keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Marja-Terttu Virtanen, erilainen opettaja

Kun Marja-Terttu Virtanen katseli pikkutyttönä kodin ikkunasta, sieltä näkyi Simolan talon lehmiä. Koti oli Rantakulmalla isän rakentamassa talossa eikä missään maaseudulla, mutta 50-60-luvun Kuusankoskelle mahtui taajamien keskelle peltoa ja niittyä. Marja-Terttu on yhtiöläisperheestä, isä oli rakennusosastolla kirvesmiehenä remonttiryhmässä, joka korjasi kymiyhtiöläisten asuntoja.

Marja-Terttu on runsasta ikäluokkaa. Vuonna -53 Kuusankoskella syntyi niin paljon lapsia, että kouluikään tullessa heitä oli jaettava huolella eri kouluihin. Marja-Terttukin kävi kaksi ensimmäistä vuottaan kansakoulua Kuusaan puolella Mäenpääntiellä. Kolmannesta luokasta viidenteen hän oli jo Kymintehtaan kansakoulussa ja lähti sitten oppikouluun. Keskikoulun jälkeen hän aloitti lukion mutta jokin häiritsi.
- Totesin, että kemia ja fysiikka ei ole minun alueita. Lähtöpäätöstä vauhditti se, että kemianopettajan mielestä tytöt ei olleet mitään. Niinpä kahden lukiovuoden jälkeen totesin: ei kiitos, tämä on tässä. Jäi toisaalta kiva muisto, kun uskonnonopettaja Tolvasen Liisa pyysi minut juttelemaan ja vannotti jatkamaan lukion loppuun, kysyi vielä kanssaan ranskankerhoonkin, Marja-Terttu kertoo kiitollisena opettajan välittämisestä. Hän kuitenkin piti päänsä.

Lasten kanssa työskentely kiinnosti, ja Marja-Terttu meni puoleksi vuodeksi Voikkaan päiväkotiin harjoittelijaksi. Ennen harjoittelun loppumista lukiosta tuttu psykologian opettaja Toivo Kettunen soitti päiväkotiin.
- Hän oli siirtynyt Keskuslaitoksen johtoon, kertoi, että heillä alkaa uusi harjoittelijajakso, ja kysyi tulisitko? Sillä tiellä minä nyt olen, Marja-Terttu sanoo.

Puolen vuoden harjoittelu keskuslaitoksella tuntui mielenkiintoiselta, asukkaiden hoito kiinnosti Marja-Terttua heti. Hän huomasi siellä hyvin mielenkiintoisia persoonia. Ensimmäinen työpaikka laitoksella oli aikuisten kehitysvammaisten parissa. Sitten oli vuorossa hoito-osasto, kivaa, koska sai taas hoivata ja auttaa.

Näihin aikoihin alettiin antaa vajaamielishoitajakoulutusta Kotkan sairaanhoito-oppilaitoksessa, siihen asti koulutus oli annettu hoitolaitoksissa. Marja-Terttu haki sinne, ja puolentoista vuoden kuluttua hän valmistui vajaamielishoitajaksi. Myöhemmin nimike vajaamielinen muuttui kehitysvammaiseksi.
- Olen aina vähän protestoinut sitä, että nimenmuutoksilla yritetään muuttaa asiaa. Muutos ei lähde pelkästä nimen vaihtamisesta. Ennen oli mielisairaanhoitajia, ovatkohan he nyt mielenterveyshoitajia... Ei ole apuhoitajiakaan, lähihoitajia vain. Nimenmuutoksilla me paljastetaan omia ajatuksiamme asioista, Virtanen pohtii.

Tutkinto oli hankittu, entäs nyt sitten?
- Sitten piti päästä mahdollisimman kauas Kuusaalta. Oulu oli tarpeeksi kaukana. Siihen aikaan ajateltiin, että pitää olla vakituinen työpaikka, ja Oulusta sain sellaisen, Tahkokankaan keskuslaitoksesta hoitajan paikan.

Tahkokankaalla oli juuri avattu osasto, jossa oli liikuntavammaisia lapsia. Uudessa rakennuksessa oli uimahalli ja liikuntasali, kaikki toimivaa ja hienoa. Marja-Terttu teki osastolla kolmivuorotyötä hoitajana.
- Hyvin paljon auttelimme ja hoidimme, siihen aikaan ei paljoakaan puhuttu kuntouttamisesta niin kuin nykyään.



Etelä houkutteli uusilla työmuodoilla

Kun Marja-Terttu oli ollut kolme vuotta Oulussa, hän löysi uuden työpaikan Kirkkonummelta, jonne rakennettiin uudenlainen kuntoutus- ja tutkimusyksikkö. Siellä vierähti seitsemän vuotta. Sitten tulivat ensimmäiset valtakunnalliset suunnitelmat laitosten purkamisesta. Niinpä Kymen erityishuoltopiiri perusti ensimmäisenä Suomessa asumisyksikön vaikeavammaisille. Se sijaitsi Lappeenrannassa. Sinne siirrettiin laitoksesta kuusi hyvin haastavasti käyttäytyvää nuorta aikuista. Työtä tehtiin yhteistyössä Jyväskylän yliopiston ja Kehitysvammaliiton kanssa. Marja-Terttu Virtanen oli asumisyksikössä osastonhoitajana.
- Siellä me sitten opeteltiin asumaan. Tutkittiin, voidaanko vaikuttaa käytöshäiriöihin ja asukkaiden stereotypioihin, Marja-Terttu Virtanen kertoo.

Lappeenrannan yksikkö toimi omakotitalossa. Porukka laittoi ruuan itse, kävi lähikaupassa, toimi kuin kodissa. Kuuden asukkaan kanssa työskenteli yhdeksän henkilökunnan jäsentä, heitä oli paikalla ympäri vuorokauden.
- Mietimme, miten esim. nuoren miehen ahmimishäiriö saataisiin hallintaan, kun meillä sai käydä ruokakaapilla omatoimisesti. Kun talossa oli vieraita, vieraan kädestä lähti äkkiä pulla, Marja-Terttu naureskelee. - Mutta löysimme ratkaisuja, ja hammaslääkärikin kehui, että nuoren herran hammaskivi oli vähentynyt kun saimme oksentelun vähenemään. Toinen asukas, joka vahingoitti itseään, oli laitoksessa ollut haalarissa kädet piilossa. Meillä hän pääsi haalarista eroon, mutta tarvittiin koko ajan tiukkaa valvontaa. Haitallista käyttäytymistä ei ole helppo sammuttaa.

Huolimatta jatkuvasta tarkkaavaisuudesta työ oli mukavaa, kaikkia kiinnosti tehdä jotain uutta ja erilaista.
- Ja oli lupa sanoa, että nyt en jaksa, tule sinä minun tilalle.

"Nykyvanhemmat ovat uskomattoman myönteisiä"

Lappeenrannassa Marja-Terttu kiinnostui vaikeavammaisten lasten opettajien koulutuksesta, jota nyt tarjottiin Jyväskylän yliopistossa.  Vuonna -88 hän aloitti opinnot ja valmistui vuonna -89 erityisluokanopettajaksi. Hän sai Kuusankosken laitoskoulusta paikan ja vähän enemmänkin kuin olisi halunnut.
- Pahaksi onneksi koulun rehtori oli lähdössä kehitysaputyöhön. Kettusen Topi puuttui jälleen elämääni ja junaili minut vastentahtoisena hoitamaan rehtorin viransijaisuutta vuodeksi. En ollut koskaan työkseni edes opettanut, saati tehnyt rehtorin töitä, Marja-Terttu nauraa.

Kehitysvammaisen koulunkäynti alkaa virallisesti kuusivuotiaana, se kestää 11 vuotta. Ennen koulua voi olla eskaria parikin vuotta. Virtanen painottaa, että kehitysvammaisten koulun tehtävä on antaa lasten perheille se kokemus, että teidän lapsi on erilainen mutta ihan yhtä hyvä kuin joku muukin lapsi.
- Taidot jotka on muille lapsille itsestäänselvyyksiä, pitää opettaa meidän lapsille. Vaikkapa istumaan käyminen opiskellaan vaihe vaiheelta. On paljon tärkeämpää tehdä lähityötä lasten kanssa kuin istua palavereissa tekemässä toinen toistaan hienompia suunnitelmia.

Keskuslaitoksen hallintorakennus
80-luvun lopulla Kuusaan laitoskoulussa oli peräti seitsemän opettajaa ja yli 40 oppilasta - yhdessä ryhmässä  oli korkeintaan kuusi oppilasta. Keskuslaitoksella oli asukkaita parhaimmillaan 360, joten oppilaita riitti. Rehtoriaikanaan Marja-Terttu Virtanen piti pienten kouluun tulevien ryhmää, nykyisin heitä sanotaan esikoululaisiksi. Myöhemmin hänellä oli vaikeavammaisten ryhmiä, joissa jokaisella koululaisella oli oma opetussuunnitelma. Sen opettaja teki lapselle yhdessä vanhempien ja terapeuttien kanssa.
- Siihen sisältyi motoriikka, kommunikaatio, päivittäiset taidot, kognitiiviset taidot ja sosiaaliset taidot. Nämä lapset ovat usein puhumattomia - kommunikaatio on silloin tosi tärkeä aihe. Monilla liikkuminen on vaikeaa, siksi motoriset taidot. Sosiaalisia taitoja sietäisi opettaa meille muillekin, Marja-Terttu hymyilee.

Millaiset olosuhteet vaikeavammainen lapsi tarvitsee koulunkäyntiinsä? On asiantuntijoita, jotka kannattavat kaikkien lasten opiskelua yhdessä - enää ei puhuta edes integraatiosta vaan inkluusiosta. Se menee vielä pitemmälle kaikkien opettamisessa yhdessä. Vaikeavammaisten lasten opetuksessa lähes 30 vuotta toiminut Marja-Terttu puistelee päätään.
- Ei mitään inkluusiota! Nämä lapset tarvitsevat ihan omat tilat, oman tutun ja turvallisen henkilökunnan. Lapset tulevat nykyään kouluun kotoa. Ei heidän tarvitse enää koulussa opetella, että oltaisiin ihan kuin kaikki muutkin, koska he eivät pysty siihen.

Aikaa myöten jotkut asiat muuttuivat hankalammiksi.
- Alkuaikoina me opettajat veimme lapsia esim. lääkäriin tai hammaslääkäriin. Tänä päivänä sellainen ei käy. Minusta pitäisi joustaa. Jos ryhmässä on kuusi lasta, niin siinä on melkein saman verran aikuisia, silti koululakien takia ei voi lähteä saattamaan, Virtanen harmittelee. - Juuri nämä perheet tarvitsisivat joustavuutta monissa asioissa.

Kehitysvammaisilla lapsilla on runsaasti terapiaa, ja Carea-koulussa se on saatu hyvin mahtumaan koulupäivään ja koululuokkaankin. Terapeutti ja opettajat voivat tehdä sitä yhdessäkin vaikkapa jumppatuntina.
- Mutta ratsastusterapiaa annetaan tietysti muualla, ja lapsi piti vapauttaa siksi aikaa koulunkäynnistä, ja joku muu saattoi hänet ratsastamaan. Poissaolo piti korvata, koska ratsastus ei ollut koulunkäyntiä, Marja-Terttu naureskelee byrokratian kiemuroille. Ihan aina ei jaksanut naurattaakaan, enemmän harmitti.

Marja-Terttu Virtanen painottaa, että kaikkien lasten kannattaa ehdottomasti käydä koulua, jos vain terveys kestää.
- Totta kai lapsi tulee toisten lasten joukkoon sen sijaan, että kotiin tarvittaisiin hoitaja. Perhe voi elää koulupäivän ajan muuta elämäänsä. Tämän päivän nuoret vanhemmat ovat uskomattomia, kerta kaikkiaan ihania! Elämänmyönteisiä, lapsikeskeisiä, sitä oli huikeaa seurata. Alkuvuosinani opettajana en olisi uskonut, että niin vaikeavammaiset voivat asua kotona ja perhe tukee heitä niin hyvin.

Osaksi uudenlainen myönteinen vanhemmuus johtuu Virtasen mukaan siitä, ettei vanhemmilla ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Mutta asenteet kehitysvammaisuutta kohtaan ovat myös muuttuneet.
- Kun valmistuin vajaamielishoitajaksi vuonna -76, kehitysvammaisuus saattoi monen mielestä olla jopa häpeä perheelle. Tänä päivänä ei enää syytellä ketään, se vain on tapahtunut. Nykyään kouluun tuleva lapsi on tavallisesti ollut päiväkodissa oman avustajansa kanssa. Päivärytmiin on jo pitkään kuulunut muutakin kuin kotona oloa, ja lapsista on tullut aivan erilaisia kuin takavuosina.

Jokainen oppilas on erilainen Carea-koulussakin

Marja-Terttu Virtanen tuntee vammaisen ihmisen elämää sekä koulutuksen että kanssakäymisen pohjalta. Hän kertoo, miten huolellisesti on tutustuttava esim. autistisen lapsen valmiuksiin opetuksen suunnittelussa.
- Autisti saattaa olla erittäin älykäs, mutta autistisella lapsella voi olla myös kehitysvammaa. Autismin kirjo on moninainen. Meidän lapset ovat olleet hyvin varhaisesta iästä säännöllisessä seurannassa Kotkassa lastenneurologian osastolla. Olemme saaneet sieltä paljon hyvää neuvoa. Luokassa tarvitaan paljon ohjaajia, jotta ehditään selvittää mistä lapsi on kiinnostunut. Lapsi kyllä hakee kiinnostuksensa kohteet. Jos niitä ei ole tarjolla tai hän ei saa kerrottua, että perhoset olisivat tosi kiva juttu, tulee helposti häiriökäyttäytymistä. Kun ei kukaan ymmärrä, niin mitä muuta voi tehdä kuin huutaa tai vähän läimäistä toista, Marja-Terttu ymmärtää. - Vaikeavammaisten opetuksessa on tärkeintä luoda lapselle tunne, että hän voi luottaa sinuun ja voi tuoda kaikenlaisia tunteita esille. Usein väärin sanotaan, että autistinen lapsi on tunteeton. No ei tosiaan ole, hän vain ei osaa ilmaista tunteitaan.

Tavallisen peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluvia aineita opetetaan, jos lapsi on sillä tasolla, että hän voi ottaa niitä vastaan.
- Silloin katsotaan lapsen tason mukaan, että minkähän vuosiluokan historianopetus ja mikä aihepiiri sieltä sopisi hänelle. Vaikeasti liikkuvalle lapselle on aika sama, milloin se maailmansota käytiin. Tärkeämpää on tuntea vaikka oma lähihistoria ja omat ihmiset siitä.

Carea-koulussakin on monenlaisia oppilaita.
- Siellä on myös ryhmiä, joiden lapset ovat kiinnostuneita ympäristöstään. Sinne tulee nykyisin myös maahanmuuttajalapsia omine haasteineen. Heillä kielitaidottomuus voi antaa alkuun väärän kuvan lapsen taidoista. Pitää tarkkailla, kuuluisiko lapsi kuitenkin johonkin muuhun kouluun.

Virtanen korostaa yhteistyötä. Opettajat saavat paljon apua terapeuteilta, koska nämä näkevät lapsissa erilaisia asioita.
- Vanhemmat ovat ne tärkeimmät kumppanit - lapsihan käyttäytyy kotona ihan eri tavalla kuin koulussa. Alkuvuosina taisin kuvitella, että tiesin kaiken paremmin kuin vanhemmat, jotka ei varmaan ole tätäkään huomanneet. Tai että ei fysioterapeutin tarvitse tulla neuvomaan. Mutta aika äkkiä huomasin, että ei onnistuta, jos ei tehdä yhteistyötä. Kaikkien kannattaa tehdä omia erityisvahvuuksiaan, silloin työskentely on motivoitunutta.

Kun Kuusaan keskuslaitoksessa asui joskus lähes 400 ihmistä, niin nyt samassa paikassa - nimeltään sosiaalipalvelut - asuu enää kolmisenkymmentä henkeä.
- Koulu on siellä edelleen, ja tiettävästi sinne suunnitellaan uutta koulua. Se on hyvä paikka, ympärillä metsää, jossa voi liikkua. Toistaiseksi on käytössä oma uimahalli. Tämä kaikki on tärkeää näille lapsille. Meidän alueellahan ei ole koskaan ollut alun perin kehitysvammaisten kouluksi rakennettua tilaa, tämä on ensimmäinen, Marja-Terttu Virtanen kertoo innostuneena.

Uuden koulun yhteyteen on toivottu muitakin palveluita. Vaikeimmin vammaisille ei kouluvuosien päätyttyä ole tarjolla montakaan vaihtoehtoa.
- Olisi luonnollista, jos lapset voisivat jatkaa päivätoiminnassa, jossa on heidät tunteva henkilökunta, Marja-Terttu Virtanen miettii.

Etelä-Karjala erosi Keskuslaitoksen ja erityishuoltopiirin kuvioista 90-luvulla. Sitten tuli aika, jolloin lapsia ei enää pantu laitoksiin kuin ihan erityisistä syistä. He jäivät asumaan kotiin.
- Ihan hyvä asia. Kotona vaan kuule kummasti pärjätään, vaikka lapsi olisi hyvinkin vaikeavammainen, kuten minun viimeiset oppilaani olivat. Kun lapsi tulee kouluikään, hän lähtee aamulla taksilla kouluun, ja koululla on iltapäivähoitoa. Vanhemmat voivat olla töissä.

Etelä-Karjalan irtautuessa erityishuoltopiiristä koulun seitsemästä opettajasta neljä irtisanottiin, koska oppilasmäärä putosi. Siihen aikaan laitosta johti Päivi Hiltunen, joka perusti sinne autismiohjaajan viran. Marja-Terttu Virtanen oli saanut dysfasia- ja autismikoulutusta ja sai paikan.
- Työnkuvani muuttui. Kartoitettiin laitoksen autistiset asukkaat, sijoitettiin heidät lähekkäin, ja minä kävin ohjaamassa heidän henkilökuntaansa. Olin aika tiiviisti heidän arjessaan mukana. Päiväkodista saatettiin kysyä neuvoa, tai kodeista pyydettiin minua käymään. Vaihtelevaa työtä riitti.

Kun kehitysvammaisen lapsen kouluvuodet päättyvät, ollaan uuden edessä. Tällä hetkellä Kuusankoskella toimii Kiipulan erityisammattikoulu, jossa on muutama paikka vammaisille. Vaikeimmin vammaiselle jatkopaikat ovat tiukassa, moni siirtyy päivätoimintayksikköön.
- Ne ovat isoja ryhmiä ja niissä olisi kehittämisen varaa, Marja-Terttu Virtanen muotoilee varovasti. - Mutta on edelleen lapsia, jotka päätyvät vain jonnekin istuskelemaan.

Päivätoimintayksiköiden pitäisi toimia tiiviissä yhteistyössä vaikeavammaisten kouluopetuksen kanssa. Vastikään eläkkeelle siirtyneellä ammattilaisella riittää ideoita ja ehdotuksia.
- Nuorten yksiköihin lisää henkilökuntaa ja resursseja! Minä tykkään kovasti puhelaitteista, jotka helpottavat kommunikointia. Ne ovat esimerkiksi nappeja, joita painamalla lapsi voi vastata "kyllä" tai "ei". Puhelaitteen avulla voi kertoa asioista - viimeiset lapseni eivät oma-aloitteisesti kertoneet mitään, mutta kommunikaattorin kanssa saatoin nähdä, että oli ollut tosi kiva koulupäivä. Sinne voi ohjaaja kertoa, että minä - lapsi - tein tänään sitä ja sitä koulussa. Vanhemmat tekevät sitten saman: minä tein kotona tätä ja tätä. Tietokoneista on apua, kuvakommunikaatiot, esineet, tuoksut - näillä voi ilmaista asioita. Lapsen oman suihkugeelin haistelu tai hänen uimapukunsa tunnustelu kertoo, että tänään mennään uimaan.

Koulukunnat vaihtuvat, ajattelutavat muuttuvat

Vuosikymmenten kuluessa isoja kehitysvammaisten laitoksia on purettu ja asukkaille rakennettu pieniä kodinomaisia asuntoja niiden tilalle. Nyt on taas käynnissä on uusi ilmiö, vai onko se pitkään alalla olleen mielestä oikeastaan uusi?
- Näyttää selvästi, että pyörä keksitään uudestaan. Rakennetaan isoja ns. resurssikeskuksia, kun on huomattu, että avopalvelut eivät pelaakaan niin hyvin. Kehitysvammaisten pitää nyt esim. pyrkiä samoihin terveyskeskuspalveluihin kuin muutkin, eikä se ole ihan yksinkertaista. He ovat aika haasteellinen ryhmä vaikkapa lääkärille, joka ei ole tutustunut asiaan.  Resurssikeskukset on ajateltu neuvolatyyppisiksi, niissä on psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä, joille kehitysvamma on tuttu juttu.

Marja-Terttu Virtanen sanoo, että joissain asioissa on menty toiseen äärilaitaan. Puhutaan paljon itsemääräämisoikeudesta.
- Eihän se itsemääräämisoikeus poista kehitysvammaa, oikeutta ei pysty käyttämään samalla lailla kuin terve. Harmittaa, kun on nähnyt sen ajan kun osastoista alettiin tehdä kodinomaisia ja asukkaille alettiin tarjota kuntoutusta. Asiat olivat lopulta aika hyvin! Sitten kaikki se purettiin tavoitteena rahan säästäminen, mutta vaihtoehto ei toimi enää samalla tavalla. Palveluiden hankkiminen ja hyvän elämän saaminen jää paljolti asukkaiden ja heidän perheidensä vastuulle.

Kuntouttaminen on hoitotyössä nykyään itsestäänselvyys. Mutta ei se niin kovin vanha keksintö ole. Kehitysvammaisen ihmisen kuntouttaminen alkoi tulla tutuksi Marja-Tertun uran alkuaikoina, vielä Oulun aikoina se ei ollut maan tapa. Vasta opettajakoulutuksen vuosina kuntoutus alkoi löytää uomiaan.
- Liikuntavammaisten osastolla se on esim. sitä, että annetaan mahdollisuuksia käyttää omaa kehoa, annetaan virikkeitä. Mutta vielä pitkään 70-80-luvuilla hoito oli vain huolenpitoa.

Marja-Terttu Virtanen jäi viime vuonna eläkkeelle 40 vuoden innostuneen työuran jälkeen. Nyt hän on huomannut, että ihan mielellään joku toinen saa tehdä homman kuin hän. Aikaa on nyt muulle, ja vaihtoehtojen miettimiselläkään ei ole kiire.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Lumenveiston kauneutta Kuusankoskella

Oululaisryhmä Tuulispäiden voitokas teos Lapponia tässä vielä tekeillä.


Sää suosi, yleisö samoin, kun presidentinvaalien päivää vietettiin Kuusankoskitalon takanurmella lunta veistäen oikein SM-tasoisesti sunnuntaina. Ihmeellistä, mitä kaikkea lumesta voikaan muotoilla. Ja miten innokkaasti aikuisetkin antautuvat lumileikkejä leikkimään. Mukavaa, että pakkasta riittää kisan jälkeenkin, niin ehdimme kaikki ihailla tuloksia vielä päiväkausia.




lauantai 27. tammikuuta 2018

Isoisät sisällissodassa

Sata vuotta sitten nämä ilmeisesti Kymintehtaan työväenyhdistyksen toverukset eivät tienneet, mitä heillä oli edessään, kun he kuvauttivat itsensä valokuvaamossa. Toinen oikealta on äidinisäni Otto Piirikkilä. Kirvesmies, perheenisä Piirikkilä oli liittynyt järjestyskaartiin ja punakaartiin saadakseen ansioita. Hänen osuutensa tapahtumiin selviää valtiorikosoikeuden pöytäkirjoista:

Oli ensin Kymin tehtailla ja lähtivät Huhtikuun alussa Kouvolaan, jossa olivat jonkun aikaa vahtipalveluksessa; ja jatkoivat sitten Mäntyharjun asemalle. Oltuansa täällä parisen päivää lähtivät Mouhun pysäkille, jolloin Piirikkilä erosi päällykkyydestä ja rupesi sotilaaksi. Mouhun pysäkiltä lähtivät Voikosken kautta Nurmaan kylään, mistä noin 10 p:nä Maalisk. Lähti kotiin sairauden takia. Ensin oli Piirikkilä sanitäärissa Kymin tehtailla ja sitten miliisinä. Ei ole vanginnut ketään Kymin tehtailla. 15/9 lähti Jaalan pitäjän Hartolan kylään, jossa valittiin reservikomppanianpäälliköksi, ollen mainittu komp. perustettu miehistä, jotka oli Kymin tehtailta. Jaalan esikunnan määräyksestä on takavarikoinut Hartolan kylästä eräästä myllystä jauhoa sekä perunoita ja lihaa taloista. 26/4 lähtivät Jaalan kirkon kautta Kymin tehtaille, jonne tuli 28/4 ja vangittiin 3/5. Kiväärin oli jättänyt postitaloon josta valkokaarti lienee sen korjannut. 





Vaikka Oton päälle on piirretty risti, hän ei kuollut sisällissodassa, vaikka sai rangaistuksena 12 vuotta kuritushuonetta. Hän palasi yleisen armahduksen koittaessa Riihimäen vankilasta kotiinsa ja eli vielä 15 vuotta tavallista arkea kirvesmiehenä ja pian kolmen tytön isänä Kymintehtaan Koppelinnotkossa ja Mäyrämäellä. Oton tuomiosta ja elämästä voit lukea lisää täältä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015/07/isoisaa-etsimassa-iii-otto-ja.html



Isänisäni Lauri Nieminen pelastui täpärästi kuolemalta Mäntyharjulla kesällä 1918. Häntä oltiin viemässä teloitettavien jonossa ampumispaikalle, kun naapurin isäntä osui paikalle. Tämä komensi tuttua nuorukaista: "Tules Lasse sieltä jonosta pois, ethän sinä ole mitään tehnyt." Lauri pääsi kotiinsa, opetteli suutarin ammatin ja tuli vuonna 1923 Kuusankoskelle. Täällä hän piti suutarinverstasta ja koulutti veljistäänkin suutareita Kuusaalle, Kouvolaan ja Myllykoskelle. Lasse-vaari toimi myös Kuusankoskella vuonna 1945 perustetun SKDL:n paikallisosaston alkuvaiheen puheenjohtajana ja kunnallispoliitikkona.



Tänä vuonna kannattaa ottaa selvää, millaista elämä vasta itsenäistyneessä Suomessa oli sata vuotta sitten. Ylen Areenassa on puhutteleva juttusarja, jossa kansalaissodan aikana eläneet kertovat silloisista oloista tavallisten ihmisten, naisten ja lasten, siviilien ja sotineiden näkökulmasta. Vetää hiljaiseksi:
https://areena.yle.fi/1-4326627

maanantai 22. tammikuuta 2018

Erkki Utunen tuntee Kuusankosken teollisuusperinteen

Erkki Utunen on asunut melkein syntymästään saakka Kuusankoskella, saanut hyvän ammattikoulutuksen ja sen jälkeen suoraan työpaikan Kymiyhtiöstä. Niinpä hän ei suostunut lähtemään edes työkyvyttömyyseläkkeelle ennen kuin tuli 40 vuotta täyteen yhtiöllä.

Mörkölinja oli Erkki Utusen kasvuympäristöä 30-luvun lopulta. Siellä perhe asui muiden yhtiöläisten keskellä yhtiön asunnossa. Erkin molemmat vanhemmat olivat töissä Kymiyhtiöllä, isä koko työuransa, äiti sodan aikana useamman vuoden.
- Minä olin yksin kotona, kun äiti oli töissä ja isä sodassa. Olin neljä-viisivuotias niihin aikoihin. En muista kyllä niistä ajoista mitään. Naapurin täti Mäkisen Elli kuulemma kävi välillä katsomassa minua. Sen kyllä muistan, miten keittelin äitille perunoita ruokatunniksi. Äiti oli klapikuurilla töissä. Hän oli aamulla pannut puut valmiiksi pesään ja perunakattilan hellalle. Minä sitten raapaisin sovittuun aikaan tikun ja sytytin puut palamaan, niin äitikin sai syödäkseen.

"Lapikuuri" oli kaarisillan lähellä Mustanvuoren juurella paikka, jossa tehtiin virkamiehille polttopuut. Ne pätkittiin, halottiin halkomakoneella ja pantiin siiloon. Sieltä kuorma-auto niitä haki ja vei virkamiesten ja paperikoneenhoitajien asunnoille. Erkki Utunen selittää halkojen kuljetuksia, nyt löytyi oikea mies kertomaan myös, miten kapearaiteisen junan reitti kulki ammattikoululta tehtaalle ja Kouvolaan päin.
- Se tuli Tallinmontun yläpuolella tehtaalle ja jatkui tehtaan jälkeen rantaa pitkin. Missä nyt kulkee Ahlmanintie, niin sen vierestä rata vei lähelle Savontaloa sinne entiselle tunnelille asti. Nykyään radan kohdalla on pyörätietä. Matkustajia juna kuljetti vain ammattikoulun ja Voikkaan välillä.

Erkki tietää Mustanvuoren portin paikankin.
- Siitä ei pitänyt päästä piirin sisään - yhtiöläiset kutsuivat tehdasaluetta piiriksi - mutta kaikki pääsi siitä kulkemaan. Portti oli kiinni, ja siinä oli yötä päivää porttivahti. Sodan aikaan oli koko ajan kaksi paloautoa porttikopin takana piilossa siltä varalta, jos veli venäläinen pommittaisi tehasta.

Piipun päälle ja heikoille jäille

Tehtaanpiippu kiinnosti yritteliäitä miekkosia joskus liikaakin. Utunen kertoo nuoruusvuosien naapuristaan Anderssonin Nissestä, joka oli "persoona".
- Viitoskattila oli ollut valmis jonkin aikaa. Sen yläkerran savulehtasta meni laakeri, ja me ruvettiin korjaamaan sitä kesähelteellä. Yötä päivää korjattiin. Nisse oli yli kuusikymppinen ja ylimestarina,  hän kulki kamera kaulassa ohitse. Kun me palattiin kahdentoista aikaan ruokatunnilta, niin nähtiin tehtaalla liikkuvien katselevan, kun joku kiipeää kattilan kuvetta ja siitä edelleen tiilipiippua ylös. Nisse kiipesi ottamaan valokuvia! Alas tullessaan hän sai aika ripityksen insinööri Lahdelta, että mitä varten vanha äijä lähtee kiipeämään 126-metrisen piipun päälle.

Juttu kiertyy toiseen piipunvalloittajaan, Laineen Olliin, joka myös oli Utusten naapureita. Ollikin kiipesi piipun päälle ja sai siitä hyvästä palkatonta lomaa.
- Ollihan on Mika Häkkisen mummon veli. Mikan vaaria sanottiin Häkkisen Komiaksi, hän oli tosi komea. Kouvolassa hän kulki ylioppilaslakki päässä, vaikkei ollutkaan kirjoittanut ylioppilaaksi, muistelemme kuusaalaisten juttuja.

Laineen Hilkka puolestaan pelasti Erkin hukkumasta. Mörkölinjan rannassa oli hyvä pieni hiekkaranta, jota kutsuttiin poikien rannaksi. Erkki oli vasta nyrkillätapettava uimataidoton ja juoksi rannalta veteen mutta astuikin äkkisyvään. Hilkka oli vieressä,  kerkisi saada pojan ylös ja elvytteli hakkaamalla selkään. Erkki muistaa vain kuinka hän oksensi vettä. Taas yksi tarina, joka panee ihmettelemään, miten lapset saivat polskia virtaavassa vedessä.

Uimapaikka Mörkölinjan päässä. Kuva Maisa Clarkin kokoelmista
Erkki lisää vettä myllyyn.
- Joessa uitettiin puuta, ja puomit petti usein, kun ei ollut rautalenkkejä. Silloin suma ulottui rantaan asti. Sanoivat, että suma oli neljä- viisikertainen. Myöhän mentiin kuivin jaloin ylitte Kuusaanniemeen sumaa pitkin sen seittemän kertaa. Pojat varoitti aina, että älä puhu tästä kotona, eikä muori saanut koskaan tietää siitä. Mut eihän puut ollu edes liukkaita, kun niitä oli niin paljon joka suuntaan, Erkki vähättelee vaaraa.

Ja vielä kamalampaa seuraa. Erkki oli saanut luisteluun nurmekset. Naapurustossa asui vähän vanhempi poika, Nuutisen Aulis, sittemmin Kallakorven Aulis eli Aplis.
- Aplis haki minut kotoa, lupasi pitää huolen, ja mentiin katsomaan jääpallomatsia Kuusaanlammin jäälle. Äiti pisti minulle terät jalkaan, ja minut pantiin potkukelkkaan. Aplis potkutteli joen rantaa ja lähti ylittämään jokea kuusaanniemeläisten jäätietä pitkin. Edessä väreili lammikko, me mentiin suoraan sitä kohti. Apliksellakin oli luistimet jalassa, vauhtia oli. Se sanoi mulle, että nosta jalat ylös. Mentiin lammikon yli, katottiin taakse, ja sinne tuli iso avanto. Aplis vannotti, että älä puhu kotona.

Ja sitten muistellaan tietenkin Aulis Kallakorven urheilijanuraa. Tämä oli mäkihypyn huippunimiä 1950-luvulla. Hänen parhaimpiin saavutuksiinsa kuuluvat vuoden 1956 talviolympialaisten hopeamitali, Holmenkollenin mäkikisan voitto ensimmäisenä suomalaisena 1955 ja Salpausselän mäkikisan voitto vuonna 1953. Erkki muistaa, että Aulis ei saanut töistä vapaata, ei edes ommoo lommoo Salpausselkää varten - siihen aikaan töitä tehtiin lauantaisinkin.
- Aplis oli silloin putkimiehenä tossa verstaalla. Mutta ainahan oli takaporttina Enomaa. Aplis kävi Enomaalla, sai sairaslomaa ja voitti Salpausselän mäkikisan, Erkki kiittelee vanhaa kunnanlääkäriä asioiden tärkeysjärjestyksen ymmärtämisestä.

Kädentaidoille oli kysyntää

Kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Erkki Utunen kävi Kymiyhtiön ammattikoulun nelivuotisen metallilinjan. Hän kehuu opetusta ja erikseen koulun omaa valimoa, jossa sai tuntuman oikeaan työntekoon.
- Tein paistinpannun, silitysraudan, äitimuorille kahden litran padan munkkien paistamiseen. Joistain tehtaan koneiden osien tekemisestä saatiin pientä palkkaakin. Oltiin jokahiin kaksi kuukautta vuoronperään valimossa. Kolmannen opintovuoden jälkeen päästiin kaikki automaattisesti töihin tehtaalle. Neljä päivää viikossa töissä, perjantai ja lauantai koulussa. Minäkin tein 15-vuotiaana 47-tuntisia viikkoja korjauspajalla. Aloitin levyseppänä. Muotoraudasta tehtiin kaikkea, esimerkiksi moottoreille suojuksia, ettei ne kastuneet, kun sähkömoottorit ei sihi aikaan kestäny vettä. Itte otettiin koneesta mitat ja suunniteltiin suojus. Kaikki tehtiin käsin, se oli oikein min hommaa se, mielenkiintoista. Eri osastoilta koko tehtaalta tuli tilauksia, jos jossain oli häikkää. Jos rakennettiin uutta ja laajennettiin, oltiin mukana sielläkin. Koko tehtaalla ei ole montaa nurkkaa, jossa en olisi käynyt, Erkki summaa.

Erkki näyttää korjauspajan edessä otettua kuvaa henkilöstöstä. Sinihaalarisia miehiä riittää kymmenittäin.
- Tässä kuvassa on vain kuutisenkymmentä, mutta parempina aikoina meittii oli kaheksankymmentäkin. Levyseppiä, putkimiehiä ja hitsareita. Yhteistyö pelasi hyvin. Pomoja oli neljä. 70-luvun puolenvälin jälkeen vaihdoin kahteen löysiin, olin tisurina. Tehtiin aamua ja iltaa pyhän arjen kanssa. Aloin silloin rakentamaan perheelleni omaa taloa, ja tuossa mallissa pääsi päivällä rautakauppaan.


Löysityötä vähän kadehdittiin, koska siinä hankki paremmin kuin päivätyössä. Verstaan miehet kadehtivat paperimiehiä, ja Erkkiäkin taidettiin kadehtia, kun hän siirtyi verstaalla kahteen vuoroon ja hyvin palkattuihin viikonlopputöihin.
- Sanoivat, että hyvähän teitin tääl on hankkia pyhätöistä kunnon palkat. Mutta kun joskus kesällä kysyttiin heitä tuuraamaan viikonloppua, ei ne tulleetkaan.

Kuusaanniemessä oli oma korjauspaja, ja Kymintehtaan verstas hiipui vähitellen. Työ pysyi samanlaisena uudellakin tehtaalla.
- Sielläkin putket oli tukossa ja venttiilit vuoti. Vuonna -82 Kymintehtaan löysiporukka muutti Niemeen. Tosin me käytiin Kymintehtaallakin, autohan meillä oli aina käytössä.

70-luvun lopulta Erkki Utunen kertoo erikoisen tapauksen. Oli kova pakkanen, perjantai-ilta. Kahdeksan aikaan illalla tuli hälytys isoon konttoriin - pääkonttorirakennukseen.  Tornin kellon alla oli Matti Jankerin konttori. Siivooja oli mennyt sinne vähän ennen kahdeksaa tarkistamaan päivällä siivoamansa paikat. Hän oli kuullut, että jossain lorisee vesi. Tornin oven alta oli ruvennut tulemaankin vettä. Hän hälytti apua.
- Meille tuli kiivas lähtö. Kellon alla ja konttorin yläpuolella on iso vesisäiliö, niin iso kuin sinne mahtuu, ja valtava määrä vettä. Sen rakennusaikana ei luotettu hitsaukseen, vaan saumat oli niitattu. Pohjassa oli rautainen kiilaluistiventtiili, se oli jäätynyt ja haljennut. Sieltä tuli vettä. Me käytiin siellä tutkimassa ja uitiin vedessä, kun sinne ei mahtunut kuin maaten. Alkuperäisen venttiilin mallisia ei meillä enää ollut. Niinpä soiteltiin eri tehtaille, ja Myllykoskelta löytyi sellainen vielä. Ei muuta kun taksi ajamaan sinne ja hakemaan venttiiliä. Se yöhän siinä pyörähti, ennen kuin saatiin uusi venttiili paikalleen ja pelaamaan.

Mutta miksi kummassa pääkonttorin tornissa oli iso vesisäiliö?
- Ilmeisesti ei ole vesipumput pelanneet niin hyvin, että yläkertaan olisi saatu vettä. Säiliön vedellä vedettiin kai yläkerroksen vessat. Siinä oli hyvää tuuria, että vahinko huomattiin jo perjantai-iltana eikä vasta maanantaiaamuna. Töihin tulevat olisi silloin todenneet että täähän onkin uimapaikka. Sitä paitsi Jankerin Matilla oli niin kylmä huone, että minä en olisi sellaisessa tarennut tehdä istumatyötä. Niinpä siellä oli sähkölämmittimiä pitkin isoa huonetta, ja siihen sitten vielä vesivuoto..., Erkki maalailee uhkakuvaa.

Putkitöissä omat vaaransa

Erkki kertoo kauhutarinaa rikin poltosta, joka tapahtui kiisutehtaan kolmannessa kerroksessa. Savukaasut menivät metrin paksuista valurautaputkea, joka kuumeni punaiseksi polton aikana ja jota täytyi vahtia ja kääriä asbestinarulla, jos tuli reikiä.
- Jos putki vuoti, ilmaan pääsi rikkiä eikä siinä ollut enää happea. Mutta siellä oli niin hyvät rappuset, että silmät kiinni osasi tulla yhdellä hengenvedolla kolme kerrosta alas. Ei siihen aikaan ollut hengityssuojia. Minäkin sen seittemän kertaa tulin ne portaat, takapuolta siinä poltteli.

Asbestin vaarallisuutta ei tiedetty silloin. Erkki arvelee, että hän on säästynyt asbestin haitoilta, koska lähti aina niiden töiden jälkeen illalla juoksemaan ja juoksi itsensä läkähdyksiin.

Lisää vaaranpaikkoja muistuu mieleen tarinoidessa. Erkki oli viiran vaihdossa pantu nuorimapana pitämään paikoillaan kattopalkissa olevia pultteja, joiden varassa tampuri alhaalla oli. Hänelle tehtiin heppoiset telineet, jotka alkoivat huojua, kun Erkki sinnitteli pulttia paikoillaan. Kaiken lisäksi alhaalla paperikoneen vieressä pyöri pulpperi.
- Botho Estlander opasti japanilaisia vieraita tehtaalla, ja vieraat alkoivat osoitella, että telineet heiluu. Estlander kun karjaisi, niin siinä ei kauaa mennyt, kun telineistä oli tehty vakaat.

Järjestäytyminen ay-liikkeeseen oli verstaalla yleinen käytäntö. Kaikki liittyivät Metalliliittoon, Erkkikin vuonna -53. Hän muistaa tilaisuuden Kuusankosken työväentalolta.
- Meitä oli yli 200 tässä osastossa, Voikkaalla oli oma osastonsa. Myö pyyettii kahta penniä tunnilta lisää, mutta luottamusmiehemme Nurmisen Lauri torjui puheessaan: "Ettehän tynä voi kahta penniä pyytää, kyllä meidän täytyy yhteen penniin tyytyä." Nimenomaan "tynä" eikä työ tai te. Siihen aikaan ammattimiehen palkat oli jotain markka kaksikymmentä penniä.

Istumme Taideruukin uudemmassa osassa, siivessä, joka on toiminut ennen rautatarvikkeiden varastona.
- Täällä oli kaikkia putkia kymmeneen milliin asti, isommat oli yläpihalla. Mutta pientä tavaraa täällä oli hyllyssä kaikkia kokoja mitä vaan on keksitty, yhtiön omassa varastossa. Jos tarvi vaikka kahden millin haponkestävää peltiä 50 senttiä kertaa 50 senttiä palasen, otettiin täältä kahden neliön pelti. Sitä sitten käytettiin, kuka tarvi mihinkin satavitosiin. Tehtiin savustuspönttöjä, kysy vaan kuinka monta. Yksi on Käsivarressakin, retkeilyliiton majalla. Tenupönttöjä minä en tehnyt, mutta aurinkokellon tein mökille Vuohijärven saareen. Nyt se on kotona pihassa.

Eläkkeelle Erkki Utunen jäi vuonna -93. Hänellä on ollut aikaa osallistua muistelemalla mm. Työväen Arkiston teollisuusperinteen keruuseen aihetta käsitelleessä piirissä.
- Eläkettä tarjottiin vuotta aikaisemmin, mutta minulle oli jonkunlainen kunnia-asia saada 40 vuotta täyteen. Sinne asti sinnittelin ja sitten jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Se kävi pomolle hyvin.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Eilan vaiheita 23. Kesäkausi käynnistyy

Toukokuun 1946 alku on 25-vuotiaan konttorineidin Eila Piirikkälän elämässä hauska, vaikka vielä huhtikuun viimeisenä päivänä hänellä oli ihan vetämätön olo. Eila laulaa Kaiku-kuorossa, ja kuoro esiintyy vappupäivän aamuna klo 10 koulun pihalla. Paikka on varmasti Niinivaaran koulu eli viralliselta nimeltään Kymintehtaan kansakoulu. Se oli klubin porttia vastapäätä, ja osa siitä oli olemassa vielä ainakin 1960-luvulla. Rehtorina oli Kaiku-kuoron johtaja Väinö Niinivaara, joka piti harjoitukset vuosikymmenten ajan tällä koululla. 

Viereinen Kaiku-kuoron historiikista napattu kuva kertoo vapunvietosta seuratalolla.

Vappupäivänä Eila käy myöhemmin Viljakaisella ja illalla seuratalolla. "Siellä oli hauskaa! H:kin. oli. Tanssitti kovasti!" Vai niin, kuka H?

Eila kirjoittaa 2.5., että kesäaika on alkanut. Siltä näyttää myös kalenterin sivuilla, merkintöjä ei ole joka päivä. Torstaina hän kertoo menneensä töistä hammaslääkärille ja käyneensä kutomolla katsomassa Penan äidin mattoa. Koko illan hän vietti kotona. Perjantaina ei ole mitään merkintää. Lauantaina Elvi tulee kylään ja jää yöksi. Neidit eivät lähde mihinkään humputtelemaan.

Sunnuntaina 5.5. "Kävimme päivällä Aholasta sinivuokkoja hakemassa ja senjälkeen olimme Viivin luona. Illalla kotona - luin." Melkein jo huolestuin sinivuokkojen puolesta, mutta sinivuokko ei nykyäänkään ole rauhoitettujen kasvien listalla, ja oli tuskin vuonna 1946:kaan. Maanantaina Eila vie pukukankaansa ompelijalle ja menee sitten Salmen kanssa elokuviin katsomaan "Lentävää vaaraa". Olisiko sittenkin kyseessä "Hiipivä vaara", Yrjö Nortan jännityselokuva vuodelta 1944 - Lentävä vaara -niminen leffakin on olemassa, valmistumisvuosi 1954.

Tiistai. "Lauluharjoituksissa. Pena soitti päivällä ja kysyi mistä johtuu, kun posti ei kule. - En ole ennättänyt kirjoittaa. Kirjoitan illalla." Keskiviikkona Eila leipoo pikkuleipiä ja pullaa - Viivi ja Elvi ovat tulossa "ompeluseuroihin". Eila käy torstaina viimeisen kerran hammaslääkärissä ja sitten sovittamassa pukuaan. "Oli Timon päivät ja sain oik. kahvia ja kakkua." Perjantaina on töiden jälkeen laulutunti, ja sitten Eila ryhtyy laittamaan ruokaa. Silloin ilmestyykin Pena. "Söimme ja lähdimme P:n kanssa kävelemään Sääksniemeen." Lauantaina Eila käy töiden jälkeen hakemassa uuden pukunsa, josta tuli "oikein kiva". Illalla hän paistaa munkkeja. "Pena ja äiti söivät niitä sitä mukaa. Pena nim. tuli meille illalla juuri kun olin munkkeja paistamassa."

Sunnuntaina on äitienpäivä, ja Impi saa lahjaksi kirjan ja kengät. "Koko päivä kotona. Elvi oli päivällä meillä. Olli Lahdesta kävi päivällä. Illalla Penan kanssa Sääksniemen avajaisissa. Kylmää oli vielä." Maanantaina Eila käy kansantanssiharjoituksissa seuratalolla. "Oikein rattoisa ilta." Tiistaina on Kaiku-kuoron vuosikokous.

Kymintehtaan kansakoulu, Kaiun harjoitusten paikka.
Keskiviikko 15.5. "Sain tänään kenkäni Niemiseltä. t.s. kävelykengät, jotka minulle siellä tehtiin. Oikein kivat ja hienot." Niillä on kiva tepsutella illalla elokuviin Elvin kanssa. Leffakin on hyvä, "Naisen valta". Suhtellisen tuorekin se on, valmistunut vuonna 1944, ja pääosassa Bette Davis. Torstaina Mäyrämäen kodissa maalataan keittiön lattia. Eila häärii puutarhassa illan. Perjantaina on Eilan viimeinen laulutunti neiti Olkun luona tänä keväänä.

Lauantaina pitää jo hätistellä innokkaimpia ihailijoita - tekevätköhän uusi kolttu ja uudet kengät vaikutuksen. "Sääksniemessä Elvin kanssa. Siellä oli V.H.  ja minun oli lopulta pakko lähteä kotiin, kun hän tanssitti yhtämittaa. Tulin Elvin ja Kallioniemen Airin kanssa. Pena soitti tänään!"

Sunnuntaina 19.5. on kaatuneitten muistopäivä. Eila on Kaiku-kuoron mukana laulamassa sankarihaudoilla. "Sen jälkeen seuratalolla Timon, Ossin, Viivin ja Salmen kanssa ja illalla Viljakaisella." Tämä perhe menetti yhden jäsenensä sodassa.

Maanantaina Eila käy taas seuratalolla kansantanssiharjoituksissa - miksi? - ja kalenteri kertoo: "Ins. matkusti Ruotsiin ja viipyy n. 3 viikkoa." Aha? Tiistaina keittiön lattian maali on lopultakin kuivunut, ja Eila saa kaapit järjesteltyä ja keittiön kuntoon. Keskiviikosta 22.5. kuun loppuun ei ole ensimmäistäkään merkintää. Taitaa olla kevättä rinnassa ja meno päällä, kun ei ehdi raportoida.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Juhani Tuviala, Kuusaanniemen kasvatti

Juhani Tuviala katselee ympärilleen tutussa paikassa Kymiyhtiön entisen keskusvaraston siivessä.
- Täältä käytiin yöllä ikkunan kautta hakemassa vilttiä, jos vanha silinteriviltti hajosi koneella eikä saatu varastomiestä kiinni.

Noista ajoista on kauan, Tuviala on ollut eläkkeelläkin jo toistakymmentä vuotta. Mutta työ Kymiyhtiössä on edelleen tuoreessa muistissa pieniä yksityiskohtia myöten. Ja tarinoita pulppuaa mieleen.
-  Muistatko vuoden -74 kauheat tulvat? Jenkkikoneiden lattialle nousi vettä 20 senttiä, ja yksi insinööri ehdotti, että porataan lattiaan reiät niin vesi pääsee pois. Koneiden käyttäminenhän oli ihan hengenvaarallista, Tuviala pyörittelee päätään.

Yhtä tuoreessa muistissa ovat kotikylän, Kuusaanniemen, asiat. Kylä erosi muista siinä, että siellä ei rakennettu mitään. Yhtiö oli ostanut maat ja rakennukset vanhoilta maatiloilta, ja työntekijät asuivat pääasiassa vuokralla vanhoissa maatilojen torpissa.
- Viimeisin talo oli rakennettu 30-luvulla. Joku saattoi tehdä reppuautokatoksen pihalle, mutta taloja ei kukaan rakentanut kuten muilla Kuusankosken alueilla tehtiin.

Tuvialan koti oli Äijälän talossa. Antti Äijälä oli viimeinen isäntä, joka myi talonsa Kymiyhtiölle.
- Muistaakseni talo myytiin 1911. Siihen muutti alkuaikoina piirimetsäesimies Laine, jonka vaimo oli aika hyvä taiteilija. Äiti oli tutustunut rouvaan kotipaikkakunnallaan Mäntyharjulla ja tuli heille piiaksi Kuusaalle vuonna 1926. Isän perhe asui Laineen talosta vähän matkan päässä Aholan talossa, heidän sukunimensä oli silloin Töisman.

Äijälä
Tuvialan isä oli ensin metsätöissä ja pääsi myöhemmin rakennusosastolle.
- Hän oli siellä 8 päivää vaille 50 vuotta töissä. Isä ei suostunut olemaan töissä yhtään ylimääräistä, että olisi saanut 50-vuotismitalin. Hän ei tykännyt mistään kissanristiäisistä.

Juhani tietää tarkkaan perheensä varhaiset vaiheet. Hänen äitinsä ja isänsä menivät naimisiin v. -31, pian syntyi ensimmäinen lapsi, tyttö, ja hänen jälkeensä vielä kaksi tyttöä, joille annettiin A-alkuiset etunimet.
- Vuonna -36 suomettumisvimmassa meidän sukunimi muutettiin Tuvialaksi. Nimen piti ehdottomasti alkaa t:llä. Kuusi seuraavaa lasta syntyi siis suoraan Tuvialoiksi.

Laineet muuttivat 30-luvun loppupuolella Äijälän talon isosta asunnosta muualle, ja Tuvialan perhe sai muuttaa ahtaasta päätyasunnosta heidän paikalleen. Talossa oli vielä kaksi muutakin kotia.
- Yleensä noin isoa asuntoa ei annettu tavalliselle työmiehelle, en tiedä miten tässä tapauksessa näin kävi. Tuohon maakellariin minut vietiin vauvana neljä kertaa Kannaksen suurhyökkäyksen aikana, Juhani osoittaa valokuvasta.

Juhani on  perheensä seitsemäs lapsi; kaikkiaan Tuvialan perheessä oli yhdeksän lasta, viisi poikaa ja neljä tyttöä.
- Kaikki meistä on olleet Kymiyhtiön tai UPM:n töissä ainakin jonkin aikaa. Tytöt oli juoksutyttöinä ja 18 täytettyään menivät laboratorioon töihin. Toiseksi vanhin veli oli rakennusosastolla, me muut veljet paperitehtaalla.

Liskoja ja pajumailoja

Tuviala muistelee Kuusaanniemeä ihanana alueena. Siellä oli oma rauha muusta Kuusaasta erillään.
- Umpihankea ja pimeää. Kauppaan oli kaksi kilometriä, kouluun kolme, katuvalotkin tuli vasta  vuonna -54 Varikselta Kuusaanniemen perälle. Pieni maitokauppa toimi vuoteen -64. Mutta kaikki siellä asuneet pitävät niemeä hienona alueena.

Perheeseen tuli televisio vuonna -60. Juhania naurattaa, kun hän kertoo isän kieltäneen, ettei saa kellekään kertoa televisiosta.
- Piipun juureen pystytettiin kahdeksan metrin korkuinen televisioantenni. Salaisuus ei kauaa säilynyt. Missikisoja katsomassa oli meidän pienessä kamarissa varmaan 30 naista.

Ladon seiniä on paikkailtu lasten jäljiltä.
Lapset hyppivät ladoissa heiniin, Juhani näyttää kuvista miten pojat repivät ladon seinistä lautoja, että pääsivät sisään leikkimään. Kuusaanniemen pojat kävivät usein Eerolan mailla, ja Eerolan pojat eivät siitä tykänneet. Yhtiö viljeli pelloilla myös hernettä.
- Myö soudettiin Lappakoskelle veneellä, hiivittiin säkkien kanssa hernepeltoon ja kerättiin perunasäkilliset liskoja. Vietiin ne veneellä kotiin ja syötiin.

Talvisaikaan pojat harrastivat tietenkin talvilajeja.
- Jääkiekkoradat tehtiin itse, jääkiekkomailat tehtiin pajunjuurista. Suksisauvojen lenkkipäällä lyötiin jääpalloa.

Kymiyhtiö huolehti Kuusaanniemen talojen kunnosta. Juhanin asuinaikana vuoteen -69 mennessä heidän kotonaan tehtiin kolme neljä remonttia.
- Tarpeettomia taloja purettiin. 50-luvulla tuli kielto, ettei yhtiön taloissa saa enää pitää karjaa. Meillä oli sika ja viisi lammasta, mutta ne piti hävittää.

Äijälän talossa oli sähköt. Talossa oli hella, kamareissa pystyuunit, leivinuuni. Saunassa oli hyvät tilat, sitä käytti kuusikin perhettä vuorotellen.
- Saunan uunissa eteistilassa oli hyvä paistaa ruokaa, äiti paistoi siellä ainakin kinkun. Saunavedet saatiin useimmiten omasta kaivosta, joskus jouduttin hakemaan joesta. Talon huoneet olivat 3,8 metriä korkeat, ja ullakkokin oli korkea. Ullakkotilat oli jaettu kolmelle perheelle.

Tuvialan isä kalasti jatkuvasti.
- Kun se tuli töistä, se oikaisi itsensä hetkeksi ja lähti kalaan. Kovaan hauenpyyntiaikaan heinäkuussa meidän lasten piti onkia vähän isompia särkiä syötiksi. Keväällä oli hauenkutu, sitten lahnankutu kesäkuussa, kesä-heinäkuun vaihteessa oli kuha - koukkuja vietiin Harjunjoen suulle asti. Sitten oli uisteluaika, välillä pitkääsiimaa. Heinäkuussa oli toinen lahnankutu Valkealan puolella. Meillä oli 85 millin lahnaverkkoja, ja välillä ne oli ihan täynnä isoja lahnoja. Isä myi niitä tehtaalla. Meillä syötiin kalaa usein. Vieläkin ihmettelen, etten koskaan käynyt nälkäisenä nukkumaan, vaikka oli iso perhe syömässä. Mutta isä teki 17-tuntisia työpäiviä, kun töitten jälkeen kalastikin vielä.

Ilmari ja Esteri Tuviala tulossa kalasta
Lapset kalastivat myös huvikseen, onkivat rannalta ja varsinkin Pukkisaaresta. Heidän kalojaan ei koskaan syöty, kun isä toi niin isoja saaliita.

Tuvialan perhe osti eläkkeelle jäävältä uittopäällikkö Lounimolta tämän vanhan soutuveneen, "tosi hienon". Siihen saatiin perämoottori vuonna -64.
- Se kulki hyvin, oli köykäin soutaa. Se ei ollut koskaan lukossa, eikä se silti koskaan hävinnyt rannasta.

Rapakosken silta valmistui vuonna -64.
- Se sotki koko elämän. Kesän kohokohta oli, kun Eerolan lehmät tuli meidän talon eteen pellolle. Mutta kun tehtiin tie, lehmiä ei enää tuotu siihen. Kuusaanniemen päässä oli lypsypaikka. Sinne tuotiin aina hevoskuormalliin vanhoja naisia Eerolasta lypsämään. Oli hankittu uudet lypsykoneetkin, mutta ne piti niin kovaa meteliä, ettei vanhat lehmät suostuneet niihin lypsettäviksi. Vanhat naiset osasivat lypsää lehmien mieliksi.

Kuusaanniemen tehdas käynnistyi vuonna -63, ja silloin niemessä asui vielä useita perheitä. Talot purettiin sitä mukaa kun asukkaat muuttivat muualle. Tuvialan äiti muutti Kuusaanniemestä vuonna -79.
- Yhtiö antoi meidän pitää tavaroita talossa senkin jälkeen, mutta vuonna -82 tuli lopullinen häätö tavaroillekin. Pihapiirin aitta purettiin ehjänä ja vietiin jollekin yhtiön johtajalle. Talon komeat peruskivet vietiin jonnekin saman tien.

Rapakosken silta
Urheilusta elinikäinen harrastus

Urheilukipinän Juhani sai jo alle kymmenvuotiaana. Veli oli lainannut Huippu-urheilun historia -kirjan kotiin.
- Olin viisivuotias, ja mummo luki minulle kirjaa useamman viikon. Samalla opin itse lukemaan. Ensimmäinen urheilukilpailuun liittyvä muistikuvani on vuodelta -49, kun Kuusankoskella oli SM-hiihdot. Muistan huudon "Miks Leivo lennät Suomehen" - isommat pojat huusi niin August Kiurulle, joka laski mäeltä pellolle.

Juhani muistaa myös hyvin vuoden 1950 yleisurheilukilpailut, jonka paikalliset seurat ja kuusankoskelainen seiväshyppääjä Erkki Kataja olivat järjestäneet. Juhani istui yleisön joukossa ihailemassa amerikkalaisia olympiavoittajia, joita "Tito" oli kilpailuun hankkinut.
- Siitä sain kipinän urheilun seuraamiseen.

Urheilukipinä on pysynyt näihin päiviin, Juhani pitää säännöllisesti tietokilpailuja urheilusta kaveriporukalle.
- Kun 70-80-luvulla tieto urheiluharrastuksestani levisi, alkoi tulla puheluita eksoottisiin aikoihin ravintoloista. Siellä kinattiin aiheesta, nettiä ei vielä ollut, ja minulta tivattiin oikeaa vastausta, Juhani naureskelee.

Sääksniemessä. Juhani seisomassa toinen oikealta
Urheilutietämyksen rinnalla Juhani on itsekin aina urheillut. Uiminen oli itsestään selvä juttu niemessä asuville lapsille. Rannassa oli laituri, ja sieltä sukellettiin hakemaan kekkapäätukkeja. Tämä laituri hajosi vuonna -61, ja isä hommasi tarpeet uuteen.
- Laituri oli kunnossa vielä silloinkin, kun Äijälän talo purettiin vuonna -82. Olin erilaisissa puulaakijoukkueissa uimassa kilpaa. 60-luvulla tehtiin töitä neljässä vuorossa. Silloin vuorot pelasivat toisiaan vastaan kaikissa lajeissa mitä vaan keksittiin - kahdella vuorollahan oli aina vapaata. Koneenhoitajat rupesi kinaamaan keskenään, niin ne värvättiin pelaamaan toisiaan vastaan. Siellä tuli paljon sairaslomia. Eniten pelattiin jalkapalloa ja jääkiekon tapaista. Touhu hiipui 70-luvun alkupuolella.

Löysejä peräjälkeen

Juhani meni yhtiölle töihin, koska halusi mahdollisimman äkkiä rahaa.
- Kymiyhtiön ammattikouluun muodostettiin vuonna -58 erikoislinjoja. Aikaisemmin siellä oli ollut 2-4-vuotisia koulutuksia, mutta nyt paperilinja muuttui yksivuotiseksi. Sellu oli kaksivuotinen, metalli- ja sähkölinja kolmivuotiset. Paperilinjalta pääsi nopeasti töihin, Juhani selvittää uravalintaansa.

Laboratorio oli Tuvialan ensimmäinen työpaikka Kymiyhtiössä. Hän oli myös prässipoikana ja eri tehtävissä tehtaalla kaikilla koneilla. Työolot olivat erilaiset kuin nykyään. Juhanilla oli eväät mukana prässipoikana kuten muillakin.
- Kun rupesit syömään koneen ääressä, paperi katkesi, ja juoksit viemään päätä ja rissaamaan sitä paikoilleen. Kun palasit takaisin syömään, eväissä oli monta kertaa torakoita. Jäi syömättä.

Pakkareita  ja pituusleikkurin miehiä
Kun koneisiin vaihdettiin silinterin vilttejä, työntekijät joutuivat työntymään koneiden alle ja nostamaan teloja mahallaan.
- Sieltä selvittyä sai kauan puistella vaatteita, Juhani naureskelee ja näyttää valokuvaa. - Tossa on pakkareita ja pituusleikkurien ajomiehiä. Pakkarilla on erilaiset housut liimaroiskeitten takia, ne liimasi rulliin päälappuja. Omat vaatteet oli kaikilla, tosin yhtiö antoi vilttihanskat. Niillä ei voinut tehdä mitään tarkempaa työtä eikä tarttua mihinkään. Kynällä piti kirjoittaa ylös kaikkien rullien painot, lappu pantiin rullan sisään, josta pakkarit poimi tiedot kirjanpitoonsa.

Työtä tehtiin nykytahtia kiivaammin.
- Me tehtiin 252 päivää töitä vuodessa 16-vuotiaana - sen ikäisenä sai mennä vuorotöihin. Nykyään ne tekee 200 päivää. Aamuvuoron jälkeen oli vapaapäivä. Seuraava vuoro oli iltapäivä. Neljä iltapäivää, vapaapäivä, seuraavaksi yö - neljä yötä - makuu ja vapaa, sitten taas aamu. Kuudentoista päivän aikana olin 12 päivää töissä.

Kuusikymmenluvulla pidettiin häpeänä, jos joku jäi alle 65-vuotiaana töistä pois.
- Mitenkä ne jaksoi tällästä työtahtia eläkeikään saakka? Siellä oli yksi astmainen koneenhoitaja. Perälaatikon päälle piti kiivetä kymmenen porrasta säätämään rataa käsin. Koneenhoitaja pani prässipojan aina asialle, kun ei pystynyt niitä rappuja nousemaan, ja huuteli alhaalta ohjeita. Mutta töihin piti vaan tulla. Sitä pidettiin kunnia-asiana.

Vuonna -79 vuorotyöhön tuli viides vuoro. Siihen asti vuorotyöläiset olivat muiden tehtaalaisten mielestä vähän alempaa kastia, Tuviala sanoo.
- Mutta kun viides vuoro toi kuuden päivän vapaat, niin ruvettiinkin huomauttelemaan, että kyllä meillä on paljon vapaata. Kyllä tuli pyrkijöitä löysitöihin sen jälkeen.

Työ, edes vuorotyö, ei rasittanut Tuvialaa. Hän saattoi tarjoutua yövuoroon iltavuoronsa perään, kun kuuli jossain tarvittavan miestä.
- Tein monta kertaa näin useamman päivän peräkkäin: nukuin kuusi tuntia vuorojen välillä, tein taas oman iltavuoron ja sen perään yövuoron. Yhtiö oli minulle suopea, sain tehdä kaikki kesälomat töitä, kaikki juhlapyhät samoin. Pääsiäisenäkin sain olla kolme juhlapyhää töissä kolminkertaisella palkalla. Tarvi saada rahaa koulua varten. Siihen aikaan koulutasoiseen opiskeluun ei saanut opintolainaa, vasta vuonna -72 rupesimme saamaan lainaa kuten korkeakouluopiskelijat jo meitä ennen. Otin silloin sen lainan ja ostin sillä väritelevision. Kattelin Münchenin kisat jo väritelevisiosta, Juhani leveilee.

Juhani pyrki vuonna -69 Tampereen teknilliseen kouluun.
- Minua varoiteltiin, että sinne on vaikea päästä. No, sinne oli 116 hakijaa, minä olin toiseksi paras pyrkijöistä. Sinne otettiin 16. Meitä oli vain kaksi, joilla ei ollut keskikoulupohjaa. Matematiikkaan keskikoulu antoi paljon vankemman pohjan kuin ammattikoulu.

Arvojärjestys vallalla vielä 70-luvulla

Juhani Tuvialan valmistuessa v. -72 elettiin huippuaikaa työnsaannin kannalta. Hän valitsi paikoista Kymiyhtiön kalanterimestarin paikan Kuusankoskella. Vuonna -74 hänestä tuli vuoromestari. Kalanterilla kiillotettiin paperi ajamalla se monien telojen läpi.
- Aikakauslehdet, kuten Seura, käyttivät paljon meidän paperia. Koneita oli neljä, jokaisella oli varamiehineen viiden ihmisen miehitys, muussa käsittelyssä lisää väkeä. Porukkaa oli paljon, Juhani toteaa.

Hierarkia oli selvä 70-luvun alussa Kymillä.
- Kahvihuoneessa amerikansalin yläkerrassa minun piti istua insinöörien kahvipöydässä. Katottiin kieroon, jos menin työläisten, vanhojen kaverien pöytään, istumaan. Mutta kun konttoriporukoille tuli oma maisemakonttori tuohon missä nyt on Terpsikerhon tilat, niin he lakkasivat käymästä entisessä kahvihuoneessa. Silloin tunnelma vapautui.

Tuviala sanoo istuneensa esimmäkseen hiljaa insinöörien pöydässä, mutta yhden henkilön kanssa hän olisi halunnut jutella enemmänkin.
- Kun joskus istuttiin Torsten Oljemarkin kanssa pöydässä kaksistaan, hän kertoili rankkojakin sotakokemuksiaan. Mutta kun siinä oli tavallisesti isot herrat samassa pöydässä, niin eihän Torsten voinut meikäläisen kanssa jutella.

Arvojärjestykseen Juhani oli tottunut jo prässipoikana heti yhtiöön tullessaan.
- Kun insinööri tuli koneelle, kaikki nousi seisomaan. Insinöörit olivat kyllä ammattitaitoisia, tunsivat koneet hyvin, Tuviala kehuu ja muistaa tarinan insinööri Sten von Troilista. - Olin laboran päiväpoikana ja kuljin monta kertaa amerikansalin läpi - naama punaisena, kun 80-90 naista plarasi paperia salissa. Kun Sten von Troil käveli golfhousuissaan ja ruudullisissa sukissaan solmuke kaulassa salin läpi, plaraaminen loppui, kun kaikki naiset katsoivat hänen menoaan. von Troil oli kerta kaikkiaan hieno mies. Hän kävi takavuosina esitelmää pitämässä Kuusankoskella, ja kerroin hänelle, että insinööri aiheutti työkatkoksia tehtaalla. Sehän nauro tarinalle, Juhani hykertelee.

Isännöitsijä Estlanderistakin on lukuisia tarinoita. Juhanille on jäänyt mieleen hetki yöllä kolmen aikaan, kun pituusleikkuri risasi ja sen porukka istui ulkona odottamassa, että päästään hommiin. Estlander kulki konttoriinsa ja palatessaan pyllisti porukalle. Syy ei selvinnyt.

Työntekijäryhmien välit olivat joskus kireät. Tuviala muistaa lakkotilanteen vuodelta 1960 - silloin oli vielä sekä SAK että SAJ. SAJ:läiset työntekijät oli kaikki pistetty samaan vuoroon. Lakko tuli, vaikka kaikilta työntekijöiltä käytiin erikseen kysymässä, jäisivätkö he ylitöihin. Kukaan ei jäänyt. Mutta kahden liiton jäsenten välit olivat kireät, monista jäi elinikäisiä vihamiehiä, Tuviala kertoo.

Vuonna -83 Juhani Tuviala siirtyi Kuusaanniemeen paperikone 7:n vuoromestariksi. PK8 valmistui samana vuonna, ja sinne siirtyi porukkaa seiskalta. Uusi työympäristö oli kuin eri maailma Kymintehtaan konesaleihin verrattuna. Juhanilla piti olla kymmenen vuoron ajan opettaja uusiin töihin.
- Opettaja kerkisi olla neuvomassa puolitoista päivää ja sairastui. Kun kysyin, kuka nyt neuvoo, sanottiin että kylhän siä pärjäät kun olet ollut vuoromestarina. Mutta systeemit oli ihan erilaiset. Toisessa käytettiin happamia, toisessa emäksisiä aineita. Puhdistuslaitteet oli aivan toisenlaiset. Kaikki piti kysellä, jos joku suostui kertomaan. Aika souvi, kun ei viitsinyt ihan joka asiaa kysyä ettei näyttänyt tyhmältä. Toisaalta itse jouduin välillä olemaan kuuntelijana, kun jollain oli murheita ja salaisuuksia.
Puretun kotitalon perustuksilla
Juhani Tuviala jäi töistä vuoden 2000 lopulla. Eläkettä hän alkoi saada vuonna 2004.
- Yhtään ei ole harmittanut, että pääsi putkeen sen ikäisenä. On ehtinyt tehdä kaikenlaista, eikä taloudellisestikaan oltu lujilla. Kaikki samanikäiset oikeastaan ajettiin pois.

Eläkkeellä jatkuvat aikaisemmin aloitetut harrastukset.
- Pelaan kerran viikossa bridgeä kerholla. Biljardia olen pelannut, ja nykyisin pelaan lentopalloa kolme kertaa viikossa. Harrastan myllykoskelaisen porukan kanssa urheilutietokilpailuja - sitä on jatkunut 15 vuotta. Teen sinne kysymyksiä. Olen kerran voittanut Kymenlaakson urheilutietäjäkilpailunkin, vuonna 2013. Tiedätkö muuten, ketkä kaksi suomalaista ovat voittaneet olympiamitalin silmälasit päässä? Etkö? Keihäänheittäjä Matti Järvinen ja soutaja Pertti Karppinen. No kukas kuusankoskelainen on voittanut 50 kilometrin hiihdon suomenmestaruuden? Urho Niemi, sellun pihatyöntekijä. Tänään pidän taas urheilutietokilpailun Myllykoskella, Tuviala kertoo lähtiessään.

Jutun vanhat kuvat ovat Tuvialan perheen arkistosta.

  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...