Eilan tarina 10: Lottien kioskissa välirauhan aikana

Hyväntuulisia lottia ja pikkulottia nojailemassa kioskin kaiteeseen Kuusankoskella nykyisen Ekholmintien ja Lauttakadun risteyksessä kesällä 1940. Ilmeet eivät paljasta, että on koettu kovia, talvisota, ja nyt ollaan edelleen palvelutehtävässä. Lotat pitivät kioskia Kymiyhtiön ammattikoulun vieressä ainakin talvisodan lopusta välirauhaan, ehkä pitempäänkin. Sijainti oli valittu siksi, että yhtiön ammattikouluun oli sijoitettu sotasairaala. Asiakkaita riitti paitsi paikkakuntalaisista myös parempikuntoisista toipilaista. Sotasairaalan ensimmäinen vaihehan kesti elokuulle 1940, sillä maaliskuussa päättyneen talvisodan haavoittuneita hoidettiin pitkään. Kuvassa Eila Piirikkälä hymyilee tolpan vasemmalla puolella.

Kotiseutujulkaisu Vellikupissa numerossa 6 (v. 2007) on Seija Halmeen perusteellinen ja paikoin vavahduttava kuvaus sotasairaalatoiminnasta Kuusankoskella. Poimin siitä muutamia tietoja, mutta vasta koko artikkelin lukeminen saa ymmärtämään, millaisissa oloissa haavoittuneita hoidettiin. Kuvassa tuntemattomia potilaita ja kaksi kioskilottaa - muonituslotiksi koulutettuja - ammattikoulun puistossa Kuusankoskella. Eila Piirikkälä koivua vasten nojailemassa.

Halmeen artikkeli kertoo, että Kuusankoski sopi sotasairaalapaikkakunnaksi ensinnäkin sijaintinsa vuoksi - haavoittuneet saatiin tänne juostavasti junalla ja asemalta autoilla julkisiin rakennuksiin avattuihin sairaaloihin. Keskuspaikkana oli talvisodan alkuvaiheista asti Kymin ammattikoulu, mutta tarvittiin monta muutakin rakennusta: tuberkuloosiparantola mäellä, tehtaansairaala, seuratalot, Pilkan, Pilkanmaan ja Voikkaan kansakoulut ja Mäkikoulu, useita huviloita.

Mäkikoulu Sairaalanmäellä, myöh. synnytyssairaala. Kuva: Työväen Arkisto

Mäkikouluiksi nimitettiin Kuusankoskella kahtakin rakennusta, Lars Sonckin suunnittelemaa "norjalaiskoulua" Kyminpuolella ja nykyisin Sairaalanmäkenä tunnetun rinteen pohjoislaidalla sijaitsevaa kansakoulua. Todennäköisesti näistä sotasairaalana on toiminut jälkimmäinen, koska se myöhemmin muutettiin sairaalosastoksi. Se toimi naistenosastona ja synnytyssairaalana kunnes aluesairaala valmistui vuonna 1953.

Lottien kioski sijaitsi Aronpellon talojen ja ammattikoulun välissä. Eila on piirtänyt sen sijainnin kioskikuvien kirjekuoreen. Hänen lottaystävänsä on kertonut, että kioskissa myytiin aluksi kahvia ja teetä, mehua ja limonaadia, makeisia ja leivonnaisia sekä pientä paperitavaraa, kortteja, kyniä, kumeja. Myöhemmin kahvi vaihtui varmaan korvikkeeseen ja kaikesta muustakin tuli pulaa. En edes tiedä, toimiko kioski tuossa kauan, mutta tuskin nekkuja, tupakkaa tai limsaa riitti myytäväksi asti elintarvikepulan syntyessä.

Sotasairaalan toipilaita Kuusankoskella.

 Muonituslotat tapasivat kioskissaan potilaita ja saivat varmasti kuulla monenlaisia järkyttäviä tarinoita. Seija Halmeen keräämät faktat puhuttelevat karuudellaan. Kuusankosken sotasairaala toimi kolmessa vaiheessa, ja jo talvisodan aikaan potilasmäärät ovat järkyttäviä. "Joulukuun alussa potilaita oli noin 50. Joulun alla 22.12. sairasjunassa saapui 300 potilasta. Seuraava suuri ruuhka oli tammikuun lopussa, jolloin junalla saapui noin sata potilasta. Helmikuun 24. päivänä junalasti toi 300 potilasta ja heti seuraavana päivänä uuden lähetyksen. Sairaalan toimiessa evakuointisairaalana maaliskuussa potilaita tuotiin suoraan rintamalta jopa 700 potilasta vuorokaudessa. Vaikein aika maaliskuun puolivälissä kesti viikon verran. Tällöin potilaita oli enimmillään yli 2300." Näin Seija Halme kuvailee toiminnan alkukuukausia. Tilanteesta saa aavistuksen, kun miettii, miten hyvin ehdittiin varustaa koulut ja seuratalot sairaaloiksi sodan aikana tai vertaa potilasmääriä maakunnan nykyisiin vuodepaikkoihin. Onnea vain sille, joka Carean nettisivuilta yrittää löytää siihen vastausta, mutta Kymenlaakson sairaaloiden nykyiset sairaansijat lasketaan varmaan vain muutamissa sadoissa.

Vellikupin artikkeli kuvaa ammattilaisen näkemyksellä sotasairaalan antamia hoitoja. Erikoista kyllä, mutta sodan edetessä potilaiden tilanne parani. Kenttäsairaalat toimivat nyt paremmin, joten sieltä sotasairaalaan lähetetyt potilaat olivat parempikuntoisia. "Potilaiden vammat olivat nyt lievempiä, luotivammoja oli enemmän kuin talvisodan potilailla, joilla puolestaan oli isoja, vaikeita haavoja, murtumia ja paleltumia." Hätä keksi keinoja sitä mukaa kuin tilanteet vaativat. "Kipuja hoidettiin mm. morfiinilla ja muilla vahvoilla kipulääkkeillä. Antibiootit eivät olleet vielä käytössä. Nämä olisivat todennäköisesti pelastaneet monen potilaan hengen. Veren- ja nesteensiirtoja tehtiin jo talvisodan aikana. Verensiirto verisuoneen tapahtui joskus suorana siirtona potilaalta toiselle."

Lottia ja asiakkaita Aronpellon laidan kioskin edessä. Hymy on herkässä, kun kamera otetaan esiin. Talven ilmavalvontavuorot ovat unohtuneet kesän edetessä, haavoittumisesta on selvitty hengissä sotasairaalan hoidossa, kioskissa riittää ostettavaa, päivä paistaa. Lottatytöt voivat palata töihinsä yhtiön konttoriin, mutta lottapuvulle tulee pian uutta käyttöä. Eila Piirikkälä alhaalla oikealla.

Lähteet:
Eila Niemisen valokuvat
Seija Halme, Sotasairaala Kuusankoskella - paikkakunnan ja lääkintähuollon historiaa. Vellikuppi numero 6, v. 2007

Jatkoa Eilan tarinalle täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/10/lottana-rukajarven-suunnalla-eila.html

Kotikulmilla ennen ja nyt

Maisema muuttuu aikojen myötä, mutta joskus vain aineellisessa todellisuudessa. Mielikuvissa vanha ja uusi elävät rinnakkain, niin että joskus pysähtyy hämmästyneenä katsomaan vuosia tyhjänä ollutta tonttia: mihinkäs se talo on oikein kadonnut, ihan äskenhän se oli tässä. Vanhojen valokuvien avulla on hauska myös etsiä paikkoja, joista on vain kuullut. Jonkin tunnistaa aidanpylväistä, toisen pyykkilaiturista. Tällä retkellä apuna ovat mm. Jukka Airolan ja Veikko Hakalan ottamat valokuvat ja omat otokseni samoista paikoista.


KAARTEENLAHTI. Joenmutkan muodon huomaa vasta, kun kävelee rantatietä lahden poukamaan. Sen pohjukassa on rakennelma, joka voisi olla kuusaanniemeläisten pyykkilaiturin alustaa. Mattolaiturilta lapset kävivät uimassa - nämä nykyiset vanhat ihmiset kertovat hiuksia nostattavia juttuja uimareissuistaan ilman aikuisia ja kilpauinnista tukkilautoille. Tie kulki näköjään ennen lahden yli - sillan molemmin puolin vanhassa postikorttikuvassa on vettä.

 

AIDANPYLVÄÄT. Selluntien yläpuolen pusikossa on rivi jännnän näköisiä betonipylväitä. Tässä on ollut asutusta - Jukka Airola on kuvannut monet talot Kuusaanniemestä ja sinne vievän Niementien, nykyisen Liljequistintien varrelta sekä Myllyhuokosta. Onkohan Jukan kuvissa samoja pylväitä.

Sieltähän ne Airolan lapsuuskodin kuvista löytyvät. Talot on purettu 70-80-luvuilla, betonipylväät pysyvät, vaikka nyt jo hatut sammaleessa.

Kellari on kamppaillut aikaa vastaan yhtä sitkeästi kuin pylväät. Sille vain on löytynyt ihan käyttöäkin, vapaaehtoisin voimin.

No niin, tarkkanäköisimmälle alkaa jo valjeta, että tässä ollaan nyt pakosalla keittiöhommista ja muista perheenemännän velvollisuuksista. Mutta: valearkeologina aidanseipäitä ihmettelemässä - poissa pahanteosta.

PARTIOTALO. Kaikki ei onneksi ole muuttunut. Liljequistintien partiokämppä palvelee nuorten harrastustilana asuintaloelämänsä jälkeen.

YKSYSI. Sama koskee nykyisin asuinrakennuksena palvelevaa taloa Liljequistintiellä, partiokämppää vastapäätä. Siinä on toiminut yhtiön lastentarha ja Paperiammattiosasto 19:n toimisto. Siksi moni tuntee talon nimellä Yksysi. Nopealla vilkaisulla rakennus näyttää pysyneen samanlaisena vuosikymmenet, mitä nyt maalia on vedetty pintaan. Mutta kappas, vanhassa kuvassahan ei olekaan kuistia talon sivulla, kuten tuliterässä 1.1.2017 otetussa kuvassa.

YHTEISKOULU, TOIMELA. Marskinkadun varrelta puuttuu talo. Juuri niin, puuttuu. Vanhassa yhteiskoulussa meidän isä kävi kouluaan. Meikäläinen sätkytteli siellä sääriään Viippolan liikuntakoulussa ennen kuin siirryttiin seurataloon. Kävin siellä myös hetken aikaa partiossa, kunnes tuli tilanne, että olisi pitänyt kirjoittaa p-kirjain. Sitä ei ollut vielä koulussa opetettu, joten erosin partiosta. Meidän äiti kutoi Toimelaksi muuttuneen talon tiloissa mattoja, Salme-täti liinoja ja raanuja Salmin neidin mallin mukaan. Yläkerrassa kokoontui vanhustenkerho, 
sielläkin meidän äiti vetäjien joukossa. 90-luvulla todettiin, että 70-luvun peruskorjaus oli homehduttanut talon. Kymiyhtiötä ei enää kiinnostanut muu kuin paperin ja sellun teko, joten harrastetilan korjaaminen ei tullut kysymykseen, ja talo purettiin.

Mihin se Toimela oikein katosi...

JATKUU...

Eilan tarina. Kalenterimerkintöjä nuoruusvuosilta, syyskuu-joulukuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanot ovat tähän asti kertoneet kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Syyskuun jälkeen kaikki muuttuu. Sodan uhkaa kasvaa, lopulta sota syttyy. Eilan kalenteripito kertoo, miten nuorten tyttöjenkin elämä muuttui hetkessä.

 Mäyrämäen tytöt Eila Mauno ja Eila Piirikkälä otattivat kuvia itsestään syyskuussa -39

SYYSKUU

Tämä on Eila Piirikkälän viimeinen huolettoman nuoruuden kuukausi. Tämän jälkeen hänen on äkkiä aikuistuttava, otettava iso vastuu muista, jätettävä turvallinen teini-iän elämä. Syyskuun ensimmäisen päivän kalenterimerkintä pysäyttää: "Kotona. Ei mitään erikoista. Minusta alkaa tuntua ettei minulle enää koskaan tapahdukkaan mitään hauskaa `erikoista`. Hyvää yötä."

Pari ensimmäistä viikkoa Eila mainitsee monta kertaa väsymyksestä."Nukuttaa!" "Joutuin vaan nyt nukkumatin luo höyhensaarehen..." "Kävelin ensin yksinäni tuonne puoleenväliin Kouvolaa ja senjälkeen nukkumaan. Vaikka minua kuinka nukutti niin ei oikein tahtonut uni tulla silmään."

Eilat uusissa puseroissaan

Eila viettää nyt enemmän iltoja kotona. "On hauskaa olla kotonakin, kun silloin yhteen aikaan olin joka ilta melkein pois kotoa." Mäyrämäellä käy välillä vieraita, toisinaan Eila käy kavereillaan. "Olin Maunolla. Teimme Eilan kanssa käsitöitä. Eila kutoi itselleen puseroa ja minä virkkasin lakanan pitsiä. Mukava ilta!" Ystävätär Kerttu on menossa naimisiin: "Olin Kuhmosella. Ompelin Kertun kapioihin nimikirjaimia. Oikein hauska ilta." Nimikointi jatkuu seuraavallakin viikolla.

Viikonloppuna hyvä kaveri Jaska käy kotonaan ja moikkaamassa Eilaakin. Jaakon lähdettyä Eila käy äitinsä kanssa seuratalolla katsomassa näytelmän Sisäkkö Kalle. Impi-äiti on itsekin näytellyt ja varmaan siksi kiinnostunut näytelmistä. Ystävättäret ja Salme-sisko käyvät edelleen Sääksniemessä tansseissa, mutta Eilaa ei enää huvita. Sen sijaan elokuvissa käydään ahkerasti. Kuusaalla Iltatähdessä Eila näkee elokuvan Unohtumaton valssi. "Miliza Korjus pääosassa. Ihana kuva. En ole pitkiin aikoihin nähnyt niin ihanaa kuvaa. Kaikki Straussin valssit." Seuraava kuva on Nuoripari kahakoi, hauska. Ja parin päivän kuluttua äidin ja Salmen kanssa käydään katsomassa Avoveteen, pääosissa Irma Seikkula ja Kullervo Kalske. Viimeinen syyskuun elokuva on pettymys: Rakuuna Kalle Kallela. "Hoopo kuva. Olin äidin kanssa."

Impi pyykkikärryssä, Salme työntää.

Lottarientoja riittää. Torstaina 14.9. Eila on lottalassa myymässä. "Oikein hauskaa. Kirsti oli minun kanssani. Törsäsimme kovasti!" Sunnuntaina 17.9. "Olin päivällä ampumamajalla keittämässä ruokaa suojeluskuntalaislle. Illalla olin kotona. Väsytti ihan hirmuisesti." Tiistaina on Kaiku-kuoron harjoitukset, mutta keskiviikkona Eila on lottien ompeluillassa. "Taas sai sitä hyvää kahvia. Olen päättänyt liittyä Naisvoimistelijoihin." Seuraavana maanantaina kertoo olleensa Kuusaan koululla voimistelemassa ja sen jälkeen kylvyssä. Olikohan Naisvoimistelijoiden jumppa jo siihen aikaan yhtiön ammattikoululla, kuten 50-luvulla?

Eila viihtyy nyt kovasti Kuhmosen Kertun seurassa, sen kapioita ompelevan ystävän. Lauantaina: "Olin ensin Kertun kanssa töissä laborassa ja loppuilta kotona. Kerttu esitteli minut sulhaselleen E. Kiurulle." Sunnuntaina 24.9. on soihtukulkue. Sen täytyy olla palokunnan soihtukulkue, joka tuohon aikaan oli huomattavasti näyttävämpi esitys kuin nykymuodossaan. Tiistaina 26. syyskuuta Eila käy laulussa - kuoroharjoituksissa - ja kertoo Salmen ja Anjankin liittyneen kuoroon.

Viimeinen tyttömäinen merkintä on 27.9.  "Eila on saanut K:lta kirjeen siinä oli terveisiä myös minulle että minäkin joskus kirjoittaisin. Mutta se kyllä kukahti. Minä en kirjoita riviäkään. En edes terveisiä lähetä. Vaikka eipä silti että hän niitä odottaisikaan tai niistä välittäisikään, mutta ei niitä myös tipukkaan. Minä olen todella ollut aasi tähän asti, toivottavasti en enää. "

Eilat syystakeissaan.

Sitten alkaa kahden viikon hiljaisuus. Seuraava kalenterimerkintä on keskiviikolta 11. lokakuuta. Teksti on kirjoitettu lyijykynällä, ei musteella. Käsiala on pystyä, kuin toisen ihmisen kirjoittamaa.

Heinäkuun lomamerkinnät ovat vauhdikkaan näköisiä.




LOKAKUUN harvat kirjaukset ovat kuin eri maailmasta, toisen ihmisen kirjoittamia.

"Jouduin tänään Ruotsulan lottien ilmavalvonta-asemalle. Tilanne on hyvin kriitillinen. Venäläiset ja suomalaiset käyvät neuvotteluja keskenään. Sodan uhka on suuri. Toivomme parasta mutta emme peräänny."






Lottaharrastus ompeluiltoineen ja hyvine kahvitarjoiluineen on nyt vaihtunut velvollisuuden täyttämiseksi. Alla olevassa kuvassa Eila on oikeassa laidassa lipun edessä.

13.10. "Tää maa ei koskaan sortua saa... eläköön tämä muistojen toivojen maa, eläköön kauan eläköön Suomi."

16.10. "Paljon poikia ja miehiä on joutunut lähtemään sinne jonnekin."

Jälleen tauko, tyhjiä sivuja viikosta toiseen. Tulee MARRASKUUN loppu.

30.11. "Nyt on siis sota syttynyt. Venäläiset ovat hyökänneet Suomen puolelle. Helsinkiä on pommitettu. Täälläkin oli ilmahälyytys."

JOULUKUU

1.12. "Taas ilmahälyytyksiä.  8 raskasta pommikonetta kävi täälläkin mutta eivät ampuneet eivätkä pommittaneet onneksi."

2.12. "Ilmahälyytyksiä. Tätä paikkaa ei ole vielä pommitettu."

Lotta Eila Piirikkälä ajurinturkissaan Ruotsulan ilmavalvontatornissa.

Seuraava merkintä on vasta jouluaaton aatolta.
23.12. "Sain tänään määräyksen lähteä Ruotsulaan.  Sain Reinolta ison suklaa-askin."

24.12. "Täällä jossakin. Olin illalla yksin tornissa. Tuntuu kummalliselta ajatella että oli jouluaattoilta. Olin silloin 24-1 tornissa."

25.12. "Täällä jossakin. Ei mitään erikoisempaa ole tapahtunut."

26.12. "Tulin päivällä lomalle. Minua oli jo kirjekin odottamassa. Se oli Claus Karlssonilta. Hän pyysi kirjoittamaan. Vastasin heti. Hänkin on ´siellä jossakin´."

Kymiyhtiön keskusvaraston tyttöjä, Eila edessä keskellä lottapuvussa, Eila Mauno hänen takanaan.

Näin päättyy Eila Piirikkälän kalenteri vuodelta 1939. Hän käy töissä ja osallistuu määräysten mukaan lottien tehtäviin. Lisää äidin toiminnasta lottana voit lukea tästä jutusta:

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/10/lottana-rukajarven-suunnalla-eila.html

Eilan tarina. Kalenterimerkintöjä nuoruusvuosilta, elokuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

Eila töissä Kymiyhtiöllä

ELOKUU

Marjat ja omenat alkavat kypsyä, viimeinen oikean rauhan kesä pitkään aikaan on lopuillaan. Eila käy töitten jälkeen tädillään Hakaloilla syömässä marjoja monena iltana, joskus äitinsäkin kanssa. Välillä maistellaan muutakin. Perjantaina 4. elokuuta: "Saunassa Eilan kanssa ja senjälkeen Helénillä kirsikoita syömässä, Eila, Pirre, Jaska ja minä! Hauskaa." Parin viikon kuluttua omenat alkavat kypsyä: "Kävin hakemassa Nurmiselta omenia ja senjälkeen läksin kuviin yksin."

Elokuvateatterit ovat taas avanneet ovensa - ainakaan Eila kavereineen ei ole käynyt koko kesänä kuvissa tätä ennen. Maanantaina 14. elokuuta Eila käy Matin, "velipuolen", kanssa katsomassa elokuvan Huomio professori ja keskiviikkona Iltatähdessä elokuvan Neljän tytön sankari. "Oikein hauskat kuvat. Sellaisista kuvista pidän ja sellaisia saisi olla useamminkin." Perjantaina Eila näkee elokuvan Tanssijatar Maria Krassnowa. "Anna Sten oli siinä. Pidän hänestä." Seuraavana perjantaina ollaan taas elävissä kuvissa. "Elämä on kummallista. Karlsson pyysi minua kanssaan tänään kuviin. Olin hänen kanssaan Kouvolassa, elok. Frader (?) Horn. Ihana ja katkera ilta samalla. Hän lähtee huomenna pois." Vielä kuun viimeisenä päivänä Eila käy Impi-äidin kanssa kuvissa muttei kerro leffan nimeä.

Salme ja "velipoika" omenatarhassa.

Sääksniemen tanssilava on auki elokuussakin. Eila ahkeroi kuun ensimmäisestä illasta lähtien parketilla.  "Hauskaa oli niin että. Sain tanssia melkein joka tanssin. K. oli myös siellä. Tulin kotiin Karlssonin kanssa. Hän on hauska poika." Onkos tämä se "praktikantti herra Karlsson"? Tiistaina 8. elokuuta Eila on taas Sääksniemessä. "Kotiin tulin erään harjoittelijan, Lundqvistin kanssa. Hän sanoi että minä olen päänahanmetsästäjä kun minä kuulemma viettelen nuoria miehiä ja tuotan heille sydänsuruja. Hauska ilta." Äiti!! Sääksniemessä pyöritään myös torstaina ja lauantaina, sunnuntaina, seuraavana tiistaina, lauantaina... laskujeni mukaan yhdeksän kertaa tansseissa elokuun aikana. Välillä on hoopoa ja Eila tulee melkein heti pois. Välillä taas on niin hauskaa, ettei olisi uskonutkaan etukäteen. Yksin ei tarvitse tulla kotimatkaa, ellei halua. "Olisin väkisin saanut saaton eräästä Kouvolan pojasta mutten huolinut. Tulin yksin kotiin. Hauskaa."

Urheilukentällä Kirsti, Eila Mauno, Pirre ja Jaska

Yhtenä iltana Eila istuu serkkujen luona Hakalalla kuuntelemassa kuunnelman Kun Aaltoska osti haitarin. Heillä on kiva ilta, rauhaisan tunnelman voi kuvitella, kun muistaa Hakalan talon ja ihanan pihapiirin sireenimajoineen. Elokuun 9. päivänä Eila käy urheilukentällä katsomassa yhtiön osastojen tyttöjen pesäpallo-ottelua. Talousosasto voitti Ky. paperitehtaan 22-1. "Sen jälkeen menin vielä töihin. Olin töissä 22 asti mutta kyllä minua sitten illalla väsytti kovasti (tavallista)".

Vasemmalla Eila

Yhdet häätkin elokuulle osuvat, oikein hauskat. Saamme tietää, että Laineen Penttikin oli siellä ja että Eilalla ei ole koskaan ollut häissä niin hauskaa kuin nyt - hän sai aina tanssia - mutta emme sitä, ketkä mahtoivat olla morsian ja sulhanen.

Turvallisuustilanne muistuttaa itsestään. Sunnuntaina 6. elokuuta Eilan on mentävä rokankeittoon Kouvolaan: "Keittämässä ruokaa rajalta tuleville linnoittajille. Kävimme välillä urheilukentälläkin ja Manskissa sekä asemalla kahvilla. Oikein hauska päivä." Mahdollinen huoli unohtuu, kun siskon perhe tulee Mäyrämäelle Lahdesta. Olli lähtee takaisin jo sunnuntaina mutta Nelly ja Juha jäävät viikoksi. Maanantaina 21. elokuuta: "Sain tänään Endelíltä kirjeen ja valokuvia. Aake ja Hannu olivat illalla meillä. Söimme kovasti omenia ja tanssimmekin vielä vähän. Hannu Nellyn kanssa ja Aake minun kanssani. Hauska ilta."

Endel hiihtää.

Tiistaina 22. elokuuta taivaalla loimottavat revontulet. Eila käy Hakalalla ja Sääksniemessä. "Tullessa näimme mahtavat revontuletkin. Niin mahtavia ja kauniita näkee harvoin täällä." Eila räytyy jonkun pojan takia, Sääksniemikään ei huvita, kotona vaan karviaisia syödään ja käsitöitä tehdään. Selvyyttä ei tule, ketä ikävöidään. Ainakin Clausia, sitä herra praktikanttia, joka on hyvä poika ja lähtenyt kesätöidensä jälkeen muualle. Mutta myös joku Jaakko saa kirjeen: "Lennä oi lempeni laulu maitten ja metsien taa, sano et ikävä täällä mun on, aatoksein kaikki hän saa."

Elokuun viimeinen päivä on torstai. "Aamulla aikaisin herätti äiti minut ylös. Kävimme Kouvolan torilla äidin kanssa. - Ostin kengätkin itselleni vaikken kyllä Kouvolasta vaan täältä. Illalla kuvissa äidin kanssa."

Eilan tarina. Kalenterimerkintöjä nuoruusvuosilta, heinäkuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

HEINÄKUU

Eila lomailee heinäkuussa mm. veneillen.

Alkukuu kuluu töissä ja huvituksissa. Eila-kaima on lomalla, joten meidän Eilalla on "töitä rutkisti". Iltaisin Eila käy Sääksniemessä, mutta yleensä kommentti on "ei mitään erikoista", vaikka tanssiakin saa kovasti. Keskiviikko on oikein ankea: "Ei mitään erikoista. Kaikki menee vaan pikkuhiljalleen. Toivoisin melkein ettei minua olisikaan. No, kyllä se siitä lutviutuu. Olin ylitöissä. K. kävi katsomassa ja saattoi kotiin. Ei se enää ole ennallaan eikä tule enää koskaan olemaankaan."  Jälkiviisas miettii Eilan pitkästymisestä lukiessaan, että vain muutaman kuukauden kuluttua noin tasapaksu elämä tuntuisi paratiisilta.

Vaihtelua töihin ja tansseihin tuovat käynnit Lappalalla, jossa Eila-ystävä ja Lahja ovat kesänvietossa. "Sain kalasoppaa ja hyvää oli. Kiikuimme ympärikiikussakin ja lauloimme, että ´Lennä vie lempeni laulu...´ Oikein hauska ilta." Näin kertoo keskiviikon merkintä, ja perjantaina Eila polkee jälleen Lappalalle ystäviään katsomaan. "Siellä on aina niin hauskaa."

Lappalalla on näin hauskaa.

Maanantaina 17.7. on Eilan ensimmäinen kesälomapäivä, ja hän lähtee Lahteen Nelly-siskon perheen luo. Tiistaina ei tapahdu mitään erikoisempaa, Juha vain on sairas mutta paranee toivottavasti pian. Mistähän syystä siskonpoikaa sanottiin tuolloin Juhaksi mutta aikuisena Jukaksi?

Keskiviikkona 18-vuotias alkaa jälleen kuulostaa virkeämmältä. "Täällä on eri söötti postipoika. Hänellä on niin kauniit ruskeat silmät. Olen ihastunut hänen silmiinsä." Juha rupeaa paranemaan, ja päästään lomailemaan. "Olimme rannassa Juha Veikko ja minä. Minulla oli seuraakin kaksi miestä. Toinen heistä pyysi minua lauantaina uudestaan. Hauskaa." Ja lauantaina rantalomailu jatkuu herraseurassa. "Se toinen heistä (kultahammas) oli siellä niinkuin hän sanoikin. Hauskaa vaan on kun on lomaa."

Juha, Nelly ja Olli Laine

Sunnuntaina ollaan siskonperheen kanssa retkellä Vesijärvellä ja Päijänteellä. Maisemiakin katsellaan: "Pitkä vaalea poika Vääksyn kanavalla. Hauskaa." Nyt kyllä! Omat teiniajan päiväkirjamerkinnät alkavat vaikuttaa ihan fiksuilta tähän verrattuna. Toisaalta kiukuttelin myös Aino Kallaksen, kuuluisan kirjailijan, päiväkirjamerkintöjä lukiessani, että miksi hän ei kerro muusta kuin pojista ja omista tunnekuohuistaan. Mutta kuka sitä nyt alle kaksikymppisenä ymmärtäisi kuvailla työtä, yhteiskunnallista tilannetta, elinoloja tai muita itsestäänselvyyksiä. Sen verran Eila muistaa kertoa, että hän tekee puseroa, varmaan kutomalla, koska "teen toista hihaa parast aikaa".

Eila ruorissa

Lauantaina ja sunnuntaina Nelly ja Olli vievät Eilan ja Juhan veneajelulle. Lauantaina "Ajelemassa vähän kuin moottorilla. Minäkin sain ajaa. Ajelimme vaan pienellä Vesijärvellä, kun oli niin ilta." Sunnuntaina ajellaan lisää ja otetaan kuviakin. Eila lähtee kotiin 19.30 junalla ja ehtii vielä tansseihinkin. "Illalla Sääksniemessä ja hauskaa oli."

Maanantaina 31.7. Eila on taas töissä. Työpäivän jälkeen  väsyttää, hän viettää illan kotona ja tekee puseron kaulusta.

Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, kesäkuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

Eila vas. ja Salme-sisko ovat napanneet käsipuoleen komean sotapojan.

KESÄKUU

Kesäkuun ensimmäisen päivän merkintä on kuin SF-elokuvasta. "Tänään meille tuli praktikantti herra Haglund." Eila on töissä Kymiyhtiön keskusvarastolla kirjurina, ja työpäivät jatkuvat pitkään. Kuvauksia työn sisällöstä on turha nytkään odottaa, Eila keskittyy 18-vuotiaan mielestä olennaiseen. "Olin illalla vähän aikaa töissä. Tein kyllä omia töitäni. Olin juuri kirjoittamassa koneella kun kuulin jonkun tulevan. Sydän kylmänä odotin kuka tulisi eikä hämmästykseni ollut pieni kun näin Kallen tulevan. Hän oli nähnyt minun tulevan tänne ja tuli perässäni. Lähdimme pois vähän vaille 8 eli noin 19.50. Kalle meni klubin kirjastoon, minä Hakalalle. (Hauska ilta)."

Tänne Kalle meni. Kymiyhtymä-lehden kuvassa vasemmalla klubirakennus, kuvateksti kertoo: "Arkkitehti Selim A. Lindqvistin suunnittelema vanha kaupparakennus toimi klubina vuosina 1919-1958. Rakennus sijaitsi Kymintehtaan alueella, nykyisen Kinnaksen portin tuntumassa."
Siinä oli myös virkailijoiden lounasravintola, jonne työntekijäportaalla ei ollut asiaa.

Perjantaina kalenterissa on taas merkintä, josta haluaisi tietää lisää: "Purkasin vilttejä vähän aikaa illalla. Sitten kävin kentällä ja tulin sieltä suoraan YKSIN kotiin. Illalla itkin niin hirveästi ettei silmillä enää paljon nähnyt." Miksi Eila purki vilttejä? Voisivatko peruina saamani villamatot ollakin viltistä kudottuja? Niitä ei ihan yhden naisen voimin rapsitakaan. Vanhempi ja viisaampi tuttu osaakin kertoa: Tehtaalta sai ennen pehmeää huopaa, joka jäi yli, kun huopa oli liian leveää paperikoneen telalle. Pöyheästä huovasta sai ommeltua vaikkapa talvitakin, mutta materiaalia ei voinut purkaa. Sen sijaan karkeampi viira, jota tehtaalta myös sai, oli purettavaa. Siitä purettiinkin matonkuteita. Eilan itkut johtuvat kuitenkin varmaan muusta kuin vilteistä.

Lauantaina Eila käy aikaisin nukkumaan, koska aamulla pitää herätä kuudelta. Voikkaalla on sunnuntaina laulujuhlat, joihin Kaiku-kuorokin osallistuu. Harjoituksia on paljon, mutta likat ehtivät touhuta muutakin. "Vapaa-aikana olimme Sulasen Aino, Eila ja minä kävelemässä eräitten Hallalaisten poikien kanssa. Hauskaa oli." Ei turhia mainintoja konserteista, muista kuoroista, ohjelmistosta, johtajista, Hallan sahan kaverit olivat paljon mielenkiintoisempia.

Maanantaina Eila menee töitten jälkeen Kuusankosken urheilukentälle katsomaan jalkapallo-otteluja. Onkohan käynnissä jokin yhtiön sisäinen turnaus, koska Eila ilmoittaa maanantain tulokset: Konttori voitti korjauspajan 2-0. Keskiviikkona Ky ja Kuu pap. pelaa tasapelin 2-2, korjauspajan A-joukkue rökittää talouden 8-0.

Sääksniemen tanssilava

Mutta pääjuoni käsittelee poikia. "Näin Vallin ja Kallenkin. Valli pyysi minua huomenillalla Sääksniemeen. Luultavasti menen. Eila jäi meille yöksi. - - Olin illalla Vallin kanssa Sääksniemessä. Välillä kävimme juomassa majalla Eilan ja Pirren kanssa, tulimme kaikki neljä yhtämatkaa kotiin. - - Ihmisen puhuvat kauheasti minusta ja Vallista. Ikävää." Onkos se niin kumma, että ihmiset tekevät hiukan johtopäätöksiä yhdessä liikkuvasta tytöstä ja pojasta? Mutta 18-vuotiaanahan sitä ollaan helposti varsinaisia drama queenejä.

Työpäivät ovat merkillisen mittaisia. Torstaina Eilan on kaimansa kanssa töissä 22.30:een, perjantaina 22:een. En muista, että äiti olisi sanonut mitään vuorotöissä olemisesta. Mutta lauantaina mennään tanssimaan. "Olin Sääksniemessä. Oikein hauskaa. Sain tanssia joka tanssin melkein. Herra Karlsson (harjoittelija sähkövarastosta) haki minua monta kertaa tanssiin. Tulin kotiin Vallin kanssa. Hauskaa." Joraaminen jatkuu sunnuntaina, kun on ensin käyty tädillä kylässä. Sääksniemessä "sain tanssia kovasti. Korjauspajan harjoittelija esitti minulle itsensä. Tulin kotiin Karlssonin kanssa. (Hauskaa)."

Maanantaina Eila pyörähtää urheilukentällä, painelee sieltä katsomaan toista Eilaa kutomolle ja sitten taas kentälle tämän kanssa. Neidit eivät olleet erityisen urheilullisia, joten kai siinä kavereita on oltu moikkaamassa. Tiistai-iltana Eilat lähtevät Pirre mukanaan Lappalalle, jossa on S.K:n leiri - varmaan suojeluskunnan. Sopivasti näillä on ohjelmassa leirikaste. Nuoret siis pyöräilevät Mäyrämäeltä Lappalalle illalla töiden jälkeen. Yhteen suuntaan kilometrejä kertyy ainakin kymmenen - varmaan he ovat polkeneet Kuusaanlammen eteläpuolelta, ettei ole tarvinnut odotella lauttoja kahdessa joenylityksessä.

Perjantaina Eila käy katsomassa jalkapallo-ottelua, lauantaina ja sunnuntaina tansseissa Sääksniemessä. Hauskaa on. Maanantaina vedetään henkeä kotona, mutta tiistaina mennään taas. "Sääksniemessä Eilan kanssa. Eila lähti jo vähän aikaisemmin kotiin. Minä olin melkein loppuun asti." Keskiviikkona Eilat käyvät Sääksniemessä - uimassa. Siellä oli ainakin myöhemmin Kymiyhtiön uimalaitos, laiturit ja 10 metrin hyppytorni sekä uimavalvoja, joka otti vastaan yhtiöläisten uimasuorituksia. Niistä sai pisteitä, joilla sai syksyisin osallistua arvontaan lomamatkoista ýhtiön lomakotiin Vuolenkoskelle ja joskus kauemmaksikin. Mahtoiko uimastadion olla olemassa jo vuonna -39.

Loppuviikosta muodostuu kansainvälinen, virolainen Endel Ruberg tulee kylään. Nuorukainen saapuu torstaina, perjantaina häntä viedään Hakalan ja Eilan perheiden seurassa Sääksniemeen. Lauantaina Eila saattaa Endelin Kouvolan asemalle, ja poika ostaa Eilalle sieltä vielä kukkia. Ainoa kommentti ulkomaisen vieraan käynnistä: "Elämä on ihmeellistä." Niin on näköjäään kalenterinpitokin. Sunnuntaina Eila pörrää Hakalalla Helga-tädin, Urho-sedän ja serkkujensa Veikon ja Liisan luona ja saattelee illalla Salme-siskon Sääksniemeen.
Eilan saamassa kuvassa (yllä) on teksti "Endel Ruberg 12.12.1939." Onko Endel lähettänyt sen talvisodan aikana vai vasta välirauhan tultua... Vasta nyt huomaan, että Endel veistää kävelykeppejä. Samanlainen tummaksi petsattu ja lakattu roikkui vuosikymmenet meidän kodin väentuvan seinällä, enkä koskaan kysynyt mistä se oli tullut. Tulevan kuvataiteilijan pöydällä on myös kolme erikokoista pääkalloveistosta. Seuraava kuva on otettu Endelin lähdettyä Kuusaalta Helsinkiin, Endel siinä Havis Amandan juurella vasemmalla.

Maanantaina meidän Eila on "töissä vaan. Eila on ollut kutomassa. Minäkin pääsen kohta kutomaan." Aikaisemmin Eila purki vilttiä, nyt hän odottaa matonkuteiden kanssa kangaspuiden vapautumista. Kesäkuun viimeinen viikko vietetään koti-iltoja käsitöitä tehden.

Seuratalon salissa on UPM:n keskusarkistosta saadussa kuvassa meneillään kutomasalin kevätnäyttely vuonna 1947. Tanssilavakauden ulkopuolella Eila kavereineen kävi tässä salissa tansseissa.

Penan kirjeitä Eilalle 8. Nykyistä parempaa postipalvelua.

Pentin kirjeet Eila-morsiamelleen kiitävät tiheästi ja nuolen lailla Tampereelta Kuusankoskelle. Kirjeet leimattiin vuonna -46 sekä lähetys- että vastaanottopaikkakunnalla, mikä asettaa nykymenon aika erikoiseen valoon. Tuore lakiluonnos sallisi Postille neljä päivää aikaa lähetyksen toimittamiseen perille, mutta osa postista voisi viipyä matkalla jopa viikon. Vuonna 1946 kirjeet saapuivat  Tampereelta Kuusaalle päivässä. Tämäkin on kirjoitettu 22.10., lähetetty 23.10. ja tullut perille 24.10. Silloisilla kulkuneuvoilla.

Pentti vuonna -42

Ensin Pena kiittelee Eilaa saamastaan kirjatusta kirjeestä, joka on ensin säikäyttänytkin hänet. Sitten kuoresta on paljastunut 500 markan seteli ja Pena on tajunnut, että Eila maksaa osuuttaan edellisviikon juhlista Tampereella. Hänen mielestään Eila oli osallistunut kustannuksiin jo kesällä, ja Pena miettii, oliko mukana mielenosoitusta. Mutta ei sentään, hän päättelee ja toteaa, että kohtahan heidän rahansa ovat yhteisiä joka tapauksessa.

Sitten Pena selittää, miksei voinut olla oma itsensä (=leperrellä) päivällä puhelimessa. "Se johtui siitä, että tupa oli täynnä vieraita ja kaikki kuuntelivat korvat höröllään joka ikisen sanan mitä sanoin." Niinpä sulho on joutunut kiertoilmauksin esittämään suuren ikävänsä. "Torstaita odotan kiihkeästi, sillä silloinhan lupasit soittaa. Toivottavasti meillä täällä ei ole ketään kotona, että saan jutella oikein rauhassa ja vapaasti."

Pena on hiukan ilkeä kuvaillessaan vuokraisäntiensä vieraita Eilan käynnin aikana. "Silloin Sinun täällä ollessasi, kun olimme tuolla Pikkaraisen puolella kahvilla, siellä oli se nuori rouva äiteineen. Muistathan sen tuikean tädin, joka mätti sitä kaakkua niin, että meikäläistä oikein kauhistutti. No niin, hän oli rouva Pikkaraiselle kehunut meidän olleen hyvin pirteän ja onnellisen näköisen parin ja toivonut, että hänenkin tyttärensä olisi voinut olla yhtä onnellisen näköinen kuin Sinä. Ihmettelen, että niin tuikea eukko voi sanoa jotain tuollaista."

Opiskelustressiä on lievennetty elokuvissakäynnillä. Pena ja Saarisen Antti ovat nähneet Kansikuvatytön. "Siinä morsian juuri ratkaisevalla hetkellä papin kysyessä häneltä, ei kun tuomarin, tahtoiko hän ottaa sen sedän aviopuolisoksi, jänisti ja jätti sen sedän hölmistyneenä seisomaan paikoilleen. Saa nyt sitten nähdä, kuinka meilän iskän käy. Eihän vaan eräs herra seiso hölmön näköisenä Kuusankosken kirkon alttarilla, kuoron yksin hänelle laulaessa ´Miks lähdit armas luotani`."

Ja sitten vedetään taas esirippu eteen ja annetaan nuorenparin lirkutella tyylillään.

Seuraava kirje on kirjattu 28.10., ja tässä välissä Pena on käynyt jo Kuusaallakin. Kirjeessä on julkaisukelpoista lähinnä alku: "Suo anteeksi, että kirjoitan tässä asussa, t.s. yöpuku päällä, mutta asianlaita on niin, että teimme kaikki mahdolliset alkuvalmistelut päästäksemme Paulin kanssa nukkumaan heti, kun olemme molemmat kirjoittaneet kirjeemme."

"Ensin matkasta puhuakseni, Kouvolassa oli juna niin täynnä, että juuri ja juuri sai matkalaukun hyllylle. Niinpä keksimme Paulin kanssa mennä ravintolavaunuun ja siellä saimme istua aina Lahteen asti. Siitä lähtien sitten se varsinainen matkanteko alkoikin, sillä saimme seisoa tänne Tampereelle asti." Ei se kuulemma kauhean raskaalta tuntunut. Olikohan reitti sama kuin 70-90 -luvulla: Kouvola-Lahti-Riihimäki-Hämeenlinna-Toijala-Tampere? Nykyisinhän Tampereelle mennään Tikkurilan kautta, vaihdetaan siellä junaa ja skipataan koko Riihimäki. Sitä se oikorata teettää.

Pena ja kämppäkaveri Pauli Kiuru ovat junassa jo päättäneet kirjoittaa morsiamilleen heti kun pääsevät Pikkaraisille asti. Aika liikuttava näky on varmaan ollut, kun nuoret miehet säntäävät junasta kortteeriinsa, käyvät hammaspesulla, vetävät yöppärit niskaan ja ryhtyvät kieli suupielessä laatimaan kirjettä. Ehkä ravintolavaunussa istuskelulla on osuutta asiaan, ehkä ikävä tyttöystävien luo selittää kiireen. On se yhteydenpito ollut aikoinaan erilaista.