Sini Inkeroinen: Huovasta ja betonista syntyy vaikka mitä

Sini Inkeroisen näyttelytöiden joukossa Kuusankosken Taideruukissa on jotain perikuusaalaista: betonipylväiden rivistö. Pari päivää ennen näyttelyn avaamista käsityöläinen Sini on tulisilla hiilillä. Ensimmäinen oma taidenäyttely on jotain ihan muuta kuin käsityötuotteiden pitäminen esillä talon myymälätiloissa.

Sini ja Sudenkorento. Kuva: Suvi Saareks

Seinillä on jo muutama Sinin työ. Sudenkorentoa esittävän työn nimi on Sudenkorento - Sini väittää olevansa maailman huonoin nimien keksijä ja luottaa asiassa Suvi  Saareksiin, näyttelyn toiseen taiteilijaan. Työssä on kehyksenä vanne vanhasta maatalouskoneesta, metallilankaa ja huovutetulla palalla konekirjonnalla tehty korento.

Seuraavassa työssäkin on jotain vanhaa mummon ja vaarin jäämistöstä. Avaimet ja lukot kertovat Sinin ja hänen miehensä liitosta - tauluntekovaiheessa juhlittiin viidettä yhteistä vuotta.
- Se on tosi vanha työ, tehty vuonna 2008. Taustalevyy on kaiverrettu meidän oman biisin sanat - Zen Cafén Tuulensuojan. Eikä se ole myynnissä, sanoo tämä nuori taiteilija-käsityöläinen ja kehuu kumppaniaan hyväksi tueksi luovuuden poluilla.

Kaikkein kuusaalaisin on betonipylväiden rivistö, jonka Sini on tehnyt isä apunaan. Isä teki aihiot, joihin Sini valoi pylväät todellisten mallien mukaan.
- Kun palaan Kuusaalle muualta ja näen isot pylväät - vaikka vain yhden silhuetin - tunnen että nyt tulen kotiin. Tämä pieni sopii pihalle tai terassille, betonin pinta on niin kaunis, Sini huokaa.

Betoni kestää isältä tyttärelle. Kuva: Suvi Saareks

Taidenäyttelyssä panee persoonansa likoon

Taidenäyttelyn töiden tekeminen on ihan erilaista kuin käsityötuotteiden.
- Siinä ei tehdä jollekin tilaustyötä, ei myyntiin, ei asiakaslähtöisesti. Nyt työt paljastavat omaa sisintäni. Se on kauheaa, haluaisin karata Timbuktuun, ja siskolle olenkin kertonut että menen lähimetsään kiven taa piiloon. Hän kuulemma raahaa minut sieltä niskaperse-otteella esiin, Sini nauraa jännitykselleen.

Välillä Sini on vakuuttunut, että työt ovat hyviä, mutta sitten iskee taas ajatus "eihän tässä nyt olla mitään taiteilijoita". Hän on kysellyt enemmän taidenäyttelyitä pitäneiltä tutuilta, helpottaako tunne kun tulee kokemusta. Kuulemma jännitys ei lopu koskaan mutta tasoittuu, ja pieni kutkutus pitää ollakin.
- Ei kaikkien tietenkään tarvitse pitää töistäni, mutta kai tässä on sellaista itsensä häpäisemisen pelkoa, Sini nauraa.

Taiteen ja käsitöiden rajanvetoa Sini pohtii pitkään.
- Taidenäyttelyn työt ovat tietenkin taidetta, mutta en osaa vetää tarkkaa rajaa, koska asioiden yhdisteleminen ja käsillä tekeminen on aina ollut minulle luontaista.

 Vesku pakotti

Sini Inkeroinen olisi tuskin pystyttänyt taidenäyttelyä ilman Vesa Parvisen sinnikkyyttä. Vesa oli saanut ajatuksen Kymintehtaan entisen keskusvaraston valjastamisesta uudelleen taiteilijoiden ja käsityöläisten taloksi ja houkutteli Siniä mukaan. Tämä ei ottanut miehen puheita vakavasti lainkaan, kunnes yhteinen tuttava määräsi Sinin soittamaan Vesalle.
- Hän sanoi, että Vesku alkaa olla - kuusaalaisittain sanottuna - kyrsiintynyt. Soitin ja tajusin, ettei se ollutkaan Vesalta hetken oikku. Kävin talossa ja asia oli sillä selvä. Paikka oli silloin vielä täynnä rojua, mutta heti kun astuin sisään, tiesin että tämä se on, Sini hymyilee.

Ennen Taideruukkia Sini oli tehnyt töitä kotona ja tekee edelleen.
- Kotona minulla on ompelukoneet, ja kaikki hienosäätö ja pieni näperrys tehdään siellä.

Parin vuoden kokemuksella Sini Inkeroinen tuntee, että Taideruukki on hänelle kuin toinen koti.
- Jo pelkkä rakennus tuntui heti omalta paikalta, jossa on hyvä olla. Tämä on turvasatama. Täällä on myös yhteisö toisin kuin omassa kotona vain kissat seurana. Täällä voin vetää oven kiinni mutta jos tarvitsen ihmiskontaktia, melkein aina talossa on joku muu.

Suvi Saareks (oik.) on myös taideruukkilaisia

Joskus Sinistä on hauskaa olla Taideruukissa ypöyksinkin. Paikassa liikkuu vain kilttejä kummituksia. Mutta nyt kun yrittäjiä on talon suojissa parikymmentä, toisiin todennäköisesti törmää ennemmin tai myöhemmin.
- Asiakkaatkin alkavat pikku hiljaa löytää meidät, mutta kunnon opasteet pitäisi saada porteille ja jo kauemmas teiden varsille. Täällähän on meidän lisäksemme paljon muita yrityksiä, tanssisalia, laboratoriota, kuntoyritystä ja muita pienyrityksiä. Näitä pitäisi mainostaa näkyvämmin.

Mediassa Taideruukki on Sinin mielestä saanut hyvin tilaa. Siksi ihmetyttääkin, että niin moni kuusaalainen ei ole paikasta kuullutkaan. Monella on varmasti vielä vanha käsitys, ettei tehdasalueelle saa mennä.

Käsitöitä ja kodinhoitoa

Vaikka taidenäyttelun rakentaminen on vienyt suurimman osan Sini Inkeroisen ajasta kesän mittaan, tutumpi arkikin käynnistyy pian. Sini ohjaa huovutuskursseja kansalaisopistossa ja yksityisesti.
- Opistossa on ensin alkeiskurssi ja sen jälkeen jouluhenkinen kurssi. Tilauksesta käyn myös pitämässä kursseja erilaisille ryhmille täällä ruukissa tai ihmisten kodeissa, vaikkapa martoille ja yritysten tyky-päivien ohjelmaksi. Samalla aloitan omien tuotteiden tekemisen joulumarkkinoita varten.

Käsityöpaja Siniin myy koruja, laukkuja, asusteita, kodin tekstiileitä - kaikkea tätä huovutettuna. Lisäksi Sini tekee keramiikkaa eri tekniikoilla.
- Oma puoti on niin hyvä, siellä voi testata uuden idean - meneekö kaupaksi vai ei, Sini viittaa Ruukin Puotiin, jossa on mm. neljän käsityöläisen tuotteita esillä.

Sini ja parisuhdetaulu. Kuva: Suvi Saareks

Luovan työnsä ohella Sini tekee kotipalvelutöitä kymmenen oman asiakkaansa kotona. Perussiivousta, ikkunanpesua, joskus kaupassakäyntiä.
- Sitä hommaa riittäisi niin että voisin heittäytyä kokonaan tekemään sitä. Mutta haluan tehdä kotipalvelutyöitä korkeintaan 15 tuntia viikossa, että aikaa jää tähän, Sini viittaa ympärillään näkyviin tuotteisiin.

Siniä hymyilyttää vinosti, kun ihmiset sanovat ettei ole töitä.
- Kotipalvelussa töitä on, jos suostuu tekemään monenlaista työtä. Työvoimatoimisto voi esitellä rinkejä, joihin pääsee työntekijäksi niin, ettei itse tarvitse tehdä paperihommiakaan. Ja se on arvokasta työtä! Ajattele mikä tunne, kun ehtii istahtaa varttitunnin siivouksen päätteeksi kuuntelemaan vanhuksen tarinointia. Hänelle saatat olla päivän ainoa ihmiskontakti - siitä kuuntelusta tulee kumpikin onnelliseksi, Sini vakuuttaa ja kertoo kuulleensa joltain asiakkaalta uusia juttuja jopa isovanhemmistaan, jotka tämä asiakas oli tuntenut.

Kotipalvelu on Sinille kätevä työ, kun päivät voi suunnitella itsenäisesti ja oman aikataulunsa mukaan. On se myös toistaiseksi välttämättömyys.
- Ikävä kyllä käsitöillä pelkästään ei elä. Omat tuotteet ja kurssien pito tuovat leivästä puolet, ja toistaiseksi puolet pitää vielä hankkia siivoamalla. Nyt olen jo siinä tilanteessa, ettei minun tarvitse enää haalia uusia asiakkaita, jos joku jää pois.

Betonia ja huopaa

Jos naisen päässä syntyy jatkuvasti uusia ideoita huovuttamalla tehdyistä korvakoruista, kaulanauhoista, huiveista, laukuista, jopa kulhoista, niin mahtaako hän nähdä kaiken maailmassa miettien, miten tuonkin voisi huovuttaa?
- Hehee, en. Eikä meidän koti ole huovutettu lattiasta kattoon. Toisaalta luonnosta saa valtavasti aiheita, joista syntyy huovutettuja töitä. Unen rajamailla syntyy usein ideoita, joita alitajunta jalostaa yön aikana paremmiksi. Huopa on ihana materiaali: huovuttaessa tunnet heti, kun se alkaa muotoutua ja näet saman tien, millainen siitä on tulossa.

Toisena intohimona Sinillä on betoni. Siihen hän tutustui keksittyään, että betonista saa pihaan lintujen altaita. Ja nyt ollaan jo minikokoisissa voimalinjapylväissä.
- Onhan se ronski materiaali mutta ainakin ikuinen. Omalla pihalla on vaikka minkälaista rompetta betonista - minusta siis kauniita esineitä. Perinteistä puutarhatonttua sieltä ei löydä hakemallakaan, mutta edellisen asukkaan jättämä tonttu on tuunattu aika roisin näköiseksi, Sini hekottelee.

Kierrätys näkyy Sinin monissa töissä. Taidenäyttelyn seinillä vanhat tavarat esiintyvät omina itsenään, mutta käsityötuotteissa materiaalit on joskus jalostettu yli jääneistä aineista uusiksi.
- Keramiikkakorujeni lasin saan tiffany-lamppujen tekijältä, jolta jää paljon lasimurskaa hukkaan. Hän tarjosi minulle sitä ja sanoin, että miä alan koittelemaa, Sini suoltaa kuusaalaisittain.

Osaaminen hankittu alan koulutuksessa

Sini Inkeroinen on alan koulutettu ammattilainen. Hän sanoo tienneensä aina, että tulee tekemään töitä käsillä. Kun Pilkan koulu ja Ruotsulan koulun yläaste oli suoritettu, hän haki Heinolan Käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen. Sini muutti 15-vuotiaana Heinolaan ja suoritti kolmivuotiset opinnot 90-luvun lopulla.
- Oli hienoa päästä omilleen, vaikka se olikin alkuun asumista neljästään kahden hengen huoneissa soluasunnossa. Silloin ei halunnut tunnustaa, että olihan se rankkaakin, mutta jälkeenpäin olen tajunnut kuinka vaativa juttu se oli niin nuorelle tytölle. Mutta opettavaistahan se oli - että ensin maksetaan laskut ja sitten syödään vaikka kaurapuuroa ja riisiä loppukuu, Sini muistelee.

Sini ja huopaa. Kuva: Suvi Saareks

Jo opiskelemaan lähtiessä Sinillä oli näky tulevaisuudestaan.
- Kouluun mennessäni ajattelin ryhtyä yrittäjäksi, joka tuunaa vanhoista vaatteista uusia. Minulla on isän vanha, purkulangasta tehty villapaita. Sillä on oma tarinansa, ihan kuin mummon tekemällä räsymatolla, josta tunnistaa mummon vanhan mekon. Sellaisten tekemisestä haaveilin.

Idea kuitenkin alkoi jalostua uudeksi koulussa, kun siellä pääsi kokeilemaan ja leikkimään niin monenlaisilla materiaaleilla. Pääsi tekemään savesta, opettelemaan kankaanpainantaa, työstämään metallilankaa.

Koulun jälkeen Sini palasi Kuusankoskelle vanhempien luo, jo korkeassa 19 vuoden iässä. Hän lähti kansalaisopistoon opettelemaan huovutusta.
- Se vei heti mukanaan. Nyt opetan samoja asioita itse ja näytän opiskelijoilleni omia ensimmäisiä töitäni. Ne ovat hupaisia, täysin käyttökelvoton huovutettu laukkukin, Sini nauraa.

Niskalan likkoja

Ja sitten kuusaalaisittain tärkeät kysymykset: mistä päin, ja kenenkä tyttöjä sitä ollaan? Ja onko sitä perhettä itsellä ja mistäs mies on löydetty? Sini vastailee kiltisti ristikuulusteluun - kyllähän hän paikkakuntalaisena tietää, mitkä asiat täällä ratkaisevat.

Sini Inkeroinen on Niskalan kasvatteja. Isä on perinteinen  paperitehtaan työntekijä. Äitikin on ollut tehtaalla töissä mutta tehnyt myös ompelijan töitä. Kotona oppi käsillä tekemisen - niin kätevää sakkia koko viisihenkinen perhe on ollut. Mutta miten tehtaalaisperheen tytär osasi haluta itselliseksi yrittäjäksi?
- Äitihän kouluttautui myöhemmin vyöhyketerapeutti-jäsenkorjaajaksi, ja se ehkä antoi mallia. Enkä edes kuvitellut pyrkiväni tehtaalle töihin. Ei tällä vuorokausirytmillä, kun en ikinä aloita työtä ennen kahdeksaa, Sini nauraa.

Sinin omaan perheeseen kuuluu mies ja kaksi kissaa. Kuusaalainenko mies?
- Ei, korialainen. Mutta nykyään kyllä kuusaalainen ja ihan hyvin sopeutunut tänne, Sini antaa tunnustusta.

Sini vintagessaan. Kuva: Suvi Saareks

Sini ja avopuoliso ovat molemmat kulttuurin työntekijöitä. Kymi Sinfoniettan järjestäjä-nuotistonhoitajana työskentelevä Tuomas Vanhalakka on muusikko vaikkei sinfonietassa soitakaan. Pari asuu kissoineen Sinin vaarin rakentamassa rintamamiestalossa Tähteessä - tämän kuusaalaisempaa ei enää voi olla. Aika pitkälle mies ymmärtää Sinin singahtelun eri työmaiden välillä ja jopa ne villakasat keskellä olohuonetta.
- Mutta tämä vuosi on ollut sellaista haipakkaa, että olen kuullut kommentin että joskus voisi tehdä muutakin kuin töitä. Mutta kun tämä on elämäntapa, niin miten sen rajan vetää, Sini ihmettelee ja nauraa päälle heleästi.

Tähän mennessä on jo tiedossa, miten Sini Inkeroinen selvisi näyttelyn avajaisista. Hän arvelee, että stressin purkautuminen ja helpotus johtaa liikutukseen ja itkuun. Mikäs siinä, mahtuuhan maailmaan itkua varsinkin kun Sini tarjoaa normaalipäivänä runsain määrin naurua ja hauskaa puhetta.
Tiiliseinistä nauru kimpoilee iloisesti. Taas kerran huomaa, miten energinen yhteisö luovien ihmisten Taideruukki on - kävijä lähtee talosta puolipökerryksissä kaikista ideoista ja esineistä, joita ihminen pystyy tuottamaan, kun on sitä luovuutta ja ympäristö sen toteuttamiseen.

Sini Inkeroisen ja Suvi Saareksin taidenäyttely Ketunhäntä kainalossa Kuusankosken Taideruukin näyttelytilassa, 2. kerroksessa 6.-28.9.2014. Avoinna ti-su klo 12-17. Villaa, betonia, keramiikkaa ja sulatettua lasia.

Loppu-h elää ja voi hyvin Kuusaan murteessa

Ruotsulalainen Mikko Anttila pitää yllä Kuusaan murteen hienouksia arkipuheessaan. Hän ei kikkaile murteentuntemuksellaan vaan käyttelee murrepiirteitä luontaisesti. Allaolevasta linkistä pääset kuuntelemaan pätkän Anttilan puhetta kesällä 2014. Ollaan retkellä Murhamäellä, seurueen toinen mieshenkilö on Eero Niinikoski.

Seuraavassa muutamia seudun murteen piirteitä, jotta saisit jutun kuuntelusta enemmän irti. Lainaukset ovat Mikko Anttilan puheesta.

Moni nykypäivän tuomas on epäillyt, mahtaako kuusaalaisen suusta enää kuulla sanan päättyvän h-äänteeseen. Anttilan näyte saattaa epäilijät häpeään. Hän viljelee hoota niin tiuhaan, että välillä se tuntuu luiskahtavan sinnekin, missä sitä ei alun perin ole ollutkaan. Piirrehän on muodostunut niin, että muoto tullahan on lyhentynyt lopusta, ja jäljelle on jäänyt tullah, muodosta talohon on jäänyt muoto taloh jne.

- Ennen kun mennäh etehpäin niin otetahpas ne kuvat.

- Mieluummin katotah näin päin,  - - - kun myö tullah tuolt päin.

- ... kun lähtih nouseh ylöspäin mut sit ei nyt vissih enäh o.

Näissä esimerkeissä kuuluu myös murrepiirre katotah, siis ts:n tilalla on t. Sana tuolt paljastaa, että Kuusaalla paikallissijamuodoissa ei loppuvokaalia tarvita.

Seuraavassa pätkässä yksi murteemme kuuluisimpia piirteitä nykyisin, ainakin jos kuuntelee ulkopaikkakuntalaisten äimistelyä. -inen-loppuiset sanat ovat muodossa -in: punain lautain. Huom: -i- tyrkätään sinnekin, missä sitä ei alun perin ole ollut: lautanen - lautain.

- ... mikä on se alkuperäin, niin se on siin...

- ... ei hevoin päässy mihkäh karkuh.

Kuusaalaisten taloudellista kielenkäyttöä osoittaa se, että sanan lopusta -i jätetään usein pois: kästyä, esliina, laps:

- (tie) tul Aholast

- Miä laitoin siihe ylös, sinne - - - käskirjotukseh

- Se näky niin selväst.

- ... eikä tehny miel mitenkää.

- ... sen verran kiers mettää ja tulvat tänne...

- (lehtikirjoituksia) ol, ol.

Valkealan ja Iitin asukkaiden lällättelyä on jaksettu naureskella kautta aikojen. Kirjakielen d:n paikalla on meilläpäin ollut -l-, ja Anttilalla on usein edelleen. Audiossa ei valitettavasti kuulla kohtaa, joka hurmasi läsnäolijat heti Murhamäelle tultaessa. Anttila näki paikan ja totesi:"Tät mäkee on varmast malallettu."

- Miä pilän tost toiselt pualelt

- ... mitä kaikkii siel lehles on.

 -  teilän isä ja äiti

Korkea on Kuusaalla ollut mieluummin korkia, oikea paremminkin oikia. Kuten Anttila sanoo:

- täl oikial pualel 

Ihan täsmällisesti ei sen sijaan voi kirjoittaa auki diftongin avartumista, yhtä täkäläistä murrepiirrettä. Tietokoneen näppäimistössä ei ole äännettä, jonka vain aito paikkakuntalainen hallitsee, nimittäin mm. persoonapronomineissa kuuluvaa ä:n ja e:n välimuotoa. Kuusaalainenhan ei sano mie eikä siä vaan jotain siltä väliltä. Myöskään uo ei muutu suussamme aivan ua:ksi eikä yö yä:ksi. Niinpä seuraavat lauseet voisi kirjoittaa kahdella eri tavalla:

- Tutut miähet, mitäs työ kehtaatten...

Lopuksi näytteestä muutama murremuotoinen sana, jollaisen kuullessaan sinkoutuu välittömästi oman mummon keittiöön Mäyrämäelle, 50 vuoden taa. Meitin ja teitin, meilän ja teilän (jotka Kuusaalla muuten tarkoittavat myös puolisoa). Tai kun joku on lukennu tai sanonnu jotakin.

- Meitille läks tänne Kuusaalle päin (tie haarautui kahtia)

- Kurillah, kun ne ei ois aina lukennu

Antoisaa kuunteluhetkeä, löydät ehkä lisääkin paikkakunnan puheen piirteitä Mikko Anttilan tyylinäytteestä.

Kuuntele täältä:
http://youtu.be/VdLnMCC2fRI

Murhamäki ei jätä rauhaan

Kaksi kuusaalaistietäjää, maanviljelijä evp. Mikko Anttila ja kulttuurineuvos Eero Niinikoski, ovat tulleet Murhamäkenä tunnetulle paikalle Prisman tuntumaan ja yrittävät täsmentää yli sadan vuoden takaisen murhenäytelmän kohtaa. Miesten paneutuminen asiaan on ihailtavaa. Niinikoski tutkinut arkistolähteitä, kirjoittanut aiheesta lehtijuttuja ja kerännyt kuusaalaisten palautetta saadakseen selville oikean paikan. Anttila on tuonut tapaamiseen piirtämiään kuvia, joissa Murhamäki näkyy sellaisena kuin se hänen lapsuudessaan oli.

Eero Niinikoski ja Mikko Anttila

Seisomme puolityhjän Asko-talon pihassa. Mikko Anttila viittoilee liikerakennuksen ja Kuusaantien väliin jäävää hiekkatietä kohti.
- Tuota mäkeä alaspäin kun mennään, niin kivi oli oikealla puolella.

Sitten alkaakin varsinainen selvittely: oliko murhapaikka hiekkatien oikealla vai vasemmalla puolella? Onko Kuusaantien puolella oleva kivi se rapakivi, jonka takaa rosvot hyökkäsivät? Missä on kuusi, jonka piti olla kiven takana? Jos murhapaikka olikin Asko-talon puolella, niin eikö kivi ja kuusi ole hävitetty rakennusaikana töiden alta? Vuonna 1907 tapahtunut palkkarahojen ryöstö ja siihen liittyvä henkirikos ovat antaneet paikalle nimen, jonka tausta on monilta piilossa. Ensin kuitenkin tämän retken peruskysymykseen: missä kohtaa täsmällisesti ryöstäjät iskivät?

Paikalla on väliä

On hauska kuunnella kahta perinteentuntijaa, jotka pystyvät keskustelemaan aiheesta kiihkottomasti, peräti naureskellen. Mutta onko tosiaan tärkeää tietää metrin tarkkuudella, missä rahakirstun kuljettajien kimppuun hyökättiin - vaihtoehdothan eivät ole toisistaan muutamaa kymmentä metriä kauempana? Tietenkin on, herranen aika! Mietipä itse miltä tuntuu, jos joku väittää, että lapsuutesi maitokauppa oli rakennuksen vasemmassa eikä oikeassa päässä. Tai jos kaveri ilmoittaa, ettei tuossa kohtaa voinut olla taloa, kun hän ei sitä muista, ja sinulla on paljon muistoja kyseisestä rakennuksesta. Huutava vääryys on oikaistava. Kauheinta on silloin, kun asiasta ei löydy dokumentteja, ja toinen pitää tyytyväisenä kiinni väärästä käsityksestään. Jos et ymmärrä asian merkitystä, olet liian nuori jatkamaan tämän jutun lukemista. Palaapa asiaan täytettyäsi viisikymmentä. Tällä väin voit kuvata omaa ympäristöäsi, niin että pääset aikanasi niskan päälle väittelyissä.

Eero Niinikosken luovuttamat aineistot tukevat edellä sanottua. Toukokuussa 2007 hän kirjoitti Murhamäestä Kouvolan Sanomiin ja pyysi lukijapalautetta ryöstöpaikasta. Sitä tuli niin paikasta kuin varsinaisesta tapahtumastakin taustoineen. Kirjoituksesta oli keskusteltu, sen pohjalta oli soiteltu muille muistaville ja tarkisteltu yksityiskohtia, ja Niinikoski kuuli monen muistoja paikan pelottavuudesta, vaikkei kukaan yhteydenottajista ollut edes syntynyt ryöstön aikaan vuonna 1907.

Yksi palautteen antaneista kertoi, että sodan jälkeen Verlan palkkarahoja vietiin Voikkaalle aseistetun poliisin turvaamina. Joku toinen kertoi keräilleensä kavereiden kanssa pikkupoikana hylsyjä Murhamäeltä ennen sotia. Niitä oli kertynyt paikalle sotaväen harjoitusammuntojen jäljiltä, ja lähellä toimivan luuvaraston pitäjä maksoi pojille hylsyistä pientä korvausta.

Ryöstömurha kumousmielisten tapaan

Murhamäki-nimi viittaa tosiaan murhaan. Kuusaalla sen voisi tulkita kertovan myös mäen koosta - murha mäki - mutta tässä tapauksessa selitys on synkkä. Mirja Turusen tutkimus sisällissodasta, kirja nimeltä Veripellot, kertoo taustaa:

"Suurlakon jälkeen sosiaalidemokraattinen puolue lakkautti kaartit, kun tavoiteltu yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saavutettiin. Radikaalit jatkoivat toimintaa maanalaisissa salaisissa järjestöissä, joiden keskuksina Helsingin ohella olivat muun muassa Kuopio ja Kymenlaakso. - - - Sekasortoa ei tavoiteltu, mutta radikaalijärjestöissä oli vallalla ajatus, että kaikki keinot, siis myös ulkoparlamentaariset, olivat luvallisia taistelussa vanhan yhteiskunnan kaatamiseksi. Vanhaa valtaa edustavaa poliisia ei katseltu hyvällä, vaan se pyrittiin korvaamaan kansalaisten vapaaehtoisilla järjestysjoukoilla. Työväen ääriliikkeillä oli alkujaan yhteyksiä myös porvarillisiin aktivisteihin, jotka hankkivat aseita. Alussa heillä oli sama tavoite: nouseminen asein itsevaltiasta keisaria vastaan. Anarkistit hankkivat rahaa ryöstämällä liikeyrityksiä."

"Rynnäköt ulottuivat Kymenlaaksoon. Helsingistä tullut iskuryhmä aikoi ryöstää Kymiyhtiön palkkarahat maaliskuussa 1907, mutta ryöstäjät ampuivat vahingossa Kouvolan asemalla erään ilmiantajana pitämänsä venäläisen, koska luulivat joutuneensa väijytyksiin. Toisella yrittämällä huhtikuussa 1907 palkkarahojen vallankumouksellinen haltuunotto onnistui. Ryöstössä liiga ampui hengiltä rahankuljettajia kyydinneen ajurin ja hevosen. Sen jälkeen kansa kutsui pitkään tapahtumapaikkaa, Hinkismäkeä, Murhamäeksi."

Mirja Turusen kertoma liittää Murhamäen ryöstön laajaan yhteiskunnalliseen, kansainväliseen selkkaukseen. Väitöskirjatutkimuksen kuvausta ryöstön syistä ei ole syytä kyseenalaistaa, varsinkaan kun kuusankoskelaisilla on sama käsitys asioista. Mutta näytteen viimeinen kappale herättää muutaman kommentin: Eikö ryöstö tapahtunut touko- eikä huhtikuussa? Oliko murhapaikka Hinkismäki vai viereinen Ropakonmäki? Ja kansa kyllä kutsuu edelleen paikkaa Murhamäeksi edes tietämättä nimen etymologiaa. Viereinen Hinkismäki on edelleen Hinkismäki.

Eero Niinikosken kuvaus tapahtumista on yksityiskohtaisempi kuin Turusen:
"Oli torstai-ilta 30. toukokuuta 1907. Kymiyhtiön rahakuski Juho Flinkhammar jyrrytteli hiljakseen hevosellaan kuusikon halkaisemaa huonokuntoista maantietä Kouvolasta Kymintehtaalle.  Hänellä oli mukanaan arvolasti eli seuraavana päivänä maksettavat palkkarahat 66 850 markkaa (pyöreästi neljännesmiljoona euroa). Kuskilla oli turvanaan konttoristit Konrad Schuster ja Rafael Jaatinen."
   "Oltiin noin kolmen kilometrin päässä Kouvolan rautatieasemalta, mistä arvolasti oli noudettu. Synkässä kuusikossa alkoi olla hämärää, ja raha-arkun kuljettajilla oli täysi työ tasapainotellessaan keinuvien kiesien päällä. Hevosen puskiessa vastamäkeä ylös ryntäsi suuren kiven takaa esiin kuusi aseistettua miestä, jotka ampuivat kiväärillä ensin hevosen ja ryhtyivät sen jälkeen tulittamaan rahankuljettajia."
   "Schuster ja Jaatinen pääsivät pakoon, mutta kuski Flinkhammar sai kuolettavan osuman. Pakoon juostessaan miehet olivat kuulleet kuskin hämmentyneen tokaisun: "Mitäs työ nyt tutut miehet..." Sen jälkeen kuului vielä kaksi laukausta lisää."

Niinikosken kirjoituksesta selviää, miten pakoon päässeet konttoristit juoksivat hälyttämään poliisit. Kouvolan virkavalta sai Helsingistä avuksi peräti 70 poliisimiehen joukon ryöstön selvittelyyn. Päätekijä jäi kiinni kuukauden kuluttua sattumalta höyrylaiva Wellamolta Päijänteellä. Arvolastista saatiin takaisin yli puolet, yhtiö palkitsi pidätyksen tehneen konstaapelin, ja ryöstäjät tuomittiin loppuiäkseen kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksen. Tekijät olivat ulkopaikkakuntalaisia, mutta sitkeä huhu liitti joukon apureiksi kymintehtaalaisia - "mitäs työ nyt tutut miehet..."

Murhamäki. Tätä tietä kuljettiin Kouvolaan ennen Kiitotien tuloa.

Murhakohta pelotti pikkupoikia

Takaisin Murhamäelle, jossa Anttila ja Niinikoski ovat jo ryhtyneet tutkimaan maastoa Asko-talon ja Kuusaantien välillä.

- Minun mielestäni tämä on se Murhamäki. Kivi on ollut Kouvolaan mennessä tien vasemmalla puolella näillä haminoilla, rapakivi. Tietöiden yhteydessä se on kai hävitetty, Niinikoski arvailee.

Anttila ei tyydy arvaamaan, hän on valmistanut muistikuvistaan piirrokset.
- Otetahpas esiin ne kuvat. Kato miä piirsin omat dokumentit, panin pisteen toho vanhan tien kohtah. Se kivi ol täl oikial pualel. Viäl etehpäin, Anttila selvittää viehättävällä vanhalla Kuusaan murteellaan.

Piirrokset esittävät maisemaa Kymintehtaan ja Kouvolan välisen tien vaiheilta ennen vanhaan, myös edestä ja sivuilta. Vanha tie kulki nykyisen Kuusaantien länsipuolella hiekkaisena, mäkisenä ja mutkaisena. Varsinkin Ropakonmäen-Murhamäen kohta oli jyrkkä. Mäen päältä laskeuduttiin Kuusaalta päin tullessa vetiseen kohtaan, josta Anttila arvelee mäen saaneen Ropakonmäen nimityksensä. Notkelman kilometritolpan jälkeen alkoi nousu Hinkismäelle kohti hautausmaata ja Kouvolan ja Kuusankosken rajaa. Paikkaa kutsuttiin ensin Rajaportinmäeksi ja myöhemmin Kasarminmäeksi varuskuntarakennusten mukaan. Tien Kymintehtaan puoleisessa päässä oli Viisarin tienristeys siinä kohtaa, jossa y-risteys erosi Kouvolasta katsoen vasemmalle Niskalan, Aholan ja Ruotsulan suuntaan ja oikealle Kymintehtaalle. Kyltissä eli viisarissa luki Kymintehdas.

Isäntien puheista huomaan, että itsekin olen lapsena kulkenut Ropakonmäen reittiä Kouvolaan. Kuusaantie - tutummin Kiitotie - rakennettiin vasta kuusikymmenluvulla. Omia muistikuvia minulla ei auton takapenkkiläisenä pikkulikkana ole, mutta Eero Niinikoski muistaa vanhan tien paremmin, Mikko Anttilasta puhumattakaan.

- Isot pojat kertoivat aina tässä kohtaa kauhutarinoita, että tuossa se Murhamäki on. Sen kiven takana olevassa kuusessahan oli ollut pitkään risti muistona tapahtuneesta. Pikkupoikaa se tietenkin kiinnosti, Niinikoski kertoo.

-  Aina pelotti, jos joutui menemään tästä ilman vanhempia, niin kuin usein joutui. Ei koskaan menty kakarana siihen paikkaan kävelemään, kunnioitettiin sitä koska sellaista oli tapahtunut, kertoo joukon vanhin, Mikko, joka on Anttilan tuvassa pikkupoikana  kuullut Murhamäki-tarinan lukuisia kertoja.

Paikan käveleminen maastossa herättää eloon muistot. Notko oli Mikko Anttilan lapsuudessa syvempi - ehkä mäkeä on madallettu? Joka tapauksessa Mikko muistaa, kuinka huimalta tuntui laskea mäkeä pyörällä ja yrittää polkea vastamäkeen. Kossilan linjurin täytyi kaasuttaa jo hyvissä ajoin ennen uutta nousua jotta auto pääsi mäen harjalle. Henkilöautoista piti välillä komentaa matkustajat ulos työntämään. Muistellessa muutkin maisemat heräävät henkiin: Kolmikulma, Hankkijan seudut, Savon-radan vanha linjaus.
- Tuossa kohtaa radan varressa oli aina naisväkeä laskemassa puomia junan tullessa, Mikko muistaa karttaa katsoessaan.


Ryöstötapahtumia pohditaan uudelleen. Kun rosvot olivat ampuneet kuskin ja hevosen, niin minne kaksi pakenijaa lähtivät juoksemaan? Päädytään siihen, että he lähtivät kohti yhtiön omistamaa Aholan tilaa soittamaan sieltä tehtaalle. Flinkhammar-parka oli menettänyt henkensä varmaan siksi, että oli tunnistanut osan ryöstäjistä eikä häntä voinut jättää todistamaan asiasta.

- Rangaistus oli ankara, kun vietiin sotilasarvot, kansalaisluottamus ja annettiin pitkät tuomiot, Anttila ja Niinikoski hyväksyvät rikoksen seuraamukset.

Murhamäkeä on varmaan madallettu Anttilan lapsuuden jälkeen.

Lopulliseen yhteisymmärrykseen eivät nämäkään kuusankoskelaiset murhakohdasta pääse - eroa jää se muutama kymmenen metriä. Siitä kuitenkin ollaan yksimielisiä, että kouvolalaiset ovat väärässä paikantaessaan murhan Hinkismäelle lähemmäs hautausmaata. Pienestä näkemyserosta ei seuraa välirikkoa, mutta Eero Niinikoskella on syynsä tarkan kohdan selvittämiseen:
- Kuusankoski-Seura voisi panna paikalle muistokiven, josta selviäisivät vuoden 1907 tapahtumat, kulttuurineuvos ehdottaa.

Reijo Hasu, monen toimen peruskuusaalainen

Sorvari vai laivuri? Elokuvakoneenkäyttäjä vai filmitähti? Matkanjohtaja vai tanssijärjestäjä? Pesulapomo vai basisti? Pilkanmaalla asuvasta Reijo Hasusta voisi käyttää kaikkia näitä titteleitä, eikä mikään niistä tyhjentäisi hänen elämänkaarestaan kuin pätkän.

Haastatella Reijo Hasua - mission impossible. Häntä eivät kiinnosta haastattelijan tekosyvälliset "miten sinusta on tullut tuollainen tarinankertoja" -kysymykset; vastaus niihin on aina "en tiiä". Paras kun vain antautuu kuuntelemaan tätä armoitettua tarinaniskijää ja hauskaa seuramiestä. Silloin luvassa on naurua ja ihmettelyä siitä, miten luovasti tämän kuusaalaisen elämänkin voi elää.

Palapihviä utareesta

Reijon elämäntarinaa on puolitutun mahdotonta panna aikajärjestykseen - asiat ja tekemiset limittyvät, ja haastatellessa eri vuosikymmenten jutut samasta aiheesta punoutuvat toisiinsa. Alku on kuitenkin helppo hahmottaa, lapsuudenperheestä tämänkin elämäntaiteilijan vaiheet käynnistyivät.

Voikkaan Yrjönojalla oli Reijon ensimmäinen kotitalo. Sieltä perhe muutti Konttorinmäelle, klubia vastapäätä olevaan taloon, jota sanottiin neljän perheen kasarmiksi.
- Meidän perhe sai siitä asunnon, kun isä ajoi yhtiön herrojen autoa. Vanha opettaja joutui muuttamaan meidän takiamme asunnosta pois ja oli hyvin katkera tästä, Hasu kertoo.

Voikkaan klubi - Reijo Hasun arkistosta.

Voikkaan klubin alakerrassa olivat autot ja Hasun puuliiteri. Se oli sodan aikana ainoa paikka, minne tuli vesi. Siellä tehtiin ihan laillisia asioita kuten keitettiin siirappia ja jauhettiin perunajauhoa. Mutta lisäksi hoideltiin myös valonarkoja juttuja.
- Hamstrattiin herroille tavaraa ympäri maaseutua. Käsivälitteisten keskusten hoitajat kuuntelivat puheluita ja ilmoittivat nimismiehelle, että nyt se on menossa hakemaan Jaalasta kuormaa, pankaa poliisit tielle. Nimismies Saastamoinen pyyhkäisi sitten meille polkupyörällä varoittamaan, että menkää toisen kautta, hän joutuu panemaan poliisit tielle. Saastamoinen oli Kirjakaupanmäellä odottamassa ensimmäistä pakettia, kun tultiin takaisin.

Vuonna 1936 syntynyt Reijo oli sodan aikana vartijana tien laidalla varoittamassa, jos näytti siltä, että klubin alakerran touhut uhkaavat paljastua.
- Sellainen väliinputoaja olin, etten ollut herrojen lapsi mutten työläistenkään. Riitalassa ja Rauhalassa oli kyllä kavereita, joiden joukkoon mahtui leikkimään. Ja perheessä oli veli ja sisko, muttei heidän kanssaan tullut leikittyä, Reijo muistelee.

Sodan aikaan kaikesta oli pulaa, mutta ei Hasuilla.
- Koulussa piti eväiden välistä syödä makkarat ja palvilihat salassa, kun kaikki näki melkein nälkää. Viiden kilon sokeripakettia hakattiin lupin alakerrassa palasiksi ja jaettiin tilaajille.

Reijo kertoo olevansa vanhin - tai toiseksi vanhin - elossa oleva, joka on päässyt syömään Voikkaan klubille. Isä otti hänet kerran vuonna -42 mukaan klubin pöytään.
- Muistan vielä ruuankin: lehmän utareesta tehtyä palapihviä. Niinkun purukumia olisi syönyt, Reijo kertoo.

Voikkaan kansakoulua Reijo kävi kaikki kuusi vuotta ja pääsi sen jälkeen yhtiön ammattikouluun. Nelivuotisen opiskelun jälkeen paikka tehtaalla oli selviö.
- Olkoon vaikka kuinka tyhmä, niin kaikki pääsi töihin. Minäkin viisitoistavuotiaana korjauspajalle sorvariksi, Hasu kertoo.

Reijo lapsuudenkotinsa portailla - Hasun arkistosta.

Harhaudumme muistelemaan, mitä kaikkea yhtiö paikkakunnalle rakensi, mm. hyppyrimäet.
- Kilpailuissa Myyrän Enska aiheutti aina seuraavat kuulutukset: "Nyt hyppää Ensio Myyrä." "Viuuuuh." "Mäkeä korjataan." Nykyään hypätään 200 metriä, silloin jotain 30 metriä, ja harva pysyi pystyssä, Reijo naureskelee.

Hauskuus hoidettiin työajalla

Teini-ikäisenä Reijo pääsi kuuntelemaan korjauspajan äijien juttuja päivittäin ja tutustui suuriin persoonallisuuksiin. Hänen mukaansa sellaisia ei enää ole.
- Työpaikkojen ikärakenne vaikuttaa.  Silloin mentiin viisitoistavuotiaana töihin, ja saman työmaan vanhin oli 75-vuotias. Nyt he ovat kaikki samanikäisiä. Vasta 24-vuotiaana otetaan töihin ja jos olet 35, et enää pääsekään töihin.

Työmaalla tehtiin koiruuksia niin usein, että koko ajan sai olla varuillaan.
- Yöllä saattoi joku soittaa että tule töihin. Kun meni työmaalle, siellä ei ollut yhtään ihmistä. Pilanteko kulki nimellä älyytys. Ei siitä mitään haittaa kellekään ollut. Ainoa, että se saattoi kohdistua määrättyihin ihmisiin enemmän. Tänä päivänä se olisi työpaikkakiusaamisen rajamailla, Hasu pohtii.

Hauskaa joka tapauksessa pidettiin - työajalla, kuten tapaus "Lannelaulaja Ville Lahti" osoittaa. Puhe on Ka-Ta-Vi-Len solistista.
- Ville sanoi, että jos saatte tietyn summan rahaa kasaan, hän sukeltaa nelimetriseen laatikkoon, jossa kuumat kupariputket pehmitettiin. Vesi oli ihan likaista. Ville lupasi sitten mennä märissä vaatteissa kotiin Markankylään, keskellä talvea.

Reilut kolmekymmentä miestä otti osaa keräykseen. Pakkasta oli yli 20 astetta.
- Ville sukelsi laatikkoon, mutta rahapullo oli pantu eri päähän kuin oli sovittu. Ville joutui sukeltamaan kaksi kertaa ja riitautti ensin jutun. Sampolahden Matti kertoili sitten, että Lahtin Ville sukelsi eilen könsän kuparinlöijäysaltaaseen, sai rahat ja samalla syyntakeettoman paperit kylkiäisenä, Reijo naureskelee.

Hasu ei jää pohtimaan kysymystäni, mikä sai ihmiset höntsäilemään.
- Olihan siellä pilkkikilpailutkin kesällä. Äsken mainittuun laatikkoon vaihdettiin puhdas vesi ja laitettiin kaloja. Vanerilevy päälle ja jokaiselle oma reikä, josta sai pilkkiä. Kaikki tehtiin kuitenkin työaikana, Reijo muistuttaa.

Työpäivän aikaansaannoksia

Nykypäivän stressattua työntekijää ihmetyttää varmaan, miten ehdittiin työajalla vielä pilkkiäkin - kaloja.
- Väkeä oli 150 henkeä töissä, eikä siellä ollut oikein mitään töitä muuten kuin remontin aikana. Iltalöysissäkin oli kilpailu, että kuka tekee illassa pienimmän työn vähimmässä ajassa, Hasu kertoo ja tuo nähtäväksi keittiölastan, muussinuijan, pari kauhaa ja maljakon.

Oikeita töitäkin siis oli joskus: tehtiin paperikoneen osia, pumppujen sieluja, junanpyörien päällysrenkaita. Mutta pääasiassa puuhailtiin omia askareita. Työnjohto tiesi asiasta mutta heiltä koetettiin salata omat työt.
- Salattiin siksi, ettei tarvi herroille tehdä samanlaisia, Reijo täsmentää.

Joskus omista hommista kärähdettiin. Tarvasen Mikon poika Hoke oli töissä isolla sorvilla, jossa ei voinut tehdä jotain autonosaa. Hän pyysi pienemmän sorvin työntekijää tekemään iltalöysissä tarvittavan osan. Pomona oleva isä-Mikko tulikin paikalle ihmettelemään, että ei tämä ole meidän töitä.
- Korpisen Arska vastasi että ai ei ole? Kun Hoke sanoi, että tämä on teidän autosta... Siihen Mikko heti, että jos tuosta kohdasta vähän otat vielä, Reijo hekottelee.

Juttelemme termistä "yhtiön yhteisiä"- tuttu sanonta kuusaalaisille, jotka toivat tavaraa porteista omiin tarpeisiinsa.
- Sampolahti pani minut tekemään hyllyn, jossa oli paikat kaikenkokoisille pulteille. Sanoin että ei siinä varmaan kahden päivän päästä ole mitään jäljellä. Hän vastasi että se mitään, sitten tehdään uusi. Kun ne ovat yhden kerran vieneet hyllyn tyhjäksi, niin niillähän on sitten se pultti.

Voikkaalaisilla oli yhteistä kivaa työajan ulkopuolellakin. Kalakilpailujen palkintojenjakoa vietettiin juhlallisessa tilaisuudessa Yrjönojan koululla. Sinne Reijo Hasu kävi haalimassa iltayöstä Seuratalolla soittaneen orkesterin.
- Siellä oli Claes Andersson, ja Suomen huiput tulivat meidän tilaisuuksiin jatkamaan ilmaiseksi, tai viinatarjouksen perään, ja soittivat neljään aamulla. Mustosen Ritvakin oli kerran laulamassa, samoin Ilkka Rinne, Reijo kertoo.

Reijo ja "Raisleri" - Reijo Hasun arkistosta

Oiva houkutteli Niemeen

Reijo Hasu oli ollut Voikkaan korjauspajalla toistakymmentä vuotta, kun Oiva Käki kyseli häntä Kuusaanniemeen sorvariksi. Uudessa työpaikassa voikkaalainen meininki ei enää jatkunut, sillä sinne oli koottu työntekijät eri puolilta tehdasta. Ei Reijon kuitenkaan tarvinnut yksin työmaalla olla.
- Jostain syystä kaverit kerääntyivät aina meikäläisen ympärille. Oiva kerran sanoi että on se hyvä kun olet täällä töissä, etsimänsä miehen löytää aina täältä.

Vieraatkin ihmiset ovat aina huomanneet ryhmästä ensimmäisenä Hasun.
- Vakuutusyhtiön matkalla oli kolmekymmentä henkeä. Kun joku tuli kysymään, paljonko kello on, se tuli kysymään sen minulta. Mikähän siinä oli?

Laikalla pestyjä farkkuja

Päivätyö Kymi-yhtiössä vaihtui keskuspesulan hommiin yli 16 vuodeksi. Reijo Hasu oli pomona ja joutui jälleen erikoiseen tilanteeseen kekseliäisyytensä takia. Farkkujen valmistajat pesettivät housut pesuloissa kuluneen näköisiksi, ja helsinkiläispesulassa keksittiin panna koneisiin betonimöhkäle, joka hankasi farkut kuluneiksi. Hasu hoksasi panna koneeseen kulmahiomakoneen laikkoja samaan tarkoitukseen.
- Meidän menetelmällä farkut tulivat kerralla valmiiksi. Sen ukon koneella homma piti toistaa useampaan kertaan. Hänhän vetikin meidät käräjille asiasta, Reijo Hasu kertoo.

Käräjillä Hasua syytettiin toisen idean varastamisesta. Hänellä oli kuitenkin vastakysymys syyttäjälle.
- Ihmettelin, kuinka vanha se keksintö oikein olikaan. Voikkaan kansakoulussa oli vuonna 1940 pahvitaulu, jossa naiset pesivät pyykkiä Genesaretinjärven rannalla hankaamalla sitä kiviä vasten. Kysyin, voiko tämä mies olla niin vanha. Lähdin pois ja kuulin myöhemmin tuomarin sanoneen, että jos Suomessa pitäisi valita paras puolustus syytökseen, se olisi tässä, Reijo naurahtaa.

Hasu kävi sitten neuvomassa laikkamenetelmäänsä muuallakin, mm. Beaversien tekijöille.

Pesulatyöt Reijo Hasu lopetti "kun politiikka alkoi näytellä niin suurta osaa". Tarkemmin hän ei välitä syytä täsmentää. Seuraavaksi kutsui vakuutusala, Hasu ryhtyi Turvan asiamieheksi.
- Se oli hyvätuloinen homma, kun oppi sompailemaan päivärahojen kanssa. Jos oli työmatka eri pitäjään, sai päivärahan. Jos joku soitti Jaalasta ja pyysi tekemään vakuutusta tänään, sanoin että pääsen vasta huomenna, koska minulla oli jo sille päivälle keikka Jaalaan. Oli autokorvaus ja ilmainen puhelin, mainos- ja edustusrahoja. Mutta se kostautui kun jäin eläkkeelle, koska niistä ei mennyt veroa.

Vakuutustyö jäi, kun Reijo Hasu halvaantui 54-vuotiaana vuonna 1991.
- Vasemmanpuoleinen aivohalvaus, kolme viikkoa sairaalassa. Puhekyky meni, en nähnyt enkä kuullut. Toivuin siitä, mutta kahden viikon päästä näin lehdessä ilmoituksen, että tilalleni etsittiin miestä. Lääkäri oli pannut minut eläkkeelle, vaikken ollut eläkettä hakenutkaan, Hasu pyörittelee päätään.

Eläkkeellä olo oli alkuun outoa, kun kesti 15 vuotta ennen kuin vaimo Ulla jäi pois töistä.
- Olinhan tietysti nuori ja vapaa menemään ja tulemaan. Kavereita pyörin tapaamassa kulmilla, ja mökillä kävin joka päivä, Reijo tilittää.

Elokuva-ala kiehtoi nuoresta asti

Edellä oli Reijo Hasun työelämää melko oikessa aikajärjestyksessä. Siis päivätyöelämää. Mutta sehän ei kerro kuin yhden puolen tämän ihmisen vaiheista. Ei auta kuin palata alkuun ja täydentää aukkoja kaikella sillä, mitä Hasu on tähän mennessä ehtinyt palkkatyön rinnalla touhuta.

Yhteen aikaan Hasu teki iltatöitä elokuvateatterissa. Iltatähti toimi alkuun Voikkaan seuratalossa, ja Reijo hankkiutui sinne paikannäyttäjäksi ja koneenkäyttäjäksi.
- Sai nähdä elokuvia ja sai olla poissa kotoa. Olin 12-vuotias, kun aloitin paikannäyttäjänä. Taskulampun kanssa ohjasin ihmisiä paikoilleen ja sain kaksi tonnia kuussa palkkaa. Ei sillä rahalla mitään saanut siihen aikaan. Minulla on vieläkin hirveä määrä reksuja, Hasu kertoo ja tarkoittaa julisteita, minkä aitokuusaalainen jo ymmärsikin.

Pikku Reijo ehti tosiaan nähdä elokuvia - niitä näytettiin 350-400 vuodessa. Koneenkäyttäjänä piti vahtia silmä kovana kelanvaihtomerkkiä, jotta sai tarinan etenemään sujuvasti seuraavalta kelalta.
- Ei se kelanvaihto vaikeaa ollut. Laski vain toiminnassa olevan koneen kaksi hiiltä palamaan kauemmas toisistaan, niin lyhyt liekki sammutti koneen automaattisesti.

Isona miehenä Hasu palasi elokuva-alalle. Hän pääsi avustajaksi elokuvaan Yhdeksän miehen saappaat.  Elokuvanteon seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikka työ eteni hitaasti ja lopputuloksessa on vain pieniä pätkiä Hasulle tuttuja kohtauksia. Myöhemmin hän vielä autteli tuttuja filmimiehiä löytämään kuvauspaikan ja kotieläimiä uuteen elokuvaan.

Seuratalo seudun huvikeskus

Voikkaan seuratalosta Reijolla on monenlaisia muistoja.
- Sellaisia muistoja, joita ei korvaa rahakaan. Siellä esiintyi ryhmä nimeltä Punainen mylly - entisaikojen UIT. Pääsin elokuvateatterihommani takia näyttämön taakse seuraamaan esiintyjien touhua, Hasu hehkuttaa.

Punaisen myllyn porukka tuli junalla Voikkaan asemalle, ja sieltä ajettiin kuorma-autolla tavarat seuratalolle. Esityksen jälkeen yöllä purettiin tavarat autoon ja vietiin ne junaan. Esiintyjät asuivat junassa.
- Muistan esityksen vuodelta -49 tai -50. Sen nimi oli Aina vain Amor, pääosassa Olavi Virta.

Väki virtasi Voikkaan seuratalolle hauskanpitoon kaukaakin.
- Kuusaan seuratalo oli pieni, Voikkaan seurataloon sopi parvekkeen kanssa 600-700 henkeä. Punaisen myllyn esityksissä sali oli ihan täynnä. Ossi Elstelä raotti paksua samettiverhoa ja kurkkasi saliin. Hän vinkkasi Olavi Virran luokseen: "Ola tules katsomaan, kuinka helvetin hulluja on kuusankoskelaiset." Siellähän esiintyi myös Lippe Hokkanen - myöhemmin Suomalainen - ja Kullervo Kalske. Yleisön joukossa oli aina kaksi valtion poliisin miestä vaaleissa poplareissaan valvomassa ettei siellä esitetä mitään neuvostovastaista. Olen varmaan ainoa elossaolevista, joka on nähnyt sen touhun esiripun takana, Hasu huomauttaa.

Hasu kertoo, että Voikkaalla oli aiemmin ollut kaksikin Iltatähden rakennusta, mutta molemmat olivat palaneet, ja toiminta siirtyi seurataloon. Reijo toimi siis alkuun Voikkaan Iltatähdessä, mutta sitten Åke Launikari pyysi häntä myös Kuusankosken  Iltatähteen töihin.
- Firmaan kuului myös muistaakseni Kouvolan elokuvayhdistys, jolla oli Kouvolassa elokuvateatterit Kymen Kuva ja Kuva-Hovi, jotka siirtyivät jossain vaiheessa Koistiselle. Tälle, jolla oli Voikkaalla sekatavarakauppa, Reijo kartoittaa.

Kielitaito ei tee matkanjohtajaa

Hämmästyttävä idea Hasun elämän varrella oli ulkomaanmatkojen järjestäjäksi ryhtyminen. Hämmästyttävä siksi, että kielitaito rajoittui suomen kieleen. Reijo Hasu on ollut matkanjohtajana 120 matkalla entisen Neuvostoliiton alueella. Hänen turistibussinsa suuntasivat Leningradiin ja Mustallemerelle. Tähänkin hommaan ryhtymiselle on selvä selitys.
- Ulla-vaimo lähti Unkariin opiston matkalle, ja ehtona oli, että minunkin piti tehdä matka ulkomaille. Minä sitten varasin kaikkein halvimman matkan - neljä päivää Leningradiin turkistiluokassa.

Tilanne kehittyi perillä mielenkiintoiseen suuntaan.
- Ohitseni hotellin käytävällä meni mongolin näköinen ukko ja sanoi: "Lalli Partinen." Seuraavalla kerralla ohittaessaan hän sanoi: "Juha Rantasila." Illalla joku mies tuli kertomaan, että ravintolassa minua pyydettiin pöytään, jossa oli kolme miestä odottamassa. Menin pöytään enkä tiennyt keitä he olivat - yksi oli tämä Mölli Keinosta höpöttänyt. Huomasin etteivät miehet olleet ihan tavallista kansaa, koska saivat heittää arbuusinsiemenet lattialle, eikä kukaan tullut sanomaan mitään, Hasu kuvailee.

Reijo piirsi seurueelle linja-auton kuvan, kirjoitti viereen "Finland" ja kellonajan. Aamulla istuttiin jo bussissa, kun opas alkoi päivitellä, että kyllä tämä on ihmeellinen juttu, kun kolme maailmankuulua ihmistä kysyy tästä bussista Reijo-nimistä ihmistä. Reijo huomasi silloin ikkunasta edellisiltaiset kaverit kadulla.
- Menin heidän luokseen, ja yksi otti minusta ja kahdesta muusta kuvan, jossa seisoin appiukon nahkatakissa. Autossa kysyin oppaalta, keitä miehet olivat. Opas ihmetteli, etten tuntenut kuuluisuuksia: yksi oli kreikkalainen filmituottaja, toinen Tashkentin television johtaja ja kolmas oli kreikkalainen säveltäjä Mikis Theodorakis.

Kolmikko oli tekemässä elokuvaa Tashkentin televisioon. Opas ihmetteli, mistä Reijo miehet tuntee.
- Sanoin että he asuvat samassa hotellissa. Opas intti, että niin asuu 2000 muutakin. Minä sanoin: "Epäiletkö likka, etten tunne niitäkin?" Hän vastasi ettei epäile, koska tunsin nämä kolmekin, Reijo nauraa.

Tämä tapahtui syksyllä, ja seuraavana keväänä Hasu sai sähkeen, joka tuli Kouvolaan matkatoimistoon. Hän kävin siellä kuuntelemassa käännöksen.
- Siinä kutsuttiin: "Tule kanssamme viettämään suurta juhlaa." Siinä luki 'praasniekkaa'. Paperissa oli kaikkien nimet. Juhliin en mennyt - viisumit eivät olisi ehtineet. Olin pitkään Tashkentin tuottajan kanssa kirjeenvaihdossa.

Tällainen tapaaminenhan ei voi johtaa muuhun kuin siihen, että henkilö ryhtyy vetämään itse matkoja muille.
- Totesin, että eihän tämä matkustelu nyt hullumpaa hommaa olekaan. Alkuun Puolakan busseilla, mutta suurimmaksi osaksi Kossilan busseilla mentiin, Tykkälän Marjalta otin matkat. Tehtiin matkoja myös Jaltalle, Shotsiin, Odessaan. Bussilla Leningradiin ja sieltä lentäen perille.

Kielitaito on Reijo Hasun mukaan matkanjohtajan hommassa vasta kymmenennellä sijalla.
- Siinä täytyy tulla toimeen rapajuopon ja raivoraittiin kanssa ja perusihmisen kanssa. Kun nämä kaikki kolme ovat yhtä aikaa samalla reissulla, siinä ei U Thantkaan pärjää. Yksi kulkee koko ajan käytävällä kännissä ja höpöttää: "Älä tykkää pahaa, pane pari pientä rahaa." Yksi hopottaa kuinka vaarallista on viina - se on ihan kauhiaa, Reijo taivastelee.

Lonkkaleikkauksen jälkeen tarvitaan kävelykeppiä

 Matkojahan ei ollut pakko tehdä, miksi vaivautua?
- No katos, kun päästiin perille, juopot hävisivät omille teilleen. Sitten kyllä martat ja raivoraittiit alkoivat teettää työtä, kun heille piti hommata kaikenmaailman liput, ja he eivät tienneet menisikö oopperaan vai balettiin vai menisikö mihinkään, Reijo puistelee päätään.


Kauko Käyhkön isäntänä

Reijo Hasu järjesti kerran pienelle kuusaalaisryhmälle balettiliput ja jäi odottelemaan Astorian aulaan illan jatkumista. Samassa hän huomasi Kauko Käyhkön istuvan eteisessä vaimoineen.
- Menin kysymään, että mitäs siä siin istut? Hän kertoi täyttävänsä tänään 60 ja oli Pietarissa syntynyt. Tämä oli ainoa hotelli, jossa hän oli päässyt edes eteiseen saakka. Minä kysyin olisiko mitenkään mahdollista, että mentäisiin pitemmälle. Käyhkö esteli mutta minä sanoin että nyt mennään ravintolaan ja hankitaan ruokaa pöytään. Sen verran osasin venäjää, että sanoin ovella seisovalle vasilille 'minja gruppa' - se tarkoittaa minun ryhmä. Niin mentiin pöytään, Hasu muistelee.

Viereisessä pöydässä suomalaiset alkoivat pyydellä Kauko Käyhköä laulamaan Rakastan elämää, mutta Hasu käski heitä olemaan hiljaa. Kolmikko söi hyvin, ja Käyhkö vaimoineen lähti omaan hotelliinsa ennen puoltayötä. Kotona Ullakaan ei tahtonut uskoa kertomusta todeksi. Parin viikon kuluttua Käyhköä haastateltiinkin televisiossa ja hän kertoi itse tapauksesta: "Vietin juhlat Pietarissa. - Oliko paljon vieraita? - Oli yksi. Mutta minä olin hänen vieraanaan." Silloin vaimonkin oli jo uskottava.

Matkojen järjestäminen loppui, kun Neuvostoliitosta tuli Venäjä.
- Kaikki kallistui. Ennen pärjäsi yksillä farkuilla viikon hankinnat.

Laivurina Pyhäjärvellä

Kausalan sahalla oli myytävänä Hiidensalmi-niminen laiva, ja Reijo Hasu sattui sen näkemään. Eihän siinä voinut tehdä muuta kuin ryhtyä ostamaan paattia. Kausalassa siitä pyydettiin 20 000 markkaa, mutta omistaja itse ehdotti kahtatuhatta. Kauppa syntyi.
- Kaupat tehtiin syksyllä, ja keväällä hain veneen Kausalasta. Siihen hintaan olisin saanut kaikkea muutakin, arvokasta tavaraa junanvaunusta lähtien. Enhän minä niitä, jätin sinne. Kunnostin paatin täällä, ja alettiin ajaa ihmisiä tuonne järvelle, Reijo Hasu kertoo.

Hiidensalmi - Reijo Hasun arkistosta

Hasut asuvat lähellä Kymijoen rantaa, ja heti yläjuoksulle katsoessa alkaa Pyhäjärvi.
- Se oli kivaa aikaa. 1500-2000 henkeä oli joka kesä kyydissä. Kaksi ensimmäistä vuotta, kun oli vettä, kävimme Jaalan laiturissa. Kun vedenpintaa laskettiin, Jaalan laituri jäi pois ja ajoimme suoraan Hiidensaareen ja siitä Iitin kirkolle. Hiidensaaressa keitettiin kahvit, ja Ulla kävi asiakkaiden kanssa vuorella. Illalla tehtiin toinen samanlainen retki.

Ihan näin yksinkertaisesti laivuriuran aloittaminen ei oikeasti mennyt - siitä on värikkäämpi kuvaus yhdessä Hasun kirjoittamista kirjoista. Sisävesilaivurin papereiden hankkiminen oli oma hommansa. Lisäksi piti olla konepäällikön paperit.
- Onneksi olin ollut merivoimissa armeijassa ja sain isoiksi upseereiksi edenneiltä vanhoilta tutuilta todistuksen siitä, että olin käyttänyt sellaisia vehkeitä jo intissä, Hasu kertoo.

Reijo kävi suorittamassa kapteenintutkinnon merenkuluntarkastajan luona. Tämä kysyi, tehdäänkö koe suullisesti vai kirjallisesti. Hasu valitsi suullisen.
- Ilme paljastaa ihmisestä, koska vastaus lähtee menemään väärin. Aina kun aloin vastata vikaan, hän katsoi silmälasiensa yli ja minä korjasin, että ei se silleen ollutkaan, Reijo virnuilee.

Pientä hankaluutta syntyi vaadittavan lääkärintodistuksen kanssa. Sen Hasu hankki Keskuslaitoksen lääkäriltä Karstenilta.  Ilmaiseksi saatu todistus ei kelvannut ja herätti sanamuodoillaan ihmetystä. Saksalaissyntyinen lääkäri oli kirjoittanut paperiin: "Tämä tutkittava on erikoisen suuri ja voimakkaan näköinen mies."

Loppujen lopuksi luvat tulivat, ja Hasu pääsi pyörittämään pesulatyönsä ohella laivaristeilyjä ja ulkomaanmatkoja.
- Risteilyitä tehtiin viikonloppuisin ja lomilla. Kausihan on vain muutaman viikon mittainen.

Hasu ei käy miettimään, mikä häntä on vetänyt kaikenlaiseen oheistoimintaan leipätyön rinnalla.
- Ei ainakaan mikään kunnianhimo. Olen saanut kymmenvuotiaana Kuusankosken seurakunnalta keräysneuvoksen arvonimen, ja se riittää minulle. Keräsin ruutukorttikeräykseen rahaa 460 markkaa. Josta Lapin neidit antoivat neljäsataa, Hasu täsmentää.

Tanssinjärjestäjänä tutustui kuuluisuuksiin

Puoliso Ulla on väistynyt kahvitarjoilun jälkeen pihalle. Hänellä olisi moneen juttuun oma kommenttinsa - "ei keräysneuvos vaan kerjäysneuvos" - mutta Ulla antaa Reijon rauhassa kertoilla omat näkemyksensä asioista. Pari löysi toisensa Reijon järjestäessä tansseja. Siis mitä?
- Niin, pidin Voikkaan seuratalolla ja Sääksniemessä tansseja. Kävin Helsingissä tilaamassa Muusikkojen liitosta orkesterit tanssipaikkoihin. Melakoski, Veneskoski, Onni Kiideoni (Gideon), Ronni Rankki (Ronnie Kranck) ja Inkeroisten Luu ja Nahka - Tuula Siponius ja Hyötyläisen Jomppa muiden muassa esiintyivät meillä, Hasu kertoo.

Ja taas muistuu mieleen tanssipaikkatarina.
- Siehän tiiät Niemelän Pustan? Hän piti Kettumäen tanssilavaa. Pusta sanoi olevansa niin köyhä mies, ettei hänellä ollut varaa tyttärensä syntymäpäivälahjaan, mutta hänpä tilasi tytölle lahjaksi laulun Leikko Lavilta. Pusta oli kuulemma tehnyt laulun yhteistyönä Lavin kanssa: "Veikko Lavi sävelsi ja sanoitti, ja minä hain viinakaupasta viinaa."

Voikkaan seuratalo veti siis puoleensa väkeä Lahdesta asti. Tanssijoita oli monesti 600-800 henkeä. Työväentalo oli palanut ja Kouvolan Kuntotalossa oli usein painiturnauksia, joten seuratalolla ei ollut lähimailla kilpailijoita.
- Jos siellä joku oksensi lattialle, järjestäjät eivät mahtuneet siivoamaan sitä pois vaan se meni jalkojen mukana ympäri parkettia.

Hasu sanoo, ettei itse ollut mikään parkettien partaveitsi, ja ehkä senkin takia hän oli ujo hakemaan tyttöjä tanssiin.
- Kinnusen Lailahan minua opetti Voikkaan seuratalolla verhon takana silloin kun ei laulanut, mutta eihän siitä mitään tullut.

Kirjoja kuusaalaisuuden ytimestä

Jossain vaiheessa Reijo Hasu alkoi sitten kirjoittaa kokemuksiaan toistenkin luettavaksi. Tähän mennessä on syntynyt seitsemän kirjaa Hasun ja muiden kuusaalaisten edesottamuksista. Tarinat ovat hulvatonta luettavaa, niistä moni voi kertailla omia tekemisiään, koska henkilöt on mainittu nimeltä. Vain kaksi on suuttunut, kuusaalainen ymmärtää hyvän jekun arvon ja yhtiöläinen tietää, että töissäolon suola ovat olleet mitä ihmeellisimmät tempaukset joilla ei ole mitään tekemistä työn tuottavuuden kanssa.
- Suhtautuminen riippuu siitä, miten asian esittää. Jos sanon jotain hulluksi, hän tietysti suuttuu. Mutta jos sanon, että sinussa on saman verran hullun vikaa kuin minussakin, ei hän siitä hermostu.

Hasulla on selityskin sille, miksi kirjoittaminen alkoi yllättäen luistaa.
- Kysyi Jurinin Irinalta, lääkäriltä, onko mahdollista että jos ei osaa jotain, niin halvaantuessa oppiikin sen. Hän sanoi että on. Jos jokin osa aivoista tuhoutuu, se halvaantuessa korvautuu jollain toisella osalla ja osaamisella. Se selittää, että kirjoitinkin kirjan ja kiersin Mustosen Matin kokoonpanossa 15 vuotta soittamassa  kontrabassoa. Mustoin soitti haitaria, Takalan Muke rumpuja ja minä bassoa, ja Ryynäsen Marja lauloi. Välillä Seppälän Jokke soitti saksofonia. Minulla on tallessa kuitti, kun meille on maksettu juhannuksena tonni mieheen ja satanen matkoihin, Hasu kertoo.

Samaan hengenvetoon Hasu naureskelee nykyisille karaoken harrastajille, joista monen laulu kuulostaa enemmänkin riidan haastamiselta.

Tähänastiset seitsemän kirjaa ovat arvokasta perinteen tallennusta, vaikka Hasu onkin kertonut vain kertomisen ilosta - hauska seuramies kun on. Vapautunut suhtautuminen kielioppiin ja huolettomuus välimerkkien käytössä ovat Hasun tapauksessa pikantti lisä kerrontaan. Joskus ne jopa auttavat kuulemaan paremmin kertomusten henkilöiden äänenpainot ja tyylin. Kirjoittajalla on nimittäin kyky luonnehtia viiltävän tarkasti, muutamalla sanavalinnalla, henkilöiden ominaisuuksia.

Palautettakin on tullut, vaikka Hasu ei usko kuusaalaisten juuri lueskelevan oman kylän tarinoita. Kansanedustaja-aikoinaan Pekka Starast lähetti Reijolle eduskunnasta kirjeen, jossa hän kertoi vieneensä kirjan edustajakaverille Meilahden sairaalaan.
- Kaverin vatsa ei toiminut, mutta kun hän oli lukenut kirjani, vaiva helpotti. Pekka kirjoitti minulle, että olin kirjoittanut sellaisen kirjan, että sen avulla jopa vatsakin toimii, Reijo virnuilee.

Tuula Rikala, seurakunnan äitihahmo

Tuula Rikala emännöi Kuusankosken kirkkoon saapunutta kansainvälistä vierasryhmää ystävälliseen tapaansa yhdessä seurakuntapastori David Paskin kanssa. Tilanne on Tuulalle tuttu kirkkovaltuuston puheenjohtajuusvuosien alusta lähtien: päättäjänä hän on saanut olla edustustehtävissä tämän tästä. Saanut olla – Tuula Rikala muotoilee tarkoituksella näin, koska tämä seurakuntaneuvos nauttii erilaisten ihmisten ja erilaisten tilanteiden kohtaamisesta.

Tuula ja seurakuntapastori David Paski

Opettaja, seurakunnan ja kirkon luottamushenkilö, järjestöihminen, äiti, ystävä - Tuulalla on monta roolia, jotka hän itse varmasti asettaisi eri tärkeysjärjestykseen. Useimmille kuusaalaisille hän on tuttu juuri kahdesta ensin mainitusta, joten pysytään vielä hetki kirkossa.

Mutta ensin Tuulasta pitää kertoa jotain olennaista. Ylitsevuotava ystävällisyys kaikkia kohtaan, jotka hän tapaa - ei tyypillistä suomalaista mutta Tuulalta aitoa käytöstä. Hauska, omintakeinen puhetyyli, jossa kuusaalainen ilmaisu sekoittuu nokkelasti koukeroisiin kirjallisiin ilmaisuihin - lyömätön yhdistelmä. Pulppuava nauru tämän tästä kesken juttelun - ja kyky nauraa varsinkin itselle. Nämä tiedoksi vain, jottei kukaan Tuulaa tuntematon jäisi hänen juhlallisten titteleidensä vangiksi.

Kirkosta voimaa jo pikkutyttönä

Kirkko rakennuksena ja seurakunnan paikkana on ollut Tuulalle rakas pikkutytöstä asti.

- Se oli jo lapsena minulle pyhä paikka. Aika pienenä menin takapenkkiin istumaan aina kun suinkin pääsin. Voikkaan kirkossahan me pilkanmaalaiset kävimme. Opiskeluaikanani kävin Kuusaan kirkossa, livahdin sinne etsimään vastauksia isoihin kysymyksiini, Tuula kertoo.

Tuula käyttää arkipuheessaankin kauniisti vanhanaikaisia, hienoja sanontoja.

- Rukoilin kirkossa, että löytäisin oikean tien, että saisin tulla opettajaksi. Uskonnollisuus oli minulle myös turvasatama, kun äiti sairasti niin paljon ja jouduin olemaan aika paljon yksin pikku mökissä Pilkanmaalla.

Oma paikka kirkossa

Esteri-mummo oli Tuulan lapsuuden toinen turva: valoisa ja lämmin kristitty, joka juuri ohjasi Tuulan uskonnollisuuteen ja opetti muutenkin paljon elämästä. Mummo oli läheinen, koska Tuula asui varhaislapsuutensa vanhempineen hänen talossaan Lamminkulmalla. Koulun alettua Tuula, äiti ja isä muuttivat Pilkanmaan Lohikadulle.

Lohikadun aika oli yhteisöllistä aikaa, naapurissa oli paljon lapsia, ja vanhemmat olivat tekemisissä keskenään.

- Kesäisin kävimme lapsiporukalla niin usein uimassa, että aina oli tikapuilla sukkauikkari kuivumassa. Muttei se ehtinyt kuivua, kun taas mentiin. Kahdeksan yhdeksän kertaa päivässä tavallisesti pinkaistiin vieressä virtaavaan Kymijokeen. Alueella oli pieniä kauppoja, Kähärän ja Rasan kaupat ja Osuuskauppa. Kaikki tunsivat toisensa, Tuula muistelee.

Viisikymmenluvulla lapset leikkivät aina ulkona. Talvella oltiin luistinradalla niin että posket hehkuivat sisään tullessa.

- Ajattele miten hyvältä uuniruoka maistui kun tuli sisään. Kukaan ei ole sen jälkeen osannut tehdä niin hyvää silakkalaatikkoa kuin minun äiti, Tuula hymyilee.

Alppien Germknödelkin maistuu, kun sen jakaa.

Pakko päästä opettajaksi

Inkeri Sihvonen oli Laamasen Tuulan ensimmäinen opettaja kansakoulussa, lähellä sijaitsevassa Pilkanmaan koulussa. Kolmannesta luokasta eteenpäin häntä opetti Aatto Pulkkanen.

- Aatto Pulkkanen oli loistava opettaja, aina oikeudenmukainen. Hän osasi asettautua lapsen asemaan. Kerran en osannut matematiikan kokeen laskuja, ja minua alkoi kesken kokeen itkettää. Se iso mies tulee minun viereeni, laskee käden olalle ja kysyy miksi itken. Selitin etten osaa laskuja, ja hän sanoi etteivät ne olleet niin vakavia asioita, että minun kannatti itkeä. Muistan miten minä taas katsoin isoa miestä ja lohdutin, että opettelen asiat nyt niin hyvin että osaan ne vaikka yöllä kysyttäessä, Tuula kertoo vaikuttavasta hetkestä.

Voikkaan tehtaansilta oli vielä kaikkien käytössä, kun Tuula aloitti oppikoulun Voikkaalla. Kesken oppikoulun Laamasen perhe muutti Kuusaalle Puistomaalle, mutta Tuula jatkoi koulunkäyntiään Voikkaalla. Kuudennella luokalla – nykyisin sanottaisiin lukion ensimmäisellä – iski kutsumus. Tuula kertoo siitä itse vähän arkisemmin.

- Minuun iski väsymys. Äiti laittoi minut erilaisiin verikokeisiin arvellessaan että minussa oli jokin vakava sairaus. Mutta ei se varmaan ollut kuin lorvikatarri, olin terve kuin pukki, Tuula nauraa.

Lukion jatkaminen ei oikein tuntunut omalta. Tuula Laamanen oli kielilinjalla mutta ei ole koskaan ollut mielestään kieli-ihminen. Seminaariin pyrkiminen alkoi poltella toden teolla.

- Pääsin kesken lukion Heinolan seminaarin pääsykokeisiin. Ne kestivät peräti neljä päivää, ja päätteeksi ilmoitettiin sisään päässeet. Oli niin hurmaavaa, kun nimeni oli hyväksyttyjen listalla. Sinä syksynä koulutus aloitetttiin heti pääsykokeiden jälkeen. Olin valtavan onnellinen seminaariin pääsystä, Tuula iloitsee.

Lukiossa tuli tunne: aika vaihtaa maisemaa.

Opettajahaaveiden alkuperää Tuula ei oikeastaan ymmärrä: kukaan ei ollut esikuvana, kukaan suvusta ei ollut opettaja.

- Leikin aina koulua, ja suhde lapsiin vaikutti ammatinvalintaankin. Muistan ajatelleeni, että jos en pääse opettajakoulutukseen, minun pitää varmaan pyrkiä paperisaliin tai laboratorioon – aika tylsää.

Seminaarin opetus erinomaista

Tuula on iloinen vanhasta tutkintonimikkeestään 'kansakoulunopettaja'. Heinolassa pätevöidyttiin 1.-6. luokan opettajiksi eikä erikoistuttu kuten nykyisin.

- Olimme päteviä kaikkiin aineisiin. Ajattele miten ihania harjoittelujaksoja, piti olla töissä puutarhassa ja maatalousharjoittelussa. Tehdaspaikkakuntalaisena minun piti olla 24 päivää maatalossa töissä, että ymmärrän millaisia ovat maalaislapset. Maaseudulta tulevien taas piti olla harjoittelussa tehtaassa. Eikö ole hieno juttu, viisas pedagogiikka!

Kesäisin opiskelijat tekivät opinnäytetutkimuksiaan. Tuula sanoo seminaarin opetusta loistavaksi.

- Siellä opetettiin lapsen kohtaamiseen, siellä oli juhlia – opittiin että opettajan pitää ymmärtää elämää eikä niitä asioita voi lukea kirjoista. Maalaistalossa työpäivä aloitettiin ja päätettiin lypsämällä, ja minun päivätyöni oli lypsämisen jälkeen ohi mutta emäntä sanoi menevänsä vielä kasvimaalle. Ymmärsin heti, millaista elämä siellä on: hyvänen aika näitä työpäivän pituuksia.

Opiskelujaporukka oli kiva, ja se teki koulutusvuosista sitäkin hauskempia. Kaveria ei jätetty. Tuulan kertoma muistuttaa nelikymmenluvun tyttökirjojen maailmaa.

- Kun äidit lähettivät ruokapaketteja, muut kiitivät paketin saaneiden luo syömään karjalanpiirakoita. Ja sitten keksittiin, että alppiaurinko se vasta on kova sana, kun yhdellä Maijalla oli aurinkolaite. Pian kaikki olivat pientä maksua vastaan kamalan epäterveellisesti ruskettuneita, pelkän naaman alueelta, Tuula päivittelee.

Opiskeluun kuului jopa opintomatka – Pariisiin! Monelle se oli ensimmäinen ulkomaanmatka, myös Laamasen Tuulalle. Oli kuoroharjoituksia – joukossa myös opiskelutoveri Jaakko Ryhänen.

- Koko opiskeluaikani oli hauskaa, vapaata, ihanaa aikaa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Pidämme edelleen yhteyttä toisiimme. Mitä enemmän elämää on eletty, sitä mukavampaa on, eikä enää kuulutella arvoja ja saavutuksia työelämässä.

Heinolan seminaarin käyneillä on sama kasvatusnäky, käsitys lapsen tasolle asettumisesta.

- Nyt ei työelämässä enää ole seminaarin käyneitä, ja joku Kuusankosken rehtoreista sanoikin että tietty aikakausi on heidän myötään poistunut, kokonaisvaltainen käsitys kasvatuksesta, Tuula Rikala kertoo.

Opettajanpaikka lainaksi ystävältä

Tuula Laamasen ensimmäinen työpaikka järjestyi Pyhtäältä hyvän ystävän ansiosta. Tämä lähti erikoistumaan Jyväskylään, ja Tuula sai sekä hänen kotinsa että työpaikkansa.

- Kaikki oli mukavaa, opettamisen jälkeen pidin jumppaa kylän naisille, jotka ihmettelivät kun tein sitä ilmaiseksi. Opettajaa pidettiin Pyhtäällä hyvänä, hänet otettiin kyläyhteisön jäseneksi.

Vuoden kuluttua viran varsinainen opettaja palasi, ja Tuula pääsi Kuusankoskelle töihin, Tähteen kouluun tarkkailuluokan opettajaksi.

- Se oli vaativa homma, koska erityisluokkia ei ollut ollut, ja oppilaat oli kasattu eri kouluista ja he olivat eri luokka-asteilla. Olin myös Tähteenkadun koulussa opettamassa viiden oppilaan ryhmää apukoulutyyppisessä koulussa. Se tuntui erikoiselta, mutta kun menin Rekolaan ja sain 32 oppilasta, se oli minusta juuri oikea määrä, Tuula Rikala hymyilee.

Tähteessä kuluivat siis Tuulan kolme ensimmäistä Kuusaan vuotta. Sitten koitti peruskouluun siirtymisen aika.

- Rehtori Erkki Aho, jota muistan tosi lämmöllä, neuvoi tällaista nuorta opettajaa: olet vaikka seipään nenässä sen kaksi vuotta tarkkiksen opettajana, hän tukee minua opettajantyössäni. Kahden vuoden jälkeen saisin vakituisen paikan, joka taattiin niille jotka olivat olleet kaksi vuotta kaupungin virassa ennen peruskoulun tuloa. Erkin ansiosta sain siis paikan Rekolasta, Tuula kiittelee entistä esimiestään.

Kylä tutuksi pienessä koulussa

Rekolan väliaikaiseksi aiottu viipalekoulu oli toiminut muutaman vuoden Tuulan aloittaessa siellä opettajana. Koulussa oli kaksi ensimmäistä ja kaksi toista luokkaa, siis neljä opettajaa. 32 oppilaan ryhmä tuntui Tuulasta helpolta opettaa, kun kaikki olivat samalla luokka-asteella, ekaluokkalaisia.

1970-luvulta tähän päivään koulu ja opetus ovat Rikalan mielestä muuttuneet paljon. Perustava asia, lapsen kohtaaminen, on ennallaan, mutta rinnalle on tullut paljon uutta eikä aina parempaa.

- Positiivista on tietysti kouluavustajien tulo. Ja vanhempien tapaamiset ovat olleet aina erittäin mukavia – siinä aikuiset keskenään saivat keskustella yhteisestä kasvatettavasta.

Rekolassa oli aina erityisen tiivis yhteenkuuluvuus lasten perheiden ja koulun kesken.

- Koskaan ei kukaan asettunut poikkiteloin. Ehkä sekin aiheutti keveyden opetuksessa. Oppilaat kutsuivat usein syntymäpäivilleenkin. Se on viime vuosina muuttunut.

Vanhemmat pyrkivät nykyisin aika lailla vaikuttamaan lapsensa kohteluun koulussa, opettajien kuulee kertovan. Rikala myöntää senkin mutta sanoo, että vanhempien kanssa on helppo keskustella kasvotusten.

- Kun ei esittänyt kaikkitietävää opettajaa vaan asettui keskustelemaan avoimesti varsinaisesta asiasta, se pehmensi tilannetta ja vanhemmatkin tulivat vastaan. Vanhemmat tiesivät, että tarkoitan hyvää heidän lapselleen. Monta mukavaa muistoa näistä hyväksi kääntyneistä tilanteista on jäänyt mieleen. Kahvikupin äärellä oli kotoisaa jutella lapsesta hänen vanhempiensa kanssa, Tuula vinkkaa.

Isossa koulussa ei pystytä samanlaisiin kohtaamisiin. Suuri osa vuorovaikutuksesta on myös siirtynyt nettiin, Vilmaan. Nykyopettajat eivät tyrkytä puhelinnumeroaan, johon voisi soittaa iltaisin. Tuula Rikalalle soiteltiin iltaisin, eikä se häntä rasittanut. Moni pulma selvisi puhumalla.

Koulutulokkaista vinha tunne

Tuula Rikala on antautunut opettajantehtäväänsä aina täysillä. Nyt eläkkeelläkin hän lähtee mielellään muutamaksi päiväksi sijaisopettajaksi tuttuun Tähteeseen. Mutta työvuosina kesäloman lopulla alkoi jo olla aika suunnata ajatukset tuleviin työtovereihin. Kun koulu elokuussakäynnistyi, Tuula oli ollut luokassa valmistelemassa lasten tuloa jo pari päivää näitä ennen.

- Halusin, että minulle tulee se oikea tunne. Ekaluokkalaisten tullessa oli vinha kokemus, että juuri minä saan olla aloittamassa työtä sinun kanssasi. Halusin osoittaa lapsille, että heitä on odotettu. Sain itse keksiä eri tapoja. Joskus ripustin silkkikankaan auringoksi ekaluokkalaisille, aina laittelin lasten nimet esille, Tuula muistelee.

Ensiluokkalaiset saivat koulun alkaessa opettajaltaan ruusun. Useinhan koulutaipale päättyy ruusuun, mutta Tuula keksi antaa sen heille heti aluksi.

- Itseänikin hoiti se juhlava tunne, kun näin miten oppilaat seisoivat siinä uudet laukut käsissään, pyhyyttä täynnä. Peilasin siinä itseänikin: pystynkö näin vaativaan ja tärkeään tehtävään? Täytyy hoitaa itseään että pystyy siihen.

Joulunaika oli Tuulasta hauskaa koulussa. Luokassa vietettiin hämäränhyssyä, lapset virittyivät salaperäiseen tunnelmaan jo luokkaan tullessaan. Joskus heillä oli hauska joulumatto, jonka päällä istuttiin kuuntelemassa satu ennen kotiinlähtöä. Joku sitten lähtiessään vilkuttikin: ”Hei hei, matto!”

70-luvun kovat teesit maailman näyttämisestä totuudenmukaisesti yhteiskunnan vastavoimien temmellyskenttänä – ei satuja lapsille – eivät ulottuneet Heinolan opiskelijoiden koulutukseen. Niinpä Tuula Rikalan oppilaat saivat kaikin mokomin uskoa, että joulua odotellessa tonttu oli käynyt järjestelemässä heille kaikenlaista jännää luokkaankin.

- Opiskelin paljon steinerpedagogiikkaa, josta en ihan kaikkea voi allekirjoittaa. Mutta siellä on hienosti oivallettu sadunomaisuus ja lapsilähtöisyys, juhlat ja tunnelmat. Ja se, että kaikki ovat tähtiä. Lapsen elämäntilanteessa joulujuhlan näytelmän päähiireksi pyytäminen voi olla niin iso tapahtuma, että siihen asti vaikean kertotaulunkin oppii kuin vettä vaan, Tuula muistelee kokemuksiaan.

Lasta pitää silittää

Tuula Rikalan mielestä koulussa on tärkeää ottaa huomioon lapsen elämäntilanne. Jos koulu jotenkin voi sitä helpottaa, on tehty paljon.

- Joskus koettiin ihan ihmeitä. Luokkaamme tuli lapsi, joka ei ollut pärjännyt isoissa kouluissa, oli koulukuljetuksessa särkenyt takseja, potki minuakin ensimmäisinä päivinä. Otimme hänet riskillä, ja miten hienosti hän kuntoutui luokan takia. Muut oppilaat ottivat hänestä vastuuta. Toista niin luotettavaa kevätjuhlanäytelmän prinssiä minulla ei ole ollut, Tuula viittaa lapsen ihmeelliseen kykyyn kehittyä hyvässä kohtelussa.

Koulumaailmassa keskustellaan nyt kaikenlaisten lasten opettamisesta samassa ryhmässä. Tuula Rikalan mielestä se onnistuu, jos yhden aikuisen varaan ei lasketa liikaa kuormaa. Hänellä oli viitisentoista vuotta työtoverina koulunkäyntiavustaja.
- Omassa luokassani on aina ollut  fyysisesti tai henkisesti erilaisia lapsia, jotka vaativat erityistä huomiota. Se onnistuu, jos muu luokka saadaan erilaisen lapsen puolelle. Lasta kannustaa hyvyys, jota muut voivat antaa. Vaikka olet miten hienossa oppimisympäristössä, se ei riitä, ellet saa vastakaikua muilta, Rikala pohtii.

Tämä opettaja kuuluu niihin hämmästyttäviin ihmisiin, jotka eivät kyllästy vuosi vuodelta samana toistuvaan työhön. Se vaati luovuutta.

- Kikkailin aina itseni kanssa, että tekisin joka vuosi samat asiat eri tavalla, vaikkeivät oppilaat sitä tulleet tietämään. Vaikkapa kirjainten opettamisessa kerroin erilaiset tarinat eri vuosina.

Uudet polut houkuttavat

Kasvattajan täytyy olla myös vaativa ja tiukka, ja todistettavasti Rikala on osannut panna oppilailleen myös rajat.

- Muuta vaihtoehtoa ei ole, muuten se leviää käsistä. Yritin myös tarkkaan katsoa, mitä kukin lapsi tarvitsee. Joku tarvitsee enemmän tiukkuutta, ujo taas nostamista, jotakuta pitää hillitä ettei hän voi olla koko ajan keskipiste. Ajan mittaan kaikki helpottui, kun tuli auktoriteettia. En tosin osaa selittää, miten auktoriteetti otetaan, se vain lepäsi minussa kun olin ollut siellä kauan, Tuula Rikala pohtii.

Tuula Rikala ei ole hullaantunut uusiin laitteisiin. Hän tietää kuulostavansa vanhanaikaiselta mutta totta puhuen tietää ajattelevansa järkevästi ja lapsen kannalta.
- Laitteet eivät korvaa aikuisen läsnäoloa. Jos kaikki käy netin kautta, opettaja jää laitteiden taa, koneet tulevat ihmisten väliin. Se ei mielestäni ole lapsen kannalta hyvää kehitystä. Jos otan pallin ja menen lasten keskelle istumaan, kerron jotain - se on minusta parempi tapa kasvattaa. Tai se, että kuljen ja silitän jotain lasta, joka ei oikein nyt pääse eteenpäin työssään.

Silitän? Saako opettaja edelleen koskea lapsiin tänä hysteerisenä aikana?
- En voi mitenkään käsittää, että pientä lasta ei voisi rauhassa koskea. Jos lapsi itkee, otan kyllä hänet syliin ja lohdutan. Muuten menee aika kylmäksi nykymeininki, Tuula pohtii.

Rakas Rekola

Rekolan koulua yritettiin lakkauttaa moneen kertaan. Sitä kampesi sivuun moni virkamies - milloin minkäkinlaisin perustein - ja moni luottamushenkilö tavallisesti säästöihin vedoten. Rekolan asukkaat ja lasten vanhemmat estivät lakkauttamisen moneen kertaan - niin tärkeäksi oma koulu koettiin lapsille, perheille ja koko kyläyhteisölle. Lopulta uusi Kouvola onnistui: Rekola suljettiin kevään 2012 jälkeen. Lapset siirrettiin ensi alkuun pääasiassa Tähteeseen. Mitä Tuula Rikala ajattelee asiasta nyt, eläkkeellä?

- Seuraan nykyisiä koulunlakkautuskeskusteluja ja haluan muistuttaa, että kaupungille on valtavan iso etu, että on erilaisia kouluja, myös pieniä. Kukoistava kyläkoulu maaseudulla on kylälle valtava arvo. Liikennehän voisi kulkea myös isosta koulusta pienempään päin, Rikala ehdottaa.

Pieni kouluyhteisö on myös helppo koneisto ohjailtavaksi. Siinä näkee kaikki, tuntee kaikki. Vielä aikuisenakin oppilaat pysäyttävät Tuulaa kadulla ja muistelevat iloisena pientä kouluaan. Tämän kevään ylioppilasjuhlissa hän kuuli jälleen hienoja muistoja omasta pienestä koulusta.

- Pienuudessa on paljon itsestään tulevaa hyvää, jota kouluyhteisön ulkopuolelta on vaikea edes nähdä. Tuntui surulliselta kun ei mitään lopulta mahtanut lakkauttamiselle, vaikka niin monta  kertaa vanhemmat nimiä keräsivät. Eikä kukaan osannut sanoa, millainen säästö lakkauttamisesta syntyi, Tuula Rikala sanoo.

Viimeisen lukuvuotensa Tuula Rikala teki töitä Tähteen koulussa Naukion tiloissa. Hänestä järjestely oli oikein onnistunut. Siellä hän vei tutut ensiluokkalaisensa läpi toisen luokan, jonka jälkeen nämä aina siirtyivätkin Keskustan kouluun. Tuulasta näin oli hyvä siirtyä eläkkeelle: Rekolan koulu lakkasi ensin mutta Tuulalle tarjoutui mahdollisuus vielä uuteen työympäristöön. Hän nautti hyvästä työyhteisöstä ja uusista kokemuksista.

- Naukiossa oli erinomainen työyhteisö, ja oli kiinnostavaa nähdä ison koulun systeemiä. Moni asia joka Rekolassa oli itsestäänselvä, ei ollut mahdollinen isossa koulussa. Mutta sehän oli taas tämän koulun tapa. Ja ikä oli työyhteisössä vain numero, ei ainakaan haitta. Monet työvuoteni olivatkin nuoremmille kova sana: "Kun sinulla on ollut kaikenlaisia kokemuksia, niin miten sinä tähän suhtaudut?" he kysyivät, Tuula iloitsee.

Nuoret opettajat ottivat innoissaan mallia heille uusista - Tuulan vanhoista - ideoista.

- Lyhtykävely jouluisessa metsässä oli heistä mahdottoman hauska keksintö, ja he ihmettelivät voiko niin tehdä. Tai kun menimme eläinkauppaan katsomaan eläimiä, joista oli juuri opiskeltu, se oli uutta nuoremmille kollegoille.

Pyhäkoulu johti kirkon tehtäviin

Palataanpa kirkkoon. Tuula Rikala istahtaa penkkiin paikalle, jossa hän nykyisin aina istuu jumalanpalveluksissa. Hän muuten käykin niissä nykyihmiseksi ahkerasti. Takarivin paikka vain on vaihtunut lähemmäs saarnastuolia.

Tuula Laamanen asteli kirkon hoiviin jo pikkutyttönä, kun Pilkanmaan taloissa pidettiin pyhäkoulua. Sitä seurasivat vuodet tyttökerhossa ja sitten Pilkanmaan nuortenpiirissä.

- Matti Boisman piti nuortenpiiriä Pilkanmaan koululla perjantai-iltaisin. Joskus väsytti, mutta ajattelimme että täytyy mennä, ettei Matille tule paha mieli.

Tuulasta tuli ennen pitkää Matille työkaveri. Matti pyysi Tuulaa kerhonohjaajaksi, ja opiskeluaikana parivaljakko kävi yhdessä esitelmöimässä Savonlinnassa aiheenaan häiriintynyt lapsi. Tuula ja Matti kirjoittivat myös poikatyön askartelukirjan.

- Olin jo opiskelemassa, ja Matti halusi minulta kirjaan pedagogisen näkökulman, Tuula Rikala kertoo.

Seurakuntavaaleihin Tuula Rikala lupautui ehdokkaaksi asetuttuaan Kuusankoskelle. Silloin hän oli jo naimisissa Miikkansa kanssa.

- Ensimmäisissä vaaleissani en mitenkään pärjännyt, olinkohan varasijalla? Mutta minut kutsuttiin johtokuntatyöhön, johon ei tarvittu valtuustopaikkaa. Olin diakoniatyön johtokunnassa ja nuorisotyön  luottamushenkilönä.

Sitten seuraa liian vaikea kysymys: "Minä vuonna Tuula Rikala ensimmäisen kerran valittiin Kuusankosken kirkkovaltuustoon?" "Niin, siinäpä se..." Mietintää, mutta Tuula nostaa nauraen kädet ylös - tämä nainen ei jaksota elämäänsä vuosiluvuin. Sovimme, että 80-luku on riittävän oikea vastaus. Ainakin se on totta, sillä nuorempi Tuulan ja Miikan pojista syntyi samoihin aikoihin.

Tämän talon demsterin vaiheilta voi löytyä Se Oikea.

Ja täytyyhän se puolison löytyminenkin tässä kerrata. Tuula Laamanen ja Miikka Rikala asuivat samassa kerrostalossa, ns.opettajien asuntolassa Keskustan koulun vieressä. Miikka oli muuttanut kaupunkiin saatuaan työväenopiston kieltenopettajien paikan. Ja siinä sitä sitten eräänä iltana oltiin, kaksi sinkkuopea yhtä aikaa roskapussejaan viemässä.

- Se tapahtui sillä tavalla, että kun käydään roskiksella, niin demsterin avattuaan saattaa huomata vastapäätä tulevan puolisonsa, Tuula naurattaa kuulijaansa.


Suuri yhtymävaltuusto vaatii tasapuolisuutta

No niin, takaisin seurakuntaan. Tuula Rikalasta tuli ennen pitkää kirkkovaltuuston puheenjohtaja useaksi kaudeksi, aina siihen saakka kun seurakunnat yhdistyivät Kouvolan seurakuntayhtymäksi. Mutta nyt hän toimii myös yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Kuusankosken aika tuntui kuitenkin kotoisammalta; ihmiset olivat vanhastaan tuttuja, käsiteltävät asiat läheisempiä. Kirkkoherra Perälä piti valtuuston puheenjohtajaa myös harvinaisen paljon rinnallaan edustustehtävissä, ja sekin oli Tuulasta mukavaa.
- Oli paljon syntymäpäiväkäyntejä ja tapaamisia kaupungin ja yhtiön edustajien kanssa, sotaveteraanien tilaisuuksia, seppeleenlaskuja. Pidin sitä arvokkaana asiana, kunniatehtävänä - oli hauskaa laittautua aina lähtemään.

Yhteisessä kirkkovaltuustossa asiat ja ihmiset ovatkin sitten uusia ja alkuun etäisempiä.
- Tietysti nytkin yritän perehtyä naapuriseurakuntien asioihin, kun niistä päätetään yhteisessä kirkkovaltuustossa. Yritän kovasti kuunnella heitä, puheenjohtajan täytyy olla hyvin tasapuolinen. Voin vaikkapa soittaa asiantunteville paikkakuntalaisille ja kysellä tarkemmin asioiden taustoista, kertoo Tuula, joka tunnustaa rakastavansa myös esityslistoja.

Yhteinen pöytä

Seurakuntayhtymän suuruus on edelleen jonkinlainen hankaluus.
- Jokainen tuo siellä esille oman seurakuntansa näkemyksiä ja vaatimuksia. Onhan se ymmärrettävääkin, mutta olemme paljon menneet eteenpäinkin. Pidän kokouksissa huolen siitä, että asioista keskustellaan. Joskus ihan vedätän, että saisin ihmiset puhumaan - tapaamme sentään vain neljä kertaa vuodessa, Tuula Rikala kertoo.

Tuula Rikalalla on ollut ja on yhä myös useita Mikkelin hiippakunnan tehtäviä, esim. hiippakuntavaltuustossa seurakunnan edustajana 80-90 -luvuilla. Tällä hetkellä Tuula toimii tuomiokapitulin maallikkojäsenenä - jälleen uusi, kiinnostava tehtävä. Siellä päätetään hiippakunnan strategiasta, pappien lomista, apurahoista, valituksista, monista rutiiniasioista mutta Tuulan mielestä hyvin kiinnostavista. Tällä hetkellä puhuttavat seurakuntien kiinteistöjen myynnit. Hiippakuntamatkat sujuvat mukavasti Kimmo Ylikankaan ja Marko Marttilan kanssa, "erinomaiset herrasmiehet", ja autossa ehditään puida oman seurakunnan asiat mennen tullen.
- Tämä taitaa olla iän mukanaan tuoma tehtävä. Kokouksissa on muodollinen tunnelma, me teitittelemme toisiamme kuin eduskunnassa, vaikka jälkeenpäin lounaalla sinuttelemme taas luontevasti. Siellä on myös uskonnollinen henki, kokoukset aloitetaan Raamatun luvulla. Palaan näiltä reissuilta aina tosi hyvällä mielellä. Koen olevani siellä oikeassa paikassa, ihan kuin minunkin puheillani olisi siellä käyttöä, Tuula muotoilee vaatimattomana omaa osuuttaan.

Tuomiokapitulin maallikkojäsenyys poikii myös erilaisia edustustehtäviä. Lisäksi tuomiokapitulien maallikkojäsenet pitävät yhteyttä toisiinsa, ja se on Tuulalle jälleen uusi yhteisö kirkossa.
- Hyvää ja syvää, kivoja, lämpimiä tuttavuuksia, kiva ilmapiiri. Voimme neuvotella keskenämme isoista seurakuntien asioista ja kuulla toistemme kuulumisia. Siellä olen todennut, että Kouvolan seurakunnat ovat selvinneet yhdistymisestään ihmeen hyvin verrattuna joihinkin muihin yhdistyviin seurakuntiin. Meillä riittää pappeja, vaikka jonnekin ei saada kirkkoherraa, toisaalla taas joku jättää heti paikkansa, Rikala kuvailee.

Piispat omassa porukassaan kirkolliskokouksessa

Rikala toimi 8 vuotta kirkolliskokousedustajana.
- Se oli äärettömän hyvä näköalapaikka, olin kiitollinen tehtävästä ja menin kokouksiin nöyrällä mielellä. Mutta oli se todella työteliästäkin. Toimin yleisvaliokunnassa, ja halusin sielläkin ajatella asiat ihmisen, tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta.

Kahdeksan vuoden jälkeen Tuula tunsi ettei hänellä ollut sinne enää annettavaa. Yhden vinkin hän silti antaa:
- Ihmettelin vähän, kun piispat haluavat olla siellä niin erikseen. Minusta olisi tärkeää, että he tapaisivat kokouksessa meitä seurakuntien edustajia ja saisimme vaikutteita toisiltamme. Kaikkea voisi keventää, asioiden runsaus uuvuttaa, kolmeen kertaan puiminen tuntui turhalta.

Tehtävät seurakunnassa ja kirkossa jatkuvat. Näyttävien tointen rinnalla Tuula on tehnyt kaiken aikaa vapaaehtoistyötä piilossa katseilta. Hänellä on ollut apua tarvitsevia ystäviä, nykyisin hän käy mm. työttömien aamupuurotilaisuuksissa tapaamassa ihmisiä ja laittamassa aamupalaa. Tuula tunnetaan, ja ihmiset uskaltavat tulla juttelemaan huolistaan hänelle niin kaupassa kuin uimahallillakin. Hänestä huokuu halu kuunnella ja yrittää selvittää asiat. Ei ihme, että kauppareissut tai salilla käynti tuppaavat joskus venymään.

Seurakunnassa on huomattu Tuulan paneutuminen luottamus-, edustus- ja vapaaehtoistyöhön. Hänelle haettiin vuonna 2012 seurakuntaneuvoksen arvonimi kiitoksena kaikesta.
- Oli liikuttava hetki, kun kuulin, että tänään Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on myöntänyt tuon arvonimen minulle. Sanoo Tuula Rikala, joka edelleen ujostelee sanoa edes ääneen komeaa arvonimeään saati käytellä sitä esittäytyessään.

Kotikirkko tutummaksi

Ihmiset ovat vieraantuneet kirkosta viime vuosikymmeninä, ja se harmittaa Tuulaa.
- Helsinkiläiset nuoret eivät välttämättä edes tiedä, mihin seurakuntaan kuuluvat. Minä kuitenkin luotan kirkon hyvään sanomaan. Täällä paikallisella tasolla voin olla levollisella mielellä: täällä ihmiset arvostavat kirkkoa.  En kuitenkaan usko hokkuspokkus-temppuihin, uudenlaisten messujen ja muun sellaisen ylivoimaisuuteen. Minusta Jumalan armahtavan rakkauden levittäminen on tärkein sisältö. Kunpa kirkko voisi julistaa enemmän iloa ja onnea, vakuuttaa että kelpaamme sellaisina kuin olemme.

Tänään Kuusankosken kirkko on avattu turistiryhmälle, mutta muuten ovet on jo päiväsaikaan suljettu loppukesäksi. Miksi suvivirsitilaisuuskin piti järjestää Kuusankoski-talolla, vaikka seurakunnalla on näin mahtava oma rakennus keskellä kylää? Pitäisikö Kuusankosken kirkko myydä Tuomas Hoikkalalle, joka varmaan ymmärtäisi tällaisen tilan arvon?
- Niin. Minustakin tämä on ristiriitainen kysymys. Olen ihmetellyt, miksei voida järjestää suvivirren laulamista kirkossa, mutta toimikunnan mielestä kirkon kynnys madaltuu näin. Olen samaa mieltä kanssasi: oikean kirkon ovia pitäisi pitää auki ja keksiä tänne vetovoimaisia juttuja. Onhan meillä ollutkin täällä kerran suvivirsikirkko, josta kovasti pidettiin. Voihan täälläkin ovet avata, järjestää pomppulinnan, ja lapset voivat juosta välillä ulos. Se ei haittaa mitään omassa kotikirkossa. Vähän taistelinkin tämän ajatuksen puolesta mutta hävisin.

Elämälle kiitos

- Minulla on mielessä valtava kiitollisuus, kun olen niin paljon hyvää saanut. Eläkkeellä on hienoa. On ihanaa, kun olen saanut tulla mummiksi. Äitinä olo on elämän suurimpia kunniatehtäviä. Olen saanut elää oman näköistäni elämää. En ole mitään vailla, kaikkea on sopivasti, Tuula luettelee nöyränä.

Ei Tuula nyt kuitenkaan tyydy pelkästään kotona iltapäiväkahveja Miikan kanssa nauttimaan. Aika ajoin on mukava käydä koulussa tuuraajana, välillä jalkapohjia alkaa poltella ja pitää päästä matkustamaan.
- Uudet atmosfäärit, erilaiset ihmiset kiehtovat, kun voi aistia eri maiden tapoja. Aika helppo on reissatakin, kun Miikka on niin tottunut matkustaja, lukee hyvin karttoja ja hänellä on sitä kielitaitoa. Opintomatkatkin ovat hauskoja, kuten Esa Saarisen ja Maija-Riitta Ollilan matkat Kreikassa.

Matka jatkuu.

Matkat suuntautuvat nykyään mielellään kaupunkeihin, mutta Tuula pärjää Alppien rinteillä patikoimassakin. Ihmiskokeen tuloksena voimme paljastaa, että jutunaiheet eivät lopu eikä keskustelu taukoa viiden vuorokaudenkaan matkanteon aikana kuin unen ajaksi. Selitys on varmaan siinä, että Tuula antautuu puhumaan yhtä innokkaasti uudesta ruokareseptistä kuin vähemmistöjen oikeuksista. Ja siinä, että hän on oma itsensä, istui sitten piispan vieressä illallisella tai reppuselkämatkaajana junan tungoksessa vanhan ystävän kanssa. Eikä yhtään haittaa, että tämä melkein hommasi molemmat ulos junasta väärällä asemalla. Pelastuttiin kuitenkin. Siinäkin voi nähdä johdatusta.