Koskenranta avautuu kaikille

Tennispaviljongin vastapäiseen männikköön tulee uudisrakennuksia.

Koskenrannassa  huviloiden välissä kävellessä tulee tungetteleva olo. Niin pitääkin, sillä joulukuussa 2014 tämä kansan suussa Konjakkipuistoksi ja Kermakukkulaksi nimetty paikka on vielä yksityisaluetta. Ehkä jo piankin tilanne muuttuu, ja nurmikentillä ja puistikoissa liikkuu meitä tavallisia kuusaalaisia ihan reippaasti - omalla virkistysalueellamme.

Hannu Purho, taustalla Koskenrannan yhden uuden talon paikka.

Yhtiön omistamalle alueelle on tulossa uusi asemakaava tai tarkemmin sanoen kaavamuutos. Kouvolan kaupungin kaavoitusarkkitehti Hannu Purho osoittelee tenniskentän parkkipaikalta Tallinmontun suuntaan. Siellä, heti Polinin huvilalle vievän hiekkatien laidalla, on neljä paikkaa uusille omakotitaloille.  Kun tietä jatkaa kohti keltaista huvilaa, myös oikealle puolelle jää yksi talonpaikka. Kuudes uusi koti rakennetaan Villa Idan ja Villa Bertelin välissä olevaan kuusikkoon. Siis jos kaava toteutuu suunnitellussa muodossa ja tontit menevät kaupaksi.

Tältä kaavaehdotus näyttää:
http://www.kouvola.fi/index/aikuisvaestolle/asuminenjaymparisto/kaavoitus/asemakaavoitus/vireillaolevatkaavat/koskenranta21013.html

"Myynti on kulttuuriteko"

Suurin muutos Koskenrannan elämässä tapahtuu, kun yhden omistajan tilalle tulee monta. Nyt alue on UPM Kymmene Oyj:n mutta tulevaisuudessa varmaankin kaupungin ja yksityisten. Yleisilme saattaa muuttua nykyisestä avoimesta puistomaisesta, jos uudet asukkaat ryhtyvät aitaamaan pihojaan.
- Alueen arvo on avonaisessa maisemassa. Ihmiset mielellään rajaavat reviirinsä aidoilla, ja istutetut aidat ovat ihan ok, vaikka syreenit tai pensaat. Mutta täällä ei saa aidata kiintein rakennetuin aidoin, vaan lemmikit ja lapset pitää pystyä estämään tielle karkailulta muuten. Uudet asukkaat tulevat tänne paikan ehdoilla, Purho määrittelee.

Uusille tonteille saa rakentaa 200 neliön alalle vaikkapa yhden omakotitalon tai paritalon, miksei myös kaksi erillistä pientaloa - kumpikin korkeintaan sadan neliön alalle. Tontit ovat parintuhannen neliön kokoisia.
- Ideana on se, että talo on huvilamainen, keskellä avaraa tonttia oleva yksittäisrakennus, näin ympärillä olevat vanhatkin talot sijaitsevat. Nykyäänhän jo rakennetaan vähän pienempää ja tiheämmin. Mutta tähän ympäristöön eivät mielestäni käy 700 neliön tontit, trendikäs  "yhdyskuntarakennetta eheyttävä tiivis rakentaminen". Sen sijaan Kouvolan haluamista asuntomessuista voisi tulla ns. tavallisen kansan asuntomessut. On järkevää miettiä erilaisia asumisen ratkaisuja, jotka kestävät aikaa, kaavoitusarkkitehti Hannu Purho sanoo.

Villa Polin, Selim A. Lindqvistin suunnittelema talo vuodelta 1915.

Asemakaavaehdotus säätää, että Koskenrannan uusien rakennusten tulee olla huvilamaisia. Se määritelmä tuntuu tarkoittavan aika laajaa skaalaa.
- Pääsääntöisesti ne olisivat  noppamaisia. Voivat olla vanhaa tyyliä tai sitten ihan uutta. Noita 60-luvun rakennuksiakin voi pitää huvilamaisina, Purho viittaa Lauttakadun tuntumassa oleviin mataliin harkkorakennuksiin.


Myös vanhat huvilat tulevat myyntiin. Se takaa niiden säilymisen.
- Talo vaatii asumista, käyttöä, jotta se pysyisi kunnossa. Nykyisistä kahdeksasta huvilasta vain kaksi on jatkuvassa asuinkäytössä, ja muiden kuntoa ja alueen vartiointia hoitaa ISS.

Kaavoitusarkkitehti Hannu Purho pitää yhtiön myyntipäätöstä kulttuuritekona.
- On iso asia, jos tällainen alue pystytään säilyttämään myymällä se tonteiksi ja valmiina rakennuksina. Meidän yhteiskuntahan ei vieläkään siedä vanhenemista, kaikki pitäisi korvata uudella. Pitää rempata viimisen päälle, vaikka voisi pienellä downshiftingillä päästä paljon parempaan lopputulokseen. Yhteiskunnan kannalta vähempi puuttuminen säilyttäisi arvoja, jotka muuten saattavat kadota, Purho painottaa.

Tekniikka menee uusiksi

Kun asemakaava hyväksytään ja se saa lainvoiman, vuorossa on tonttijaon teko. Nyt alue on yksi ainoa iso tontti.
- Sitten mitataan kulkuväylät, nykyisistä tulee katuja tai kevyen liikenteen väyliä. Tästä tenniskentän tienoosta tulee virkistys- ja urheilupalvelualue, tuonne tulee puistoalue ja lähivirkistysaluetta. Alue hajoaa erillisiin yhdyskuntateknisiin alueihin, joista vastaavat kunkin tehtävän omat osaajat kaupungilla Purho luettelee.

Tiet ja katuvalotkin uudistetaan.

Ratkaistavaa riittää, kun yhtiö luopuu alueesta ja taloista. Aivan ranta-alueet yhtiö pitää itsellään, jotta sille jää oikeus veden sääntelyyn. Muualla koko yhdyskuntatekniikka joudutaan korjaamaan tai uusimaan: sähköt, puhelin, data, vesijohto, viemäri ja lämmitys.
- Mitä tehdään hiekkateille - pannaanko kivituhkalle vai asfaltille? Ainakin väyliä pitää leventää, jotta kaksi autoa mahtuu kohtaamaan. Koskenrannan nykyiset sähköjohdot ovat kiinni UPM:n verkossa, katuvalotkin. Kaikkien talojen vesi tulee yhden liittymän kautta eikä eri taloilla ole omaa vesimittausta. Jätevedet menevät jonnekin jotenkin, vanhojen - jopa satavuotiaiden - betoniviemäreiden ja putkien kautta. Ilmeisesti pääosa ei enää mene Kymijokeen vaan Lauttakadun pumppaamon kautta kunnan jätevesiverkkoon, Purho luettelee hallinnon huolia.

Ennen kaavan hyväksymistä on siis laadittava maankäyttösopimus ja sovittava siitä, kuka maksaa Purhon luettelemien tehtävien kustannukset, rahalla vai maanvaihdoilla, ja millä aikataululla työt tehdään.
- Tämä on Kouvolan suurin rakennettu alue, joka siirtyy yhdeltä omistajalta. Minun mielestäni kaupungin pitäisi hankkia näin keskeinen alue omistukseensa ja ratkaista, miten se hoidetaan. Ei kaikkea kannata vetää golfkentän nurmikon tapaiseksi, sellainenhan on lajistoltaan erämaata. Tänne voisi sitten panna kyltin "Kouvola, luonnonmukainen ympäristö", Purho sanoo.

Nurmikenttä oli ennen hyötypuutarhana. Taustalla Villa Ruths.

Suojelu helpottaa remontointia

Hiekkatien päässä loistaa keltaisena Villa Polin - tämä taitaa olla joulukuun ainoa aurinkoinen päivä, joten puuhuvilan väri suorastaan hehkuu. Rakennus näyttää hyväkuntoiselta. Pihan laidalla seisoo talousrakennus, johon on piilotettu ovelasti kaksi autotallia kippiovien taa.  Kaikki Koskenrannan talot on suojeltu asemakaavalla. Yleensä kaavojen suojelumääräykset koskevat rakennuksen julkisivuja ja sen kaupunkikuvallista asemaa, mutta joissain tapauksissa voidaan antaa suojelumääräyksiä myös rakennuksen kiinteästä sisustuksesta ja kalustuksesta. Yleensä kiinteä sisustus suojellaan kuitenkin rakennussuojelulailla.

Koska talot ovat suojeltuja, niiden kunnostamisessa ei ole yhtä suuria vaatimuksia kuin muissa vanhoissa rakennuksissa. Suojelumerkintä mahdollistaa näiden rakennusten järkevän energiateknisen korjaamisen. Koska rakennusoikeutta ei ole mitattu aikoihin, niihin saa nyt tehdä muutoksia sisälle oman tarpeen mukaan riippumatta siitä, mitä asemakaava rakennusoikeudesta sanoo.
- Jos on vintti- tai kellaritilaa, sen voi ottaa käyttöön ilman poikkeuslupia. Ja näitä isoja huviloita voisi korjata paritaloiksi, Hannu Purho selvittää.

Hevospelien aikaan rakennetuilla taloilla ei ole autotalleja valmiina pihoissa. Nykypäivän pyhä lehmä tarvitsee oman rakennuksensa, joten kaavaehdotuksessa autotalli on sijoitettu vanhoilla pihoilla olleiden talousrakennusten paikalle.

Ylempänä loivassa rinteessä näkyy Villa Ruths, alueen arvokkain talo.
- Se on arvokas kulttuurihistoriallisesti, tiettävästi ainoa Gunnar Asplundin Suomeen suunnittelema talo. Asplundhan on ruotsalaisille kuin Aalto meille. Alkuperäinen on ollut kyllä erinäköinen, Vellikupissa on kuva talosta ensimmäisessä asussaan, Purho viittaa Ulla Nikulan laajaan artikkeliin Koskenrannan huviloista uusimmassa Vellikupissa.

Villa Ruthsin edessä levittäytyy iso nurmikenttä, siis oikeasti iso. Se on aikoinaan ollut yhteistä hyötypuutarhaa.
- Nyt tämä on yksityistä aluetta, ja kaavamuutoksen jälkeen se muuttuu julkiseksi, jos se tulee kaupungille. Olisi mukavaa, jos liikuntapuolella olisi tälle jotain käyttöä samoin kuin tenniskenttien alueellekin. Mutta on asiassa toinenkin puoli: haluavatko lähitalojen asukkaat rajata oman reviirinsä ulkopuolisten liikkumiselta? Kiinteät aidathan eivät ole sallittuja, Purho muistuttaa.

Villa Ida saa lähinaapurin, muttei liian lähelle.

Villa Bertelin ja Villa Idan välissä humisee nyt kuusikko, osin haavikko. Uudessa kaavassa siinä on asuinrakennus.
- Metsikkö ei kuulu tähän. Se on istutettu siihen Villa Bertelin valmistuttua. Uusi talo on tarkoituksella piirretty tähän, jotta alueen avaruus säilyy. Toivottavasti kuusikko häviää kokonaan. Sen takanahan oli kaksi kalanviljelyallasta, ja siellä on myös altaiden ympärille istutetut lehmuskujanteet, jotka eivät nyt ollenkaan näy.

Kuusikon poistaminen toisi valoa ja avaruutta, ilma vaihtuisi paremmin ja alue näyttäisi enemmän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Kävelylle joenrantaan

Vielä 80-luvun alussa rantaa pääsi kävelemään Lauttakadulta myös Tallinmontun suuntaan. Joko se reitti voidaan palauttaa?
- Se on tarkoitus. Tästä on suunniteltu lähivirkistysaluetta, mikä mahdollistaa kevyen liikenteen raitin rakentamisen. Polku voisi nousta vanhaa tielinjaa Villa Wolmarin pihaan, ja sen yläpuolelta se jatkuisi kevyen liikenteen väylänä Tallinmonttua kohti, kaavoitusarkkitehti Hannu Purho kertoo.

Tästä saa tulevaisuudessa jatkaa Tallinmonttuun asti.

Näillä tienoin rakentamista on vuosikaudet häirinnyt Kuusaansaaressa toimivan Kemira Chemicals Oy:n läheisyys. Se on seveso II -direktiivin alainen laitos, riskialtis teollisuusalue. Siitä kilometrin etäisyydellä ei saisi rakentaa uutta asutusta.
- Olemme käyneet pitkät keskustelut Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kanssa. Heidän mielestään nykyisetkin talot pitäisi purkaa eikä uutta saisi rakentaa. Mutta pelastuslaitoksen ja alueellisen ympäristökeskuksen kanssa päästiin hyvään yhteisymmärrykseen siitä, että uudet tontit eivät ole merkittävä lisäys.

Joen toisella puolen olisi myös tyhjää rakennusalaa, jossa oli ennen puuhuviloita. Purho haluaisi paikan asuntokäyttöön, mutta se sattuu olemaan samaa seveso II -aluetta, jonne tehtaalta päin puhaltavat tuuletkin useimmiten osuvat.
- Nyt tilanne on parantunut, sillä laitoksen prosessit ovat muuttuneet vähemmän riskejä tuottaviksi. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä myös, mitä Tallinmontulle tehdään. Se ei enää sovi asumiseen, koska se on teollisuustonttia, mutta onhan kaikenlaista tapahtumaa ja virkistystarvetta, johon se paikka sopisi.

Villa Wolmar ja voimalinjapylväs.

Innostumme pohtimaan muitakin tehtaan lähialueita, jotka kaipaavat uudenlaista asemakaavaa. Öljymäki vaatii uutta suunnitelmaa - sen kaavassa on kerrostaloja siellä missä ei kerrostaloja kuuluisi olla, ja se pitäisi muuttaa omakotitaloalueeksi. Valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö Mustavuori pitäisi turvata kaavalla.
- Osa rakennuksista on korjattu, osa uhkaa maatua sijoilleen. Toivottavasti vanhoihin kiinteistöihin saadaan asukkaat, jotka alkavat vaalia talojaan. Hinta kyllä varmaan houkuttelee. Äskettäin uutisoitiin, että Kouvolan maanhinnat ovat ehkä kolmannes pääkaupunkiseudun tonttien hinnoista, Purho sanoo.

Oman kylän poikii

Hannu Purho ei selvästikään ole alansa leipäpappi, niin innostuneesti hän puhuu rakentamisesta, tienpidosta, kaavoituksesta, kulttuurihistoriallisista arvoista, uudesta arkkitehtuurista, jopa hallinnosta. Hän näyttää heittäytyvän Kuusankosken eri alueiden pohtimiseen samalla vimmalla, oli kysymys Tähteestä tai Aronpellosta, Mustastavuoresta tai joenrannan kävelyreiteistä - tämän tiedän jo vuosien kokemuksesta. Mutta hänpä onkin paljasjalkain kuusaalain.
-  Asuin Kytöahossa, kävin Kymintehtaan koulua yhdeksän vuotta, sitten  Kuusaan luokion. Lahdessa opiskelin rakennusarkkitehti AMK:ksi. Valmistuin sieltä 1996 ja lähdin Oulun yliopiston arkkitehtuuriosastolle. Lahdessa opiskelin korjausrakentamista ja Oulussa keskityin modernin arkkitehtuurin restaurointiin.

Purhon pipo muistuttaa Oulun-vuosista.

Kuusankoskella Hannu aloitti työuransa varhain.
- Olin tet-harjoittelussa Kuusankosken kaupungin kaavoituspuolella vuonna -86. Lahden-opintojeni aikaan olin kesätöissä kaupungin talo-osastolla ja mittapuolella. Oulun opintoihini etsin dippatyön aihetta tältä seudulta ja olin Kymenlaakson maakuntamuseossa töissä kolmena vuonna ja tein diplomityön Kymenlaakson kartanoalueinventoinnista. Sen jälkeen tuurasin siellä Timo Lievosta rakennustutkijana.

Samoihin aikoihin Purho asettui tukevasti vanhalle kotipaikkakunnalleen.
- Ostin vanhan hörskätalon ja aloin remontoida. Se on kyllä kauhea talo, kuusaaksi "murha mörskä". Hain paikkaa Kuusankosken kaavasuunnittelijaksi ja pääsin. Nyt olen ollut täällä töissä kahdeksan vuotta.

Tarina katkeaa, kun Hannu pysähtyy ihastelemaan yhtä 60-luvun huviloista.
- Huvila Heikkerö on minun suosikkini. Nämä kuusikymmenlukulaiset kämpät on siitä niin siistejä, että ne on niin yksinkertaisia. Pohjaratkaisultaan ajattomia ja eleettömiä, mutta eristykset poikkeavat nykyvaatimuksista...

Arkkitehtitoimisto Bertel Gripenbergin suunnittelua.

Kaavasuunnittelijasta tuli kaavoitusarkkitehti, kun perustettiin uusi Kouvolan kaupunki.
- Palkkaan se ei vaikuttanut. Meitä on enää kaksi maankäytön suunnittelussa. Ennen kuntien yhdistymistä meitä oli peruskunnissa yhteensä kuusi. Ongelmallista, kun meidän toimintakenttä koko ajan muuttuu ja vaikeutuu. Tulee uutta lainsäädäntöä, tekemisen tapoja, ihmiset ovat valveutuneempia, jolloin rakennusperintöarvoista pitää osata kertoa, mikä on arvokasta. Se vaatii koko ajan uuden opiskelua.

Kaavoittajan pitää osata katsoa kokonaisuuksia.
- Yksittäinen rakentajahan katsoo omia tarpeitaan. Rakennusvalvonta miettii yhtä tonttia. Kaavoittajan pitää miettiä, miten rakennus suhtautuu lähiympäristöön tai meidän kulttuurikontekstiin.

Tällä hetkellä Purho tekee yleiskaavoitukselle keskeisen kaupunkialueen rakennuskulttuuri-inventointia. Se pitää sisällään laajat alueet Kouvolan taajamia.
- Siinä mietitään ensimmäistä kertaa uuden Kouvolan tarpeiden mukaista maankäyttöä. Missä nyt astuaan, mihin asutusta laajennetaan seuraavien 20 vuoden aikana - olemme löytäneet nelisenkymmentä laajentumisaluetta. Me teemme nyt itse sitä, mitä ennen on teetetty konsulteilla. Se vie aikaa, mutta onhan meillä paikallistuntemusta, minulla ja Heikki Kaupilla, joka oli entisen Anjalankosken kaavoittaja ja nyt Kuusaalla.

Työnkuva on kuulemma siirtynyt propagandan suuntaan.
- Puhumme ihmisille siitä, mikä on tärkeää. Herättelemme tekemään havaintoja omasta ympäristöstä ja puuttumaan epäkohtiin.

Purho vahvistaa sen, mitä jo epäilinkin. Hänelle työ on samalla harrastus.
- Kun liikkuu, pitää silmänsä auki. Kun joku sitten soittaa jostain paikasta niin tietää jo, että ai niin se on se keltainen rakennus, Hannu nauraa.

Villa Bertel, arkkitehti Liljequistin vuonna 1939 suunnittelema asuintalo.

Mitkä ovat Hannu Purhon teesit asuinympäristön rakentamisessa?
- Asuinympäristön pitää olla viihtyisä. Turvallinen. Esteetön. Meillä täällä on iso plussa: asuinympäristömme on kerroksellinen. Siinä on edustettuna historiallisia kerrostumia eri aikakausien rakentamisesta, puistosuunnittelusta, eri ikäistä kasvillisuutta. On tärkeää, että mukana on myös uutta. Kasarminmäen Pajassakin on hienoa se, että se aiheuttaa keskustelua, koska ei imitoi punatiilirakennuksia.

Purho pitää kuitenkin vanhastakin tyylistä.
- Minusta vanhahtavia rakennuksia saisi rakentaa, panna Strömsö-vaihteen päälle ja tehdä entisaikojen tyylistä. Jos aikaisemmat sukupolvet ovat olleet niin pöljiä etteivät ole osanneet arvostaa vanhaa rakennuskantaa, voimme pyrkiä pikkuisen korjaamaan tilannetta.

- Vanhan remontoinnissa taas on hyvä laadun tae, että on riittävän vähän rahaa. Silloin joudut todella suunnittelemaan etkä voi mennä ensimmäisten virtausten mukana, Purho kiteyttää.

Koskenrannan alueeseen, rakennuksiin ja elämään pääsee toistaiseksi tutustumaan parhaiten lukemalla Ulla Nikulan Koskenranta-jutun Vellikupin vuoden 2014 numerosta - se on Kuusankoski-Seuran kotiseutujulkaisu 13. Tämänkin tarinan faktoja on poimittu Ulla Nikulan tutkimuksesta - kiitos!

Seija A. Niemi - Tallinmontusta tutkijan uralle

"Tuo on meidän omenapuu," Seija A. Niemi ilahtuu kävellessään Tallinmontussa vanhalle kotipihalleen. Villiintynyt maasto kertoo edelleen, missä oli äidin kasvimaa, missä hiekkapiha. Väitöskirjan teko ei ole jättänyt varjoonsa hienoa lapsuutta kuusaalaismaisemissa. Kuusaan murre on säilynyt aitona kaiken tieteellisen tekstin kirjoittamisen ohella. Juuret Kymenlaaksossa ja tutkijan elämä Turussa mahtuvat yhtä aikaa tämän ihmisen maailmaan.

Seija A. Niemelle vanha kotipiha on edelleen tuttu paikka.

- Meidän talo oli punainen iso talo tuossa jyrkässä mutkassa. Liiterin nurkka oli melkein tiellä. Talo oli entinen Kaartisen kuppila, jossa oli ollut työmaaruokala ennen meidän tuloa. Ilmeisesti autokuskit kävivät siinä syömässä. Alussa talossa oli kaksi asuntoa, meidän ja puutarhuri Impi Hokkasen. Hän oli töissä yhtiön puutarhalla mutta hoiti myös vuorineuvos Ekholmin pihaa ylpeydellä.

Kun Harjut, Seijan lapsuudenperhe, olivat asuneet talossa kymmenen vuotta, se remontoitiin pelkästään heidän käyttöönsä.
- Impi Hokkasen keittiöstä tehtiin meille kylpyhuone. Vuonna -61 se oli erikoista. Vesijohto meillä oli alusta asti, mutta tuli vain kylmä vesi. Branderin Marjatta kutsui minua Aanaksi, kun en pikkuisena osannut sanoa "raana" vaan hihkaisin onnellisena yhdessä keittiössä, että meilläkin on tollain aana, Seija muistelee.

Oma piha on säilynyt ihan erikoisen tarkasti mielessä. Täältäkö Seija sai kipinän, joka vei myöhemmin tutkimaan  Kustavilaisen ajan puutarhanhoitoa ja arkielämää? Kasvimaalla viljeltiin tietysti porkkanaa, perunaa ja lanttua, persiljaa ja tilliä.
- Sitä ympäröi kukkapenkki. Tässä sivussa oli perennoja: kulleroja, keisarinkruunua ja mansikkapenkki. Kaarevaan reunaan äiti kävi joka kevät ostamassa torilta krassin ja asterin taimia. Tuossa taas oli pitkä hernepenkki.

Kuusaalaispihoissa oli 50-luvulla tietenkin marjapensaita: mustia ja punaisia viinimarjoja, karviaisia, vattuja. Ja ne omenapuut. Seijaa ei pakotettu puutarhatöihin, mutta olosuhteet veivät hänet polvilleen multaan.

Toisluokkalainen Seija lähdössä kouluun.

- Olin neljäntoista, kun äiti joutui sairaalaan. Minusta tuli se perheenäiti. Mutta minä tykkäsin hoitaa puutarhaa, sain tehdä just niin kuin halusin. Ikivanhat mansikantaimet eivät kyllä oikein innostuneet tuottamaan, Seija muistaa.

Muistaa, todella.
- Tuolta meni polku kellarille. Sen toisella laidalla oli jykeväjalkainen pihakeinu - vihreät jalat ja keltainen istuin.

Maakellari on vielä paikoillaan. Se oli yhteinen, niin että Harjun perheellä oli yksi sen kolmesta huoneesta. Talon seinustalla oli pikkuinen lastenkeinu, jo Mörkölinjan kodin aikaan teetetty pikku Seijalle, jota äiti ja isä saivat odottaa seitsemän vuotta.
- Olin erittäin odotettu ja rakastettu lapsi, ja minua tietysti suojeltiin kovasti, kun lopulta ilmestyin maailmaan. Lapsenkeinuunikin oli tehty puusta suojakaiteet, etten varmasti putoa siitä, Seija kertoo onnellisen näköisenä.

Asukkaat monen ammatin väkeä

Seija A. Niemi latelee sujuvasti entisten tallinmonttulaisten nimiä. Sulaset, Lempiset, Branderit, Graevenitzit, Rahikaiset, Teinilät. Pitkässä talossa oli yksiöitä, joissa asui yksinäisiä naisia. Seija muistaa Emmi-mummun, joka tarjosi aina kuivaa reikäleipää, pienen tytön mielestä suurta herkkua. Kuusaalaisille tutuin on varmasti Talven perhe.
 - Maisteri Talven talo oli tuolla, Seija viittoo.

Tallinmonttu on nyt autio, ja komea tallirakennus seisoo notkelmassa yksin. Seija A. Niemen lapsuudessa paikalla oli toistakymmentä asuinrakennusta, tienoo vilisi väkeä. Moni joenrannan talo oli peräisin tehtaan perustamisen ajoilta, jolloin yritykset toivat paikalle hirsitaloja lähikylistä, muutaman jopa Haminasta. Tällainen oli mm. tehtaansairaalana toiminut rakennus. Alueesta kiinnostuneet, huom! Uusimmassa Vellikupissa on naapurialueen, Koskenrannan, taloista Ulla Nikulan perusteellinen selvitys. Juttua lukiessa tulee kyllä paha mieli - niin moni Koskenrannankin hienoista huviloista on purettu. Samassa numerossa on myös Arto Sulasen muistelmia Tallinmontun menneisyydestä pikkupojan näkökulmasta. Vellikupin numerosta 11 taas saa lukea Pekka Maunon kirjoituksen Tallinmontun miesten työelämästä. Asentajasta vuorineuvosten kuljettajaksi -nimisessä kirjoituksessa Tallinmontunkin menneisyys herää eloon.

Tallinmontun-Koskenrannan alue ei ollut mitenkään jyrkkärajainen. Harjujenkin osoite oli aluksi Koskenranta 39.  Monttu varsinaisesti oli alue tallin lähistöllä, mutta toisaalta se liittyi tavallaan koko joenrannan alueeseen eli Koskenrantaan. 

Notkelmassa asui monenlaista väkeä autonkuljettajasta vuorineuvokseen. Oikeastaan vuorineuvos Ekholmin talo oli vähän ylempänä rinteessä.
- Hän kulki päivittäin montun poikki kävellen töihin. Me niiasimme ja hän nosti hattua, Seija A. Niemi kertoo.

Seijan isä Tauno Harju oli alkuun töissä yhtiön piirustuskonttorissa.
- Isän titteli oli piirustaja. Viimeiset vuodet hän oli suunnittelija. Isä oli yhtiöllä töissä 49 vuotta. Äiti oli kotiäiti. Minulla on myös vajaat viisi vuotta nuorempi Arska-veli.

Tallinmontun lapsia, Seija oikealla.

Lapset pysyivät hyvin montussa, kun siellä oli kaikki mitä tarvittiin. Perheissä oli kaksi kolme lasta, ja yhdessä leikittiin. Tallin piha oli iltaisin mahdottoman hyvä leikkipaikka, kun autot olivat lopettaneet ajonsa siltä päivältä. Tämänkin kylän lapset leikkivät mustaa maata ja kymmentä tikkua laudalla, kinkattiin ruutua, hypättiin narua.
- Keskellä Monttua oli iso ruohokenttä, jossa oli kiva pelata vaikka neljää maalia. Siinä oli jääpallokenttäkin, jossa harjoittelivat myös paikallisen seuran kaunoluistelijatytöt. Heillä oli niin ihanat vaatteet ja valkoiset luistimet, voi voi, Seija huokailee.

Pikku Seija luisteli itsekin, "nurmeksilla". Hän haaveili tummansinisestä kaunoluistelupuvusta, jossa olisi paljetteja. Mutta tuttu tarina: hänelläkin unelmapuku jäi vain haaveeksi.

Suvun tarina alkaa kiinnostaa

Tänä syksynä Seijan vanhat kansakoulukaverit tapasivat Kuusaalla sen kunniaksi, että kouluun menosta oli kulunut 60 vuotta. Tapaamisen toisena puuhanaisena oli tietenkin Seija A. Tallinmontusta 50-luvun lapset lähtivät Keskustan kansakouluun, jossa Seijan luokalla ehti olla monta opettajaa. Ensimmäinen oli Annikki Rekola, josta meillä molemmilla on ihanat muistot. Mutta hän oli vain vuoden, ja seuraavaksi tulivat Sinikka Väre ja Alisa Päivinen. Neljännen luokan kevääksi tuli vielä uusi opettaja, jonka nimi ei ole jäänyt mieleen.
- Sitten pyrin oppikouluun ja pääsin. Aluksi se oli Kuusankosken Yhteiskoulu, ja minun aikanani siitä tuli Yhteislyseo, valtion koulu. Akseli Kilkki oli koko ajan rehtorina.

Entinen koulujärjestelmä on kirkkaana mielessä, ja meitä hymyilyttää, kun peruskoulun käyneet nykynuoret menevät sekaisin selittäessämme oppikoulua ja keskikoulua ja pyrkimisiä ja kansalaiskoulua.

Jo kouluaikana historia kiinnosti Seijaa.
- Olen syntynyt sukuun, jota tarinat ovat kiinnostaneet. Harjun sukujuhlissa vanhemmat ihmiset muistelivat heitä edeltäviä sukupolvia. Heillä oli hauskoja juttuja, ja nimi- ja syntymäpäivillä kerrottiin aina ne samat jutut.

Jaaha, täältä asti siis kumpuavat sukututkimukseen liittyvät työt, mm. Sukututkimus ja vanhat käsialat -esitelmä kansalaisopistossa.


Isä Tauno oli kiinnostunut historiasta, hänellä oli paljon historiankirjoja Seijankin selailtavaksi.
- Mutta en ikinä lapsena voinut kuvitella, että minusta tulee historioitsija.

Taival Seija A. Niemen tämän päivän historia-asiantuntemuksen tasolle onkin ollut vähintään mielenkiintoinen, ei ainakaan suora. Hän pääsi ylioppilaaksi -67, meni saman vuoden elokuussa kihloihin Kai Niemen kanssa ja lähti Kouvolan kauppaoppilaitokseen opiskelemaan.
- Kauppaopisto oli nopein tie päästä ammattiin - tärkein haaveeni oli tulla äidiksi, ja mies minut elättäisi, Seija naurahtaa nuoruudenhaaveilleen.

Kihlapari meni naimisiin juhannuksena -69. Seija arvelee heidän olleen viimeisiä juhannuksena vihittyjä pareja.
- Kun minun isä ja äiti olivat menneet naimisiin juhannuksena, niin totta kai minäkin. Olen vähän tällainen vanhanaikainen. Asuin Tallinmontussa naimisiinmenooni asti. Muu perhe jäi vielä Tallinmonttuun, mutta 70-luvulla isä osti Mörkölinjan luota Suvannontieltä tiilitalon. Äiti oli silloin jo kuollut, Seija kertaa perheensä vaiheita.

Alppimaan yllätyksiä

Nuori rouva sai pian huomata, että elämää ei voi suunnitella ja hallita ihan miten vaan. Kai valmistui insinööriksi, ja pariskunta muuttikin hänen työnsä takia vuodeksi Sveitsiin. Suunnitelmiin kuului olla naimisissa ainakin viisi vuotta ennen kuin lapsia hankitaan.
- Mutta olinkin pian raskaana. Esikoisemme Joni on Swiss made, Seija nauraa.

Tallinmontun yläkerrassa toimii Mestarikerho.

Seurasi monta kotiäitivuotta. Ensin Niemet muuttivat Espoon Matinkylään. Reilu vuosi Jonin syntymästä perheeseen syntyi tyttö, Susanna. Seijasta oli hyvä olla kotona lasten kanssa, mutta 70-luvun alussa alettiin nostella kulmakarvoja, kun kuultiin mitä hän teki.
- Ai sinä olet vain kotona? Se alkoi vaivata ja keksin ruveta perhepäivähoitajaksi. Olen Espoon ensimmäisten kunnallisten perhepäivähoitajien joukkoa. Näin olin kotona mutta tein töitä, Seija kuvailee ratkaisuaan.

Kun lapset tulivat kouluikään, entiset kotimaisemat alkoivat kiinnostaa. Helsingin seutu oli jo silloin levottomampaa verrattuna Kouvolan tienooseen. Kun täältä ei löytynyt työpaikkaa, Kai Niemi perusti oman yrityksen.
- Koska minä olin merkonomi, niin kukas on halvempi toimistotyöntekijä kuin oma vaimo? Olin ensin puolipäiväisenä toimistoihmisenä. Työ muuttui vähitellen kokopäiväiseksi, elettiin yhdessä yrittäjäelämää 24/7 monta vuotta, kunnes todettiin ettei avioparin kannata tehdä töitä näin.

Seija jäi kotiin ja löysi nopeasti itsensä lukemattomien yhdistysten luottamustoimista.
- Pian huomasin tekeväni kokopäiväisesti palkatonta työtä yhdistysten eteen. Päätin etsiä töitä. Kuinka ollakaan, Kymenlaakson Sydänpiiri etsi toiminnanjohtajaa. Juuri minulle sopiva työ, kunnes kolmen vuoden kuluttua se alkoi muistuttaa liikaa yrityselämää. Niinpä perustin oman yrityksen.

Pinssit olivat tuohon aikaan muotia ainakin Keski-Euroopassa, missä Niemet olivat matkustelleet. Seija ryhtyi tuomaan pinssejä Suomeen.
- Mutta Suomessahan verrattiin pinssejä Neuvostoliiton rintamerkkeihin, niillä oli vääränlainen leima. Semmoista pyöritin kuitenkin kymmenen vuotta, enempi kotirouvan harrastuksena. Kaitsun yrityshän meidät elätti.

Aikaa kului, ja sitten tuli Seijan vuoro suunnitella tulevaisuutta.
- Lapset lähtivät opiskelemaan ja minä siinä miettimään, mitä tekisin, kun en halunnut olla merkonomi lopun ikääni, Seija A. Niemi tiivistää.

Ei väkisin vaan väsyttämällä

Ensin Seija kävi Helsingin yliopiston pääsykokeissa mielessään arkeologia ja kolmen aineen yhdistelmä suomalais-ugrilainen kielitiede, uskontotiede ja folkloristiikka. Myöhemmin hän haki myös opiskelemaan kulttuurihistoriaa.
- En päässyt, olin niin huono vastaamaan pääsykokeissa - siinä vaiheessa. Tenttivastausten myötä asia parani myöhemmin, Seija sättii naureskellen entistä itseään.

Jos ei päästä suoraan, niin mennään sitten mutkan kautta, nainen tuumasi ja ilmoittautui Kymenlaakson opistoon avoimen yliopiston kulttuurihistorian kurssille. Se osoittautui hauskaksi jutuksi ja Seija huomasi, että osaakin jotain.
- Minun ikäisillä naisilla on hirveän huono itsetunto, minullakin oli. Mutta kun tenteistä ja esseistä alkoi tulla hyviä numeroita, päätin jatkaa seuraavalle tasolle. Perusopintojen jälkeen suoritin aineopinnot Joutsenon opistossa, siellä enemmän etäopintoina.

Seuraavaksi Seija suoritti Jyväskylän yliopiston kirjoittajatutkinnon Oriveden opistossa.
- Silloin pystyi tekemään yhdessä talvessa 45 opintoviikkoa - ennen sanottiin appro ja cum laude. Yhdessä talvessa! Se oli tiukka tahti, mutta tein sen. Sen jälkeen vastaavaa ei järjestettykään.

Seija pyörittelee päätään opiskelusessiolle, jossa käytiin läpi kaikki mahdolliset kirjoittamisen lajit ja työskenneltiin eri medioiden toimituksissa.
- Elokuvan käsikirjoituksista runoihin, proosasta tieteelliseen tekstiin. Ja sitten hain jälleen Turun yliopistoon opiskelemaan kulttuurihistoriaa tällä kertaa avoimen väylän kautta ja pääsin. Nyt olen sitten tekemässä väitöskirjaa, tämä sitkeyden perikuva hymyilee.

Tavallisen ihmisen historiaa - ainakin oli tarkoitus

Seija A. Niemi - mutta siis mikä A?
- Astrid. Yhdessä työpaikassani oli toinenkin Seija Niemi, ja otin A:n, jotta meidät osattaisiin erottaa. Nyt Seija A. Niemi on "taiteilijanimeni".

Nimi onkin tullut tutuksi monesta historiahankkeesta. Seija A. sanoo halunneensa tutkia tavallisen ihmisen historiaa mutta nauraa, että ehkä Olavi Virta ja tutkimusmatkailija Nordenskiöld eivät nyt niin kauhean tavallisia olleet.
- Minua kuitenkin kiinnostaa yksilöiden arki. Meidän suvun Paavo-setä kertoi sukujuhlissa paljon vanhoista ajoista. Hän puhui usein Järvi-Paavosta, joka muutti Jaalasta Sippolaan. Sieltä Harjun sukunimi sai alkunsa. Olen siitä harvinainen ihminen, että olen työläinen jo viidennessä polvessa.

"Työläinen" kannattaa tässä ymmärtää väljästi, sillä se kertoo tosiaan uudenlaisesta elämänmuodosta: Harjun suku ei ole moneen sukupolveen saanut elantoaan maaseudusta vaan lasitehtaalta ja Kuusaalta, yhtiöltä.

Entiset asukkaat tekevät Tallinmontusta kirjan.

Maisterintutkintonsa sivuaineina Seija A. Niemi opiskeli kansatiedettä ja sosiologiaa pääaineensa kulttuurihistorian rinnalla. Kaikki tämä palveli hänen intohimoaan sukututkimusta.
- Koko historiaharrastukseni käynnistyi, kun rupesin harrastamaan sukututkimusta 1980-luvulla.

Gradunsa Seija teki siis Olavi Virran julkisuuskuvasta, ja siinäkin suvulla on sormensa pelissä. Eipä olisi Seijan kannattanut virnuilla kummisetänsä Eino Harjun suurelle Olavi Virta -innostukselle. Edestään sen löysi.
- Nuorena oli niin kyllästyttävää, kun radiosta ei paljon muuta tullut kuin Olavi Virtaa, Laulavaa lihapullaa. Minä olin Amerikan hapattama, olisi pitänyt tulla Paul Ankaa, Fabiania, Frankie Avalonia. Bobby Rydellin Sway on edelleen yksi maailman parhaita kappaleita, Seija huokaa.

Mutta kun opinnoissa tuli tehtäväksi kirjoittaa essee populaarikulttuurihistoriasta, Olavi Virta pääsi pannasta.
- Hän koki kovan kohtalon. Ensin Virta sai syyt niskaansa Ilomantsin keikan keskeytymisestä vuonna -59, kun orkesterin hanuristi oli ryypännyt itsensä esiintymiskelvottomaksi. Lehdessä sanottiin totuuden vastaisesti, että kännissä olisi ollut Olavi Virta.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomen lehdistössä kirjoitettiin jotain negatiivista suuresta tähdestä. Kohu-uutista höystettiin vielä tiedolla, että mukana ollut 18-vuotias naissolisti - silloin ala-ikäinen - olisi myös ollut humalassa.
- Siihen karahti Olavi Virran ura. Tämä lehdistön kohtelu innoitti minua tutkimaan tarkemmin julkisuuskuvan muodostumista, Seija A. Niemi kertoo.

Opiskeluun liittyviä tutkielmiaan Seija A. Niemi onnistui liittämään sukututkimukseen. Hän löysi Järvi-Paavon, Paavo Djerfin, 1800-luvun alun ruotusotilaan, ja kirjoitti hänestä kaksi esseetä. Yhden työn hän kirjoitti vaaristaan Augustista.
- Elämäni suuri tavoite on ollut tehdä sukukirja. Ei ole tehty - vielä.


Samaan aikaan tämä tutkijaluonne oli innostunut myös Voikkaan tehtaan perustajasta Rudolf Elvingistä. SBC-radiossa hän teki tästä pari ohjelmaa Muistojen kätkössä -sarjaan haastattelemalla Kalle Pukkilaa. Työn alla on edelleen elämäkerta tästä paikkakunnan taannoisesta julkkiksesta.

Miten metsää luetaan

Niemi siis valmistui maisteriksi, ja hän olisi ollut täysin tyytyväinen tutkintoonsa. Mutta samaan aikaan toisaalla: Turun yliopiston Suomen historian oppiaine etsi tutkijaa Suomen Akatemian projektiin, jossa tehtiin tutkimusta ympäristön lukutaidosta.
- Olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa, minut otettiin siihen tutkijaksi. Olin siinä vajaan kaksi vuotta - palkallisessa työssä! - ja kerkisin siinä ajassa tehdä lisensiaattitutkimuksen, Seija itsekin ihmettelee suoritustaan.

Ympäristön lukutaito - siis mitä?
- Ympäristön lukutaito on taito katsoa, onko ympäristössä tapahtunut negatiivista muutosta ja keksiä, miten sen estäisi tai parantaisi. Oman tutkimukseni kohde oli suomalaisen metsäluonnon lukemisen historia. Pointtini on väittää sitä käsitystä vastaan, että suomalainen talonpoika olisi haaskannut metsävaroja. Se on ruukinpatruunoiden ja kaivosten omistajien propagandaa. Nämä kilpailivat samoista metsän puista, tarvitsivat polttopuuta ja tukipuita omiin laitoksiinsa. Niinpä he alkoivat syyttää talonpoikia metsän tuhlauksesta, Niemi muotoilee kuuman kysymyksen varovaisesti.

Kukapa ei pitkästyisi, jos kirjoittaisi vain pikavauhtia lisensiaattityötään itselle täysin uudesta aihepiiristä. Joten Seija A. Niemi kirjoitti Oravalan kylähistorian, johon oli ryhtynyt maisterivaiheensa loppusuoralla ja luvannut tehdä sen tiettyyn määräaikaan mennessä valmiiksi.
- Sain minä ne molemmat tehtyä, mutta sitten vähän uuvahdin. Rupesin työttömäksi, täyttelin työvoimatoimiston lappuja kolmisen kuukautta ja totesin: nöyryyttävää! Päätin yrittää väitöskirjan tekoa, koska tutkiminen oli niin hauskaa, Seija kertoo.

Seija Astrid ehdotti professorilleen väitöskirjan aiheeksi Rudof Elvingiä, mutta tämä torppasi esityksen sanomalla, ettei kukaan anna rahoitusta noin tuntemattoman henkilön tutkimiseen. Professori ehdotti Adolf Erik Nordenskiöldiä.
- Mietin kaksi sekuntia ja vastasin: "Joo. Kuulostaa oikein hyvältä." Halusin selvittää, millainen ympäristön lukutaito Nordenskiöldillä oli. Hän ehdotti kansallispuistojen perustamista pohjoisiin maihin jo vuonna 1880. Ympäristöhistoriallinen tutkimus on Suomessa aika uutta, Seija A. Niemi kertoo tyytyväisenä.

Kirjoja pukkaa

Kukapa ei pitkästyisi, jos kirjoittaisi pelkästään tohtorinväitöskirjaa. Joten Seija A. Niemi tekee samaan aikaan kirjaa lisensiaattityönsä aihepiiristä mutta vähemmän tieteellisin sanakääntein. Maaliskuussa ilmestyy hänen tietokirjansa koivusta.

- Koivusta on kirjoitettu suhteellisen vähän. Koivu - Suomen kansallispuu paikkaa tätä aukkoa. Se kertoo koivun tarinan tuhansien vuosien takaa tähän päivään, Seija kertoo.

Kukapa ei pitkästyisi, ja niin edelleen, joten Seija A. Niemi pakertaa myös uuden aiheen parissa. Tekeillä on lasten ja nuorten tietokirja työläislasten ja -nuorten historiasta. Aihe löytyi oman suvun historiasta.

Niemi on tehnyt jo yhden tietokirjan lapsille ja nuorille. Siinä tutkimusmatkailija Adolf Nordenskiöld kertoo matkoistaan ja luonnontutkimuksestaan Pohjoisella jäämerellä. Nuorille ja lapsille on Niemen mukaan kirjoitettu hyvin vähän tietokirjoja suomeksi, ja tätä aukkoa hän on halunnut paikata - myös tulevalla työläislasten historiaa valottavalla kirjallaan.
- Arjen tarinoita on vähän. Kirjani tarina sijoittuu sijoittuu Kuusankoskelle. Tunnen sen parhaiten, oman sukuni historian kautta, sydämessäni. Tähän mennessä olen selvittänyt itselleni, millainen paikka tämä oli tehtaiden tullessa. Samalla yritän selvittää, mistä väki tuli ja keitä he olivat - ne jotka alkoivat tehtaissa tehdä töitä. Sellaistakaan tutkimusta ei vielä ole, Seija A. Niemi kertoo.

Tähän mennessä on varmaan jo käynyt selväksi, että Seija tekee monta työtä yhtä aikaa. Miten aivot taipuvat sellaiseen?
- Siten, että jos tekisin vain yhtä tutkimusta kerralla, aivoni menisivät jumiin. En pysty keskittymään pitkää aikaa yhteen ja samaan. Yksi työ stimuloi toisenkin tekemistä.

Turku - Voikkaa - Turku

Nykyisin Seija A. Niemi asuu pysyvästi Turussa, sinkkuna. Syventävien opintojen alussakin hän asui siellä kaksi vuotta. Niihin aikoihin pitkä avioliitto päättyi. Graduntekovaiheessa hän muutti takaisin Kuusankoskelle - Voikkaalle!
- Minulla kuusaalaisena oli ollut asenne, etten millään voisi asua Voikkaalla, mutta sehän onkin tosi kiva paikka. Ihan mielelläni asuisin vaikka Sikomäessä tai Virtakivessä.

Voikkaalla ollessaan Seija A. Niemi piti esitelmiä kansalais- ja työväenopistoissa. CV näyttää komean listan monenlaisista aiheista, joita hän on esityksissään käsitellyt - useimmat niistä liittyvät myös kotiseutuun. Aiheiden skaala kertoo myös siitä, että tämä tutkija katselee elämää laajasti.

Rudolf Elving ja Voikkaan tehdas, Muinaissuomalaisten uskonnosta, Tanssilavakulttuurista Kouvolan seudulla, Sukututkimus ja vanhat käsialat, Saveron lasitehtaan ulkomaalaiset työntekijät, Sippolan hovi – Von Daehn -seura ja Sippolan kotiseutuyhdistys, Kustavilaisen ajan puutarhanhoito ja arkielämä Valkealan seudulla, Kirjokiven kartano – Rudolf Elvingin lumottu puutarha, Sotaveteraanin elämää 1800-luvun alun Suomessa, Pahan hyvää tekevä vaikutus saduissa.

Tästä saimme jo vähän käsitystä, mutta lista jatkuu:

Sukututkimuksen jatkokurssi...

Vetäjänä seuraavissa:

Oravalan perinnepiiri, Kuusaan perinnepiiri, Eläkeläisten opintopiiri. ,

Satujen maailmassa, Sotaan ja rauhaan, Rudolf Elving, lapsuus ja nuoruus, 

Rudolf Elving, yhteiskunnallinen elämä, Kansanvalistusseuran Etäopiston Lehtiavustajan kurssin etäohjaaja, mahtava juttusarja seudun kiinnostavista persoonista paikallisradioon - tehtyjen tutkimusten ja artikkeleiden lista on uskomaton.

Kotiseututyötä voi tehdä Turussakin

Kohtalo kuitenkin avasi taas uuden oven, kuten Seijan elämässä monesti ennenkin.
- Jo mennessäni Turkuun ensimmäisen kerran vuonna 1999 Uunisepät-firma tarvitsi tiedottajaa. Sain siinä ansaittua opiskelurahoja ja melko lailla tietoa puun polttamisesta pesässä. Kun sain sen akatemiatutkijan paikan vuonna 2003 ja aloin tutkia metsänluonnon lukutaitoa, muutin takaisin Turkuun.

Tallirakennuksen yläkerrassa on hyvät kokoontumistilat.

Tällä hetkellä Seija A. Niemi on villi tutkija, ei kenenkään palkkalistoilla.
- Olen jo niin vanha että olen eläkkeellä, tutkimusta teen apurahoilla.

No vanhahan ihminen saa olla mutta mielellään tuollainen, jolla on tallella intohimo elämän ymmärtämiseen, ilmiöiden tutkimiseen, maailman ihmettelemiseen.
- Olen hirveän utelias, kiinnostunut kaikesta, avoin ja helposti lähestyttävä. Turkulaiset ovat ruvenneet juttelemaan min kans jopa bussipysäkillä, Seija A. Niemi naurahtaa.

Satunnainen bussipysäkkikeskustelu johdatti hänet Hanna-työn pariin.
- Se on kansainvälinen lähetys- ja rukousryhmä naisten puolesta. Se rukoilee lakkaamatta, jotta ympäri maailmaa ankeissa tilanteissa elävät naiset saisivat paremman osan. Ja että pienet tytöt pääsisivät kaikkialla kouluun.

Turun Varissuolle asettunut entinen tallinmonttulainen sanoo viihtyvänsä kaikkialla, myös Turussa. Mutta kotimurrettaan hän ei unohda ja vetää kuusaalaista lounaissuomalaisten iloksi. He kuulemma ilahtuvat kuullessaan kymenlaaksolaista puhetta.
- Heitä se hymyilyttää, se on heistä hirveän hauskaa.

Niin asettunut Seija tosiaan on, että hän vetää paikallisessa seurakunnassa Valpurin kammaria.

Mutta eihän tämä kaikki vielä riitä täyttämään energiapakkauksen päiviä. Hän on taloyhtiönsä hallituksessa ja yrittää luoda asukkaiden keskeen yhteisöllisyyttä erilaisin tapahtumin. Äskettäin hän liittyi Varissuo-Seuraan ja yrittää parantaa Varissuon asuinalueen imagoa.
- Media on luonut Varissuosta huonon käsityksen, aina tartutaan negatiivisiin asioihin. Nyt kun olen asunut siellä 6 vuotta, olen kypsä puhumaan alueen puolesta. Olen juuri aloittanut siellä Varissuon perinnepiirin.

Entä kuusaalaisuus, mitä se Turun vuosien jälkeen merkitsee?
- Kuusaalaisuus on sydänvertani. Kymijoki on kuin elämän virta. Taas eilen, kun tulin tänne junalla, tuli oikein ihana olo Korian sillalla, kun joki näkyi. Sydän on täällä. Ja asuuhan täällä perhettänikin, veli Kyminpuolella ja tytär Jaalassa.

Lottana kahdessa sodassa - Eila Nieminen kertoo

Kuusankoskelainen Eila Nieminen, äitini, muisteli sodanajan tapahtumia Kymenlaakson Radiolle 30.11.1989, kun talvisodan alkamisesta oli kulunut 50 vuotta. Nyt kun samasta tapahtumasta on kulunut neljännesvuosisata lisää, olen kirjoittanut äidin tarinat jutuksi hiukan tiivistäen ja murretta yleiskielistäen. Eila Nieminen, 1921-1994, oli tyttönimeltään Piirikkälä ja Mäyrämäen tyttöjä. Hän liittyi pikkulottiin kolmikymmenluvulla ja palveli talvi- ja jatkosodissa ensin ilmavalvonnassa ja muonituksessa kotiseudulla ja sitten rintamalla kanttiinin emäntänä Rukajärven suunnalla 1942-44.

Miten paljon 18-vuotias tyttö osasi viisikymmentä vuotta sitten odottaa, että syttyisi sota?
- Minun ikäpolvelle sota oli jotenkin niin kaukainen asia, että ajateltiin, että ei sotaa enää tule. Koko sen linnotusvaiheen ajan aina ajateltiin, että ei siitä voi tulla sotaa, että kyllä tavalla tai toisella tilanne rauhoittuu. Että semmonen toivo oli koko aika.

Vuonna -38 sota tuntui kaukaiselta ajatukselta.

Pelottiko?
- E-ei siinä vaiheessa oikeastaan. Silloin pelotti aina, kun tiedettiin että nyt ne lähtee neuvottelemaan sinne Moskovaan. Ja pelotti kun ne tuli sieltä, kun neuvottelujen tulokset ei olleetkaan semmoset kun odotti. Niin, silloin pelotti, tuli hirvittävä, ahdistava olo.

Entä kun tiesitte, että sota on syttynyt?
- No se oli tietynlainen shokki. Mut sitten kun siitä selvisi, niin tavallaan ei enää pelännyt. Mie en voi puhua niitten puolesta, jotka joutuivat ihan rintamalle sotimaan. Mie puhun nyt omalta kohdaltain. Sitten ei enää sitä sotaa pelännyt, ajatteli että no niin, se on nyt tapahtunut. Tästä ei pääse mihinkään, tämä on nyt jollakin tavoin elettävä läpi. Ainoa mikä pelotti - mutta sitäkään ei uskaltanut usein laskea mieleensä - oli se, että jos hävitään, niin kuinka Suomelle sitten käy ja mihin me joudutaan. Mutta varsinkin meidän nuorten oli helppo pyhkästä se pois mielestä ja elää sitä päivää.

Minkälainen mielikuva sinulla oli siitä, että jos sota hävitään, niin miten suomalaisille käy?
- No semmonen mielikuva, että meille käy varmaan samalla tavalla kun kävi virolaisillekin. Että Suomen kansa pirstotaan ja moraalinen selkäranka hävitetään ja meidät on helppo hajottaa, niin kuin hajotettiin virolaisetkin ympäri Siperiaa ja mihinkä niitä sitten mahdollisesti vietiinkään. Ja se mahdollisuus pelotti. Ja tämä pelko kantoi jaksamaan sodan. Oli tavallaan selkä seinää vasten, että joko kaatui siihen, taikka tapahtuu vielä hirveämpää.

Tiesittekö te siihen aikaan, mitä muissa maissa tapahtui?
- Hyvin vähän. Silloinhan lehtiä tuli hyvin vähän, ei ollut televisiota. Radio oli, mutta sensuuri oli kova, että radiostakin tuli hyvin vähän tietoa. Ja yleensä mitä radiosta tuli, niin yritettiin semmosia rohkaisevia tietoja radion kauttakin antaa. Sitten kun alkoi tulla jossain vaiheessa Saksasta näitä keskitysleirijuttuja ja sellasia, niin mie muistan että ensin naurettiin niille. Että tommosta ei voi tapahtua, eihän ihmiset tommosta tee. Sitä pidettiin sotapropagandana. Meni kauan ennen kuin loppujen lopuksi uskottiin - täytyi tulla jo ihan todisteita sotien jälkeen. Siihen aikaan ei oikein kaikkia voitu uskoa, koska se sotapropaganda oli aika voimakasta.

Ilmavalvontaa ajurinturkeissa lähellä Korian siltaa, Eila oikealla.

Kun talvisota syttyi, niin mitä täällä Kuusankoskella tapahtui?
- No sillon ne, jotka ei olleet joutuneet lähtemään rintamalle - osahan niistä oli jo varmaan jossain asemissakin - sillon ne ilman muuta joutuivat lähtemään. Lotat saivat komennuksen niihin tehtäviin mihin ne oli koulutettu. Mie sain komennuksen ilmavalvontatehtäviin ja olin talvisodan ajan Korian sillan luona. Siellä oli ilmavalvontatorni, missä päivystettiin. 


- Me asuttiin yhdessä maalaistalossa. Meillä oli iso pirtti, meitä oli kymmenkunta lottaa. Ja yksi mies, senikäinen mies, joka ei enää rintamalle joutunut, meidän isäntänä. Se nukkui suurin piirtein päivät ja yöt valvoi. Me päivystimme kaksi tuntia tornissa, ja sitten päivystettiin kaksi tuntia siinä - meillä oli semmonen pieni puhelinkeskus tuvassa. Ja isäntä aina yöllä herätti meidät, kun oli tavallisesti  kahdestakymmenestä kahteentoista, kahdestatoista kahteen, kahdesta neljään, niin hän aina herätti meidät ja saattoi meidät sinne torniin. Sillä oli myrskylyhty, koska oli ihan pimeää yötä. Ja sitten saattoi ne toiset lotat takaisin saman tien, teki tätä yöt ja päiväajan nukkui. Me sitten oltiin se kaksi tuntia siellä, ja kyllä siinä oli olemista, kun varustukset ei olleet silloin kuin nyt, kun on sentään jo monenlaista lämpövarustusta. Semmoset isot ajurin turkit meillä oli omien vaatteitten päällä. Pakkanen oli kova, semmosessa parin neliön alueella koitettiin kävellä edestakasin. Se oli avotorni.

Lotat majoitettiin Ulvin taloon, jossa oli puhelinkeskuskin.

Mitä sieltä näkyi?
- Taivasta ainakin tähyiltiin kovasti koko aika. Yritettiin katsoa, että näkyykö mistään päin. Ja sitten kun koneita näkyi, sitten ilmoitettiin. Soitettiin että siitä ja siitä suunnasta tulee sillä ja sillä korkeudella, ja mikäli nähtiin kuinka paljon, niin ilmoitettiin lukumäärä. Meitä oli opetettu arvioimaan lentokoneitten korkeuskin, että pystyttiin suurin piirtein sanomaan, onko ne kilometrin vai kolmen kilometrin tai millä korkeudella niitä tulee.

Tuliko sinun aikana?
- Tuli niitä. Korian siltaahan pommitettiin aika lailla, että kyllä niitä tuli. Kerran päivystyksessäkin - meitä oli aina kaksi päivystyksessä - pommeja tuli siihen pellollekin, että ikkunan takana multa pöllähteli. Pidettiin kaulasta kiinni ja sanottiin, että "kuollaan yhdessä, jos kuollaan". Mutta ei siinä mitään tapahtunut.

Kuusaallakin oli ilmavalvontatorni? 

- Oli, jatkosodan aikana. Mie olin siellä sitten. Sen välirauhan ajan olin tuossa kanttiinitehtävissä, kun täällä oli se sotasairaala. Ja kun tämä toinen sota alkoi, niin jouduin taas ilmavalvontatehtäviin ja olin ilmavalvontatehtävissä niin kauan, että vuonna -42 sain komennuksen rintamalle. Kerkisin olla - oliko se nyt kaksi vuotta neljä kuukautta rintamatehtävissä Rukajärven suunnalla.

Ammattikoulun sotasairaalaa vastapäätä oli lottien pitämä kanttiini.

Tässä Kuusaallakin oli jännät paikat joskus?
- Niin oli, kun ensin oli se torni niin näkyvillä. Ensin ilmeisesti oletettiin ettei pommituksia niin paljon olekaan eikä koneita täälläpäin. Niin me oltiin päivät työssä. Meille oli määrätty tietty päivystyspäivä, ja sitten kun hälytys tuli, niin juostiin siihen torniin, koska se oli ihan tehtaan lähellä.

- Kerran oli minun vuoro olla. Me oltiin just kiipeämässä sinne torniin. Yksi ainut kone tuli Kuusaalta päin Kyminpuolelle, ja se näki kun me oltiin siihen torniin menossa ja rupesi ampumaan meitä. Me sitten kipin kapin tultiin sieltä alas ja juostiin siihen metsikköön kiven taakse. Kuului, kun ne kimahteli siihen kiveen ne luodit. Ei sitten sen kummempaa, se kone meni menojaan mutta se ajoi meidät vaan alas tornista. Sen jälkeen torni siirrettiin syvemmällä metsään, Kolarinmäen keskelle, ja meille annettiin sieltä oma kämppä, yhtiön taloja. Sitten ei enää oltu töissä. Jatkuvasti asuttiin siinä ja päivystettiin.

Ilmavalvontaa Kyminpuolella jatkosodan alussa.

- Siviilien elämä muuttui sikäli, että kaikki elintarvikkeet meni kortille. Ruoka oli tiukalla.Niissä perheissä,  missä oli omaisia rintamalla oli varmasti pelottavaa, ja postin tulo oli varmasti... Odotti, että jotain viestiä tulee ja pelkäsi varmasti papin tuloa, koska se tiesi aina ikävää viestiä, kun seurakunnan kautta tuli useimmiten kaatumisilmoitukset. Mutta muuten elämä kulki. Ihminen on semmonen, että sitä ajattelee, että kun tilanne on tämä mikä on, niin tästä on nyt tehtävä paras mahdollinen. Ja tavallaan sodan aikana, kun kaikki oli oikein tiukalla, niin nautittiin monesta asiasta paljon enemmän kun nyt osataan nauttia, kun kaikkea on yllin kyllin. Kaikelle pienellekin annettiin arvoa.
- Sen mie muistan, että - mie puhun nyt meistä nuorista, kun olin nuori silloin - niin aina kun kokoonnuttiin niin leikittiin kaiken maailman seuraleikkejä ja kaikkea semmosta. Sitä vaan yritettiin viedä sitä elämää eteenpäin. Ja siihen aikaan kirjakaupat varmasti hankkivat kaikkein enemmän, kirjoja ostettiin paljon ja luettiin. Ja käytiin joka ikinen mahdollinen konsertti. No niitä nyt ei talvisodan aikana tietysti ollutkaan, mutta myöhemminkin mitä oli kulttuuritilaisuuksia, kaikki käytettiin hyväksi.

Sanoit, että elintarvikkeista oli pulaa sotien aikana.
- No niistä oli pulaa. Sokeri ja voi ja kahvi ja sellaset - ne loppuivat ja kaivettiin maasta voikukanjuuria ja tehtiin niistä kahvia. Toiset paahto rukiita ja keitti niistä kahvia, tai korvikettahan se oli. Kaikista oli pulaa. Yksi vaihe oli, kun lihaa sai vajaa puoli kiloa kuukaudessa henkeä kohti.

Valtion ostokortti vaatteita varten

Sinulla on joku luettelo?
- No niin on, henkisen työntekijän korttiannos. Tässä lukee, että ruumiin ja sielun ravintoa vuodeksi: maitoa 2 desilitraa päivässä, voita 150 grammaa kuukaudessa, lihaa 433 grammaa kuukaudessa, leipää 200 grammaa päivässä, sokeria 750 grammaa kuukaudessa, sakariinia 1 gramma kuukaudessa, saippuaa puoli kiloa vuodessa, tupakkaa 4 laatikkoa kuukaudessa, kahvia ja korviketta ei ollenkaan.

- Kansanhuolto jakoi meille kaikille ostokortit, tämmöiset valtion ostokortit. Ilmoitettiin, että nyt on lihaa tai maitoa tai jotain, sitä saa sillä ja sillä kupongilla. Kun sen kävi ostamassa, niin kauppa leikkasi sen kupongin pois, niin että sitä ei voinut enää sillä samalla kupongilla ostaa uudestaan. Tässäkin lukee, että on erilaisiin takkeihin, sukat, naisten. Mie olen yhdet sukat saanut näköjään, tästä on yksi kuponki leikattu. Ja samaten sitten ruuassa.

No miten sitten, kun sai sen oman annoksensa voita? Teitkö niin, että jaoit sen niiksi päiviksi, jotka sen piti riittää vai söitkö kerralla oikein ihanan voileivän?
-  Äiti huolehti voista, että sitä riitti sen mitä riitti. Sitä meni aika paljon tietysti ruuan laittamiseenkin, koska ei ollut rasvoja. Possuihan oli aika monessa talossa, mutta niistäkin kansanhuolto otti aina tietyn osan, että possunlihasta sai vaan jonkun osan itselleen. Kun sokeri tuli, niin se jaettiin jokaisen kesken. Jokaisella oli omat pienet sokerirasiansakin, jotka oli aina mukana. Kun kyläänkin mentiin, niin sokerirasia otettiin mukaan, koska talon sokeria ei saanut käyttää tietystikään. Jokainen vastasi siitä, söikö sen makiansa kerralla vai säästi sen koko kuukauden ajaksi.

Onko semmonen tunne, että talvisodan aikana näki nälkää?
- No en muista talvisodan aikana vielä, silloinhan vielä oli ruokaa enemmän. Mutta kun sota jatkui kauemmin, niin sitten kyllä näki nälkää. Muistan semmosenkin hetken, kun meillä oli oikein nälkä Salmen kanssa eikä ollut leipää eikä mitään. Myö siivottiin ruokakomero, että jos johonkin nurkkaan olisi leipäpala jäänyt. Ja sieltä löytyi kuivuneet leipäpalat. Ne oli kuin karamellit kun niitä imeksittiin. Moni oli sitten joutunut ihan hamstraamaan. Tässä kun oli näitä maapaikkoja ympärillä, niin kellä oli tuttuja ja sukulaisia, ja vierailtakin käytiin kysymässä. Minua ei koskaan laitettu, kun ei luotettu minuun. Sano että jos mie olen jostain talosta onnistunut jotain saamaan, ja sitten kun menen toiseen taloon ja kysyn emännältä ja emäntä sanoo, että voi voi kun ei o ittelläkää, niin mie annan vielä senkin mikä minulla on.

- Mut se oli aika jännää. Kerran kotona oltiin, kun Korian siltaa pommitettiin, niin ilmeisesti se kallio - kun minunkin koti oli kalliolla, Mäyrämäellä vuorella - niin se kallio jotenkin johti niin että meiltä putosi taulut seinältä ja kello alkoi lyödä. Tuntui että ne tulee ne pommit just siihen nurkalle. Ja loppujen lopuksi oli Korian siltaa pommittaneet, ettei se sitten lähempänä ollut.

Ennen kun sota varsinaisesti oli alkanut, meille sanottiin ettei tarvi pelätä, että siviilejä ei ammuta, näitä kohteita pommitetaan. Että menkää aukealla paikalle että säilytte, ettette jää sinne rakennuksiin. Ja kun ensimmäinen hälytys tuli, niin mehän paahdettii siihen aukealle paikalle mäen reunalle ja katsottiin. Niitä koneita tuli sieltä, ja kyllä me sitten aika äkkiä lähdettiin pois, kun ne rupesivat ampumaan meitä. Ei se mikään turvapaikka ollut. Sitten oli määräys, että pitää mennä sirpalesuojaan, mutta sielläkin oli hyvin pikkuinen sirpalesuoja, ettei sinne oikeastaan kaikki mahtuneetkaan. Ja tuppasi olemaan vielä niin, että ne jotka sinne ensimmäiseksi oli menneet, niin niillä oli omat vakituiset paikkansakin, että sinne ei tietysti oikein sopinutkaan. Minusta se oli ahdistavakin paikka, kellari, taikka semmonen maakuoppa. Ettei me sitten sinne menty. Kerran lähdettiin sitten juoksemaan, kun sanottiin, että metsään. Että ottakaa suojavaatteet päälle. Me otettiin, kun tuli hälytys, lakanat selkään ja lähdettiin juoksemaan metsään. Mutta koneet oli jo sitten päällä ja rupesivat ampumaan. Me heittäydyttiin lumihankeen ja vedettiin lakanat päälle ja maattiin siinä niin kauan kun koneet oli menneet ohi. Sitten tultiin takasin kotiin. Se oli viimeinen kerta kun yritettiin sirpalesuojaan tai metsään tai aukealle paikalle. Oltiin kotona ja kuulosteltiin, että tuleeko mitään pommia, ei lähdetty enää mihinkään juoksentelemaan. Paitsi silloin kun töissä oli, niin sillon piti aina kun hälytys tuli, lähteä sinne pommisuojaan, joka oli se kalliosuoja taikka sinne ison piipun alle. Siellä oli iso pommisuoja.

Eli alkuvaiheessa siviilit ei oikeastaan tienneetkään mitä se sota on? Että venäläiset pommittaa vaan kohteita, ei ne halua pahaa siviileille?
- Niin, tämmönen oli ainakin meillä käsitys. Ja mun käsityksen mukaan Helsingissäkin oli niin, että ensin ne juoksi sinne torille, aukealle paikalle kaikki. Siellähän niitä sitten pommitettiinkin. Mutta siihen se loppui se aukeille paikoille juoksenteleminen.

Kuvissa piti aina hymyillä iloisesti, oli sota tai ei.

- Yhtenä yönä, tai se oli iltayötä, tuli hälytys ja mie menin meidän verannalle katsomaan, minkälainen tilanne on. Katselin verannan ikkunasta, niin silloin tuli semmonen valtava laivue. Kun se hiljaa jyrräs sinne, se oli niin kuin matto taivaan päällä. Minulla oli aikaa laskea, niitä oli seitsemän konetta rinnakkain ja yhdeksän riviä - tuli semmosina aaltoina jatkuvasti. Se oli valtava jytinä, tuntui että koko talokin hajoaa, kun ne raskaat pommikoneet jylisi. Mutta oli joku laskenut että oli satakaksikymmentä konettakin, muistaakseni sodan loppuvaiheessa.


Sinä kylmin ilmein seisoit kuistilla ja katselit?
- En nyt niin kylmin ilmein. Kyllähän siinä ajatteli, että jos sieltä alkaa jotain tippumaan, niin lähtöhän se on. Mut ei siinä muutakaan voinut. Jotenkin sota-aikana tulee semmoinen, että kun se tilanne on mikä on, niin ei sille mitään mahda. Siinä vaan on. Ja kyllä sitä toivoo, että menkää, menkää, menkää ohi.

Maija-Kyllikki ja Eila Rukajärven Turina-tuvalla.

Sinulla ei ollut isää tai veljeä rintamalla. Näitkö tilanteita, missä omaiset kuulivat, että joku läheinen on kuollut?
- No en varsinaisesti nähnyt semmosta tilannetta. Mutta jatkosodan aikana jouduin ilmoittamaan semmosen asian. Se oli kyllä vaikeaa - minulle tietysti ilmottaa  sekä sille joka sen vastaanotti. Mie olin semmosen ison kanttiinin emäntänä, missä oli enemmän lottia. Siinä oli lotta, jonka kanssa oltiin aika paljon oltu yhdessä, vaikka sitten jouduttiin eroon, kun kaksi meidän lotista joutui vangiksi. Lottia koottiin sinne, ja sinne tuli tämä Maija-Kyllikkikin. Maija-Kyllikki oli kihloissa. Mie muistan aina sen päivänkin sodan loppuvaiheessa, oikein lämmin nätti päivä. Me istuttiin kanttiinin rappusilla, keittiön rappusilla kun oli kanttiini kiinni. Puhelin soi, mie menin vastaamaan. Sitten kysyttiin, onko semmonen ja semmonen lotta minun kanttiinissa. Sanoin että on. Niin pyydettiin ilmottamaan, että sen sulhanen on kaatunut nyt just. Siinä kyllä mietti kauan aikaa että miten mie tämän sanon. Menin istumaan ja istuttiin vähän aikaa ihan hiljaa. Maija-Kyllikki kysyi, että mikä se oli se puhelu. Sitten mie sanoin, että sieltä tuli tieto, että sun sulhases on kuollut. Se katso minua ensin vähän aikaa, sitten se sanoi hiljaa, että ei, hetken päästä että ei vielä kovemmin, sitten se huusi että ei oikein kovaa ja  juoksi pois, ja mie jäin istumaan ja itkemään siihen rappusille.

Haastattelussa katsellaan Eilan lehtileikkeitä, joita hän on alkanut koota 18-vuotiaana talvisodan alkaessa. Oliko itsestään selvää lukea pommituksista ja sodankäynnistä?
- Ei se itsestään selvää ollut. Kyllä koko aika ajateltiin ensimmäiseksi, että miten on suomalaisille käynyt. Ja yritettiin selata, että missä näkyy tappiot ja onkohan omia poikia mennyt, siis tuttuja poikia. Tai suomalaisia yleensä, kuinka paljon on mennyt, onkohan siellä ollut meidän kylän poikia. Koko aika oli vatsanpohjassa semmonen ahdistava tunne, että voi kun ei siellä olisi mitään semmosta, joka satuttaa oikein kovasti, kun satutti ihan tarpeeksi jo pelkkä tämä asia.

Rukajärven suunnan sotilaita lepotauolla.

Miksi olet säilyttänyt esim. tiedon, että unkarilaiset ovat Suomen puolella tai "Suomalaisia ei säikytetä ilmapommituksilla, kirjoittavat Parisin lehdet"?
- Oli semmonen tunne kun luki mitä kirjoitetaan Pariisissa tai Sveitsissä tai Unkarissa tai jossain, ettei ahdingossa oltu yksin. Että maailma näki mitä meille tapahtuu. Ja oli tunne siitä, että ne tulee vielä viime hetkellä auttamaan, ne ei anna meille tapahtua ihan mitä vaan. Miehän en tiedä, oliko tilanne näin, mutta kirjotukset antoi semmosen tietynlaisen turvallisen tunteen, että kyllä sitä tiedetään, mitä täällä tehdään.

Lehdet kertovat vihollisesta: "Venäläiset aliupseerit ampuivat ja ryöstivät haavoittuneet toverinsa - suomalaisen sotilaan kuvaus näkemästään", "Murhalentäjät pommittivat jälleen eilen kaupunkejamme". Miten suhtauduit näihin otsikoihin?
- Kun se oli kaikki yhtä sotaa, niin sitä vaan ajatteli että nyt oli tuolla, ei tiedä koska on täällä. Että ei voinut elää sillä lailla, että jatkuvasti pelkäsi, vaan yritti elää mahdollisimman paljon ihan normaalia elämää. Ja ajatella vaan, että nyt sitten tapahtuu mitä tapahtuu.

Minkälaiseksi kuvittelit vihollisen?
- Mites mie nyt sen sanoisin? Vihollinen ryhmänä oli vihollinen, joka teki meille pahaa. Mutta esimerkiksi kun sotavankeja tuli, kun ne oli täällä taloissakin, niin ne oli ihmisiä. Ne auttoivat talon maatöissä. Utissa oli vankileirejä, tiedän joitakin jotka olivat siellä töissä. Ne vangit olivat kehuneet kovasti, kuinka hyvää huolta pidetään. Tottakai ruoka oli huonoa, mutta ruoka oli huonoa siviileilläkin. Kun ne vangiksi tulivat ja olivat täällä suomalaisten joukossa, niin ne oli yksilöitä, tavallisia ihmisiä. Mutta silloin kun ne tuli joukkoina, ampuivat ja pommittivat ja hyökkäsivät, niin sillon ne oli vihollisia.

Alasammuttu viholliskone Rukajärvellä.

Paha ryssä?
Niin, sillon käytettii ryssä-sanaa. Ryssälläkin on monta vivahdetta, samaa sanaa voitiin käyttää monella eri vivahteella. Niinkun meillä käytetään sanaa hurri, niin voidaan sanoa ihan ystävällisesti, että se on hurri. Ja sama oli tässä ryssässäkin. Mie muistan sen sodan jälkeen kun tuli kielto, että niitä ei saa sanoa enää ryssäksi, niin muistan kun ihmeteltiin että no miksikäs niitä sitten sanotaan. Että kun se oli tietty kansa, ihan niinkun ruotsalainen tai tanskalainen. Sitten kun sanottiin vielä, että venäläisiä. No ei ne venäläisiä ole, ei niitä saa venäläisiksi sanoa. Ja sitten neuvostoliittolaisia piti sanoa sodan jälkeen. Niin se tuntu niin älyttömän pitkältä sanaltakin. Ja sitten vasta rupesi miettimään, että mitäs se ryssä-sana voisi merkitä, kun silloin kun se oli vihollinen, niin se oli ryssä, mutta Ryssland-sanastahan se on tullut, semmonen suomalaisen muunnos ruotsalaisesta sanasta.


Mikä muuten sai ennen sotia tavallisen kuusaalaislikan liittymään lottajärjestöön?
- No se oli semmonen aika, että hei mie olen lotissa, liity siekin. Ihan samalla tavalla kun että mie olen partiossa, tu siekin partioon. Sillä lailla mie liityin ensin aikoinaan lottiin, että minun tyttöystävät oli lotissa ja sanoivat, että tu siekin sinne. Niin sitä tuli sitten vaan liityttyä. Ja ihan mukavaa meillä oli.

Ymmärsitkö silloin, että se olisi ollut aatteellinen järjestö?
- Ei sitä silloin... Isänmaallinen se oli, sen ymmärsi kyllä. Mutta ei se millään tavoin liittynyt sotaan. Siihen aikaan oli nämä Runerbergin runot, mitä koulussakin luettiin. Missäs runossa on että "hän Lottansa vei mukanaan"? Oli semmoinen tunne, että jos olen lottajärjestössä ja jos tarvii, jos jotain tapahtuu, niin voin mennä mukaan ja auttaa. Ei sitä osannut liittyessä ajatella, että joutuu rintamalle, mutta tehdä montaa muuta työtä, niinkun  muonitustyötä. Esimerkiksi jo linnotustöiden aikanahan sitä muonitettiin. Me oltiin Kouvolan asemallakin, kun linnotusjunat meni siitä ohi ja annettiin ruokaa pojille. Kenttäkeittiöllä aina keitettiin ruokaa, jos oli jotain tilanteita. Silloin oli yleensä vähän Martta-järjestön tapaista, että tehtiin kaikkea tämmöstä missä tarvittiin muonittajia tai jotain semmosia, niin siellä oli aina lotat.

Orkesteri viihdytyskiertueellaan Turinatuvan kanttiinin lavalla.

Jouduit Rukajärven suunnalle rintamalle. Kuinka vaarallisiin paikkoihin?
- No se oli jo asemasotaa lähinnä, että oli semmosia taistelunnujakoita, hyökkäyksiä puolin ja toisin. Mutta oli pitkälti ihan tommosta asemasotaa. Siellä oli viihdytyskiertueita, siellä oli orkesterit, omasta porukasta pystyttiin kasaamaan. Pojat rakensivat asuntoja sinne, ihan kivoja asuntoja. Niistä korsuista oli päästy irti.



Katsellaan valokuvia, kuvia kanttiinista ja asuintalosta, joka on hirsimökki.
- Se oli hirsimökki. Se edellinen missä asuttiin, oli kyhätty äkkiä silloin kun sinne oli menty, kun ne oli hyökänneet ja laittaneet asunnon itselleen sinne. Ja siellä oli rottiakin niin paljon, että meidän täytyi aina ruuat laittaa pakettiin ja narulla roikkumaan katosta. Jos vaan vahingossakaan jäi joku paketti pöydälle tai johonkin, niin se meni sen tien. Sinne vietiin lakanat ja kaikki, ja kun lomalle tultiin, niin tuotiin ja pestiin niitä. Maija-Kyllikinkin oli semmosessa pakkauksessa sängyn alla lakanat, ja se lähti lomalle ja rupesi pakkaamaan niitä matkalaukkuihin, niin rotat oli syöneet kaikki pitsit.

Poikien sisustama kämppä

Mitä lotat tekivät?
- Meillä oli kaksi kertaa päivässä kanttiini auki. Aamulla, sitten oli pienen hetken päivällä kiinni ja sitten taas iltaan asti auki. Me keitettiin ja myytiin kahvia, ja meillä oli pieni kioski, missä oli kirjekuoria, kirjelehtiöitä, vähän kirjoja ja tulitikkuja, ja kaikkea pikkutavaraa, kynää, kumia, korttia myytiin.

Oliko tavallaan jo totuttu siihen, että on sota, ja siinä ehdittiin tehdä kaikkea muutakin?
- Oli joo, ja ilmeisesti tehtiin koko aika jotain. Meillä oli oikein hyvä kanttiini, ja sitten ne halusivat ruvetakin tekemään sinne vielä pikkutuoleja ja pikkupöytiä, kun ensin oli penkit. Se olisi käynyt liian pitkäksi, kun ei ollut sotimista varsinaisesti, muuta kuin silloin tällöin. Se oli terapiaa, että ne aina rakensivat ja tekivät jotain, vähän paremman asunnon itselleen ja vähän paremmat huonekalut sinne. Ei muuten olisi pelkällä makaamisella sitä aikaa kestänyt.
- Koska olin kanttiinin emäntä, jouduin aina Tiiksaan asti tulemaan. Olisikohan siitä ollut viisi kuusikymmentä kilometriä. Että aamulla lähti ja illalla tuli kerran kuussa aina tilittämään kaikki kanttiinin asiat. Mie olin tulossa illalla kotiin sieltä postiautolla. Se oli semmosta aikaa, että oli lunta. Oltiin jo niin lähellä, että oli kilometrin verran enää siihen, että auto kääntyi tieltä peltoaukeamien keskelle. Samalla kun se kääntyi, sieltä kahden puolen hyppäsi lumipukuisia sotilaita kiväärit ojossa ja näyttivät kivääreillään sitä autoa: ulos, ulos vaan autosta. Tultiin sitten ulos. Siinä mie ehdin ajatella, tuli hirvittävä tunne niinkun olisi jäitä valunut vatsaan. Ensimmäinen ajatus minulla oli, että miltähän äidistä tuntuu. Ja toinen ajatus oli, että joutuukohan vangiksi vai ampuukohan ne heti. Mutta kun päästiin maahan, niin ne olikin omia poikia, se oli ihan turvallinen tunne sitten. Sieltä oli tullut joku venäläisten joukko läpi. Ne oli siellä varttumassa, ja ne oletti että me oltiin niitä venäläisiä.

Kanttiini kesällä, kukansiemenet oli tuotu kotoa.

Tarttuivatko lotat aseisiin?
- Ei. Oli ehdottomasti kielletty. Lotta ei saa kantaa asetta, lotilla ei ollut aseita koskaan missään, yhtä ainoaa kertaa lukuunottamatta. Silloinkaan sitä asetta ei käytetty. Meidän kämppä oli sellasessa paikassa, että  komppanianpäällikön kämppä oli vieressä, ja sitten oli ainakin puoli kilometriä joka suuntaan ennen kun oli varsinaiset komppanian asunnot ja kanttiinit ja muut. Yhtenä iltana myöhään, se oli varmaan loka-marraskuuta, tuli komppanianpäällikkö ja sanoi että nyt on tilanne sellanen, että tuolta on venäläiset tulleet läpi, ja joka ikinen mies joutuu lähtemään. Että nyt kukaan ei jää teidän turvaksi tänne. Hän tuo aseen teille, että jos tarvitte sitä. Me oltiin nukkumassa jo Maija-Kyllikin kanssa, ja meillä oli sängyt niin että pikkunen yöpöytä oli sänkyjen välissä. Komppanianpäällikkö pisti sen aseen siihen pöydälle ja lähti. Oli hirvittävän pimeä, vähän sateinen ja tuulinen. Kun oli oikein hiljaista niin tuntui, että koko ajan jotain käveli siellä ulkona. Maija-Kyllikki vähän aikaa siinä silmitteli ja veti peiton korviinsa ja alkoi nukkumaan. Mie istuin jonkun aikaa sängyn vierellä ja pelkäsin. Kuuntelin ääniä ulkoa ja ajattelin, että minulle jäi tommonen vastuu. Sitten mietin, että jos ovesta tulee venäläinen, niin ammunko mie sen. Ajattelin että en voi ampua. Ammunko mie Maija-Kyllikin ja itseni? En mie voi sitäkään tehdä. Katsoin kun Maija-Kyllikki nukkui niin rauhallisesti, ajattelin että kun en kuitenkaan tälle asialle pysty mitään tekemään, niin käyn nukkumaan. Aamulla  herättiin siihen, kun komppanianpäällikkö tuli sanomaan, että tilanne on ohi ja onko täällä kaikki kunnossa ja vei aseen pois. En ollut edes koskenut asetta koko aikana. Se on ainoa kerta, kun aseen kanssa on joutunut jollakin tavoin tekemisiin. Aseen käyttö oli ehdottomasti lotilta kiellettykin, ja yleensä kaikki mikä viittasi sotilaallisuuteen.

Eikö joskus venäläiset hyökänneet sinne, missä teillä oli kanttiininne?
- Niin, siinä vaiheessa kun olin Tuliviuhkan kanttiinissa, se oli tykistökomppania. Siellä tuli yhtenä yönä oikein kova tykistökeskitys. Oli pakkasyö, ja niitä tuli niin että ikkunat meni rikki meiltäkin ja monesta muustakin paikasta, ja joitain rakennuksia vaurioitui vähän. Mutta ei meiltä, eikä kanttiinia, eikä ketään haavoittunutkaan edes. Niin sopivasti meni ne pommit, vihollisen tykistökeskitys, niiden keskelle. Yöllä pistettiin kaikki vaatteet päälle mitä löytyi. Pakkasta oli jotain kaksikymmentä astetta. Ja sitten pantiin jotain paperia ikkunan eteen. Nukuttiin sitten, kun se rytinä oli ohi. Ja aamulla ruvettiin siivoamaan lasinsirpaleita, ja pojat pistivät uudet lasit. Jatkettiin taas niinkun ainakin.

Eikö siellä ollut kaiken aikaa jäätävä pelko?
- Ei. Sitä ei ollut. Eikä siellä ilmeisesti olisi jaksanutkaan. En tiedä mitä oli silloin oikein hyökkäysvaiheessa, mutta tässä vaiheessa istuttiin kanttiinilla ja rupateltiin, keitettiin ja juotiin kahvia ja pidettiin tupailtoja ja viihdytysiltoja ja käytiin kiertueilla. Kaikkea mahdollista mahdollisimman siviilinomaisesti.

Jouluna -42 Rukajärvellä

Lotista puhutaan kaikennäköstä. Kuinka hulvatonta elämää lotat viettivät rintamalla?

- Hulvattomuudesta ei voi kyllä puhua. Nuoria oltiin ja naurettiin ja kikatettiin ja keksittiin kaikkea hauskaa. Mutta me oltiin niin tarkan kontrollin alla, että en ymmärrä ollenkaan niitä puheita. Vaikka  kuinka pientä tapahtui, niin rajatoimisto tiesi heti, ja soitetttiin heti ja kysyttiin, että mikä tämä tai tämä tilanne on.

Eikö tilanne, että siellä on kymmeniä ja satoja miehiä ympärillä ja muutama nätti likka keskellä, saanut aikaan vaikka mitä?
- No lähinnä se tilanne just ei saanut aikaan. Tämä nyt ei ole mitenkään väheksyvästi sanottu, mutta kun niitä poikia oli vaikka kuinka paljon, niin siinä oli runsaudenpulaa, ettei sillä tavalla edes ajatellut poikia jonain seurustelukumppaneina. Ne oli hirvittävän mukavia kavereita kaikki. Ja toisaalta taas pojatkin piti pikkusen kontrollia, että kun ei niitä ole kun kaksi tai kolme, niin niistä ei kaikille kumminkaan riitä, niin niitä ei kukaan saa ottaa. Yhdessä oltiin ja isoilla joukoilla. Pojat saattoivat  tulla ja sanoa, että saako tulla iltakylään ja juttelemaan, mutta hyvin harvoin sitäkään. Kun me oltiin jo päivät kanttiinilla poikien kanssa, niin ne on melkein lukukertoja, kun meillä oli iltakahvilla kotona ketään. Sitä oltiin niin kauhean mielellään kämpällä jo omissa oloissaan. Sitä sai ihan tarpeekseen päivän mittaan jutella ja nauraa, pitää hauskaa, niinkun nuoret ihmiset pitää hauskaa ja laskee leikkiä.

Juhannus -43 Rukajärvellä

Miten pojat suhtautuivat teihin?
- Minun vieraskirjassa moni poika on kirjoittanut, että niinkun sisko. Ne piti huolenaan, et tässä on vähän niinkuin pikkusiskosta kysymys, että ei siellä päässyt paljon temppuilemaan. Ja ne huolehti hirveän tarkkaa sitten, että onko kaikki hyvin, tarviiko lotat jotain ja voidaanko jotenkin auttaa. Mie ajattelen niin suurella lämmöllä suomalaista sotilasta. Siellä oli niin hyvä niitten joukossa olla, ei milloinkaan tarvinnut pelätä mitään. Jos mitä apuu tarvi, niin aina sai, aina oli turva.

Eila Nieminen on vuosien varrella miettinyt, että varmasti jälkipolvet osaavat arvostaa isien ja äitien taistelua, mutta onkohan häntä itseään enää silloin. Se aika on kai koittanut. Ei lotilta kuitenkaan 50 vuotta sitten vaadittu niin paljon turhaan.
- Esimerkiksi näin meille sanottiin: "Rauhan tultua arvioidaan suomalaisen lotan osuus poikiemme rinnalla. Mikä on silloin heidän käsityksensä meistä? Miehellä on aina oikeus odottaa naiselta paljon. Meidän täytyy kestää, meidän täytyy jaksaa tukea ja osoittaa ylöspäin." Meillä oli aina semmonen tunne, että meidän täytyi yrittää parhaamme. Totta kai siellä oli masennuksen hetkiä, oli kylmä ja nälkä ja märkä, ja ikävä oli omaa väkeä kotona. Tuettiin toisiamme, että kyllä me kestetään, on pojatkin kestäneet näin kauan. Ja sitten kun me päästään kotiin, niin lapset ja lapsenlapset on ylpeitä äidistään ja mummostaan, kun ollaan oltu täällä isänmaata puolustamassa, Suomelle itsenäisyyttä. Että se meitä kantoi eteenpäin. Me ei saatu repsahtaa siellä, piti aina olla esimerkillinen lotta ja esimerkillinen nainen. Ja niinkun pojatkin sanoo jossain noissa kirjeissään mitä tuohon vieraskirjaan on kirjoitettu, että me näytettiin esimerkkiä pojille siellä, että ne koko ajan näki, että minkä takia heidän kannatti taistella. Lotat edustivat siellä niitä arvoja, mitä pojilla oli kotona: koti, perhe ja lapset ja vanhemmat.

"Sodan jälkeen lotista pitikin vaieta."

Sitä lasten tunnustusta sai vaan jonkin aikaa odottaa.
- No, ei se mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Sinulla on mitaleita, mitä nämä tarkoittavat?
- Tässä on ensin talvisodan mitali - ilmapuolustus lukee tuossa. Jatkosodasta sain tämän toisen luokan vapaudenmitalin ja ensimmäisen luokan vapaudenmitalin. Minulle oli anottu ensimmäisen luokan vapaudenristiäkin, mutta siitä puuttui rintamalla olosta kaksi kuukautta, niin että en saanut sitä ristiä, sain tämän ensimmäisen luokan vapaudenmitalin. Tässä on mitali, joka on näistä sodista saatu, jotka on osallistuneet sotiin näinä vuosina. Tämä on Rukajärven suunnan risti, koska olin Rukajärven suunnalla ja raja pataljoonassa.

Miehet tämmösiä ylpeinä kanniskelee juhlatilaisuuksissa. Osaako nainen olla ylpeä tällaisista?
- On sitä tietysti ilonen, että on saanut. Kun niitä katsoo, niin ajattelee että aatella, olen nuokin elämänvaiheet kestänyt. Mut eihän niitä nyt samalla tavalla tietysti osaa arvostaa - tai arvostaa mutta ei sillä lailla että se rinnassa kävelisi.