Heinosen veljekset hyvästelivät lapsuudenkotinsa

Heinosen kauppa

Vanha tuttu Heinosen kauppa Valtakatu 11:ssä on saanut uudet omistajat. Heinosen suku väistyy talosta, tilalle tulee pariskunta, jolla on mukavia suunnitelmia rakennuksen entisöinnistä. Siitä joskus tulevaisuudessa, nyt muistellaan menneitä.

Heinosen veljekset Pekka ja Jukka istuskelevat toukokuussa 2016 Heinosen kaupan yläkerrassa Pekan kotona viimeisiä kertoja. Pekka tekee muuttoa sadan metrin päähän kerrostaloon, sillä kaupparakennus on myyty. Pekka Heinonen on asunut talossa koko ikänsä, Jukka muutti aikoinaan Leenansa kanssa Tähtikadulle puolen kilometrin päähän. Veljekset kertovat omia muistojaan talon elämästä 50-luvulta lähtien. Tukena on tietoja Kimmo Seppäsen toimittamasta kirjasta Wilsonin pintaa ja vesiondulointia - kuusankoskelaisia yksityiskauppoja ja -yrityksiä (ks. jutun alle). Vanhat kuvat ovat pääosin Jukka ja Pekka Heinosen kokoelmasta.

Pekka (vas.) ja Jukka Heinonen

Liikerakennuksen yläkerran asuinhuoneet ovat avarat, Pekan  muhkea pahkakalusto vie vain nurkan hirsiseinäisestä tv-huoneesta. Pekan kodin lisäksi yläkerrassa on toinenkin asunto, tyhjillään. Kaksikymmenluvun tunnelma huokuu kauniista kaakeliuuneista ja alkuperäisistä ikkunoista. Nykyinen rakennus on osin vuodelta 1920, jolloin Heinonen ja liikekumppani Laurikainen rakensivat paikalle ensimmäisen liikkeensä. Jo kolmen vuoden kuluttua sitä jatkettiin molemmista päistä - kaupankäynti jatkui koko laajennustyön ajan. "Nopeassa tahdissa 1920-luvun puolivälissä liikkeestä kehittyi todellinen seutukunnan suurliike, jolle avattiin tehtaalaisten asuinalueille useampia pieniä sivumyymälöitä eri puolille Kuusasta ja Kymintehdasta", Seppäsen teos selventää.

Veljekset kertoilevat perheestään. Kaupan perustajalla Einar Heinosella oli kolme poikaa. Vanhin oli Pekan ja Jukan isä Matti, seuraava Risto, jonka tyttäret asuvat Tampereella, ja nuorin oli Hannu. Kaikki olivat töissä kaupassa. Matti hoiti aluksi Mäenpään sivumyymälää ja otti vastuun pääliikkeestä isänsä kuoltua vuonna 1956.
- Silloin Risto ryhtyi vastaamaan Mäenpään liikkeestä ja siirtyi sen lakkauttamisen jälkeen pääliikkeeseen hoitamaan täällä lihapuolta, Pekka Heinonen kertoo.

Kivijalkamyymälä

Matti meni vuonna 1951 naimisiin Terttu Tommolan kanssa, joka oli vuonna 1946 ryhtynyt pitämään kampaamoa Heinosen liiketalon länsipään huoneistossa. Kun pääliikkeessä tehtiin remonttia vuonna 1957, kampaamo siirtyi takahuoneeseen pihan puolelle, Seppäsen kirja kertoo.
- Huomasitko talon takana kolme ovea? Äidin kampaamon ovi oli se viimeinen, Pekka täsmentää.

"Täältä se muutettiin kivijalan liiketilaan vuonna 1965, kun lihakauppa muutti yläkertaan. Terttu Heinosen kampaamo oli toiminnassa vielä haastattelua tehtäessä vuonna 2001", historiakirja kertoo. Terttu kuoli vuonna 2007, puolisonsa Matti 2005.

Lihakauppakin oli Heinosten liiketoimintaa. Se siirtyi yläkertaan, kun kaupasta tuli valintamyymälä, veljekset muistelevat. He kertaavat omista muistikuvistaan kaupan valikoimaa: kangasta, lankoja, liinavaatteita...
- Astioita, paljon lasiastioita. Mutta 60-luvun jälkeen oli oikeastaan pelkästään ruokatarvikkeita. Meidän lapsuudessa moni elintarvike oli irtomyynnissä: maito, jauhot, sokeri. Jauhot oli laarissa, sieltä myyjä pussitti paperipussiin sen mitä asiakas halusi. Vielä 60-luvulla meille tuli 50 kilon vehnäjauhosäkkejä, Pekka muistaa.

Heinosen valikoimaa yhteiskoululla pidetyssä näyttelyssä

Maitotuotteet otettiin Valiolta, niitä ei ympäristön tiloilta hankittu. Toisin oli naapurissa Kauppayhtiössä, jonne maitokin tuotiin Eerolan tilalta. Heinosen veljekset muistavat tehtaankaupan artikkelin, jota ihan jonotettiin.
- Heidän kurrimaitonsa oli yhteen aikaan ihan hittituote. Kaupan edessä oli hirveät jonot, ihmiset siinä maitokannut kädessä, Pekka kertoo. Jukka arvelee, ettei se ollut kurria vaan tavallista maitoa, jonka suosio johtui siitä, että se tuli suoraan maatilalta.

Leivonnaiset tulivat Heinoselle Papulan leipomosta Kouvolasta. Veljekset innostuvat muistelemaan yrittäjäperhettä.
- Eikös niillä ollut limunaatitehdas? Nehän oli Viipurista, Olkkuja. Meille tuli leivonnaisia Tervoliniltakin, ja Mannerista ja Korian leipomosta.

Kuusankoski esittäytyy messut. Matti Heinonen edustaa liikettä.

Tavarat tuotiin kauppaan Keskon autolla. Noutotukkuja alkoi tulla vasta 70-luvulla, ja silloin kauppiaat saivat itse käydä hakemassa tuotteet tukusta.
- Mutta alkuun Valiolta tuli omat tuotteet, Keskolta kuiva elintarvike, liha Karjakunnalta ja voikkaalaiselta lihantoimittajalta Väinö Vuoriselta ja sitten hänen pojaltaan Eerolta.

Heinonen oli keskolainen liike mutta toisaalta ei kuitenkaan.
- Tavallaanhan se Keskoon kuului, yksityinen liike, mutta Keskolta tuli tavarat. Mistä ne ennen Keskon perustamista on tulleet, ei ole tiedossa. Mutta Heinonen toimi koko ajan ilman että keskusliike puuttui kaupan sisustukseen tai ohjaili sen toimintaa, veljekset kertovat.

Heinoset muistavat hyvin lihapiirakkakioskin kauppansa kulmalta. Heillä on siitä kuvakin. Mutta ei Jukan ja Pekan tarvinnut kioskiherkkujen perään haikailla. Heillä oli lapsesta asti kaikkea hyvää tarjolla.
- Limskaa ja karkkii.

Matin pojat olivat nuoresta asti kaupassa ensin auttelemassa ja vähitellen oikein töissä liikkeen lopettamiseen vuoteen 1984 asti. Sitten molemmat pääsivät Kymiyhtiöön arkkisaliin, ensin lomittajiksi ja sitten vakituisiksi. Nyt he ovat olleet pari vuotta eläkkeellä.

Myymälätöihin Heinosen pojat perehdytettiin Keskon kursseilla.
- Oli tavallaan itsestään selvää, että tullaan kauppaan töihin. Olimme alkuun kesätöissä, jaettiin mainoksia, täytettiin hyllyjä. Siihen aikaan kotiinkuljetus oli tavallista, meillä oli hirveästi kuljetuskeikkoja. Mustanvuoren asukkaatkin tilasivat paljon, me kuljetimme autoilla. Tai ennen kortin saamista oltiin apumiehinä, kantamassa tavaroita autosta taloon. Kyllä meiltä kuljetettiin ympäri Kuusasta. Alkuun siitä ei edes veloitettu, myöhemmin muutama markka kuljetukselta, Jukka kertoo.

Veljekset kertovat olleensa ihan mielellään kaupassa hommissa, ehkä joskus kesäaikaan vähän harmitti kun kaverit lähtivät uimaan mutta he eivät päässeet.
- Mutta ei me kouluaikoina tässä kovin kiinni oltu. Aikuisena minä hoidin paljon leipä- ja maitopuolta, Pekka oli usein kassalla, kuljetti tavaroita ja piirsi mainoksia. Hän kävi sitä varten Keskon tekstauskurssinkin, Jukka kertoo.

Liike iltavalaistuksessa joulun aikaan 30-luvun lopulla

Muistelemme, kuinka vielä 60-luvulla ruokakaupankin ikkunat somistettiin purkkipinoilla tai muilla pakkauksilla. Etenkin jouluanaikaan ikkunat koristeltiin kauniiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä tilalle tulivat isot mainosplakaatit, joissa erikoistarjoukset houkuttelivat ostajia.

Henkilökunnan määrä vaihteli eri vuosikymmenillä. Viisikymmenluvun kuvassa näkyy vielä melkoinen joukko. Myöhemmin pärjättiin vähemmin työntekijöin, ja heistä moni oli omaa perhettä.

Heinosen henkilökuntaa, vasemmalla Matti, istumassa Emmi.

Pekka ja Jukka Heinonen muistavat myös Gunnarin, joka piti autokoulua ja korjaamoa Heinosen kaupan takana olevassa tiilirakennuksessa. Seppänen kertoo: "Einarin veljen, Gunnar Heinosen, liiketoimet: Pääliikkeen yhteydessä aloitettiin jo heti uusitun komean liiketalon avauksen yhteydessä vuonna 1925 myydä myös polttoainetta. Maahan oli kaivettu 4000 litran bensiinisäiliö, josta jaettiin Nobel-yhtiön tuotetta. Liikennöintiin liittyvissä toimissa aktiivinen oli Einarin veli Gunnar Heinonen (1900-1964), joka harjoitti polttoaineen myynnin, kuljetusliikkeen pidon ja korjausverstaan ohella myös autokoulutoimintaa."

"Samana vuonna, 1923, kun uusi komea liiketalo ja Kymintehtaalla Kolarin talon myymälä avattiin, ostettiin Heinonen & Laurikainen Oy:lle myös paikkakunnan ensimmäinen yhtiön ulkopuolinen kuorma-auto lisääntyneitä kuljetuksia hoitamaan. Autonkuljettajaksi ryhtyi Gunnar Heinonen ja vähän myöhemmin mm. Oiva Honkanen. Näin tavaran jakelu nopeutui huomattavasti ja myytävien tuotteiden hankinta tehostui, mm. sokeria haettiin suoraan Kotkan sokeritehtaalta tai silakoita Loviisasta. Aikaisemmin kuljetukset - lähinnä Kymintehtaan asemalta kaupoille - oli hoitanut ´Kaima` hevosellaan eli hevosmies Einari Koskinen Virkku-hevosensa rattailla."

Autoon nojailevat Pertti Brandt-Ojala ja Einari Koskinen.

Ratsastetaan edelleen Seppäsen kirjalla, mutta siihen kannattaa tutustua myös alkuperäisestä lähteestä. Kirjassa esitellään tarkasti suurliikkeen vaiheet mutta myös monien muiden kuusaalaisyritysten historia.

"Kuorma-auton, T-malli Fordin, talli ja korjaustilat olivat kaupan takapihalla. Vähitellen 1920-luvun loppupuolella korjaustoiminnasta kehittyi autokorjaamo, jossa alettiin korjata ulkopuolistenkin autoja. Samalla kun linja-autoyhtiö Kuusankosken Auto Oy ilmoitti uuden omistajan nimissä 21.5.1927 Kouvolan Sanomissa ajoreiteistään, sisältyi tekstiin myös lyhyt maininta ´Autojen korjauksia otetaan tehtäväksi. Kohtuullisia taksoja noudatetaan... Puhelin N:0 2´. "

Pekan ja Jukan lapsuudessa kodin alakerrassa toimi perheen kauppa, ja muitakin liikkeitä talon katon alla ja pihapiirissä on ollut. Lisäksi Heinosilla oli 50-luvulla myös Mäenpään kauppa, jonka veljekset muistavat lapsuudestaan. Ensimmäisellä vuosikymmenellään 1920-luvullahan Heinonen & Laurikaisella oli peräti viisi sivumyymälää. Kimmo Seppäsen teoksessa mainitaan, että Mäenpään kauppa oli Heinosen monista sivuliikkeistä pitkäikäisin - se toimi vuosia vielä 60-luvulla. Kaupalla oli useampikin kutsumanimi: Rata-Heinonen ja Pikku-Heinonen. Viisikymmenluvun alussa liike muutettiin kapearaiteisen radan länsipuolelta itäpuolelle. Kaupanpitäjäksi tuli Jukan ja Pekan isä Matti, ja vanha liikerakennus jäi hänen veljensä Riston perheen kodiksi.

Vanhoissa valokuvissa näkyy Heinosen kaupan takana ollut rakennus, jossa oli kahvila Lyhty.
- Sitten siinä oli Kuusankosken ensimmäinen apteekki ja parturi, jota piti Postimies Aallon vaimo vielä joskus 60-luvulla. Talo purettiin 80-luvulla. Muistetaan me kahvila Lyhtykin, joka oli siellä 50-luvulla, Jukka ja Pekka kertovat.

Viereisessä kuvassa on autokorjaamonakin toiminut rakennus. Sen kupeessa olleen puisen varaston tuhosi tulipalo 90-luvulla.

 

Uusi omistaja haluaa palauttaa talon ennalleen.

Jukan ja Pekan aikoina Heinosella oli liiketoimintaa myös tehtaankaupan päädyssä, rautakauppatavaraa lähinnä. Osastoa piti Hannu Heinonen.
- Ja tehtaankauppahan oli loppuaikoinaan meillä, siinä oli silloin elintarvikemyymälä. Mutta Hannun rautakauppa jäi vielä sen jälkeenkin taloon, veljekset muistuttavat.

Ennen Jukan ja Pekan aikoja Heinonen oli pitänyt tehtaankaupan tiloissa myös kenkä- ja vaatemyymälää jonkin aikaa. Vuonna 1927 Heinonen mainosti nimittäin lehdessä: "Ilmoitamme täten avanneemme Kuusankoskella ent. Kuusankosken Kauppa Oy:n huoneustossa Erikoisliikkeen Kangas- ja kenkätuotteille, jossa tulemme pitämään kaupan niin kotimaisia kuin ulkolaisiakin kankaita useampaa eri lajia samoin kuin lasten, naisten ja miesten kenkiä, saappaita, lapikkaita ja kalosseja sekä myymme niitä päivän halvimpiin hintoihin. Osa uusiutuvasta varastostamme on nyt jo saapunut ja lähiaikoina saapuu. Toivoen nauttivamme edelleen arv. ostajiemme suosiota ystävällisesti toivotamme teitä käymään katsomassa liikettämme sekä myöskin edullisimmin ostamaan sieltä kangas- ja kenkätuotteet. Käykää, katsokaa ja tutustukaa niin tulette vakuutetuiksi. Heinonen & Laurikainen", Seppänen kertoo ja lisää, että ilmeisesti tämä sivuliike jäi lyhytaikaiseksi.

Tehtaankaupan kuvasi 70-luvulla Arto Sulanen.

Asiakkaat jakautuivat tehtaankaupan aikoihin niin, että yhtiöläiset - varsinkin ruotsinkieliset ja muutamat saksalaiset - ostivat Kauppayhtiöstä, muut Heinoselta. Kävi Heinosellakin yhtiöläisiä mutta vähemmän. Sitten kun Kauppayhtiö lopetti, asiakkaat siirtyivät Heinoseen.
- Hixen, Brommels, Estlander - kyllähän he kaikki kävi tässä. Örmäläthän myöhemmin ostivat paljon, tuomari Mäkelän perhe kävi. Moni tykkäsi kotiinkuljetuksesta.


Muistelemme muita lähitienoon elintarvikeliikkeitä. Kirkolle päin mennessä Valtakadun oikealla laidalla oli Kososen lihakauppa, samassa rakennuksessa - eri aikoina - kukkakauppa ja valokuvaamo. Talo oli alkuun Walkaman pankkirakennus. Siitä eteenpäin vasemmalla oli Osuuskauppa. Marskinkadun suunnalla Aunelantiellä oli Pulkan kauppa. Siitä Pulkka siirsi vielä liikkeensä Kirjakaupanmäelle taloon, jossa oli myöhemmin Tamlanderin sähköliike.

Nyt Heinosen kauppa on jo vaihtanut omistajaa - siis rakennukset, vaikka vanha kuusaalainen puhuu entisin termein niin kuin Vilhusen kaupasta ja Kymin ympyrästäkin, joita ei toviin ole enää ollut. Talon julkisivu on suojeltu, mutta sisällä saa remonttia tehdä ilmettäkin muuttaen.
- On tämä rakas talo, kun olen koko ikäni tässä asunut. Onneksi uuden asunnon parvekkeelta näkyy tämä rakennus, Pekka nauraa.

Heinosen kaupparakennuksen omistaa nyt voikkaalainen pariskunta. Toni Rautjoki toppuuttelee toistaiseksi haastattelun tekemistä mutta kertoo kuitenkin hiukan suunnitelmistaan. Hänen puolisonsa on rakennusrestauroija, joten osaamista vanhan korjaamiseen riittää. Pari haluaa palauttaa rakennuksen entiseen asuunsa ja remontoi sitä kenties uusiksi liiketiloiksikin. Tämän parempaa kohtaloa talolle voi tuskin kuvitella.

Lähde: Wilsonin pintaa ja vesiondulointia, kuusankoskelaisia yksityiskauppoja ja -yrityksiä. Kirjan on toimittanut Kimmo Seppänen vuosina 1999-2000 kokoontuneen perinnepiirin aineistosta. Kirjaa myy mm. Kuusankoski-Seura hintaan 20 euroa.

Marjo Anttila nosti yhtiön siivouksen ajan tasalle

Marjo Anttilalla on kadehdittava taito: hän osaa kertoa elämäntarinaansa selkeästi edeten ja ryydittää tilanteita tarkoilla yksityiskohdilla - kuten pitkään laboratorioissa työskennellyt Kymiyhtiön siivoussuunnittelija ja siivoustyön johtaja osaakin. Ehkä tarina kulkee siksi niin eheänä, että Anttilat ovat nyt yhdessä elämänsä käännekohdista, luopumassa 35 vuoden jälkeen maatilastaan Pellonpäästä, ja näissä tilanteissa tulee kertailtua koettua enemmän kuin muulloin.

Oravalan Pellonpäässä Anttilat ovat tehneet toisen päivätyön yhtiön töiden lisäksi. Asuintalon lisäksi pihapiirissä on monta talousrakennusta - yhdessä sauna kamareineen, yhdessä kotimuseo ja askarteluverstas. Kaikki näyttää olevan priimakunnossa.
- Me ollaan uusittu katot, lattiat, korjattu rakennukset sisältä ja ulkoa, tapetoitu ja laitettu uunit kuntoon, rakennettu talon yläkertaan huoneet, Marjo Anttila luettelee.


Rakennusten kunnostamisen lisäksi Anttilat ovat viljelleet tilalla kaikenlaista syötävää.
- Vihanneksia ihan latva-artisokasta lähtien, kaikkea mitä suinkin voi kuvitella Suomessa viljelevänsä. Tarhaparsaa, porkkanaa, punajuurta, perunaa, palsternakkaa. Ja herneitä. Yhteen aikaan meillä oli 50 metriä kahta riviä hernepenkkiä. Saatettiin seistä kaksi tuntiakin hernemaan laidalla ja vaan syödä, syödä, syödä. Ne oli niin hyvä ettei voinut lopettaa.

Anttiloilla oli myös kasvihuoneita, pihassa ja pellolla. Huikein kasvihuone oli vanhan navetan yläkerrassa, josta oli katto purettu pois.
- Kukaan ei rakennusvaiheessa ajatellut, että vesi piti kantaa ylös tikapuita pitkin. Mutta siellä kaikki kasvoi paremmin kuin missään muualla. Munakoisot ja latva-artisokat olivat niin mahtavia että.

Kaiken tämän hoitaminen on tarjonnut niin paljon ajanvietettä työpäivän päätteeksi, ettei Anttiloiden ole vapaa-ajallaan tarvinnut muuta miettiä, matkusteluakaan. Luopuminen Pellonpäästä on pikkuisen haikeaa, mutta Marjo näkee toisenkin puolen.
- Minulla on oikeus elää toisenkinlaista elämää. Täytyy osata muuntautua tilanteiden mukaan. Sen mukautumisen olen saanut opetella pitkän elämäni aikana.
 

Kasvilavoihin mahtuu taimi poikineen. Viljelyn hoitaa nyt joku muu.

Tulevaisuuteen voi rauhassa katsella, sillä Marjon suvun naiset elävät pitkään, yhdeksänkymppisiksi, jopa yli satavuotiaiksi. Taipaleensa täällä ajassa Marjo aloitti mahdollisimman komeassa paikassa, Voikkaan Virtakivessä, kallion ylimmällä paikalla. Kahden ensimmäisen vuoden kodistaan Marjo jopa muistaa jotain: hankalasti ylitettävät männynjuurakot. Virtakivestä perhe muutti Suopellolle joen toiselle puolelle Onnelantielle.
- Meidän pihassa oli usein repaleisia paperipusseja ja olkia. Sinne nimittäin päättyi lasten liukumäki, jota laskettiin ennen vanhaan oljilla täytetyillä paperisäkeillä. Isä ei tykännyt sotkusta, Marjo kertoo ja sanoo, että isä oli kätevä käsistään. - Hän teki minulle puusta nuket ja kalusteet.

Marjo ei saanut käydä koulua viereisessä Pilkanmaan koulussa, vaan kolme pientä tyttöä siirrettiin Voikkaan kouluun. Ankarat talvisäät ovat jääneet koulumatkoista mieleen.
- Naapurin tytöltä ja minulta paleltui posket. Kun mentiin kouluhoitajan luo, hän hieroi poskiamme lumella, kuten siihen aikaan tehtiin.

Asko Anttilakin on kätevä, kuvassa hänen lintubaarinsa.

Neljän kansakouluvuoden jälkeen Marjo pyrki ja pääsi oppikouluun, joka toimi silloin Kuusaan puolella Marskinkadun varrella.
- Mutta oppikoulun käymiseni tyssäsi ruotsinopettajaan. Olin puhtaasti työläisperheestä, minulla ei ollut mitään taustaa. Mutta eihän lapsi sellaista tajua. Törskäksi kutsuttu opettaja otti minut hampaisiinsa. Pelkäsin opettajaa enkä oppinut ruotsia siksikään. Sanoin kotona, että en enää mene oppikouluun, jossa olin opettajan koulukiusaamisen kohteena.

Kotiväki sanoi, ettei alle 15-vuotias voi noin vain koulua lopettaa, oppivelvollisuuden alainen kun on. Marjo marssi itse keskustan kansakoulun rehtorin Ahti G. Ahtolan puheille. Tämän mielestä Marjon saattoi ottaa suoraan seitsemännelle luokalle, josta hän puoli vuotta käytyään olisi sitten koulunsa käynyt.
- Siinä koulussa minulla oli hyvä olla, helppo opiskella, ja pärjäsin hyvin. Olin niin innostunut siitä koulusta, sain hyvän todistuksen.

Seuraavaksi Marjo aloitti kahden vuoden opiskelun Kymiyhtiön ammattikoulussa, ja sai tyttöjen valmistavan kodinhoidon ammattikoulun todistuksen - hyvin arvosanoin - ja stipendin. Opettaja Veikko Halme oli huomannut tytön lahjat.
- Hän sanoi, että on valmis järjestämään minulle suositukset, jos joskus tarvitsen. Ja kehotti miettimään nyt tulevaisuutta tarkasti.

Laboratoriossa oli ihanaa

Marjo aloitti työuransa E-liikkeen osuuskaupassa Voikkaalla "kolmosessa".
- Siellä oli töissä vanha luokkakaverini Pirjo, ja meillä kahdella nuorella oli ihan hauskaa. Siihen aikaan kaupassa tavara myytiin toisin kuin nyt: oli irtomaito, irtojauhot, irtosokeri, irtovoi. Yläkerrassa oli talous- ja rautakauppatavaraa. Kaupanhoitaja Kalle Leppäsen tempaus jäi mieleen. Asiakas tuli hienon kristallinekan kanssa ja pyysi "termaa". Kauppias kuuli "tervaa" ja toi ulkoa hienossa nekassa asiakkaalle tervaa, Marjo nauraa. Ystävyys Pirjon kanssa on säilynyt lämpimänä näihin päiviin.

Kotimuseossa on vaikka mitä nostalgista.

Kahden vuoden kuluttua Marjo päätti lunastaa Veikko Halmeen antaman lupauksen.
- Menin hänen juttusilleen ja kerroin miettineeni asiaa: haluan laboratorioon töihin ja myös alan opintoihin. Hän selvitteli asiaa ja ohjasi minut yhtiön työhönottajalle, joka taas selvitteli puolestaan asiaani. Isäni oli klooritehtaalla töissä ja hänet tunnettiin ahkerana työntekijänä. Niinpä minua kehotettiin ilmoittautumaan klooritehtaan tutkimusosaston laboratorioon. Siellä maisteri Eklund sanoi, että juu täällä voit aloittaa, Marjo kertaa joustavia työhönottomenetelmiä.

Tämä nainen on selvästi synnynnäinen laboratorio-osaaja. Hän oli työstään niin innoissaan, että olisi voinut tehdä työpäivänsä perään toisen heti ruoan syötyään.
- Se oli niin ihanaa, ei voi sanoin selittää. Minulla oli tutorina vanhempi työntekijä, joka opetti kädestä pitäen, mikä on pipetti tai dekantterilasi. Tein siellä puunkyllästysaineiden tutkimuksia - pieniä milligrammamääriä liuotettiin, poltettiin, hehkutettiin ja haudottiin. Ja titrattiin, Marjo sanoo ja kuvailee mitä siinä tarkassa toimessa tehdään. Opin hän sai työn yhteydessä. - Olin kuin pesusieni, imin kaiken mitä opetettiin. Hän kehuu neiti Olkinuoraa tarkaksi ja rauhalliseksi opettajaksi, joka siirsi tarkkuutensa oppilaaseenkin.

Marjon into kasvoi, ja hän päätti hakea Kauppa- ja teollisuusministeriön järjestämälle lukuvuoden kestävälle laboranttikurssille Kotkan teknilliseen oppilaitokseen. Ensimmäisenä vuonna kuume kaatoikin pyrkijän, mutta hän pääsi sisään seuraavana vuonna. Koulutus vastasi sisällöltään kemian alinta yliopistotutkintoa.
- Siellä oli kolmannes ylioppilaita, keskikoulun käyneitä loput, minulla oli repaleinen koulutustausta ainoana joukosta. Mutta minulla oli niin hyvä työtaito, että sain hyvän todistuksen. Olin viiden parhaan joukossa, minulla oli aina ensimmäisenä työt tehtyinä.

"Kiitos ei" amerikkalaiselle unelmalle

Työt Kymiyhtiössä jatkuivat, mutta olot muuttuivat oudosti. Marjolle luvattiin toimistotyöntekijöiden virka-aika, mutta palkka laski. Hänen ihmettelyynsä vastattiin, että kun hän oli saanut stipendin, se vähennettiin palkasta.

Sitten Marjon USA:ssa asuva täti houkutteli tyttöä luokseen ja tämä lähti. Se vasta olikin reissu. Marjon täti oli töissä monimiljonäärillä, lääkäriperheessä, joka omisti lastensairaalan. Arkkiatri Arvo Ylppö oli viettänyt perheen luona 60-vuotispäiviään, ja isäntä oli antanut hänelle hienon lahjan: Ylppö saisi nimetä sopivan suomalaisnuoren, jonka elämää miljonääri voisi tukea. Kun Marjokin päätyi auttelemaan lääkäriperheen juhlissa kaupungissa ja maaseutuasunnolla, isäntäväki havaitsi hänet juuri sopivaksi tuettavaksi.
- Minä vastasin, että minä lähden kotiin. Ensin ajattelin, ettei se voi olla tottakaan, ei sellaista tapahdu tavalliselle tytölle. Ehkä kohtalo puuttui peliin, olin koti-ikävässä ja minun kohtaloni oli elää täällä.

Amerikan-matkan hattulaukku, arkkukin on tallella.

Puolen vuoden kuluttua Marjo siis palasi Kuusankoskelle ja takaisin yhtiölle. Ehkä ulkomailla olo oli avannut silmiä huomaamaan, että parempaakin voisi olla tarjolla, ja Marjo alkoi katsella työpaikkailmoituksia. Kemira ilmoitti ottavansa Mäntyluotoon perustettavaan vuorikemian tehtaaseensa laborantteja ja laboratorioapulaisia.
- Työntekijöitä palkkaava tohtori Rautala halusi minut tehtävään, jossa tutkitaan aineenrakennetta röntgenlaitteella. Sehän sopi minulle, palkka oli melkein tuplasti Kymin maksamaan verrattuna, 32,5 neliön asunto uudessa talossa minimaalisella vuokralla ihan tehtaan lähellä. Rautateiden linja-autoilla pääsi helposti parinkymmenen kilometrin päähän Poriin.

Pestautuminen oli helppoa, lähtö Kymiltä ei. Marjo, silloinen neiti Elojärvi, lupasi aloittaa Kemiralla vuoden alussa ja sanoi itsensä irti heti Kymille tultuaan. Elettiin marraskuuta.
- Kysyin palkkakonttorista irtisanomisaikaa ja sen palkkaa, heille ei ollut tullut koko irtisanomisilmoitustani. Menin uudelleen esimieheni luo ja sanoin, ettei palkkakonttori ollut saanut ilmoitustani. "No en minä olettanut, että te tosissaan lähdette", hän vastasi. Kerroin olevani ihan tosissani ja kehotin häntä laittamaan lopputilini tulemaan. Soitin muutaman päivän päästä palkkakonttoriin - vieläkään ei ilmoitusta. Menin kolmannen kerran esimieheni luo ihmettelemään, että kumma talo kun tästä ei pääse eroon. Sanoin seisovani huoneessa niin kauan että hän soittaa. No sitten hän soitti palkkakonttoriin ja hoiti asian.

Pyykkipussilla sisään

Alkuajat Kemiran rakenteilla olevalla vuorikemian tehtaalla Marjo Elojärvi koulutti ihmisiä. Siellä oli englantilaisia ajamassa tehdasta ylös.
- Ilmenittimalmista jalostettiin englantilaisella patentilla titaanidioksidia, Marjo sanoo ja kuvailee tarkasti laboratoriotöitään, jotka kemistille ovat peruskauraa mutta yhteiskuntatieteilijälle liian vaikeita selostettaviksi oikein.

Tehdas saatiin käyntiin kesäkuussa, ja sinne tuli nuori mies ns. näytteenottopojaksi. Marjolla oli jo muitakin nuoria tuttuja, hyvä asunto veti väkeä, tansseissa pyörittiin. Tehdas omisti  kesänviettopaikan, jossa nuoret kokoontuivat, pojilla oli kitarat, niiden säestyksellä laulettiin, samanikäiset ja -henkiset pitivät hauskaa. Mutta sitten joukkoon ilmestyi uusi nuorimies.

Takana jo 54 vuotta samalla huumorintajulla

Joillakin ihmisillä on tapana tulla vitsillä sisään. Asko Anttila on esittänyt jotain mieleenpainuvampaa.
- No tämä Anttila ilmestyi kuvioihin. Minulla oli siinä muutakin meneillä, en ottanut häntä niin tosissaan. Eräällä ns. pitkällä vapaalla hän ilmoitti menevänsä kotiin Tyrväälle, äiti pesee pyykit, että ei nähdä nyt vähään aikaan. Selvä. Saman päivän iltana soi ovikello, Anttila seisoo siellä ja minun "mitäs on tapahtunut" -ihmettelyihini hän vastaa: "Ei mitään. Tässä on märkiä pyykkejä, voisitko ripustaa nää kuivumaan." No yhdessä sitten ripustettiin avovintille sen kalsareita ja paitoja. Hän kysyi voisiko jäädä yöksi. Sanoin että ehkä voisi, kun on tämmösen tempun kerran tehnyt. Että minun täytyy vähän miettiä, tämä tuli hiukan yllättäen. No sit me alettii sillee oleen, niinku sanotaan, Marjo naurattaa kuulijaansa.

Samaan huvittuneeseen tyyliinsä Marjo Anttila jatkaa tarinaa ja käyttää puolisostaan Askosta nimitystä se. Niin  kuusaalaista!
- Päätettiin, että kun sen syntymäpäivä on 18.4., niin me mennään kihloihin 19.4. Joululomalla kerroin kotona suunnitelmastamme, ja äiti kauhistui kun ei ollut nähnyt koko miestä. Lepuutin äitiä, että minähän hänet otan. Äiti tuli Mäntyluotoon tutustumaan vävykandidaattiin ja totesimme, että on se ihan kiltti, ei se ole paha ollenkaan.

Sitten nuoripari meni kihloihin ja heinäkuun ensimmäinen päivä heidät vihittiin Pihlavan kirkossa Porin ja Mäntyluodon välillä. Morsian hiukan myöhästyi.
- Kampaaja tunaroi, ja vaikka minut kiidätettiin kirkkoon Fiat 600:lla, tulin myöhässä. Urkuri soitti ihan pieleen. Mies lumoutui niin papin puheesta, että kun tämä sanoi "sormus", se vaan katsoi pappiin. Minä tönin sitä: "Sormus!"  Mies katsoi minuun, toistin: "Pappi sanoi että sormus." "Ai jaa", se hoksasi, ja meidät saatiin vihityksi.

Asko lähti opiskelemaan teknilliseen kouluun Tampereelle. Marjon mielestä hänen olisi kannattanut opiskella paljon pitemmälle, niin älykäs kaveri se on.
- Nytkin lukee tähtitieteellistä kirjallisuutta, fysiikka on sille toinen luonto, Marjo kehuu puolisoaan.

Sarjassamme "elämässä tapahtuu kaikenlaista" Marjo Anttila jatkaa hauskuuttamistaan. Mies siis opiskeli Tampereella, rouva työskenteli Mäntyluodossa, viikonloput vietettiin siellä 32,5 neliön yksiössä.
- Kuinka ollakaan - ei meille mitään semmosta pitänyt tapahtua - tulinkin raskaaksi, hän päivittelee silmät pyöreinä.

Käsi paketissa ei hidasta Marjo Anttilaa. Ainahan voi delegoida

Tyttö syntyi vuonna -63, Marjo palasi kahden kuukauden äitiysloman jälkeen töihin ja kävi ruokatunnilla imettämässä. Vauva oli naapurilla hoidossa, tällä oli omakin vauva. Hoitosuhde katkesi, kun Marjo näki sattumalta, että hoitotäti syöttää Marjon vauvan ruokia omalle lapselleen. Marjo pyysi oman äitinsä hoitajaksi Mäntyluotoon kunnes saisi asiat järjestykseen.
- Kysyin Kemiran Kotkan tutkimuslaitokselta työpaikkaa, jotta pääsisin lähemmäs vanhempiani. Se järjestyi ihan helposti. Mutta asunnon saaminen Kotkasta olikin vaikeaa. Asuimme sitten vanhemman pariskunnan talon yläkerrassa. Näiden tytär oli naimisissa klarinetisti Kalle Kaartisen kanssa, joka oli säveltänyt Veikkaukselle tunnarin Yksi risti kaksi, pennit miljoonaksi..., Marjo Anttila kertoo ja saa tutun tunnarin soimaan päässäni loppupäiväksi.

Tyttärelle järjestyi väännön jälkeen hoitopaikka. Kotkassa ei nimittäin pidetty rouva Anttilaa perheen huoltajana, vaikka tämä oli ainoa, joka ansaitsi tuloja.
- Kotkassa oli siihen aikaan inhottava sosiaalitantta, joka haukkui minut ensin, en tiedä miksi. En antanut periksi, ja tyttö pääsi Metsolan lastentarhaan. Mutta kun hän sai tuhkarokon ja sairasteli muutenkin, hän oli äidin hoidossa Kuusankoskella. Äiti ei antanut Piaa enää tarhaan vaan halusi hoitaa häntä itse. Minä menin keskiviikkoiltaisin Vilkkaan autolla Kuusaalle, seuraavana aamuna takaisin Kotkaan, ja viikonloput oltiin vanhempieni luona koko perhe.

Takaisin länteen

Valmistuttuaan Asko Anttila pääsi Kemiran Uudenkaupungin rakenteilla olevalle lannoitetehtaalle. Hän oli ollut kesäisin tutkimusosastolla koelannoitetehtaalla töissä. Marjokin kyseli itselleen töitä Uudestakaupungista.
- Sanoivat, ettei laboratorio ole vielä valmis, mutta kun se valmistuu, saan paikan. Olin sitten alkuun siellä palkanlaskijana. Se olikin jännää hommaa tilipussien aikaan. Ensin laskettiin kaikki tilit ja niiden summat. Sitten laskettiin montako sadan markan seteliä tarvitaan, montako viidenkymmenen, viiden pennin rahaa jne. Sitten ne pussitettiin. Pussituspäivä oli jännittävä, että meneekö rahat tasan.

Uudenkaupungin tehtaan laboratorio valmistui, ja sinne tuli töihin hollantilaisia ja ranskalaisia, jotka puhuivat englantia. Marjo Anttilasta tuli heidän tulkkinsa laboratoriotöissä. Tehtaalta alkoi tulla näytettä analysoitavaksi turhan tiheään tahtiin, mutta Marjo on aina uskaltanut avata suunsa.
- Sanoin, että analyysi kestää kaksi tuntia, ja te tuotte uusia tunnin välein - ei ole järkeä, koska silloin  me tehdään aina vanhoja näytteitä. Että tuokaa kahden tunnin välein, niin saatte analyysin, koska typen määrän mittaaminen vei sen kaksi tuntia. Seuraavana päivänä Asko kysyi, että mitä minä olen oikein tehnyt, kun se hollantilainen riehui aamukokouksessa. Päästiin me sitten hyvään yhteisymmärrykseen ulkomaalaisen kanssa.

Marjo Anttila oli laboratoriossa kymppinä.
- Tein pientä tutkimustyötä ja vastasin tyttöjen tuomista analyyseistä ja niiden kirjaamisesta. Työtoverina oli myös kääntäjänä toimiva mies, jonka käännökset eivät ihan aina osuneet nappiin. Marjokin oli tehnyt käännöstöitä vuorikemian tehtaalla.

Perhe kasvoi viiden Uudenkaupungin-vuoden jälkeen vuonna -67, Anttilat saivat nyt pojan. Asko Anttila sai työkomennuksen Siilinjärvelle; siellä käynnistettiin samanlaista tehdasta, jota hän oli ollut käynnistämässä Uuteenkaupunkiin. Hän ehti kotiin koko aikana kerran tai kaksi.
- Minä olin kotona lasten kanssa, ja meillä oli ihan hauskaa. Asuimme Kukkomäellä kolmen huoneen ja keittiön mukavassa omistusasunnossa. Tyttö oli niin tomera isosisko. Kerran sanoin hänelle, että menen alakertaan panemaan pyykit koneeseen, ja sie et tee sillä aikaa yhtään mitään, et yhtään mitään. Kun tulen takaisin, poika makaa lattialla ja tyttö vaihtaa sille vaippoja. Oli nostanut veljen sängystä - en ole halunnut miettiä miten - ja sanoo: "Oli niin poika märkänä, että vaihdoin vaipat."

Mies palasi Uuteenkaupunkiin vuorotyöhön mutta alkoi kärsiä hirveistä migreenikohtauksista. Sitten Kemiran Kotkan tutkimusosaston koetehtaalle haettiin päivämestaria. Asko sai paikan - hän oli ollut siellä kesätöissä opiskeluaikana. Marjollekin järjestyi Kotkasta töitä samasta paikasta. Nyt oli taas iso ongelma asunnon kanssa. Aluksi Anttilat asuivat kolme kuukautta Kuusankoskella Marjon vanhempien luona Markantontilla, jonne Marjon vanhemmat rakensivat talon vuonna -59. He ajoivat sieltä päivittäin töihin Kotkaan, kovissa talvipakkasissa. Sitten järjestyi vuokralle talo Kotkasta, Tampsan monttujen läheltä Karhulasta.

Ei aikaakaan, kun perheen työpaikalla tuli jälleen uusi käänne: tutkimusosasto päätettiin siirtää Espooseen. Anttilat eivät sinne halunneet, ja Asko haki kolmea työpaikkaa. Niistä Kymiyhtiön paikka Kuusankoskella voitti, koska siihen kuului asunto. Perhe muutti Puistomaalle ensin yhteen, sitten tien toiselle puolelle toiseen asuntoon.
- Minulla ei ollut töitä, sain työttömyyskorvausta. Meillä oli lasten kanssa oikein hauskaa laitapuolen kulkijoiden kanssa Lappalalla. Mehän ystävystyttiin, paistettiin heidän kanssaan makkaraa, lapset polski vedessä ja otettiin aurinkoa päivät. Sitä siis rahan edestä kaiken kesää, mutta syksyllä päätin että minun pitää tietää mitä isona aion tehdä. Kävin yhtiöllä tuomari Brotheruksen puheilla. Hän sanoi: "Kuulkaa rouva, meillä on teille aina paikka." Näin nätisti sanoi, minulla ei ole koskaan ollut työnsaannin kanssa vaikeuksia, Marjo kertoo.

Kymillä uuden luojana

Marjo Anttilan piti mennä ilmoittautumaan Voikkaan Peroxidille, jossa hän sai sairauslomasijaisuuden. Ilman työhön opastusta alku vähän hämmensi, mutta Marjo sai pian juonesta kiinni. Hän arveli pestinsä päättyneen, kun sairaslomalainen palasi töihin, mutta hänetpä ohjattiinkin seuraavaksi viinatehtaalle.
- Minä menin Kinnaksen pirtutehtaalle. En ollut ikinä niitäkään töitä tehnyt, mutta siitä se lähti toimimaan. Sen pestin päätteeksi kuvittelin meneväni kotiin, mutta Göran Kotka oli unohtanut ilmoittaa, että minun piti mennä taas Voikkaalle Peroxidille. Siellä ollessani Göran Kotka soitti, että minun piti seuraavana aamuna ilmoittautua ammattikoululle Harri Varhomaalle. Kun ilmoittauduin, Varhomaa ilahtui että hyvä kun tulit, nyt sinun pitää selvittää kaikki Kymiyhtiön käyttämät teollisuuskemikaalit.

Ällikällä lyödylle uudelle selvitysnaiselle etsittiin koululta vähän huojuvaa pöytää, keikkuvaa tuolia ja hyllyä, mutta aineistosta ei tiennyt kukaan. Kehotettiin kysymään päävarastosta. Työsuojelupäällikkö Teuvo Karhu oli ideoinut, että nyt tehtaalla selvitetään teollisuuskemikaalit. Oiva Käki antoi valtavan pitkät listat, joissa oli kymmeniätuhansia nimikkeitä.
- Minä kävin läpi listoja ja poimin kaikki, jotka vähän vihjaisivatkin teollisuuskemikaalille. Sitä tehdessäni huomasin hämmästyksekseni, että siellä oli viittä kuutta sorttia samaa ainetta. Siivousaineita oli lähes 300, kun joka pomo tilasi omat aineensa.

Anttilan työn tuloksena lista siistiytyi ja rahaa alkoi säästyä.
- Olen kyllä moneen kertaan sen pienen palkkani ansainnut, mutta ei kukaan siitä hattua nostanut. Sitten vaadin, että kemikaalien hankinnat pitää saada seurantaan ja ehdotin, että työ vietäisiin tietokoneella tehtäväksi. Karhun Teuvo ehdotti, että hankkisin siivousalan koulutusta kursseilla. Kävin kaikilla mahdollisilla firmojen järjestämillä kursseilla, luin ja pänttäsin.

Yhtiö saa kiittää Marjo Anttilaa  hankintojen järkeistämisestäkin. Ei se kyllä kiittänyt, kiitokset menivät muille.
- Puhuin monta vuotta, että hassua tämä homma, kun meille tulee pesuaineita monesta paikasta varastoon, ja tytöt hakee ne sieltä. Että eikö ne voisi tulla tyttöjen tilaamina suoraan meidän postipaikoille. Sain lopulta jonkun vakuutetuksi ja ehdotin, että eräältä kotkalaisfirmalta alettaisiin tilata tuotteet keskitetysti. Vihdoin kaikki muutkin alkoivat tilata samalla tavoin, isoina erinä ja edullisemmin.

Aikaa ja tarmoa on riittänyt keilailuunkin.

Seuraavaksi Anttila huomautti, että siivoojat pitäisi kurssittaa uusien aineiden käyttöön. Hän sai opastaa työsuojelukursseilla työsuojeluosaston alaisuudessa tehtaan työntekijöitä kemikaalien vaaroista.
- Ammattikoululla pidin kursseja jatkuvasti. Siivoojia oli silloin yli 200, ja päivän koulutuksessa oli yleensä 25 osallistujaa. Heillä oli siihen aikaan työvälineenä pitkävartinen kulunut lattiaharja ja sen päälle säkki. Fiinimmissä paikoissa kontattiin lattioilla. Aamulla tultiin vähäksi aikaa töihin pääkonttorille, illalla myös. Jokaisella oli vesipullot juotavaksi - taskulämmintä vettä kaiken päivää, ja lopuksi sillä kasteltiin kukat, Marjo taivastelee.

Työterveyden kanssa Anttila teki paljon yhteistyötä.
- Kerroin aineiden vaikutuksista ja vaaroista - jouduin selvittämään niiden tiedot kirjastossa omaa työtäni varten. Tein joka teollisuuskemikaalista ns. huoneentaulun: mitä tällä työpaikalla käytetään, vaikutukset, miten suojaudutaan. Taulut painettiin Kouvolan kirjapainossa ja vietiin joka työpaikalle. Kymi oli ensimmäisiä, jotka 70-80 -lukujen vaihteessa tekivät tätä.

Marjo Anttilan maine levisi, ja pian hän oli valtakunnallisen Siivoussektori-lehden toimituskunnan jäsen. Hän oli tekemässä ensimmäistä siivoustyön käsikirjaa, hän osallistui Kauppa- ja teollisuusministeriön tilaisuuteen, jossa käsiteltiin tulevaisuuden siivoustyötä.
- Olin siellä teollisuuden edustajan kertomassa miten teollisuudessa kaivataan koulutusta. Kukaan ei uskonut, kun kerroin miten tiukasti meillä kaikki oli säädeltyä, mm. mihin siivooja voi mennä. Minullehan Voikkaan pääluottamusmies Kähärän Kimmo oli sanonut, että tehdas pysähtyy, jos pidetään kertomistani säännöistä kiinni.

Puuceessä on perhosbaari.

Pääluottamusmiehet halusivat pitää siivoojien puolta.
- Siivoojat itse olivat tyytyväisiä uusiin koneisiin ja välineisiin. Mutta kun piti hanttiin pistää vaikkei asiasta mitään ymmärtänyt, Marjo hymähtää. Kysymykseen, miten hän jaksoi ne tilanteet hän sanoo olevansa ääripositiivinen ihminen ja aika sitkeää tekoa. - Kyllä pääluottamusmiehet loppujen lopuksi tiesivät miten asiat ovat. Ollaan heidän kanssa edelleen kamuja. Monta kertaa juotiin Timosenkin kanssa aamukierrokseni jälkeen jossain kopissa kahvia. Hän tiesi, että mie en ole v-mäinen akka, kuten eräs toinen pääluottamusmies minua luonnehti.

Kokemus poiki uusia tehtäviä: Marjo Anttila joutui mukaan materiaali- ja konehankintoihin.
- Kaikki tehtaalla olevat päältä ajettavat ja pienemmät lattianpesukoneet menivät minun sormien läpi. Jouduin suunnittelemaan siivouskeskukset. Tein joka kohteeseen Kymintehtaalle, Kuusaanniemeen ja Voikkaan Peroxidille ja ulkopuolisille alueille esim. vesivoimaloihin ihan hyvän suunnitelman, joka kohteli työntekijöitä oikeudenmukaisesti eikä kaltoin.

Hyvinhoidettu Pellonpää tuotti valtavasti ruokaa.

Eräänä päivänä tehdaspalvelun päällikkö Matti Jankeri soitti ja komensi seuraavaksi aamuksi huoneeseensa. Siellä odotti konsultti Erkki Nurminen, jonka kanssa Marjo Anttilan piti rakentaa Kymiyhtiölle siivoussuunnitelma.
- Erkki Nurmisen kanssa oli todella kiva työskennellä. Siinä sai taas uusiutua, kun kuunteli hänen ehdotuksiaan. Minulla oli kohteista piirustukset ja koneista tiedot. Maunon Pekan kanssa käytiin paljon läpi siivouslaitteita ja niiden toimintaa. Tehdas minun piti tuntea läpikotaisin. Minulla oli valtavat pöydät täynnä isoja piirustuksia, opettelin lukemaan niitä suhdeviivaimen kanssa. Siinä tarvittiin avaruudellista hahmotuskykyä, että pystyi hahmottamaan piirustuksesta paikalle ja toisinpäin, kymmeniätuhansia neliöitä ja kuutioita, Marjo Anttila kertoo.

Suunnitelmaa työstettiin kuukausia, käytiin neuvotteluja luottamusmiestenkin kanssa.
- Niin hassua, mutta luultiin että olin työnantajan edustajana. Siksi pääluottamusmiehet suhtautuivat minuun aika nihkeästi, vaikka tein vain minulle määrättyä työtä. Mutta sitten tuli Rämän Maija, napakka tyttö, joka ymmärsi että tämähän oli siivoojille eduksi. He saivat hyvät välineet ja pesuaineet, siivouskomerot uudistettiin pimeistä luutakopeista asiallisiksi, koneellistettiin kaikki työ.

80-90-lukujen vaihteessa Marjo Anttila hankki vielä yhtiöläisille työvaatteet. Ei pelkästään siivoojille vaan kaikille työntekijöille ja suurelle osalle toimihenkilöitä. Jokainen sai omaksi kolmet vaatteet, joten kun yhdet olivat pesetettävänä, oli ainakin yksi puhdas puku kaapissa. Kaapit tietysti piti järjestää tähän tarkoitukseen myös.

Moni siivooja on jälkeenpäin kiitellyt, että heille tuli silloin hyvät oltavat.
- Nythän siellä on kai kymmenen siivoojaa koko alueella, silloin oli toistasataa. Alueet oli kohtuullistettu, tyttöjä koulutettiin jatkuvasti. Tätä sitten tein koko lopun työelämäni.

Siivoojille ammattilaisen imago

Siivoussuunnittelijan titteli vaihtui siivoustyön johtajaksi.  Marjo Anttilalla oli alaisenaan perustyöryhmä, toistakymmentä tyttöä, jotka tekivät perustyöt.
- Minä vahdin budjettia, kirjasin tyttöjen tunnit, tilasin aineet, kävin työmailla. Minulla saattoi olla kolmisenkymmentä "suviuunoa", ei niin vakavasti otettavia kesätyöntekijöitä. Jollain suhteillahan ne oli sinne päässeet, vähän semmosia paimennettavia.

Siivoustyö oli rakennusosaston alaisuudessa, ja Anttila asioi paljon sen päällikön kanssa. Tämä palkkasi porukkaan vielä siivouspäällikön Marjo Anttilan esimieheksi.

Marjo Anttila käyttää ryhmästään nimitystä tytöt. Tänä tytöttelykammoisena aikana se kuulostaa lämpimän äidilliseltä.
- Tytöt alkoivat kiinnostua siivouksesta paremmin välineiden ja olojen kehittyessä. He rupesivat itse kehittämään sitä. Heiltä tuli ideaa: hei me on keksitty tämmöistä, mitäs mieltä olet? Minä sanoin että hienoa, niin pitääkin tehdä. Siihen asti he olivat vaan siivoojia, jotka vähän jollain harjalla siellä suti, ja miehet vähän kiusasivat. Mutta heistä tuli ammatti-ihmisiä, sitä tolkotin heille koko ajan. Moni tyttö lähti kouluttautumaan alalle.

Sitten Marjo Anttilan polvet alkoivat olla niin huonoina, että oli pakko lähteä tutkimuksiin ja hoitoihin. Yhtiön lääkäri lähetti hänet Heinolaan, jonka lääkäri sanoi, että "kuulkaa rouva, teidän työt on kyllä tehty". Portaiden juokseminen edestakaisin mitoituksia tekemässä oli jättänyt jälkensä. Vuonna 2002 Marjo jäi eläkkeelle. Hän oli tullut taloon vuonna -55, ollut 10 vuotta pois, joten Kymiä hän palveli 37 vuotta.

Tältä naiselta on vaadittu eri tehtävissä luovuutta. Monta kertaa hän on ollut perustamassa, aloittamassa, käynnistämässä, ajamassa ylös jotain uutta. Mielikuvitusta ja näkemystä tarvitaan, kun ei ole ketään, jolta voisi kysyä, miten tämä ennen on hoidettu. Työvuosinaan Marjo Anttilalla ei yhtiöllä ollut oikeasti vertaistukea - ei siellä kukaan muu samanlaista työtä tehnyt.

Nyt Anttilat tyhjentävät Pellonpäätä, tilaa jolla on vietetty kaikki vapaa-aika. Marjo hämmästyttää kysyessäni, mitä hän aikoo nyt kaikella säästyvällä ajallaan tehdä.
- Oikeastaan minulla on aina ollut aikaa kaikkeen mitä haluan tehdä. Olen kova tekemään kortteja, minulle on kunnia-asia, että antamani kortit on itse käsin tekemiäni. Teen käsitöitä, luen aika paljon. Mies tekee kaikki löytämänsä sudokut, minä teen sanaristikoita. Kiva tehdä mitä haluaa, nukkuu kun nukuttaa, syö kun syö. Meillä on miehen kanssa aika hyvä huumori. Kun automatkalla nähdään joku erikoinen auton lasti, me aletaan rakentaa kertomusta, miksi sillä on tuommonen lasti, mistä se on tulossa, mitä on tapahtunut, Marjo kuvailee 54 vuoden avioliittovuoden aikana kehittynyttä hyvää kaveruutta ja hauskanpitoa. Pääsin todistamaan sitä takapenkiltä matkalla Pellonpäähän. Pyykkipussin kiikuttaminen on ollut Askolta hyvä veto.

Penan kirjeitä Eilalle 5

Isän edellinen kirje morsiamelleen, sittemmin vaimolleen Eilalle on kirjoitettu 8.9. Se oli jo kolmas kirje viikon sisään. Tahti jatkuu kiivaana, seuraava kirje Tampereelta Kuusaalle on päivätty 11.9.-46. Syy selviää heti kirjeen alussa.

Tulin tänä aamuna koulusta siinä 10 tienoissa. eikä mieleni ollut pitkään aikaan tehnyt niin kovasti jotain hyvää kuin silloin. Kuinka ollakaan, kun pääsin tänne kämppään, oli Sinun pakettikorttisi pöydälläni. Samaa tietä pyyhälsin postiin, sain paketin ja paketti kainalossa kotiin takaisin ja narut poikki ja niin - tietysti luin ensin Sinun kirjeesi, sinä oma kultainen eukkoni ja vasta sitten kävin käsiksi herkkuihin. Kyllä se pulla ja piirakka olikin hyvää, en tosiaan käsitä Sinun puhettasi tunkkaantuneista jauhoista ja epäonnistumisesta.  - - -

Pena vielä nuorempana

 Pääsin tänä iltana klo 8 koulusta ja hiljalleen kotiin tallustellessani aivan kuin astui vastaan aivan kokonainen kuu-ukko täydessä loistossaan. Mieleeni palautui aika kuukausi sitten, jolloin myös oli täysikuu. - - -  tällaisina yksinäisinä iltahetkinä, jolloin ei osaa enää oikein ryhtyä käsiksi mihinkään työhönkään. Pauli on nimittäin klo 10 asti koulussa. 

Tilasin tässä illalla puhelun kotiin ja se tuli juuri. Sieltä kuului vähän ikäviä uutisia. Äiti oli siellä marjamatkalla satuttanut jalkansa, niin ettei pääse ensinkään liikkeelle. Jos Sinulla on aikaa, niin käyhän meillä katsomassa anoppia, hän varmaan ilostuu suuresti. Lupasivat soittaakin sieltä kotoa huomeniltana, siis torstaina. Olisi hauskaa, jos Sinäkin sattuisit olemaan huomenna siellä meillä. Tämä kirjehän ei ehdi kyllä siihen mennessä perille. - - -

Seuraava kirje lähtee vasta 17.9. mutta syy yllättävään taukoon selviää kirjeestä: Pentti on käynyt välillä Kuusaalla ihan varoittamatta. Ja hauskaa on ollut. Mutta vaikka kahden päivän kuluttua on taas kotimatka edessä, kirjehän sinne pitää lähettää tässäkin välissä.

Täällä 11.9.1946

Alun voimmekin arvata, se on sitä rakastuneiden keskinäistä maailman tärkeintä viestintää. Mutta on kirjeessä hiukan asiantynkääkin.

Koko eilisillan ja tämän iltapäivän olen suunnitellut ja piirtänyt yhtä uutta omakotitaloa. Kyllä siitä arkkitehti Ahjopalon mielestä tuli aika mukiinmenevä, mutta itse en ole oikein tyytyväinen siihen. Taidan ottaa luonnokset mukaani sinne kotiin, että voin näyttää niitä Sinulle. 

Kello alkaa lähennellä 19.30 ja aionkin tästä lähteä kuoron harjoituksiin. Toivottavasti nyt pääsen perille, enkä eksy erääseen eteläänpäin menevään junaan, sillä huomenna on kova työpäivä. - - -

Pentin koulutyö vuodelta 1947: Vuokratalo

Risto Henttu ja lapsuus Kuusaanniemessä

Nykyisin Kuusaanniemessä kohoavat seudun korkeimmat piiput ympärillään UPM:n iso tehdaskompleksi. Vain reilut 50 vuotta sitten Kuusaanniemi oli tiivis kyläyhteisö, ei kuitenkaan enää maalaiskylä. Kimmo Seppäsen toimittama kirja Koti Niemessä - työ tehtaassa kertoo, että kylä alkoi muuttua tehdasyhdyskunnaksi jo 1900-luvun alkupuolella, kun vanhat tilat siirtyivät yhtiön hallintaan. Kannattaa lukea kirja, jos kiinnostuu paikan vaiheista historiantutkimuksen näkökulmasta.
Tässä jutussa kuunnellaan kuusaanniemeläisen lapsen ja nuoren muistoja kotiympäristöstään 1930-luvulta lähtien. Sekin kannattaa, Risto Henttu on hyvä kertoja ja muistaja.
Käytän paikasta aitoa ja alkuperäistä, pitkä-a:llista nimeä Kuusaanniemi; aiheesta lisätietoa täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/01/mika-ihmeen-kuusas.html

Risto Henttu on syntyperäinen kuusaanniemeläinen, hänhän on syntynyt kotonaan Niemessä.  Tienoo tuli varhain tutuksi kotipihaa kauempaakin, kun Risto lähti siskojen kanssa paimeneen Jokelan puolelle jo ennen kouluikää. Aluksi hän oli siskojen seurana, isompana paimensi jo itsekin.
- Vanhimman sisareni Eevin kanssa oltiin Lappakoskella paimentamassa villatehtaan omistajien lehmiä. Kerran Eevi oli lehmien kanssa pellolla ja minä karkasin villatehtaan päätyyn istumaan ja katselemaan, miten koski virtasi alla muutaman metrin päässä. Joku kuitenkin koputti tehtaan ikkunaan ja lähdin vaarallisesta paikasta, Risto Henttu muistaa kuin eilisen päivän.

Hermanni Hentun lapset olivat paimenessa monena kesänä. He kipaisivat joen toiselle rannalle Jokelan puolelle Pukkisaaren siltoja myöten.
- Yleensä paljasjaloin, ja sänkipellolla juoksenneltiin. Lehmiä paimennettiin metsässä siihen asti kunnes heinä saatiin korjattua ja uusi kasvu alkoi. Sitten päästiin tilan kotipelloille. Oltiin monena kesänä kunnes isä sanoi ettei tarvi enää mennä, täytyyhän lapsilla olla vapaatakin. Meitin palkka oli puoli litraa maitoa päivässä, yhteensä. Eväät oli omat. Ei tiedetty, maksoiko he meidän vanhemmille rahaakin.

Hentusta paimenaika oli ikävää ja puutteellista.
- Eväsleivillä oli pelkkää margariinia, se maistui kärrinpyörärasvalle. Pyydettiin yhdestä talosta, saadaanko ottaa kasvavasta sipulista varsia leivän päälle. Saatiin, ja paremmalle maistui.

Lapset olivat kerran keskenään paimenessa, kun yhtäkkiä tuli pimeää keskellä päivää. Kukaan ei ollut osannut varoittaa auringonpimennyksestä - vuosi täytyy olla 1945, jolloin oli harvinainen täydellinen auringonpimennys 9.7. Risto oli kymmenen ikäinen.
- Puolenpäivän aikaan alkoi tulla ilta, myö luultiin että maailmanloppu tuli. Pantiin lehmiä piiskalla selkään, että nyt kotiin, tää on ihan selvä maailmanloppu. Kauhu päällä, ihan pimiää keskellä päivää. Mutta ennen kuin päästiin kartanolle, alkoi valostua. Karjakko oli kuullut lehmänkellot ja juoksi vastaan: ei muuta kun takaisin metsään.

Pukkisaaren kautta pääsi siltoja myöten joen yli. Kuva: Jukka Airola

Lehmiä piti paimenessa estää menemästä viljapeltoon tai toisten heinäpeltoon tai kasvimaihin matkalla metsään. Metsässä taas piti vahtia, etteivät lehmät menneet kalliojyrkänteelle, josta oli pudotus Lappakoskeen.
- Kerran yksi hieho pääsi jyrkänteelle ja lähti luisumaan alas. Pelästyttiin että nyt se hitto putoaa tuonne ja joudutaan maksamaan vahinko. Tuli se kuitenkin ylös, kun kutsuttiin. Meidän olisi tosiaan pitänyt maksaa sekin, jos lehmät olisi tehneet tuhoja naapureille. Kerran ne kyllä pääsikin ihmisten kasvimaille, kun alettiin pelaamaan kylän lasten kanssa eikä muistettu paimentaa niitä. Joku kuitenkin kerkisi hätiin ja ajoi ne pois, Risto Henttu kertoo.

Lehmät vietiin jossain vaiheessa Savon radan yli Mettaloon metsään. Ne juotettiin aamulla mennessä metsälähteellä, illalla palatessa samoin ja oikein kuumalla myös keskellä päivää. Kerran ne ampaisivat janoissaan metsälähteen suuntaan, ja perässä painelevat lapset näkivät niiden syövän jotain kummallista mössöä. Läheltä löytyi metalliastiakin. Tilalle päästyään he kertoivat tutulle sedälle löydöstään ja tämä varoitteli lapsia kertomasta kenellekään. Seuraavana päivänä pontikkavehkeet olivat hävinneet metsiköstä.

Lappakosken villatehdas. Kuva: Jukka Airola.

Villatehdas oli lasten mielestä houkutteleva paikka. Sisälle ei saanut mennä, mutta pojat on poikia.
- Sisällä oli vaihtola, johon ihmiset toivat villoja ja saivat entisistä villoistaan tuotteet, kehrättävää villaa. Villakollit oli varastossa, ja siellä käytiin hyppimässä koko kylän penskojen kanssa, kun jostain päästiin sisälle. Muistan sen varaston hajun, se oli vähän kuin härskiintyneen öljyn hajua. Ja vaihtolasta muistan tolkuttomat määrät sanomalehtiä, samaa numeroa isot pinot. Nyyrikki oli yksi lehdistä - mihinköhän niitä tarvittiin? Risto Henttu miettii.

Sota toi jännitystä

Lapset eivät ymmärtäneen talvisodan alkaessa mitä sota, on vaan Ristokin kyseli sotaväessä olevalta isoltaveljeltä asiaa. Isommat selittivät, että "sodassa suomalainen tappaa ryssiä ja ryssät suomalaisia".
- Kysyin, että minkäs takia niitä tapetaan, siitähän tulee ihan kauhia määrä lihaa. Mihin se liha laitetaan? Meillä oli justiin teurastettu sika, ja ajattelin että se on jotain samantyylistä, Risto kertoo silloisista nelivuotiaan mietteistään.

Jatkosodan aikana sotatoimien pelättiin ulottuvan Kuusankoskelle asti - muunkin kuin ilmapommitusten. Vihollisen arveltiin tulevan Pukkisaaren kohdalta yli. Risto ja kaverit seurasivat korsun rakentamista Kupparinvuoren kupeeseen. Paikalle tuli sotilaita, ja nämä alkoivat kaivaa lapiolla monttua kahta miehistökorsua varten. Maa heitettiin kuopista heittolavoilla ylös rinnettä. Toiset sotilaat rakensivat lähellä pyöröhirsistä rakennusta, joka piti purkaa, viedä monttuun ja kasata uudelleen siellä. Siihen piti tulla monikerroksinen katto.
- Ne ei koskaan kerinneet tehdä sitä valmiiksi, kun sota loppui. Me vietiin kaivajille kesäkuumalla vettä ja saatiin vähän rahaakin siitä. Lappakosken kohdallakin oli kaksi korsua, golfkentän laidalla on niistä tunnistuskyltit. Ja yksi korsu oli nykyisen tehdasalueen laidassa.

Korsun kattoon tarvittiin kiviä, ja niitä ammuttiin kalliosta Riston kotitalon läheltä. Kerran yksi lapsenpään kokoinen kivi lensi kotitalon seinään melkein sadan metrin päästä. Jälki jäi seinään pysyvästi.
- Isä paineli kiven kanssa mäelle kysymään, kuka on vastuussa ampumisesta. Sieltä tuli lapikasukko esiin, ja isä näytti kiveä. "Tälläin tuli meidän torpan seinään. Ja min karja on tos pihas." Isä sanoi lapsia karjaksi. "Jos siä haluat elää, niin kato että näit ei enää tule." Eikä tullut.

Kuvassa vasemmalta Risto, Leo Lilja, Esko Nikulainen, Teuvo Rämä ja Alpo Laaksonen. Takana entinen Silvosen Talo. Risto Hentun kokoelmat.

Pikkupojat leikkivät sotilaiden lähdettyä iltaisin särentäkivien päällä. Risto putosi ammuttujen kivien väliin niin, että jalasta lähti lihapala. Ei sen takia lääkäriin lähdetty, puhdistettiin vain.

Pommisuojan virkaa teki maan sisään rakennettu sirpalesuoja. Kylän miehet kaivoivat sen, ja yhtiöltä tuli rakennustarpeet.
- Muistaakseni siinä oli lankkuseinät, katto päällä, kamiina sisällä ettei tullut kylmä. Kynttilöillä valaistiin, enkä vieläkään tykkää kynttilän hajusta. Pommia vastaan suoja ei olisi auttanut mutta antoi turvan tunteen, kun pommikoneet jyräsi yli.

Pommisuojaan rynnittiin joskus aika itsekkäästi. Sinne johti lumen keskellä polku.
- Niemeen tulleet vieraammat aikuiset juoksi hälytyksen tullessa kauhuissaan polkua että talvitakin liepeet heilui ja työnteli meitä lapsia sivuun. Talvisodan aikana isommat siskot veti meitä pienempiä suksikelkalla suojaan. Jatkosodan aikana meitin täytyi juosta. Kiireesti, kiireesti, kun luuli että koneet on kohta päällä, tuntui että tukehtuu juostessaan. Kun Veli-Erkki kävi lomilla, äiti pyysi häntä tekemään tunkion takaa pommisuojaan oman polun perhettä varten. Isälle ei uskaltanut kertoa perimmäistä syytä oman polun tarpeeseen, hän olisi mennyt nakkaamaan akat hankeen, Risto naureskelee.

Kuusaanniemessä pelättiin kovasti desantteja, niitä oli kuulemma liikkeellä lähiseudulla. Siellä oli Riston mukaan vakoojakin.

- Yksi talo oli tyhjennetty kaikesta tavarasta, ja me pikkupojat käytiin tietysti katselemassa. Näin siellä kasassa kummallisen radiolaitteen, pyysin sitä itselleni kun luulin sitä vanhaksi vehkeeksi. Tapahtuma painui unhoon vuosikymmeniksi. Kerran televisiosta tuli ohjelmaa Englannista, talon lapset olivat ullakolta löytäneet ihan samannäköisen radion, se oli kapea ja noin 40-50 cm pitkä. Isommat potentiometrit oli päissä, pienempi oli keskellä. Ohjelmasta selvisi, että ne oli venäläisten vakoojien käyttämiä laitteita.

 

Lapset näkivät myös evakkojunia Jokelan puolella Savon radalla.
- Niitä oli pitkiäkin, edessä jopa kolme veturia. Kesäaikana karja oli avovaunuissa omistajien kanssa. Välillä evakot lauloivat, vilkuttivat meille, kun juna meni ohi pohjoiseen päin. Harjuun jäikin evakkoja, ja heidän jälkeläisiään asui pitkään Harjussa. Moni oli Harjun tiilitehtaalla töissä.

Lappakosken kouluun oli majoitettu sodan aikana sotilaita lepovuoroilleen. Pellon laitaan lähimetsään oli tehty kymmeniä pahvitelttoja myös majoitusta varten.
- Kouluun ei muuten päässyt sisälle, mutta kun sotilaat keitti ruokaa, me pyydettiin että saataisko jos jotain jää jäljelle. Saatiin aika pitkään sitä syödä silloin kun oltiin Lappakosken kotipelloilla paimenessa. Mutta kerran kateellinen paikkakuntalainen oli valittanut, että on puolueellista antaa vain joillekin ruokaa, ja siihen loppui sotilasruuan syöminen meiltä.

Tussareita ja kinnereitä

Sotako antoi mallia, vai oliko se ikiaikaista poikien elämää, että räjäytellä piti. Risto seurasi pikkupoikana, miten isommat pojat räjäyttelivät koiranpommeja.
- Lehtolan Raiski tuli yhtenä päivänä näyttämään, että kato Ripa mikä mulla on. "Mennään tekemään tulet mäelle ja pannaan tää sinne tuleen." Käsikranaatti. Sotilaat olivat lähteneet hirsikehikolta, myö tehtiin sen lähelle tulet, pantiin kranaatti siihen ja mentiin rakennuksen taa. Se kun räjähti, oikein pelästyttiin ja lähettiin juoksemaan. Raiskin jalasta hirren säle repäisi palkeenkielen. Se oli mahoton paukku, hirsiseinästä löytyi myöhemmin kranaatinsirpaleita, Risto kertoo.

Ei näköjään auttanut, vaikka poikia oli varoitettu ryhtymästä mihinkään tussarihommiin. Risto osallistui vain ihan vähän tussarin rakentamiseen muttei uskaltanut olla sytyttämässä.
- Tussarithan oli muotia kollikkapoikien keskuudessa. Putkesta tehtiin piippu, katajaperä, takapää oli lutattu ja sinne valettu lyijyä tukkeeksi. Piippuun ruutia tai tulitikun materia, sitten töpyt, kuula päälle ja taas töpyt. Putken sivuun viilattiin pieni haava, siihen tulitikkuja riviin ja eristysnauhalla kiinni. Kun sytytettiin, ensin suhahteli tikut, sitten lensi kuula.

Korsujen mallin mukaan pojat rakensivat sodan jälkeen pienoiskorsuja, joita kutsuttiin moikaksi. 

- Moikka tarkoitti yleensä maahan kaivettua pienoiskorsua, nämä meidän pömiskät oli paremminkin maan päällä, ja niissä oli joskus kamiinakin. Suomisen takana oli yksi semmoinen, siellä Masa ja Iso Raiski paistoivat lettuja. Se tapa säilyi heillä aina esim. vesiseuran sukellusleireillä. Kerran Talvisen Seppo oli Lampilalla käymässä ja tuli moikalle käymään. Joku työnsi hehkuvan rautalangan ovenrakosesta, Seppo tarttui siihen. Näin kuinka nätit villasormikkaat ja kämmenet paloi, huuto oli karmea. Meidän mäellä sen ison miehistökorsun reunalla oli pömiskä ja kamiina; Liimataisen Arskan kanssa teimme sen vuonna 1947.

Riston kinneri Laaksosen Alpon pihassa. Kuva Risto Hentun

Myöhemmin Ristolla oli oma koppi, korsujen mallin mukaan rakennettu.
- Se oli jäänyt korsujen tekijöiltä ja toimi minun verstaana. Siinä oli isän muuraama uunikin. Ammattikoulussa tein ruustukin, mirkelin ja rautasahan, se on vielä tuolla naulassa. Kopissa värkättiin kaikenlaista, mm. vipusorvi. Kinnerin osiakin viilailin. Piirustukset saatiin Jokapoika-lehdestä. Koppi oli muutenkin kiva ajanviettopaikka, se oli käytössä vuoteen 1949 asti, Risto muistelee ja joutuu selittämään, että kinneri tarkoittaa polkuautoa.

Oli pojilla rauhallisiakin harrastuksia.
- Kalastuksen aloitin siinä kahdeksan ikäisenä. Olin nähnyt miten madekoukkuja pidettiin jään alla, isän kanssa toteutimme sen. Saimme hyvin niitä luikeroita, niin kuin äiti niitä nimitti. Laaksosen Alpon kanssa isompana jatkettiin samaa. Kalastus on ollut pääharrastuksiani aina.

Lapset osallistuivat kodin askareisiin heti kun kynnelle kykenivät. Heille riitti puiden ja vesien kantoa, viinimarjojen poimintaa, kasvimaiden kitkentää ja kastelua, heinien keräilyä lampaille, kerppujen tekoa, perunoiden istutusta ja kaivamista syksyllä. 

- Keksin, että talvella yhdellä lyhyellä suksella työntämällä saavillinen vettä kulki läikkymättä saunalle. Toinen hyvä keksintö oli perunan nostoon tarkoitettu haravakuokka. Siinä oli kuokka ja toisella puolella 10 sentin piikit kahden sentin väleillä, puolitoistametrinen varsi. Perunan varret leikattiin, penkit vedettiin auki, ja minä vetelin perunat näkyviin, eikä käynyt minun selkään yhtään. Isä oli iltalöysissä ja huomasi seuraavana päivänä, että potkot on säkeissä. Hän ihmetteli,  ja minä kerroin systeemin. Sanoi: "Jaaha, saatte kaivaa kohta uudestaan", otti tavallisen perunakuokan ja teki tarkastuksen, sanoi vielä: "Näytäpä sit kaluu." Hyväksi myönsi sen. Kun purimme Niemen taloa vuonna 1978, yhtenä yönä haravakuokka ja paljon muita purkukaluja hävisi piilosta.

Hentun äiti sai helpotusta kauppareissuihinsa, kun Heinosen kauppa osui lasten koulumatkan varrelle.
- Usein jouduimme koulumatkalla tuomaan Heinosen kaupasta neljän litran maitokannun kotia. Se oli tosi painava, ja sanka oli noin viiden millin lankaa. Kun valitimme, että käsiin sattuu, vastattiin: "Vaihda kättä." Kerran hain samalla kannulla tanskalaista makkarasoppaa koululta ja olin niin väsynyt, kun pääsin kotiin, että jäi soppa syömättä ja sauna käymättä, Risto muistelee.    

 
Kuusaanniemen torpissa oli aina kesäpossu, saattoi olla talvipossukin. 
- Kerran meillä ja Sandström-nimisellä yhtiön virkailijalla oli yhteinen kesäsika. Ruoka tuli pääasiassa häneltä, isä polki pakettipyörällä jäteruokatonkat Niemeen. Talvella sikopahnassa oli lampaita. Pahnaa ei tyhjennetty talvella lannasta lainkaan. Kun lanta alkoi palaa, siellä oli lämmintä. Ei se mitenkään pahalle haissut, niinkun sikalassa haisee, Risto Henttu kertoo.

Risto kertoo kuvastaan:

Kaverin kanssa tehtiin ympärikiikku, jossa sisareni Raili takana ja Liisu edessä 1950 luvun alkupuolella.

Eerolaan oli hommattu puimuri. Siinä oli säkkikone, joka säkitti viljat. Yksi säkki oli jäänyt pellolle ja alkanut lahota. Risto vei sen veljen kanssa kelkalla kotiin, ja sikopahnan nurkassa se lämmitti pitkään palaessaan. Keväällä lampola täytyi tyhjentää, ja Risto sai sen tehtäväkseen.
- Kun ei ollut jalkineita, joita olisi voinut lampaansontaan sotkea, olin paljastajaloin lannassa polvea myöten. Löin siinä touhussa talikolla ukkovarpaan läpi sonnan sisällä. Huuhdoin haavaa pihalla kasteluvedellä ja puhdistin sitä moneen kertaan aineella, jota oli Amerikan armeijan ylijäämävarastosta saadussa laukussa. Pesin toisenkin jalan ja läksin kantamaan postia. Se tosin täytyi keskeyttää, kun tuli huono olo, Risto kertoo.

Seuraavana aamuna Risto meni tehtaansairaalaan Eirton vastaanotolle. Tämä hoiti haavan, antoi jäykkäkouristusrokotuksen ja kehui Riston omia hoitotoimia. Ne pelastivat pojan. Taidot hän oli oppinut partiossa, mutta se harrastus sai jäädä pian.
- En voinut olla partiossa, sehän oli vähän herrojen seura. Kaverit oli kyllä kivoja, oltiin samassa koulussakin. Mutta kyläyhteisö pakotti lopettamaan. Se oli yhtä turvan räävimistä: "Missäs herrain seurassa siä olet?" Risto kertoo.

Niemen työläisperheissä aate pinnassa

Kuusaanniemen kyläläiset olivat vasemmistolaisia, mutta Hentun isä Hermanni ei ollut.
- Kansalaissotakin vaikutti vielä. Niemessä oli sekä kommunisteja että demareita, heitä kuitenkin vähemmän. Viljelijäväestöä ei enää ollut, Eerolan tila oli ainoa maatila. Me omistettiin talomme, mutta useimpien talon omisti yhtiö. Se aika oli niin huonoa, että asukkaat joutui myymään omat torppansa, Risto kertoo.

Hermanni Henttu erottui poliittiselta kannaltaan muusta kyläyhteisöstä. Risto ei koskaan kuullut isältään varsinaista syytä mutta on päätellyt asian muutamasta tarinasta. Hermanni Henttu oli joutunut Viipurin vankileirille vuonna 1918 vain koska oli työläisiä. Siellä oli myös veli Nestor Henttu. Viipurissa oli  Hilda-sisarkin, upseeriperheessä palvelijana. Hän sai tietää veljien olevan vankileirillä ja meni puhumaan leirin päällikölle, että oli tapahtunut erehdys.
- Vankileirin johtaja lupasi kaksi viikkoa: sen ajan veljet pysyisivät hengissä. Lisäsi, että jos sisko hommaa Kuusankosken isänniltä ja tehtaan herroilta takuut veljeksistä, etteivät nämä ole olleet osallisina sotatoimissa, he pääsevät pois. Sisko sai paperit ja veljet vapautuivat. Sitä olen miettinyt, mitä isä lupasi, että pääsi sieltä, Risto sanoo.

Hentun isä oli töissä sahalla, nykyisen Koskelan edessä.  Risto kertoo hänen työnsä olleen aivan hirveän raskasta.
- Kun kaksi raamisahaa työnsi tavaraa, isä otti sitä vastaan ja heitti jakovaunuihin. Ensimmäinen raamisaha sahasi puusta ensin tavallisen hirren näköisen, seuraava raami teki siitä lautoja tai lankkuja. Sieltä saattoi tulla vaikka viisi isoa lankkua yhdellä kertaa, ja koko ajan raamit painoi toista satsia. Kukaan muu ei siihen työhön yksin ruvennut, Risto kehuu isänsä vahvuutta.

Kuusankosken saha 1940-luvulla. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto.

Sahalla työskentelyn jälkeen isä meni paperitehtaalle pakkaamaan. Hänet haettiin kuitenkin jonkin ajan päästä sahalle takaisin ja luvattiin lisää palkkaa. Ei kuitenkaan kahden miehen palkkaa, mutta vähän lisää.
Isä Henttu oli myös suojeluskunnassa, ja siitä syntyi kova ristiriita.
- Isä oli sahalla töissä ja sinne tuli ruokatunnilla joku tehtaan herra. Hän sanoi isälle, että yhtiö tarvii meidän torpan paikkaa, perustaa siihen varastoalueen. Se oli yhtiön maata, ja kontrahti sanoi että kuukauden varoitusajalla siitä voisi ajaa perheen pois. Isälle tuli kauhea hätä asiasta. Sitten herra sanoikin, että on toinenkin vaihtoehto: suojeluskuntatakki päälle.

Risto muistaa isänsä suojeluskuntavaatteissa. Tämä kärräsi kolmipyöräisillä rattailla sianruokaa suojeluskunnan harjoituksista Kuusaanniemeen.
- Isää kohtaan oli hirveä kateus ja viha: hänellä oli torppa ja oli tuollaisessa seurassa. Isä oli niin vihattu mies, että kerran niemeläiset yrittivät vahingoittaakin häntä. Kaarteenlahden mutkassa oli porukka, joka oli sytyttänyt nuotion ja kuumentanut siinä seipäitä. He aikoivat hyökätä ylitöistä palaavan Hermannin kimppuun. Isä sanoikin, että katotaa kuka näyttää, ja veti tuppipuukon esiin. Lupasi että ensimmäinen kuolee varmasti, ja seuraavaakin hän kerkiää lyödä, ja loput on linnassa. Ei ne uskaltaneet sitten kiinnikään käydä.

Leivänjatketta saadakseen Hentun isä kävi sodan jälkeen Keltissä Sarnalan Topin maatilalla tekemässä töitä  ja pengersi joensivuun omenatarhaa. Peltosaraakin siellä raivattiin. Kun viljaa tuli, sitä niitettiin käsipelillä.
- Kun se oli saatu jossain salaa puitua, vilja haettiin meidän isoilla käsikärryillä yöllä Pukkisaareen ja siitä veneellä Jokelan myllylle jauhettavaksi. Kansanhuolto piti huolta elintarvikkeiden säännöstelystä, siksi homma piti tehdä salaa, ettei viljaa tarvinnut luovuttaa.

Risto kuvailee käsikärrejä monikäyttöiseksi peliksi.
- Ne oli isot mutta ei painavat. Niillä vedettiin puita metsästä, heiniä lampaille, perunoita Nalkonvierun yläpuolella olevaan kuoppaan, mattoja ja pyykkiä Äijälän rantaan. Kerran haettiin Riihikalliolta Vuohijärveltä ostettuja siemenperunoita: tukkiveneellä kymen yli ja potut itämään. Ja syksyllä loppui Hentun torpasta ruusulehti-lajisten kittiperunoiden syönti. Kun puita tuotiin metsästä kotia kärrillä pilkkomispaikalle, äidin piti tuoda isälle kupillinen korviketta tai kahvia. Me mukana olleet niin isommat kuin pienemmät saimme tyytyä mehuun, jos sattui olemaan, tai veteen jos janotti.
Isommat määrät puita ajettiin kuitenkin aina hevosilla.

Hermannille maittoi miestä väkevämpi, ja yhtenä sunnuntaina hän oli taas klubin portilla haeskelemassa pimeää pulloa.
- Isää vihaavat tiesi tämän ja oli antaneet yhdelle puusepälle tehtäväksi juottaa isä humalaan. Sitten hänet piti hakata. Isä oli matlakka mies, se joi kaljaa ja viinaa sekasin. Mutta joku huomasi, mistä oli kysymys, haki vanhemman veljeni Erkin sinne, ja hän pelasti isän.

Kaarteenlahden pyykkilaituri. Kuva: Jukka Airola

Sandra Henttu, Riston äiti, oli Kuusaanniemen maalaiskirjeenkantaja.
- Se oli virallisesti äidin työ, mutta kun hän ei aina kerinnyt, me lapset autettiin ikäjärjestyksessä. Hän ei ollut posteljooni, hän oli maalaiskirjeenkantaja. Posti haettiin aluksi Kyminpuolelta lähellä klubin porttia olleesta postista, myöhemmin Kirjakaupanmäeltä Tamlanderin talon postista. Lajiteltiin posti ja vietiin se Kuusaanniemen taloihin.

Hentut jakoivat postin mukana myös sanomalehdet. Kuusaanniemen kodeissa luettiin Sosialidemokraattia ja Kansan Uutisia.
- Isälle tuli välillä Helsingin Sanomat, välillä Sosialidemokraatti, ja taisi tulla Uusi Suomikin. Ja Kouvolan Sanomat.

Kotona tiivis tunnelma

Sodan aikana moni lapsi sairastui kurkkumätään. Risto oli toisluokkalainen, kun hänenkin kurkkunsa tuli kipeäksi, ja hän joutui Maunukselan kulkutautisairaalaan ainakin kuukaudeksi. Vieraita ei voinut päästää sairaalaan. Isä kävi kuitenkin Keltistä tullessaan pimeissä katsomassa poikaa ikkunan takaa. Risto nosti pimennysverhoa ja meni sen taa, jotta edes näki isän.
- Hirveä koti-ikävä oli. Välillä kävi äiti katsomassa. Yhtenä päivänä joku tyttö juoksi huoneeseen käsissään liidokki, jonka hän heitti ilmaan. Minä näytin tytölle paperista taitellun räpsän ja paukautin sitä. Hoitajat kuuli ja haki tytön pois. Vuonna -55 oltiin Voikkaan työväentalolla tanssimassa. Tapasin siellä sen tytön, ja se oli hän, Risto osoittaa vastapäätä istuvaa vaimoaan Sulamitia. Pari oli lähtenyt seuraavana päivänä elokuviin ja ollut siitä lähtien yhdessä.

Risto muistaa lapsuudesta ainaisen nälän. Kotona sai perunaa ja kastiketta, leipää ja puuroa, mutta kasvava lapsi olisi tarvinnut sitä paljon enemmän kuin riitti.
- Sairaalassa sai pääasiassa velliä. Kotona olin oppinut, että lautanen täytyy nuolla puhtoseksi.  Nuolin sairaalassakin lautaseni, ja kun sitä korjattiin pois, hoitaja kysyi eikö minulle ollut annettu mitään, kun lautanen oli ihan puhdas. En uskaltanut sanoa, että ei ole annettu, vaikka olisin saanut lisää.

Kuusaanniemen torpassa eli tosiaan Hentun suurperhe, kahdeksan lasta ja kaksi aikuista. Risto muistaa hyvin torpan mitat: 4,4 metriä kertaa 7,7 metriä lämmin osa, lisäksi kylmää vinttiä. Nyt hirsiosa on Ristolla kesämökkinä Jaalassa. Kuusaanniemessä talo oli vuoteen -78, vaikka tehdas oli jo rakennettu ihan kodin tuntumaan. Perunamaan poikki kulki Rapakosken sillalta tehtaalle vievä junanrata.

Kodin ahtaus liittyy sotaväkiaikaiseenkin muistoon. Risto oli ollut viikon kuntoisuuslomalla. Komppanian vääpeli sanoi, että Henttu ei sitten ano joululomaa, hän kirjoittaa teille kaksi yölomaa.
- Olin Kouvolassa armeijassa, ja äkkiähän siitä polkupyörällä ajoi kotiin joen yli jäätä myöten Mörkölinjan kohdalta. Olin joulujuhlan kasarmilla ja läksin Kuusaanniemeen kotia yöksi. Siellä oli kaksi sisarustani perheineen ja kotona asuvat sisaret. Ihmettelin että mihkäs minä käyn nukkumaan, kun oli vaan keittiö ja kamari. Päätin polkea takaisin armeijaan. Meillä oli komppanian tuvassa vain puoli komppaniaa, siellä oli väljää verrattuna kotioloihin. Seuraavana aamuna menin taas kotiin, jossa oli jo nostettu olkipatjat pystyyn, että pääsi istumaan.

Kuusaanniemeä ympäröivä joki oli kulkureitti kesät talvet. Jään yli pääsi kävellen ja pyörällä, vettä myöten veneellä ja kanootilla. Sotaväkivuonnaan -55 Risto oli lähellä hukkumista kanoottiretkellä  Lappakoskella. Äskettäin porattu koski aiheutti yllätyksen ja kaatoi kanootin. Melontakaveri Alpo Laaksonen pääsi rantaan, Ristokin pyrki uimalla rantaa kohti. Helluntain kylmä jokivesi kuitenkin kangisti jäsenet.
- Miä katoin taivasta, että tähäkös tää päättyy. Aloin huutaa apua, ja siellä sattui olemaan veneellään Ääpälä-niminen mies, joka veti minut rantaan.

Haluttu työpaikka

Risto Henttu oli nuorena miehenä tukinuitossa Pukkisaaressa.
- Maailman yksitoikkoisinta hommaa työntää haalla tukkeja virtaa alaspäin. Meitä oli neljä viisi miestä työntelemässä puita. Siellä oli sortteeraajat, he jakoivat Kymiyhtiölle jäävät puut rantaväylälle. Hölsänniemessä oli pieni tukkiränni, josta puut menivät sahalle.

Opiskeltuaan ammattikoulussa Risto pääsi Kymiyhtiölle sähkömieheksi.
- Siihen aikaan ammattikoulun sähkölinja oli nelivuotinen, mutta kolmannen vuoden jälkeen sai pyrkiä yhtiöön mille osastolle halusi.  Vuonna -52 menin Kymin sähköverstaalle. Karin Arto, Karhun Retsi, Tolvasen Veka ja minä päästiin sinne. Melkein kaikki olisi halunneet sinne, mutta vain muutama pääsi. Kaukainen sukulainen Kolan Aake oli ammattikoulussa opettajana ja suositteli minua sähköverstaalle: "Se on niin pitkä mies, että linjatöissä se ei aina tarvi tolppakenkiä." Olin pääasiassa vuorosähkömiehenä. Noudatin isän neuvoa käydä niin paljon koulua, että pääsen sisähommiin.

Kuva Kymiyhtiön korttisarjasta. Oikealla keskellä Kuusankosken saha, alalaidassa Kuusaanniemen kärkeä. Riston työpaikka, tehdaskompleksi, keskellä.

Vuonna -57 Henttu kävi sähköasentajan peruskurssin Helsingissä. Hänet määrättiin päivätyövuosien jälkeen vuorotyöhön Kymin höyryosastolle.
- Siellä olin kymmenen vuotta. Kun sähkölakko tuli, sain vähennettyä alueeni kahteen vuorotyöpiiriin.

Risto oli alkuun Kymintehtaalla mutta siirtyi myöhemmin Kuusaanniemeen. Hän pääsi mukaan elektroniikan kehitykseen ja tietokoneiden mukaantuloon. Eläkkeelle hän jäi vuonna -92.
- Sain aikaa mehiläishoitoon, jota harrastin noin 40 vuotta. Mehiläisiä minulla oli kaikkiaan 17 paikassa, joskus kolmessakin eri paikassa samaan aikaan, Risto kertoo yhdestä harrastuksestaan. Aktiviteetteja tuntuu riittävän edelleen, mökkeilyä pitkin vuotta, opiston veteraanipelimanneissa  soittamista - mutta ne ovat tätä nykyaikaa, ihan toista kuin lapsuus kaikesta huolimatta idyllisessä Kuusaanniemessä.