Kalevi Stenberg, yhtiön kuljetusammattilainen

Kalevi Stenberg on ehtinyt elämässään tehdä yhtä ja toista. Ehtiihän sitä, jos ei tyydy yhteen työpäivään vuorokaudessa. Vuorotöissä hän saattoi yhtiön löysin jälkeen tehdä toisen mokoman yksityisellä. Unet siinä jäivät vähiin, mutta perheen talous pysyi kunnossa. Kova työnteko opittiin lapsuuskodissa Jaalassa. Nyt Kalevilla on aikaa soitella urkuja Väkkärän kodissaan ja käydä marjassa sen minkä itseä huvittaa. Tai huvitella Raijan kanssa kaupoilla Veturissa.

Kalevi Stenbergin lapsuuden kotitilalla Verlassa oli pari lehmää, sika ja kolmisen hehtaaria peltoa, josta sai syötävää lehmille ja ihmisille.
- Rukiit, vehnät, heinäpellot ja perunamaat meidän pientilalla Kamposenjärven rannalla oli. Äiti kuoli, kun olin kymmenen vanha. Meitä jäi viisi vuotta vanhempi sisko, pari vuotta nuorempi sisko, isä ja minä. Isä oli ammattisuutari ja Verlan tehtaalla töissä. Lapsuus oli työtä, työtä, työtä. Rukiit puitiin riihessä varstoilla. Vein kärrillä Verlan myllyyn säkit samana päivänä kymmenen vanhana. Vedin kärrejä ite. Säkki painoi 80 kiloa, kärrit oli isot rautapyöräset, nekin painoi. En käsitä vieläkään miten sain kärrit Kesonmäestä alas, ettei ne vieny minuu mennessää, Stenberg päivittelee.

Pikkupojan elämä oli tosiaan työntäyteistä.
- Lehmät oli vapaana laitumilla, niitä sai etsiä kaiket illat, juosta kilometritolkulla. Mutta silloin usko kaikkeen mitä teki. Meikäläinen oppi lypsämäänkin, kun vanhempi sisko lähti kemuihin ja sanoi että lypsä siä noi lehmät, Kalevi hihittelee ja lisää siskostaan: - Pedro Hietasen äiti.

Koulun käytyään Kalevi teki Verlassa metsätöitä ja oli pari vuotta myyjänä osuuskaupassa. Sitten siskonmies osti auton, ja Kalevi oli hänellä viisi vuotta puutavaran ajossa. Aikanaan hän lähti Kuusaalle kysymään Kymin kuljetukselta hommia.
- Minulle pidettiin kahden päivän psykologiset testit pääkonttorilla vuonna -55. Minä sanoin Helsingin herroille, etten ymmärrä testeistä mitään. Ne vastasi että ei minun tarvinutkaan, riittää kun he ymmärtävät. 94 hakijaa, neljä pääsi töihin, minä mukana. Kuljetuksen päällikkönä oli insinööri Hixén, hän hommasi yhtiölle ensimmäiset trukit, ja niiden ajo vaati silmää.

Kalevin isä oli Verlan pahvitehtaalla töissä

Kalevi kehuu Hixéniä: tosi hieno päällikkö. Kun Kalevi oli hakenut yhtiön asuntoa, joista vastasi agronomi Varis, hänelle ei luvattu mitään. Hän kertoi tästä Hixénille, joka meni itse Variksen puheille.
- Viikon päästä meillä oli asunto. Päästiin muuttamaan Raijan kodin yläkerrasta.



Kaksi työpäivää peräkkäin

Trukin kuljettaminen oli Kalevi Stenbergin pääasiallista työtä. Se oli vaativaa, paljon tarkempaa senttipeliä kuin auton ajaminen.
- Sitä ne psykologiset testitkin mittasi. Täytyy miettiä, miten ajaa kuorman trukilla sisään, oikea järjestys, että saa ovenpieletkin lastattua. Siinä täytyy ajaa ensin takaperin sisälle, että pääsee lopuksi pois, Stenberg kuvailee.

Kun Kalevi oppi homman tekemällä, Saimaa Linesin päällikkö pyysi häntä opettamaan hänenkin työntekijöilleen lastaamista.
- Olin joskus opettamassa, välillä kävin ajamassa hankalampia kuormia vaunuihin sisään, kun he eivät saaneet niitä.

Stenbergin kuljettajantehtävät vaihtelivat.
- Olen ajanut kaikkia vehkeitä paitsi junaa. Trukkia, autoa, turvetta Haukkasuolta rekoilla. Ajoin yhtiön maansiirtoajoa vuosina -59-60, kun tehtiin Voikkaan voimalaitosta, ja Lintusen Voldemarin kuorma-autoa aina toista löysiä. Samaa työmaata mutta kahta löysiä, koko talvi.

Kalevi siis teki kuukausikaupalla kahta työpäivää peräkkäin.
- Jos minulla oli iltalöysi yhtiöllä, menin sen perään yöksi Vollen ajoon. Silloin ajatteli, että kun saisi nukkua! Nyt kun saisi, ei nukuta, Kalevi hymähtää. - Tupakkaa meni valvoessa tuhottomasti. Tulos on tässä: jaloista verisuonet tukossa.
 
Vuonna -68 Voikkaalla käynnistyi PK8, ja Stenberg siirtyi sinne trukkikuskiksi. Pinkkarit tekivät siellä kolmea vuoroa, lastaajat kahta. Pinkkarit pinosivat paperikoneelta tulevia rullia varastoon. Kun tietokoneet tulivat, trukkikuskin piti ajaessa näpytellä tieto, mihin rullat laitettiin.
- Siinä meni monta työpaikkaa, ainakin kymmenen työpaikkaa varastolta. Ennen naiset olivat merkinneet paikat.

Kalevi kertoo pitäneensä vuorotyöstä. Hän teki sitä enemmän kuin päivätöitä.
- Ajoin Lehtisen Lassen ja Veijon autoja vuosikausia viraapelina. Se onnistui vuorotöitä tehdessä. Siihen aikaan asuntolainan korot oli 16 prosenttia, siksi viraapelit kiinnosti. Ajettiin massaa Kuusaanniemestä Karhulaan, Lehtisen Veijollakin oli kaksi kuorma-autoa, joita yhtiö käytti ajoihinsa. Olihan yhtiöllä silloin omia autojakin, ja paljon. Nyt ei taida olla kuin yksi, Kalevi sanoo.

Entisajan autoissa oli pienet tehot. Puutavaran ajossa kuormat tehtiin käsipelillä, tukkikuormatkin - kovaa työtä. Puutavara kerättiin eri puolilta yhtiön hakkuilta, ajettiin Puolakankoskelle ja pantiin siinä Kymijokeen. Puuta tuli Mäntyharjun reittiä Verlan ohi Pyhäjärveä kohti, ne jatkoivat Pyhäjärveä pitkin Voikkaalle, missä ne nostettiin joesta. Kalevi oli nuorena Pyhäjärvellä tekemässä uittoyhtiön lauttoja.

- Puomeista tehtiin kilometrin mittainen lenkki, johon puut tulivat - jos oli sopivan tyyntä. Kun puomi täyttyi, laiva vei puut pois ja alettiin tehdä uutta lauttaa. Pyhäjärvellä oli laiva ja Leininselällä toinen, jotka hinasivat lauttoja. Laiva haki lautat, minä hain Saukkolasta pienellä moottorilla uudet puomit.

Lumivalkoset vilttitossot

Stenberg on seurannut isänsä jalanjälkiä. Hän on tehnyt satoja tallukoita, "tikkatossuja".
- Verlan museon avajaisiin minulta tilattiin tikkatossot Verlan viltistä. Kerran minut soitettiin tehtaanjohtaja Holmin puheille. Pahvikone oli lopetettu. Holm sanoi, että Itävallasta oli kuitenkin tullut koneelle villahuopaa, jota pantiin paperikoneella kivitelan päälle. Sen tehtävä oli imeä vesi pois massasta. Holm sanoi: "Minä ostin sen, teetkö neljät tossut, saat koko mansongin?" Mansonki maksoi 60 000 markkaa. Sanoin, että teen vaikka viidet. Vuosien mittaan lopusta mansongista on saatu lukemattomat pohjat.

Mansonki herättää vieläkin mukavia muistoja Stenbergeissä. Se piti viedä tehtaan portin ulkopuolelle, josta Kalevi sen haki - etteivät muut olisi tulleet kateellisiksi. Raija-vaimo ja Kalevi muistelevat miten ihanaa paksua pehmeää villaa se oli.
- Kolmenkymmenen sentin pala kutistui kastellessa viisi senttiä.

Olkinuoran Aila toi Kaleville usein herrojen vanhoja ulstereita, joista sai mahtavaa kangasta tallukoihin. Kalevi sai tilauksia yhtiöläisiltä ja muiltakin, kun sana taidoista levisi. Eräs nainen tilasi häneltä kolmet lumivalkoiset tallukat. Kalevi varoitteli, että pohjaa on vaikea saada pysymään valkoisena, kun sitä pikilangalla ommellaan. Siitä huolimatta valkoiset tallukat tehtiin, yhdet tilaajalle, toiset Helsinkiin, kolmannet Kanadaan.
- Jos pohjat liimataan maitoliimalla, ne ei ole enää lämpöset. Tossojen teko vaatii taitoa. Kauanhan minä sain niitä alkuun tehdä ennen kun isä sanoi, että nyt ne on sen näköset, Kalevi kertoo.

Voikkaan tehdas oli Kalevi Stenbergin mielestä ihan mahtava työpaikka. Tauot pidettiin ajallaan. Palkka oli sidottu koneelta tulevaan tonnimäärään. Ansiotaso nousi paljon, kun trukkikuskit pääsivät kuljetuspuolelta paperitehtaan kirjoihin ja Paperiliiton jäseniksi.
- Apuosastot oli aina huonopalkkaisia - kuljetuskin oli apuosasto. Minä tykkäsin pinkkarihommasta, kun se oli säännöllistä. Kuljetuksella ei aamulla tiennyt, mitä laittaa päälle, kun ei ollut tietoa päivän ajoista.

Seinällä on Kalevista on piirros, jossa hänellä on haitari. Huuliharppukaan ei ole unohtunut, vaikka viimeksi hän on sellaisella soittanut 60 vuotta sitten. Muusikkous on Stenbergeillä sukuvika.
- Isä oli hyvä soittamaan, sisko on hyvä soittamaan. Meidän opettaja Valma Karppi pisti minut ja koulukaverini Niemin Aimon - sittemmin Dallapé-hanuristi - lauantaina arestiin, kun oltiin puhuttu tunnilla. Hän tuli katsomaan meitä arestia kärsiviä: mitäs te täällä istutte, menkääs nostamaan minun perunat. Myöhemmin kun tavattiin, Valma kertoi, että oli tullut katsomaan meidän työntekoa: yhtään perunaa ei ollut nostettu, Säkkijärven polkka vaan soi huuliharpulla.

Kalevin serkulla oli italialainen pianohaitari, jolla Kalevi opetteli "kaikenlaista".
- Vasta vanhempana opin soittamaan kunnolla. 60 vuoden ajalta muistin kaiken, se on luojan suoma lahja. Nuotteja en viitsinyt opetella, kun opin korvakuulolta. Armeijassa soitin kitaraa, Soittopojissa, siinä oli Niemin Aimo hanuristina. Isäukko osti minullekin hanurin, mutta elämä oli niin tiukkaa, että soittaminen jäi vähemmälle.

Työelämään päästyään Kalevi osti itselleen "pelin" ja vaihtoi sen vielä Kouvolan harmonikkatehtaan soittimeen.
- Se on tosi hyvä soitin. Käytiin paljon Silénin Leon reissuilla Jaltalla ja Marmariksella - aina piti olla haitari mukana, kun porukka niin vaati. Illat meni siinä, että toiset lauloi, minä soitin. Kerran haitaria ei meinattu huolia Finnairin koneeseen, ja minä en antanut sitä matkatavaroihin, kallista konetta. Silénin Leo tuli sanomaan, että sitten jää 30 henkeä kyydistä pois. Johan löyty paikka, Kalevi nauraa.

Haitari oli kuitenkin painava raahata, Kalevi myi sen ja osti urut. Stenberg muistelee erikoisia soittokeikkojaan naureskellen. Voikkaan tehtaan satavuotisjuhliin hänet tilattiin tukkilaisasussa soittamaan harmonikkaa - hän oli silloin jo eläkkeellä.

Stenberg on kova kalamies. Norjassa hän kävi 25 vuotta peräkkäin joka kevät pilkillä.
- Paras saalis oli 60 kiloa nieriää tunnissa - niissä järvissä ei muuta ollut kuin punalihaista nieriää. Koukuissa oli kaksi kilon painoista aina yhtä aikaa. Kalat perattiin, suolattiin ja pantiin hangen alle, etteivät jäädy mutteivät sula. Kotiin tullessa ne oli just sopivia savustettaviksi. Ottajia kyllä oli.

Metsästys on Kalevin toinen ajanviete. Hänellä on ollut monta hyvää ajokoiraa.
- Yksikin oli vuonna -80 Kymen läänin paras koira. Käytin niitä kilpailuissa pitkin maata. Maine levisi, Lieksasta asti tultiin hakemaan meiltä pentuja. Metässä, marjassa, pilkillä käytiin ennen ympäri vuoden. Vieläkin käyn hillaa ja puolukkaa poimimassa. Tää istuu autossa ja tuumii, että minä saan raitista ilmaa poimiessani, Kalevi viittaa Raija-vaimoonsa. - Olen käynyt Lieksassakin puolukassa, kun täällä ei ollut. Poikien kanssa poimittiin kolmeen pekkaan 500 litraa puolukkaa yhtenä lauantaina tuttujen lieksalaisten näyttämästä paikasta, Kalevi kehuskelee.

Stenbergit ovat todellinen kymiyhtiöläisperhe. Kalevi on ollut töissä yhtiöllä, vaimo Raija yhtiön virkailijaravintolassa Koskelassa. Pojista Jukka on ollut yhtiöllä, Vesa ja Hannu ovat edelleen, Kari oli kouluaikanaan tekemässä mestareiden lomia. Tytär Tarja oli Voikkaalla yhtiön ostovarastolla, Sirpakin oli kesätöissä Voikkaan tehtaalla.
- Ja min isä oli sota-ajasta lähtien Verlan pahvitehtaalla siihen asti kunnes Verlan tehdas lopetettiin. Hän oli puuhiomolla, sanottiin liipiksi, siellä hiottiin puusta massaa, Kalevi kertoo. Raija huomauttaa, että Vesan poikakin oli kesätöissä Kuusaanniemessä.

Raija Stenberg oli keittäjänä Koskelassa

Raija Stenberg tietää, miten ruoan saa maistumaan. Taloustöitä ja ruoanvalmistusta hän opiskeli jo nuorena ammattikoulussa, ja suurperhe kouli äidin laittamaan ravitsevaa syötävää. Metsämiehen emäntänä Raija on tottunut laittamaan ruokaa riistasta. Mutta työ Kymiyhtiön virkailijain lounasravintolassa ja yhtiön edustustilassa Koskelassa antoi mahdollisuuksia sellaiseenkin ruoanlaittoon, johon tavallisessa kuusaalaisperheessä ei arkisin totuttu.

Raija Stenberg on elänyt puolet elämästään Voikkaalla ja toisen puolen joen vastarannalla. Väkkärän omakotitalolta ei ole pitkä matka lapsuuskotiin Mattilaan, jossa Halmeen perhe asui omassa talossaan - äiti, isä, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Isä oli Voikkaan tehtaalla pannuhuoneessa lämmittäjänä. Raijan puheessa vilahtelee harvemmin kuultu nimi Voikas, kun hän selvittää, missä kulkee Mattilan ja Voikkaan raja.
- Voikas on se kaupunkimainen osa.

Raija kävi kansakoulun Voikkaan Koulunmäellä ja lähti sen jälkeen Kymiyhtiön ammattikouluun kolmen vuoden opintoihin.
- Ensin tehtiin käsitöissä vuosi työvaatteita keittiöön, ja sen jälkeen opiskeltiin talouspuolella kaksi vuotta.

Opintojen jälkeen Raija oli töissä eri puolilla, mm. Lummen kioskissa, Harjussa lapsia hoitamassa, maalikaupassa. Kioskissa myytiin Lummen leipomon tuotteita, niitä hyviä munkkipossujakin.
- Taisto Tammi oli pieni poika ja kävi kioskilla. Hän ehdotti, että täti mie laulan kun annat munkin. Ihana pikkupoika, osasi laulaa. Ja sai munkin, Raija hymyilee.

Tämä tyttö ei ole elämässään aikaillut. Kun hän tapasi verlalaisen Kalevin, kihloihin mentiin kun Raija oli 17-vuotias ja naimisiin seuraavana vuonna.
- Voikkaan tytöt kävi linja-autolla Selänpään tanssipaikassa, siellä minä tuon tapasin, Raija vilkaisee Kaleviaan.

Kymiyhtiölle ei päässyt vakituiseen paikkaan, jos oli rouva. Kesätöihin naimisissa olevia kuitenkin otettiin. Raija oli muutamana kesänä töissä yhtiön puutarhassa ja tehtaalla siivoamassa. Puutarhan työntekijät hoitivat johtajien kotipihoja ja kiersivät tehdasalueillakin.
- Koskelan pihan ison nurmikon leikkuussa meni aina päivä käsin tyrkättävillä koneilla. Olen kyllä viikateaikanakin nurmea leikannut. Meitä oli aina neljän naisen ryhmä yhdessä liikkeellä.

Raija sanoo puutarhatöitä "ihan hyväksi hommaksi", kun ei vielä ollut paremmasta kokemusta.
- Hyvä että sai tehdä töitä, kun meillä oli paljon lapsia.

Koskelan keittäjä

Aikanaan Raija haki sitten vakituista työtä yhtiön työnhakutoimistosta.
- Kantola sanoi: "Ulos!" Minä läksin. Nyt kyllä kysyisin, miksi minun pitää lähteä. Mutta ei mennyt kauan, kun hän oli oven välissä: "Nyt rouva Koskelassa on paikka. Menette heti." Siellä oli Paula Lehtovirta vastassa ja kutsui töihin heti seuraavana päivänä.

Koskelan keittiössä Raija Stenberg laittoi ruokaa ja leipoi. Siinä oli paljon apua ammattikouluopinnoista ja oman keittiön kokemuksista. Siihen aikaan, 60-luvulla, Koskelan keittiössä oli yhtä aikaa neljä työntekijää vuorossa. Iltavuoroonkin tuli monta keittiötyöntekijää. Keittiöhenkilökunnan lisäksi oli tarjoilijat.
- Silloin oli paljon väkeä, mutta pikku hiljaa määrä väheni. Olin viimeisinä vuosina jonkin aikaa  yksinkin keittiössä, Raija kertoo.

Koskela

Koskela oli toimihenkilöiden lounaspaikka.
- Ison konttorin porukka kävi päivällä, parisataa syöjää. Minä tein heille ruoat, keitin sopat ja kastikkeet. Ensin tosin olin keittäjän apuna, hain kellarista tavarat. Mutta Paula sanoi, että toi on ihan tyhmä homma, sinulle täytyy saada jotain muuta työtä. Paula oli mukava, ihana ihminen ja hyvä johtaja, osasi vaatia. Eläkkeellä ollessanikin kutsuin Paulan joskus meille syömään. Hän huokaili, ettei ole saanut mettopaistia ja minä sanoin että tulet meille, meillä on metto, metsämiehen vaimo Raija kertoo.

Illalla oli usein herraseurue syömässä. Heitä saattoi olla parikymmentä henkeä.
- Jos olin iltalöysissä, jouduin tekemään ekstraruokaa, hienoja pihvejä, aineksista mitä ei kannattanut kotiin ostaa, mutta siellä oli kaikkea.

Keittiössä oli erikseen keittäjät, keittiöapulaiset ja kylmäköt, jotka tekivät salaatit.
- Ja jos herrat tilasivat kakkuja kotiin, kylmäkkö teki ne.

- Tää oli löysis - Raija kertoo lastenhoitojärjestelystä ja tarkoittaa, että Kalevi tuli vuorotöistä siihen mennessä kun Raijan piti lähteä töihin. Lapsetkin olivat jo kouluiässä, kun Raija pääsi vakituisiin töihin.

Kuvassa "herrojen vuosijuhlaa -90", henkilökuntaa vas. Kaarina Tuukkanen, Raija Stenberg, Ari Rautjärvi, Seija Lahtinen ja Amican tyttöjä.

Jossain vaiheessa 80-luvulla Koskela siirtyi Amicalle. Työntekijöiltä kysyttiin, halusivatko he siirtyä uudelle työnantajalle.
- Jokainen kutsuttiin vuorollaan ja kysyttiin "alatko amicalaiseksi?" Moni meistä sanoi ei. Minä ainakin sanoin etten ala, sillä yhtiön eläkehän on aivan erilainen kuin Amican, ja palkka oli Amicalla pieni. Me saatiin pysyä yhtiöläisinä.

Raija Stenberg muistelee lounasruokia.
- Lihapullia, jotka on min bravuuri vieläkin. Paistit leikattiin ohuiksi koneella, kanoja keitettiin isot kattilalliset, lohimedaljonkeja. Salaatit oli hyvät, läpi talven tomaattia ja kurkkua, mitä koteihin ei vielä saanut kaupoista kaiken vuotta. Kerran tuli kokonainen sikakin. Vanha keittäjä osasi pilkkoa sen, pakata ja säilöä. Ruokalista laadittiin kuudeksi viikoksi peräkkäin, sitten se alkoi alusta uudelleen.

Reseptit vaihtuivat uuden omistajan tullessa.
- Amican ruuat oli  vähän outoja: ei kermaa eikä voita. Herrat niitä muutaman päivän söivät ja sanoivat, että takas se sama ruoka! Me toisen keittäjän Kaarinan kanssa sanottiin, että ihanaa, nyt saadaan käyttää taas kermaa ja tehdä herroille hyvät ruoat, joihin he oli tottuneet. Olihan se kalliimpaa, mutta eihän Kymiyhtiö katsonut mitä ruoka maksaa, sehän piti olla hyvää.

Vuosijuhla -91

Herroilla oli omat herkut.
- Metsäpäällikkö Qvist toi Koskelaan majavan ja halusi siitä illallista. Sanoin etten ole koskaan majavaa laittanut, mutta Paula sanoi, että kyllä osaat. Metsämiehen vaimona olen tottunut laittamaan jänistä. Minäkin jouduin maistamaan majavaruokaani, ja ihan hyvä riistaruoka se oli, Raija myöntää.

Aikaisemmin Koskelassa ei ollut ulkopuolisten juhlia, kuten nykyisin häitä ja hautajaisia. Mutta kerran vuodessa oli vuosijuhlat.
- Herrojen oma vuosijuhla, ja rouvat oli mukana. Siellä oli pari pitkää pöytää täynnä ruokaa, Raija kertoo ja näyttää valokuvaa kattauksesta. - Tos on sillipöytä, tässä kalaa eri muodoissa, tuolla puolella lihaa, oli hyydytettyjä ruokia kanasta ja lihasta. Kaikki meni. Minä olin yölöysissä, kun olin kuulemma sukkela yhdistämään kahden vadin ruuat yhteen, ja sitten vati takaisin pöytään.

Mitään erikoista koulutusta keittiöhenkilöstölle ei järjestetty .
- Tytöt oppivat vuosien varrella työssä.

Vuosijuhla -92, Amican juhla

Keittiötyö oli fyysisesti välillä raskasta.  Joutui nostelemaan isoja kattiloita käsivoimin.
- Hella oli iso ja siinä oli paljon kattiloita. Perunakattilakaan ei ollut mikään pieni, kun perunat keitit kahdellesadalle.  Muuten Koskela oli moderni ja hyvä työympäristö: kauheasti kylmiöitä ja tavaroille tilaa, alakertaan pääsi hissillä. Perunaämpärit oli korkeat, kaksi tyttöä oli aina kuorimassa perunoita, niitä kun meni päiväaikaan hirviästi. Vedellä täytetyn peruna-astian kantaminen kaksistaan oli raskasta, Raija Stenberg kertoo.

Rankkaa tai ei, Raija piti työstään.
- Kun menin töihin, ajattelin että on se ihanaa, kun on ihmisellä työpaikka. Se oli hyvä paikka, olen onnellinen siitä. Palkkakin oli hyvä, yhtiö maksoi hyvin.

Sukkia syntyy kuin liukuhihnalta koko suvulle.

Raija Stenberg näyttää Ifolor-kirjaa, jonka lapsenlapsi on tehnyt Raijan viimekeväisistä 80-vuotispäivistä. Juhlat olivat näköjään melkoiset.
- Yksi pojista sanoi, että pidä ne hänen kotonaan. Meitähän on omaakin porukkaa jo 40, ja veljen lapset lisäksi. Ruuat tilasin muualta, kakut leivoin itse. Yksi toi lohet, jokahiin toi jotain, pojat auttoi. Minun tytöistä tuli hyviä ruuanlaittajia, kun katselivat minun tietämättä, miten tein. Pojatkin osaa laittaa hyviä ruokia vaimoilleen. Mutta jos on kaalipadasta kysymys, minä teen sen kokon joukolle, Raija kertoo ja paljastaa suurperheen suosikkiruoan reseptin.

Tapani Joutjärvi löysi trukin ajamisesta oman juttunsa

Tapani Joutjärvi ehti olla Voikkaan tehtaalla useassa paikassa töissä, vaikka pitkä sairausloma keskeytti työuran vuosiksi. Ensimmäiset työkokemukset tulivat jo 18-vuotiaana, ja Tapani jäi töistä yhtä aikaa satojen muiden voikkaalaisten kanssa, kun tehdas suljettiin. Voikkaan tehdas taisi olla miehelle itsestäänselvä työpaikka - olihan siellä jo hänen isänsäkin.

Ensimmäiset Tapanin elämän muistikuvat ovat Pilkanmaasta ihan koulun vierestä. Kymenmaan kaupan vastapäätä oli pitkä punainen Kymiyhtiön talo, jossa Joutjärvet asuivat vuoteen -66 ja muuttivat sitten Voikkaalle. Isän työpaikasta Tapani muistaa, että tämä oli ainakin karbiditehtaalla.
- Isä toi tehtaalta kerran kuussa paperia, tilirullan ja vessapaperia. Ensimmäinen tupakanpolttokokemukseni liittyi niihin melkein läpinäkyviin vessapaperiarkkeihin: laitettiin Jymyä vessapaperin sisään, kääritiin rulla ja nuoltiin se kiinni. Siitä kun vetäisi henkeen, oli tillin tallin nurin. Ei tehnyt enää mieli tupakkaa, Tapani naureskelee.

Pilkanmaan kansakoulua seurasi opinahjona kansalaiskoulun liikelinja Tähteen koulun suojissa.
- Tuli käytyä puntiksella, sillä koulun lähellä oli teurastamo, ja veli oli siellä töissä. Sukua on ollut teurastamossa enemmänkin. Isän siskon mies Vuorisen Väinö oli teurastaja ja osakkaana Perhepesulan paikalla olleessa teurastamossa. Se lopetettiin 60-luvulla, ja toiminta siirtyi Karjakuntaan.

Liikelinjan jälkeen Tapani kävi konepuuseppäkurssin.
- Enkä päivääkään ollut puupuolella töissä muuta kuin puuhiomolla ennen armeijaa.

Jonkin aikaa nuoruudessaan Tapani oli Potinkaralla töissä. Hänen piti päästä siellä lautapojaksi, mutta muurari tarvitsikin apulaista, kun PK7:lla muurattiin lasitiili-ikkunoita.
- Pari viikkoa aamuviidestä iltakymmeneen käytiin kääntämässä muurareille laastia. Olin siellä kaikkiaan syyskuun alusta helmikuuhun. Kun työt loppuivat, ajoin polkupyörällä suoraan yhtiön työnvälitykseen.  Siihen aikaan työnhaku oli helppoa: meni vaan työnvälitykseen, ja sieltä määrättiin osasto, jolla oli paikkoja auki. Minut osoitettiin puuhiomolle, ja samana päivänä olinkin jo yhtiön kirjoissa.

Voikkaan tehtaalla puu jauhettiin massaksi, sitä ei keitetty selluksi kuten Kymintehtaalla ja Kuusaanniemessä.
- Ajettiin isoja määriä puuta kuorimoon, jossa rumpu karsi kuoret. Havupuupöllit tulivat kuljetinta myöten hiomolle. Me sanottiin uuneiksi laitteita, joissa isot kivet jauhoivat veden kanssa puun hiokkeeksi. Kivet oli tehty Voikkaalla Sampo-tehtaassa, mutta osa kivistä tuli Nortonin tehtaalta Englannista - ne olivat isompia ja tehokkaampia kuin voikkaalaiset.

Joutjärven tehtävänä hiomolla oli heitellä pokarallaan pöllejä "uuniin" hiottavaksi. Hänen tittelinsä oli latoja. Viimeisen kesänsä ennen armeijaa hän teki myös lomituksia.
- Sieltä läksin armeijaan, kenttätykistöön Lappeenrantaan. Kun palasin armeijasta, kävin taas työnvälityksessä ja pääsin Voikkaan höyrylle.

Höyryvoimalla oli vaaran paikkoja

Voikkaan höyry valmisti energiaa, jolla saatiin koneet pyörimään. Siellä tehtiin myös sähköä, mutta sen teossa Joutjärvi oli mukana vain remonttien aikoina.
- Silloin me kaikki jouduttiin pakinkantajiksi, Saksasta tuli AEG:n miehet tekemään kahden kuukauden mittaisia remontteja neljän vuoden välein. Kun saksalainen myy laitteet, se myy myös miehet tekemään niihin huollot. Sieltä tuli aina kahdesta viiteen miestä, jotka tunsivat koneet ja katsoivat että ne varmasti pelaavat. Me siirreltiin ja auottiin laitteita, saksalaiset tarkisteli. Me vietiin vialliset osat korjattaviksi.

Tapania naurattaa vuorovaikutus ulkomaalaisten kanssa.
- Opin siinä saksaa erittäin hyvin. Stahlbürste on teräsharja. Hapettuneesta metallista raaputettiin numerosarja esiin teräsharjalla.

Joutjärven aikaan vesihöyryä tehtiin kivihiilellä ja öljyllä, myöhemmin maakaasulla. Höyry syntyi kattiloissa, joissa lämpöasteita oli viitisensataa. Paineet saattoivat olla 70 kiloa neliösenttiä kohti.
- Jos putki olisi hajonnut, et ehtinyt alta pois. Mutta ei sellaista tapahtunut, laitteet oli niin varmoja. Ja siellä oppi varovaiseksi.

Tapani oli höyryvoimalla useissa tehtävissä, hiilikuljettimella, pääasiassa Venäjältä tulleita öljysäiliöitä purkamassa vaunuista, purukuljetinta käyttämässä - kuoren purujäte poltettiin energiaksi.
- 70-luvulla luin A-koneenhoitajan kirjan eli pätevöidyin lämmittäjäksi. Mutta ei minua kiinnostanut siihen vaadittu vuorotyö. Opettelin hitsaamaan talven kestävillä kursseilla yhtiön ammattikoululla. Se oli iltaopiskelua. Kurssipäivänä pääsi lähtemään töistä kolmelta, ja klo 16-20 oltiin kurssilla. Yhtiö maksoi kaiken.

Kurssit kiinnostivat, koska Tapani haaveili merille lähtemisestä, ja kurssista sai alikonemestarin paperit.
- Mutta ei tullut lähdettyä, jämähdin tänne. Aloin funtsaamaan, että kyl täs elää tälläviisteekin ihan hyvin. Olin päivätöissä laitosmiehenä vuoteen -89 asti. Ihan alkuun olin laitosapulainen, sitten apulämmittäjä vuoden vuorotöissä ollessani.

Joutjärvi kertoo tykänneensä työstään höyryvoimalaitoksella.
 - Kun osasi työnsä, ei tarvinnut olla kenenkään hiillostettavana. Tehtiin jatkuvaa laitteiden huoltotyötä ympäri höyryvoimaa. Aamuseitsemältä oli työnjako, jossa lähetettiin töihin pareittain. Yksin ei työskennelty koskaan.

Vian ammattimiehet tunnistivat äänestä. Tehtaan lähellä liikkunutkin huomaa, kun varoventtiileitä ponnistetaan. Sillä varmistetaan, ettei laite pääsisi rikkoontumaan.
- Kävihän sitäkin, että meni rikki, muttei onneksi syntynyt vaarallisia tilanteita.

Tapani Joutjärvi oli Voikkaan tehdaspalokunnassakin. Isän malli hänet sinne veti - ja työkaveri Aitalan Santtu. Isä oli ollut palokunnassa jo 40-luvulla, ja kun hän lähti palopaikalle, poika polki pyörällä perässä, jos tulipalo oli lähellä.
- Palokunta jäi, kun jouduin onnettomuuteen. Kolaria edeltävänä päivänä ajoin Sikomäen pieniä teitä paloautolla ja harjoittelin tulipalojen varalta. Jokainenhan osaa autoa ajaa, mutta paloauton hienouksia ei tunne ennen kuin ajaa itse. Viidentoista vuoden palokuntaharrastus päättyi elokuun viimeisenä päivänä -89.

Trukin ajo osoittautui kiinnostavaksi

Vuonna -89 työnteko loppui kuin leikaten. Tapani oli menossa Multamäen kohdalla lintumetsälle ja kertoo saaneensa häkämyrkytyksen. Vakuutusyhtiö puolestaan sanoo auton vauhdin olleen liian kova.
- Heräsin puusta. Olin kiinni autossa ennen kuin palokunta irroitti minut. Vietin seuraavat 99 päivää sairaalassa. Jalka, perna, ohutsuoli, muisti, Joutjärvi luettelee kolarin vaurioita. Hän kertoo, että muistissa on aukkoja onnettomuutta edeltäneiltäkin vuosilta.

Sairauslomasta tuli häkellyttävän pitkä, 8 vuotta 2 kuukautta. Välillä Joutjärvi oli pari kuukautta päävarastossa työharjoittelussa, mutta ei siitä jalan takia oikein tullut mitään. Useiden luunsiirtoleikkausten jälkeen hän oli toisen kerran PK18:lla tekemässä sen verran töitä kuin pystyi.

Onnettomuuden tapahtuessa Tapanin poika oli puolivuotias. Sairauslomansa aikana hän ei paljon pystynyt pojan kanssa touhuamaan. Kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta siitä meni keppien kanssa.
- Sitten kun pääsinm kepeistä eroon me ajeltiin pojan kanssa autolla, tehtiin toisinaan 500 kilometrin päivälenkkejä, kun vaimoni Auli oli töissä. Kotonakaan en pystynyt tekemään juuri mitään. Auli sitten hommasi laitteet, joilla pystyin tekemään taulujen kehyksiä. Äitini näyttelyyn 90-luvun alussa tein 45 taulun raamit.

Lopulta löytyi työ, jota leikellyn jalan kanssa pystyi tekemään: Tapani pääsi trukinkuljettajaksi  Voikkaan paperivarastolle. Sitä hän teki kymmenen vuotta.
- Eihän trukin ajo vaikeaa ollut, mutta sopeutuminen työelämään kahdeksan vuoden jälkeen oli.

Maallikon korviin trukin käyttö ei kyllä kuulosta helpolta vaan vaatii järkeilyä ja ajotaitoa.
- Jos osaa tehdä homman, auton lastaaminen vie 20 minuuttia. Jos ei osaa, sitä tekee monta tuntia ja särkee paperirullia samalla. Täytyy laskea autoon tulevien rullien painot ja tasapainottaa lasti. Puoli vuotta minulla meni ennen kuin naksahti päässä: tämähän onkin minun homma! Opin tykkäämään jopa vuorotyöstä.

Töitä sai tehdä olan takaa. Yövuorossa saatettiin lastata paperia kahdeksan junavaunullista.
- Osaan vaunuista mahtui 64 tonnia, osaan 25 tonnia. Me tehtiin hirveän hyödyllistä työtä yhtiölle. Höyryllä ollessani palkasta meni 39,5 % veroa. Kun palasin kahdeksan sairaslomavuoden jälkeen töihin, sain 60 000 markkaa enemmän vuodessa, ja vero oli tippunut 32 prosenttiin. Loppuvuosina saimme tuotantopalkkioitakin. Joulun alla tullutta summaa sanottiin kinkkurahaksi, se oli muistaakseni noin viikon palkan suuruinen. Mutta tuotantopalkkiosta meni veroa 50 prosenttia.

Tapani Joutjärvi oli trukkikuskina Voikkaan tehtaan lopettamiseen asti. Lakkautuksesta hän kuuli yllättävältä taholta, tehtaanlääkäriltä. Lääkärikäynnillä Tapani sai ehdotuksen, että hänelle kannattaisi hakea eläkettä, sillä tehdas lopetetaan. Eläkepäätös tuli, asiat ovat nyt mallillaan.

Jukka Stenberg ja vuorotyön vuosikymmenet

Jukka Stenberg jätti aikoinaan koulun kesken Kymiyhtiön vuoksi, koki Voikkaan tehtaan sulkemisen ja teki vielä vuosia töitä Kaukaalla - hän on siis todellinen yhtiöläinen. Neljä vuosikymmentä vierähti koneen äärellä vuorotöissä. Nyt eläkkeellä Stenberg ehtii kertailla tehdastyön muutoksia omallakin kohdalla. Tätä miestä pitäisi kyllä mieluummin kuunnella kuin lukea tekstistä, niin väkevästi hän osaa maalailla tilanteet silmien eteen.

Koko Stenbergien perhe on vahvasti sidoksissa Kymiyhtiöön - UPM:ään. Jukka Stenbergin isä on ollut yhtiöllä töissä, kaksi veljeä Kymillä. Äiti työskenteli Koskelassa, mikä tarkoitti alkuun myös silkkaa kymiyhtiöläisyyttä. Ammattikeittäjä jaksoi laittaa isolle perheelle maukasta ruokaa vielä kotonakin.
- Ja tekee edelleen, kyl se ruokaa siellä vielä rollaattorin kanssa tekee, Jukka kehuu.

Lapsia Jukan lapsuudenperheessä on kuusi.
- Ja kaikki voi vielä hyvin. Huumoria sekaan: -55 miä, -56 Vesa, -57 Kari, -58 Hannu, -59 tuli telkkari, -60 Sirpa, -61 Tanja, Jukka virnuilee.

Television tulo mullisti tosiaan monen perheen elämän 60-luvun taitteessa. Jukkakin muistaa hyvin Peyton Placet ja Lahjomattomat. Kennedyn murha jäi mieleen - Jukka oli 8-vuotiaana television ääressä, kun lähetys keskeytettiin suru-uutisen takia.
- Meitä oli Väkkärässä paljon samanikäisiä. Kavereita piisasi, ja harrastuksia. Sotaleikkiähän pojat leikki silloin pienenä kaiket päivät, oli pyssyt ja vyöt, intiaanit ja valkoiset.

Kahdeksanvuotiaana Jukka rupesi pelaamaan jalkapalloa, ja se vei mennessään niin että syömisetkin jäivät väliin. Seura oli Kumu-Peikot, jonka junioritoiminta oli maankuulua. Kymmenvuotiaana Jukka pelasi jo nappuloiden SM-tason kilpailuissa, ja pelaaminen jatkui 17-vuotiaaksi asti.
- Sitten tuli muut kotkotukset. Ja tietysti työt, armeijat ynnä muut. Vanhoilla päivillä aloin uudestaan pelata. Olin jo pitkän matkaa yli kolmenkymmenen, kun perustettiin Hurlumhei Kuusankoskelle. Nimi on hassu, mutta joukkue pelasi nelosdivisioonassa kärkikahinoissa. Sitten pääsin vielä voikkaalaisseura Pallo-Peikkoihin, joka pelasi sarjaa ylempänä. Se oli ammattimaista touhua, Mikkelistä tuli valmentaja, harjoittelu oli jokapäiväistä. Se oli vanhalle miehelle aika kovaa, minähän olin jo 34-vuotias. Kovaa mut kivaa, Jukka selittää.

Jukka Stenberg, edessä oikealla, valmensi Kumun junioreita.

Oma pelaaminen jäi, kun sitä ikääkin kuulemma jo oli, ja kuusaalaisessa jalkapallossa tapahtui ikäviä käänteitä. Jalkapallon seuraaminen on kuitenkin edelleen tärkeää - pelejä Jukka katsoo niin kentän laidalla kuin televisiostakin.
- Onhan se verissä.

Tähteen koulussa Jukka kävi kansakoulunsa ja pääsi sen jälkeen oppikouluun. Hän jätti keskikoulun kesken viidennellä luokalla ja lähti Voikkaan paperitehtaalle.
- Sehän kuulostaa kauhealta, mutta en ole katunut päivääkään. Tehtaalle pääsi, tiedostettiin että siellä tienaa ja leipä on pitkä. Työhönottajana oli Pakkasen Lauri, sukua, sehän järjesti Jukka-pojan töihin 17-vuotiaana.

Prässipoikana niska kenossa

Koska 17-vuotias ei saanut tehdä vuorotöitä, Jukka otettiin ns. sisääntuloammattiin, putsariksi.
- Pestiin seisokissa koneita lipeällä - kauheita hommia. Revittiin vanhoja vilttejä ja vietiin kuivumaan vilttivintille. Mutta kun täytin 18, pääsin heti vuorotöihin paperikone 5:lle prässipojaksi. Se oli hierarkian alin tehtävä paperikoneella. PK2 oli sisaruskone, sielläkin olin rässipoikana. PK17 seinän takana ja sisaruskoneensa PK16 - sinne rässipojaksi. Siihen aikaan oli pumpulivilttejä, joilla varmistettiin paperin jatkuvuus puristinosalta. Rässipoika vahti koko löysin ajan, että huopa pysyi linjassa. Jos et ollut paikalla, huopa läks.

Nykyään paperikoneessa on automaattiohjaus, joka oikaisee, kun viira menee vinoon. Ennen se oli käsipeliä. Jukka näyttää, miten työntekijän yläpuolella kulkevaa viiraa seurattiin niska kenossa ja oikaisiin tarvittaessa. Kauhisteluun työasennosta hän naurahtaa:
- Silloin oltiin nuoria. Kunhan rahaa tuli, niskasta ei ollut niin väliä. Ei ollut valvomoa, puupenkillä kuumassa istuttiin, pääasiassa kongilla mutta paljon myös ratilla, jolla huopa oikaistiin. Kahdeksan tuntia sitä hommaa, eväätkin syötiin siinä. Vain uusilla koneilla, 18 ja 11, oli valvomot, koska silloin laki jo puuttui asiaan uusia koneita rakennettaessa.

Mutta täytyihän vahtimisessa tauot olla, lakisääteiset?
- Ei siinä mitään taukoja ollut, mitäs taukoja siinä voi olla? Tuotannon piti jatkua koko ajan, ja jos ei prässipoika veivannut rattia, tuotanto ei jatkunut. Jos huopa meni rikki ja kasaan, se oli monen tunnin remontti. Huovalla ei tee enää mitään, sitten purat teloja ja vaihdat uutta huopaa. Siihen aikaan tuli patruuna paikalle. Mustatakkiin patruuna tulee viereen: "Jos tämä peli jatkuu, se on lopputili." Se oli kovaa peliä siihen aikaan, oltiin kato herran nuhteessa kaikki.

Jukalle ei koskaan käynyt viiran vahtimisessa pahemmin, mutta muille saattoi käydä vuosien varrella. Sanaristikot ja lukemiset oli kaikki kielletty, mutta joku teki.
- Mustatakkisen patruunan kengät ilmestyy sanaristikon taa. Ja perään konttoriin, ovet kiinni, ja huutaa noin läheltä, Jukka näyttää kymmentä senttiä kasvoista.

Patruunoilla Stenberg tarkoittaa tehtaan johtajia. Huutajien nimiä hän ei halua mainita, hienojen johtajien nimiä sen sijaan mielellään: Anders Lund, Pekka Holm sitten myöhemmin.

Joskus nukutti armottomasti, mutta nukahtaa ei saanut. Jos nukahti, säntäsi jo tavallinenkin insinööri paikalle.
-  Varoitukset oli siihen aikaan herkässä. Jos toistuvasti herätettiin nukkumasta, tuli varoitus. Kesäisin oli kuuma, hiki valui, istuit kahdeksan tuntia. Me keksittiin panna ilmaletkuja puhaltamaan raikkaampaa ilmaa työtilaan; naruilla kiinni, että se puhaltaa koko ajan. Jos jäi siitä kiinni, ei hyvä seurannut. Sehän oli kamalaa energian tuhlausta, joku sähköhän sen ilmankin tuotti.

Jukka selittää ilman luvatonta haltuunottoa.
- Moni asia paperikoneella perustuu instrumentti-ilmoihin. Jos sieltä ilma loppuu, koneella lakkaa toiminnat. Monta kertaa ilma loppui luonnostaan, koska koneet risasivat, paperi meni poikki ja sellaista. Silloin jouduttiin aina käyttämään ilmapillejä, ja silloin sai käyttää ilmaa täysillä. Mutta se oli hyväksyttyä tuotannon eteen tehtyä työtä. Se ei ollut hyväksyttyä, jos viilensi itseään.

Silloinkin oli luottamusmiehet ja työsuojeluvaltuutetut, mutta he eivät aina voineet vaikuttaa.
- Samanlaisia työntekijöitähän nekin oli, herran nuhteessa heidänkin piti elää. Ei hekään voineet suositella tuhlausta, ilmaa kaverille että hän pysyisi virkeämpänä. Myöhemmin asiat korjaantuivat. Meillä oli vuosikymmeniä ilmastoidut valvomot, saniteettitilat, sosiaalitilat. Keiteltiin ruokia, paistettiin pannaria, niin ne ajat muuttui. Ja ilma saatiin niin viileäksi kun haluttiin. Aijai, ergonomiset tuolit, valvomossa oltiin.

Hierarkiassa ylöspäin askel kerrallaan 

Niin ne vuodet vieri, kunnes tuli armeija vuonna -75. Armeijan käytyään Jukka Stenberg palasi Voikkaan tehtaalle, nyt pahvikone PK 14:lle. Kone teki käärepakkapahvia, johon käärittiin paperirullia.
- Toiminnaltaan se oli kuin paperikone mutta teki oksamassasta sähköistä pahvia. Vieraat välillä meni polvilleen, kun erehtyivät silittämään sitä. Valmistuva pahvi oli niin kuivaa, ja alla oli rautalattia. Kyllähän nää veijarit koneella tiesi sen mutteivät varoittaneet. Joku rouvakin kun erehtyi käden laittamaan pahville, niin sähinä kävi ja tukka oli pystyssä, Jukka virnistelee. - Kato siihen aikaan oli vielä koiruutta, oltiin kurettomia. Jos tätillä nyt vähän tukka pöllähti niin mitäs toi. Ja sit pilarin taa nauramaan. Mutta jotain huumoria piti olla, ei muuten jaksanut. Jokainen tiesi kuitenkin, ettei se staattinen sähkö tapa.

Pahvikone meni hitaasti, 28 metriä minuutissa - nykyiset paperikoneet ajavat 1700 metriä minuutissa. Koneella tarvittiin ihmistyötä.
- Sekin risasi kuten paperikoneet. Tampuuri kun valmistui, me vaihdettiin se uuteen. Vanha taljoilla ylös kahden miehen käsivoimin. Kun se toinen oli vähän lusmuilija, niin mie kun jätin kerran vetämättä, ei tapahtunutkaan mitään, Jukka nauraa kihertää. - Nää on ja niit hienoi muistoi.

Stenbergin mielestä ajat alkoivat selvästi parantua hänen armeijasta paluunsa jälkeen. Työnantajatkin alkoivat oivaltaa, että mitä tyytyväisempi työntekijä, sitä parempi tulos.

Sitten Jukka pääsi vähän paremmalle vakanssille PK17:lle ja 16:lle.
- Ja viimenää näille uusille koneille PK18:lle ja 11:lle, aina paremmille vakansseille. Ne teki sitä tuotetta, joka myi maailmalla, päällystettyä aikakauslehtipaperia. Muuthan teki sanomalehtipaperia ja bingolappupaperia, mistä ei tänä päivänä tienaisi mitään. PK18 kiillotti tekemänsä paperin, ja siitä tuli painopaperia, jolla pystyi esittelemään maailman kaunottaria ja huulipunia. PK11 teki samanlaista tuotetta, mutta sitä ei kalanteroitu muuta kuin vähän koneella pehmoisesti - se tuote oli mattapintainen. Sitä oli parempi lukea, kun ei kiillä liikaa. Eihän joku Vogue saa kiiltää liian paljon.

Koneen vaihtuessa Stenbergin vakanssikin aina vaihtui. Hän yleni paperimiehen tapaan ja oli viimein ylinnä, paperikoneen hoitajana. Entä voikkaalaisten maine kovina rassaajina.
- Meinaat työtaisteluja. Niillä työtaisteluilla saatiin erittäin paljon aikaan. Esimerkiksi jos joutui tekemään töitä, jotka ei kuuluneet omaan toimialaan tai ylitöitä, kaikista saatiin järkevä korvaus. Mutta joku tolkkuhan siinäkin piti olla, tuppasi menemään vähän yli. Kun tuli jotain uutta ja vaadittiin sen takia korvausta, niin työnantaja alkoi jo sanoa, että tämähän helpottaa teidän työtä, ei tästä tule rahaa.

Jukka on listannut työhistoriaansa.
- Seitsemällä paperikoneella työskentelin Voikkaalla urani aikana. Työurastani tein 41 vuotta vuorotyötä. Minä sopeuduin siihen hyvin. Yölöysissä juotiin kahvia, syötiin lihapiirakoita - ei se niin terveellistä se touhu ollut. Ruokatunteja ei ollut, vaan asiat piti hoitaa silloin kun kone toimi hyvin. Siehän näet valvomon näytöiltä, että kaikki on hyvin, trendit on ok, pinnat samoin, silloin pannari paistoon! Voi jutella kaksikin tuntia työkavereiden kanssa, välillä käy vilkaisemassa ruutua. Ja hälytyksiä tulee, jos tulee vika. Tämä kaikki mahdollisti sen, että jaksoi.

Päivärytmi muotoutuu omanlaisekseen vuorotyössä ollessa.
- Kuudelta töihin, kahdelta kotiin. Käyt kaupassa, toki sinun on mentävä hyvissä ajoin nukkumaan jaksaaksesi taas aamulla. Se on aamulöysin tarina, ei siinä kauppareissun lisäksi paljon kerkiä - joku golffari voi käydä kentällä. Iltavuoro on melkein vielä kauheampi. Käyt aamulla kaupassa ja syöt, lähdet töihin, kymmeneltä pääset ja menet nukkumaan. Sitten yövuoro. Ennen töihin menoa oli nukuttava jostain kuudesta kahdeksaan yhdeksään, se auttoi paljon jaksamiseen. Aamulla kuuden jälkeen nukkumaan, ja mitä vanhemmaksi tuli, sitä vähemmän nukkui yövuoron jälkeen. Nuorena poikana vedettiin iltapäivään neljään, vanhemmiten alkoi olla 11:ltä hereillä, jopa kymmeneltä. Sitten oli olevinaan enemmän aikaa.

Vapaapäivät Jukka Stenberg vietti harrastuksensa parissa, kalassa. Hän on kalastanut kaiken ikäänsä.
- Joka puolella. Inarinjärvi on koluttu, Pohjois-Norjan tunturijärvet samoin, Saimaat ja lähijärvet uisteltu. Mulla on vene nytkin trailerin päällä aina lähtövalmiina. Talvella pilkitään, kilpaakin kaverien kanssa. Pilkkikilpailut on sosiaalisia tapahtumia, siellä näet vuosi vuodelta samoja tyyppejä. Mutta ei siihen leipäänny, sen takaa kilpailuvietti. Hupikalastuksessa taas rentoutuu. Sulla on kahen litran airamipullo, juot kahvia, sulla ei ole kiire, voit rauhottua, Jukka maalailee.

Kuusi vuotta Kaukaalla

Stenberg kertoo, ettei edes aavistanut Voikkaan tehtaalle niin rajua kohtaloa kuin sitten toteutui. Oli tehty isot säästösuunnitelmat, jotka työntekijät hyväksyivät.
- Mutta sitten tuli se surullinen naistenpäivä vuonna 2006.  Äitini syntymäpäivä. Olin just ajamassa äitille, niin korvaan iski radiosta uutinen. Olin vapailla enkä kuullut asiasta työpaikan kautta niin kuin ne, jotka oli töissä ja sai tietää, että nyt Ovaska - UPM:n hienopaperin suurin johtaja - tulee seuratalolle pitämään jonkun infon. Siellä hän oli melkein heti alkuun kertonut, että tehdas suljetaan. Minä menin äitini syntymäpäiville. Kylhän tunnelma oli apaattiin, tyrmistys oli valtava, ei siinä vaiheessa kyynelii vuodateltu, päiviteltiin vaan. Shokkihan tulee myöhemmin, ja tunnelataukset purkautuu vasta kun tajuaa kokonaisuuden.
 
Jukkaa ei huolestuttanut alasajo-uutisen jälkeen toimeentulo. Hän tiesi saavansa pitkään ansiosidonnaista, ja kovaa palkkaa saavalle päiväraha oli hyvä, koska lasten takia hän sai sen vielä korotettuna.
- Moni ei saanut työelämässä niin hyvää palkkaa kuin minä päivärahaa. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vaimohan oli töissä, Kelassa. Murheellista oli niillä pariskunnilla, joista kumpikin oli yhtiöllä ja joutuivat myymään asuntojaan.

Stenberg on kalastanut koko ikänsä.

Tässä vaiheessa Jukka kävi elvytystoimiin kuuluvan kuukauden mittaisen tietokonekurssin, jonka vaikeutta vanhalle miehelle hän vieläkin päivittelee.
- Hiki valuen sain sen läpi, hän naureskelee. - Sitten kuulin kalakavereilta, että minut oli valittu Kymille - olin hätäpäissäni hakenut sinne ja Kaukaalle. Kymille otettiin voikkaalaisia kesäksi, jotta saatiin ne 500 päivän ansiosidonnaisen vaatimat päivät täyteen. Sitten sainkin kirjeen, että minut oli valittu Kaukaalle, Kymi oli peruttu. Kato Kaipiin oli hommannut minut Kaukaalle, Kaipiin tiesi että siellä minun on paljon parempi kuin kesätöissä Kymillä.

Työt Lappeenrannassa alkoivat huhtikuussa 2007.
- Siellä sanottiinkin, että olit koneenhoitajana Voikkaalla mutta täällä ei nyt ole sellaista paikkaa. Sanoin että "ei se mitään, kun Jukka saa vaan olla töissä, että tulee täyteen ne vuodet, että Jukka saa lähtä pois".

Kuusi vuotta vierähti sitten Kaukaallakin. Lappeenrannassa oli monta tuttua insinööriä, entisiä työnjohtajia Voikkaalta.
- Ne otti minut hienosti vastaan. Mutta jos ei ole paikkoja, ei voi mitään. Aloitin sisääntulovakanssilla mutta etenin nopeasti. Välillä meni vain viikko, niin "panehan nimi tuohon" - seuraava vakanssi. Hyvin äkkiä olinkin jo paperikoneen varahoitajana. Kaikki tehtiin lain puitteissa, en voinut mennä syrjäyttämään Kaukaan omia poikia noin vaan.

Jukka Stenberg löysi asunnon tehtaan vierestä ja kävi siitä töissä viikot. Lyhyilläkin vapailla hän ajoi kotiin Kuusaalle.
- Vaimo oli täällä yksin, enhän minä nyt hyvänen aika voinut sinne jäädä, johan siitä olisi tullut sanomista, Jukka naureskelee ja kertoo että kiva oli aina tulla kotiin ja kelju lähteä pois.

Voikkaalta moni työkaveri lähti Kaukaalle, ja osa ajoi päivittäin Kuusaan ja Lappeenrannan väliä.
- Meiltäkin meni sinne 18 ihmistä siinä samassa rytäkässä. Kaipisen Jouko oli yhteinen työsuhdepäällikkö ja hommasi tietyt ihmiset Kaukaalle.

 Uransa varrella Jukka ei ole todellakaan katunut keskikoulun heittämistä kesken.
- Yhtiö on taannut aina hyvän toimeentulon. Mitäs muuta ihminen voi toivoa. Kuusankoski on ihan hieno paikka. Kaksi velipoikaa on ollut Kymillä ikänsä töissä, minä olin Voikkaalla, päästiin vertailemaan. Työ täytti elämästä ison osan.

Onkikilpailujen jälkimaininkeja haitarin ja Torsti Korjan seurassa

Kolmisen vuotta Jukka Stenberg on nyt ollut eläkkeellä.
- Olen kalastellut ja käynyt ympäri Suomea vaimon kanssa isoissa raveissa.

Jukka on musiikkiperheestä, Pedro Hietanenkin on serkku.
- Aikaisemmin olen soittanut yhtyeessä ja omaksi iloksi, tehtiin Siljanders-yhtyeen kanssa keikkaa toistakymmentä vuotta. Soiteltiin ihmisiä naimisiin ja ravintoloissakin. Aloitin haitarilla, isäukko opetti minua armeijaikäisenä soittamaan, Jukka Stenberg kertoo.

Auli Joutjärvi mukana Kuusaan kauppojen muutoksissa

Auli Joutjärven elämäkerran - nykyisinhän jo kolmikymppisistäkin kirjoitetaan elämäkertoja - voisi otsikoida räväkämminkin, esim. Pahnoilta tiskin taa. Hänen lapsuutensa päivähoitoratkaisuineen on nimittäin kuin historiaromaaneista. Nyt Auli nauttii työstään voikkaalaisessa elintarvikemyymälässä ja tietää mikä kulloinkin on trendikästä suuhunpantavaa. Uransa varrella hän on ehtinyt nähdä laajemminkin kuusankoskelaisen kauppahistorian keskeisiä vaiheita.

Auli syntyi Lieksassa Pielisjärven rannalla Lilja ja Alpo Mustosen perheeseen. Vanhemmat olivat kunnan töissä kunnes ne työt loppuivat. Parivuotiaan Aulin isä sai metsurintöitä Kymiyhtiöstä, äiti pääsi Kuusankosken kauppalan sikalanhoitajaksi. Sikalarakennus on edelleen entisen vanhainkodin vieressä - sikojen ja lehmien jälkeen korkeaa tiilitaloa on käytetty moneen muuhun toimintaan. Auli tunsi tilat hyvin.
- En ollut koskaan päivähoidossa vaan äidin kanssa töissä. Hoidin sikalassa porsaita, kannoin omalla pikku ämpärillä sioille ruokia, otin päiväunet pahnoilla. Siellä oli kauhean mukavaa, oli kilttejä emakoita joilla sain ratsastaa aidatulla pihamaalla. Semmonen ihmeellinen lapsuus, Auli nauraa.

Sikoja oli kuusikymmenluvulla parikymmentä. Lilja Mustonen porsitti niitä, jotta vanhainkodille saatiin lihaa. Yli jäänyt ruoka tuotiin taas vanhainkodilta sioille. Vuonna -68 sikojen pito lopetettiin, navetta jäi vielä toimimaan.
- Äiti sai kauppalan puutarhalta töitä, hän oli välillä myös vanhainkodilla auttamassa vanhusten hoitamisessa. Minä ehdin käydä ensimmäisen kouluvuoteni Keskustan koulua, mutta sitten Voikkaalta löytyi meille vanha mökki ja muutimme Mäkikylästä Mattilaan. Minä siirryin Mattilan kouluun.

Alpo Mustonen asui Kymiyhtiön-vuosinaan usein viikot metsäkämpillä metsätöissä ollessaan ja tuli viikonlopuiksi kotiin.
- Isä tuli usein traktorilla ja traktorilla lähti. Minä katsoin haikeana isän perään, Auli Joutjärvi muistaa. - Mutta äidin kanssahan oli turvallista, minulla oli hyvä lapsuus.

Mattilan koulustakin on hyvät muistot. Luokat oli yhdistetty ykkös-kakkos-, kolmos-nelos- ja vitos-kutos -ryhmiksi.
- Ihana koulu, siellä me pihalla käpylehmillä leikittiin ja urheilukentällä pelattiin, isoissa kiikuissa keinuttiin. Keittäjä laittoi meille ruokaa, ulkovessat oli, Auli kertoo.

Koulujärjestelmää ruvettiin purkamaan 60-luvun lopulla, ja Mattilan koulun oppilaat siirtyivät Voikkaan keskustan kouluun, Auli viidennelle luokalle.
- Hain oppikouluun ja kävin oppikoulua Hirvelässä vuoden, kun se muuttuikin peruskoulun yläasteeksi. Murrosvaihe meni luontevasti - luokat olivat kyllä suuria mutta lapsestahan on mukavaa kun on paljon kavereita. Yläasteen jälkeen kävin Voikkaan lukion ja pääsin ylioppilaaksi vuonna -80.

Isoissa kaupoissa ja pienessä

Auli Mustonen oli jo kouluaikoina 16-17-vuotiaana kesätöissä Kouvolan Sokoksessa. Ensimmäisenä kesänä hän myi jäätelöä, pehmiskoneella tehtyä jätskiä Sokoksen alakerran elintarvikeosaston ulkopuolella. Samassa pisteessä myytiin myös kukkia ja kukkapurkkeja. Pistettä hoiti Terttu Kinnunen.
- Seuraavana kesänä lomitin Terttua, tein kaikki hommat kuukauden ajan, samoin sitä seuraavana kesänä. Ylioppilaskesänä olin Kouvolan ja Kuusaan Centrumeissa lomittajana. Kuusaalla olin leipäosastolla Hasun Riitan kanssa töissä. Leipää tuli Hokkiselta, Peltolalta, Korian leipomolta, Tervolinilta, varmaan Fazeriltakin... Hokkisen leipä oli siihen aikaan kova sana asiakkaiden mielestä.

Auli Joutjärven mielestä S-ryhmän Ympäristö ja E-liikkeen Centrum eivät juuri työnantajina eronneet toisistaan.
- Silloin liikkeillä oli väljempää kuin nykyisin, kun ylhäältä annetaan määräykset myymälöihin.

Ylioppilaskesänsä jälkeen Auli lähti Joutsenon opistoon opiskelemaan taideaineita. Sen jälkeen hän kävi tekstauskurssin, jossa opittiin mm. tekemään mainoksia. Sitten hän pääsi osa-aikaiseksi myyjäksi Jatan Valintaan Pilkanmaan Kyttärinmäelle. Omistajan lisäksi kaupassa oli kaksi myyjää. Siihen aikaan Pilkanmaassa oli useampi ruokakauppa, mm. Kippari ja Kymenmaan toimintaa. Isoja liikkeitä ei siihen aikaan ollut, joten asioitiin pikkukaupoissa.
- Jatan Valinnassa oli lihatiski, maitokaappi, työmiehille jätkän lenkki ja lauantaimakkara. Makkarat siivutettiin koneella, punnittiin vanhan ajan vaa'alla. 70-luvun alun hittituotteita olivat HK:n lenkki ja ranskanpulla. Maidot oli jo tölkeissä ja jauhot pusseissa kuten nykyään. Liike oli auki viiteen, kun nykyisin ollaan yhdeksään. Lauantaina suljettiin klo 13.

Lähikaupassa tutustui asiakkaisiin, ja paikalliset tulivat sinne usein vain turisemaan, eivät ostamaan. Auli oli Jatan valinnassa toista vuotta.
- Sitten alettiin puhua, että Kuusaalle tulee City-kulma, elintarvikeliike Osuuspankin taloon. Paikalla oli ollut Tukon liike Halpis. Tuko lopetti sen ja perusti City-kulman, jota eräs pariskunta alkoi pitää.
- Hain sinne tekstaajaksi, ja siellähän oli oikein psykologiset testit. Pääsin sinne kuukausipalkkalaiseksi tekstaajaksi, mutta olin välillä myyjänäkin, tuurasin ruokatuntia pitäviä.  Kaupan ulkopuolella oli isot mainostaulut, ja niihin tekstattiin paperille tarjoukset - "Tänään nauta-sikaa!". Tarjouksissa oli tavallisesti jauhelihaa, kahvia, voita, leipää - mitä ihmiset tarvitsi, sitä tarjottiin mainoksissa. Meillä mainostettiin myös isoissa ikkunoissa. Minulla oli oma mainoshuone, jossa mahtui tekemään tekstaukset. Joka tuotteen kohdalle A-neloslaput, pienemmille tuotteille pienemmät laput, minä tein ja vein paikoilleen, Auli muistaa tarkkaan.

Tarjouksilla oli myös vaikutusta.
- Tien toisella puolen oli S-ryhmän Koskikara, jolla oli omat asiakkaansa. Mutta kuitenkin he vähän valssasivat tien toiselta puolelta toiselle tarjouksia hakemaan. Kuusankosken Sanomissakin ilmoiteltiin. Kauppias hoiti sen. Henkilökuntaa talossa oli kauppiaspariskunnan lisäksi 8-9 ihmistä.

Kuukausipalkalle pääsy suoraan taloon tullessa 24-vuotiaana oli Aulin mielestä erikoista.
- Ja vielä tekstaajaksi ja somistajaksi, tuntipalkkalaisiksihan siihen aikaan yleensä otettiin. Työajat oli säännölliset ja palkka oli hyvä, se oli mahtavaa.

"Kaupanteko on ihanaa"

Auli oli City-kulmassa töissä seitsemän vuotta.  Sitten hän tapasi tulevan miehensä vuonna -87.
- Seurusteltiin, mentiin naimisiin ja -89 syntyi vanhin poika. Olin edelleen City-kulmassa töissä mutta äitiyslomalla. Mutta 90-luvun alussa tuli tieto liikkeen lopettamisesta. Ympärillä oli liikaa kilpailijoita. Äitiyslomalta palattuani oli pian uuden työn etsiminen edessä. Kävin kysymässä Woikantorilta Paalasen Helleviltä, tarvisiko hän työntekijää. Tavattiin, ja Hellevi sanoi että tu töihin, Auli naurahtaa mutkatonta työhönottoa.

Keväästä 1990 Auli Joutjärvi on ollut nykyisessä työpaikassaan Woikantorilla. Ensin hän oli kassalla useamman vuoden. Siihen aikaan liikkeissä oli osastonhoitajat. Leipäosaston hoitaja huolehti myös juustoista. Oli lihaosaston hoitaja, maito-osaston hoitaja, kuivatarvikeosaston hoitaja.
- Leipäosaston kaksi henkilöä lähtivät kumpikin pois, ja Hellevi kysyi minua hoitamaan leipäosastoa - minähän olin ollut leipäosastolla jo City-kulmassakin. Ehkä kymmenen vuotta sitten leipäosaston hommat muuttuivat, ja siirryin kassalle töihin.

Osaston hoitaja kantoi monenlaista vastuuta tilauksista, esillepanosta, kampanjoista. Työ oli vaativaa.
- Stressaavaakin. Kassalla ollessa saa vaan nauttia ihmisten kanssa olemisesta. Siinäkin pitää olla tarkka, kun käsitellään toisten rahoja. Tekniikka on helpottanut niitä töitä samoin kuin tilauksia, varastointia - tietokoneiden ansiosta ei tarvita enää entistä määrää käsityötä. Mainoksetkin tulee suoraan Keskolta, me vain tulostetaan ne. Woikantorille mennessäni mainoksia tekivät vielä myyjät sen mukaan mitä kukin pystyi. Nyt se työ on loppunut.

Auli Joutjärvi kuvailee, miten tietotekniikka auttaa tuotteiden tilaamisessa. Kun kassakoneeseen lyödään leivistä viimeisiä, kone  ilmoittaa, että on tilattava lisää. Kuivatarvikkeista kone ei enää ilmoittele vaan tilaa itse tuotteita lisää.

Kaupanteko on Joutjärven mielestä ihanaa.
- Ihmisten kanssa on mukava asioida. Voikkaalaisten lisäksi meillä käy väkeä Jaalasta ja Valkealasta - niissä ei ole K-kauppaa. Pilkanmaasta käy, myös Kuusaalta nyt kun TS on lopettanut, ihmiset on jo reagoineet siihen. Meiltä haetaan tuotteita, joita ei vaikka S-ryhmältä saa. Ja meillä on hyvä kalatiski ja lihatiski josta saa irtolihaa - se on harvinaista. Meillä on palvelua, jos asiakas tarvii jotain, me etsitään tavara ja tilataan se asiakkaalle, Auli luettelee työpaikkansa plussia.

Keskusliike ei sanele yksittäisen myymälän tekemisiä, Auli kertoo.
- Esimerkiksi monille tärkeitä luomu- tai vege-tuotteita on mahdollisuus myydä. Ihmiset hakee nyhtökauraa, se on uusi mielenkiintoinen tuote, korvaa lihan.

Myyjän on pidettävä tietonsa ajan tasalla, kun uutuuksia vyöryy sekä tuotteisiin että tekniikkaan. Auli Joutjärvi ostaa välillä uutuustuotteita kotiin kokeiltavaksi, kyselee työkavereilta kokemuksia.
- Meidän kaupassa on tosi hyvä henki työkavereiden kesken, tietoja ja taitoja vaihdetaan. K-kaupoilla on myös netissä omaa koulutusta, jota on suoritettu vuosittain. Viime vuonna ei kyllä sitä tehty. Kauppias tietää, että uudet työntekijät tarvitsevat paljon koulutusta, vanhoilla on itselläkin paljon tietoa.

Fetakolmioita evääksi töihin

Työyhteisö saa Aulilta täyden tunnustuksen.
- Kauppias on ihana - Hellevin tytär jatkaa äitinsä jäljissä. Työkavereiden kesken asiat sujuu: työvuoroja vaihdetaan jos on tarvis, toisille voi kertoa vaikka sydänsurunsa.

Auli Joutjärvi analysoi kokeneen työntekijän osaamista.
- Me haemme tietoa itsekin, koska se kiinnostaa, ja meidän elämäntilanteessa tiedon hankkimiseen on aikaa. Meillä vanhemmilla se osaaminen on varmuutta, tietoa tavaroista, kykyä olla ihmisten kanssa. Täytyy olla utelias tuotteiden suhteen, päivittää itseään kaiken aikaa. Työkavereiden kanssa jutellaan uusista tuoteryhmistä, mitä ne sisältävät, kenelle niitä voi  mainostaa. Se edellyttää asiakkaiden tuntemista, ja Voikkaan kokoisessa yhteisössä heidät oppiikin tuntemaan.

Woikantorin asiakaskunta vaihtuu päivän rytmin mukaan. Aamusta käy paljon eläkeläisiä, jotka heräävät aikaisin. Päivällä käy paljon ruokatuntilaisia, miehiä hakemassa evästä. Ja nykyisin aamullakin käy töihin menijöitä hakemassa evääksi vaikkapa salaattiannoksen tai juuri paistettuja leipiä, piirakoita tai fetakolmioita. Iltapäivällä töistä palaavat hakevat päivittäisen tankkauksensa tarvikkeet. Vieressä sijaitseva Sale ei verota Woikantorin väkeä.

Kaupassakäynti on vuosikymmenten varrella muuttunut. Kaupat ovat auki pitkään päivittäin. Kerran viikossa "kauppapäivänään" asioivat ovat vähentyneet, nuoremmat käyvät joka päivä.
- Sunnuntaisinkin käy yllättävän paljon väkeä varsinkin kesäaikaan näin mökkialueiden keskellä sijaitsevassa kaupassa. Mökkiläisiä riittää joka tunnille.

Aulin vapaa-ajan vietto on tuiki tuttua kelle tahansa perheenemännälle. Kodin ja perheen hoitoa, lenkkeilyä, lukemista. Hän hoitaa myös vanhempiensa asioita - Alpo ja Lilja asuvat edelleen Mattilassa ja voivat hyvin, Auli iloitsee.
- Anopin eläessä autoin paljon häntä, hän muutti meidän naapuriin asumaan siksi, kun meillä oli niin hyvät välit. Saaran viime vuonna ilmestyneet muistelmat "Valvojana naisten erityistyöleirillä" aiheutti kohun, Auli Joutjärvi kuvailee Saara Tuukkasen kertomasta syntynyttä keskustelua.

Viime vuosinaan Aulin anoppi nimittäin alkoi kertoa sodanaikaisista kokemuksistaan, joita virallinen historiantutkimus ei tunnusta ja tunnista. Hänen poikansa kokosi ne kirjaksi. Jäämme maallikkoina ihmettelemään, miksi joku keksisi elämänsä viime metreillä itselleen niin erikoisen menneisyyden ihan omasta päästään, ja miksi tavallisen ihmisen tarinaan suhtaudutaan epäillen ja "merkkihenkilöiden" päiväkirjamerkintöihin itsestäänselvyyksinä.

Jorma Kuusenoksa huolehti toisten turvallisuudesta

Jorma Kuusenoksa on nähnyt työuransa aikana työmaiden vaaranpaikat. Kuusenoksa oli Kymiyhtiössä - tai UPM:ssä - töissä 39 vuotta. Hän  sanoo tulleensa yhtiölle vaimonsa Pipsan perässä. Tuotannon puolella tuli tutuksi moni työkohde, joten siirtyminen työsuojelun puolelle oli varmaan luontevaa. Jorma pääsi töihin armeijan jälkeen, kun Kuusaanniemeä rakennettiin.
- Työhönotossa sanottiin, että odota kolme kuukautta, niin pääset. Tosin ensin meni vuosi rakennustöissä ennen kuin siirryin varsinaisesti yhtiölle. Sellutehdashan oli jo valmiina, Jorma täsmentää.

Jorma tuli taloon vuonna -71, ja seuraavana vuonna yhtiö täytti sata vuotta.
- Valtavan isot juhlat pidettiin Voikkaalla, siellä oli vieraita Urho Kekkosta myöten. Junalla vietiin tästä Voikkaalle - Kymin asemalta Harjuun ja sieltä Voikkaalle, Jorma kertoo ja muistelee juhlien aikaisia lakkoja.

Kuusenoksa ei tullut töihin sitä perinteistä tietä Kymin ammattikoulun kautta, hän on Kouvolan lyseon kasvatteja.
- Tosin ruotsin ehdot jäi suorittamatta, niin keskikoulutodistusta ei ole vieläkään. Mutta ei se ole haitannut, hän nauraa.

Ennen armeijaan lähtöään Jorma kerkisi olla töissä paikallisessa Osuuskaupassa Kymenmaassa päävarastolla, maatalousvarastolla.
- Se oli jakeluvarasto, piti hakea tavaraa maakunnasta ja viedä apulantaa tiloille. Silloin oli säkit miesten kokoisia, vehnäsäkki painoi sata kiloa, apulantasäkki 50 kiloa. Siinä tämä selkäkin kului ennen aikojaan. Nykyisin säkit on on pienennetty ergonomisista syistä.

Vaimo Pipsa oli löytynyt Manskin lipan alta. Ja hänen tapaansa Jormakin päätyi arkkisaliin lastintekijäksi.
- Siellä oli arkkileikkureita, joilla paperi leikataan rullasta arkeiksi. Niissä oli rullatelineet, jotka kääntyivät ympäri - toista puolta tehtiin uutta lastia, toista puolta leikattiin. Kuorittiin rullista kääreet päältä, lajiteltiin hylyt ja hylsät. Hylkyä tuli jonkun verran, kun jouduttiin tappamaan sitä pois. Jokaisella oli itse tehty lusa, koivupuinen työkalu. Rullan lopussa oli paperia, joka ei kelvannut, joten rullaan tehtiin pieni viilto, siitä työnnettiin lusalla että sai hylkypaperin pois, joku paksunkin kerroksen kerralla.

Jorma joutuu taivuttamaan maallikolle rautalangasta, mikä ero on arkkisalin rullalla ja siihen tarvittavalla lusalla ja toisaalta niillä välineillä, joilla iso paperirulla koneella leikataan.
- Siinä toiset käyttää ihan mattoveistäkin, kun otetaan vain ohut kerros pois. Lusalla pystyy ottamaan puolen sentin siivuja kerralla. Sitä käytetään vieläkin jossain määrin, vaikka tuli giljotiinitkin, jotka leikkasi rullan lopun pois, Jorma selvittää. - Kaikki Suomen paperimiehet tietää, mitä tappaminen ja lusa tarkoittaa.

Vanhat leikkurit olivat epätarkkoja, Jorma kertoo.
- Kolmikymmenluvun koneissa paperin leveys saattoi heittää matkan varrella sentinkin. Siksi ne leikattiin giljotiinilla puhtaaksi, eli  arkkileikkurilla ylikokoisiksi ja giljotiinilla sivut siisteiksi. Tein muuten sitäkin hommaa jonkin aikaa.

Nuori innokas mies huomattiin työpaikassa, ja hän pääsi jo vajaan vuoden kuluttua arkkileikkurille apumieheksi.
- Vedettiin päätä väliin, laitettiin teriä - leikkaaja oli erikseen. Leikkurin perässä on monta rullaa, niistä tehdään nivaska, ja vedetään niiden pää vetotelan väliin. Se lähtee pyörimään. Ensin kone halkaisee rullan pituussuunnassa ja leikkaa sitten poikki määrämittaisiksi. Sitten se limittää paperin, joka menee sen jälkeen lavalle, josta se putoilee nättiin kasaan.

Nykyään paperia ei enää lajitella. Paperi on parempilaatuista, eikä siinä tule entistä määrää huonoa.
- Kun aloitin yhtiöllä, Voikkaalla ja Kuusaalla oli yhteensä 13 paperikonetta, nyt niitä on kaksi. Työntekijöitä oli 4500, nyt paljon alle tuhat. Automaatio on korvannut työntekijät. Mutta edelleen laatua tarkkaillaan - rullan päästä näkee, jos paperi menee pussilleen. Silloin se osa vaan hylätään. Huonoa laatua voi tulla, jos viirassa tai paperikoneen viltissä on vikaa. 9,5-metrinen radassa paperi saattaa myös kuivua eri tasoon. Huono paperi menee pulpperiin.

Apumiehen työt vaihtuivat pian, kun yksi kaveri siirtyi vuoromestariksi ja Jorma pääsi leikkaajaksi.
- Silloin olin sen urani huipulla. Urakkatyössä leikkaaja sai aina sata prosenttia, apumies ehkä 90%, lastintekijä määrätyn summan, tarkkailijat samoin.

Kopiolinjalta päällystyslaitokselle

Isojen arkkien homma alkoi vuosien jälkeen kyllästyttää, ja Jorma Kuusenoksa siirtyi kopiolinjoille.
- Niillä tehtiin kopiopaperia. Rulla leikataan pituussuunnassa kymmeneen palaan, 210-levyisiksi osiksi. Sieltä tulee valtavaa vauhtia tavaraa. Noutaja hakee valmiit 500 nippua, jotka kone on käärinyt ja pinkkaa ne, pistää laatikoihin, liimaa laatikot kiinni, lisää etiketit ja pinkkaa vielä lavoihin.

Tälläkin koneella tarvitaan ihmistä. Välillä tulee suttua, käärettä pitää lisätä ja laatikkoaihioita, joku valvoo ja kirjaa tietokoneelle tapahtumat.
- Taisin olla kymmenkunta vuotta kopiolinjoilla. Sitten arkkileikkureista puolet loppui, kun  rakennettiin uusi päällystyslaitos PK8:n perään, ja tuotantoa päätettiin siirtää enemmän päällystetylle paperille. Lopetettujen paikalle tuli nykyinen rullapakkauslinja ja uudestaanrullauskone. Toinen arkkisali jäi sinne, ja isojen arkkien leikkaamo on seinän takana.

Isojen arkkien leikkureita oli parhaimmillaan seitsemän, mutta isojen arkkien tuotanto lopetettiin ja siirryttiin pelkästään rullatavaraan.
- Se oli tuottavampaa, koska tarvittiin vähemmän työvoimaa. Mutta kun lama tuli, tehtaan johto huomasi ettei rullatavaraakaan mene kaupaksi. Nyt sinne on ostettu uusia isojen arkkien leikkureita. Taas leikataan arkkeja, koska esim. Venäjällä on paljon pieniä painolaitoksia, joilla ei ole rullapainokoneita, ne käyttävät arkkipapereita. Sellua tosin menee nyt niin hyvin kaupaksi, ettei siitä viitsittäisi tehdä paperia ollenkaan.

Rullapaperia käyttävät isot rotaatiokoneet, joilla tehdään aikakauslehtiä, sanomalehtiä - kaikkea  missä tuotetaan paljon pitkää sarjaa. Painokone itse katkoo rullaa sopivan mittaisiksi paloiksi. Kuusenoksa luettelee ympäri maailman maita, jonne tätä tuotetta on mennyt, ja niitä riittää.
- Kaikkialle, mutta Pohjoismaihin vähemmän, koska niillä on itselläkin paperituotantoa.

Työsuojeluvaltuutettu näki henkisen paineen kasvun

Kopiopaperilinjalta Kuusenoksa siirtyi töihin uudelle päällystyslaitokselle.
- Ehdin olla siinä vuoteen 2005, ja sitten porukka valitsi minut työsuojeluvaltuutetuksi. Olin päätoiminen työsuojeluvaltuutettu viisi täyttä vuotta pois jäämiseeni saakka. Työsuojeluvaltuutetulle kuuluu kaikki turvallisuuteen liittyvä. Hänelle porukka tulee kertomaan huolensa ja murheensa, ja työsuojeluvaltuutettu ajaa asioita eteenpäin neuvottelemalla. Mitä voidaan tehdä työtapaturmille ennen kuin niitä tulee? Siinä työssä on onnistuttu hyvin, tapaturmia on enää minimaalisen vähän, Kuusenoksa kertoo tyytyväisenä.

Työkenttää riitti alueellisestikin: UPM:n Kuusankosken laitokset kaikki, ja kaukaisimpana Kaltimon voimalaitos Enossa. Paljon yhteistoimintaa vaadittiin muiden UPM:n tehtaiden kanssa, oli konsernitason tapaamisia. Myös työterveyden yhteistoiminta kuului työsuojeluvaltuutetulle.
Ihan kylmiltään Jormaa ei työsuojeluvaltuutetuksi valittu; hän ehti olla kuusi seitsemän vuotta varatyösuojeluvaltuutettuna ja työsuojeluasiamiehenä ja oppia työt sitä kautta.
- Ja koulutusta oli paljon, kävin useita kymmeniä työsuojelukursseja. Työssä olin aika tiukkapipo: jos jokin oli vialla, se hoidettiin. Kärsin siinä vähän itsekin, mutta ei se mitään, oli kuitenkin nautinto palvella ihmisiä.

Jorma Kuusenoksa luettelee tyypillisiä työntekijöiden murheita: tekniset asiat - mihin kolhii päätään, mihin kompastutaan - kuumuus, kylmyys, veto, kaikki työhyvinvointiin liittyvät asiat. Mutta loppuaikoina kun väki väheni ja tahti kiristyi, henkinen työsuojelu nousi korkealle. Siinä sai jutella yhä enemmän mieltä painavista asioista, vähän kuin työpsykologina vaitiolovelvollisuuden alaisena. Usein jo kuunteleminen riitti - "Jokainen ihminen on laulun arvoinen".

Osa työhyvinvointia lisäävistä neuvotteluista ei vaatinut muuta kuin keskustelun vuoromestarin kanssa: pannaan paikka kuntoon. Osa asioista vaati kääntymistä työterveyden puoleen. Työnantaja suhtautui yleensä hyvin.
- Silloin oli aika korni sanonta "Veretöntä paperia", mutta eurooppalaiset asiakkaat vaativat sitä. He halusivat tietää, että työntekijöiden olosuhteet olivat kohdallaan eikä onnettomuuksia sattunut. Kaikki se näkyi virallisissa tilastoissa. Työsuojeluviranomaiset olisivat puuttuneet asiaan, jos olisi käynyt vakavia tilanteita. Myös poliisit kutsutaan tutkimaan, jos vaikka raaja leikkautuu irti - silloin työnantaja joutuu vastuuseen.

Välillä työsuojeluvaltuutettu sai vääntää työntekijöidenkin kanssa - kaikki eivät viitsineet ottaa käyttöön vaikkapa uusia työturvallisuutta parantavia välineitä. "En mie turvakenkiä, mie piän min lenkkarii."
- Turvakengät parani, nykyään ne on jalassa paremmat kuin omat. En usko, että siellä kukaan enää kuluttaa omia kenkiä. Kuulon suojaamisessa sama juttu. Lähes kaikilla vanhan paperitehtaan iäkkäillä työntekijöillä on kuulovamma, kun ennen ei pidetty kuulosuojaimia. Nyt ihmiset ovat tottuneet, jos joku lähtee valvomosta ja meinaa unohtaa kuulosuojaimet, hän kääntyy äkkiä hakemaan ne korvilleen - kiva kuulla linnunlaulua vielä eläkkeelläkin. Nykyään hankalat kulmat varustetaan peileillä, päässä on oltava kolhulippis, projektien aikaan kypärät. Ja työtapaturmat ovat vähentyneet, Jorma muistuttaa.

Kuusenoksa hämmästelee rakennusalan asenteita ja vertaa niitä tehtaan tilanteeseen.
- Millä alalla isä jää useimmin tulematta kotiin? Rakennusalalla, siellä sattuu eniten työtapaturmia. He ovat menneet hirveästi eteenpäin, mutta jos meillä oli 20 työtapaturmaa miljoonaa tehtyä työtuntia kohti, rakennusalalla oli 120-140.

Oma ilmoitus riittää

Rakennusprojektit ovat yrityksessä kriisialtista aikaa. Ne vaativat vierastyövoimaa, jolle ympäristö on uusi. Talteenottolaitosta tehtäessä yhtiön edustajat - Jorma etunenässä - kävivät tarkastamassa olot työmaalla vähintään viikottain. Silti pääsi tapahtumaan vahinkoja, pahoja putoamisiakin.

Alkoholinkäyttö oli ennen iso ongelma Kuusenoksan työympäristössä. Hänen työsuojeluvuosinaan siihen jo puututtiin tiukasti.
- Työntekijä ohjattiin hoitoon yhden kerran. Jos tuli  seuraava kerta, annettiin lopputili. 70-luvulla ruvettiin tiukentamaan otetta, tehtiin ratsioita eväskasseihin. Täällähän oli perinteitä viinan kanssa, kun tehtaalla oli ennen oma viinatehdas. Se teki "tikkuviinaa", valmisti tuotannon tarpeisiin alkoholia puusta. Sitä sitten päätyi työntekijöiden suuhunkin. Nykyään työmaalla on nollatoleranssi. Joku saattaa krapulassa puhaltaa 0,1 ja hän selviää tilanteesta kotiin ohjaamisella, Kuusenoksa kertoo.

Yhtiön työterveyshuollolle Kuusenoksa antaa hyvää palautetta. Käsitys siitä, että yhtiön lääkärit eivät antaisi sairaslomia, ei päde Kuusaalla.
- Kyllä yhtiön lääkäreillä on lääkäreiden etiikka, he tunnistavat sairasloman tarpeen. Heidän kanssaan tehtiin hyvää yhteistyötä.

Jorma kehuu päätöstä, että työntekijä sai jäädä pois töistä omalla ilmoituksella.
- Se oli erittäin hyvä asia sekä työnantajalle että työntekijälle. Porukka tunsi itsensä vastuullisiksi. Turhat sairaslomapäivät jäi pois, koska työntekijä poti flunssansa ja meni heti töihin kun tunsi jaksavansa. Sairaslomapäivät putosivat reilusti. Käytäntö on voimassa edelleen, toimihenkilöillähän se on ollut jo kauan.

Eläkkeellä Jormalla riittää tekemistä. Lapsenlapsia on seitsemän, nytkin heistä on yksi isovanhempien mukana Tuomon Luomussa. Pipsa ja Jorma kalastavat, matkustelevat, pohjoinen kutsuu hiihtelemään.
- Vapaa-aikaa ei periaatteessa ole. En osaa pysähtyä, tulen levottomaksi jos pitää vaan sohvalla olla. Puu ja metalli taipuu minun käsissä, Jorma kertoo ja lähtee Pipsan kanssa jatkamaan lapsenhoitopäivää.

Arto Sulanen tallentaa lähiympäristöään

Arto Sulanen tunnetaan varsinkin valokuvistaan, joita on vuosikymmenten mittaan ollut esillä lukemattomissa näyttelyissä. Moni tuntee hänet myös kouluajoiltaan - Sulanen on opettanut useissa kouluissa tälläkin seudulla.

On aika kertailla Arton omaa lapsuutta ja nuoruutta. Hänellä on vahvat muistot Puistomaasta, mutta alue ei ole hänen ihan ensimmäinen ympäristönsä. Entisen postimiehen tarkkuudella hän ilmoittaa elämänsä ensimmäisen osoitteen Naukiossa: toiseksi alimmainen pitkä kasarmi, yläpää, Sairaalanmäen rinteessä, Vellikupin jälkeen. Puistomaalle hän muutti perheineen kuusivuotiaana.

Kävelemme vehreällä Puistomaalla, sillä aidolla alkuperäisellä Puistomaan alueella, ja Arto vertailee nykynäkymiä muistojensa maisemaan. Kotitalon ympäristö on niistä ajoista muuttunut. Sulaset asuivat Puistomaankujalla toiseksi alimmaisessa kahden perheen puutalossa, tien puolella. Silloin pihan ja tien välissä oli portti, ja takimmaisen asunnon asukkaat kulkivat kotiinsa etumaisen kodin keittiönikkunoiden alta.
- Tien laidalla oli aita, sen vieressä valtavan syvä oja, jossa leikittiin aina keväällä. Myös kovilla ukonilmoilla leikittiin ojassa, kun vettä tuli Sairaalanmäeltä niin paljon, että oja oli ihan täynnä. Siinä olisi pystynyt uimaan, jos olisi osannut. Ojassa oli silloin voimakas virta.

Koti 50-luvulla Arton kuvaamana

Sulanen muistaa hyvin kotipihansa vanhan näkymän.
- Hevos-Kalle toi lantaa Eerolasta. Meillä oli raparperia, pari viinimarjapensasta, karviaista vuoristolainen, iso punainen lajike ja iso vihreä. Pihassa oli valtavat kukkapenkit talon sivussa naapurin kohdalle asti. Talon toisella puolella piha oli kaareva, ja siellä oli toinen valtava kukkapenkki. Osa taimista tuotiin isän vanhempien pihasta Tallinmontusta, Arto kuvailee.

Aikuisena paikat näyttävät kutistuneen lapsuudesta, mutta silti Arton seuraava kuvaus hämmästyttää. Pääoven yllä talossa on katos, ja sen alle mahtui aikoinaan Sulasten auto, kun katoksen istuinpenkki oli otettu pois.
- Auto oli rappusten ja ristikkoseinän välissä. Ensin meillä oli pitkä piikkinokka-Sitikka, sen jälkeen koppakuoriais-Rellu. Laitettiin rättitalli. Muistan miten isä kiemurteli autosta pois, kun se oli niin tiukka paikka. Muut pitivät samoissa katoksissaan pyöriään.

Puistomaa oli ennen vanhaan turvallinen paikka. Ovia ei pidetty päivisin lukossa, ja Arto muistaa vain kerran, että joku humalainen tuli sisälle. Isä otti tätä niskasta ja toimitti tiehensä.

Puistomaalla työpaikka näkyi asumisessa

Paavo Sulanen, Arton isä, oli Voikkaalla höyryllä vuoromestarina. Kun Kymintehtaalla laajennettiin höyrylaitosta, isä pääsi sinne vuoromestariksi ja jonkin ajan kuluttua päivämestariksi. Samoihin aikoihin Sulaset saivat asunnon Puistomaalta. Arto muistaa hyvin naapurit.
- Nämä paritalot oli lähinnä mestareille. Virtasen Aarne, rakennusmestari, asui meidän talon toisessa päässä. Kujalan Arvo asui alimmassa talossa, jonka toisessa päässä asukkaat vaihtui aika usein. Siinä oli Valjakkaa, Haikolaa ja Ollilaa. Hakalaisen Ahti ja Stadig oli ylimestareita ja asuivat noissa yhden perheen taloissa Puistokadun varrella - niissä oli enemmän tilaa kuin paritaloissa. Meidän yläpuolen talossa asuivat mm. Bromsit, Vierrokset, Ojoset, toisessa päässä Timoset ja Virtaset.

Kotipiha oli toisennäköinen.

Arto muistelee, että isä Ojonen on tehnyt kirjan, jota luettiin innokkaasti - "entiin naapuri on tehny kirjan!"- ja lapset kunnostautuivat kalliomaalausten löytäjinä. Ylimmässä paritalossa asuivat ainakin Sommarbergit ja Väätäset.
- Puistokadun varren ns. sokertoppataloissa asui enimmäkseen työmiehiä, mm. Manko Salosen, nyrkkeilijän, perhe. Siellä asuivat myös Inkeroiset ja Erkki Timosen perhe. Sulanen kerää Puistomaan vaiheita talteen ja muistaa tutkimustyönsäkin ansiosta asukkaita hyvin.

Kerrostaloissa oli Arton muistin mukaan porrastus: diplomi-insinöörit asuivat ylemmässä talossa, ja B-talo oli hierarkiassa matalammalla olleiden asuintalo. A-talossa asui kyllä muitakin kuin insinöörejä perheineen.
- C-talossa asuivat poikamiehet ja toimistovirkailijat. Meidän sukulaisemme Verner Lehti asui C-talossa. Hän kulki kesät talvet takki päällä tai käsivarrella, aina pyörän kanssa muttei koskaan ajaen vaan pyörää taluttaen, Arto naureskelee.

Tito piti olympialaisia

Puistomaan paritaloja vastapäätä mestarikerhon, entisen työväentalon, edessä oli kenttä, nyt jo epämääräiseksi aukeaksi pienentynyt.
- Tässähän Tito meitä opetti, Arto Sulanen muistelee ja tarkoittaa seiväshyppääjä Erkki Katajaa, joka asui Puistomaalla Mäenpääntien tuntumassa. Kataja oli vuosien 1947-1949 seiväshypyn Suomen mestari ja voitti hopeaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 tuloksella 420. Melkoinen valmentaja Puistomaan pojilla siis oli - tytöhän seurasivat touhua vain sivusta ihaillen.

Erkki Kataja valvoo hyppyä vasemmalla.

Arto muistaa Titon seipäät, mm. sen saman vaaleankeltaiseksi maalatun metalliseipään, jonka sain otsaani kun en älynnyt väistää.
- Se oli harjoitusseiväs. Talon alla Titolla oli useita seipäitä. Hän ei oikein mielellään antanut olympiaseivästään lainaksi, ja jos antoi, pyrki olemaan itse paikalla. Kerran hän ei ollut, mutta olihan hän neuvonut, että aina piti olla hyppääjän lisäksi toinen, joka otti seipään vastaan. Sillä kertaa kaveri ei ottanut seivästä, ja siihen tuli kaatuessa lommo. Minä hyppäsin seuraavaksi, ja seiväs katkesi lommon kohdalta. Tito korjasi sen, löi puutulpan pätkien sisään ja oikaisi lommon. Sitten hän oli seipäästä vielä tarkempi. Oli meillä itse tehtyjäkin seipäitä, minullakin suora pihlajaseiväs, joka kesti yhden kesän. Seuraavana kesänä se katkesi eka hypyssä ja tulin selälleni hiekkakumpareelle. Haukoin hetken henkeäni, Arto kertoo.

Olympiamitalisti näyttää itse mallia.

Erkki Kataja hankki pojille tehtaalta vauhtiradan alustaksi kumimaton, sitten ei tarvinnut lanailla ja korjailla rataa kaiken aikaa.
- Kymiyhtiön auto sen toi, Erkki kertoi keneltä mestarilta lupa mattoon oli saatu. Me pojat talkoilla rullattiin se auki, ja se oli just oikean mittainen. Kun paljasjaloin hypittiin, vauhti ei matolla enää katkennut tikkuihin ja pikkukiviin.

Muutakin Puistomaan lapset leikkivät kuin urheilusankaria.
- Hiekkakentällä kokoonnuttiin ja lyötiin palloa, leikittiin kaikki maholliset leikit paskatikusta lähtien. Työskin vieressä oli nurmikko, joka oli sateella kurainen. Siihen lyötiin tikku, joka piti ottaa maasta hampailla - siksi se oli paskatikku - ennen kuin pääsi etsimään piiloon menneitä. Se oli yksi kuurunpiilon tyyli. 

Palkintojenjako olympialaistyyliin, Sulanen hopeapallilla.

Sairaalanmäen kangasvuokot, kissankäpälät ja mäkitervakot ovat jääneet Arton mieleen.
- Talvisaikaan rinteessä oli hyppyrimäki, josta pisimmälle hyppäsi Vesasen Matti B-talosta. Mäen päälle kiipeiltiin pystysuoraa kalliota, jossa oli viisi-kymmensenttisiä kielekkeitä. Isä varoitteli, että jos sieltä putoaa, on henki pois. Tässä kävi muutama päivä sitten kiipeilijöitä, jotka olivat kuulleet että täällä voi kiipeillä, Sulanen tietää.

Pojilla oli kallion päällä horna. Puunoksaan oli sidottu naru ja siihen solmu tueksi jaloille.
- Kalliolta heijattiin itsemme narulla kilpikaarnamännyn toiselle puolelle ja takaisin. Sääntö oli, että niin kauan sai jatkaa kun jaksoi, kun ei jaksanut, tuli seuraavan vuoro.

Arton kuulantyöntöharjoitus omassa pihassa.

Talvisaikaan Sairaalanmäen rinteissä katkottiin monet sukset.
- Oltiin "seuraa johtajaa", ja  yleensä johtajalta katkesi sukset, kun hän kaatui louhikossa. Seuraava tuli johtoon, ja sitten häneltä meni sukset. Saman päivän aikana meiltä saattoi mennä viidet kuudetkin sukset. Kun joululahjaksi sai sukset, isä sanoi tammikuun puolivälissä ettei lisää tule, kun kahdet on jo katkottu.

Yhtenä kesänä hiekkakentällä oli tivoli, jolla oli leijoniakin. Muistamme kumpikin, kuinka ne karjuivat illalla, kun käytiin nukkumaan. Arto kertoo, että aina kun heillä oli serkkuja yökylässä, lapset nukkuivat ullakolla.
- Ja joskus nukuttiin siskonkin kanssa kesäaikaan ullakolla, toinen toisessa päässä, toinen toisessa, U:n muotoisella vintillä. Muistan sen yön kesällä -60, kun palopilli alkoi huutaa - klooritehtaalla oli tulipalo. Isä oli yövuorossa, ja äiti kertoi että kaikki oli komennettu töihin. Jälkeenpäin isä kertoi, kuinka oli ollut vähällä jäädä tulen vangiksi, kun palomiehet olivat sulkeneet oven tietämättä, että sisällä oli vielä yksi ihminen.

Sulasten koti oli työväentaloa vastapäätä. Arto oli sen tilaisuuksissa monta kertaa narikkapoikana 20 pennin palkalla ja muistaa kuinka joku antoi reikäpennin. Joskus pojat harjasivat lunta rappusista, joskus ohjasivat tilaisuuksiin tulleiden autoja parkkiin eivätkä pyytäneet alkuun rahaakaan siitä. Koti ei ollut poliittinen, ainakaan aiheesta ei puhuttu kotona lasten kuullen.
- Äidin puolen suku on kyllä aika poliittista, sosialidemokraatteja, ja niiden urheiluseuroissa ja näyttämötoiminnassa.

Korkeushyppyä kotipihassa, taustalla työväentalo/mestarikerho

Rakennuksen mestarikerhoajoilta Arto muistaa biljardikilpailut, joita oli seuraamassa useaan kertaan. Kiinnostus lajiin on näköjään jäänyt "otsaluun alle" näihin asti.
- Kuulovammaisopetuksen koulutuksessa Jyväskylässä ollessani olin yhtenä iltana valvontavuorossa. Pojat pelasi biljardia. Yksi poika, joka ei koskaan puhunut mitään, antoi minulle kepin ja sanoi: "Pelaa sinäkin." Se lähtikin menemään aika hyvin, voitin sillä kertaa kaikki pojat. Sen jälkeen olinkin poikien suosiossa. Luokassa ei tarvinnut kun nostaa sormi, niin pojat uskoi minua.

Mestarikerhon paloa Arto ei muista, Voikkaan työväentalon palon sitäkin selvemmin. Isä Paavo oli sammuttamassa ja tuli välillä kotiin sulattelemaan itseään.
- Äiti laittoi tulet hellaan ja isä istui hellalle. Haalarit oli jäätyneet niin tönköiksi ettei niitä saanut päältä. Vettä lainehti joka puolella.

Kauppavalikoima oli lähitienoolla runsas. Heinonen, Kososen lihakauppa, Pitkäsen valokuvaamo, Osula, Salminen, kangaskauppa olivat lähellä, samoin funkistalon kemikalio ja pankit, ensin Valkealan Säästöpankki ja sitten Suomen Yhdyspankki. Eläketalon liikesiivessä oli Mannerin baari, rouva Talven vaatekauppa, Tamlanderin sähköliike, apteekki ja myöhemmin Koirasen kirjakauppa. Valtakadun varrelle rakennettu kerrostalo sen sijaan ei ollut Sulasista kiva juttu.
- Voivoteltiin kovasti, sillä se peitti meiltä näkymän kirkkoon. Kun ennen kerrostalon tuloa yläkerran ikkunasta katsoi, näki kirkon kellon.

Siwan edessä Arto muistelee kohtalokasta kauppareissuaan. Hän lähti kesken ruoanlaiton hakemaan maitoa Osulasta, ei tarkkaillut liikennettä vaan Kymen Pirtistä poistuvia humalaisia ja jysäytti vastaantulevaan Volkkariin. Se oli isän auto, tämä oli ajamassa kotia kohti, Arton Irmeli-sisko oli ajamassa isän kanssa kilpaa, ja isä vahti ettei tyttö jää risteyksessä auton alle. 

Postissa ja yhtiöllä

Keskustan kansakoulu oli Arton ensimmäinen opinahjo, sieltä hän lähti Voikkaalle yhteiskouluun suorittamaan keskikoulun. 
- Jäin toisenkin kerran auton alle. Mm. siksi minulla oli kolmen kuukauden jaksoja, etten voinut mennä kouluun. Siihen aikaan niin pitkä poissaolo jätti automaattisesti luokalle - minulla oli parikin näitä tilanteita.

Postista löytyi Artolle kesätöitä kouluvuosina. Hän oli kysellyt postin päälliköltä Olavi Tuomiselta hommia, ja kerran tämä ilmoitti, että nyt on paikka vapaana.
- Kun menin, ne rupesi istuttamaan minua palvelupuolelle - postimerkkien ja veromerkkien myyntiä. Minä sanoin, että tarkoitin päästä kantopuolelle. Ne ihmetteli, että eihän kukaan halua kantopuolelle, jos toimistoon pääsee. Minä halusin, että kunto pysyisi hyvänä, olen sen verran urheilullinen. Niin pääsin jakamaan postia.

Jakelualue tuli tutuksi: keskustan ympyrästä Heinoselle, Melkunmäki, Puistomaa, Niemen alue, Rantakulma, Kivimäki.
- Taisin olla viitisen vuotta kaikki koulun lomat kantamassa.

Sulanen oli myös Kymillä töissä opiskelukesinään. Ensimmäisen kesän Arto oli apupoikana, levyseppäpuolella, toisen putkipuolella.
- Mutta en viitsinyt katsella vierestä kun toiset tekee vaan pyysin, että enks miekin sais hitsailla. Olin saanut koulutusta siihen, ja minut ylennettiin apupojasta muitten joukkoon. Kolmannen kesän alun kuljin lyijysepän perässä, ja juotettiin viemäriputkia toisiinsa. Loppukesän olin Anderssonin alaisuudessa muovipajalla, opettelin mm. muovihitsauksen. Seuraavana vuonna olinkin jo työnjohtoharjoittelussa, taisin olla siinä toisen ja kolmannenkin vuoden osan vuotta ennen kuin jäin pois.

Armeijassa vierähti toinenkin vuosi.
- Kun oli kova työttömyystalvi, jäin armeijaan toiseksi vuodeksi kantapalvelukseen. Siellä joku kertoi minulle Lahden mieskotiteollisuuskoulusta ja sen opettajanvalmistuslaitoksesta. Pääsin sinne ilman kokeita, kun työ- ja esimieskokemusta oli kertynyt jo niin paljon.

Monta pätevyyttä

Lahden kotiteollisuusopettajaopistossa mieskotiteollisuuskoulu kesti vuoden, opettajanvalmistus kolme vuotta. Sulanen valmistui metallityöosastolta metallityön opettajaksi. Hän pohtii, tekikö suuren munauksen vai ei, kun valitsi Kymiyhtiön ja armeijan sijaan työkseen opettajan hommat. Palkka oli ensin parempi kuin vaihtoehdoissa mutta myöhemmin pienempi.
- Opettajan työssä minulle merkkasi paljon pitkät kesälomat, jotka mahdollisti valokuvauksen ja perheen kanssa olon.

Ensimmäisen opettajavuotensa Arto Sulanen oli Voikkaan yhteiskoulussa, jossa oli ollut oppilaanakin. Hän opetti liikuntaa, biologiaa ja ammatinvalintaa Voikkaalla ja myös ja Kuusaan oppikoulussa. Samaan aikaan siirryttiin vanhasta koulujärjestelmästä peruskouluun. Viimeisenä siirtymävuonna Sulanen opetti Kouvolassa. Kun kotikonnuilta ei löytynyt vakipaikkaa, Sulanen lähti Lahteen teknisen työn opettajaksi yläasteelle. Seuraavana vuonna hän olikin jo kunnallisessa kuulovammaisten koulussa opettamassa käsitöitä.
- Oppilaat opettivat minulle joka päivä uuden viittoman. Siinä opin viittomakielen ja lähdin Jyväskylään kurssille pätevöitymään kuulovammaisten opettajaksi. Kansalaisopistossa suoritin vielä aikuisopetuksen opettajan pätevyyden. Minulta puuttuikin vain alkuopetuksen muodollinen pätevyys. Olin kyllä myös ala-asteella Paanasen Hannun sijaisena. Nämä vuodet eri-ikäisten parissa oli erittäin rikasta aikaa. Haluaisin, että kaikki opettajat joutuisivat opettamaan kaikilla luokka-asteilla. Siinä näkee tasoerot ja osaa suhtautua eri tavalla.

Lahden koulujen jälkeen Arto Sulanen palasi kotiseudulle, Valkealan yläasteelle, jossa hän oli reilun neljännesvuosisadan.
- Alkuun minulla oli myös Kouvolan kansalaisopiston lyhytkursseja neljänä arkipäivänä viikossa - Kouvolan veturimiehille asioita lujuusopista lähtien teknilliseen piirustukseen asti. Valkealassa opetin kansanopistossa puu- ja metallitöitä, kivenhiontaa, korujen tekoa. Olin myös Kouvolan tyttölyseossa vetämässä sen ensimmäistä poikiakin opettavaa luokkaa.

Tyttölyseon vuonna tuli tieto, että tarjolla on koulutus, joka ei toistu. Sulanen tarvitsi peruskoulunopettajaksi pätevöitymiseen myös kurssin, jotka piti käydä Raumalla. 
- Hankin sitten kolmannen pätevyyden, joka sisälsi sähköoppia, koneoppia ja kokonaisvaltaisen teknisen puolen opetuksen.

Valokuvaus alkoi jo lapsena

Arto sai ensimmäisen kameransa enoltaan Pariisin-tuliaisena. Kameraan sopivaa filmiä ei saatu Kuusaalta.
- Reunassa oleva rei'itys ei sopinut, joten leikkasimme sen toisen puolen reiät pois. Isä opetti minulle kehityksen, ja hänen kanssaan valmistettiin kuvat. Meillä oli omatekoinen suurennuskone, kolmen litran maitokannusta tehty. Otettiin sen suuaukko pois, sovitettiin siihen isän kamerasta optiikka ja sillä suurennettiin. Monta hetkeä vietin vessan pimiössä yksin usein parikin tuntia kerralla. Ammeen päällä oli levy, sen päällä kone ja kehitysaineet, loppuhuuhtelu tehtiin ammeen pohjalla.

Isän kannustamana ja enon mallia seuraillen Arto alkoi kuvata, ensin perhettä ja luontoa. Ensimmäisestä Postin-kesätyöpaikastaan saamasta tilistä hän osti uuden kameran - isän kanssa matkattiin Helsinkiin Heliokselle ostoksille.
- Kameraan ostin 300-millisen optiikan ja myöhemmin pienempiä optiikkoja. Se 300-millinen sopi hyvin lintukuvaukseen. 

Vintin ikkunasta näki jänniä juttuja.

Arto muistaa, miten hän tuli kuvanneeksi historiallisen hetken vuonna -56 kylläkin isän kameralla. Oli yleislakko.
- SYPin nurkalta lähti tulemaan työskille kulkue. Kuvasin sitä yläkerran ikkunasta. Roikuin välillä puoleksi ulkona, isä veti jaloista sisään että pois pois, hän joutuu vaikeuksiin, jos  ne näkee että sie kuvaat, tunteet on nyt niin kuumana. En voinut vastustaa, aina kun isä käänsi selän, minä nappasin kuvan. Neljä viisi kuvaa on selkeitä. Isä takavarikoi filmin, enkä saanut pitkään aikaan näyttää kuvia missään. Tehtaalla oli silloin jonkun verran poliittista työmiesten ja esimiesten välistä känää. Vasta vuonna -64 esittelin kuvan valokuvanäyttelyssäni, eikä se aiheuttanut pahennusta.

80-luvulla Sulasen valokuvausharrastus riistäytyi sille tasolle, että hän avasi ensimmäisen julkisen näyttelynsä. Vuosi oli -86 ja paikka Kouvolan kirjaston taidesali. Sen jälkeen hänen töitään on ollut kymmenissä näyttelyissä. Pahin suma on silloin, kun töitä oli yhtä aikaa Kouvolan ja Valkealan kirjastoissa ja Kuusankoskitalossa. Arton kansioissa on paljon näkymiä Kuusaalta ja Kouvolasta, kaduilta, rakennuksista. Lempiteemakseen hän kuitenkin sanoo luonnon.
- Viimeiset kymmenen vuotta olen kuvannut aika paljon myös yksityiskohtia luonnosta. Männyn juurakossa saattaa olla vaikka silmä, räystäslumissa ihmisen pää, makkara-juusto-leivän juustonrei'issä jokin hauska kuva. Tämänhetkisessä näyttelyssä on kuvia, joissa olen "maalannut" kameralla, heiluttanut kameraa tahallaan.

Kuvaaminen on muuttunut hankalammaksi Arton sairastuttua Parkinsonin tautiin. Kuvaaminen vaatii niin suuren rekvisiitan raahaamista mukana - jalustaa, lankalaukaisinta - ettei enää huvita kanniskella.
- Pikkupokkarilla kuvaan, sen saa helposti vaikka puuta vasten nojaamaan. Annoin kameran vaimolle, ja hän ottaa parempia kuvia kuin minä. 

Sulanen sanoo himmailleensa kuvaamista mutta kertoo samaan hengenvetoon olevansa mukana seitsemässä eri projektissa. Niihin liittyy mm. kuvien digitointia.