleen välitämme toisistamme. Mutta tarvitaan välittäjäaines, oli se kuka hyvänsä. Ne antaa joilla on, ne saa ketkä tarvii. Niin se menee nappiin, Vieno Viitakare tiivistää.

Vienon kammarista ja avustustoiminnasta voit lukea lisää täältä:
http://www.karjalantuki.com/