Kotiseututalo arvorakennus kansainvälisestikin

Kuusankosken Kettumäellä piilottelee arkkitehtuurin helmi - ei vain kansallisen vaan kansainvälisen rakennustaiteen. Arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema rakennus on sen verran katveessa ja keskustasta sivussa, ettei se itse pysty muistuttamaan merkityksestään ohikulkijoille. Harmittava on myös sen asema Kouvolan kaupungin organisaatiossa ja nettisivuilla. Huhtikuinen Sonckin salvos -seminaari Kuusankoskitalossa karsi väärät mielikuvat talon käytöstä ja vakuutti yleisön kotiseututalon huikeasta arvosta.

Kuva yhtiön korttisarjasta

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken kertaus kotiseututalon historiasta nostatti hiukset pystyyn - talo on ollut uhanalainen turhan monta kertaa. Sonckin suunnittelema rakennus palveli ensimmäiset 40 vuottaan, vuodesta 1897, Kymintehtaan kansakouluna jyrkän kallion päällä Öljymäellä. Kun se ei enää soveltunut kouluksi, ja kun uusi tielinja vaati kallion räjäyttämistä sen alta, ilmassa liikkui monenlaisia ehdotuksia. Yksi niistä oli talon siirto metsästysmajaksi jonnekin Kymi-yhtiön metsiin.

Opetusneuvos Veikko Talvea saadaan kiittää tämänkin rakennuksen pelastumisesta. Tuolloinen Kymi-yhtiön tiedotuspäällikkö Talvi ehdotti vuorineuvos Karl-Erik Ekholmille, yhtiön toimitusjohtajalle, että "Norjalaiskoulu" tai "Mäkikoulu" lahjoitetaan Kuusankosken kunnalle. Kunnanvaltuusto hyväksyi tarjouksen yksimielisesti vuonna 1953. Mäkikoulun purku aloitettiin syksyllä 1956. Rakennustyöt Kettumäellä käynnistettiin välittömästi, ja keskikesään 1957 mennessä kotiseututalo tuli ulkoa päin valmiiksi. Sisätyöt siirtyivät seuraavalle vuodelle, jotta hirsiseinät ehtivät laskeutua ennen sisäseinien päällystämistä. Kotiseututalon vihkiäisiä vietettiin 14.9.1958. Siirto ja pystytys maksoi 8 miljoonaa markkaa - jonkin verran arvioitua enemmän. Vihkiäisjuhlassa kuitenkin vastustajatkin unohtivat moitiskelleensa hintavaa hanketta, Niinkoski huomatti esityksessään.

Kotiseututalo suljettiin pariksi vuodeksi 80-luvun lopulla korjausten vuoksi. Seuraavalla vuosikymmenellä Kuusankoski-Seura tuli taloon vuokralaiseksi ja alkoi järjestää sinne toimintaa. Jossain vaiheessa vapaapalokunta-aatteen väärin tulkinnut nuorimies yritti sytyttää talon tuleen - onneksi tuloksetta.

Väärät käsitykset oikaistiin

Tällä hetkellä Kettumäen arvorakennusta uhkaavat lähinnä virheelliset käsitykset sen merkityksestä ja käytöstä. Kuusankoski-Seuran varapuheenjohtaja Marjatta Huuhtanen - Sonckin salvos -seminaarin ideoija - ihmetteli, miksi Kouvolan virkamiehet antavat ymmärtää, ettei taloa käytetä. Kolme vuotuista juhlaa, näyttelyt, järjestöjen kokoontumiset ja vierailut kertovat hänen mukaansa talon elämän olevan pikemminkin vilkasta.
- Kuusankoski-Seura ei suinkaan järjestä tilaisuuksia itselleen vaan kaikille asukkaille, Huuhtanen torjui väärinkäsityksiä.

Toinen kaiken kulttuuritoimen yllä leijuva uhka ovat vuokrat. Seminaarin puheenjohtaja, professori emeritus Kari Immonen - Voikkaan poikia - vaati kulttuurin ja kaupungin kiinteistötoimen välistä yhteyttä katkaistavaksi.
- Jos kiinteistötoimi määrittelee kulttuurin harrastustilojen vuokrat, homma kaatuu siihen. Kaupungin tehtävä on  järjestää kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen taloon perusylläpito, Immonen vaati.

Kari Immonen karsi myös vääriä käsityksiä kulttuurin merkityksestä.
- Kotiseututalon arvoa ei vähennä se, että se on siirretty alkuperäisestä paikastaan ja on nyt eri käytössä. Sekin kaikki on rakennuksen kerroksellisuutta, osa sen historiaa. Kulttuuri ei ole jäännöserä. Se ei ole jotakin, jolle annetaan rahoitusta sitten, kun kaikki muu pakollinen on hankittu ja rahaa on jäänyt yli. Kulttuuri on tapa, jolla ihmiset ja yhteisö ovat olemassa, Immonen painotti.

Kotiseututaloa rasittava piirre on eräässä mielessä myös sen asema kaupungin organisaatiossa. Toisaalta onni, ettei se ole museo kaupungin määritelmässä jolloin se ehkä olisi päätynyt suljettavaksi museoverkkouudistuksessa. Mutta nyt sitä ei myöskään löydä Kouvolan verkkosivuilta kuin arpomalla. Silmille se ei netistä todellakaan hyppää.

Yleisöä hemmoteltiin 

Pakko myöntää kuusaalaisena ylpistyneensä, kun kuunteli seminaarin asiantuntijoiden tietopaketteja täkäläisistä rakennuksista ja kehuja arkkitehtuuristamme. Arkkitehti Rurik Wasastjerna esitteli meneillään olevan työnsä tuloksia - hän laatii kirjaa Kuusankosken rakennusperinnöstä - ja tuli samalla kertoneeksi siitä, miten yhtiön asuntotuotanto tuotti myös yhteisöllisyyttä asukkaiden keskuuteen.

Professori Pekka Korvenmaa Aalto-yliopistosta piti kattavan esityksen Lars Sonckin arkkitehtuurista ja henkilöstä. Viimeistään tässä vaiheessa ymmärsi todella Kettumäellä kohoavan rakennuksen kansallisen ja kansainvälisen arvon. Osastonjohtaja Mikko Härö Museovirastosta kertoi, että virasto voi hyvin tukea talon suojeluesitystä, mutta sille antaisi lisää pontta, jos talolle löytyisi lisää käyttöä.

Kuusankoski-Seuran tiedottaja Ulla Nikula esitteli talon historiaa kuvin. Näkymät alkuperäisellä paikallaan Öljymäen jyrkänteellä keikkuvasta koulusta todistivat oikeiksi Korvenmaan huomion, että Sonck halusi rakennuksiinsa dramatiikkaa. Uudet kuvat puolestaan kertoivat, että talosta pidetään huolta: terassi on jälleen turvallinen paikka kulkea ja ihailla Kuusankoskea uudesta kulmasta, ja puuosia osataan tehdä kuluneiden tilalle nykyäänkin.

 Uutta käyttöä ideoitiin

Sonckin salvos -seminaari keräsi lopuksi paneelilta ja yleisöltä tukun ideoita talon uusiksi käyttötavoiksi. Tässä listaa:
- järjestetään talossa tutustumisiltoja vasta paikkakunnalle muuttaneille ja esitellään samalla kulttuuritarjontaa
- Anjalan nuoriskeskuksen vanhan ajan koulupäivät kotiseututaloon
- tutustutaan koululuokittain roolileikkien tapaan entisajan koulunkäyntiin - onhan talo juuri pikkulasten kouluksi suunniteltu
- järjestetään kotiseututalossa infotilaisuuksia maahanmuttajille
- järjestetään tehdasmenneisyyden päivät kotiseututalossa - ensi vuosi on Euroopassa teollisuusperinnön vuosi
- lisää teatteriesityksiä - nyt myös talon sisälle
- järjestetään sotilaskirjallisuuden valtakunnallinen tapahtuma - kaupungissa jo dekkaripäivät ja sotilashistorian osaamista


Yhteenvedossaan Kari Immonen tiivisti kotiseututalon merkityksen paikkakuntalaisille: se ei ole rahaa nielevä hullutus vaan tärkeä yhteisen identiteetin muokkaaja.

Sonckin salvos -seminaarin järjestivät Kuusankoski-Seura ja Kymenlaakson kesäyliopisto

Näkymä kotiseututalon terassilta

Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Ketjureaktio Kansantalon korttelissa, osa 2: Kaksi lopettaa, tilalle uusia

Kansantalon korttelissa kaksi yritystä myy hyllyjä ja rekkejä tyhjäksi ja aikoo lopettaa toimintansa. Muotitalon Raimo Laine ja Kansantalon pitkäaikaisin yrittäjä Jorma Kopra lähtevät eläkkeelle. Oranssit LOPPUUNMYYNTI-kyltit kertovat, että miehillä on pian takana pitkä ura ja edessä vieraaksi jäänyt olotila: vapaa-aika.

Kelloseppä Jorma Kopra saavuttaa tänä vuonna kaksikin merkkipaalua. Hän on tullut töihin isänsä kellosepänliikkeeseen 50 vuotta sitten, ja tänä vuonna hän täyttää 65 vuotta. Kaksinkertainen lupa lopettaa, voisi sanoa.
- Isä perusti liikkeen vuonna 1960 ja jätti sen minulle vuonna 2003, joten kymmenisen vuotta olen ollut tässä itsenäisenä yrittäjänä. Alkuunhan isän liike toimi Kymin ympyrän vieressä Väkevän liiketalossa, ja tässä Valtakadun liikehuoneistossa oli Oksasen kelloliike. Kun se muutti Yhdystaloon, isä siirsi kauppansa tähän. Kansantalossa on alusta asti ollut kelloliike tässä huoneistossa, Jorma Kopra kertoo.

Kelloseppä Jorma Kopra

Jorman isä Uuno Kopra oli saanut oppinsa kellosepäksi evakkopaikassaan Ilmajoella. Sillä kokemuksella hän sitten valitsi yhden kolmesta pojastaan työkaverikseen liikkeeseen. Alkuvuodet 60-luvulla tietysti opeteltiin puolin ja toisin yhdessä työskentelyä - olihan poika keskellä kuohuvaa teini-ikää.
- Isä ei laskenut minua opiskelemaan, ei edes oppikouluun. Opettaja Erkki Torniainen soitti hänelle monta kertaa ja kysyi, miksei Jorma lähde oppikouluun. Mutta isästä oli parasta, että siirryin 15-vuotiaana perheen liikkeeseen oppiin, Jorma Kopra muistelee.

Viisitoistavuotias Jorma ei osannut haaveilla muustakaan ammatista, joten turvattu työpaikka oli luonteva ratkaisu.
- Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat määräsivät mitä lapsi tekee. Töissä isä myös päätti miten asiat tehdään, vanhan kansan miehiä kun oli, Jorma kertoo.

Kellosepän ammatti on ollut Kopran mielestä mielenkiintoinen, on saanut tehdä käsillä töitä.
- Rassasin ihan pienestä pennusta kelloja, ja siitä isä varmasti päätteli että sovin alalle.

50 vuodessa moni asia muuttuu. Kauppapaikkana Valtakadun liike on ollut erinomainen. Nyt kuitenkin Veturi on vähentänyt asiakkaita.
- Huomaahan sen väen vähenemisen, kun Veturiin on tullut tavallaan neljä uutta liikettä kilpailemaan meidän kanssa, Kopra huomauttaa.

Eläkkeelle Jorma Kopra lähtee innoissaan.
- Nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet sitovaa aikaa, kun olen ollut tässä pääasiassa yksin. Asiakkaita tietysti tulee ikävä, tässä on käynyt niin kivoja juttukavereita joka päivä. Mutta minähän pääsen nyt itse tuttujen kanssa kulmille pyörimään, Kopra hymyilee.

Muotitalo on muistanut aikuiset naiset

Kauppakadullakin loistavat oranssit lakanat, Raimo Laineen Muotitalo lopettaa lähes 12 vuoden jälkeen kaupanteon Kuusaalla. Ennen vuotta -92 ja Kuusankoskelle tuloa Laineella oli toimintaa laajalti Etelä-Suomessa.
- Meillä oli isoja liikkeitä Helsingissä ja Lohjalla, kolme ravintolaakin. Vuonna -91 tehtiin konkurssi, ja sen jälkeen avasimme vaimoni Annikan kanssa Kuusankoskelle tämän naistenvaateliikkeen. Mutta nyt kun 56 vuotta olen tehnyt tätä työtä, se saa riittää, Raimo Laine kertoo.

Muotitalon kauppias Raimo Laine

Asiakkaita tulee sisään tasaiseen tahtiin. Liikkeeseen houkuttelevat tietysti halvat loppuunmyyntihinnat mutta myös mainio sijainti ruokakauppojen tuntumassa. Joku pistää päänsä ovesta ja kysyy, saako ulkona olevasta korista ottaa henkareita. "Niin paljon kuin jaksat kantaa", Laine vastaa.
- Täällä on ollut erittäin mukava tehdä kauppaa. Asiakkaat ovat tosi reiluja ja asiallisia ja ostavat silloin kun tarvitsevat, Laine luonnehtii.

Muotitalosta on saanut naisten vaatteita takeista juhlamekkoihin. Vain alusvaatteita Laineet eivät ole myyneet.
- 119 neliötä eivät yksinkertaisesti riitä siihen, että tarjoaisimme kaikkea naisillekaan. Me olemme keskittyneet aikuisten naisten vaatteisiin, koska muut myyvät lähinnä nuorisolle, Laine kertoo.

Muotitalo on auki ehkä pääsiäiseen, ja sitten yrittäjille koittaa vapaus.
- Se tuntuu erittäin hyvältä, koska on muutakin elämää kuin työnteko. Nyt ehtii tavata lapsenlapsiakin, Raimo Laine iloitsee.

Torin laidalla jo pakkaillaan

Foto Mikaelin takahuoneessa vanhan torin laidalla yrittäjä Tapio Ojanperä käsittelee juuri ottamaansa asiakkaan passikuvaa ja lupaa, että se on poliisin hallussa ennen kuin asiakas poistuu ulko-ovesta. Niinpä, hetken kuluttua poliisi kuittaa tekstiviestillä saaneensa kuvan, jonka viimeinen käyttöpäivä on syyskuussa. Ojanperällä on mielessä paljon muutakin kuin passikuvien otto, kun hän pääsee kohta muuttamaan Valtakadulle nykyisiin käsityöliike Ansun tiloihin.
- Uuteen paikkaan saan kaksin verroin tilaa. Kaikkeahan täällä vanhassakin on pystynyt tekemään, mutta ahtaammin. Uudessa paikassa minulle tulee Sonyn kameroita myyntihin ja kaikkea muuta vielä lisäksi: paitojen painamiset ja tarraan tekemiset, mies luettelee vahvasti pohjanmaalaisittain murtaen.

Yrittäjä Tapio Ojanperä

Foto Mikaelista on jo nyt saanut henkilökuvia lapsikuvista sukukuviin, hääkuvista muotokuviin. Nyt Ojanperä ideoi uudenlaisia tuotteita, myös asiakkaan omien kuvien pohjalta, ja mielikuvitus pulputtaa lisää kaiken aikaa. Voi olla, että tänä keväänä kameran kanniskelu linturetkillä ei mahdu ohjelmaan ennen kuin tavarat on saatu järjestykseen uusissa tiloissa. Kesälomankin Tapio Ojanperä aikoo pitää, jos muistaa. Pari viikkoa ehkä.

Muotitalon tilalle tulee Ansun käsityöliike.

Kelloliikkeen tilalle tulevan yrittäjän kanssa vasta neuvotellaan.

Ansu muuttaa Kauppakadulle.

Ketjureaktio Kansantalon korttelissa, osa 1: Ansu laajentaa

Kuusankosken keskustassa Kansantalon korttelissa tehdään muuttoa -ainakin kolmessa yrityksessä. Kopran kelloseppäliike lopettaa, samoin Muotitalo Raimo Laine Kauppakadun puolella. Käsityöliike Ansu sen sijaan laajentaa ja tarvitsee siihen isommat tilat. Se muuttaa Valtakadulta Muotitalon tiloihin. Vanhan torin laidalla Foto Mikaelissa odotetaan, että Ansu pääsee siirtymään, sillä Tapio Ojanperän valokuvausliike on tulossa sen tilalle. Pikapuoliin lisää kolmesta muusta, mutta nyt väri-iloa pursuavaan Ansun käsityöpuotiin.

Käsityöliike Ansun omistaja Anna-Liisa Juusela pyörittelee päätään - itselleen. Hän on muuttotouhuissa ja pitää peukkuja, että Muotitalo saisi tyhjennnettyä liiketilansa jo pääsiäiseen mennessä. Kymmenenä viimeisenä yrittäjävuotenaan Ansu ei aio jäähdytellä. Hän toteuttaa monivuotisen ideansa erilaisesta käsityökaupasta.

Anna-Liisa Juusela

Liikkeessä ei vielä huomaa mistään, että muutto on edessä viimeistään vapun jälkeen. Ansu vakuuttaa, että muutto käy nopeasti, kun seuraava liiketila tyhjenee.
- Onhan minulla yöt aikaa, ja mies ja pojat auttamassa.

Nykyinen liike Valtakadulla on erinomaisella paikalla, mutta sinne eivät Ansun ideat enää mahdu.
- Tilat ovat liian pienet, tätä ei voi laajentaa eikä tässä kehity. Kun neliöitä on vain 70, en saa tavaroihin järjestystä, Ansu sanoo määrätietoisena.

Perusjuttujen rinnalle erikoistuotteita

Liikkeen joka nurkka on tehokkaassa käytössä, eikä satunnainen kävijä osaa toivoa mitään lisää. Ansu itse tietää paremmin. Tavallisen rinnalle on tulossa helmiä.
- Peruslangat minulla on, nyt tarvitaan erikoislankoja. Perusnapit on, nyt hankitaan erikoisnappeja. Perusvetoketjut on, pian meiltä voi ostaa pitsisiä vetoketjuja metritavarana. Niitä ei nykyiseen  kauppaan mahdu.

Erikoistuotteilla päästään toteuttamaan uusia villityksiä, joita Ansu nappaa asiakkaiden puheista, jatkuvasta alan opiskelustaan, maahantuojien vinkeistä ja omasta päästään.
- Nyt aion opetella hookingin ja pitää siitä syksyllä kursseja uudessa liikkeessä. Siinä neulotaan koukkuneulalla erikoiskankaaseen, ja sillä syntyy mitä vaan sisustustarvikkeita - pöytäliinoja, tabletteja, tuolinpäällisiä, käsilaukkujakin.

Nauhavalikoimakaan ei nykyisellään riitä tuunaajille, joita on paljon.
- Minulla on satiininauhaa, nyöriä, puuvillanauhaa. Uuteen paikkaan tulee paljettinauhoja, viimeistelyyn tarkoitettuja nauhoja - jos minä en keksi hankkia, niin asiakas kertoo mitä puuttuu ja se hankitaan, Ansu suunnittelee.

Pari kolme vuotta sitten suurta huutoa olivat ekologiset langat - hampusta, bambusta, jopa maidosta tehdyt. Nyt ne ovat poistuneet valikoimista liian kalliina.
- Noista vain bambu on jäljellä. Sen rinnalle ovet tulleet puuvilla, alpakka ja merinovilla. Sukkalankojen ykkönen on aloe vera. 


Perinnettä nykyaikaan

Liikkeen seinällä on valikoima muliinilankoja ristipistotöihin. Anna-Liisa Juusela sanoo, ettei perinteinen käsityö ole erityisesti huudossa nyt, sitä pitää hiukan auttaa.
- Käsityöliikkeen tehtävä on viedä perinnettä eteenpäin. Vanha valikoima säilytetään, uutuudet tulevat sen rinnalle. Pellavaisia valmiiksi painettuja pöytäliinoja tulee edelleen, vanhaa pitää olla mukana. Toisaalta käsityönteko jumittuu helposti villasukkaan ja hattuun, mutta eihän se ole tarkoitus. Lapasen ei tarvitse olla aina se peruslapanen, siihen voi ideoida vaikka mitä uutta, Ansu hehkuttaa.

Asiakkaista näkee, että käsityön teko innostaa yhä uusia harrastajia. Ansullakin ideat pyörivät päässä yötä myöten. Mutta ei tällä alalla kultaa vuolla.
- Käsityöliikkeen pito on minulle tosi kallis harrastus. Eihän minun tietenkään kannattaisi vaihtaa isompaan - vuokra nousee eikä myynti voi niin paljon kasvaa, että se korvaisi kaiken. Mutta en ikipäivänä vaihtaisi ammattia.

Ennen kaupasta käytiin ostamassa langat ja sillä selvä. Nykyisin myyjän on osattava ideoida asiakkaan kanssa malli, laskettava silmukat, mietittävä ulkonäköä ja tietenkin ohjattava ostamaan oikeat tarvikkeet kuhunkin tuotteeseen.
- 90 prosenttia työstäni on sitä, että neulon mallit, ohjaan ja opastan. Ei hattua tehdä mistä sattuu, vaan minun on osattava kertoa asiakkaalle, mitkä ovat oikeat tarvikkeet sitä varten. Asiakkaan ei tarvitse osata laskea silmukkamäärää, Ansu kertoo työnkuvastaan.


Ansu ei hengitä asiakkaan niskaan

Alan harrastaja - kästyäihmiin kuten kuusaalainen sanoo - saa pian paikan, jossa kaupanteko on vain yksi osa toimintaa. Anna-Liisa Juusela on uneksinut uudenlaisesta liikkeestä jo viisi vuotta, joten visiot ovat valmiina.
- Jos kaikki onnistuu, liikkeestä tulee valoisa. Lattiat eivät ole täynnä tavaraa. Siellä on kaikenlaista itse tehtyä käsityötä ja askartelujuttua väljästi aseteltuna, ei niin kuin täällä kirpputorihyllyä muistuttaen. Myymälän reunat kalustetaan uusin kalustein, mutta keskellä tilaa on antiikkinen lasivitriini. Haluan, että minun kaupassani on vanha aika nykyaikaistettuna, Ansu visioi.

Napin tarkoitus on olla koriste.

Tavarat ovat vasta osa myymälän ideaa. Yhtä tärkeää on se, että sisään tuleva viihtyy ja uskaltaa viipyä vaikkei ostaisi mitään.
- Haluan että ihmiset tulevat kauppaan ja huomaavat saavansa sieltä uusia ideoita. Haluan, että kun ihminen avaa minun kauppani oven, hän jättää kiireen taakseen, katselee kaikessa rauhassa ympärilleen ja uskoo ettei ole pakko ostaa. Voi käydä vain vaikkapa nauttimassa väreistä. Rahanteko määrää nykyään ihan liiaksi kaikkea, Ansu harmittelee.

Uuteen 115 neliön tilaan mahtuu myös olonurkkaus, jonne voi pienellä porukalla tulla vaikka itse tekemään käsitöitä.
- Alle kymmenen hengen ryhmä voi hyvin kokoontua neulomaan, juoda kahvia ja saada vinkkejä minultakin. Sosiaalinen osa minun kaupassani on iso, Ansu kertoo silmät loistaen.

Kuuntele Ansun haastattelu:
http://youtu.be/4JTtHQlQpQI

Airi Vilhunen: Kesäpiikana virkamiestalossa

Airi Vilhunen on alun perin kuusankoskelainen mutta kotiutunut aikuisena perheineen Helsingin Kumpulaan. Kuusankosken virkamiestalot herättävät hänessä kuitenkin muistoja kouluajoilta, jolloin hän pääsi kesätöihin Viherlaihon perheeseen uuteen virkamiestaloon. Näin tuota kesää muistelee silloinen Vahterin Airi:

60-luvun Kuusankoskella virkamiestaloissa asunut ”insinööri oli iso herra”, ainakin työläisperheen tytön näkökulmasta.

Minä pääsin tutustumaan virkamiestalon elämään ja arkeen 60-luvulla Viherlaihojen insinööri-opettaja-perheessä. Lilli Viherlaiho oli keskikoulussa ruotsin ja englannin opettajamme ja kaipaili kesällä 1967 tai 1966 kotiapua. Vaikka kesätyö oman opettajan kotona epäilyttikin, ilmoittauduin halukkaaksi, sillä into ansaita itse viikkorahalle jatketta oli kova, eikä kesätöitä alaikäisen ollut silloinkaan helppo saada.

Melkein 50 vuodessa piikakesästä on unohtunut paljon, mutta mieleen palautuvat ne asiat, jotka ihmetyttivät tai olivat erilaisia kuin omassa kodissa. Asuimme silloin Kauppatori 6:ssa, pienessä kolmen huoneen ja keittiön asunnossa, ja siihen nähden Viherlaihojen koti uudessa virkamiestalossa oli iso ja avara, neliöitä ainakin kaksinkertaisesti omaan kotiini verrattuna.

Ensimmäinen ihmetys olivat asunnon kaksi sisäänkäyntiä, kaksi ulko-ovea vierekkäin. Missään muualla en vielä silloin ollut nähnyt keittiöön vievää, palveluskunnan käyttöön tarkoitettua ”kyökinovea”. Viherlaihot olivat isäntäperheenä moderneja ja tasa-arvoisia, joten kesäpiika sai kyllä käyttää pääoveakin, tilanteen mukaan. Käytännölliseksi keittiön oma ovi osoittautui ostosten kanssa sekä silloin, kun perheen poika tuli ruokatunnilleen likaisin kengin.

Keittiön yhteydessä oli myös pieni palvelijanhuone, jota Viherlaihoilla käytettiin varastona, ja piikakesänäni sinne raivattiin myös arkiruokailutila. Varsinaista ruokasalia saatettiin käyttää myös arkena, mutta päiväruoka syötiin keittiön yhteydessä. Ruokasaliin johti keittiöstä tarjoiluvälikkö, ainakin minusta hienoine astiakaappeineen ja astiastoineen. Välikössä sain kunnolla kuvitella itseni brittiklassikkojen palvelijattareksi, vaikka kovin kaukana ”kahden kerroksen väen” elämästä virkamiestalossa oltiinkin.

Airi, noin 16 v

Hienouden huippu 16-vuotiaan koulutytön mielestä olivat perheen käyttämät kankaiset lautasliinat. Jokaisella perheenjäsenellä oli oma serviettirengas, jolla lautasliinat erottuivat.  Minäkin sain nimikkorenkaani, ja siihen ruudullinen arkiliina taiteltiin ruokailun jälkeen. Näen vieläkin mielessäni lautasliinat rivissä tarjoiluvälikön astialipaston päällä.

Erikoista ja samalla erityisen hienoa koulutytöstä oli se, että arjen ruokajuomana Viherlaihoilla oli Fanta-limsa. Sitä säilytettiin koreittain palvelijanhuoneen nurkassa. 60-luvulla limsa oli vielä harvinaista juhlaherkkua, ja kotona limsaa ostettiin koreittain vain juhannukseksi. 

Koko kesää en piikatehtävässä ollut eivätkä päivänikään olleet täyspitkiä. Tehtäviini kuului kaupassa käyntiä, tiskausta, siivousta ja arkiruuan laittoa. Lilli Viherlaiho oli osan kesästä matkoilla tai ehkä kesäkurssilla, ja tämä oli se erityinen syy, miksi jo aikuisten lasten perheeseen haluttiin kesäksi apua. Perheen poika oli kesätöissä yhtiöllä ja kävi, samoin kuin muistaakseni Unto-insinöörikin, ruokatunnilla kotona syömässä. Eivät tainneet 60-luvun miehet selvitä ilman ruuanlaittajaa.

Uusi virkamiestalo

Työni keskittyi keittiöön, ja sen muistankin parhaiten. Keittiö oli mitä ilmeisimmin alkuperäisessä kunnossa eikä mitenkään kovin käytännöllinen. Olohuoneen sisustuksesta muistan vain, että jotakin, todennäköisesti Lilli-rouvan perimää siellä oli uudempien huonekalujen joukossa.  Sisustusta paremmin muistan, että Lillille tuli ruotsalainen Femina-lehti, jota mielelläni vapaina hetkinä luin. Perheen tytär opiskeli Lontoossa kenkäsuunnittelijaksi, joka jo sinällään oli 16-vuotiaasta jotakin aivan erityistä, samoin kuin ne muotilehdet, joita hänen huoneessaan oli.

Ruuan Viherlaihot ostivat Kososen kaupasta, nyt jo aikoja sitten puretusta pienestä liikkeestä nykyisten Puistokujan talojen alueella. Alkuun ihmettelin, miksi Viherlaihojen kaltaiset hienot ihmiset kävivät niin pienessä ja ulkoapäin vaatimattomassa kaupassa. Opin kuitenkin, että Kosonen oli erityisesti maineikas lihakauppias. Hänen valikoimistaan sai sellaisiakin herkkuja, jotka muissa 60-luvun kuusaalaiskaupoissa olisivat jääneet kauppiaan itsensä syötäviksi. Kun Viherlaihoilla oli ruuaksi sisäfilettä, Lilli halusi valmistaa sen itse. Koulutytölle oli uutta, että lihaa ei saanut kypsyttää liikaa, vaan se piti jättää melkein raa’aksi.

Kososen lihakauppa Puistokadun ja Valtakadun kulmassa

 Kososen kauppaan ja ruuanlaittoon liittyy piikakesästä erityinen muisto. Oli viikko, jolloin Lilli oli matkoilla ja vastuu ruuista oli kokonaan minulla. Kauppaan oli tullut silakoita, ja koska silakkaruuat olivat kotoa kovin tuttuja, ostin reippaana kilon silakoita. Kun aukaisin paketin keittiössä, tajusin että nämä silakat ovatkin erilaisia kuin ne, mitä osasin kotona paistaa. Näitä ei ollut perattu! Kotona esivalmistelun oli hoitanut äitipuoli, nyt ei siis kukaan. Ensimmäinen ajatukseni oli heittää silakat saman tien roskiin. Mutta niskasta tyttöä ja päästä silakkaa! Sain silakat perattua ja paistettua, ja aina ystävällinen Unto Viherlaiho niitä myös kehui. Taisi olla vähän harvinaisempaa ruokaa perheen ruokalistalla.

Koska oli kesä, virkamiestalon kodissa ei vietetty juhlia. Viherlaihot olivat seurallisia ja iloisia ihmisiä, ja kesäjuhlat järjestettiin heidän kesähuvilallaan Iitissä, kun ensin oli tehty iso kesäsiivous. Juhlissa syötiin hyvin ja ruuan kanssa tarjottiin varmasti viiniä ja muita juomia. Illan päätteeksi tanssittiin. Nämäkin kaikki olivat käytösoppia 60-luvun teinille. Alkoholi ei ollut kauhistus eikä siitä tarvinnut päihtyä, ja ”vanhatkin ihmiset” (Viherlaihot  olivat ehkä viisikymppisiä) saattoivat vielä tanssia.
                                                                                                  Airi Vilhunen

                                                                                                 

 

Lue myös
arkkitehti Rurik Wasastjernan kuvaus virkamiestaloista
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/virkamiestalojen-arvokkuus-puhuttelee.html

ja vanhan virkamiestalon asukkaan Sirkka Heinon haastattelu
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/sirkka-heino-kotonaan-vanhassa.html

Virkamiestalojen arvokkuus puhuttelee edelleen

Vanha virkamiestalo rakennettiin 1936.

Arkkitehti Rurik Wasastjerna seisoo Kuusankosken ensimmäisen kerrostalon pihalla. Tänään hän hankkii aineistoa paikkakunnan rakennusperintöä esittelevään kirjaansa vanhasta virkamiestalosta. Rakennus kohoaa komeana, sen uusittu maalipinta huokuu huoliteltua vaikutelmaa, tunnelma vie pois kiireisestä nykypäivän arjesta. Vieressä seisoo jyhkeänä yhtiön ammattikoulu, tien toisella puolen Lauttakadun varrella uusi virkamiestalo.

 Vanha virkamiestalo on Kymi-yhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin käsialaa. Hän suunnitteli pääosan Kymi-yhtiön rakennuksista vuodesta 1920 vuoteen 1954. Loppupuolella työhön osallistui myös arkkitehti Arne Helander, joka jatkoi yhtiön arkkitehtina Liljequistin jälkeenkin.

Tämän päivän tutkimuskohde ihmetyttää Wasastjernaa monellakin tapaa.
- Näissä virkamiestaloissa on toisaalta valtavan isoja, komeita asuntoja, joissa on takat ja kotiapulaisen tilat ja kaikki. Osa asunnoista taas on pieniä yksiöitä,  hotellihuoneen tapaisia, ja niissä saattaa olla vain minimaalinen keittokaappi jossa voi teevedet keittää. Asuntokanta on polarisoitunut niin, että tavallista ei oikein joukosta löydy, Wasastjerna päivittelee.

Kulmahuoneistossa on ikkunoita neljään suuntaan.

Toinen askarruttava seikka on se, miten kerrostalo tuohon aikaan, kolmikymmenluvulla, löi läpi.
- Erityisesti Kuusankoskella se on erikoista, koska virkamiehet asutettiin täällä huviloihin. Mikähän siihen on johtanut, varmaan johtokunnan pöytäkirjoista syy selviäisi. Saattaa johtua kolmikymmenluvun funkisideologiasta, siitä että kerrostalorakentaminen on tehokasta ja näyttävää, arkkitehti arvelee.

Muualla yritykset ovat asuttaneet työntekijänsä eri lailla. Wasastjerna asuu itse Sunilassa Alvar Aallon suunnittelemassa ympäristössä, jonne yritys rakensi ensimmäiset talot vuonna 1937.
- Siellä virkailijat eivät asuneet kerrostaloissa, vaan esim. toimitusjohtaja asui omassa palatsissaan, insinöörit  rivitalossa ja työnjohtajat toisessa rivitalossa. Sitten oli työläisten 2-3 -kerroksiset kerrostalot. Varmaan Myllykosken, Inkeroisten ja Kotkan yritysten rakennuttamissa taloissa olisi vastaavuuksia näihin ratkaisuihin, Wasastjerna arvelee.

Vanha virkamiestalo on rakennettu vuonna 1936, eikä tule mieleen toista yhtä vanhaa kerrostaloa Kuusankosken alueella. Tässä ei nimittäin lasketa mukaan vanhoja puukasarmeja. Kului 12 vuotta, ja yhtiö rakensi tien toiselle puolelle toisen virkamiestalon. Vasta vuodesta 1948 tulivat siten nimet vanha ja uusi virkamiestalo.

Uusi virkamiestalo valmistui 1948.

 Funkiksen erilaiset edustajat

Uusi ja vanha virkamiestalo edustavat arkkitehtuuriltaan funkista, molemmat erilaista. Vanha henkii sankarifunkista. Uudemman arkkitehtuuri ei ole ihan niin juhlallista.
-  Tämä vanha on ydinfunkista tai sankarifunkista, ja uusi edustaa sodanjälkeistä pehmeää funkista. Vanha virkamiestalo on jylhän näköinen. Funkis oli olevinaan vallankumous arkkitehtuurissa, ja tämä talokin tuo vallankumouksellis-sankarillisia konnotaatioita, Rurik naureskelee määritelmälleen.

Merihenkisyyttä parvekkeissa

Talolle itselleen Wasastjerna ei naura:
 - Minusta rakennus on ihan sairaan hieno. Kun katselen parvekkeita, minulle tulee mieleen laiva. Funkiksen lempimetafora oli laiva. Funkiksen ideologiaan kuului ihailla insinööriluomuksia niiden tarkoituksenmukaisuuden takia. Niistä otettiin mallia, ja sitä kautta arkkitehtuuriin iskostui yksityiskohtia, jotka tuovat mieleen laivoja, lentokoneita, tehtaita tai  siiloja - luomuksia missä käyttötarkoitus saneli muodon funkiksen iskulauseen mukaisesti.

Wasastjerna kertoo vanhan virkamiestalon tyypillisistä funkispiirteistä:
- Koristeiden täydellinen puute. Pelataan vain mittasuhteilla ja muodoilla, ei koukeroilla eikä hörhelöillä. Hötkyilin Puistomaan portaaleista, mutta täällä ne ovat vielä paljon muhkeammat. Suuryhtiön arkkitehtuurissa piti olla arvokkuutta. Se näkyi asunnoissa ja näissä tietyissä yksityiskohdissa.

Sisäänkäynti viestii suuruudesta.

Seinät ovat valtavan paksut, myös osa sisäseinistä. Tiiltä ei ole säästelty, eikä ehkä ole tarvinnutkaan, koska yhtiöllä oli oma tiilitehdas Koskelan rannassa.
- Siinä on tietty ristiriita. Betonihan oli funkiksen ihannerakennusaine, koska se antoi mahdollisuuksia mihin hyvänsä. Mutta sitä ei pystytty hyödyntämään niin läpeensä vielä silloin. Rakennettiin sittenkin perinteisesti, tiiltä tiilen päälle.


Rurik on vieraillut neljännen kerroksen asukkaan Sirkka Heinon luona. Hän on ottanut valokuvia ja tutkinut tilaratkaisuja valmisteilla olevaa kirjaansa varten.  Hänestä reilun sadan neliön huoneisto toimii edelleen.
- Kun tilat ovat noin hulppeat, se antaa mahdollisuuden vähän kaikkeen käyttöön. Kylpyhuoneiden pienuus saattaa olla vähän ongelma, mutta en ole huomannut, että tässä talossa olisi niitä suurennettukaan.

Vanha...

...ja uusi

Uusi...

...ja vanha.

Lue myös asukkaan, Sirkka Heinon, haastattelu:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/sirkka-heino-kotonaan-vanhassa.html

ja 60-luvun kesäpiian Airi Vilhusen kirjoitus:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/airi-vilhunen-kesapiikana.html

Sirkka Heino viihtyy vanhassa virkamiestalossa

Vanhan virkamiestalon neljänteen kerrokseen Sirkka Heinon kodin ovelle nousee mielellään kävellen, niin kaunista katseltavaa äskettäin maalattu portaikko hisseineen on. Hissilläkin siis pääsisi, sellaisella vanhanaikaisella, jonka kuiluun näkee vihreäksi maalattujen rautaristikoiden läpi. Ja jos tämä hissi olisi jumissa, voisi käyttää viereisen portaikon hissiä. En ole kuulemma ainoa, joka lapsena erehtyi myymään vappumerkkejä samaan asuntoon kahdesta suunnasta - keskiasunnot nimittäin ulottuvat koko portaikkojen väliselle leveydelle.

Sirkka Heino on tuttu henkilö lukemattomille kuusankoskelaisille. Käsityönopettajana hän on ohjannut monia ikäluokkia neulonnan ja ompelemisen salaisuuksiin - meidänkin perheessä sekä äitiä että poikia.  Palataan ristipistoihin, kun olemme ensin katselleet asuntoa.

Koti tulvii kevätauringon valoa - ikkunat antavat sekä kirkolle että Marskinkadulle päin. Sirkka Heino iloitsee parvekkeestaan, jonne pääsee sekä olohuoneesta että makuuhuoneesta.
- Saan läpivedon vaikka yötä päivää, jos asunto käy turhan kuumaksi kesähelteellä. Kauppaan lähtiessäkin voin jättää parvekkeenovet auki, kun asun neljännessä kerroksessa. Parvekkeella pystyy sitäpaitsi istumaan myös varjossa ikkunan vierellä, kun se on vedetty osin seinän sisään, Sirkka kuvailee.

Sirkka ja hänen miehensä Jorma muuttivat vanhaan virkamiestaloon asuttuaan parikymmentä vuotta Melkunmäelle rakentamassaan omakotitalossa. Yhtiö alkoi myydä asuntojaan, ja yksi virkamiestalon asukkaista houkutteli Heinoja katsomaan tyhjää huoneistoa Lauttakadun varrelta.
- Saatiin avain, tultiin katsomaan mutta minä en syttynyt vielä ollenkaan. Viereinenkin, 157 neliön asunto oli tyhjänä mutta sanoin etten jaksa siivota niin isoa. Kävimme katsomassa tätä pienempää, 115 neliön huoneistoa useaan kertaan. Viimeisellä kerralla aloin suunnitella, että tuohon voisi pistää ruokapöydän... Mieheni totesi että nyt se alkoi kalustaa. Asuimme ensin vuoden tässä vuokralla ja vuonna -84 ostimme tämän, Sirkka Heino muistelee.

 Heinot asettuivat Lauttakadulle siinä vaiheessa, kun kaikki kolme lasta olivat jo irtautumassa kotoa. Koti on nyt periaatteessa samannäköinen kuin silloin, vain keittiön kalustus ja kodin pinnat on uusittu. Eteisestä astutaan olohuone-ruokasaliin, josta aukeaa näkymä Aronpellolle. Talon vieressä kasvavasta koivusta Sirkka tarkkailee kevään etenemistä - tänä vuonna se tulee hyvin aikaisin. Asuntoon kuuluu kaksi makuuhuonetta. Keittiön takana on vielä apulaisen huone. Heinoilla se toimi perheen ruokailutilana arkisin.

Talon asukkailla on tosiaan ollut apulaisia, jotka ovat tarvinneet oman huoneen.
- Talon kellarissa on kylpyhuonekin apulaisille, ja vessa. En tiedä, saivatko he käyttää asunnon wc:tä, mutta eivät ainakaan kylpyhuonetta, Sirkka Heino kertoo kuulleensa.

Keittiön vieressä on välikkö jossa on edelleen alkuperäinen kaapisto: yläkaapit, pöytätaso vetolaatikkoineen ja alakaapit. Valkoiseksi maalattu umpipuinen kaapisto on Sirkka Heinon mukaan aarre, sinne mahtuu valtavasti tavaraa. Vanhoja asuntoja ei muuten juuri säilytystiloilla varustettu. Kodissa kiertely tuntuu pikku seikkailulta - juuri kun luulee hahmottavansa pohjaratkaisun, kulman takaa löytyy uusi syvennys ja sen takaa uusi komero tai kylpyhuone.

Asukasta itseään ilahduttaa kodin valoisuus ja se, että lapsenlapset pääsevät kiertämään ympyrää huoneesta toiseen.
- Täällä on väljä olo, ei koskaan pistetä ovia kiinni.

Melkusta virkamiestaloon

Kuusankoskelle Sirkka päätyi kuusaalaismiehen kainalossa, tosin vuosia totuteltuaan.
- Olin vielä koulussa Nokialla ja lähdettiin tyttöjen kanssa tansseihin Tampereen palokunnantalolle, vuosi oli 1958. Jorma oli teknillisessä koulussa ja sattui olemaan tanssipaikalla. Menihän siinä monta vuotta seurustellessa, kun lähdin vuonna -59 opiskelemaan Helsinkiin ylioppilaaksi päästyäni. Vuonna 1962 valmistuin ja menimme naimisiin, Sirkka Heino kertailee.

Sirkka piti käsitöiden tekemisestä jo nuorena sen verran, että ammatinvalinta oli lähes itsestäänselvyys. Niinpä opinahjoksi tuli Helsingin Käsityönopettajaopisto.
- Ensin käytiin vuoden mittainen käsityökoulu. Sieltä otettiin opiston puolelle, otettiin sinne muualtakin kyllä. Olisin päässyt Lempääläänkin alaa opiskelemaan mutta Jorma kehotti menemään Helsinkiin - se oli parempi koulu hänen mielestään.

Koska Jorma oli kesät töissä Kymi-yhtiössä, hän pääsi valmistuttuaan ilman muuta sinne töihin. Nuoripari muutti Kuusaalle, asui puoli vuotta Kytöahossa vuokralla ja alkoi rakentaa aravalainan turvin omaa kotia Melkunmäkeen. Rakennusaikana perhe tosin muutti kirkon lähelle, jotta isännällä oli lyhyempi matka rakennukselle iltaisin töiden jälkeen.
- Muutimme Melkunmäelle vuoden -63 viimeisenä päivänä. Se oli vauhdikas joulunaika, kun kahden pienen lapsen kanssa teimme muuttoa. Joulukuusikin kaatui siinä tohinassa, Sirkka Heino naurahtaa.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Heinot sitten päätyivät kerrostaloon, neljänteen kerrokseen.
- Kaksikymmentä vuotta kun asuu yhdessä paikassa, niin johan sitä joutaa muuttamaan.




Opettajana monessa koulussa

Entinen koululainen muistaa Sirkka Heinon kärsivällisenä ja kilttinä opettajana. Samanlaiselta hän vaikuttaa edelleen, hyväntuuliselta - ja vieraanvaraiselta mustikkapiirakkakahveineen. Vain hiukset ovat harmaammat kuin silloin joskus. Puhe paljastaa, ettei Sirkka ole syntyperäisiä kuusaalaisia. Oman murteensa hän tunnisti  kunnolla vasta asuttuaan Kuusaalla parikymmentä vuotta. Hän oli käymässä Vammalan torilla ja huomasi, kuinka kotoiselta vanhojen ukkojen puhe siellä kuulosti.
- Hämeestä, Nokialta olen määkii, Sirkka nauraa.

Ammattiaan Sirkka Heino pääsi harjoittamaan Kuusankoskella vuonna -64.
- Katsos kun minä tekaisin ne kaksi lasta siinä, niin en minä voinut heti mennä töihin. Toinen oli vuoden ja toinen kaksi, kun menin kouluun. Äitiyslomat olivat parin kuukauden mittaisia siihen aikaan. Mutta silloin oli vanhoja tätejä, jotka hoitivat lapsia puoli-ilmaiseksi meillä kotona. Vanhat tädit olivat mukavia, jaksoivat touhuta lasten kanssa kun heidän töihinsä ei kuulunut muuta kuin lasten kanssa oleminen ja ruoan laittaminen heille. Ja sitten 5-6 -vuotiaina lapset menivät lastentarhaan, Sirkka kertoo.

Ensimmäinen työpaikka oli Kuusankosken yhteislyseo. Rouva Kilkki, rehtorin vaimo, oli opettanut käsitöitä tytöille mutta halusi lopettaa.
- Hän oli täysin kyllästynyt ja sanonut Akselille, että hän ei enää halua jatkaa.

Me oppilaat muistamme tehneemme Sirkan opastuksella kotitaloustakit ja niihin sopivat hilkat kotitaloustunneille. Joku sai kuulemma tehdä kietaisuhameen, kun huomasi toivoa.
- Neulottiin sormikkaatkin, ja sukkia. Ei sen jälkeen kukaan enää sormikkaita neulonut, lapasia vain. Ja sitten tehtiin jotain vähän koristeellisempaa, punospistoreikiä ja aplikointeja. Myöhemmin kärsivällisyys on vähentynyt, kaikki pitäisi saada äkkiä valmiiksi, Sirkka Heino pohtii.

Heino kiersi jossain vaiheessa melkein kaikki Kuusankosken koulut opettamassa. Oppikoulun jälkeen tuli vuonna -75 peruskoulu, ja järjestelmän vaihtuessa hän opetti myös kansalaiskoulussa.
- Olin Naukiossa jonkin aikaa, menin Tähteen kouluun ja juoksin koulujen väliä edestakaisin. Olin Tähteenkadun koulussa, mukautetussa, ja sitten vielä harjaantumiskoulussakin. Jossain välissä viikolla pistäydyin ruotsalaisessa koulussa. Kaksi viimeistä vuotta kävin Pilkanmaan koululla. Joskus syysaamuina kävelin 6 kilometriä Pilkanmaan koululle opettamaan, Sirkka Heino taivastelee puhtiaan.

Koulujen vaihto ei häirinnyt Sirkkaa. Hän siirtyi mielellään kesken päivänkin toiseen kouluun, ja jos matka oli pitkä, sen sai tehdä taksilla. Työyhteisön vaihtuminen taajaan oli Sirkasta vain mukavaa.
- Miinuspuoli oli se, että oli aina kiire vaihtaa paikkaa. Mutta oli kiva olla joka koulussa.

Perusasiat pysyivät samoina Sirkan työvuodet. Piti opettaa lapset virkkaamaan ja neulomaan, ompelemaan ompelukoneella.
- Sitten alettiin muodostaa kolmannella luokalla sekaryhmiä, pojatkin otettiin käsitöihin. Ja pojat tykkäsivät, kun ompelukoneen ajokorttia ajettiin! Jonain vuonna Tähteen koulussa poika valitsi kolmannen luokan jälkeen tekstiilityön, mutta ei se poikia oikein kiinnostanut. Eivät he jaksaneet opetella puikoilla kutomaan, Heino muistaa.

Oli niitäkin, joilta käsityöt eivät luonnistuneet. Sirkka Heino ei kuitenkaan halunnut antaa kovin huonoja numeroita.
- Tunneilla oli kyllä aina pitkä jono odottamassa, että korjaa tämä, silmukat putosivat.

Opettajat muistavat ihmeellisesti monet entisistä oppilaistaan. Sirkka Heino tunnistaa nimestä heti vanhat koululaiset. Ei ihme, että Kuusankoskella asunut kosovolaisperhe on jäänyt hyvin mieleen. Yksi suuren perheen tytöistä toimi toisille tulkkina ja kutoi Sirkan opastuksella kauniit lapaset, siistiä työtä, vaikkei ollut sitä ennen ikinä neulonut puikoilla.
- Sekin on hauskaa, kun entiset oppilaat tervehtivät kadulla.

 Sirkka Heino ei ikävöi Nokialle

Sirkka Heinosta saatiin hyvä kuusaalainen.
- Olen kokenut itseni täysin kuusankoskelaiseksi. Ajattele nyt,  olen asunut täällä 52 vuotta. Nokia oli samanlainen tehdaskaupunki kuin tämä. Siellä minulla on vain yksi sisar. Hän ja hänen miehensä ovat ainoa, mikä sitoo minua sinne. Täällä minulla on ystävät, ja puolitututkin puhuvat minulle kaupassa. Minusta täällä on ihan kiva asua.

- Toivon vain että voisin asua tässä kauan. Sitten kun en jaksa siivota, on siivoojia. Vanhempi tytär asuu Kouvolassa ja auttaisi siivouksessa mutta minusta on parempi yrittää vielä itse. Eihän tarvitse koko huushollia kerralla käydä läpi, Sirkka on miettinyt.

Sirkan miehellä on täällä sukua niin että vilskettä on riittänyt. Jorma Heino kuoli kymmenen vuotta sitten, mutta Sirkka on löytänyt samassa elämäntilanteessa olevia ystävättäriä, joiden kanssa hän viettää aikaa.
- Me käymme teatterissa ja elokuvissa. Keskellä viikkoa soittelemme, että mentäisiinkö päivällä syömään yhdessä jonnekin. Käymme seniorikerhossa - olen yksinäinen mutta en ole yksinäinen, Sirkka hymyilee.

Lue myös arkkitehti Rurik Wasastjernan kuvaus virkamiestaloista:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/virkamiestalojen-arvokkuus-puhuttelee.html


ja 60-luvun kesäpiian Airi Vilhusen kirjoitus:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/airi-vilhunen-kesapiikana.html

Enomaa: Tule kukonlaulun aikaan - tarinoita kunnanlääkäri Erik Enomaasta

Kuusankoskelaisilla on ollut onnea kunnanlääkärinsä kanssa. Sodan jälkeen paikkakunnalle valittiin 23 hakijan joukosta ainoan kunnanlääkärin virkaan Erik B. Enomaa. Hän hoiti kuusankoskelaisia persoonalliseen ja värikkääseen tapaansa kunnanlääkärinä lähes 30 vuotta ja vielä sen jälkeenkin vuosia yksityisvastaanotollaan. Mahtaako moni nykylääkäri saada asiakkaansa haikailemaan peräänsä kuten kuusaalaiset Enomaataan: "Suuri persoona, karismaattinen, kutsumusammatissa..."

Tuntuu kuin kaikilla Enomaan potilailla olisi tarina lääkärissäkäynnistään. Kertomuksissa esiintyy ammattitaitoinen lääkäri, jolla oli sydän paikallaan ja tilannekomiikan tajua. Mutkaton puhetyyli ja suorasukaiset kommentit ovat vaikuttaneet moneen potilaaseen niin, että kipu ja jännitys unohtuivat. Moni ujostelee kertoa tapaustaan ääneen "kun siinä on vähän tuhmia sanoja", mutta useimmat tarinat päättyvät hyväksyvään nauruun.

Enomaa taisi välittää potilaistaan aidosti. Vai mistä johtuu, että hän käski potilasta soittamaan lääkekuurin jälkeen, oliko tämä parantunut ja mitä kuului? Muistan itse soittaneeni vyöruusukuurin jälkeen, ja muistan kuinka kerran kuulin toisen potilaan soittavan ja kertovan, että rakko oli nyt kunnossa. Meiltä molemmilta Enomaa kyseli voinnit ja vaikutti tyytyväiseltä, kun kuuli vaivan lähteneen.

Enomaasta puhuttaessa useimmat muistavat ensimmäisenä hänen käskynsä: "Tule aamulla kukonlaulun aikaan." Määräys kannatti ottaa kirjaimellisesti, sillä Enomaa aloitti itse työpäivänsä aikaisin. Alkuvuosina hän avasi vastaanoton yhdeksältä mutta aikaisti tuloaan vuosi vuodelta niin, että lopulta hän otti potilaita vastaan jo kuudelta, jopa sitä ennen. Näin yhtiön yölöysissä olleet pääsivät kotimatkalla lääkäriin, samoin aamulöysiin menijät. Tässä yksi esimerkki:

Enomaa kehotti usein tulemaan vastaanotolle ”kukonlaulun aikaan”. Jos potilas meni vasta aamuseitsemältä, hän tokaisi ”Pirun myöhäänpäs sinun kukkosi laulaa” tai "Sinulla on pirun laiska kukko".

Raija H. kertoo: Vuosi oli ehkä 65-66. Olimme lähdössä Suonenjoelle ja huomasimme aamulla, että Jyrkillä oli kurkku kipeä. Odotin kello yhdeksään, että uskaltaako soittaa lääkärille. Soitin sitten Enomaalle ja kysyin, onko tohtorilla tänään vastaanottoa. Hän vastasi: "Höh, mie olen täällä kolme tuntia paukuttanut poskea ja nyt se kysyy, onko mulla vastaanottoa!" Niin mentiin sitten lääkäriin.

Tuula oli lähdössä Heinolan seminaarin pääsykokeisiin ja tarvitsi sinne lääkärintodistuksen. Enomaa käski hänen tulla aamulla puoli seitsemältä ennen Heinolaan lähtöä. Tuula nukkui pommiin ja ehti vastaanotolle vasta varttia vaille seitsemän. Enomaa totesi: "Sinä olet menossa sellaiseen ammattiin, jossa ei myöhästellä. Tulet huomenaamulla ajoissa, niin saat todistuksen." Tuula sanoo oppineensa yhdestä kerrasta, että opettaja ei voi myöhästellä.

Vuosien mittaan niin moni kuusaalainen kävi kunnanlääkärinsä vastaanotolla, että Enomaa oppi tuntemaan potilaansa perheittäinkin.  Hän tunnisti potilaansa kadullakin ja tervehti aina kohteliaasti, nämä kertovat. Kun lapsipotilaiden tuttu äiti tuli tiellä vastaan, Enomaa kysyi aina, mitä pojille kuului.

Rentouden takana ammattitaitoa

Sirkan veli sai niin kovan kuumeen, että alkoi krampata. Kotiväki pelästyi, ja joku perheestä lähetettiin hakemaan – paljasjaloin juosten - Enomaata, jonka vastaanotto oli mäen toisella puolen. Puhelinta ei nimittäin ollut. Kun Enomaa kuuli krampeista, hän lähti hakijan mukaan – nyt juoksivat molemmat rinnakkain.Tällä välin pojan äitiä alkoi jännittää Enomaan tulo, ja hän meni tyttären ehdotuksesta kaappiin odottamaan lääkärin käyntiä. Sieltä hän sitten varovasti koputteli, että voiko tulla! Poika pelastui.

Kaijan ranteet kipeytyivät pahasti pihan haravoinnissa. Niitä särki aamulla niin, että hän meni kysymään Enomaata jo kotoa.Tämä tiedusteli heti, onko Kaijalla ollut kurkku kipeä. Oli ollut. ”Se on nivelleiniä, sinulla on ollut angiina ja tämä on sen jälkitauti”, tiesi Enomaa ja antoi reseptin. Kuurin ja pitkän hoidon jälkeen Kaijan isä kysyi Enomaalta, paljonko oli velkaa, kun ranne oli kipsattu ja siihen oli annettu sähköhoitojakin. ”Paraniko se?” Enomaa kysyi. ”Parani.” ”No ei se sitten maksa mitään”, Enomaa vastasi.

Nuoren rouvan päätä oli alkanut särkeä töissä. Kotiin lähtiessä toinen sukkakin jäi makkaralle – työntekijät sen ikkunasta huomasivat ja apteekissa katsottiin pitkään, mutta nainen ei itse hoksannut mitään. Kotona päätä särki jo niin kamalasti, että aviomies juoksi Villen-kioskille soittamaan Enomaalle. Enomaa kuunteli oireet ja teki saman tien diagnoosin: kuumeeton aivokuume. Aikanaan se parani hoitojen avulla.

Huolestunut äiti vei kaksivuotiaan poikansa Mäelle, kun pikkuisella oli niin kipeä vatsa. Lääkäri sanoi, ettei voi tehdä mitään pojan hyväksi, hänet pitäisi lähettää Helsinkiin. Äitipä menikin Enomaalle, joka löysi pojalta vatsaportin tulehduksen ja osasi hoitaa sen. Tokaisi vielä äidille sairaalan lääkäristä: ”Olis itse painunut sinne Helsinkiin!”

Pikkutytön jalkoja särki usein, ja äiti vei kolmivuotiaansa Enomaalle. ”Tällä lapsella on reuma”, Enomaa totesi tutkittuaan. Aikuisena tytöllä todettiinkin reuma, ja nopeasti tehty oikea diagnoosi hämmästyttää naista vielä 60 vuoden jälkeenkin.

Nuori ensisynnyttäjä menetti vauvansa ennenaikaisessa synnytyksessä Mäellä. Synnytyksen jälkeen hänen jalkaansa alkoi kovasti pakottaa, ja hän valitti asiaa osaston lääkärille. Tämä ei suhtautunut asiaan vakavasti. Sairaalasta päästyään nainen meni Enomaan vastaanotolle, joka huomasi heti: ”Veritulppa. Kuka?” ”Pohjola.” Enomaa soitti siitä paikasta Pohjolalle ja ripitti tämän.

Nuori rouva oli potenut kipeää kurkkua ja saanut Enomaalta monta lääkekuuria vaivaan. Viimeistä antaessaan hän kysyi naiselta, pystyikö tämä varaamaan aamuksi taksin Helsinkiin lähtöä varten, jos lääke ei vieläkään auttaisi. Elettiin yleislakon aikaa eikä ollut varmaa, saisiko autoa. Yöllä kuitenkin tuli käänne parempaan, ja kurkku alkoi parantua. Huojentunut lääkäri kertoi sitten, että hän oli epäillyt kurkkusyöpää ja siksi halunnut lähettää potilaan erikoislääkäriin, ellei tämä alkaisi toipua. Potilasta ilahduttaa vieläkin lääkärin huolehtivaisuus.

Kullekin tarpeidensa mukaan

Aasialaisepidemian aikaan odotushuone oli tupaten täynnä potilaita. Sen nähdessään Enomaa käski järjestää jonoon kaikki ne, jotka arvelivat sairastuneensa influenssaan. Näille hän jakoi enempiä kyselemättä sairaslomalaput ja passitti heidät kotiin lepäämään. Jäljelle jääneet potilaat otettiin sitten vastaan tavalliseen tyyliin lääkärin huoneessa.

 Raija: Meidän pikkupoika sairastui ja vein hänet lääkäriin. Enomaa kysyi, onko pojassa kuumetta. Sanoin etten ole varma, olen kädellä koettanut eikä taida olla. Hoitaja mittasi kuumemittarilla, ja pojassa olikin kuumetta. Enomaa sanoi minulle: "Höh! Taidan lyödä sinua halolla päähän. Vai kädella koittanut!"

Enomaalle kuuluivat myös neuvoloiden lääkärintarkastukset. Hän sai eteensä pikkupojan, jonka nimi oli Petri. Hän ihmetteli uudelta kuulostavaa nimeä ja kysyi, mistä se oli keksitty. Jutellessa poika otti lattialta pallon ja kumautti sillä lääkäriä päähän. ”No sinä olet terve lapsi, ei sinua enempää tarvitse tutkia”, Enomaa päätti tarkastuksen.

Enomaa osasi käsitellä lapsipotilaitakin taitavasti. Lasten vastaanotolla hänellä ei ollut valkoista takkia, etteivät pienet alkaisi jännittää. Kun pikkuinen kauheasti pelkäsi rokottamista, Enomaa alkoikin hypistellä tytön hihaa ja kysellä, mistä näin hieno pusero on saatu. Tyttö unohti pelkonsa. Enomaa sanoi hetken päästä, että asia selvä, voitte lähteä kotiin. Äiti ihmetteli, eikö rokotusta annetakaan, johon Enomaa: ”Sehän pistettiin tuossa jo ohimennen.”

Äiti muistelee: Vein poikia lääkäriin, ja kun tultiin ovesta ulos, poika kysyi: "Oliks se ihan oikea pelle?" Enomaa nimittäin pelleili pojalle - yritti varmaan helpottaa lasten jännitystä.

Kirsti vei puolivuotiaan esikoistyttärensä Enomaan vastaanotolle, kun ei tälle ollut vielä ilmestynyt yhtään hammasta. Enomaa rauhoitteli: "Odotetaan vielä kolme kuukautta. Jos ei siihen mennessä hampaita ala kuulua, laitetaan tekohampaat."

Perheen pikkupoika oli rohkea eikä ujostellut lääkärissäkäyntiä. Äitiä ihmetytti kuitenkin, kun poika alkoi nuhjata kyljessä ja höpöttää ”äitiä”. Selvisi, että poika oli kuullut lääkärin suklaakarkeista, ja nyt niistä ei puhuttu mitään. Enomaa tarjosi tällekin pikkumiehelle suklaata ja selitti: ”Ne on varattu sellaisille, joita kauheasti pelottaa ja itkettää, mutta kyllä sinäkin saat vaikka olet noin reipas.”

Sulkaakarkit taisivat olla käytössä aikuistenkin hoidoissa, koska joku oli kuullut edellisen potilaan selittävän vastaanotolle mennessään: ”Mikään ei pysy sisällä.” ”Eikö edes suklaakarkit?” kysyi Enomaa ennen kuin ovi sulkeutui.

Angiinaa sairastavien poikien äitikin sai suklaakarkin Enomaan vastaanotolla. Hän muistaa, että rasioita oli välillä useita, ehkä ulkomailtakin tuotuja. Niistä riitti tarjottavaa, etupäässä lapsille.

Eija kertoo:  Äidilläni ja Enomaalla oli mielenkiintoisia keskusteluja.  Äitini kävi vastaanotolla silloin tällöin.  Työ maaseudulla (Pilkanmaassa, Lamminkulmalla) oli raskasta ja nivelet kuluivat.  Äidillä oli polvessa kulumia ja lisäksi runsaasti suonikohjuja sekä pohkeissa että reisissä.  Enomaa katsoi äitini jalkoja ja tokaisi: "sinulla on pirun rumat jalat, mutta älä välitä ei se ole sinun vikasi, se on valuvika". Äitini oli huumorintajuinen ihminen, joten ei hän tästä loukkaantunut ollenkaan.  Vitsinä kerrottiin perheessä eteenpäin.
Toisen kerran äidilläni oli joku silmätulehdus.  Äitini oli ruskeasilmäinen.  Enomaa herkesi kuitenkin silmiä tarkistaessaa laulamaan laulua harmaista silmistä.

Pilkettä silmäkulmassa

Naispotilas muistelee: Menin uusimaan e-pillerireseptiä. Sain sen, ja kun olin menossa ovesta ulos, Enomaa toivotti: "Pidä hauskaa!"

Hilja satutti polvensa ja kävi Enomaalla paikattavana. Kun hän tuli tarkastuskäynnille, toinen potilas livahti vahingossa hänen edellään vastaanottohuoneeseen. Mies pyyteli anteeksi mutta Hiljan jalkaa vilkaistuaan Enomaa totesi miehelle: ”Sisään vaan, tämä Hilja ei tarvitse kuin lämmintä kättä.”

Hilkka joutui käymään vastaanotolla moneen kertaan, ja tutuksi tullut Enomaa ehdotti kerran odotushuoneessa: ”Mitäs jos Hilkka mentäis letkajenkkaa sisään!” Kun he pääsivät vastaanottohuoneeseen, siellä oli edellinen miespotilas vielä housut kintuissa. Enomaa huudahti: ”Housut ylös, täällä on tyttö!”

Käynnin päätteeksi Hilkka kysyi, mitä maksaa. ”Anna se pussi tänne”, sanoi Enomaa, otti lompakosta jonkun kolikon ja totesi: ”Täytyyhän sinulle itsellesikin jotain jäädä.”

Enomaa vitsaili usein potilaan nimillä. Emma-nimiselle potilaalle hän lauloi Emma-valssia ja Violet-nimiseltä naiselta hän pyysi Violetta-tangoa.

Rouva Käki meni Enomaan vastaanotolle ja odotti vuoroaan aulassa. Enomaa tuli ovelleen ja kutsui: "Kukkuu!"  Rouva Käki ei hoksannut vaan istui paikallaan, jolloin Enomaa huusi uudelleen: "Kukkuu!" Sitten vasta rouva Käki huomasi, että oli hänen vuoronsa.

Enomaa oli komea mies. Hilkka Kuokka oli sen verran estoton käytökseltään, ettei ymmärtänyt peitellä ihastustaan tohtoriin. Erään kerran Enomaa oli lähdössä autollaan potilaskäynnille, kun takapenkiltä ilmestyikin näkyviin Hilkan pieni olemus. ”Kuokka pois autosta!” Enomaa hihkaisi. Sen jälkeen hänellä oli tapana hihkaista ”Kuokka pois autosta” aina autoa käynnistäessään, oli Hilkka takapenkillä tai ei.

Turhuuden markkinoilla

Nainen muistelee: Enomaa teki reiät korviini ja kysyi niitä laittaessaan: "Voi piru, onko ukko ostanut sulle korvakorut?"

Nuori nainen kävi Enomaan vastaanotolla laitattamassa reiät korviinsa. Enomaa otti  korkin ja pisti piikin korvan läpi korkkiin asti. Nainen arveli jälkeenpäin, ettei lääkäri pitänyt korvakoruideasta, koska oli pistänyt niin että verta tuli paljon ja sanonut: ”Mitäpä ei nainen tekisi kauneutensa takia.” Ikävä kyllä nainen sai muutaman päivän päästä kurkkutulehduksen, joka levisi korviinkin ja reiät umpeutuivat.

Tumma ja vaalea Sinikka värjäsivät hiuksensa päinvastaisiksi poikia harhauttaakseen. Kun alun perin vaalea Sinikka kävi taas Enomaan vastaanotolla, tämä tokaisi tutuksi tulleelle tytölle: ”Mitäs maalia sinä olet päähäsi pistänyt? Tuohan on ihan ruma!” Kun tyttö kysyi, paljonko hän on velkaa vastaanotosta, Enomaa sanoi: ”Ei tämä sinulle mitään maksa, kun olet köyhästä perheestä. Minä otan rahat niiltä rikkailta karvahatuilta.”

Mummo ja vaari menivät aamulla aikaisin Enomaan vastaanotolle. Emäntä meni ensin sisään. Enomaa päivitteli "voi hyvänen aika!" ja kutsui sitten miestä: "Tules nyt katsomaan, minkälaisessa kunnossa rouvan peppu on." "En minä ole hänen miehensä", vaari vastasi.

Kun Vekaranjärven varuskuntaa rakennettiin ja armeija lunasti maita Valkealasta, tilalliset hakkasivat metsiään ennen myyntiä. Vaari oli yli kuusikymppisenä rankoissa metsähommissa Ison-Jennyn, hevosensa,  kanssa. Hän teki töitä yli voimiensa ja sairastui keuhkokuumeeseen. Enomaa tuli kotikäynnille ja sai kuulla missä töissä tauti oli tullut. Enomaa kauhisteli: "Et sinä Mikko ole enää mikään tukinajaja. Sinut pitäisi panna turkin hihaan ja nussia uudestaan että sinusta työmies tulisi. Lopeta nyt nämä hommat."

Vastaanotto Mäenpääntiellä

Raha ei ratkaissut 

Vanhempi, varaton nainen istui Enomaan odotushuoneessa ja kyseli vieressä odottavalta, mitähän käynti maksaa. Kun hän palasi vastaanotolta, hän hymyili vinosti raha kädessään. Hän kertoi äskeiselle puhekaverilleen: "Oikeassa kohdassa aukaisin suuni kun sanoin että herrajumala, pitäisi vielä päästä kotiin ja tämäkin maksoi näin paljon. Enomaa antoikin minulle nämä rahat ja sairastodistuksen ja sanoi, että älä itke, tässä on, pääset kotia!" Mummo lähti iloisena ja hämmentyneenä linja-autopysäkille.

Joskus Enomaa pani maksutilanteessa rahaa potilaan rahakukkaroon sen sijaan että olisi ottannut sieltä maksun.

Yhdellä kotikäynnillä perhe kysyi, paljonko lääkäri ottaa maksuksi. ”Tuhannenpa verran poikia lähti Helsingin saataamasta ja -masta...” Enomaa lauloi vastaukseksi. Tuhatmarkkanen vastasi myöhemmin kymmentä markkaa.

Naispotilas unohti maksaa käyntinsä Enomaalla. Meni ainakin vuosi, ja nainen näki Enomaan kadulla. Hän muisti unohduksensa ja kävi heti seuraavana päivänä maksamassa. ”No heräsihän se omatunto”, Enomaa virnuili.

Enomaa kävi sairasvuoteella olevan mummon kotona. Käynnin päätteeksi mummo neuvoi vuoteesta: "Voiko tohtori ottaa maksun siitä piirongin päällä olevasta kukkarosta? Onkohan siinä tarpeeksi?" Enomaa otti pussista jotain ja totesi: "On täällä, ja vielä tänne jääkin." Kun mummo tervehtyi ja jaksoi nousta, hän huomasi että piirongin päällä oli vain kolikkokukkaro, ja se lompakko josta olisi oikeasti riittänyt rahaa lääkärikäynnin maksamiseen, oli piirongin laatikossa.

Enomaan Heikki-poika oli kaverillaan naapurissa, kun naapurin isä toi tilipussin kotiin ja antoi sen vaimolleen. Heikki ihmetteli: ”Tuoko teidän isä rahat pussissa? Meidän isä tuo joka päivä äidille rahat kenkälaatikossa.” Toinen versio tarinasta kertoo pojan sanoneen, että isä tuo rahat pyykkikorissa. Kolmas versio esittääkin tapauksen sattuneen eri lääkäriperheessä, Yrjövuorilla.

Ei hätä ole tämännäköinen

Rouva tiputti tuttipullon varpaalleen ja jalkaa alkoi pakottaa niin, että oli lähdettävä Enomaalle - pyörällä polkien ja aamutossu jalassa. Enomaa kutsui sisälle ja käski istumaan. Rouva nosti jalan tutkittavaksi, ja kun hänellä oli kävelypuvun hame päällä, hän veteli helmaa alemmas. Enomaa tokaisi: "No ei sieltä mitään näy." Jalkakin tuli kuntoon.

Enomaa osasi laukaista jännityksen leppoisuudellaan. Perheenäiti löi rakennustyömaalla peukalonkynteensä vasaralla. Peukkua särki koko yön niin että se vei ihan yöunet. Heti aamulla rouva meni Enomaan vastaanotolle ja pelkäsi kovasti, miten kipeää sormea hoidettaisiin. Enomaa ihmetteli vain: ”Mitäs sinä tyttö vapiset. Pistäs käsi tuohon altaan reunalle, niin hoidetaan.” Hän tuikkasi piikin kynnen läpi ja vakuutti että nyt pitäisi helpottaa. Niin helpottikin.

Muualta Kuusaalle muuttanut Ulla muistelee: Hain vuonna -71 lääkärintodistusta ajokorttia varten Enomaalta. En tuntenut koko Enomaata enkä ollut kuullut hänestä mitään siihen mennessä. Menin sitten hänen puheilleen, mutta hänpä totesikin hyvin kiukkuisesti, ettei hän kirjoita täällä mitään todistuksia ajokorttia varten. Olin silloin raskaana ja herkässä mielentilassa, ja minua alkoi itkettää. Loppu sujuikin hyvin, Enomaa kirjoitti todistuksen. Oli aika huvittavaa, kun iso mies yritti pehmitellä sanojaan ja hyvitellä minua.

Eija Pilkanmaasta kertoo: Kävin hakemassa terveystodistusta Enomaalta ajokorttia varten.  Hänellä oli silloin yksityisvastaanotto Valtakadulla.  Hän totesi: "sinä kuulet mitä puhun ja näet tuon kirkontornin.  Olet terve kun naaraspukki".  Ja todistus kirjoitettiin.

Nuori perhe oli juuri muuttanut Kytöahoon, ja heillä oli kolme isompaa tytärtä ja ihan pieni vauva. He eivät tienneet, että lähellä Aholassa oli hinkuyskää, ja antoivat vanhemman lapsen leikkiä aholalaisten lasten kanssa. Vanhin lapsi, jonka syntymävuonna ei vauvoja rokotettu hinkuyskään, sairastui. Myös Kirsi-vauva sai hinkuyskän alle kolmen kuukauden ikäisenä. Enomaa tuli kotiin katsomaan lapsia. Lähtiessä hän pani käden äidin olalla ja sanoi: "Ja lopuksi, rouva, teillä tulee nyt olemaan hyvin vaikeaa jonkin aikaa." Äiti muistaa vieläkin tarkaan miltä tuntui, kun Enomaa esitti myötätuntonsa nähdessään perheen tilanteen. Lapset selvisivät sairaudesta.

Perhe vei huonossa kunnossa olevan vaarin Enomaan vastaanotolle. Tämä otti verikokeen ja pystyi sanomaan suoraan mutta lempeästi. ”Kuulepas pokkoseni. Tästä sinä et kyllä parane, tämä on leukemiaa.” Kellekään ei jäänyt paha mieli tilanteesta, kun lääkäri ilmoitti surullisen tiedon niin lämpimällä tavalla.

Lehdistä lainattua

Enomaa on vuosien varrella leikannut lehdistä talteen terveydenhoitoa koskevia juttuja, jotka liittyvät hänen persoonaansa. Joukossa on Pohjois-Kymenlaakso-lehdessä julkaistu Tuure Vauhkosen kolumni terveydenhuollon tilanteesta - varmaankin kansanterveyslain voimaantulon jälkeen. Vauhkonen on kokenut kovia "arvauskeskusvastaanotolla" ja tilittää:

”Joitakin vuosia sitten Kuusankoskella oli neljä lääkäriä. Yrjövuori hoiti keuhkot, tehtaanlääkärinä oli Forss kirurgina. Köhler oli sisätauti-, Enomaa kunnan lääkärinä. Hän aloitti hommelit jo ennen kuutta aamulla ja otti vastaan niin kauan kuin potilaita oli odottamassa joskus meni puoliyöhön asti. Kerran sattui niin, että eräs rouva oli katkaissut kätensä. Enomaa oli lopettanut vastaanoton sille päivälle. Hän ei kääntänyt rouvaa takaisin vaan huusi apulaiselleen: Eila, ei lähdetä vielä, täältä tulee vielä yksi langennut nainen.”

”Ei ole eikä tule Kuusankoskelle toista sellaista lääkäriä, hän oli niin monipuolinen mies. Se täytyy myöntää jokaisen joka kävi hänen vastaanotollaan. Kerran meni maatalon poika Keltistä Enomaan vastaanotolle. Hänellä oli tippuri. Eerik kysyi pojalta, mistäs sinä sen olet saanut? Poika alkoi selitellä: Kyllähän tohtori muistaa kun siinä meidän pihalla on ne vanhat ruunan kärrit. Minä menin illalla hämärissä vettä heittämään, ja siinä akselin päässä on sellainen rumpu ja siinä akselissa on sellainen sokka, joka raapaisi tuosta kepin päästä. Ja siitä se tuli. Enomaa sanoi pojalle: Älä sinä valehtele. Jos et erota naista kärrin rummusta, niin sinä saat mennä toisen miehen juttusille.”

”Hän ei sietänyt valehtelemista oli asia miten arkaluontoinen tahansa. Hän kunnioitti vanhempaa ihmistä, vaikka ei laittanut alta lipan nuorempiakaan, eikä hänellä ollut raha ainoa päämäärä, hänellä oli jalommat periaatteet. Hän nousi kädestä tervehtimään vanhempaa ihmistä. Kyseli kotiolot ja paljon muuta. Silti hän ehti paljon.”

”Muistan Sipilän Kallen – sinne oli heinien päälle viinan puutteeseen kaveri kuollut. Kalle soitti Erikille 7 aikaan aamulla, tulehan katsomaan, tuolla meidän pihaladossa on kuollut kaveri, eikä sillä ole pienintäkään tarmoa edes aukaista silmiään. Minä otin nenästä kiinni, mutta ei se edes muljauttanut silmiään. Kalle oli vastassa kun Enomaa tuli näyttämässä, missä vainaja piileksii. Enomaa näki heti, mitä oli tapahtunut. Enomaa kysyi Kallelta, eikös teillä ollut viinaa, se olisi auttanut. Ei ollut kuin pontikkaa, eikä tuo Väiski sitä ottanut. Enomaa käänsi Väiskin selälleen, niin hänellä oli 3 vartin pullo Varsovan laulua mahan alla. Enomaa sanoi Kallelle, mitäs sinä minua vaivaat, kun sinulla olisi ollut lääkkeet paikan päällä. Sinä vaan annoit kaverisi heittää veivin mettään. Onhan se kirjoitettava Väiskille päästötodistus että pääsee tuonelan virralle soutelemaan. Sinä Kalle osaat ja tiedät mistä sen todistuksen saa sitten hakea. Ja ottakaakin varovasti, ettei tarvi samana päivänä tulla uudestaan. Siellä komentopaikalla on varmaankin puolikuolleita jo odottamassa. Täytyy keritä hätiin, jos minusta jotain apua siellä on. Akat taas vinoilevat odotushuoneessa, kylläpäs Enomaa pitää pitkän kahvitauon, vaikka minä olen juuri järjestämässä Väinölle pitkän matkan lippua tuonelan virralle.”  Näin kirjoitti Enomaasta Tuure Vauhkonen

Nimimerkki Ursula kirjoittaa ilmeisesti yleisönosastokirjoituksessaan byrokratiasta, joka estää sairaita saamasta nopeaa apua. Ursula vertaa: ”Muistakaamme aikaa jokunen vuosi sitten, kun lääkäri Enomaa hoiti suurimman osan Jaalan, Kuusankosken ja Voikkaan asukkaista. Jokainen pääsi ilman viikkokausien jonotusta lääkäriin, eikä ajanpuutteen vuoksi ketään ajettu puolipukeissa ulos.”

Hyvinkään Sanomissa vuonna 1979 Urpo Kari kertoo kuunnelleensa Eijaleena Melolinnan ohjelmaa Erik Enomaasta lämpimin tuntein. Hänellä oli itselläänkin tiedossa tarina Enomaasta. Tämä kulki nimittäin potilaskäynneille usein polkupyörällä. Kerran hän ”teki Kirjakaupanmäessä melkoisen kolarin, mies toisaalle, pyörä toisaalle ja laukku kolmannelle”.

Enomaan pitkäaikainen työtoveri oli sairaanhoitaja Eila Saarinen. Kuusankoskelaiset muistavat, että he olivat tehokas työpari.