tiistai 27. maaliskuuta 2018

Erkki Vahter, lautturina yhdeksänvuotiaasta

Nelikymmenluvulla talvet olivat talvia - tämänvuotinen hieno pakkaskausi ei hätkähdytä sodan ajan eläneitä. Erkki Vahter oli yhdeksänvuotias, kun hän ryhtyi ajamaan lauttaa Kymijoen yli tehtaan alapuolella ja talvisin jäädyttämään samaan kohtaa jäätietä. Hän muistaa, miltä kylmyys, märkä ja nälkä tuntuivat pikkupojasta, joka vastasi yksinään lautturivuoroistaan.

Erkki Vahter oli seitsemänvuotias, kun perhe muutti Kuusankoskelle Koskenniskalta vuonna 1937.
- Isäukolla oli hoidettavana sähköllä kulkeva TVH:n lautta, joka kulki Kuusaan puolen ja Kyminpuolen väliä tehtaan alapuolella. Kun sota syttyi vuonna -39 ja miehet lähti sotaan, minä jouduin auttamaan isää lautan ajossa. Taalin Eero, eläkeläismies, oli kolmantena lautturina, Erkki kertoilee kotonaan Rekolassa.

Kulkijat saivat käyttää valtion lauttaa ilmaiseksi. Sillä ei ollut aikataulujakaan. Kun rannassa oli yksikin ihminen, hänet vietiin joen yli. Joki oli siitä kohtaa noin 250 metriä leveä, ja ylitys kesti viitisen minuuttia.  Lautalla kulkivat niin kuorma- kuin linja-autotkin, mutta sillä vietiin henkilöautojakin 40-luvulla.
- Kolarin Lassella oli Letukka, joka meni usein lautan kyydissä. Jos asiakas oli yöllä eri puolella kun lautta, se soitti hälytyskelloa lauttakoppiin. Joskus oltiin lämmittelemässä kopissa, kun siellä oli pystyuuni. Siinä sai paistettua tikun nenässä vähän lihaa tai kalaakin, Erkki kertoo.

Lauttalaiturit ovat edelleen paikoillaan.
Yhdeksänvuotiaana Erkki Vahter ajoi lauttaa täyttä häkää, yölläkin. Koulut jäivät vuosina 1939-1944 vähemmälle. Erkki muistaa työn rankkuuden. Kunnollisia työvaatteita ei ollut, satoi ja tuuli.
- Kyl siel kurjaa oli. Minulla oli vaan polvihousut jalassa, oli se kärsimystä. Vaikka kouluun en ehtinytkään, niin kuudelta aamulla ehdin jonottamaan paleltunutta lanttua ja soppaa, jota jaettiin hyväntekeväisyytenä Niinivaaran koululla. Kolarin Lassen vastapäätä asui äiti ja tytär, jotka leipoi leipää ja rieskaa. Sitä oltiin jonottamassa neljän viiden aikaan. Oli sit hyvää kun sai lämmintä leipää, Erkki huokaa.

Erkki Vahter on piirtänyt lautasta tarkan kuvan, josta selviää sen rakenne ja käyttö konekoppeineen  vetovaijereineen.
- Tämä oli ohjausvaijeri, se oli vahvempi ja kesti tukkisumienkin voiman. Tässä oli valurautainen ohjausratti, niinkun autonratti. Lautturin piti laittaa etukettingit kiinni hevosia ja ajopelejä pysäyttämään ennen kun irrottiin laiturista.

Tukinuittoa tehtaan yläpuolella. Kuva: Veikko Hakala
Lautan ajoa hankaloitti tukinuitto. Nelikymmenluvulla tehtaan vieressä joen rannassa oli ränni, josta tukkeja uitettiin.
- Tukkeja oli seurattava lautalta. Jos ne jäi lauttan sivuun, niin ne lähti painamaan alavirtaan niin että ohjausvaijeri kiristyi tiukalle. En muista, että vaijeri olisi koskaan katkennut. Mutta säikeet kului ajan mittaan, ja vaijeria korjattiin uusilla pätkillä.

Koska oli sota, oli myös vihollisen pommikoneita. Erkki kuuli hyvin pommitukset Korian sillan suunnalta. Joskus koneita ilmaantui myös Kuusaan ylle.
- Oltiin keskellä jokea, punainen lyhty paloi, että rannalta näki missä lautta liikkui. Lyhty piti heti sammuttaa, ukko huutaa rannalta että tulet äkkiä pois sieltä. Minä kysyin että mihkäs täältä äkkiä pääsee, ei tätä pyörtääkän voi.

Erkin ääni saa tarinoivan sävyn, kun hän ryhtyy kertomaan tapausta, joka järkyttää häntä edelleen.
- Olin vuonna -44 yöllä yksin lauttalla. Neljän aikaan aamuyöstä sieltä tulee kaksi linja-autoa peräkkäin mäkeä alas. Tulivat suoraan Kannakselta. Kumpikin oli täytee haavottuneita, ne huusi äitiä avuksi, tuu äiti auttamaan! Ne itki ja huusi verisinä - kurkkasin sen verran ovesta. Ajattelin, että voinko ottaa kaksi linja-autoa samalla kertaa lauttalle, että pääsis pojat hoitoon - ammattikoulun sotasairaalaan. Sit otin molemmat, pikkusen limittäin. Lähtiessä lauttan keula painui alas ja ajattelin, että herrajumala meneekö tää pohjaan. Mutta ei, se jäi hyvin kekalleen, että päästiin toisella puolella rantaan parrun päälle.

Erkki oli tuolloin 14-vuotias. Nimismies oli alkuvuosina käynyt tarkastuksella ja miettinyt, voiko noin nuorelle pojalle antaa vaativan tehtävän. Mutta Erkin isä oli sanonut, että hän vastaa pojan töistä. Työ vaati silmää, jo lauttaa täyttäessä piti arvioida, montako autoa voitiin ottaa.
- Jos oli kaksi kuorma-autoa sorakuormassa, otin vain yhden, jos oli kaksi tyhjää kuorma-autoa, otin molemmat. Ei mitään koskaan sattunut, Erkki toteaa.

Talvisaikaan lautan korvasi jäätie. Sitä jäädyttivät lautturit.
- Jos oli pakkasta, mentiin aamulla aikaisin tekemään avanto, josta saatiin nostettua ämpärillä vettä. Jäätien reunoihin pantiin lumipatsaat, ettei vesi päässyt takaisin jokeen. Vettä mätettiin koko matkalta. Jos satoi lunta, se piti kolata.

Jäätie kulki lautan reitin sivussa, ja sen vahvuus mitattiin vähintään joka toinen aamu. Kalukopissa oli taulukko, paljonko jään vahvuus pitää olla eri ajopeleille. Lauttaa ajettiin syksyisin niin pitkään kuin se kulki, mutta lopulta sitä ei saatu etenemään, vaikka hakkasi jäätä tuuralla tai kirveellä. Keväällä jäätie räjäytettiin, että päästiin taas ajamaan lauttaa.
- Laitettiin reiät jäähän viiden metrin etäisyyksille. Meillä oli neljä viisi metriä pitkä seiväs, sen päässä rautatanko. Pää oli terotettu, ja siihen laitettiin pötkö dynamiittia. Pötkö reikään, paksun jään kohdalla molemmilta puolilta. "Kaikki kunnossa? No sitten tulet lankaan", Taalin Eero huusi. Työnnettiin dynamiitti reikään parin kolmen metrin päähän itsestä. Se oli sellain kotti, että täytyi varoa ettei päässy hengestään, Vahter kuvailee ja vakuuttaa, että dynamiitin lanka kyllä palaa veden allakin.

Joskus jäätie oli paikallaan vielä toukokuun alussa.
- Yhtenä vapunpäivänä olin vuorossa, jäätie oli kuin silta rantojen välillä. Sieltä lähtee tulemaan humalain äijä. Me huudetaan isäukon kanssa että älä mene sinne enää. Mies huutaa takasin että kylhän mie nyt menen, kun tää on näin komia silta. Me laitettiin jo veneet valmiiksi, mutta ei miehelle käynyt kuinkaan. Se oli tosiaan kun silta, kaikki muu oli sulaa ympärillä, Erkki päivittelee.

Kuusankosken silta valmistui vuonna 1949, joten siihen asti lautta ainakin toimi. Sillan alapuolella oli Rusin lautta. Lisäksi joen yli kulki Haapasalon lautta näiden kahden välissä. Kuusaalla oli yläjuoksun puolella vielä Pukkisaaren lautta, Tähteen lautta nykyisen Voikkaan sillan lähellä sekä ylempänä Kyöperilän ja Voikkaan lautat.

Sorakuljetuksia yhtiön tarpeisiin

Lautturivaiheen jälkeen Erkki muutti isänsä kanssa Karhulaan ja oli siellä jonkin aikaa töissä. Sieltä hän muutti Lahteen ja löysi elämänkumppaninsa, nyt jo edesmenneen vaimonsa Ullan. Lahdessa Erkki toimi osuuskaupan kuskina, ajoi eläimiä teurastamolle - ei mitään mukavaa reissaamista. Sotaväen Vahter kävi Kouvolassa kolmannessa autokomppaniassa.

Vuonna -62 Erkki Vahter muutti perheineen Kuusankoskelle.
- Piti ruveta velimiehen Reinon kanssa sorahommiin, hänellä oli tämä Vahterin Sora ja Kuljetus. Veljen kanssa piti sitä sorahommaa tehdä, mutta myö ei sovittu. Ostin Bedfordin, rännäli mikä rännäli. Oikein huono. Ostin sen jälkeen Mersun. Ja sitten tuli 67-mallin nokka-Sisu. Kolmen vuoden välein ostin aina uuden auton.

Erkki Vahter ja hänen toiseksi viimeinen Sisunsa
Vahter ajoi jonkin verran TVH:llekin, mutta lähti pian Kymiyhtiölle vakituiseksi kuskiksi, ei tosin palkkalistoille vaan urakoimaan. Töitä riitti, sillä Vahter tuli aina kun tarvittiin, viikonloppuisin ja iltaisinkin. Lastina oli useimmiten soraa, joskus lipeää Hallan sahalle, välillä muutakin.
- Yhtiön teille piti aina vetää soraa. Puukentät nieli soraa kauheasti. Kerran olin tulossa sorakuorman kanssa Anhavaisista, kun puhelin soi. Yhtiöltä soitettiin, että sorakuorma pois ja äkkiä tänne, pitää saada kahdeksan paperirullaa Kotkan satamaan, laiva varttuu. Minähän laskin rullat kyydissä Kotkaa kohti kun paloauto. Satamassa miehet oli jo hihnat olkapäillä. Kun toin lastin perille, tuut tuut alkoi laiva huutaa luotsia. Kun sain rullat sisään, laiva lähti.

Työpäivät saattoivat olla rankkoja.
- Kymmenen mälliä enstee ajo soraa Anhavaisista, sit neljän jälkeen kolme neljä kuormaa lipeää Hallaan. Kun kahden maissa tuli nukkumaan, niin ei siinä kauaa ehtinyt maata. Lipeää kuljettaessa pantiin yhtiön lipeäpönttö lavalle, ja sillä vietiin.

Vahter haki soraa pääasiassa Anhavasta. Mutkainen ja mäkinen tie oli vaikea ajaa, ja yhden talven tie oli kiinnikin runsaan lumentulon takia.
- Silloin otettiin sora yhtiön kasasta Niskalasta. Harjaseulan kone nosti hiekan lavalle, ja siitä ajettiin tielle. Muistan hyvin tehtaan portin luona olleen hiekkasiilonkin, josta laskettiin hiekka lavalle. Joskus se meni tukkoon, märkä hiekka alkoi holvaamaan. Seipään kanssa sitä jötkötettiin irtonaisemmaksi, lopulta se tuli yhellä kertaa. Apumiehen kanssa hommaa hoidettiin. Apumies oli mukana ajossakin lavalla, lavaa piti pitää vähän ylhäällä hiekottaessa. Mustavuori oli ilkeä hiekottaa ja aurata, jyrkkä ja mutkainen tie. Etuperin hiekottamisesta ei tullut mitään, takaperin kun meni, oma auto pääsi hiekotukselle. Joskus tehtiin teille saviasvalttia - savea ja vettä, lipeää päälle. Se kesti yllättävän hyvin pitkän aikaa.

Vahter teki myös aurausajoja. Talvisaikaan se tiesi valmiina oloa vuorokauden ympäri. Erkki kuvailee, miten runsas lumi pitää aurata: ei yksisiipisellä, vaan niin että toinen siipi on vähän ylhäällä, ettei lumi valu takaisin tielle. Tiekin on tunnettava hyvin, ettei aja kiviin. Aurausalueet jaettiin toisten kanssa.
- Minulle tuli Kouvolan väli, Kuusaan Niementie, keskusta - mahottomat alueet.

Kuvassa Kymiyhtiön kuljetusvälineammattilaiset  Pekka Mauno ja Jukka Kuusela haastattelevat Erkki Vahteria.



Kun paljon ajaa, joutuu pahoihinkin tilanteisiin. Erkki oli tilattu yhtenä iltana viemään kuormaa Haukkasuolle. Rusin mutkasta oli kylkeen rysähtänyt sivutieltä pakettiauto, sen kuljettaja jäi takapyörän alle ja kuoli. Poliisit totesivat, että olivat edellisenä iltana ottaneet saman kaverin humalassa auton ratista. Erkkiä ei lohduttanut, ettei kolari ollut oma vika.
- Se kaiveli, ja kauan. Kun kuulee rekkakolareista, tulee asia mieleen. Tiedän miltä se tuntuu.

Erkki Vahter kehuu Kymiyhtiötä ja kuljetuksen pomoja.
- Olin hyvis väleis kaikkien kanssa, aina pelas hommat. Mutta työmiehet kyllä vähän rassasi keskenään. Ja toisten firmojen kuljettajat oli joskus kateellisia, kun minulle riitti töitä. Se oli ilkeä puoli työssä. En ollut koskaan KTK:nkaan ajossa - muut osakkaat suuttui kun ajoin pikkusen tingityllä hinnalla. Minä vastasin että voin jättää KTK:n, en minä täällä kopissa istuessa tienaa mitään, kannattaa mennä sinne missä minulla on töitä. Riipin Erkki ja Sarnalan Erkki tilasi minulta yhtiölle ajoja, ja ktk:laisia pienemmälläkin taksalla se vielä kannatti. Mutta en kuitenkaan eronnut KTK:sta.

KTK oli Kuorma-autojen Tilauskeskus, jossa kuljettajat odottivat yhteisessä toimipisteessä tilausajoja.

KTK:n konttori oli SP:n tiloissa. Pihalla on myös Vahterin Bedford. Kuva vuodelta -61 on Jorma Jääskeläisen arkistosta.
Erkki Vahter ajoi kuorma-autojaan vuoteen 1992. Hänellä on edelleen auto ja kortti.
- On kortti, mut autoa en aja. Tiedän oman kuntoni, en halua toisten kuntoa vaarantaa. Minul on kuski tässä, oma poika Raimo. Töissäkin minul ol aina se, että homma pitää tehä hyvin. Menköö sit se aika mikä menee, mut se on tehtävä just niin.


Kiitokset: Jukka Kuusela, Pekka ja Ruut Mauno
Vinkki: Kuusankosken lautoista on perinpohjainen Rolf Lanndérin kirjoittama artikkeli Kuusankosken kirjassa s. 529-533

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Ethän varasta


Veturinikkunasta kurkistaa kouvolalainen veturinkuljettaja Veikko Hakala - alun perin Veikko oli kuusaalainen. Tämä äidin serkku oli älykäs mies. Häntä häiritsi Kouvolan ratapihalla työskennellessä se, ettei hän ymmärtänyt neuvostoliittolaisten vaunujen kyljissä olevia tekstejä. Niinpä hän opetteli venäjän kielen ja samalla tietysti kyrilliset kirjaimet. Siinä sivussa hän opiskeli muutaman muunkin vieraan kielen itsekseen ja osin kansalaisopistossa. Veikko taisi osata seitsemää kieltä.

Viisikymmenluvulla Veikko Hakala innostui valokuvaamisesta siinä määrin, että hankki kaluston paitsi kuvaamiseen myös kuvien valmistamiseen. Suku on saanut valtavasti iloa hänen valokuvistaan - kehitettyään itse mustavalkoiset otokset hän jakeli niistä kopioita tilanteissa mukana olleille. Niinpä meilläkin on hienoja kuvia lapsuudenkodista, sisustuksesta, mökkimaisemista, ihmisistä, yhdessäolosta, luonnosta, entisaikojen Kuusankoskesta.

Omien albumieni täydennykseksi olen saanut Veikon pojalta Juhalta skannattavaksi pinkan Hakalan perheen albumeja. Niitä ja omia kokoelmiani olen esitellyt blogissani. Nyt kuvia on ilmestynyt julkisuuteen yllättävissä käänteissä, ilman mainintaa lähteestä josta ne on siepattu, ja ilman kuvaajan nimeä. Kuvien käyttöön ei ole myöskään pyydetty lupaa. Kun näköjään noin monelle on edelleen epäselvää, että toisen hengentuotteen julkaisuun tarvitaan sekä lupa että maininta tekijästä, suosittelen tutustumista tekijänoikeuslakiin. Siitä on yksiselitteinen ja helppolukuinen esitys täällä:
 http://www.tekijanoikeus.fi/wp-content/uploads/2015/03/ABC_esite_FIN_RGB.pdf

Annetaan kunnia niille, joille se kuuluu, tässä tapauksessa kuvaajille. Se on välillä työlästä ja hidasta mutta erityisen tärkeää "näin nettiaikoina", jolloin verkossa ja yleisötilaisuuksissa tuppaa vallitsemaan kuvien suhteen villin lännen meininki. Varmuuden vuoksi ryhdyn vastedes kirjoittamaan kuvaajien nimet kuviin itseensä. Päivitin aluksi alla olevan vanhan jutun Kuusaan vanhoista väylistä, kun se näyttää kiinnostavan lukijoita edelleen. Nyt ilmoitan, kuka on kaiken sen vaivannäön ja taidon haltija, joka on kuvat käyttööni luovuttanut. Veikko-sedän lisäksi meitä ilahduttavat siinä jutussa Jukka Airola ja Arto Sulanen - sekä UPM:n Kymin arkisto.

Kuusaan vanhoilla väylillä, uudistettu versio

Tehdäänpäs välillä lenkki Kuusankosken vanhoissa maisemissa. Pikkuserkku antoi lainaksi isänsä, veturinkuljettaja Veikko Hakalan 50-luvulla ottamia valokuvia, mukana on Arto Sulasen ja Jukka Airolan kuvia, ja osa on UPM:n Kymin keskusarkistosta saatuja.


Tässä potkutellaan Ahlmanintietä kohti Kymintehdasta yleislakon aikaan vuonna 1956. Linja-autot eivät kulje, mutta tienpito näköjään toimii lakonkin aikana. Eero Niinikoski kertoo Vellikupissa n:o 9, että Ahlmanintien rakensi Kymiyhtiö tarkoituksenaan helpottaa Kouvolan ja Kymintehtaan välistä liikennettä. Tien rakentaminen alkoi 1929, ja se valmistui vuonna 1934. Tie on nimetty vuorineuvos Einar Ahlmanin mukaan. Hopeapajut on istutettu rakennustyön loppuvaiheessa - puutarhuri Matti Sihvonen halusi ne juhlistamaan Ruotsin kruununprinssi Gustav Adolfin vierailua. Hyvin näyttävät kasvaneen parissakymmenessä vuodessa.

Kymintehdas talvi-iltana kävelyportailta nähtynä. Jostain Kivimäen rinteestä portaat ovat johtaneet alas kohti tehdasta. Kymintehtaan opettajatalossa asuva rouva kertoi juosseensa niitä pitkin ruokatunnille kotiin yhtiön rakennusosastolta. Täsmällistä paikkaa en ole löytänyt, vaikka olen rämpinyt paksussa hangessa ristiin rastiin kallioiden reunoilla.


Portaat kulkivat näköjään Kymintehtaan kansakoulun, "Niinivaaran koulun", sivuitse. Kymintehtaalta näkyvät kuvan ottajan Veikko Hakalan mukaan kiisu ja spriitehdas. Anita Korkalainen muistaa portaista tämän: "Ainakin yhdet kallioportaat lähtivät Niinivaaran koululta vähän matkaa tien oikealla puolella olevan talorivistön (useampi 4 hellahuoneen talo) takaa ja ylhäällä portaat tulivat jonnekin päiväkodin  taakse. Kummini asuivat alueella, ja kävimme usein siellä. Portaat olivat melko jyrkät eli vaati todella hyväkuntoisia käyttäjiä ja sateella saattoivat olla liukkaatkin. En muista ainakaan meidän käyttäneen niitä talvella "

Näkymä klubin portilta, klubirakennus oikealla. Tämä oli Niskalantietä, Kyminpuolen valtaväylää. Alla parempi kuva klubista, se on ilmeisesti saksittu KymiYhtymä-lehdestä - kiitos! Kuvateksti kertoo: "Selim A. Lindqvistin suunnittelema vanha kaupparakennus toimi klubina vuosina 1910-1958. Rakennus sijaitsi Kymintehtaan alueella, nykyisen Kinnaksen portin tuntumassa. Pikkukuvassa vasemmalla klubin kevätkarnevaalit ja oikealla virkailijoiden illanistujaiset 1920-luvun jälkipuoliskolla. Kuvissa näkyvät tuolit ovat edelleen käytössä Koskelan ruokasalissa."


Nyt kiivetään Kymin ympyrän yläpuolelle, Kuusaantielle eli Kiitotielle katselemaan kohti Kuusaan keskustaa. Veikko Hakala on kuvannut valtaväylän liikenteen 50-luvulla talvi-iltana ja joskus sulan aikaan alemmassa kuvassa.




Sama mäki sulaan aikaan. Veikko Hakalan kuvan takana lukee, että tässä odotellaan autoa.

Kymin ympyrän kuvassa näkyy taustalla makkaratehtaan talo ja sitä vastapäätä Vettasen kauppa. Niskalantien pohjoispuolella oli liiketalo, jossa taisi olla mm. kellosepänliike. Sen rakennuksen ikkunamarkiisi näkyy kuvan ylälaidassa.Tästä rakennuksesta Anita Korkalainen kertoo näin: "Siinä Kuusaantien ja  Niskalantien risteyksessä olevassa Väkevän talossa oli Kopran kelloliike ennen joen toiselle puolelle tuloaan. "






Luostariset ovat pysähtyneet kyläreissullaan poseeraamaan autonsa kupeeseen Kymin ympyrän yläpuolella. Hiekkapohjaisen Kiitotien varrella taustalla huoltoasema, jonka Eero Niinikoski tunnisti SP-asemaksi eli venäläisten omistaman Suomen Petrooli -nimisen firman (myöh. Teboil) huoltamoksi.
Tässä taidetaan huristella Kuusaan sillan yli vuonna 1951 tai vuotta myöhemmin. Tastalla vasemmalla näyttäisi olevan rakenteilla Kuusankosken seurakuntatalo, ja se valmistui vuonna 1952.
Kuusaan silta esiintyy suunnitelmana kartoissa jo vuonna 1938, mutta se rakennettiin vasta sotien jälkeen ja valmistui vuonna 1949, kertoo Rurik Wasastjernan kirja Kolme tehdasta, yksi kunta 1940-1959.




Niemiset ovat lähteneet sunnuntaikävelylle ja törmänneet Kuusaan sillalla Hakalan perheeseen ja Heikki Koskenseppään.


Mattolaituri sillan vieressä alajuoksun puolella


Sillalta Kuusaan suuntaan otettu kuva on otettu aikaisintaan vuonna 1954, sillä posti-arava on jo paikoillaan - ehkä rakenteilla. Pellolla sitä vastapäätä on sähkölaitoksen talo, sen vasemmalla puolella näkyy seurakuntatalo. Mahtoiko posti-aravan oikealla puolella näkyvässä kuutiossa toimia Keidas-baari - talohan sitten paloi. Kiitotien oikealla puolella on KOP:n talo ja kunnantalo. Niiden välissä häämöttää Keskustan koulu, kunnantalon oikealla puolella kirjasto. Pengertien talot ovat jo paikoillaan, mutta loppu keskustaa onkin peltoa. Rakennuksista voi lukea lisää Rurik Wasastjernan kirjasarjasta. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto.

Kuusaalla liikenneympyrä on ihan vanha juttu. Tämä ensimmäinen rakennettiin sellaiseksi, ettei se katkaissut näkymää ympyrän toiselta laidalta kirkolle. Ylin kuva on Veikko Hakalan, seuraavat kolme UPM:n Kymin keskusarkistosta.













Alla: Pilkanmaalainen poimii Kuusaalta Kouvolaan menijöitä. Taustalla Poliisitalo, valtion virastotalo, joka valmistui vuonna 1955.









Vieressä sama seutu vuosikymmen pari myöhemmin. Näistä taloista ovat jäljellä enää taustalla näkyvät "tornitalot". Yhdystalo syttyi 70-luvulla tuleen mutta pelastui sillä kertaa. 2000-luvulla se sitten tuhoutui pommi-iskussa ja uudessa palossa. Keltainen liiketalo oikealla purettiin. Paikalla on nyt liikekeskus Fenix - käyttääkö joku sitä nimeä? Tiekin siirtyi äskettäin sijansa kuvan alareunaa kohti. Tori on siirretty tänne kirkon vierestä, mutta tila on jäänyt puristuksiin auto- ja kävelyliikenteen väliin. Oikeaa toria odotellaan yhä...


Kuusankosken kunnantalo edustaa myöhäistä klassisismia. Sen suunnitteli Georg Jägerroos. Nykyisellään rakennus istuu sopuisasti kaupunkikuvaan, mutta aivan huiman näköinen se on alkuvuosinaan otetussa kuvassa, jossa ympärillä avautuvat laajat pellot vain muutaman asuinrakennuksen täplittämässä maastossa. Kuin eduskuntatalo keskellä ei mitään. Talo valmistui vuoden 1931 lopussa. Kannattaa lukea sen tarina Rurik Wasastjernan kirjasta Kolme tehdasta, yksi kunta 1920-1939. Nykyisin rakennus toimii Kouvolan kaupungin tekniikka- ja ympäristötalona.


Kunnantalon edessä näpätty kuva on aika-arvoitus. Valtakadun oikealla laidalla olevat kerrostalot rakennettiin vuosina 1957-58. Kirkon alapuolen risteyksessä näkyy yksiraiteisen rautatien tasoristeyksestä varoittava liikennemerkki. Se kertoo kapearaiteisesta rautatiestä, joka kulki Voikkaan ja Kymintehtaan välillä. Jukka Suortasen kirjoitus Kapearaideliikennettä Kuusankoskella Vellikupin numerossa 8 kertoo radan vaiheet ja ihmisten muistot liikenteestä kattavasti. Suosittelen! Mutta Päkän matkustajaliikennehän lopetettiin jo vuoden -54 kesällä - eikö tienpitäjällä ollut kiirettä poistaa varoitusmerkkiä? Tarkempi Suortasen kirjoituksen lukeminen paljastaa kuitenkin, että kapearaiteisella jatkettiin tavarakuljetuksia vielä pari vuotta henkilöliikenteen päätyttyä. Suortanen kertoo: "Radan purkutyöt aloitettiin 15.6.1956 Kymintehtaan alueelta, mistä ne etenivät vaiheittain siten, että viimeiset tavarajunat kulkivat radalla syksyllä 1959." Veikko Hakala on siis ottanut kuvan vuosien 1957 ja 1959 välillä - jos siis luotamme tienpitäjän ripeyteen liikennemerkkien ajan tasalla pidossa.

Yllä oleva kuva näyttää ensin vieraalta seudulta. Mutta mäki, rautatien merkki, taustalla olevat maastonmuodot ja himmeästi erottuva betonipylväs varmistavat, että näkymä on Kuusankosken kirkonmäeltä kunnantalon suuntaan Valtakatua pitkin ennen kuin kadun varteen on alettu rakentaa liike- ja asuintaloja.

Alla Jukka Airolan kuva kirkonrinteessä sijainneesta Huhtalammen talosta, joka oli paikkakunnan vanhimpia rakennuksia. Moni muistaa sen 60-luvulta partiokämppänä, jota kutsuttiin kävijöiden piirissä Opistoksi. Tuhopolttaja poltti talon 90-luvulla.



Kuusankosken kirkko illalla. Vain kellotauluissa on valot, ja katulyhty valaisee lumista Valtakatua ja mainospylvästä.







Tie kirkolta Marskinkadun suuntaan oli 30-luvulla vilkasta kauppapaikkaa. Iltaisin nuoret kulkivat sitä "itteään näyttämässä ja muita kauniita kattomassa". He sanoivat reittiä linjoiksi - mentiin linjoille. 50-luvulla Osula täydensi kauppa- ja ravintolatarjontaa.





Alla sama paikka illalla. Torin ylälaidalla Osulan takana näkyy rakennus, jossa toimi lihantarkastamo ja myöhemmin taksiasemakin.


Alla olevan kuvan oikeanpuoleisessa talossa toimi Kososen lihakauppa - 60-luvulla se palveli hyvin vaativiakin asiakkaita. Anita Korkalainen antaa lisätietoja: "Valkaman talossa Kososen kaupan vieressä oli aikoinaan valokuvaamo - olisiko ollut Pitkänen ennen Kunnanpellolle muuttoaan. Senjälkeen siinä oli Lindroosin Kemikalio, joka muutti Kirjakaupanmäeltä pienestä puutalosta Tamlanderin vierestä valtaväylälle".



Wäinö Walkaman rakennuttamassa liiketalossa toimi Kansallispankki vuoteen 1951, ennen kuin me myöhemmät sukupolvet opimme tietämään sen mm. lihakaupan ja kukkakaupan talona.




Alla sama rakennus 70-luvulla Jukka Airolan kuvaamana.






Tässä ollaan vappukävelyllä Valtakadulla. Vasemmalla Kososen kauppa, tien oikealla puolella näkyy pelastusarmeijan talo ja sen takana elokuvateatteri Iltatähden nurkkaa.



Jatketaan kohti Iltatähteä, sivuutetaan ensin pelastusarmeijan talo. Iltatähden oven molemmin puolin on pilasterit, jotka ovat ennen olleet vaaleapohjaiset, tummilla vaakalistoilla koristellut - nythän ne ovat pystyrimoitetut.
Vinosti vastapäätä on Heinosen kauppa, jonka portaat ovat olleet entisaikojen  nuorista yhtä kutsuvat kuin nykynuorisonkin mielestä. Alla Jukka Airolan kuva, jossa kurkataan Heinosen takapihalle. Anita Korkalainen mjuistaa sittemmin kuuluisaksi tulleen myyjättärenkin:
"Heinosen kaupan takapihan kuvassa kulmassa olevan oven takana oli kaupan maito-osasto, jossa oli myyjänä ehkä kesätyttönä Maija-Liisa Peuhu ja äitinsä Toini. Toini siirtyi Kansantaloon Virtasen Herkkukauppaan ja oli mukava kun oli tuttu myyjä kouluaikaan - saattoi saada  vähän ekstraa karkkiostoksilla."




Astutaan Korkalaisen muiston kunniaksi kilometri taaksepäin ja vilkaistaan Veikko Hakalan kuvaa herkkukaupan ikkunasta.

Vähän tietä eteenpäin Heinoselta, ja oikealla oli yhtiön sauna- ja pesularakennus. Pesutuvan vieressä oli Kauppayhtiö, tehtaankauppa, joka näkyy Arto Sulasen kuvassa oikealla. Vasemmalla näkyy Villenkioski, Ville Vainion kioski. Muistatko ne eriväriset toffeepatukat? Punainen, ruskea, tai vaaleanturkoosi kuori - eihän mikään nykykarkki tietenkään vedä niille vertoja. Taustalla Marskinkadun ylin asuintalo, jota ei enää ole.

Anita Korkalainen muistelee yhtiön sauna-pesutuparakennusta näin: "Saunarakennus oli iso rapattu kaksikerroksinen talo löylypuolella iso kiuas, joka lämmitettiin metrin haloilla ja lauteita ainakin viisi kerrosta, iso pesuhuone ja pukuhuoneet ala-ja yläkerrassa. Sauna lämmitettiin keskiviikosta lauantaihin, miehet ke-la ja naiset to-pe. Pesutuvassa oli monta isoa pataa joissa valkopyykit keitettiin ja seinustaa kiersi puiset pyykkialtaat joissa pyykkilaudoilla hinkattiin vaatteet puhtaiksi. Tämä "puhtaanapitolaitos" oli laajan asiakaskunnan käytössä, Aronpelto - Puistokatu taisi olla rajana kirkolle päin ja Kuusaanniemi toiseen suuntaan. Eerolassa taisi olla  saunoja, mutta Lahtiset hyppyrimäeltä kävivät ainakin saunomassa."


Tehtaankauppa oli näin komea rakennus Kirjakaupanmäeltä nähtynä. Arto Sulasen kuva on otettu vuonna 1970. Näin Arto muistelee: "Kuvat on kuvattu syyskesällä 4.9.1970, jolloin oli pitkä lämmin syksy. Heinosen veljekset pitivät jonkin aikaa Tehtaan kaupassa Riston toimesta lihakauppaa alakerrassa ja Hannu taisi hoidella päätysisäänkäynnistä toisessa kerroksessa olevaa rauta- ja maaliosastoa. Ostin sieltä itsekin ison erän maalipigmenttejä ym."


Matka jatkuu, Valtakatu kaartaa oikealle ja muuttuu Marskinkaduksi. Vasemmalle jää Kirjakaupanmäki, ihan oman laulunsa aihe. Missähän täällä on ollut se punainen portti, josta vanhat ihmiset puhuu?

Suoraan Valtakadun päässä oli yhtiön v. 1897-98 rakennuttamista tiilisistä asuintaloista suurin. Neljä "mestaritaloa" on suunnitellut insinööri Gustafson, kertoo Wasastjernan teossarja ja päättelee henkilön olleen sama mies, joka vastasi 1891 valmistuneen uuden paperitehtaan rakentamisesta. Talot rakennettiin tehtaan oman tiiliruukin tiilistä mestareita, vöörmanneja, koneenhoitajia ja ammattitaitoisia verstaanmiehiä varten, teos selvittää. Kuva UPM:n Kymin keskusarkistosta.

Ylimmän talon paikalle rakennettu uudistalo tuli pari vuotta sitten kuuluisaksi, kun holtiton nuori kuski ajoi autolla talon päätyseinästä sisään suoraan olohuoneeseen. Alla Jukka Airolan kuvassa näkyy vielä ylin mestareiden taloista.




Ensimmäisenä oikealla Marskinkadun varrella oli harmaa kasarmi. Kuusankoskella näitä yhtiön rakentamia monen perheen asuintaloja on kutsuttu kasarmeiksi ilman mitään viittausta armeijaelämään. Tämä rakennus oli pystyssä vielä 1970-luvun alussa.


 









Alla yksi Koulukadun kouluista, yhteiskouluna palvellut rakennus, josta lisää alla olevan Koulukatu-kuvan tekstissa. Kuva Jukka Airolan kokoelmasta samoin kuin yhteiskoulun takana sijaitseva Kymin ammattikoulun kuva.




Marskinkatu oli nimeltään Koulukatu vuoteen 1933. Tuolloin sille annettiin uusi nimi sen kunniaksi, että marsalkka Mannerheim kävi Kuusankoskella katsomassa yhtiön ammattikoulun seinälle ripustettua muotokuvaansa ja viipyi paikkakunnalla kaksi päivää. Hänen isänsähän perusti Kuusankoski-yhtiön Kuusaankosken länsirannalle 1870-luvulla, joten nimi on ihan perusteltu.

Koulukatu-nimikin oli perusteltu, tien laidalla oli nimittäin monta koulurakennusta aikoinaan. Kuvan oikeassa laidassa näkyy niistä yksi, Iitin kunnan vuonna 1902 perustama Walkaman koulu. Koulukäytön jälkeen se palveli yhtiöläisten nikkariverstaana. Tässä talo on tumma, myöhemmin se maalattiin vaaleaksi. Tien vasemmalla laidalla näkyy yhteiskoulun rakennus - siellä taas kouluaikojen jälkeen harrastettiin monenlaista, liikuntaa ja yhdistystoimintaa, ja moni kuusaalaisnainen kävi siellä kutomassa mattoja, raanuja, shaaleja - usein Annikki Salmen suunnittelemien mallien mukaan. Peruskorjaus taisi tuhota kovassa käytössä olleen Toimelan; se purettiin 90-luvulla.


Pieni kasarmi valmistui vuonna 1874, vuosi Kuusankoski-yhtiön käynnistymisestä. Se oli alkuun työntekijöille rakennettu asuintalo, jossa oli peräti 11 hellahuonetta ja yksi kahden huoneen asunto, kertoo Wasastjernan teos. Myöhemmin talossa toimi apteekki 1950-luvulle. Sen jälkeen sisäänkäynti nurkasta suljettiin, ja taloon muutti ruotsinkielinen alakoulu. Nyt rakennusta korjataan asuinkäyttöön.


Tässä painellaan Marskinkatua Nikkariverstaan ohi apteekin vaiheilla. Suuntana on seuratalo ja Kaiku-kuoron vappuaamun konsertti talon portailla. Mukana on vappurekvisiittaa, ainakin viuhka. Nyt vappu on, nyt vappu on, siis veikot laulakaa niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

UPM:n Kymin keskusarkiston aarteita on tämäkin kuva Koulukadulta. Se on otettu apteekkitalon kohdalta. Kuvassa oikealla on Veikko Talven teoksen kuvatekstiä lainaten: "Kuusankosken tehtaan v. 1888 perustama kansakoulu, alkuaan maakauppias Breitholtzin kauppatalo, vasemmalla yhtiön v. 1915 rakentama koulutalo, joka paloi v. 1919." Eero Niinikoski täydentää tietoja: "Oikealla näkyvä rakennus oli kouluvaiheen jälkeen asuintalo. Viimeisimmäksi siinä toimi Kymin kemian markkinointiosasto. Rakennus purettiin 70-luvulla. " Edellisessä kuvassa pilkottava Walkaman koulu jää kuvan ulkopuolelle vasemmalle. Jukka Airolan kokoelmista löytyi lisää kuvia tästä rakennuksesta, alla olevat kaksi.






Sama paikka Jukka Airolan kuvaamana läheisen mäen päältä katsottuna. Vasemmalla Ekholmintien mutka, siitä oikealle kemian markkinointiosasto, sen oikealla puolella nikkariverstas.







Reitti jatkuu tehtaalle päin. Ekholmintien risteyksessä vilkaisu oikealle: jos eläisimme 50-lukua tai vanhempia aikoja, voisimme matkustaa kuvassa näkyvällä Päkällä Kymintehtaan ja Voikkaan väliä.
Kuusankosken asema rakennettiin vuonna 1921 kapearaiteisen rautatien pohjoispuolelle eli yhtiön ammattikoulun puolelle, mutta se siirrettiin tien rakentamisen takia Koskenrannan puolelle seuratalon viereen 1941.






Lenkki on heitetty, palataan kohti lähtöpistettä.Veikko Hakala kuvasi Kymintehtaan komean portin ilmeisesti 50-luvulla. Tämän jälkeen portti on muurattu umpeen, ja ohi kulkee Patosillalle ja toiseen suuntaan pääkonttorille vievä silta. Nyt aluetta suunnitellaan jälleen uuteen uskoon. Tehdasrakennuksiin on tullut uudenlaista elämää, lisää halutaan, ja se vaatii muutoksia tiejärjestelyihinkin.








Lähteet:

Julius Polin: Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta. 1932.
Veikko Talvi, Pohjois-Kymenlaakson teollistuminen. Kymin Osakeyhtiön historia 1872-1917.
Rurik Wasastjerna: Kolme tehdasta, yksi kunta. Kuusankosken kaavoitus- ja rakennusperintö I-III.
Vellikupit 8 ja 9 
UPM:n Kymin keskusarkistosta saadut kuvat
Jukka Airolan, Veikko Hakalan ja Arto Sulasen kuvat 
Eila Niemisen arkisto

Eilan ja Pentin häät, juhannus 1947

Eilan vaiheita ja Penan viestejä -tarinoiden päähenkilöiden häitä ennakoitiin jo heidän kalenterimerkinnöissään ja kirjeissään. Kumpikin odo...