Kymin työski oli Heikki Hämäläisen silmäterä

Muualta muuttanut näkee asioiden arvon joskus kirkkaammin kuin synnyinseudullaan asuvat. Hänellä on vertailukohtia muualta, häneltä puuttuu sidoksia, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa mutta jotka vaikuttavat päätöksiin. Heikki Hämäläinen yritti pelastaa Kymintehtaan työväentalon ehkä noista syistä. Valitettavasti paikkakuntalaiset päättivät toisin.

Heikki Hämäläisen tuntevat kaikki kuusaalaiset, ainakin ulkonäöltä. Jos ei parrasta tunnista, niin rättisitikasta viimeistään. Alkuperäinen kuusankoskelainen tämä ex-nuorisotoimenjohtaja ei kuitenkaan ole. Heikki tuli Kuusaalle vasta vuonna 1965, kolmikymppisenä. Hän syntyi Säkkijärvellä, lähti viisivuotiaana evakkoon pitkin Suomea. Sodan jälkeen perhe asettui Hämeenlinnaan. Valmistuttuaan Hämäläinen pääsi nuorisotyöhön Varkauteen. Ja kun hän sieltä lähti hakeutumaan muualle, tarjolla oli kolme vaihtoehtoa.
- Olin ykkössijalla Mänttään, Lahteen ja Kuusankoskelle. Kävin neuvotteluissa Mäntässä ja tulin sen jälkeen Kuusankoskelle. Kuusankoski tarjosi niin hyvät edut, etten enää mennyt Lahteen työpaikkahaastatteluun.

Palkka ja asunto eivät olleet ainoat asiat, jotka vahvistivat Heikin päätöksen. Hän kierteli paikkakuntaa, tutustui ihmisiin ja paikkoihin. Ja tuli Kymintehtaalle, Koppelinnotkon, Mäyrämäen ja Öljymäen maisemiin.
- Nousin Mäyrämäelle, josta näkyvät tehtaat ja asutus. Koin elämyksen, että tällaista maisemaa en ole nähnyt missään muualla, enkä tällaista yhteisöä koskaan.

Tuore Kuusankosken kauppalan nuorisosihteeri osasi heti antaa arvoa omintakeiselle miljöölle. Notkon ja viereisten mäkien omakotitalot kiehtoivat.
- Ne ovat suureksi osaksi tehtaan työntekijöiden itsensä rakentamia. Jokainen on rakentanut tarpeittensa ja varojensa mukaan ja sijoittanut talon parhaalle mahdolliselle paikalle rinteessä. Tätä ei ole arkkitehti suunnitellut, vaan asukkaat ovat rakentaneet tämän itsensä näköiseksi alueeksi, Hämäläinen kuvailee.

Kymintehtaan työväentalo. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Suomea kierrellyt mies koki, ettei ollut nähnyt missään muualla näin yhtenäistä asuinaluetta, jolla oli oma kulttuurinsa.
- Se liittyi Kymintehtaan työväentaloon ja sen toimintaan. Aihe veti puoleensa niin, että jäin seuraamaan alueen elämää, vaikka oma asunto oli muualla, Kuusaalla Vuorilaaksontiellä.

Sylipainia Kymin työskin tapaan

Koppelinnotko - Koti mäkien sylissä -kirja kertoo Kymintehtaan työväentalon monipuolisesta toiminnasta. Alueelle oli perustettu Kymintehtaan työväenyhdistys vuonna 1903, ja se oli ostanut ensin pienen mökin tiloikseen. Koettelemusten jälkeen yhdistyksellä oli lopulta vuonna 1916 käytössään komea rakennus, jonka oli suunnitellut itse Wolmar Forsberg, Kymin Oy:n päärakennusmestari.

Kymintehtaan työväentalon ulkonäkö, kauneus ja yksityiskohdat eivät kuulemma pääse oikeuksiinsa edes valokuvissa, ne olisi pitänyt kokea paikan päällä. Kun rakennus peruskorjattiin vuonna 1941, sen saliin mahtui lähes 300 istumapaikkaa. Talossa oli näyttämö maskeeraushuoneineen, ravintola, eteinen vaatesäiliöineen, talonmiehen asunto, kokoushuone, musiikin harjoitussali, lehteri puolipyöreine soittoparvekkeineen, paini- ja nyrkkeilytila, varastotiloja ja kylpy- ja pesuhuoneet, kyläkirja kertoo.

Kymintehtaan työväentalo. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Tanssilattia oli luistavaa tammiparkettia ja ahkerassa kulutuksessa vielä senkin jälkeen kun yhdistyksen juhlat tai suuret paini- ja nyrkkeilykilpailut oli siirretty muualle. 1940- ja 1950-luvulla työskille tultiin naapurikunnista asti, milloin Motilla, milloin amerikanraudoilla, milloin linjurilla - aina sankoin joukoin. Maankuulut artistit ajelivat paikalle omilla pirsseillään, ja asukkailla riitti katseltavaa. Eipä 70-luvun nuoriso tajunnut talon suosiosta ja merkityksestä pätkän vertaa vitsaillessaan kaljupäiden kiitoradasta.

Purku-uhka työskin yllä

Vuosikymmenten varrella työski tarjosi tilat yhdistyksen monille harrastusryhmille. Oli urheiluporukoita, oli Työväen Näyttämön ja Kansan näyttämön esityksiä sadoittain, oli musiikinharrastajia, monien järjestöjen toimintaa - puhumattakaan isoista vuosittaisista työväen juhlista. Kuten Aimo Aartelo sanoo: "Kymintehtaan työväentalo eli Koppelinnotkon korkeakoulu toimi yli 70 vuotta paikallisena kulttuurikeskuksena ja monitoimitalona."

Kymintehtaan Työväenyhdistyksen talousvaikeudet johtivat työskin sulkemiseen vuonna 1956.  Yhdistys rakensi Kuusankosken työväenyhdistyksen kanssa Kansantalon keskustaan. Kymin työskille jäi edelleen käyttäjiä: bingo, tanssijat, satunnaisten tilaisuuksien pitäjät. Mutta elämä valui talosta ulos samaan aikaan kuin sadevesi Kolarinmäeltä sisään. Vuonna 1981 yhdistys myi työväentalonsa Kuusankosken kaupungille - purettavaksi. Kaupunki oli piirtänyt asemakaavaan tien, joka kulki työskin yli.

Heikki ja Mari Hämäläinen Kymin työskin tontilla

Heikki Hämäläinen ei voinut hyväksyä komean talon purkuajatusta, joka leijui ilmassa jo 70-luvun alkupuolelta.
- Kirjoitin lehteenkin aika rajun kirjoituksen, jossa ihmettelin, miksi tällainen rakennus aiotaan hävittää. Tämä yhteisö tarvitsee tällaisen talon. Kritisoin työläispaikkakunnan mentaliteettia: kun työläinen pääsee johtavaan asemaan ja päättäviin elimiin, hän haluaa näyttää, miten hienosti rakennetaan uutta ja hävitetään vanhaa ja mukamas käyttökelvotonta.

Päättäjien arvostelusta ei hyvää seurannut.
- Vähään aikaan Kymintehtaan Työväenyhdistyksen johtohenkilöt eivät edes tervehtineet minua, kun suuttuivat niin arvostelustani. En kuitenkaan ollut yksin käsitysteni kanssa. Kun yhtiö alkoi remontoida omistamiaan asuintaloja ympäri kaupunkia, se teetti maalaussuunnitelman arkkitehti Jatta von Konowilla. Hän sanoi, että tämä alue on ainutlaatuinen Suomessa, ja tämä pitää säilyttää. Hän kirjoitti tästä valtakunnalliseen lehteenkin.

Hämäläistä sanoo, että Kuusaalla tehtiin työväentalon kanssa toisin kuin muualla maassa siihen aikaan.
- Muilla teollisuuspaikkakunnilla kunnat ostivat työväentaloja ja antoivat niitä erilaisten toimintojen käyttöön. Kuusankoskella pieni piiri päätti, että talo saa mennä kokonaan. Kun aate ja raha pantiin vastakkain, raha voitti. Ei tajuttu, että perinne ei ole rasite.

Jonkun on jaksettava rassata

Nyt tyhjällä tontilla kasvaa pusikkoa, ja tien laidalle mahtuu hyvin parkkiin Hämäläisen rättisitikka. Mies kertailee kokemuksiaan nuorisotyön parista. Paljon hienoa tuli tehtyä: Hämäläisen tullessa Kuusaalle käynnistyivät nuorisovaltuustot, hän järjestti työkavereineen radikaalin itsenäisyyspäiväjuhlan, keksi uusia toimintamuotoja piittaamatta siitä, että moni työnteli kapuloita rattaisiin. Nuoret viihtyivät, ja heidän hyvinvointinsa oli tärkeintä.

Miksi Heikki Hämäläinen jaksoi jauhaa leirikeskuksen rakentamisesta ja työväentalon säilyttämisestä tai käräjöidä avustusmäärärahoista vaikka näki, että vastassa oli järkkymätön muuri, jonka motiiveja oli vaikea ymmärtää? Miten hän jaksoi järjestää Voikkaan Vesaan toistakymmentä uutta liikuntalajia, joita muut seurat eivät tarjonneet, vaikka virkamiehet tekivät parhaansa jotta toiminta kuihtuisi?
- Jos kukaan ei jaksa yrittää, mikään ei muutu, Heikki vastaa yksiselitteisesti.

Hämäläinen ehti olla niin monessa mukana, usein etunenässä uutuuksia tuomassa, että onneksi hän on kirjannut kaiken ylös kahteen elämäkertateokseensa Kunnallinen nuorisonvillitsijä ja Nuorisotyöntekijänä paperikaupungissa. Kannattaa käydä kirjastosta lukemassa, sieltä näkee mm. miten Hämäläinen kumppaneineen on kaiken muun ohessa tuonut judon Kymenlaaksoon.

Hämäläisen pariskunta istuu takaisin punaiseen rättisitikkaansa, itämaiskuvioisin matoin sisustettuun. Vuonna -97 naimisiin mennyt pari vaikuttaa vastarakastuneelta - lähes kahdeksankymppinen mies nuorikkoineen. Heikkiä naurattaa, kun Mari muistelee heidän ensitapaamisiaan ja varmistaa, että isännän Suomi-Pojat - Finska pojkar -voimisteluryhmäharrastus tulee mainittua.
- Me esiinnyimme viime vappunakin. Meidän esitys oli illan paras, lausuu hän vaatimattomaan tapaansa.

Pilkan koulu räppää itselleen levyn

Vaikka lauletaan räppiä       

Ykkösluokka kajauttaa räppinsä antaumuksella.

ei sisällä pidetä cäppiä...
Toukokuun räntäsade unohtuu Pilkan kouluun pystytetyssä levytysstudiossa, kun ykkösluokkalaiset räppäävät. Koulu on saanut vieraakseen Perttu Sirenin, joka hallitsi räppäämisen jo ennen kuin tämän päivän levyttäjät olivat syntyneet. Artisteja ohjailee koulun kuudennen luokan opettaja Juha Tynninen - idean toinen isä.

Koululaiset saapuvat studioon ryhmissä. Muutama luokka on jo pannut biisinsä purkkiin, ja toisluokkalaiset melkein puhkaisivat mikrofonikalvot kajauttamalla niin railakkaasti osuutensa.
- Mutta tiedättekö mitä. Jos vehkeet hajoaa sen takia, että räppi on raju, niin se on sitten vehkeitten murhe, Juha Tynninen kannustaa ekaluokkalaisia.

- Juha maksaa, Perttu Sirén lupailee musiikinteko-ohjelmansa ääreltä ja lapsia naurattaa. Oppilailla tuntuu olevan oikeasti hauskaa rapin parissa. He ovat keksineet etukäteen riimejä oman luokkansa biisiin, Juha on koonnut niistä laulunsanat, ja niitä on käyty vähän yhdessä läpi ennen levytyssessiota. Kukaan ei tunnu jännittävän - taitaa olla nykylapsille ihan vieras tunnetila muutenkin. Räppi raikaa iloisesti, vaikka Juha vaatii uusintaottoja niin kauan, että molemmat aikuismuusikot ovat tyytyväisiä.

Omaan käyttöönkin levy tehdään huolella

Pilkan ykkönen hauska ja villi,
kaikilla lempiruokana silli.
Iidan tukka on ihanan vaalea,
luokan patteri kylmä ja haalea.
Aleksilla on leivällä juusto,
Pilkan metsässä heiluu puusto.

Tyttöjen osuus menee parilla kerralla purkkiin, poikien riimejä pitää vähän hioa. Tynninen kannustaa ja jaksaa nähdä vaivaa. Pojat eivät itsekään hellitä, ja yhteinen rytmi alkaa löytyä. Pala palalta tätä kootaan niin kuin levytyksissä aina.
- Otetaas pojat uudestaan: Räppiin kuuluu hyvä riimi, ja sen keksi Pilkan tiimi. Tällee vedetään, pojat, kuunnelkaa tarkkaan rytmiä, Juha viittaa koneelta tulevaan komppiin.

 Isänmaa meillä on kaunis Suomi,

Pilkan aidassa vihreä puomi.
Haarukalla voi ruokaa napata,
muttei toista sillä saa hakata.

Kolmasluokkalaiset Niki Honkanen ja Ellen Salokorpi eivät ole ensimmäistä kertaa rappia kyydissä. Molemmat ovat kuunnelleet kotona rap-levyjä, eikä riimien tuottaminen omaan biisiin tuntunut vaikealta. Vaikka kumpikaan ei tunnistanut valmiista laulusta omia riimejään, sanoitus sai molemmilta hyvät arvostelut.

Kauppiaskaverit rapin lähettäläinä

Perttu Sirenillä ja Juha Tynnisellä on takanaan pitkä yhteistyö. Siren on tukkukauppias, Tynninen kouvolalainen musiikkikauppias, joka opettaa tällä hetkellä Pilkan koulussa.
- Tiesin, että Pertulla on ajatus rapin ilosanoman levittämisestä kautta Suomen. Ja kun tulin Pilkan kouluun, tuli mahdollisuus kokeilla tällaista ensimmäistä kertaa Suomessa.

Rap on Pertulle tuttu juttu jo vuosien takaa.
- Räppäsin oman penkkaribiisin jo -88. Nyt on aika kokeilla, voiko musiikkia opettaa koulussa muutenkin kuin että opettaja hakkaa pianoa ja oppilaat soittaa nokkahuilua. Nyt tehdään sitä, mitä listat ovat täynnä, rapia.

Miehet ovat pyöritelleet nuorten bändikilpailua yhdessä, Perttu tahollaan mm. autellut Pertti Kurikan Nimipäivien keikoilla laitteistoineen samalla kun on toiminut tuotepäällikkönä yrityksessä. Hän on ollut mukana tekemässä Suomen ensimmäisiä remixejä, julkaissut Suomen ensimmäisen teknokokoelman. Musiikkitaustaa löytyy.

Juha puolestaan on koulutukseltaan musiikkiin erikoistunut opettaja.
- Rap on helpoimpia tapoja päästä mukaan musiikkiin. Ei tarvitse osata laulaa melodisesti oikein, voit olla ryhmässä mukana ja rapata suomeksi. Tämä on hyvä ja innostava muoto saada lapsia innostumaan musiikista. Ei rap minua henkilökohtaisesti innosta niin että sitä kuuntelisin, mutta koululaisten kanssa se on erittäin hyvä työkalu, Tynninen selittää.

Kolmosluokalla on jo rap-solisteja.

Juha Tynninen on ollut tämän rap-projektin Lönnrotina. Oppilaat tuottivat riimejä, mutta niitä ei voinut panna sellaisenaan jonoon. Riimit piti toimittaa säkeiksi ja sanoituksiksi, joita kaikki voivat esittää yhdessä. Opettajan koostama teksti hyväksytettiin oppilailla. Riimittely on osalle oppilaista ollut helppoa kuin heinänteko, osalle vaikeaa tai mahdotonta.
- Se liittyy varmaan lapsen kielelliseen lahjakkuuteen ja lukemisharrastukseen, äidinkielen taitoon, kirjoitustaitoon. Olisikin kiva tutkia tätä, Tynninen innostuu.

Rap on tällä hetkellä nuorten suosion harjalla.
- Sankarit ovat muuttuneet. Muutama vuosi sitten hevipeikot olivat kova juttu, nyt listat ovat täynnä Suomi-rapia, Siren kertoo.

Mitään sääntöjä rapin teossa ei oikeastaan ole, mutta rehellisemmän kuuloista tulee, jos sanat kertovat omasta elämästä.
- Koulurapit ovat tietysti kompromisseja, joista ei välttämättä löydy rapin syvintä olemusta. Oikeat tekijät osaavat panna biiseihin omia kokemuksia ja ajatuksia, ei pelkästään että mulla on upee auto ja kultakäädyt, Perttu Siren analysoi.

Siren on talossa jo toista kertaa. Pari viikkoa sitten hän kävi esittelemässä laitteistoa ja salin ja antoi oppilaiden kokeilla ohjelmistoa. Maanantaisen levytysurakan jälkeen hän lisää lasten esityksiin taustalle rumpuja, torvia, mitä vain kokonaisuus tuntuu vaativan.
- Tämä on ihan oma taiteenlajinsa, joka kyllä vaatii esittäjiltäänkin rytmitajua ja oivallusta siitä, miten sanat sovitetaan sykkeeseen oikein.

Rap sopii hyvin vitosten kevätohjelmaan

Viidesluokkalaiset Tiia Gardemeister, Sara Tuovinen ja Anna Taskinen tekevät selvää lihapullista opettajansa Esko Järvisen luokassa. Levytyssessio on heillä takanapäin. Sitä edelsi riimittely musiikkitunnilla. "Arkiaamuna pitäis kouluun herää ja koulussa päähän tietoa kerää", Anna muistelee omaa runotuotantoaan. "Vitoset relaa, faktaa selaa", Tiia jatkaa.

Kaikki kolme tykkäävät rapistä jo valmiiksi.
 - Me ollaan kavereiden kanssa kuunneltu ja räpätty. Kuunnellaan Cheekiä, Uniikkia ja Bradia. Riimit ratkaisee, että ne rimmaavat ja millainen tahti on - kyllä tahti voi rapissa vaihdella, tytöt vakuuttavat.

Oman rap-levyn tekeminen oli kolmikosta ihan hieno kokemus.
- Se oli kiva, koska ei meillä ole ennen ollut mitään tällaista.

Rehtori Esko Järvinen hymyilee taustalla.
- Turha kierrellä: tässä vaiheessa kevättä aletaan olla jo sen verran väsyksissä, että kaikki hauska muutos normaaliin arkeen on tervetullutta. Koulunkäynti saa olla muutakin kuin perinteistä luokkaopetusta, hän sanoo ja viittaa älytaululle. Siellä on Utin Jääkärirykmentin lentonäytöksen ohjelma. Nyt pitäisi tilata bussit Pilkan koulun luokille, jotka pääsevät varuskunnan vuosipäivänä tähystelemään Midnight Hawkeja ja NH90-koptereita.

Katso, kuinka Pilkan koulun ykkösluokka räppää:

http://youtu.be/8tslActInDk

Teeret soitimella - Raine Martikaisen linturetken otoksia

Huhtikuun loppua, kello on viisi aamulla suolla jossain päin Kymenlaaksoa. Yksittäiset teeret soivat jo suon laitamilla. Kuuden aikaan suon perinteinen soidinpaikka alkaa täyttyä. Teerikanat seurailevat laitamilla välinpitämättömän näköisinä, mutta pinnan alla niilläkin varmasti roihuaa. Edestakaisin ryntäävistä, hypähtelevistä koiraista voi nyt valita mieleisensä. Koiraat naksuvat, pulisevat, hyökkäävät ilmassa toisiaan kohti kynnet ojossa. Heikompi antaa lopulta periksi, kääntyy ja väistyy paikalta. Sekin on jo päässyt pitemmälle kuin kehän ulkopuolella norkoilevat nuoret urokset. Näillä ei vielä massa riitä edes kokeilemaan onnea taistelussa suvunjatkamisen oikeudesta.

Katso soidinta myös videolta:

areena.yle.fi/tv/2253052

Studio123 aloitti elokuvien maahantuonnin

Kuusaalaisia on jo muutama vuosi hemmoteltu kävelymatkan päästä löytyvillä huipputason ooppera- ja balettinäytöksillä elokuvateatteri Studio123:ssa. Nyt yritys on ryhtynyt tuomaan maahan ja levittämään myös elokuvia. Se on tavatonta Suomessa, jossa elokuvien maahantuonti on ollut suurempien toimijoiden käsissä.

Elise Brandt, tuore elokuvien maahantuoja

Kuusankosken elokuvateatteriperheen jäsen Elise Brandt kuunteli aikansa henkilökunnan kitinää siitä, että nämä eivät näe Jim Jarmuschin vampyyrielokuvaa Only Lovers Left Alive Suomessa, vaikka festivaaliyleisöt ovat olleet siitä tohkeissaan Cannesin viime kevään juhlista lähtien.
- Jos ei iso ketju sitä tuo maahan, niin tuodaan sitten itse. On selvä ryhmä leffafriikkejä, jotka olivat tuskissaan, kun iso ketju ei näytä sitä. Paha tapani on se, että jos ei kukaan muu tee jotain, minä teen, Brandt kertoo.

Studio123 toi leffan maahan ja jakoi sitä myös teattereille tänä keväänä. Kriitikot menivät löysään solmuun ihastellessaan Jarmuschin itseironista otetta goottitunnelmaisessa elokuvassa, joka yhdessä vuodessa on saavuttanut kulttielokuvan maineen.

Maksaa vähemmän kun tekee itse

Vampyyrileffan maahantuonti ei käynyt sormia napsauttamalla. Esitysoikeuden hintakin hirvitti.
- Ensin pyydettiin useampaa tuhatta euroa ja minä hihitin, että ei minulla semmoisia ole. Mutta vaihtoehtona oli, ettei leffaa nähtäisi Suomessa valkokankaalla ollenkaan, joten... Tällä hetkellä näyttää, että elokuva pääsi omilleen taloudellisesti.

Talous piti, koska Kuusaalla voidaan tehdä niin moni asia itse.
- Minä teen itse tekstityksen - käännän ja hoidan sen liittämisen elokuvaan, Brandt kertoo samalla kun touhuaa kattausta baletin väliajalle, murehtii muistaako hän hoitaa julisteen seuraavaan oopperaan ja vilkuilee kelloa, pitäisikö jo juosta avaamaan ovet balettiyleisölle.

Kahvia balettiyleisölle

 Elise Brandtin tarmosta kertoo se, että hän on tuomassa heti perään maahan seuraavaa elokuvaa, The Double. Ei sitä Richard Geren tähdittämää The Double - Pimeän puolella -elokuvaa, vaan Richard Ayoaden ohjaaman sysimustan komedian tai trillerin. Tämä tupla perustuu Dostojevskin tarinaan Kaksoisolento, ja tämän pääosissa ovat Jesse Eisenberg ja Mia Wasikowska.

Studio123:een tämä Double tulee juhannussunnuntaina, 22.6. Samalla moni muu teatteri Suomessa saa sen saleihinsa - Elisen ansiosta. Ja ruotsalaisen NonStop Entertainmentin, joka oli ostanut siihen oikeudet ja välittää leffan Kuusaalle.
- Tälle elokuvalle saamme vähän paremman diilin, koska välittäjä tykkäsi asenteestamme: intopiukeena panemme kaiken peliin, koska elokuva on törkeen mahtava, Elise hehkuttaa.

Koska kerran voin

Elise Brandtilla on jo usean vuoden kokemus maahantuonnista valkokankaalle. Hän on näyttänyt Studio123:ssa oopperaa ja balettia 9-10 kertaa vuodessa helmikuusta 2011. Eikä mitä tahansa: esitykset tulevat Lontoosta Royal Opera Housesta, ROH:sta. Ensimmäisenä nähtiin La Traviata, nauhoitteena. Suoria ruvettiin näyttämään seuraavana vuonna. Pari muutakin yhteistyökumppania on löytynyt tähän mennessä: English National Opera ja Berliinin Filharmonikot.
- Finnkinohan on tehnyt tätä jo iät ja ajat - moni on nähnyt sen teattereissa mm. lähetyksiä Metropolitanista. Minä päätin, että myö halutaa kans korkeakulttuuria, koska ei täältä huvita aina lähteä Helsinkiin asti sitä katsomaan. Äidin kanssa - Leila Viitasen - tätä ideoitiin.

Elise Brandt ja Leila Viitanen

Pikkuteattereita on Suomessa kymmenittäin, saleja enemmän kuin ainoalla isolla ketjulla Finnkinolla. Silti yli 70% lipputuloista tulee Finnkinon teattereista. Mikä sai Elisen Brandtin yrittämään maahantuontia ja levitystä pienestä teatterista, pieneltä paikkakunnalta käsin?
- Suuruudenhulluus. Tai ehkä kuitenkin se perinteinen "koska voin". Kuulostaa kivalta, niin hei, tehdään.

Elise ylistää kuitenkin oman alansa toimijoita. Kun yksi aloittaa jotain uutta, toiset antavat solidaarisesti tukea sen minkä kerkiävät.
- Kun amatööri keksii että nythän sitä tuodaankin itse leffaa maahan, eivät muut levittäjät naura partaansa selän takana vaan antavat auliisti neuvoja ja jakavat kokemuksia. Etenkin Jenni Ukkonen Atlantic filmiltä oli suurensuureksi avuksi kun noviisi mietti mitä ihmettä sitä nyt tuli unohdettua. Kaiken täytyy mennä sääntöjen mukaan, ikärajat, mainosmateriaali ja -kanavat, tekninen puoli, lehdistö, eri maksut ja korvaukset. Siinä pienellä ihmisellä äkkiä menee sormi suuhun ilman kokemusta asiasta. Oopperan ja elokuvan levittäminen on kuitenkin aivan eri pallopeli, vaikka paljon samaa niissä onkin, Elise Brandt selvittää.

Tarmonpesä ryhtyi lähettelemään viestejä ympäri maailmaa kaikille keksimilleen - ja kollegojen keksimille - tarjoajille - oopperataloille ja niiden välittäjille.
- Ohjelmiston tuottajia on toistaiseksi vain kourallinen. ROH on jo meille tuttu. English National Opera käynnistelee parhaillaan satelliittilähetyksiä, mutta tarjoajia tulee kaiken aikaa lisää.


Studio joutuu neuvottelemaan kuitenkin edelleen suuremman maahantuojan, AAM:n kanssa, koska Royal Opera Housen lähetykset UK:n ulkopuolelle ovat sen hallussa. Yhteistyöstä Brandt ei anna järin auvoisaa kuvaa. Mitä hän tekee, kun sähköposteihin ei vastata, mainosjulisteita ei kuulu?
- Kiukkuan keskenäni. Sovellan. Improvisoin, hän naurahtaa.

Suora lähetys Lontoosta menee yli puolenyön.

Seuraava live-kausi on jo julkistettu elokuvateattereiden valittavaksi. Mutta nauhoitukset, joita suurin osa Elise Brandtin palvelemista pienistä teattereista käyttää, ovat vielä pimennossa.
- Niitä saa kiskoa kuin hampaita suusta. Mehän välitämme liveä satelliitin välityksellä, samoin on tehty Kauhavalla, Espoossa ja kerran Joensuussa.

Muut Brandtin palvelemat teatterit esittävät pelkästään ROH:n nauhoitteita edelliseltä kaudelta.
- RHO lähettää minulle paketin, jossa oopperoissa on tekstitykset. Me kiskomme tekstit ulos, käännämme suomeksi, tungemme ne takaisin pakettiin ja lähetämme teattereille. Brandt puhuu monikon ensimmäisessä mutta myöhemmin paljastuu, että homman hoitaa usein hän yksin. Kääntämisenkin.

Sama hetki Kuusaalla ja Lontoossa

Mutta nyt täytyy kiirehtiä saliin. Käynnistymässä on suora lähetys Lontoosta ROH:sta. Kuninkaallinen baletti tanssii Shakespearen Talvisen tarinan ensimmäisenä maailmassa. Tämä on jälleen jotain uutta, vaikka on jo saatu tottua tällaiseen ylellisyyteen - Joutsenlampea, Pähkinänsärkijää ja Prinsessa Ruususta kotikulmilla huippuosaajien esittämänä. Joby Talbotin musiikki on modernia, Christopher Wheeldonin yhtä moderni koreografia salpaa hengen, kun fysiikan laeista piittaamattomat tanssijat ilmaisevat ihmisen tunneskaalan laidasta laitaan.

Balettiesityksissä - oopperoista en vielä tiedä - studioyleisö saa laajojen ja lähikuvien lisäksi taiteilijoiden haastatteluita, kuvausta harjoituksista, johdatusta musiikin ja koreografian laatimisen haasteisiin. Elise Brandt kävi viime syksynä Royal Opera Housessa katsomassa baletti Don Quixoten paikan päällä, parvelta.
- Ylenpalttisen siistii. Mutta minulle tuli ikävä tänne: en minä näe täältä piippuhyllyltä mitään, hän nauraa.

Baletin väliajalla juomme kahvia ja syömme baletin tunnelmiin leivottuja särkyneen sydämen leivoksia. Kello lähentelee yhtätoista illalla, Kymijoki virtaa ohi tummana, pikkukaupungin talot alkavat sammutella jokeen heijastuvia valojaan. Salin puolelta kuuluu haastattelijan ääni, tämä entinen ballerina ehtii vielä jututtaa säveltäjää ja koreografia ennen kuin esirippu nousee - täsmälleen samalla hetkellä Kuusaalla ja Lontoossa.

Tätä herkkua on tarjolla nauhoituksena ensi lauantaina, toukokuun 3. päivänä. Vastaava seuraava elämys tarjoillaan juhannuksen jälkeen: Puccinin ooppera Manon Lescaut The Royal Operan esittämänä. Ja mikäli Elise Brandtista riippuu, elokuvien maahantuonti jatkuu syksyllä.

Vanha tori siistittiin talkoovoimin

Roskia, kuolleita lehtiä, liian pitkiksi venähtäneitä ruusupensaan oksia - siltä näytti Kuusaan vanha tori vielä perjantaina huhtikuun lopulla. Lauantaina paikalle ilmestyivät Kuusankosken Puutarhayhdistyksen talkoolaiset, ja tulosta alkoi syntyä. Ruusupensaat katkaistiin, lehdet haravoitiin ja roskat kerättiin pois. Kaupunki antoi työvälineet, ja välillä talkoolaisille tarjottiin pientä purtavaa. Tori sai siistin kesäilmeen. Nyt siihen kelpaisi pystyttää toripöydät entiseen malliin, ei tarvitsisi käydä peruna- ja leipäostoksilla parkkipaikkatunnelmissa.

Ennen siivousta

Talkooväki panee hihat heilumaan

Tuulikki Sivén ja Mervi Jaakkola polkivat oksa- ja lehtikasat mataliksi lavoille.

Marja-Liisa Puranen ehdotti ensi kerraksi isoa leikkuria oksasaksien sijaan.

Iltapäivällä tori on jo siivottu

Ennen

Jälkeen

Kuusankosken tori joskus 1930-luvun lopulla. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Puutarhayhdistyksillä on monta Kukkiva Kouvola -tapahtumaa. ks. http://www.kuusankoskenpuutarhayhdistys.fi/toiminta/

Esimerkiksi tiistaina 10.6. klo 18 puistopuutarhuri Minna Vanhala esittelee Kuusankosken Kirkkopuistoa.

Vappukävelyllä kannattaa koukata kirkonrinteen kautta. Silloin narsissit ovat uhkeimmillaan.

Vanha kirkkopuisto kaipaisi kunnostusta. Hiekkakäytävät ovat ruohottuneet, isot kukkapenkit muisto vain.

Mäyrämäeltä ei laskeuduta - Teija Kapiainen viihtyy kotimäessä

Teija Kapiainen on paljasjalkainen mäyrämäkeläinen, hänen tyttärensä jo neljännen polven paikallisia. Teija on syntynyt Mäyrämäellä, tehnyt kierroksen maailmalla ja palannut mies mukanaan. Keskisuomalainen puolisokin viihtyy Teijan kotikulmilla. Teija itse huokuu kiintymystä paikkaan ja hienoja muistoja Melukylä-tyylisestä lapsuudestaan.

Teija Kapiainen

Teijan vanhemmat asuivat tytön syntyessä Otto ja Iida Salon paikkaan rakennetussa vanhassa talossa. Samassa paikassa mutta uudessa talossa asuu nyt Teija Kapiainen perheineen.
- Salon pariskunta asui tällä paikalla 60 vuotta. Äiti ja isä muuttivat taloon heidän jälkeensä. Vanhassa talossa ei ollut mitään mukavuuksia - oli puulämmitys ja ulkosauna, vedet haettiin kaivosta. Kun me kaksossiskoni kanssa synnyimme, taloudenpito kävi aika rankaksi niissä oloissa. Vanhemmat päättivät rakentaa viereen uuden talon, ja tähän me muutimme vuonna 1980.

Salon vanhaa taloa ei enää ole, mutta Teija muistaa siitä kodista monta jännää juttua. Hänhän asui talossa ensimmäiset viisi vuottaan.
- Yläkerran portaat olivat ihanat. Oli kylmä eteinen, siinä ruokakomero, ja kaikki oli jäässä. Minulla oli varmaan varpaatkin jäässä, kun mentiin yläkerrasta eteisen läpi tuvan puolelle. Ikkunat olivat talvella pakkashuurteessa. Näin jälkikäteen miettien eksoottista elämää olen elänyt - vajaa 40 vuotta sitten.

Teija on kertoillut lapsuudenkodistaan lastenhoitajakoulun opiskelukavereilleen.
- He ovat viitisen vuotta minua nuorempia ja ihmettelevät, mikä muinaisjäänne minä oikein olen, kun olen elänyt ilman sisävessaa. Keskellä kaupunkia vielä, Teija Kapiainen nauraa.

Puuhella ja petroolinhajuinen öljykamiinakin ovat Teija Kapiaisella elävinä mielessä.
- Kamiinalla lämmitettiin nukkumistilat. Talossa oli alakerrassa keittiö, olohuone ja pikkuhuone, yläkerrassa vanhempien makuuhuone, jossa myös me kaksossiskon kanssa nukuimme.

Naapurissa asuvan Saara-mummon kanssa perheellä oli yhteinen kaivo. Sieltä haettiin talousvedet sisälle. Pyykillä käytiin saunalla, joka oli yhteisessä käytössä Saara-mummon kanssa. Saara ei varsinaisesti ollut oma mummo, mutta vastasi Teijalle ja kahdelle siskolle ihan oikeaa isoäitiä.

Uuden talon rakennusvaiheesta Teijalla on myös muistikuvia.
- Mieleen tulee ihmeellisiä asioita. Esimerkiksi se, miltä täällä tuoksui. Kun äskettäin remontoimme taloamme, esiin ilmestyi lastulevyn palasia. Menin vauhdilla takaisin lapsuuteen ja muistin, miten olen leikkinyt tällaisilla lastulevypaloilla. Ja kun näkyviin tuli liimaa, jolla lattiamatto oli pantu paikoilleen, oli pakko soittaa siskolle ja kertoa että täällä on sitä paksua ruskeaa liimaa, muistatko. Niin hassuja juttuja nousee pintaan esineiden myötä, Teija hymyilee.

Sukua joka toisessa talossa

Mäyrämäkeläisten yhteisyyden tunteen ymmärtää, kun Teija Kapiainen viittoilee ikkunasta näkyvään isoon keltaiseen taloon päin.

Teijan pihasta näkyy toinen suvun kotitaloista.

- Tuohon taloon äitini on tullut vuonna 1965. Sinne muuttivat
minun mummoni, äiti, isä ja äidin sisko miehineen. Äidillä ja isällä oli yläkerrassa asunto, ja keskikerroksessa asuivat mummo, äidin sisko ja mies. He tulivat tänne Verlasta. Äiti ja tätini olivat jo asuneet täällä Suursalmen talossa vuokralla, kun olivat sairaalassa töissä. Vaarini Verlassa kuoli samaan aikaan kun pahvitehdas suljettiin, ja niin meni mummolta myös työpaikka. Hän päätti muuttaa Kuusankoskelle.

Tyttäret olivat kuulleet keltaisen talon olevan myynnissä, ja niin suurperhe osti talon ja muutti porukalla siihen.
- Vanhempi siskoni syntyi vuonna 1968, ja silloin he asuivat keltaisen talon yläkerrassa. Täti taas sai pojan vuonna -67. He olivat sitten meidän isosisko ja -veli, joilla oli samanikäisiä kavereita mäellä. Me kaksossiskon kanssa oltiin varmaan ärsyttäviä pikkupentuja, jotka roikuimme isojen perässä. Mutta pysyimme hyvin omassa pihassa ja lähimetsässä emmekä lähteneet kauemmas, Teija muistaa.

Pikkusiskot eivät varmasti olleet pelkästään riesa, koska isommat järjestivät heille kaikenlaista toimintaa. Teija näyttää kuvaa hiihtokilpailuista, joissa joka lapsen rinnassa komeilee iso numerolappu. Kuvassa on naapurinkin lapsia, myös perheestä joka muutti Saara-mummon taloon kun tämä halusi muualle.
- Meillä oli silloin poikia kavereina, meidän ikäisiä tyttöjä ei mäessä asunut.

Teijan Kapiaisen vanhemmat muuttivat nykyisellä tontilla olleeseen vanhaan taloon 70-luvun alussa. Teija ihmettelee, miten heidän pihapiiriinsä on mahtunut vielä saunakin. Talot olivat ihan liki,  lipat melkein toisissaan kiinni. Se vaati sopua naapureiden kesken.
- Sinne ei ollut edes tietä. Kun isä osti auton, hän sai pitää sitä naapurin kellarin edessä. Meille tultiin naapurin pihan kautta. Tämä on ollut sellainen mäki, että kun lautakasa tippui tuohon, niin siihen pystytettiin talo, Teija pyörittelee päätään.

Mäyrämäki riitti

Mäyrämäki on ihanteellinen paikka lapsiperheille. Pihojen välillä ei kaikkialla ole aitoja, joten Teijan ja Jarinkin lapset pyörivät kolmen talon välissä laajalla nurmirinteellä. Leikeissä ei ole tarvinnut varoa istutuksia, vaan suvun lapset ovat opetelleen ajamaan pyörälläkin nurmikkorinteessä. Talojen välissä on metsikköä ja mäen päällä jo oikea metsä.
- Tänä talvena meillä oli ihana luistinrata mäellä olevalla suolla. Kolasimme suon pinnalta lumet, alta paljastui sileä jää, ja lähellä asuva perheenisä laski sen päälle vielä palopostista lisää vettä. Se oli aivan satumainen luistelupaikka, kuusien suojassa aika pimeässä. Tammikuun 30 asteen pakkasillakin kävimme siellä lasten kanssa. Siellä tarkeni, kun kuusten keskellä ei tuullut yhtään, Teija hehkuttaa.

Isolla piha-alueella saa vaikka pyöräillä.

Aikuisena Teija on miettinyt, miten toisenlainen oli 70-luvun mäyrämäkeläinen lapsuus kuin nykyinen.
- Me ei koskaan matkusteltu. Isän kotipaikalla Lemillä käytiin, ja Korkeasaaressa olen käynyt ehkä kerran. Ei meidän perhe lähtenyt viikonlopuksi kylpylään. Eikä meidän perhe käynyt myöskään ulkona syömässä.

Teijaa naurattaa ajatus siitä, että Porista muuttanut naapuri on vienyt hänet katsomaan Sääksniemeen noussutta hienoa asuntoaluetta - ihan uusi asia Teijalle.  Naapuri on myös esitellyt  Kymintehtaalla olevan pururadan, joka kulkee ihan aidossa Röllimetsässä, Teija viittaa Niivermäkeen.
- Täältä ei ole laskeuduttu alas. Me ollaan niin viihdytty tällä mäellä, ettei ole tarvittu muuta. Meitä myös peloteltiin menemästä ylämetsän jyrkänteelle - siellä asui Vuorenpeikko, joka olisi vienyt meidät. Kaivoon ei saanut katsoa, koska Näkki vie. Me tottelimme, ei ollut puhettakaan siitä että rikonpa rajoja, Teija kertoo.

Tyttöjen reviiri ulottui omasta pihasta naapureihin saakka. Lantan talossa kipaistiin useasti.
- Aamusta kun lähdettiin liikkeelle niin mietittiin, että mihinkäs taloon nyt mennään. Lanttalleko, vai mennäänkö äidin siskolle Kylli-tädille aamukaakaolle! Koulustakin mentiin välillä Kylli-tädille, ellei äiti ollut ehtinyt kotiin. Voi miten se rieskaleipä maistui naapurissa aina hyvältä, Teija muistaa.

Kapiaisen tytöillä ja naapurin pojilla oli omat leikkimökkinsä.
- Äiti antoi mattoja ja kattiloita. Meillä oli välillä sellainen mustalaisleiri pihalla. Elo oli seesteistä. Talvella laskettiin pulkkamäkeä tietä pitkin. Lopulta oltiin ihan litimärkiä. Mutta ei me mitään kuivia vaatteita lähdetty kesken päivän kotoa hakemaan. Pihalla oltiin kaiken päivää omatoimisesti. Muistan edelleen, miltä lapaset haisevat, kun lumi roikkuu niissä palloina.

Hauska muisto sekin, että Teijan mielestä äiti oli aina kotona ja se oli ihanaa. Teijan äitihän kävi töissä, mutta tytöistä ei tuntunut että he olisivat asuneet päiväkodissa.
- Äiti vei meidät polkupyörällä Sairaalanmäen päiväkotiin töihin mennessään ja jonkin aikaa myös Kymintehtaan päiväkotiin. Hän ei laittanut meitä aamulla seitsemän aikaan isän mukaan, "kun sinulla on auto". Kun äiti meni kymmeneksi töihin, me lähdimme päiväkotiin vasta silloin. Isä haki meidät kolmelta pois, Teija kertoo.

Teijan lapsuudessa lapset olivat myös ilman muuta kotona vanhempien vapaapäivinä.
- Jos sen ajan saisin tähän päivään, Teija huokaa.

Koulu kotikulmilla

Kapiaisen lapset kävivät peruskoulunsa lähellä, Kymintehtaan koulussa. Teijan lapsuudessa siellä oli myös yläaste. Vasta lukioon täytyi mennä joen yli Kuusaan puolelle.
- Lukion jälkeen olin pari vuotta töissä ja asuin tässä Mäyrämäellä. Sitten lähdin Perheniemen opistoon Iittiin musiikkilinjalle pariksi vuodeksi. Sieltä siirryin Jyväskylään opiskelemaan lastenohjaajaksi. 2000-luvun alussa muutin Kouvolaan ja sieltä Korialle mieheni kanssa.

Jari Viljamaa ja Teija Kapiainen vanhan omenapuun alla

Kun Teijan ja Jari Viljamaan perhe alkoi kasvaa, Korian koti jäi pieneksi. Perhe katseli toista taloa Korialta, mutta sitten Teijan vanhemmat ehdottivat, että Teija ja Jari muuttaisivat tyttöineen Mäyrämäelle ja isovanhemmat sieltä pois.
- Kun asiat lähtivät käyntiin, kaikki kävi kuukaudessa: muutot ja lapsemme syntymä. Ei siinä oikein ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Muutto oli helppo isälle ja äidille, koska nyt he pääsevät käymään vanhassa kodissaan, samoin siskot. Äiti ja isähän asuivat tässä 43 vuotta. Minusta paluu Mäyrämäelle oli hienoa. Täällä on hyvä olla, onkohan tässä hyvä karma? Teija pohtii.

Jyrkkyys kuuluu asiaan

Mäyrämäen rinteet ovat aina vaatineet asukkailta ponnistuksia. Rakennusvaiheessa kanneltiin rakennustarvikkeet, asuessa vedetkin aikoinaan mäkiä ylös. Autoilla ei läheskään joka kelillä ole päässyt kotipihaan.
- Jos ylös ei päässyt, auto jätettiin mäen alle ja lähdettiin sieltä aamulla töihin. Ei  jyrkkyydestä ole tällä mäellä valiteltu, Teija Kapiainen kertoo.

Kapiaisen lapsuudessa Mäyrämäen tuntumassa on ollut paljonkin palveluita. Hän huokaa muistellessaan Osuuskauppaa radan vierellä.
- Se oli Ala-Osula. Sieltä sai Barbapapa-karkkeja, ne olivat vähän kuin merkkareita. Kolarinmäellä oli Ylä-Osula. Alhaalla meni junia, ja keltaisessa talossa radan vieressä oli postipankki. Myös seurakuntatalon asuinrakennuksen alakerrassa oli postipankki ja kampaamo. Tässä lähempänä oli Kampaamo Aila.

Kun Teija jatkaa kuvauksia palveluista, esiin nousee lisää perheitä, joista lapset ovat lapsuudenkodista muutettuaan jääneet Mäyrämäelle asumaan johonkin toiseen taloon, elleivät ole jääneet ihan kotitaloonsa ja vanhempi väki muuttanut kerrostaloon. Joissakin taloissa asutaan jo kolmannessa polvessa, kuten Viljamaan ja Kapiaisen perheessä.

Nyt mäellä on myös paljon rakennuksia, joiden väkeä Teija ei tunne. Ennen tutustuminen oli helpompaa, kun ihmiset viettivät paljon enemmän aikaa ulkona ja vähemmän television ääressä.
- Silloin käytiin juttelemassa naapurin kanssa, lainaamassa sokeria jos itseltä loppui. Ennen myös pidettiin toisista enemmän  huolta, mekin kävimme kysymässä Saara-tädiltä tarvitsiko hän vaikka jotain kaupasta. Nykyisin ollaan tekemisissä lähinnä kesäaikaan, ja talvella ihmiset ovat omissa oloissaan.

Mäyrämäki varsinainen idylli

Teija viihtyy Mäyrämäellä ja nauttii siellä asumisesta joka päivä.
- Minä olen oikein yhteiskunnan paatintappi, semmonen jarru tässä maailmassa. Kun pääsen illalla töistä, minusta on ihanaa olla kotona. Ei tulisi mieleenkään kesälomalla pakata lapset autoon ja lähteä ajamaan johonkin. Kotona on niin hyvä ihmisen olla, Teija heläyttää naurun sanojensa päälle.

Johtuneeko punaposkisesta lapsuudesta, että Teija on nytkin reippauden perikuva.
- Minun henkireikäni on se, että herään aamulla viiden jälkeen ja lähden lenkille. Saatan lähteä joskus puoli neljältä kävelemään töistä. Radio korviin, kuuntelen vaikka Kymenlaakson radiota. En kaipaa spinnipyörää salilla, jossa radio huutaa kovaa ja ohjaaja vielä kovempaa. Lenkit maastossa ja pyöräillen riittävät minulle, ja ihmettelen, miksei muillekin riitä nautinto luonnon helmassa.

Kotipihan riippakoivu on Teijan silmäterä.

Teija miettii, onko hänestä tullut jokin muinaisjäänne, kun hän ei tajua nykyihmisten kiirettä.
- Sekin ihmetyttää, kun lapsia pitää kaiken aikaa viedä jonnekin. Ihmisiltä on hävinnyt arkielämän realiteetti. Mennään Veturiin, mennään sinne ja tänne. Päiväkodeissa käytetään kovasti aikaa siihen, että meitä ammattilaisia koulutetaan ohjaamaan lapsia liikkumaan päiväkotiaikana. Ja sitten lapset haetaan autolla kotiin pelaamaan tietokoneella. Herää kysymys, kenen näissä palavereissa pitäisi oikeasti olla.

Mäyrämäkeläisnaista ihmetyttää sekin, että ulkona oleminen ja luonnollinen liikunta on kokonaan lopetettu.
- Me opetamme päiväkodissa lapsille kuurunpiilon. Mitäs väliä sillä on,  kun se kuurunpiilo jää päiväkodin aitojen sisäpuolelle? Sillä että opetan päiväkotilapsille hippaleikin, ei ole merkitystä, kun kukaan ei enää leiki hippaa kotipihalla. Me opimme leikit ennen kavereiltamme kotikulmilla, Teija sanoo.

Vauhtiin päästyään Teija muistaa lisää lapsuuden terveellisistä tekemisistä, jotka keksittiin omasta päästä.
- Piiloleikitkin olivat niin ihania, kun täällä oli mahtavia piilopaikkoja. Niihin hetkiin palaa usein. Kotikujalta nousee myös tuoksumuistoja - tähän aikaan vuodesta aurinko lämmittää, ja keväinen heinä tuoksuu ihmeellisesti. Tai muistan miten tässä tehtiin puroja, koska mäessä vesi juoksi tosi kovaa vauhtia. Toivottavasti kuusi- ja nelivuotiaat tyttömme löytävät samat asiat: metsät, luistinradan, ulkoilun, Teija miettii.

Lue myös arkkitehti Rurik Wasastjernan huomioita Mäyrämäestä:
 http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/mayramaki-valloitti-arkkitehdin-ja.html