sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Paperipaikkakunta juhli kotiseuturakkautta - puhe juhlavuoden yleisötapahtumassa

 

Arvoisa juhlaväki

Eihän Kuusankoskea enää ole. Tämän hämmästyttävän väitteen kuuli monta kertaa vuoden 2009 alussa, kun Kuusankoski liittyi viiden muun kunnan kanssa yhteen uudeksi Kouvolaksi. Kielitoimiston vetoomus, että pidettäisiin kiinni vanhoista paikannimistä lisäämättä niihin turhia määrityksiä muulloin kuin hallinnon vaatimissa pakkotilanteissa kaikui kuuroille korville ainakin meillä mediassa. Kerroimme Kouvolan Valkealasta ja Kouvolan Jaalasta ikään kuin olisimme yhdessä kuntaliitoksen yössä unohtaneet, missä Jaala ja Valkeala sijaitsivatkaan.

Kuusankoski on edelleen voimissaan, ja varsinkin kuusankoskelaisuus. Se on mm. murretta, betonipylväitä, ylpeyttä tehtaista. Niistä lisää tuonnempana.

Nyt juhlimme sitä, että Kuusankosken kunnan perustamisesta on kulunut sata vuotta. Onko se tosiaan juhlan aihe, kun kuntana Kuusankoskea ei enää ole, ja toisaalta taajama oli olemassa jo vuosikymmeniä ennen kuntaa? Kyllä on. Kunnan perustaminen määräsi historian kulun. Jos sitä ei olisi tehty, olisimmeko nyt täällä joen länsipuolella Iitin syrjäkylää, osa Päijät-Hämettä? Olisivatko nuo Kyminpuolen valkealalaiset vastarannalla mukana uudessa Kouvolassa ja Kymijoki jälleen rajajokena? Nyt olemme keskellä kuntaa ja nautimme asemastamme.

Tämä satavuotisjuhla kertoo kotiseuturakkaudesta, jolla on monenlaisia ilmenemismuotoja. Sitä osoittaa vaikkapa omien juurien tutkiminen - lukuisten kyläkirjojen kokoaminen. Rantakulmalta Ruotsulaan, Niskalasta Maunukselaan, Pilkanmaasta Tallinmonttuun ja sieltä Voikkaalle on kirjoitettu teoksia, joista saa käsityksen kylien menneistä vuosikymmenistä. Samaa kiinnostusta asuinpaikkaan ilmentävät Kuusankoski-seuran kotiseutukävelyiden suosio ja seuran vuosijulkaisu Vellikuppi historiakatsauksineen. Joten ei olla turhantarkkoja, kuusankoskelaisuutta tässä ollaan juhlimassa. 

Kuusankosken taajama oli siis olemassa jo lähes puoli vuosisataa ennen kunnan perustamista. Paperiyhtiöt olivat luoneet yhteisöt ensin erikseen ja myöhemmin Kymiyhtiöksi yhdistyneenä Kymipuolelle, Kuusaan puolelle ja Voikkaalle. Vastasyntynyt kunta sai kummilahjana toimivan yhteiskuntarakenteen kouluineen, terveydenhoitojärjestelmineen, vapaa-ajan vieton paikkoineen, jopa poliisilaitoksineen. Yhtiö oli rakentanut työntekijöilleen asuinalueita - Hanskalinja, Mustavuori, Aronpelto, Naukio, Koskenranta, Yrjönoja - niitä esiteltiin kekseliäinä ratkaisuina alan valtakunnallisissa lehdissä. Seurakuntakin oli jo olemassa, kiitos paperitehtaiden.

Ei siis ihme, että tuore kunta halusi osoittaa olevansa jotain itsekin.Sen ensimmäinen oma suurhanke, kunnalliskoti, herätti huomiota maanlaajuisesti - Kymiyhtiö tosin tuki rakentamista miljoonilla markoilla. Kunnantalosta rakennettiin keskelle peltoaukeaa eduskuntataloa muistuttava monumentaalinen ilmestys. Vähitellen kunta otti huolekseen sille kuuluvia tehtäviä. Edelleen tosin tarvittiin yhtiön tukea, kun vaikkapa keuhkotautisairaalan rakennusprojektista uhkasivat rahat loppua tai kun yhtiö lahjoitti miljoonia, joiden turvin käynnistyi ensimmäisen kunnallisen päiväkodin suunnittelu. Pitkään kuitenkin yhtiöläisille oli tarjolla enemmän kuin muille. Kauppiasperhe kadehti tehtaalaisia, joilla oli käytössään yhtiön saunat ja pesutuvat, heidän taas piti jyskyttää lauantaisin pikku-Päkällä Kyminpuolelta Pilkanmaahan sukulaisten saunaan kylpömään. 

Pikku hiljaa Kuusankosken kunta, vuodesta 1957 kauppala ja vuodesta 1973 kaupunki, sai puitteet kuntoon. Rakennettiin omat koulut, lasten päivähoitopaikat, terveyspalvelut, urheilukeskus - kaikkea tarvittavaa niin runsaasti, että nyt niitä jo käyttäjien puutteessa - tai rahan - puretaan ja lasketaan heinittymään. Varsinainen ylpeydenaiheemme on tämä Kuusankoskitalo naapuripalveluineen. Maitokauppareissulla voi pistäytyä taidenäyttelyyn, illalla tulla kuuntelemaan konserttia tai katsomaan näytelmää, käydä siinä välissä naapurissa kirjastossa ja miettiä, minkä elokuvan valitsisi seuraavaksi.

Kunta ja yhtiö ovat luoneet puitteet, ja viime vuosina niihin on noussut palveluita, joista saamme kiittää yksityisiä yritteliäitä ihmisiä. Elokuvateatteri ja tehdasalueen Taideruukki ovat tästä valtava näyttö. Ne kertovat sekä yrittäjien että kävijöiden rakkaudesta kulttuuriin ja paikkakuntaan. Eikä yhtään hassumpaa, että myös ei-kuusankoskelaiset yrittäjät tulevat vaalimaan kulttuuripalveluitamme esim. ostamalla ammattikoulun.

Kuusankoskelaisuuden myös kuulee, se on omintakeisen murteen hallintaa. Omintakeisen siksi, että sen piirteitä on vaikea huomata. Mutta samoin kuin puunjalostusammattilainen huomaa eron kalanteroidun ja päällystetyn paperin välillä, peruskuusaalainen huomaa heti, kun miä muuttuu vieraan oloiseksi mieksi. Hän myös tietää kaatua-sanan perusmuodon: kaaduta. Olin ihan murhis liaskois, kun huomasin ehdotuksen uuden uimahallin nimeksi: Vimppari!

Kuusankoskelaisuus on myös ylpeyttä omasta työstä. Täälläpäin Suomea ei kuulu kehuskella itseään, siksi vieras luulee kuusankoskelaisen vähättelevän itseään tai olosuhteitaan: tää nyt on vaa tälläin. Varmasti ammattiylpeyttä on opettajien tai hoitoalan ihmisten keskuudessa, mutta täällä sen aistii varsinkin tehtaalaisissa. On nimittäin tehty sellua ja paperia paitsi itselle, myös asiakkaille ympäri maailmaa. On oltu kansainvälisiä kauan ennen Erasmus- ja Comenius -vaihto-oppilasohjelmia. Yhtiöläiset ovat käyneet neuvomassa myanmarilaisia ja kiinalaisia paperinteossa, rakentaneet brasilialaisille sellutehdasta - ei täällä ole omiin nurkkiin jumituttu. Ylpeydenaihe on myös jatkuva koulutus- ja tutkimustyö, jota globaali teollisuus harjoittaa. Yliopistojen tutkimuslaitokset kalpenevat yhtiön tieteellisen tutkimuksen rinnalla.

Ei siis ihme, että olemme niin kiintyneitä voimalinjapylväisiimme, jotka kertovat ylpeydenaiheistamme. Ne kannattivat aikoinaan sähkölinjoja, jotka toivat energiaa tehtaille. Nyt ne tuovat energiaa meille: tämä on meidän taustamme, tehtaiden ansiosta paikkakuntamme on olemassa, niiden takia meillä on myös terveyspalvelut, kaupat, kampaamot, muotihuoneet, kuntosalit. 

Vuonna 2001 talibaanit tuhosivat valtavat buddha-patsaat Syyrian Palmyriassa. Se oli tehokas veto: vihollinen nujerretaan viemällä siltä jotain omaa, tuhoamalla sen identiteetti. Samana vuonna 2001 New York menetti kaksoistorninsa - sama idea kuin edellä. Ymmärrän newyorkiltaisten murheen, kun he menettivät sky linensa - samalta varmaan tuntuisi betonipylväidemme kaataminen. Ymmärrän, miksi näin tehdään viholliselle - mutta sitä en ymmärrä, miksi niin halutaan tehdä ystävien, perheen kesken. Miksi emme iloitsisi toistemme aarteista, joista itsekin saamme nauttia: Repovedestä, betonibrutalismista, kartanoista, kirjamessuista, tehdasmuseoista, pahvitehtaasta, arboretumista.

Kuusankoskelaisuus ei poistu ihmisestä, vaikka hän muuttaisi muualle. Täältä lähteneiden kotiseuturakkaudesta kertoo se, että varhaiskeski-ikäiset ja sitäkin nuoremmat  pitävät keskenään Kuusankoski-sivustoa ja keskusteluryhmiä, lähettelevät niihin kuvia kunnan taannoisista suuruudenhulluista liikekeskushankkeista tai kuntaa mainostaneita, nyt jo nostalgisen huvittavia videoita 70-80-luvuilta. He tekevät eri aiheisia omia kotiseutukävelyitä kohteinaan tutut koulujen pihat, kaupat, teollisuusalueet, lähettävät rahaa joilla saa koronan aikaan ostettua Vanhan kaupan olutta ja hankkivat Studion elokuvalippuja hyväntekeväisyyskäyttöön, kun eivät itse pääse näytöksiin. Yksi Helsingin seudulla asuva ex-kuusaalainen on tosin sanonut ettei voisi muuttaa takaisin, koska elämä täällä on niin hektistä: kun lähtee jonnekin asioille, on saman tien perillä.

Hyvä juhlaväki. Kuusaalaisilla on usein tapana vanhoista tutuista keskustellessaan todeta jostain puheena olevasta henkilöstä: sehän elää viäl. Kun käy ihailemassa vierasveneitä Hirvelän uudessa satamassa, kahvittelee Virtakivessä vuolaana juoksevan Kymen äärellä, patikoi Eerolan golfkentän rantapolkuja Lappakosken alapuolella, katselee tehtaan savuista, mistä nyt tuulee, pysähtyy Niskalaan avatulle rantaraitille ihmettelemään vastarannan hulppeita koteja, voi hyvillä mielin todeta Kuusankoskestakin: sehän elää viäl.

Lämpimät onnittelut satavuotiaalle!

YTM Eijaleena Martikainen



tiistai 2. marraskuuta 2021

Lottana Kuusankoskella ja Rukajärven suunnalla

Lotta Svärd -järjestön perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Sen kunniaksi julkaisen äitimme Eila Niemisen (o.s. Piirikkälä) kuvia hänen lottavuosistaan. Osa on esillä jo Min Kuusas -blogin aiemmissa jutuissa. Näillä kuvilla kiitän meidän äitiä hänen panoksestaan sodassa ja kannustan kaikkia lottien jälkeläisiä lähettämään tarinan omasta lottaäidistään tai isoäidistään Lottagalleriaan: https://www.lottasvard.fi/lottagalleria/

Eila Piirikkälä liittyi pikkulottiin 1930-luvulla ystäviensä innostamana. Syksyllä 1938 Eila suoritti Kymenlaakson piirin Kymintehtaan paikallisosaston järjestämät Lotta-Svärd Iltakurssit muonitusjaostossa. Syksyllä 1939 talvisodan syttyessä hän oli 18-vuotias ja jo oikea lotta. Kuusankosken lotat kokoontuivat tuona vuonna kerran kuussa järjestettäviin lottailtoihin, "joissa sai sitä hyvää kahvia ja pullaa", laittoivat rokkaa suojeluskunnan hiihtokilpailuissa, keittivät kahvia lottaperinnejuhlassa ja osallistuivat paraatiin. 

                              Kuusankoskelaisia lottia, Eila toiseksi ylimmässä rivissä oikealla.

Sodan sytyttyä 30.11.1939 Eila ja joukko muita nuoria lottia määrättiin ilmavalvontaan lähelle Korian siltaa. Heidät majoitettiin Ulvin taloon, jonka isäntä saattoi tytöt torniin hevosella. Tornissa päivystettiin periaatteessa kaksin pari tuntia kerrallaan, mutta Eila vietti siellä jouluyönä 1939 tunnin yksin, 18-vuotiaana. Häntä ei ilmavalvonta kovastikaan pelottanut - nuoria oli koossa reipas joukko, mukana mm. Eeva-Kaarina Volanen.

                                                   Lottia ja isäntäväkeä Ulvin talon pihalla




Talvisodan talvi oli kylmä, ja lotat saivat valvontavuoroilleen lämpimät turkit.

 



 

Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 Eila ystävineen oli vuoroon töissä Kymiyhtiössä, vuoroon lottatoimissa. Ilmavalvonta Ruotsulassa jatkui.




 

Lotilla oli (ainakin) kesällä 1941 ja -42 kioski Kymiyhtiön ammattikoulua vastapäätä Aronpellon laidalla. Ammattikoulu oli talvisodan aikana muutettu sotasairaalaksi, ja siellä vielä toipuvat potilaat kävivät myös asiakkaina kioskissa.

                                                                      Kirsti ja Eila







Syksyllä 1942 Eila Piirikkälä sai komennuksen sotatoimialueelle Rukajärven suunnalle. Hänestä tuli kanttiini Turina-Tuvan emäntä. Eila oli tuolloin 21-vuotias. Seuraavan vuoden alussa hänet lähetettiin Viipuriin kanttiinikurssille ja sieltä takaisin rintamalle. 

 

                                              Turina-Tupa helmikuussa 1943. Emäntä ovella.

 

"Kanttiini Turina-Tupa Ontajärvellä Rukajärven suunnalla 3 km etulinjasta Olin siellä kanttiinin emäntänä."


Asemasodan aikana sotilaat ehtivät rakentaa lotille myös oman talon Ontajärven Mukkikujalle. 

 

 

 

 

 

"Maija-Kyllikin kanssa 'olohuoneemme' nurkkauksessa onnesta mykkyrällä, kun olimme päässeet kunnon asuntoon rottien seasta. Meillä oli jopa talvella melkein lämmintä."






Sotilaat tekivät puhdetöinään kalustusta taloihin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tältä näytti parakkikylä vuonna -44 Tiiksjärvellä.

"Näköala majoitusparakkimme luota Ruokala- ja juhlaparakkiin päin 6.5.-44. Toukokuista talvimaisemaa"

 




Sotilaiden arkea Rukajärven suunnalla.






Sotimisen, kylmyyden ja metsässä ruokailun keskeltä oli ilo päästä käymään lottien pitämässä kanttiinissa ja saada näiden kautta muistutus siitä, minkä vuoksi taistellaan. Näin sotilaat ovat kirjoittaneet Eilan pitämään rintamavieraskirjaan http://minkuusas.blogspot.com/2014/10/lotan-vieraskirja-merkintoja-rukajarven.html



Lausunto

Kanttiinimme Turina-Tupa on lohkomme keskeisimmällä mahdollisella paikalla ja on se varsinaisen kanttiinin ohella tavattoman suuriarvoinen viihdytys- ja valistustilaisuuksien järjestämispaikkana, johon se näyttämönsä ansiosta on erikoisen sopiva ja tällaisia tilaisuuksia silmälläpitäen rakennettukin. Kohtelu ja tarjoilu kanttiinillamme on harvinaisen välitöntä ja sydämellistä, jota se ei ole läheskään kaikilla suuntamme ja muidenkin suuntien kanttiineilla. Kanttiinillamme saa korvikekuppinsa yhtä hymysuiselta lotalta niin kankimies kuin tähtisarjaankin kuuluva, mikä seikka on tehnyt kanttiinimme lohkomme poikien keskuudessa erittäin suosituksi vapaa-aikojen viettopaikaksi. Siisteys ja järjestys on aina ollut moitteeton. Kanttiinimme pysyy edelleenkin poikiemme suosiossa.

11.8.43 Korpr. Pietilä Viljo

 

Lotta Piirikkälä vietti joulut 1942 ja -43 rintamalla. Joulujuhlassa vieraili itse Joulupukki.





 

Eilalla oli hyvä lauluääni, ja hän esiintyi myös Korven radiossa. "Olin siellä esiintymässä 23.4.44 omalla lauluesitykselläni. Kansanlauluja yms. Säestämässä Eero Linnalan orkesteri."


Rukajärven suunnalla pidettiin myös näyttävät juhannusjuhlat. Tässä keskikesän juhlaa 1943 sodan keskellä korvessa.

 

 

 

 



Airoissa Eila, peränpitäjänä Maija-Kyllikki.

Rintamalla lotilla oli liikkuvat kahvilapalvelut Sumppijunalla. "Otettu Karnisjärvellä elok. 1944. Tällä autolla kiersimme sellaisissa paikoissa etulinjassa, jonne ei voinut pystyttää vakinaista kanttiinia. Tellervo Korkama ja minä." Tarjolla oli korviketta, ei sentään oikeaa kahvia.




Eilakin sai lottajärjestöltä ohjekirjasen lähtiessään rintamalle. KOMENNUKSELLA OLEVAN LOTAN JÄRJESTYSSÄÄNNÖT ohjeistavat kaiken mukaan otettavista varusteista käyttäytymiseen. Vaatetuksesta säännöt sanovat:

Komennuksella oleva lotta esiityy työssään myös työpaikan ulkopuolella lottapuvussa. Tarpeettomien siviilivaatteiden kuljettaminen komennukselle on ehdottomasti kielletty. - - - Siviilipuvussa esiintyy lotta vain sisällä kotioloissa eikä missään tapauksessa julkisilla paikoilla eikä matkoilla.

 

 

 

                               Lotta Eila Piirikkälä ja lotta Elli Hantula


 

 

 

Lotta Piirikkälä jatkosodan aikaan lomalla Lahdessa.

              Näissä kuvissa kansallispuvut liittyvät varmasti juhannusohjelman esittämiseen.



 

Sääntö numero 14: Lotta välttää ulkona ja matkoilla liikkuessaan äänekästä puhelua ja esiintyy vaatimattomasti sekä huomiota herättämättä. 


Sääntö 16: Lotta ei tupakoi, ei tarjoile eikä käytä väkijuomia, eikä muutenkaan käyttäydy lotalle sopimattomalla tavalla. (Huom.  sodanaikainen yleinen tanssikielto).  

               Rukajärven tiellä


Eila Piirikkälä toimi kanttiinien emäntänä Rukajärven suunnalla näissä paikoissa: Ontajärvi, Turina-tupa, Tiiksa, Tienhaara, vuoden -44 alusta Kiintopiste, Siitola, Mesikämmen, Metsäpirtti, Yölepakko, Hermo, Tiiksjärvi, Rantatukikohta, Rantaviri, Repola. Häntä ja lottatovereita ohjasi järjestön säännöstö, joka muistutti omalla tyylillään velvollisuuksista:

Lotta, aseta korkealle lottaihanteesi ja muista edustavasi suurta, isänmaallista järjestöä. Varo tekemästä mitään, mikä sitä vahingoittaa tai sen mainetta loukkaa. 

 

Nuoret lotat elivät suuren osan nuoruuttaan näiden jylhien sanojen saattelemina. Äidin kuvat sotatoimialueella vietetyistä lottavuosista antavat kuvan siitä, miten nuoruus puskee esiin, elettiinpä sitten vaikka karuissa rintama-oloissa. Samanikäiset ystävät jaksoivat pitää huumoria yllä, keksiä hetken helpotusta itselle ja "pojille" koti-ikävään ja pelkoon vaikka lettukestien muodossa. Kuvissa nauretaan ja näyttää olevan hauskaa. Hymy saattoi olla järjestyssääntöjen vaatimaa reippauttakin. Mutta voi se kertoa myös oivalluksesta, että pahaa tilannetta ei auteta narinalla. Nuoret naiset ymmärsivät, että heidän tehtävänsä oli huolehtia omalta osaltaan pojista ja miehistä, joiden osa oli monin verroin rankempi.







 

 

  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...