maanantai 26. tammikuuta 2015

Aulis Forssell sopii isännän rooleihin

Aulis Forssell istuu Kuusankoskitalon kahviossa kuin kotonaan. Niin pitääkin, sillä hän on ollut synnyttämässä tätä kulttuurilaitosta. Kerrospukeutuminen muistuttaa päivän pakkaslukemista - torikauppiaalla on oltava lujasti päällä, kun kerran talvi on tänne nyt saatu. Monien roolien mies tuntee virkamiesvuosiltaan Kuusaan kuin omat taskunsa.

Aulis Forssell tuntee Kuusankoskitalon sen syntyhetkistä.
Kyllä Forssellia voi kuusaalaiseksi sanoa, vaikka hän Iitin Lyöttilässä kasvoikin pari ensimmäistä vuottaan ja vaikka hän vietti 50-luvun Jämsänkoskella ja sen jälkeen palasi vielä Kouvolaan ennen Kuusankoskelle tuloaan. Juuret ovat täällä ja kasvualusta pienestä pitäen teatterin kyllästämä. Auliksen isä  Ilmari oli työväentalon vahtimestari, ja 5-lapsinen perhe asui työväentalon yläkerrassa. Siis sen työskin, joka oli Mäenpääntiellä ja josta tuli myöhemmin mestarikerho.

Kuusankoskella työväentalon suojissa toimi Auliksen lapsuudessa ammattiteatteri, jolla oli tukenaan aktiivinen harrastajanäyttelijäjoukko. Pikku Aulis pyöri teatterilaisten jaloissa ja imi ensimmäiset vahvat vaikutteet näyttämömaailmaan.
-  Äiti ja isä ovat kertoneet, että asuin teatterissa. Katselin harjoitukset ja esityksetkin moneen kertaan. Seitsemänteen ikävuoteen mennessä olin nähnyt enemmän teatteria kuin monet koko ikänään. Muistikuvia minulla on siitä vähän, mutta syvälle aivoihin varmaan kaikki on painunut. Muistan kyllä näyttelijöitä. Vili Auvisen äiti Hellin Auvinen-Salmi, Kapo Manto, Lauri Leino - moni maassa tunnettu näyttelijä on ollut myös Kuusankosken teatterissa. Eino Jurkka oli teatterinjohtajana mutta ennen meidän perheen tuloa taloon, Aulis Forssell kertailee.

Forssellin perheen äiti oli kotiäiti mutta teki tietysti vahtimestarin vaimona kodin ulkopuolellakin yhtä sun toista talon siivouksesta kahvilanpitoon. Lapsuuskavereistaan Aulis muistaa parhaiten ikätoverinsa Harri Tuomisen - tämäkin oli syntynyt vuonna -44. Harristahan kehkeytyi aikuisena hieno säveltäjä.
- Ja Askolan poikia siellä asui liuta.

Forssellin perheen muutto Jämsänkoskelle oli poliittinen siirto - työnantajan politiikantekoa. Jämsänkosken tehdas oli Yhtyneiden Paperitehtaiden ainoa laitos, jossa Paperiliiton toimitsijat olivat SKDL:n kannattajia ja kommunisteja. Toimitusjohtaja Juuso Walden halusi paikkakunnalle demareita lieventämään työntekijöiden asenteita. Auliksen isä Ilmari oli aktiivinen sosiaalidemokraatti, ja hänet houkuteltiin Yhtyneitten tehtaalle.
- Tuohon aikaan pelättiin vasemmiston vallankumousta, ja suurin riski olivat työnantajien mielestä kommunistit. Sosialidemokraatit olivat heidän mielestään pienempi paha.

Runot iskevät tajuntaan

Jämsänkoskella Aulis aloitti koulunkäynnin ja siellä hän varttui aikuiseksi - jos nyt 18-vuotiasta voi aikuiseksi sanoa. Mahtoivatko varhaiset vuodet näyttelijöitä kuunnellen saada aikaan sen, että murrosikäisenä Aulis innostui runoista. Koulun kirjastossa oli helppo käydä, ja siellä Aulis tuli tarttuneeksi runokirjoihin. Eino Leino, Yrjö Jylhä, Lauri Viita - näitä hän ahmi jo ennen kuin päätti muuttaa Jämsänkoskelta Kouvolaan tätinsä luo. Tädin mies tarjosi rakennusalan työpaikan, ja täti taas kannusti poikaa syvemmälle runojen pariin.
- Täti varmaan ajatteli, että 18-vuotiaalla voi olla huonompiakin harrastuksia kuin runojen lukeminen ja ohjasi minut kansalaisopistoon, jossa runoja paitsi luettiin myös esitettiin. Ensimmäinen ohjaajani oli Eeva Saario-Valve. Kouvolan teatterin näyttelijätkin ohjasivat meitä. Olen käynyt Veikko Sinisalon kurssin ja Liisa Majapuron viikon kurssin, Aulis luettelee alkutaipaleensa opettajia.

Armeijan jälkeen Aulis muutti Kuusaalle ja liittyi työväenopiston näytelmäpiiriin.
- Sen ohjaaja vinkkasi, että minulle olisi käyttöä varmaan Kuusankosken teatterissakin. Sillä tiellähän minä nyt olen, takana jo 40 vuotta rooleja siinä teatterissa. Samaan aikaan olen esittänyt runoja lukemattomissa tilaisuuksissa, esimerkiksi Betonimylläriä säännöllisesti ja Smedin Paavon runoja edelleenkin.

Runot ja roolit ovat kulkeneet mukana vapaa-aikana, sillä koko ikänsä Aulis on ollut arkisemmissa ammateissa päivät. Kuusankoskelle muutettuaan hän oli alkuun Keskuslaitoksella huolto- ja korjaustöissä yhdeksän vuotta. Vuonna 1975 hän aloitti työt Kuusankosken kaupungintalon vahtimestarina, virkanimike oli viimeiset 15 vuotta virastomestari. Esiintymispuolen hallitsevalle työntekijälle tuli toisenlaisiakin tehtäviä.
- Kun oli juhlavuosia ja niihin liittyviä tapahtumia, olin oman toimen ohella niissä projektipäällikkönä. Salmenojan Eero sanoi, että sinä selviät niistä hommista ja hoidat ne, ja Huttusen Reijo jatkoi samaa linjaa, Aulis naurahtaa tyytyväisenä entisten kaupunginjohtajien kannustuksesta.

Kuusaan teatterisali on ammattilaistasoa.
Moniosaamista juhlajärjestelyissä tarvittiinkin. Aulis hankki esiintyjiä, kokosi ohjelmistoja, juonsi, kokosi paketteja, joihin kuuluivat kaikki käytännön asiat. Hänen kutsustaan Kuusankoskitalon avajaisiin saatiin esiintymään Veikko Sinisalo. Sinisalosta tuli Forssellille esikuva jo paljon tätä ennen.
- Sinisalo aloitti kiertueiden tekemisen jo 50-luvulla. Kuusikymmenluvulta lähtien pääsin näkemään kaikki hänen kiertue-esityksensä jossain lähikulmillamme. Kaupunginjohtaja Eero Salmenoja oli tykästynyt Sinisaloon ja kutsui hänet aina kulttuurilautakunnan välityksellä vierailulle Kuusaalle. Eero halusi aina tarjota Sinisalolle ruoan esityksen jälkeen ja pyysi minut aterioille isäntäväen edustajana. Sain keskustella Veikon kanssa kaikennäköistä - hän oli hyvin kansanomainen seuramies, Aulis Forssell muistelee.

Myös Eeva-Kaarina Volaseen Forssell tutustui. Kun Volanen kävi miehensä kanssa Kuusankoskella, Aulis kuskasi heitä junalta ja takaisin. Forssell ja Volanen olivat mukana myös samassa produktiossa, Verlan Mariassa. Eeva-Kaarina Volanen luki elokuvan speakit, Aulis esitti Verlan patruunaa. Hän muistelee hauskaa tilannetta, kun Mariaa esittävän Sirkka Seitun piti puhua venäjää. Sitähän Maria osasi mutta Seittu ei. Niinpä paikallisen yliopiston lehtori Inkeri Vehmas-Lehto luki repliikit nauhalle, ja Sirkka Seittu opetteli ne korvakuulolta.
- Seittu lausui ne täydellisesti mutta ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä sanoi. Inkeri esittikin sitten elokuvassa patruunan venäjäntaitoista vaimoa, joka haki Mariasta juttuseuraa. Joskus vuosia myöhemmin olimme Valkealan Oravan Matin ja Maijan valintajuhlassa. Olin juontamassa ja kutsuin lavalle Maijaksi valitun Inkerin. Yleisö kohahti, kun Inkeri pamautti: "Kyllähän minä sinut muistan. Mehän olemme olleet aikanaan naimisissakin."

Harrastajateatteria tositarkoituksella

Aulis Forssellille istuvat patruunaroolit. Niitä on hänen näyttelijäuralleen osunut useampiakin - komeat raamit ja ääni antavat jo yksistäänkin vaikutelman auktoriteetista. Hän on ollut Verlan patruuna, Voikkaan tehtaan isännöitsijä Björkenheim, Niskavuoren emännässä isäntä Juhani, Jumala... Iitissä hän esitti Puntilan isäntää.
- Ympyrä on sulkeutunut. Alkuaikoina jouduin värjäämään hiukset roolin takia harmaaksi, nyt taas joudun värjäämään niitä mustaksi. Urani parhaan tunnustuksen sain Niskavuoren Juhanista, jota esitettiin Kouvola-talon pihanäyttämöllä. Päätoimittaja Martti Turtola tuli sanomaan, että hän on käynyt katsomassa näytelmän kolmasti ja tuonut vieraansakin katsomaan sitä, kun siinä oli niin mahtava tulkinta ja minun isäntäni oli hyvin esitetty. Kun sanojan taustan tietää, niin se kommentti kyllä jäi pysyvästi mieleen, Aulis kertoo.

"Eeva-Kaarinan muotokuva kertoo enemmän maalaajasta kuin Volasesta."
Iitin kesäteatterin Puntilaankin liittyy anekdootti. Kesäteatteri oli aikaisemmin seurakunnan mailla, ja kirkkoherra vaati tekstit nähtäväksi ja päätti, saiko niitä esittää teatterissa. Teatteri halusi yhtenä kesänä esittää näytelmän Miksi Jeppe juo? Kirkkoherra ei hyväksynytkään niin viinalla läträävää tekstiä. Ohjaaja keksi ottaa tilalle Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti -näytelmän.
- Siinähän juodaan yhtä rankasti. Mutta kirkkoherra arvasi, mikä kohu olisi syntynyt, jos hän olisi torpannut Iitissäkin asustelleiden maailmankuulujen Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin näytelmän, Aulis naureskelee.

Puntilan isännässä on Hattelmalan harjulla -kohtaus, jota Forssell on esittänyt muissakin tilaisuuksissa, mm. kerran Hiidenvuorella pienelle seurueelle.
- Kohtaushan on sinne kirjoitettu, tekstissä kuvatut maisemat sopivat juuri siihen ympäristöön.

Forssellista on ollut mukava esittää myös äijänreppanan rooleja, joita Juha Salminen on kehittänyt.
- Liikkikset ovat olleet koskettavia hahmoja.

Näyttämölle Forssell on noussut Kuusankosken lisäksi kesäteattereissa naapurikunnissa ja vähän kauempanakin. Kolmena kesänä hän näytteli Lappeenrannan kesäteatterissa näyttämöllä henkilöhahmona - mm. Petteri Summasen kanssa - ja neljäntenä kesänä äänenä. Hän oli Jumalan ääni Pikku Pietarin pihassa. Lappeenrannassa näyteltiin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää, Kaukaista rantaa ja Elmoa.
- Kaikissa minulla oli ihan kunnon rooleja. Ääniroolistakin moni tunnisti minut muista yhteyksistä, Forssell kertoo.

Keikkaa pukkaa aina vaan

Yhteen aikaan Kuusankoskella tuskin oli isoa juhlaa, jossa ei olisi ollut juontajana Aulis Forssell, joka vielä lausui runonkin. Eikö koskaan tuntunut, että miksi aina minä?
- Ihan kivahan se oli, mutta sittemmin olen kyllä yrittänyt hankkia juontajia ja lausujia muualta. Enää nykyisin ei ole sellaista palavaa tarvetta päästä lausumaan kuin ennen, vaikka edelleen mielelläni teen niitä, Forssell vakuuttaa.

Eläkeläinen ei pääse  sammaloitumaan, siitä huolehtivat edelleen roolit eri teattereissa. Vuoden sisään hänellä on ollut neljä ensi-iltaa. Utin Uudessa teatterissa esitettiin Ukkosenjumalan poikaa, The Roadia Myllykosken Koivusaaressa, Kuntalaa Kuusaalla samoin kuin Omat pojat -näytelmää.
- Yleisöä nauratti Kuntalassa varsinkin se kohta, missä Kallion Aulin kanssa ollaan lapsia ja leikitään kunnanhallitusta. Toinen ihmettelee, kun ei ymmärrä jotain ehdotusta ja kysyy, voidaanko me tehdä sellaisia päätöksiä, joita ei ymmärretä. Toinen vastaa, että miksei voitaisi, täähän on kunnanhallitus.

Ohjaajia Aulis Forssell on nähnyt laidasta laitaan. Hänelle sopii monenlainen ohjaustyyli. Hyvä ohjaaja näkee näyttelijästä, kuinka paljon tämä tarvitsee ohjaamista.
- Jollekin voi antaa vain viitteitä, ohjaaja saattaa vain sanoa että kokeile ja tuo tuntuu hyvältä, jatka noin Joku taas tarvitsee yksityiskohtaisia neuvoja. Voikkaalaislähtöinen ohjaaja Veikko Manninen tuskastui kerran ja piirsi liidulla sahalaitaisen kuvion näyttämölle poluksi näyttelijälle, joka ei tiennyt, minne siellä piti astella.

Toisten harjoittelua on kiva seurata katsomosta.
Aulis on Omissa pojissa näyttämöllä vain alussa, joten hän on saanut seurailla näytelmän harjoituksia ja rakentumista katsomosta käsin - ja nauttinut.
- Mielenkiintoista nähdä miten joku kavereista on ollut lähes valmis ensimmäisistä harjoituksista ja joku toinen taas oivaltaa koko ajan lisää ja tarvitsee yli 20 treeniä ennen kuin rooli alkaa olla valmis. Ihmiset ovat erilaisia, ja teatterissa se korostuu. 

Tuttu lause "viimeisin projekti on aina mielenkiintoisin" tulee Forssellinkin suusta. Mutta Omat pojat kiehtoo siksikin, että aihe on niin rankka - kertoo sodassa kuolevista miehistä.
- Esityksen jälkeen takahuoneessa huomaa, miten pojat hirtehisellä huumorilla pyrkivät irti näytelmän tunnelmasta. Ihailen sitä, miten täysillä käverit vetävät roolinsa. Täytyyhän se jotenkin ravistaa pois esityksen päätyttyä. Uskon, että sodassa on sama juttu - huumori tuskin oli sielläkään kaunosieluista.

Aulis Forssell on teatterin läpitunkema mies. Hänen on mahdotonta kuvailla, mitä teatteri on hänelle antanut.
- Olen katsonut näytelmiä niin paljon kuin olen pystynyt, lähialueilla ja pidemmälläkin. Siitä on tullut iso juttu. Niin paljon kuin käsiini saan, luen suomalaisten näyttelijöiden elämäkertoja. Ison sisällön teatteri on elämään tuonut.

Jäämme pohtimaan taiteen merkitystä ihmiselle. Forssell muistuttaa Leningradin piirityksestä. Vaikka siellä ihmiset elivät nälkäkuoleman partaalla ja heitä kuoli satoja tuhansia, silti loppuun asti kaupungissa järjestettiin konsertteja.
- Jos haluaa säilyttää ihmisyyden sellaisissakin oloissa, tarvitaan taidetta. Musiikki on yksi parhaita keinoja, siinä ei tunneta kielirajoja. Teatteri tulee heti musiikin jälkeen. Tietojen joukossa se antaa erilaisia malleja ja valottaa asioita useammalta kantilta, ei vain mustavalkoisesti. Se saa meidät miettimään, että hetkinen, voihan se olla näinkin.

Tori vetää puoleensa

Elämässä on kuitenkin muutakin kuin näytelmät ja runot. Forssell on Kuusankosken Eläkkeensaajien puheenjohtaja, ja se työllistää miestä melko lailla. Hän on jäsenenä kaupungin vanhusneuvostossa. Politiikka kiinnostaa aina vaan, Kuusaan demareitten jäsenenä ja johtokunnassa tälläkin hetkellä.
- Olin kymmenen vuotta Lionsien jäsenenä. Aika ei kuitenkaan enää riittänyt siihen. Erotessani lainasin vapaasti Groucho Marxia, jota pyydettiin Rotareihin. Hän oli vastannut:"En voi kuvitella liittyväni järjestöön, joka hyväksyy jäseneksi minut."

Politiikka on Forssellin elämässä ollut verenperintönä. Kaksi kautta kaupunginvaltuustossa ja kulttuurilautakunnan puheenjohtajana hiukan pidempään, 30 vuotta. Uuden Kouvolan kulttuurilautakunnassakin hän oli yhden kauden varajäsenenä, mutta ei enää hakeutunut uudelleen. Mutta mikä piti miehen puheenjohtajana kolme vuosikymmentä?
- Siihen aikaan suunniteltiin ja rakennettiin Kuusankoskitalo ja kirjasto. Ei muuten ollut itsestään selvää, että kumpaakaan taloa tarvittaisiin. Ensin piti saada kaikki vakuuttuneiksi tilojen tarpeesta. Nyt käyttö osoittaa, että molempia rakennuksia tarvitaan kovasti.

Käyttäjät pääsivät vaikuttamaan tilojen suunnitteluun. Aulis on tyytyväinen siihen, että silloin teatterisalista tehtiin ammattimaiseen käyttöön soveltuva. Erään nykyisen luottamushenkilön laukaisema idea uuden teatteritalon rakentamisesta Kouvolaan - ilman nykyisen teatterihenkilöstön toivomusta - ihmetyttää Forssellia.
- Toisaalta mikäs siinä, mutta ajoitus on pielessä. Nyt kun kaikesta karsitaan, ihmetyttää noin epärealistinen heitto.

Perhettä tällä aviomies evp:llä, kuten hän itse määrittelee, on klaaniksi asti. Kausalassa asuvalla tyttärellä on neljä lasta ja näistä vanhimmalla jo kaksi lasta.
- Olen isoisoisä, Aulis leveilee.

Jari Pirinen tällä kertaa Auliksen kanssa tiskin takana.
Varmimmin Forssellia näkee Kuusaan torilla perjantaisin. Torimyynnissä on hänestä jotain tosi vetovoimaista. Pirisen tilan tuotteiden myynti ympäri Pohjois-Kymenlaaksoa ei ole hänestä työtä.
- Vuolenkosken kesätori on parhaita. Siellä on vilkasta, kun kylässä on niin paljon kesäasukkaita. Siellä ollaan käyty parikymmentä vuotta, samoin Kimolassa. Ei sitä työksi voi sanoa, kun se on niin mukavaa. Niin kuin teatterikin - ei sitäkään voi työksi sanoa. Ihmisten kanssa on hauska jutella. Eivät juttukaverit aina edes osta mitään, kunhan tulevat heittämään tarinaa. Yksi sanoikin, että en miä osta mitää, tulin vaan kattomaa, ketkä viel on elos.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Miten muotokuvaa katsotaan - Johanna Ryönänkoski opastaa

Onko muotokuva onnistunut vain, jos se on kohteensa näköinen? Taidemaalari Johanna Ryönänkoski tietää monta muutakin tapaa katsoa henkilön kuvaa kuin etsiä yhdennäköisyyttä. Viime kesänä hän maalasi Taideruukissa muotokuvan kulttuurineuvos Eero Niinikoskesta - kolmessa tunnissa. Nopeusennätys ei kuitenkaan ole se, mitä taiteilija hakee ihmisiä kuvatessaan.




Katselemme Galleria Padon seinillä riippuvia Kymiyhtiön patruunoiden muotokuvia ja valitsemme lähimmän. Siinä Kuusankoski-yhtiön perustanut Carl Robert Mannerheim istuu nojatuolissa huoneessa, johon osuu jostakin auringonvaloa. Ryönänkoski ei aloita arviointiaan henkilöstä vaan taustan väristä.
- Tässä pistää silmään voimakas vihreä. Se kertoo asiaa tunteneille, missä tilassa maalaus on tehty. Siinä on myös mielenkiintoinen valoratkaisu. Huoneessa on ikkuna, josta heijastuu auringonvalo käsinojaan ja hihaan.

Taidemaalari Eero Järnefelt on kuitenkin käsitellyt valoa Johanna Ryönänkosken mielestä ristiriitaisesti.
- Vaikka taulussa on niin voimakas valo toisaalla, niin kasvoillakin on hirveän paljon valoa. Valo ei ole balanssissa, se on vähän järjetön. Tulee mieleen, onko taiteilija ollut jotenkin epävarma eikä ole uskaltanut jättää kasvoja varjoon vaan on lätkäissyt sinne valoa, jottei kukaan tulisi esittämään sitä kysymystä, että miksi kasvot ovat toissijaiset. Suhtaudun myös aika kriittisesti näihin muotokuviin, Johanna Ryönänkoski tunnustaa.

Keskustelussa Galleria Padon yleisön kanssa taidemaalari Ryönänkoski on juuri kertonut väripaletista. Se ei ole pelkkä väreillä täytelty levy, jossa on peukalonreikä. Paletti tarkoittaa myös koko teoksen värimaailmaa, joka syntyy henkilön olemuksesta, tilasta, tauluun valittavasta esineestä, tunnelmasta, valaistuksesta - monesta asiasta. Taidemaalari puristelee levylleen jo valmiiksi sellaisia värejä, joista toivottu väritys syntyy. Vain harvoin taulussa näkee puhtaita värejä suoraan tuubista, useimmiten taiteilija sekoittaa niitä paletilla tai vielä kankaalla. Muotokuvan henkilön kasvoissakin saattaa olla toistakymmentä eri väriä, jotta syntyy haluttu vaikutelma.



Eero Niinikosken muotokuvassa on kesäinen valo, henkilöllä valkoinen hattu ja vaaleat hellepäivän vaatteet. Taustakin on heleä.
- Tässä on vaaleanruskea, poltetun umbran värinen imprimituuri eli alusmaalaus tai maalauspohjan värisävy. Tämä oli varman päälle -ratkaisu - klassinen ruskea - koska en tiennyt miten Eero on pukeutunut ja mitä on taustana. Siinä oli myös tuuria, koska pystyin jättämään alusmaalausta näkyviin. Halusin pohjasta luonnosmaisen ja keveän niin, että kankaan struktuurikin näkyy, Ryönänkoski osoittelee kuvan ulkolaitojen ohutta tärpättimäistä kerrosta.




Monesti muotokuvan maalaaminen kestää kuukausia, yhteisiä istuntoja - tai seisomisia - kertyy tuntikausia. Siinä taiteilija ehtii tutustua malliin ja tämän olemukseen hiukan eri tilanteissa ja ottaa tauluunsa ikään kuin yhdistelmän kaikesta näkemästään. Ryönänkoski ja Niinikoski eivät olleet tavanneet ennen viimekesäistä maalausperformanssiaan.
- Olin kysellyt Veskulta - galleristi Vesa Parviselta - onko se mies tiukkis vai rento vai millainen, tunnustellut täytyykö olla ihan kauhuissaan, Johanna naureskelee.

Taiteilijan ja mallin on siis tultava toimeen ne hetket, jotka tarvitaan muotokuvan syntyyn. Mutta kuinka pitkiä pätkiä mallin on osattava olla paikoillaan?
-  Kyllä hänen täytyy istua paikallaan. Meillä oli Eeron kanssa 20 minuutin välein taukoja - tosin minulla menee maalatessa ajantaju. Eero ei olisi niinkään tarvinnut niin usein, mutta minä tarvitsin. Katsomiseen väsyy. Tauko on tärkeä, koska aivot väsyvät, eikä enää ymmärrä sitä, mitä näkee. Jos on viisikin minuuttia poissa kuvan ääreltä, alkaa tajuamaan miten jatketaan, Johanna Ryönänkoski kuvailee.


Muotokuvasta kannattaa katsella myös sommitelmaa: miten henkilö on sijoitettu, onko hänellä esim. jokin esine kädessään, mitä taustalla on. Kaikki se todennäköisesti kertoo henkilöstä ja hänen toimistaan jotakin. Joissakin patruunoiden muotokuvista henkilöillä on kirja. Yksi kuvista on erikoinen: Gösta Serlachiuksen muotokuvan taustalle on maalattu toinen taulu.


Muotokuvan muoto kiehtoi yleisöä

Galleria Padon yleisö kyseli tammikuun tilaisuudessa mm. muotokuvien hinnoista ja yleisyydestä.

Tilataanko muotokuvamaalauksia nykyään; kenellä niihin ylipäätään on varaa? Taiteilija Soile Yli-Mäyryltä tilattiin vuosi sitten muotokuva ex-kansanedustaja Jukka Vihriälästä, mutta tilaaja haluaakin purkaa sopimuksen mm. kuultuaan taulun hinnan: 30 000 euroa. Keskustelu hinnoista on vellonut muidenkin teosten ympärillä. Se surettaa Johanna Ryönänkoskea - tauluista voisi puhua muutenkin kuin hintanäkökulmasta.
- Taiteilijan täytyy ansaita emmentalinsa leivän päälle, ja hinnasta näkee, miten hän arvottaa oman osaamisensa. Mutta kyllä minun hintani liikkuvat paljon alemmalla tasolla kuin noissa lukemissa. Ihan tavallisilla perheillä voi olla varaa myös muotokuvien maalauttamiseen, Ryönänkoski vinkkaa.

Taantuman aikaan yritykset ovat lakanneet tilaamasta muotokuvia. Kunnat ja julkiset laitokset kuitenkin edelleen teettävät muotokuvia johdostaan. Eero Niinikosken mukaan muotokuvat kertovat kahdesta asiasta.
- Firma kertoo johtajansa kuvan teettämällä, että se arvostaa tätä. Mutta se kertoo myös siitä, että firma arvostaa itseään: ollaan me vaan sellainen yritys, jolla on syytä esitellä johtoaan muotokuvin!

Valokuva - videomuotokuva - maalausmuotokuva - mahdollisuuksia on nykyisin monia. Niinikoski hehkuttaa videomuotokuvaa, mutta Ryönänkoski ei oikein innostu.
- Nykymaailmassa on niin paljon liikkuvaa katsottavaa, tulvimalla. Minusta on kiinnostavaa tehdä ja katsella jotain paikallaan pysyvää, hän pohtii.

Kehystetyt patruunat vetävät väkeä

Taideruukin Galleria Padon vuoden 2015 avausnäyttely on saanut katsojia ennätysmäärin. Kolmen ensimmäisen viikon aikana yli 1200 ihmistä kävi katsomassa Kymiyhtiön patruunoita ja herroja, jotka kulttuurineuvos Eero Niinikoski tuotti näytteille UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmista.

Teosten saamisessa seinille on tarvittu apua. Niinikoski kiitteli Puhdin väsymättömiä talkoomiehiä Erkki Hussia ja Ossi Viljakaista teosten hellävaraisesta käsittelystä ja taitavasta ripustuksesta. Miehillä näyttää olevan jo vuosien luottamuksellinen yhteistyö takanaan.

Eero Niinikoski takanaan Karl-Erik Ekholm
Eero Niinikoski ilahdutti avajaisissa vieraita kertomalla taustoja tauluihin ikuistetuista Kymiyhtiön toimitusjohtajista ja heidän toimistaan Kuusankoskella. Hän kuvaili myös muotokuvamaalauksen virtauksia eri aikoina ja kertoi viime vuosikymmenten keskusteluryöpsähdyksistä, joita totutusta poikkeavat muotokuvat ovat nostattaneet paitsi kahvipöydissä myös julkisuudessa.

Kulttuurineuvos Niinikoski ja taidemaalari Johanna Ryönänkoski esittelivät muotokuvamaalaamisen salaisuuksia toisenakin tammikuisena sunnuntaina. Aihe kiinnostaa, siitä kertoi väentungos Galleria Padossa. Niinikoski antoi puheensa ja esittelynsä Min Kuusas -sivullekin. Kiitos!

Johanna Ryönänkoski ja Eero Niinikoski

Jos siedät amatöörivalokuvaajan otoksia asiantuntevin tekstein, saat kalpean aavistuksen siitä, mitä on tarjolla näyttelyssä ”Patruunat ja muut herrat – muotokuvia UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmista”. Se on esillä Galleria Padon näyttelytiloissa Kuusankosken Taideruukin tiloissa 25.1.2015 saakka. Sinuna kyllä kävisin itse katsomassa paikan päällä.


Eero Niinikosken sanoin:

Helsingin kaupunki on maalauttanut yli 60 muotokuvaa entisistä kaupunginjohtajista ja valtuuston puheenjohtajista. Muutama vuosi sitten taiteilija Elina Merenmies maalasi muotokuvan apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisesta. Teos poikkeaa kaikista aikaisemmista muotokuvista: siinä ei ole kuvan kohde lainkaan tunnistettavissa. Työtovereiden mielestä henkilön asento, niska ja korva ovat kyllä näköisiä, mutta muuten miehellä on kuin huppu päässä, kommentoivat työtoverit. Erään lehtimiehen mukaan Korpisen muotokuva on muotokuva suurten mahdollisuuksien sukupolvesta, jolta maa luiskahti jotenkin alta. Seuraavan sukupolven työksi jää taas jälkien korjaaminen - tämän kasvottoman ajan jälkeen, kirjoitti Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield
vuonna 2010, jolloin Korpisen muotokuva paljastettiin. Taidamme elää parhaillaan tuota aikaa, jonka tehtävänä on korjata edellisen sukupolven, ns. suuren ikäluokan, johon itsekin kuulun, jälkiä.

Hämmennystä herätti myös kymmenkunta vuotta sitten valmistunut Rafael Wardin muotokuva presidentti Tarja Halosesta. Taulun esittämässä henkilössä oli tuttuja piirteitä, mutta kovin näköiseksi sitä ei voinut eikä voi vieläkään sanoa. Maalaus oli esillä jonkin aikaa Ateneumissa ja ihmiset jonottivat päästäkseen katsomaan presidentin muotokuvan, mutta useimmille pettymys oli suuri: taulu ei ollut näköinen.

Nykyisestä presidentistä Sauli Niinistöstä paljastettiin ns. puhemiesmuotokuva eduskunnassa pari vuotta sitten. Taulun teki Marjatta Tapiola. Kohu siitäkin nousi, sillä teos vaikuttaa hyvin ylimalkaiselta: siinä on paljon tyhjää tilaa ja malli on hahmoteltu kevein vedoin. Niinistö on kuvassa kuin omissa oloissaan kirja sylissään. Maalaus on kuitenkin jossakin määrin näköinen, mutta eroaa aiemmista puhemieskuvista monissa kohdin. Saapa nähdä millainen muotokuva syntyy tasavallan presidentti Sauli Niinistöstä. Se on vielä tekemättä.

Nämä esimerkit kertovat, että muotokuvamaalaus on muuttumassa ja uusiutumassa samalla kun haetaan kokonaan uusia tapoja tehdä muotokuvia. Valokuvat ovat jo pitkään korvanneet perinteiset muotokuvat ja uusinta uutta on tehdä videomuotokuvia: henkilöä kuvataan joka puolelta, istumassa ja jopa nukkumassa.

Nyt avattava näyttely esittelee perinteisiä muotokuvia. Teokset ovat kuitenkin syntyneet viimeisen sadan vuoden aikana, joten kuvissa on nähtävissä muotokuvamaalauksen kehitys ja tekninen osaaminen. Ei turhaan sanota, että muotokuva on kuvataiteen kuningaslaji. Aiemmin ei maalareille riittänyt, että teos oli taitavasti tehty, vaan sen piti olla myös mallinsa näköinen. Jostakin syystä nykyaika on tämän kultaisen säännön ohittanut. Totta on tietysti sekin, kun erään mahtimiehen muotokuvan paljastustilaisuudessa pohdittiin onko taulu näköinen, niin miehen puoliso puuttui keskusteluun sanomalla: ”Sadan vuoden päästä kukaan ei enää pohdi onko teos mallinsa näköinen, mutta sen sijaan he pohtivat onko se hyvä taideteos.”

Teosesittely

Tässä salissa on nähtävissä vanhan Kymiyhtiön perustajien ja kaikkien toimitusjohtajien muotokuvat sekä lisäksi eräitä muita teoksia, jotka liittyvät niin ikään yhtiön historiaan.
Kun puhun Kymiyhtiöstä, tarkoitan meille kuusankoskelaisille tuttua Kymiä. Yhtiön myöhempiin vaiheisiin nämä teokset eivät liity muussa mielessä kuin siinä, että ne siirtyivät v. 2006 perustetun UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön omistukseen.


Ernst Dahlström oli Kymiyhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja. Hän oli paitsi ansiokas liikemies myös huomattava tieteen ja taiteen mesenaatti, lahjoittaja. Hän rakennutti veljensä Magnus Dahlströmin kanssa Turun taidemuseolle komean kivirakennuksen, joka on edelleen yksi Suomen tärkeimmistä taidemuseoista. Maalauksen on tehnyt Eero Järnefelt, joka oli
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella yksi kaikkein kysytyimmistä muotokuvamaala-
reista maassamme.





Gösta Serlachius oli Kymiyhtiön toimitusjohtajana v. 1908-13. Hänen toimikautensa sattui
hyvin vaikeaan ajankohtaan, mutta hän onnistui nuoresta iästään (hän oli 32-vuotias Kuusankoskelle tullessaan) ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta nostamaan Kymiyhtiön taloudellisesta ahdingosta kannattavaksi yritykseksi. Kuusankoskelta hän siirtyi Mänttään johtamaan sukuyhtiötään. Myös hän oli suuri taiteen ystävä, joka perusti Gösta Serlachiuksen taidesäätiön jo sotavuosien aikana. Muotokuvan on maalannut ruotsalainen Bror Börjeson ja se on sikäli harvinainen lajissaan, että maalaukseen on otettu toinen taideteos mukaan Serlachiuksen selän taakse.




Gösta Björkenheim seurasi Serlachiusta toimitusjohtajana. Hän oli paljosta huolehtiva vanhan ajan patruuna, joka kantoi huolta paitsi tehtaansa asioista myös työväestön oloista. Björkenheim perusti mm. huoltokonttorin yhtiön väen talousasioita hoitamaan sekä Kymin ammattikoulun, jolla on ollut suuri merkitys koko paikkakunnan kehitykseen. Hänet murhattiin kansalaissodan loppuvaiheessa Korialla keväällä 1918. Tästä traagisesta tapauksesta johtuen Eero Järnefeltin hienossa maalauksessa on mustat kehykset.
.






Sitten on vuorossa harvinainen kuvakokoelma Rauma-Repolan pitkäaikaisen pääjohtajan
Paavo Honkajuuren muotokuvan alkuvaiheista. Yleensä tällaisia luonnoksia ei ole esillä, koska ne jäävät taiteilijan haltuun, mutta tässä tapauksessa taulun alkuvaiheet lunastettiin yhtiölle ja sieltä ne ovat siirtyneet UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön omistukseen. Lopullista maalausta emme onnistuneet saamaan näyttelyyn mukaan.







 
Einar Ahlman tuli toimitusjohtajaksi Gösta Björkenheimin jälkeen. Hänen aikanaan Kymiyhtiö laajeni voimakkaasti jopa ulkomaille saakka. Ahlman jatkoi lisäksi Björkenheimin patruunaperinnettä ja piti väestä hyvää huolta rakennuttamalla runsaasti asuntoja, joihin tulivat mm. ajanmukaiset hyötypuutarhat. Hän tuki myös voimakkaasti paikkakunnan urheilu- ja kulttuuritoimintaa. Ahlmania on kiittäminen Kuusankosken puistojen sadoista lehmuksista. Nykypolvelle jämäkän vuorineuvoksen nimi on jäänyt historiaan lähinnä Ahlmanintien muodossa. Ahlmanin kaudesta on kuitenkin muistona myös Kymin ammattikoulu ja pääkonttori, jotka valmistuivat samana vuonna 1933. Taulun vuorineuvoksesta teki Antti Favén, joka oli Järnefeltin ohella kysytty muotokuvamaalari 1900-luvun alkupuolella. Säätiöllä on myös Eero Järnefeltin maalaama muotokuva. Ahlmanista.

Karl-Erik Ekholm tunnetaan Kuusankoskella Ekholmintiestä ja Ekholminsillasta. Hän oli toimitusjohtajana vuodesta 1937 aina vuoteen 1965 saakka. Hänen kaudellaan Kymiyhtiössä tehtiin kauaskantoisia ratkaisuja, joiden seurauksena teollisen toiminnan painopiste siirtyi täältä vanhalta Kymintehtaan alueelta Kuusanniemeen. Ilman näitä toimenpiteitä Kuusankoskella ei enää valmistettaisi paperia. Ekholm seurasi edeltäjiensä patruunaperinnettä ja huolehti tarkoin henkilökunnan hyvinvoinnista. Hänen aikanaan järjestettiin mm. yhtiön eläkeläisille ja heidän puolisoilleen joulujuhlat, joihin osallistui parhaimmillaan kaksi tuhatta henkilöä. Ekholmin muotokuvan maalasi englantilainen taidemaalari Kenneth Green, joka oli 1950-luvulla teollisuusmiesten suuressa suosiossa.

Kurt Swanljung seurasi Ekholmia toimitusjohtajana 1966. Hän toi Kymiyhtiön johtamiseen uusia tuulia ja laajensi toimintaa ulkomaille. Englannissa Kymillä oli ollut kaksi paperitehdasta jo 1930-luvulta lähtien, mutta 1960-luvun lopulla lähdettiin mukaan saksalaiseen ja kanadalaiseen tehtaaseen ja hankittiin pari omaa tehdasta vielä Ranskasta.
Myös myyntiverkosto uudistettiin ja perustettiin konttoreita useisiin maihin. Swanljungin kaudelle sattui myös Kymin satavuotisjuhlallisuudet v. 1972. Tilaisuuksia järjestettiin kaikkiaan 16. Mukana oli mm. Verlan vanhan pahvitehtaan vihkiminen maamme ensimmäiseksi tehdasmuseoksi. Swanljungia voitaneen pitää viimeisenä Kymin patruunana. Hänen jälkeensä seurasi palkkajohtajien aikakausi. Vuorineuvoksen muotokuvan maalasi kokenut tekijäTauno Miesmaa.

Swanljungia seurasi Fredrik Castrén, jonka kaudella tulivat pian taloon uudet tuulet. Vanhan Kymiyhtiön aika loppui 1983, kun Strömberg-yhtiö liitettiin Kymiin ja syntyi firma nimeltä Kymi-Strömberg Oy. Tässä yhteydessä yhtiön pääkonttori siirtyi Helsinkiin oltuaan täällä vuodesta 1906 lähtien. Vuonna 1986 mukaan tuli Oy Kaukas Ab ja pari vuotta myöhemmin vielä Schauman-yhtiö, jolloin uudeksi nimeksi tuli Kymmene Oy ja pääjohtajaksi Casimir Ehrnrooth. Castrénin muotokuvan maalasi Fritz Jakobsson, jonka ansiolistaan tulivat myöhemmin muotokuvat Ruotsin kuningatar Silviasta ja paavi Johannes Paavali toisesta sekä parista Vatikaanin kardinaalista.




Seuraavalla seinällä on ministeri Mika Tiivolan muotokuva. Hän oli pitkään vaikutusvaltainen Kymiyhtiön hallituksen puheenjohtaja ja Suomen Yhdyspankin pääjohtaja. Muotokuvan on tehnyt viipurilainen Sam Vanni. En tiedä miksi juuri hänet valittiin muotokuvan tekijäksi, koska Vanni on abstraktisen eli käsitteellisen kuvataiteen pioneereja Suomessa. Se näkyy myös tässä teoksessa, sillä hahmossa on toki ministeri Tiivolan piirteitä, mutta ei sitä näköiseksi voi sanoa.



 



Mahtimiesten viereen olemme sijoittaneet Kymiyhtiön konttoripäällikön Julius Polinin muotokuvan sillä perusteella, että häntä meidän on kiittäminen siitä, että Kuusankoskella on näiden kahden itsenäisyysmiehen komeat muotokuvat. Hän oli Mannerheimin suuri ihailija ja teki v. 1928 aloitteen Mannerheimin ratsastajapatsashankkeesta ja lahjoitti omista varoistaan keräykseen peräti 100 000 silloista markkaa. Se on nykyrahassa n. 30 000 euroa. Polin oli kärsimätön mies ja huomatessaan, että keräys edistyi hitaasti, hän huolehti tehokkaana hallintomiehenä, että Kymiyhtiö tilasi Mannerheimin muotokuvan valmistumassa olevaan juhlasaliin. Ratsastajapatsaskin tuli sitten aikanaan Helsinkiin, mutta vasta v. 1960, Polinin kuolinvuonna. Näissä muotokuvissa nähdään vanha maalausperinne, jonka mukaan hallitsijat ja muut suurmiehet maalataan kokovartalokuvana. Kymmenkunta vuotta sitten taidepiirit olivat täpinöissään, kun nuori taidemaalari Pasi Tammi teki valtioneuvos Riitta Uosukaisesta komean kokovartalokuvan eduskunnan tiloihin. Taiteilijan selityksenä oli se, että Uosukainen on sentään ensimmäinen naispuhemies, mutta myöskin edustava leidi. 



Sitten pieni yllätys, joka on siinä mielessä moderni, ettei siitä saa selvää, ketä se esittää. Teos on kuitenkin hieno muotokuva, jonka on tehnyt v. 1873 oppilastyönä Suomen kenties arvostetuin taidemaalari Albert Edelfelt. Muotokuva on hiilipiirustus, jonka Edelfelt teki ollessaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä. Mallin tunnistaa mieheksi siitä, että hänen päänsä oikealla puolella pilkistää terävä viiksenkärki, ajankuva sekin.









Takaseinällä nähdään Kymiyhtiön perustajat. Vasemmalla Axel Wilhelm Wahren, joka perusti
Kymmene Aktiebolag –nimisen yrityksen Kuusankosken äärelle.


















Keskellä on kreivi Carl Robert Mannerheim, Marskin isä, joka perusti Kuusaan saareen Kuusankoski-yhtiön samaan aikaan kuin Wahren oman tehtaansa kosken itärannalle.









 Kolmantena on vuorineuvos Rudolf Elving, joka perusti Voikkaan tehtaan 25 vuotta myöhemmin kuin Wahren ja Mannerheim omat tehtaansa. Kolme yritystä yhdistyivät v. 1904 Kymiyhtiöksi, josta tuli Pohjoismaiden suurin paperinvalmistaja. Näitä herroja saamme kiittää siitä, että Kuusankosken äärellä on nyt teollisuutta. Wahrenin muotokuvan teki saksalaissyntyinen, mutta Suomessa 1800-luvun loppupuolella vaikuttanut taiteilija Bernhard Reinhold, joka toimi mm. Albert Edelfeltin opettajana. Mannerheimin ja Elvingin muotokuvat ovat Eero Järnefeltin varmaa käsialaa.




Miksi meillä on sitten esillä nämä kaksi Suomen historiasta hyvin tunnettua henkilöä marsalkka Mannerheim ja presidentti Svinhufvud? Tarkemmin katsottuna huomaatte, että taulut eivät ole aitoja öljyväriteoksia, vaan valokuvasuurennoksia. Alkuperäiset teokset ovat Kymin ammattikoulun juhlasalissa, kuten monet varmasti tietävät. Ne ovat niin suuria (puoli metriä näitä korkeampia) ettemme voineet ottaa niitä näyttelyyn mukaan. Teokset kuuluvat UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön omistukseen ja kuuluvat kokoelmamme merkkiteoksiin.
Taulut on maalannut Eero Järnefelt Kymiyhtiön tilauksesta ja niistä ei ole kopioita missään.




Teksti: Eero Niinikoski

maanantai 12. tammikuuta 2015

Piia Kleimola: Nyt tarvitaan iloa

Piia Kleimolan uusi elämä erossa Kuusankosken Teatterista vaikuttaa mukavalta. Itkut on itketty, epäonnistumisen tunne on poissa, tilalla on uutta toimintaa, voimaa, oma yritys ja ihana palkkatyö. Muutosten keskellä jotkin asiat pysyvät, Piiallakin rakkaus taiteeseen - ja perheeseen.
 
Kuusankosken Taideruukin kolmannessa kerroksessa on hetki aikaa kertailla menneitä ennen kuin Kirkonkylän koulun opettajat saapuvat viettämään Piia Kleimolan järjestämää tammikuista pikkujouluaan. Täällä tuoreehkossa työtilassaan Piia vaikuttaa yhtä energiseltä ja iloiselta kuin aina takavuosina haastatteluja tehdessämme. Vaikea kuvitella, että tämä nainen olisi itkeskellyt teatterin rahahuolien takia.
-Viimeinen syksy ja talvi teatterilla oli yhtä itkemistä. Kaikki johtokunnan kokouksetkin vaan itkin - olen kova itkemään, Piia nauraa nyt.

Itkujen syy oli raha. Sen puute oli ollut vuosia totta teatterissa, mutta ei se ennen ollut häirinnyt.
- Se oli oikeastaan voimavara: me mennään vaikkei rahaa olekaan!

Teatterilla oli neljä työntekijää, tämä piti kustantaa vuosiavustuksen ja lipputulojen summilla, mutta niitä ei kertynyt tarpeeksi, vaikka sali olisi myyty täyteen joka kerta.
- Hyvät jutut myivät yli sadan prosentin täytöllä, mutta mahoton mikä mahoton, Piia tietää nyt.

Kleimola pani itsensä likoon monet kerrat taloudellisestikin, että teatteri pystyi jatkamaan. Hän ei nostanut välillä palkkaansa, otti lainaa omiin nimiinsä, jotta toisten palkat saatiin maksettua,  jakoi teatterin vuokrarahat työntekijöille palkoiksi, jotka muuten olisivat jääneet saamatta. Siitä johtokunta moitti, mutta kukaan ei keksinyt muutakaan ratkaisuksi. Piian tivatessa vaihtoehtoa vallitsi täysi hiljaisuus.
- Kaikki kokeiltiin mitä vaan ikinä pystyttiin. Vuosia mietin, onko yhtälö mahdoton vai olenko minä niin huono etten osaa hoitaa taloutta vaikka muun osaisinkin. Nyt etäisyyden päästä olen valmis antamaan itselleni armoa: yhtälö oli mahdoton.  Muutaman kymppitonnin takia talous kaatui -  pikkusummia, jos ajattelee vaikka Korvenkylän kesäteatterin lipputuloja. Joskus teen vielä näytelmän kaikesta siitä, Piia henkäisee.

Nyt Kuusankosken Teatteri on velaton. Neljästä työntekijästä Piia irtisanoutui, tekniikan työsopimusta ei jatkettu, ja kaksi oli pakkolomalla kunnes teatterilla oli jälleen pää pinnalla. Töitä tehtiin talkoilla se aika.

Jotain jännää illan asiakasryhmälle...
Uutta tilalle saman tien

Piia Kleimolalla oli jälleen yksi itkuinen ilta teatterin johtokunnan kokouksen jälkeen joulukuussa 2012. Kun sama tunne jatkui aamulla, Piia sanoi itsensä irti. Mutta murhe ja ahdistus eivät tätä itkijänaista lamaannuttaneet. Jo seuraavassa kuussa hän perusti oman yrityksen, Toimintavoiman. http://www.toimintavoima.fi/index.php?sivu=etusivu
- Niin luja rakkaus on tähän draaman tekemiseen, että ajattelin katsoa, elättääkö pelkkä tämän alan yritys vai etsinkö muualtakin töitä. Mutta ainakin yritys olisi keino tehdä koulutus- ja ohjaustöitä. Senhän tietää kaikki, että kulttuurin määrärahoja leikataan kaiken aikaa. Ei siihen Karjalan mäntyyn kannata päätään hakata. Hankerahoitus on päivän sana, niin moni on pätkätyöläisenä jonkin hankkeen puitteissa nykyään.

Piian  yritykselle oli sopiva rako markkinoilla.
- Selvittelin ja opin, että maassa ei ole paljonkaan sellaisia yrityksiä, jotka lähtevät teatteri- ja draamakentältä, vaikka moni käyttääkin koulutuksessa osallistavia menetelmiä. Jos olen tässä edelläkävijä, niin sehän vasta hivelee leijonaluonnettani. Oppia saa ottaa, voi kun joku muukin saisi tästä pontta itselleen, Piia houkuttelee.
 
Heti ensimmäinen vuosi meni hyvin, erittäin hyvin. Yritys sai Kulttuurirahastolta ison projektin toteutettavaksi. Kuule mua! -hanke nostaa esiin nuorten mielipiteitä ja näkemyksiä maakunnasta, kotikaupungista, kodista ja kodin tunteesta.

Osallistava ja soveltava draaman tekeminen oli heti alkuun Toimintavoiman päällimmäisenä ideana.
- En halunnut firman nimeen teatteri-sanaa. Kun teatteri on toimintaa ja parhaimmillaan hirveän voimaannuttavaa, niin nimi yhdistyi näistä käsitteistä. Se mitä teen, ei ole niinkään esityskeskeistä kuin kaikkea muuta.

Työtilaan Taideruukin yläkerrassa
Kysyntää koulutuksille oli alusta lähtien niin paljon, että Piia Kleimolaa ihmetyttää. Eri tahot osasivat kysyä ja tilata, koska Piia oli ehtinyt luoda teatterivuosiensa aikana muissa tehtävissä ison verkoston. Yksi isoimpia asiakkaita on Kouvolan kaupunki. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opettajat ja oppilaat, sosiaali- ja terveyspuolelta palvelukotien henkilökunnat, vammaisten ja kehitysvammaisten ryhmät, seurakuntien väki ovat muiden muassa saaneet Piialta ohjausta. Iso asiakasryhmä ovat myös nuorisopsykiatrian työntekijät - lahtelaishenkilöstöä oli äskettäin Piian koulutuksessa Verlassa.

Kouluvuoden aikana Kleimola tapaa paljon oppilaita.
- Meillä pyörivät nytkin draamatunnit. Käyn moikkailemassa vitosluokkia aina kun ehdin. Puolitoista tuntia kerrallaan yhden luokan kanssa on minimi; siinä päästään jo asiaan, Piia kertoo.

Draama helpottaa ydinasian löytämistä

Ihmettelen, eikö draama menetelmänä pelota osallistujia, uskaltavatko kouluikäisetkin heittäytyä näyttelemään.
- Roolihan saattaa tuoda turvan, jota kautta vaikeita asioita voi käsitellä. Käytän paljon prosessidraamaa. Siinä annetaan tarinan alku, josta osallistujat jatkavat. Lempparitarinani on viidakkotarina, sitten on intiaanitarinaa ja avaruustarinaa. Vaikka ympäristö on etäinen, draaman asiat ovat ihan jokapäiväisestä arjesta: miten toista kohdellaan, miten kuunnellaan kaveria.

Kuunteleminen on Piian mielestä tärkein taito.
- Nykymuksujen kanssa on usein suuri saavutus, jos heidät saa kuuntelemaan toisiaan. Nykymaailmassa kuvitellaan, että pitää mennä kyynärpäät edellä eikä ole niin väliä, miltä toisesta tuntuu. Järvisen Esko Pilkan koululta sanoi ihanasti, että pidä näille sellaisia elämän oppitunteja. Eihän oppilaista näyttelijöitä yritetä tehdä. Enemmän se on sitä, miten uskallat olla, miten hallitset jännitystä, miten kuuntelet toista.

Draamatoiminta leikin varjolla antaa ikään kuin luvan nostaa kissan pöydälle. Kleimola kertoo hankalasti edenneistä tilanteista, joissa onkin yllättäen opittu enemmän kuin helposti sujuneissa.
- Yksi yläasteryhmä vuosien takaa oli ihan yhden pomotyypin tossun alla, kukaan ei uskaltanut mitään kun tämä yksi liidasi koko touhua. Jälkipuinnissa kysyin, miten vuorovaikutus oli toiminut. Pomotyyppi totesi, että vuorovaikutus oli ihan perseestä, ei toiminut yhtään. Vastasin että aivan, mistäköhän johtui. Pomo lisäsi, että sinuu vissii otti päähän koko ajan. Kerroin, että niin otti. Siinä päästiin kiinni itse luurankoon, Piia kuvailee.

Aikuisten tilanteissakin puolitoista tuntia on hyvä aika, vaikka joissain ryhmissä koulutus kestää puoli päivää, päivänkin. Tänä iltana koulutusosuus on normimittainen.
- Puolitoista tuntia pidän ensin työpajaa, sen jälkeen saavat rellestää oman mielensä mukaan, Kleimola virnistää.

Lähtökohdan ja tavoitteen valitsevat asiakkaat. Piia antaa heidän valita, haluavatko he oppia draaman ja osallistavien työtapojen käyttöä omassa työssään, vai haluavatko he vain irrottautua omasta arjestaan ja pitää kivan hetken.
- Jos päädytään koulutukseen, opetan heille samaa mitä itse osaan. Moni kaipaa reseptikirjaa tuekseen: mitä missäkin tilanteessa voisi tehdä. Kerron kyllä, en mitenkään mustasukkaisesti varjele tietämystäni vaan mielelläni kannustan muita ottamaan tavat käyttöön. Mutta siinä tarvitaan ensin oma kokemus vastaavasta tilanteesta, eivät menetelmät oikein kirjasta lukemalla aukea, Piia Kleimola painottaa.

Piia kehuu Kouvolan henkilöstöä avoimuudesta uusia työtapoja kohtaan.
- Päiväkodeissakin tehdään niin ihanaa työtä. He kyllä osaavat, kunhan vain uskaltavat kokeilla. Ja usein kuulen heidän hämmästelevän, että ovathan he tällaista jo tehneetkin, ottaneet kasvatukseen mukaan kuvataidetta, tanssia, teatteria.

Voimateatteri etsii nyt asukkailta tosielämän kertomuksia

Marraskuussa 2014 Toimintavoiman Voimateatteri esitti ensimmäiset teatteriesityksensä. Piia Kleimola harmittelee, ettei Taideruukilla ole sopivia esitystiloja. Mutta eihän hän tietenkään antanut sen häiritä vaan päätti etsiä oman pienen näyttämötilan muualta - mieluiten mahdollisimman keskeiseltä paikalta. Se löytyi Kauppakeskus Valtarista muttei silti osu kaupoissa ja kuntosalilla pyörivien silmiin.
- Se on kuule jännässä paikassa, kellarissa. Me haetaan aina yleisö katutasolta ja viedään hissillä teatteritilaan. Meillä on 75 paikkaa, ja ne ovat täyttyneet tosi hyvin. Ihmiset löysivät sinne vaikkei juuri rummutettu. Esitykset ovat kannattaneet taloudellisestikin, Piia taivastelee.

Taideruukin tila sopii työpajoille muttei teatteriesityksiin.
Voimateatterilla on tällä kaudella tarjolla Metsäjätti ja musiikkipitoinen Tähtitaivas - kannattaa muuten katsoa netistä ja sitten itse esitykset! Lisäksi Voimateatterilla on kasarimusiikkiesitys, jota voi tilata tilaisuuksiin keikalle.

Kevääksi Kleimola haluaisi jotain lapsille. Hän kaipaa nukketeatteria, pienten katsojien esitykset olisivat Voimateatterille onnen omiaan.
- Sitten haluan esityksen, jossa etsitään Kouvolan identiteettiä. Etsimme tekstejä Kouvolan vanhoista emäkunnista, aitoja tapahtumia, tosielämän kertomuksia ja henkilötarinoita. Mieti: tarina Jaalasta ja siihen valokuvat projisoituna taustalle! Mehän voidaan herättää henkiin vaikka keitä vanhoja henkilöhahmoja - saahan Kustaa kolmaskin nyt fyysisen muodon. Meille käyvät ihan tavallisetkin ihmiset, Piia kaavailee intoa täynnä.

Kuusaalla tehtiin teatterihistoriaa

Kuusankosken Teatterin Taipo-ryhmiä Piia Kleimola pitää edelleenkin. Siis niitä lasten ja nuorten taiteen perusopetusryhmiä, jotka kokoontuvat kerran viikossa teatterin äärelle.
- Mutta niitä pidän kansalaisopiston tiloissa, en pysty vielä menemään teatterille, kun alkaa aina itkettää. Miä annoin teatterille min kaiken. Min poikahan on kasvanut teatterin tiloissa ekat vuotensa. Mutta aika aikaa kutakin, Piia tilittää.

Nyt kun haastateltavamme ei enää purskahtele kyyneliin puhuessaan Kuusankosken teatterista - hän on pystynyt jopa käymään Kuusankoskitalossa pariin otteeseen - haluan kerrata merkkitapauksia Piia Kleimolan johtajakaudelta. Ohjelmisto poikkesi totutusta harrastajateatteritarjonnasta, koska Kleimola ei halunnut siihen liian kaluttuja näytelmiä. Ja loppu onkin - ei historiaa vaan muka sattumaa. Sattumaa se ei tietenkään ollut, koska Piia haisteli tuulia ja kyttäsi aktiivisesti näytelmien esitysoikeuksia, joskus kinusikin niitä omalle teatterilleen.

Piia ja Nina
Vuosi 2005 oli Näkymätön Elina -vuosi. Näytelmä vieraili Mikkelissä Näyttämöpäivillä, sen näki monta tuhatta koululaista, ja siihen liittyi työpajoja. Vuosi 2006 oli Nurmilinnut-vuosi.
- Juha Salminen puhui siitä vuosia aikaisemmin, mutta sanoin, että minä en voi ohjata sitä, olen aivan liian nuori ja ymmärtämätön käsittelemään vuoden 1918 kipeää ja isoa aihetta, siinä pitää olla taju. Tuomo Salmela, joka oli johtajana ennen minua, aloitti sen mutta siirtyikin muualle syksyllä. Ja siinä sitä sitten oltiin: teatterin juhlavuosi ja Nurmilinnut, alas Piia tekemään!

Nurmilintuja esitettiin 33 kertaa, tajuton määrä harrastajateatterin näytelmälle.
- En ikinä unohda sitä näytelmää. Kaukaisimmat katsojat tulivat Amerikasta, sähköposteja tulvi, vanhat ihmiset soittivat, yksi rouva tuli käymään ja kertoi miten hänen isotätinsä oli puhunut vanhoista asioista vasta nähtyään esityksen. Uskomattomia seurauksia.

Vuonna 2007 Full Monty - Housut pois! -näytelmä jatkoi Kuusankosken teatterissa alkanutta lumivyöryä. Kleimolalle oli sanottu, ettei harrastajateatteri varmaan ikinä saa siihen esitysoikeuksia, mutta hän jatkoi kyselemistä. Ja kun oikeudet sitten olivat auki, Voikkaan tehtaan lakkauttamisesta tuli tieto samaan syssyyn.
- Kysyin yhdeltä Voikkaan tehtaan työntekijältä, miltä tuntuu, jos tässä tilanteessa tehdään Housut pois! Hän kävi nauramaan ja sanoi, että loistavaa, tehkää heistä paperimiehiä. Selvä. Sen kävimme esittämässä Mikkelissäkin, ja siellä presidenttikin istui katsomossa ja nauroi kippurassa.

Syksyllä 2008 Kuusankosken Teatterilla oli The Beatles Story, ammattilaisia ohjaamassa ja esittämässä. Sitä seurasi syksyllä 2009 Tankki täyteen. Sitten vuonna 2010 Kleimola halusi kymenlaaksolaisen valitusnäytelmän, ja porukka keksi Napakat-näytelmän, Kouvolan Sanomien yleisöpalstan ruikutuksista kootun tekstin. Seuraavana vuonna esitettiin Katsastusta. Lastenjutuista Kuusankosken Teatteri esitti ensimmäisenä Mimmi-lehmä ja varis -näytelmän, jota sitten näyteltiin paljon ympäri maata. Siinä taas kollegat saivat kirjailijan vakuuttumaan, että Kuusankosken teatteri on niin hyvä, että harrastajateatterinakin pystyy sen esittämään.
- Syksy 2012 oli Köyhän kabaree -syksy. Sanoin, että nyt nauretaan sille, että meillä ei ole rahaa. Siinä vaiheessa olen varmaan jo alitajuisesti tehnyt omaa irtiottoa, Piia pohtii.

Kleimola uskoo, että mitä lähempää ryhmä löytää aiheen tai syyn tehdä jokin näytelmä, tai mitä hauskempaa sillä on tekstin parissa, sen varmemmin se kiinnostaa laajaa yleisöä.
- Jos yrittää ajatella laajasti, se ei välttämättä kiinnosta, mutta toisinpäin se toimii - läheltä lähtien laajaan ajatteluun. Jokin sellainen ihme näissä toimii. Ja hirveä säkä! Meitä kannusti Opetusministeriön lastenpäiväpalkinnon saaminen ja Kymin 100-vuotissäätiön kaksi juhla-apurahaa - rakkaudella muistan ne.

Kokopäivätyötä leikkien

Palataanpa Piian nykyelämään. Kun Piia uskalsi ottaa hypyn tuntemattomaan, useita ovia avautui. Reilun vuoden kuluttua oman yrityksen perustamisesta keväällä 2014 hänet valittiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton leikkilähetiksi. Suomen Kulttuurirahasto käynnisti kolmivuotisen hankkeen Koko Suomi leikkii. Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Suomen Punainen Risti palkkasivat maahan kymmenen leikkilähettiä - yksi heistä on meidän Piia Kleimola.

Leikkilähetti-sana tarkoittaa tässä leikin lähettilästä, ei mitään valelähetti-tyyppistä hommaa. Lähettien tehtävä on perustaa kuntiin Terho-kerhoja. Ne ovat sekä lapsille että mummoille ja vaareille tarkoitettuja kerhoja. Tavoitteena on pidentää lasten leikki-ikää ja vähentää vanhusten yksinäisyyttä.

Piian vauhti on tähän mennessä ollut ihan mukava: hänen tavoitteensa oli perustaa kymmenen kerhoa, mutta tähän mennessä niitä on käynnistynyt viitisentoista.
- Kuusankoskella Sote-klinikka Hellillä, Jaalassa, Anjalassa koulun kanssa. Kouvolaan toivon kerhoa Saagaan, Kuusaalla Kettumäen palvelukoti on tulossa mukaan, Valkealassa ja Elimäellä aloitti kerho. Kotkassa kerho tulee Vellamoon, Haminassa se on yhteistyössä teatterin kanssa, Lappeenrannassa Toivo-kodilla, sitten on Mikkeli, Ristiina, Miehikkälä, Iitti ja Savonlinna - Kerimäelläkin aloittaa oma kerho. Kaikissa näissä paikoissa olen ehtinyt käydä, Piia singahtelee mielessään omaa aluettaan ristiin rastiin.

Kerhoja pyörittävät vapaaehtoiset, ja heitä on Piian alueella löytynyt hyvin. Nyt pitää vain rummuttaa kerhot yleiseen tietoisuuteen. Koulut tuovat kerhoihin lapsiosallistujia. Kerhojen ohjelma riippuu osallistujista.
- Jossain on korjattu polkupyöriä, jossain pelattu lautapelejä, jossain askarreltu ja laulettu - ihan mitä vaan.
Piia löysi kauan etsimänsä Kymintehdas-taulun netistä.

Piia Kleimolan elämä on nyt menevämpää kuin teatterin aikoina. Kuusankoskelta on poistuttava ahkeraan, että leikkityö tulee tehdyksi. Myös yksi iso taakka on poissa.
- Nyt ei tarvitse koko aika murehtia rahan riittämistä. Ja Voimateatterillakin ajattelen vain, että se määrä pitää tulla, mikä menee.

Oman teatteritien jokainen luo itse

Piia sai teatterikärpäsen pureman jo lapsena, kotona Tirvalla. Isä näytteli Valkealan kesäteatterin legendaarisessa Oravan Matissa, äiti ompeli teatteriin vaatteita, ja tytär pääsi mukaan siihen maailmaan. Valkealan yläasteella oli opettaja Laura Lassila, joka kannusti tekemään teatteriesityksiä. Samaa koulua kävivät vuotta ylempänä Pirjo Lonka ja Elina Knihtilä, jota Piia fanitti.
- Ajattele, olen ollut seiskaluokalla mukana esityksessä, josta en muista omaa roolihenkilöäni, mutta Ellun esittämän melueläimen muistan vieläkin, se oli loistava!

Kun Piian vanhemmat erosivat vuonna -85, hän muutti äitinsä kanssa Kuusaalle ja lähti aika pian mukaan teatterin nuorten ryhmään. Hän oli silloin 13-vuotias.
- En minä kuitenkaan koskaan ajatellut itselleni näyttelijän ammattia. Minusta siinä olisi pitänyt olla jotenkin sellainen - erikoinen, boheemi, Piia pelehtii ylväin ilmein.

Enemmän nuorta Piia Pasia kiinnosti ohjaaminen, vaikka hän olikin aktiivisesti näyttelijöiden porukassa. Tämän huomasi kai Salmisen Lassekin - kommentista päätellen.
- Tehtiin Ja ilta oli rauhaisa -näytelmää ja istuin Lassen vieressä katsomossa. Olin varmaan 16-vuotiaan ärsyttävään tyyliin julistanut käsityksiäni siitä, mitä lavalla kannattaisi tehdä, koska Lasse sanoi minulle: "Sin kannattais varmaan itte kokeilla ohjaamist." Lassea on varmaan kypsyttänyt minun neuvomiseni. Mutta totta puhuen ohjaaminen on kiinnostanut minua paljon enemmän ohjaaminen kuin näytteleminen.

Joka tapauksessa näyttelemisestä tuli kokemusta paljonkin, sekä nuorisoteatterista että aikuisten puolelta. Lisäksi Piia ohjasi lasten ryhmiä. Hänen ensimmäinen teatteriohjauksensa oli - ei enempää eikä vähempää - Hannu Salaman Se tavallinen tarina!

Teatteriharrastus on varmasti muuttunut vakavasti otettavaksi viimeistään silloin, kun Piia lähti koulutukseen Keski-Suomen opistoon teatteri-ilmaisun linjalle vuodeksi.
- Siellä kaikki se, mitä olin jo tehnyt, alkoi hahmottua ja saada merkityksiä. Tajusin, että jes, tää on niin min juttu. Sen jälkeen ryhdyin toden teolla pitämään kouluissa ohjausta ja kerhoja.

Piia teki draamapedagogiikan appron Jyväskylän yliopistoon Suolahden opinnoissani. Sen jälkeen hän jatkoi Helsingissä Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuksessa ja teki sinne cumun, pedagogisen draaman opinnot. Siellä opiskeltiin ohjaamista ja opettamista kaksi vuotta, työn ohella.
- Ai että rakastin niitä tunteja! En halunnut olla hetkeäkään poissa sieltä. Sitten kävin Irja Ahtovirran kanssa yleisötyökoulutuksen Helsingissä. Loppumetreillä kävin vielä teatterinjohtajakoulutuksen. Sen jälkeen olinkin ihan varma, että en halua enää olla teatterinjohtaja. Se oli hyvä koulutus, toi järjen päähäni, Piia nauraa.

Teatteria, koulutuksia ja työtä - kaikkia yhtä aikaa vuosia. Mutta siis mitä työtä?
- Minähän kävin kauppaopiston, ja jokin kaupallisessa alassa kiinnostikin. Olin töissä kaupoissa ja meidän leipomolla Viisleivässä, hoidin Kuusaalla teatterilla lasten teatteritapahtumaa ja taiteen perusopetusta, vaikken virallisesti töissä niissä ollutkaan. Vuonna 2005 minusta tuli sitten Kuusankosken Teatterin toiminnanjohtaja.

Ohjaajana Piia Kleimola toivoo olevansa iloinen ja kannustava.
- Yritän miettiä rooleihin oikeat ihmiset, mietin että kaikista olisi kiva näytellä juuri omat roolinsa. Sekin on uskottava, että näyttämöllä oleva näyttelijä tietää aina enemmän näyttämöllä olosta kuin ohjaaja. Jos hän sanoo, että hänellä on tyhmä olo, minun pitää uskoa enkä voi karjua että paskat sulla mikään tyhmä olo on. Harrastajateatterissa ihmisillä pitää olla kivaa.

Esitykset toimivat, jos niissä on oikeanlainen rytmi. Ohjaajan tehtävä on huolehtia siitä.
- Vaikka näyttelijät olisivat kuinka hyviä, näytelmä ei toimi jos rytmissä on vikaa.

Idylli Mäyrämäellä

Vuonna 2003 Piiasta oli siis tullut äiti, ja Topi-poika on yhä paras ikinä. Vuonna 2008 Piia ja hänen miehensä erosivat oltuaan yhdessä tosi nuoresta. Eron jälkeen Piia tiesi, missä halusi asua: Kyminpuolella. Talo löytyi Mäyrämäen rinteestä eikä siitä hehkuttamiselle loppua tule. (En ihmettele, juuri sen talon minäkin Mäyrämäeltä olisin valinnut - toim.huom.)
- Se on niin ihana! Se ei vaadi mitään, siellä voi vaan olla. Se on ihan minun sielunpaikka. Talo ei ollut edes myynnissä, sain siitä vihiä tutulta ja soitin omistajalle. Hän kutsui minut käymään ja näki, että olin ihan rakastunut taloon. Hänenkin oli sitten helpompi luopua siitä.

Ihanassa Mäyrämäen talossaan Piia asuu Topin ja nykyisen miehensä Anssi Aholan kanssa.
- Anssi on min vaimo. Hän sanoo ymmärtäneensä hyvin varhain, että tämä on sellainen yhtälö, joka vaatii vaimon kotiin. Hän hoitaa ruoanlaiton ja kotityöt - sellaisia miehiä löytyy Tampereelta. Tosin Anssilla on omiakin töitä - Voimateatterissa hän hoitaa tekniikkapuolta ja tekee myös graafisia töitä, mm. Kustaan sodan mainokset. Meillä moni asia natsasi heti, järkiavioliitto, Piia virnuilee.

Piia Kleimola haluaa olla toisia ohjatessaan iloinen. Mutta hän toivoo iloa kaikkeen muuhunkin yhteiseen tekemiseen.
- Jos ilo katoaa, on syytä huolestua. Ilon tuominen on tämän lähetin ydinsanoma.





Piia Kleimolan kirjoitus Hyvä hankaus -kirjassa

Hyvä hankaus 2.0 -kirjan toimittajat Pekka Korhonen ja Raija Airaksinen pyysivät Piia Kleimolalta artikkelin kirjaansa. Kirja on Taideyliopiston Kokos-julkaisusarjan osa 1/2014. Julkaisija luonnehtii artikkelikokoelmaa näin: 
Julkaisu  avaa teatterilähtöisen työskentelyn mahdollisuuksia ja käyttöalueita. Kirja kiinnittyy  taiteen itseisarvosta käytävään keskusteluun ja tuo tähän aikalaisnäkemyksen teatterin kietoutumisesta yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin rakenteisiin sekä taiteen ja taidelähtöisen työskentelyn mahdollisuuksista vaikuttaa ihmisten elämään.
Hyvä hankaus 2.0 lähestyy teatterin tarjoamaa oppimispotentiaalia perinteistä taidekontekstia laajemmin. Se suuntaa huomion toimintaan erilaisissa yhteisöissä ja laitoksissa, koulutustilaisuuksissa ja kehittämishankkeissa.



Piia Kleimola kirjoittaa kirjassa näin:

TOIMINTAA JA VOIMAA – KOHTI KULTTUURIYRITTÄJYYTTÄ

Piia Kleimola, 40+ ikäinen pohjois-kymenlaaksolainen äiti, teatteri- ja draamaohjaaja ja yrittäjä käy läpi tiensä harrastajateatterin toiminnanjohtajuudesta yrittäjäksi samalla pohtien sitä, miten elämäntapa teatteri- ja draamakentällä myös elättää perheen. Saneleeko raha vai rakkaus? Teatteri- ja draamatoimintaa tarjoava yritys Toimintavoima Oy on perustettu tammikuussa 2013.

Ei ole suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, tohtii ja tahtoo toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä mahdollisuuksia.
(Eino Leino Helsingin Sanomissa vuonna 1915)


  1. KULTTUURI ON LIIKETTÄ, KULTTUURI ON RAKKAUTTA

Väitän, että nykymaailmassa on aivan liikaa murhetta, huonoa oloa ja tunnetta siitä, että ei tahdo jaksaa. Riippumatta yksilön omista ratkaisuista, arki tahtoo olla kovaa ja kylmää. Liian usein määrä korvaa laadun. Nykyään on myös totuttu siihen, että ongelmia korjataan jälkikäteen – ennaltaehkäisyyn ei tahdo riittää resursseja. Tekniikkaa ja tehokkuutta on, mutta onko sellaisia tilaisuuksia, joissa voi eläytyä toisten ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin, pyrkimyksiin tai erilaisiin elämäntilanteisiin?

Yksi vastaus tähän ainakin on. Taide. Me kulttuurintekijät tiedämme, että kulttuuri ei ole jotain mitä laitetaan leivän päälle, vaan kulttuuri on itse leipä. Muun muassa musiikin, teatterin, kuvataiteen, kirjallisuuden tai tanssin kentältä löytyy useita erilaisia keinoja yksilön elämäniloon ja mielenterveyteen. Leikki, luovuus ja liikkuminen auttavat jaksamaan. Ei siis pelkästään eri taidealat ja korkeakulttuuri, vaan myös ylipäätään iloa tuottava yhteisöllinen toiminta. Tutkitusti on faktaa, että kulttuurinkuluttaja elää pidempään kuin sohvaperuna.

Toivon, että me kulttuurin tekijät uskomme vahvasti asiaamme, vaikka yhteiskunnallinen talous ja määrärahat tiukkenevat entisestään. Vastuu paremmasta tulevaisuudesta on yhteinen, ja kuten historiakin sen meille osoittaa, on kulttuuriväki tässä avainasemassa. Juuri tästä syystä minua niin usein harmittaa se, että tiukan talouspaikan tullen toimimme liian kiltisti. Nöyrästi me annamme leikkurin käydä tonteillamme, vaikka tiedämme nimenomaan sen, että kulttuuri jos mikä on (ongelmia) ennaltaehkäisevää hyvinvointityötä.


  1. KULTTUURISTAAN ALUE TUNNETAAN
Kouvola sijaitsee Kymijoen varrella Kymenlaakson maakunnassa. Nykyisessä muodossaan kaupunki perustettiin vuoden 2009 alussa, jolloin kuusi Pohjois-Kymenlaakson kuntaa lakkautettiin ja tilalle perustettiin yksi uusi kaupunki. Lakkautetut kunnat olivat Kouvola, Kuusankoski, Valkeala, Anjalankoski, Elimäki ja Jaala. Kaupungissa asuu n. 90 000 ihmistä.
Kouvolan alueella toimii reilu kymmenen erilaista harrastajateatteriryhmää, joista suurimman osan toiminta keskittyy kesäteatterin tekemiseen. Lähtökohdat, puitteet ja tavoitteet vaihtelevat. Rahakin sanelee oman osansa. Ammattilaisten mukanaolo, tekniikka, markkinointi ja moni muu tarvittava asia maksaa. Ryhmien ja esitysten vertaaminen keskenään on mielestäni turhaa, väsyttävää ja intoa sekä voimavaroja syövää. Vertailun sijaan esille soisi nousevan erilaisia harrastajateatterilaisia yhdistäviä asioita.

Päällimmäisin niistä on mielestäni Suuri Sitkeys. Riippumatta iästä, taidoista tai muusta, on
harrastajateatterilainen sitkein tietämäni ihmistyyppi. Jokainen tekee parhaansa. Sitoutuminen on suurta luokkaa ja läpi mennään pitkä harjoituskausi sekä useampi esitys, riippumatta siitä onko pakkanen vai helle. Alueen teatterintekijät ovat toistensa voimavara. Yhteinen kilpailija on kotisohva.

Samaa kuumuutta tai kylmyyttä peräänkuulutetaan näytelmävalintoihin ja toteutustapoihin. Haaleutta mielenkiintoisempaa on tulikuumuus tai jääkylmyys. Ohjelmistotarjontaan tarvitaan toki uutta – mutta klassikoitakaan ei saa unohtaa. Sekä tekijöissä että katsojissa on monenlaista makua ja mielipidettä. Toisaalta taas sama yksilö kaipaa eri aikoina erilaista tarjontaa. Välillä haluaa viihtyä ja nauraa, toisella kertaa liikuttua ja ajatella. Miksi siis suotta asettaa kevyempää tai raskaampaa tarjontaa toisiaan vastaan. Ovela paradoksi piilee siinä, että mitä paikallisemman tai omakohtaisemman aiheen teatteriryhmä ottaa käsittelyyn – sitä laajemmin se herättää kiinnostusta.

Henkilökohtaisesti minua ei myöskään kiinnosta ammatti- ja harrastajateatterin vertailu. Jos esitys on onnistunut herättämään tunteita tai ajatuksia, jos katsoja on viihtynyt ja unohtanut hetkeksi arjen murheet – esitys on lunastanut paikkansa. Parasta on se, jos esitys on onnistunut liikuttamaan jotain sellaista aluetta, jota ei aiemmin ole itsessään tiedostanut. Tällöin ei kiinnosta se, ketkä esityksen ovat tehneet; ammattilaiset vai harrastajat, lapset vai aikuiset. Toisarvoiseksi jää myös se, onko projekti toteutettu ilman rahaa vai isolla budjetilla.

Teatteriesityksen anti on parasta silloin, kun ilo ja suru ovat samanaikaisesti läsnä. Parhaimmissa käsikirjoituksissa huumorin alta löytyy suuri sisältö – sellainen, joka auttaa muistamaan mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Teatterin on oltava jotain muuta kuin tv:n tarjoama ’heikoimmalle lenkille’ nauraminen, verenmaku suussa etenevä kilpailu ja suorittaminen. Edes teatterinäyttämön on oltava se paikka, joka pitää kiinni humanismista ja pienen ihmisen puolesta puhumisesta. Ilman vertailua.


  1. JOKAINEN LUO OMAN TEATTERITIENSÄ

Harrastajateatteri on minulle elämäntapa. Rakkauteni teatteriin on tainnut syttyä jo lapsena, isän kesäteatteriharjoituksia ja – esityksiä seuratessa. Sekä lapsuuskotini että nykyinen elämäni on syvällä Kymenlaakson mullassa, nykyisessä Kouvolan kaupungissa. Hyvin harvoin olen edes haaveillut asuvani muualla.

Olen syntynyt vuonna 1972, ja aina aikuisikään asti en osannut kuvitellakaan, että rakas teatteriharrastukseni voisi olla myös työ. Peruskoulun jälkeen opiskelin markkinointimerkonomiksi ja vuoden lisäopinnoilla visualistista markkinointia. Teatteri kulki rinnalla koko ajan. Näytteleminen oli mukavaa, mutta halu ohjata oli voimakkaampi.

Jo hyvin varhain Kuusankosken Teatteri oli kuin toinen kotini. Lasten- ja nuortenryhmiä aloin ohjaamaan heti kun siihen mahdollisuus annettiin. Osallistuin kaikille mahdollisille teatterikursseille mihin koulunkäynnin ja työn ohella pystyin osallistumaan.

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä halusin syventää teatteritietäni. Kuusankosken Teatterin lasten- ja nuortenryhmät olivat muuttuneet taiteen perusopetukseksi. Halusin ymmärtää opetussuunnitelmat ja niiden tarkoittamat sisällöt. Olin vuoden Keski-Suomen opistolla teatteri-ilmaisun linjalla. Sen vuoden aikana teatteritieni hahmottui, toiminta sai nimiä ja itse varmistuin tekemisistäni. Draama tuntui omalta heti.

Teatterin ohjaamisen ja opettamisen opiskelut jatkuivat Teatterikorkeakoulun koulutuskokonaisuuksissa. Olen osallistunut kolmeen eri koulutuskokonaisuuteen. Pedagoginen draama, teatterin opettaminen ja ohjaaminen -koulutuskokonaisuus on antanut pohjan kaikille myöhemmille teatteritöille, Yleisötyö-opinnot auttoivat luottamaan draaman toimivuuteen entisestään ja Teatterinjohtajakoulutus toi itseluottamusta ja varmuutta talous- ja hallinnointitehtäviin.


  1. MIÄ OON KUUSAALT’

Kuusankosken Teatteri on vuonna 1956 perustettu kannatusyhdistyspohjainen ammattijohtoinen harrastajateatteri, joka toimii kahdella näyttämöllä Kuusankoskitalossa. Varsinaisen esitystoiminnan lisäksi teatteri antaa taiteen perusopetusta teatteri-ilmaisussa 7-16 -vuotiaille lapsille ja nuorille yhteistyössä Kouvolan kansalaisopiston kanssa. Teatterilla on myös aktiivinen osa jokakeväisen Kuulas eli Kansainvälisen Lasten Teatteritapahtuman järjestämisessä.

Ammattijohtoisuus tarkoitti Kuusankoskella pientä henkilöstöä. Palkattuja on ollut keskimäärin neljä; toiminnanjohtaja, puvustaja, näyttämömies ja tekniikan hoitaja. Palkattuja olivat myös ohjaajat tai muut ammattilaiset produktiokohtaisesti. Toimintaa, tekijöitä ja innokkuutta Kuusankosken Teatterilla on aina ollut paljon.

Kuusankosken Teatteri oli toinen kotini, mutta teatteritöitä tein kaiken aikaa myös muualla Kymenlaakson alueella. Yhdeksänkymmentäluvulta asti olen ohjannut, opettanut ja organisoinut erilaisia teatteriesityksiä ja projekteja useita kymmeniä. Pääkohderyhmänä ovat olleet lapset ja nuoret. Kansainvälisen Lasten Teatteritapahtuman festivaalisihteerinä toimin usean vuoden ajan, samalla organisoiden taiteen perusopetustoimintaa teatteri-ilmaisun osalta.


  1. AIKUISTUMISESSA PARASTA OLI ÄIDIKSI TULEMINEN

Vuoden 2003 jälkeen ei mikään enää ollut niin kuin ennen. Minusta tuli äiti.
Vuodesta 2005 alkaen kevääseen 2013 asti olin myös Kuusankosken Teatterin toiminnanjohtaja.

Tekeminen ei todellakaan loppunut kesken. Äitinä ja toiminnanjohtajana oleminen sisälsi monta eri roolia. Koin olevani taiteilija ja talousjohtaja, pedagogi ja huoltaja, organisaattori ja sihteeri, tapahtumatuottaja ja hankevetäjä, ohjaaja ja opiskelija. Muun muassa. Toiminnanjohtajuus oli minulle elämäntapa. Hoidin yhdistyspohjaista teatteria kuin omaa yritystä.

Kohderyhmäajattelun kannalta ajattelin teatterin olevan kuin etelän lomakohde. Meillä oli eri kohderyhmille erilaista tarjontaa. Kuten lomakohteessakin, Kuusankosken Teatterissa oli jotain sellaista että siellä viihtyi koko perhe mutta samalla tarjontaa ja toimintaa oli segmentoidusti lapsille, nuorille, aikuisille ja senioreille.

Ohjelmistovalinnoissa halusin meidän olevan oman portaamme edelläkävijöitä. Esitysvalinnat olivat joko sisällöllisesti tai toteutustavaltaan uudehkoja, usein paikallisista lähtökohdista tai paikallishistoriasta kumpuavia tarinoita. Halusin, että projektit olivat ensisijaisesti kiinnostavia tekijöille itselleen. Sitä kautta esitykset yleensä herättivät myös yleisön kiinnostuksen. Yhdistävä tekijä oli yleensä Kymenlaaksolainen musta huumori. Rohkeat valinnat näkyivät myös katsojaluvuissa. Katsojaennätys oli 17 500 kävijää vuoden aikana. Mahdollisuuksien mukaan halusin yhdistää esityksiin yleisötyötä.

Osasin olla monena, mutta en tarpeeksi tiukkana vaatimaan kiitetylle toiminnalle sen ansaitsemaa taloudellista tukea.


  1. VARO MITÄ HALUAT, SEN VOI SAADA

Teatterin toiminnan ja sitä myöten toiminnanjohtajan vauhti oli kova. Kehuja ja kiitosta tuli, mutta myös oppirahat piti maksaa.

Paradoksaalista kyllä, vaikka katsojia ajoittain riitti ja teatteri sai tukea, olivat rahat aina vähissä tai lopussa. Tuhlailun syyksi ongelmaa ei voinut laittaa. Yhdistyspohjaisen teatterin kulurakenne oli mahdoton. Vaikka esitykset olisivat myyneet sadan prosentin täyttöasteella, kaksisataapaikkainen katsomo ei riittänyt tuomaan sitä lipputuloa minkä teatteri olisi tarvinnut.

Kärjistäen ja pelkästään taloudellisten lasien läpi katsoen voidaan jopa sanoa, että suhteessa teatterin toiminta-avustukseen sekä taiteen perusopetustoiminta että Kuulas - Kansainvälinen Lasten Teatteritapahtuma - tekivät kulurakenteesta entistä haasteellisemman. Taloudellisesti toimiakseen neljän hengen henkilöstöllä teatterin olisi tarvinnut saada lipputuloa kaksi kertaa sama määrä kuin mitä kaupunki antoi toimintaan avustusta.

Työ oli minulle elämäntapa, ja ainakin itseni näkökulmasta sekä palkalliset että harrastajat kuin perheenjäseniä. Jos minulla olisi ollut valta ja osaaminen saada teatteri myös taloudellisesti toimimaan, olisin mennyt vaikka solmuun jos olisin sen viisauden kiven löytänyt. Painin alati sen kysymyksen kanssa, oliko teatterin taloudellinen yhtälö mahdoton vai oliko niin, että se ei ollut mahdoton mutta itse olin kykenemätön saamaan sen toimivaksi. Ympäripyöreät työpäivät, laaja toimenkuva ja tunne riittämättömyydestä aiheuttivat sen, että kahdesti löysin itseni eteisen lattialta itkemässä loputonta itkua. Molemmilla kerroilla työterveyslääkäri kielsi menemästä töihin. Burnout.


  1. SUURINTA TYHMYYTTÄ; TOIMIA AINA SAMOIN JA ODOTTAA ERILAISIA TULOKSIA

Lopulta oli pakko tehdä iso, rakenteellinen muutos. Irtisanouduin. Kun työsuhteeni Kuusankosken Teatterilla loppui, minusta tuntui siltä että kaikesta antautumisesta ja yrittämisestä huolimatta epäonnistuin. Pelkäsin, että päällimmäisenä hienojen toimintavuosien jälkeen muistan vain sen, miten paljon teatterille jäi velkaa. Tunneskaala vaihteli surusta syyllisyyteen ja häpeään, vaikka samanaikaisesti järki kertoi moisen ajatuksen olevan epäreilu.

Loppujenlopuksi irtisanoutuminen oli paras ratkaisu sekä teatterille että minulle itselleni. Ainoa säästökohde oli henkilöstökulut. Jos jokin muu ratkaisu olisi ollut, luullaksemme olisimme sen seitsemässä vuodessa johtokunnan kanssa keksineet.

Tätä kirjoittaessani Kuusankosken Teatteri on toiminut vuoden ilman palkattua henkilökuntaa ja taloustilanne on korjaantumassa. Itse yritän elää, kuten improvisaatiotunneilla opetan. Epäonnistuminen ei ole vaarallista ja virheet ovat parhaita opettajia. Tästä ajatuksesta syntyi Toimintavoima Oy.


  1. TEATTERI ON TOIMINTAA

Toimintavoima Oy on perustettu tammikuussa 2013. Yritys tuottaa erilaisia teatteriin ja draamatyöhön perustuvia palveluita harrastajateattereille, yhdistyksille, yrityksille ja organisaatioille.

Ensimmäinen toimintavuosi oli vauhdikas. Tärkein pohja sekä sisällöllisesti että taloudellisesti hyvälle yritysvuodelle oli valmiit verkostot. Markkinoinnin ja tiedotuksen pidin aluksi pienenä, koska halusin käytännön kautta oppia yrittäjäelämän sekä kristallisoida tuotteet ja toiminnan.

Ensimmäiseksi ilmoitin itseni mukaan yrittäjäkoulutukseen. Koulutus antoi tärkeitä peruskysymyksiä:
  • Liikeidea; mitä, kenelle, miten?
  • Ainutlaatuisuus ja erikoistuminen?
  • Asiakasryhmät ja markkinat?
  • Tuotteet ja palvelut?
  • Hinta/laatutaso?
  • Kilpailukyky ja asemoituminen suhteessa kilpailijoihin?
  • Henkilöstö, kumppanit, alihankkijat?
  • Myynti, markkinointi, tiedotus?
  • Rahoitusrakenne?
  • Mittarit ja raportointi?
Ensimmäisen toimintavuoden jälkeen olen jakanut toiminnan tuoteryhmiksi ajatuksella teatteriohjaukset, esitystuotannot (ohjaus joko itse tai ostopalvelu), draamatoiminta, koulutus- ja kurssitoiminta, forum-teatteri sekä muut projektit. Toimintavoiman työhuone ja toimitila on osana Kuusankosken Taideruukkia, joka on vanhalle paperitehdasalueelle noussut taide- ja käsityöyrittäjien yhteisö.

Vuoden kestäneen kulttuuriyrittäjyyden jälkeen olen entistä enemmän vakuuttunut siitä, että kulttuuriväen on mentävä rohkeasti kohti yrittäjyyttä ja ylipäätään yritysmaailmaa. Taiteilija ja yrittäjä harvoin löytyvät samasta ihmisestä, mutta yrittäjyys onkin asia jota voi opetella! Se ei tarkoita samaa kuin että uhraisi humaaneja arvojaan rahan alttarille, vaan ennemminkin sitä, että oppii tulemaan omalla osaamisellaan myös taloudellisesti toimeen. Väitän, että on hukkaan heitettyä energiaa harmitella tiukkenevaa julkista kulttuurirahoitusta. Business puhuu enenevässä määrin myös taidekentällä. Yrittäjä tarvitsee rohkeutta, positiivista röyhkeyttä ja luovaa hulluutta - siis samaa mitä kulttuuriväkikin!


  1. ITSEOHJAUTUVAA TYÖNOHJAUSTA

On kaksi kirjaa, joista on viime vuosien aikana tullut minulle tärkeitä. Molemmat kuvastavat nykyelämää osuvasti. Toinen teoksista on lääkäri Juhani Seppäsen Hullu työtä tekee ja toinen norjalaisen professori Thomas Hylland Eriksenin Hetken tyrannia. Näihin kirjoihin tekee mieli tarttua aina vain uudestaan.

Jälkimmäinen kirjoittaja pohtii sitä, miten aikakäsitys ja sen muuttuminen koskettaa meitä kaikkia sekä työ-, harrastus- että yksityiselämässä. Kulutuskeskeisessä maailmassa on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Työn pahin uhka on perhe. Paradoksaalista on sekin, että työtä tehdään jotta olisi vapaa-aikaa. Ja kuten professori Eriksen kirjoittaa, etenkin vapaata aikaa tuntuu olevan vähemmän kuin koskaan.

Juhani Seppänen taas ihmettelee työhön sitoutumista. Hänen mielestään olisi parempi olla suuremmin sitoutumatta. Parempi suhtautua omaan työpanokseensa yhtä kylmästi kuin työnantajakin eli kauppatavarana jota tarjoaa markkinoille. Kun persoona ei ole pelissä, hädän hetkellä ei kirpaise yhtä pahasti. Seppänen opettaakin meitä olemaan kuin se työmies, joka tiputtaa hanskansa juuri sillä hetkellä kun työaika päättyy.

Itse olen joutunut tätä ’hanskojen pudotusta’ suorastaan opettelemaan. Koska työ on samalla elämäntapa ja erilaisia projekteja on samanaikaisesti käynnissä useita, olen kantapään kautta oppinut omaksi työnohjaajakseni. Tiivistetty työnohjaukseni kuuluu seuraavanlaisesti:
  • Kaiken ydin asioiden hallinnassa on niinkin yksinkertainen kuin välilehdet ja muovitaskut!
  • Rutiinit. Yritän aloittaa jokaisen päivän samalla tavalla, koska päivät itsessään ovat aina erilaisia.
  • Akuutein asia löytyy sen päivän kohdalta kalenterista.
  • Yritän vastata tulleisiin viesteihin saman tien joko myöntävästi, kieltävästi tai että palaan myöhemmin.
  • Tapaamiset samalle päivälle, jotta kalenteriin jää ’tyhjiä päiviä’ kirjoitus- ja paperitöiden hoitamiseen.
  • Jos masentaa, se on merkki siitä että on liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Tällöin en edes yritä tehdä mitään muuta kuin nukkua.
  • Jos ahdistaa, se on merkki siitä että liian monta asiaa on kesken. Tällöin teen yhden asian loppuun asti. Vaikka kymmenen asiaa odottaisi, saa yhdestä loppuun asti tehdystä rästityöstä hirveästi voimaa ja energiaa.

  1. KYMMENEN TEESIÄ TEATTERITOIMINTAAN
Kirjailija Pentti Haanpää esitti 30-luvulla oman käsityksensä taiteen tehtävästä. Haanpää väitti, että taide ei muuta mitään, mutta sen pitää antaa lämpöä ja lohdutusta, helpotusta, hetkauksen paikkoja kovassa maailmassa. Haanpään mielestä taide ei vapautakaan taistelemalla, vaan suhteellisuudentajuisella ymmärryksellä ja lämpimällä huumorilla. Oli tämä Haanpäältä ironiaa tai ei, mielestäni harrastajateatterin sekä etenkin lasten ja nuorten teatteritoiminnan pitäisi perustua aina tähän. Hetkauksen paikkoihin.

Teatteritoiminnan perustan kymmeneen teesiin.
  1. Tavoite määrää tekemisen tahdin.
  2. Matka on yhtä tärkeä kuin maali.
  3. Lähtökohta on aina itse ryhmä ja ryhmäläiset.
  4. Kiinni toimintaan.
  5. Jos viet – tuot poiskin.
  6. Kaikilla ryhmän jäsenillä (myös ja etenkin ohjaajalla) on oltava vapaus hengittää.
  7. Ryhmäläiset itse tuottamaan – parasta on kun ohjaaja on näkymätön.
  8. Esityksen etu on yhteinen tavoite.
  9. Siedä keskeneräisyyttä.
  10. Synergia.

Teatteriharrastajat sanovat tärkeimmäksi syyksi harrastukselleen onnistumisen kokemukset ja myötäelämisen tarpeen. Samalla halu oppia uutta sekä mielikuvituksen ja arjessa tärkeiden vuorovaikutustaitojen merkitystä ei sovi unohtaa. Sekä tilannetajuaan että tunneälyään voi opetella herkistämään. Teatteri ei ole kilpailu. Uskon myös siihen, että teatterin merkitys alueellisena ja yhteisöllisenä toimijana tulee kasvamaan entisestään.

Toimintavoiman yrityspohja ei poissulje sitä, ettei se samalla voisi olla teatteria tekevä yhteisö. Haaveissani on teatteritoiminta, joka menee toisten yhteisöjen luo. Ei pelkästään päiväkoteihin, kouluihin ja palvelutaloihin, vaan myös yrityksiin ja erilaisiin aikuisten ylläpitämiin yhteisöihin. Samalla haaveilen siitä, miten erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset tulisivat tätä kautta kohtaamaan toisiaan. Nuoret auttamaan senioreita atk-taidoissa ja lapset muistuttamaan aikuisia leikin ja yhdessäolon tärkeydestä. Yritys ei siis välttämättä ole pelkkä taloudentekoväline vaan se voi halutessaan aloittaa vaikka välittämisen kansanliikkeen. Se, että elättää itsensä yrittäjänä ei tarkoita sitä, että oma arvomaailma tarvitsee vaihtaa tai pois sulkea. Päinvastoin.

  1. DRAAMA TOIMII
Kukaan ei tiedä millaisessa maailmassa tämän päivän lapset ja nuoret elävät aikuisina. Kaikki keinot, joilla voidaan tukea ja vahvistaa itsetuntemusta, elämänhallintaa ja vuorovaikutusta ovat tarpeellisia. Lapsilla ja nuorilla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja pyrkimyksiin. Meistä jokaisen tulisi kehittyä paremmin ymmärtämään erilaisia elämäntilanteita ja niihin liittyviä ongelmia. Turvallisuuden, keskinäisen tuen, oikeudenmukaisuuden ja tulevaisuudenuskon merkitystä on korostettava.

Draamatoiminta on näissä tavoitteissa avainasemassa. Sellaista draamatuntia ei ole, jossa joku ryhmästä jäisi yksin tai ulkopuoliseksi niin, ettei kukaan tekisi hänen kanssaan yhteistyötä. Ilman pakkoa, pelkoa tai ’oikeita vastauksia’ draama- ja teatteriopetuksessa käsitellään niitä elämänalueita, joita mikään tiede tai muu oppiaine ei pysty tunnetasolla kohtaamaan.

Toimintavoiman draamapakettien sisältö perustuu kahdeksaan aihealueeseen; Itsetunto, yhteistyö, kuuntelemisen tärkeys, hyväksyminen, uskallus, jännityksen hallinta, epäonnistumisen sietokyky ja onnelliset ajatukset. Samoista lähtökohdista koostuu yrityksille tarjotut työhyvinvointikoulutukset.


  1. KOHTELE MUITA KUIN TOIVOISIT ITSEÄSI KOHDELTAVAN

Yrittäjäelämää on nyt takana vuosi. Nautin siitä mitä teen. Murehdin harvemmin. Saan projektit tehtyä ja laskuni maksettua (yleensä jopa aikataulussa!) eikä rintakehää purista. Nautin myös siitä, että jokainen päivä on erilainen. Tuntuu että hallitsen työni eivätkä ne minua. Flow vie. Eteenpäin menemisen avaimia on mielestäni kolme. Tärkein niistä on Positiivinen Röyhkeys. Jos et itse usko asiaasi niin kuka siihen sitten uskoo. Toiseksi tärkeintä on verkostoituminen. Kohtele muita kuten toivot itseäsi kohdeltavan. Yhdessä toimien ja työtä tehden toiseen myös parhaiten tutustuu. Et ole yksin. Kolmas avain on rohkeus. Hullu ei ole se joka kysyy.

SWOT-analyysin nelikenttää seuraten siinä lienee tämänhetkisen yrittäjäelämäni vahvuudet. Suurin haastajani ja sitä kautta heikoin sisäinen lenkkini lienee aika ajoin horjuva itseluottamus. Vuosien taloudellinen epävarmuus kummittelee taustalla. Kysyin itseltäni luotanko siihen, että yritykseni avulla perhe taloudellisesti pärjää vai täytyykö yritystoiminnan rinnalla olla jokin osa-aikatyö. Pelkäsin myös sitä, että haastetta ja tekemistä on taas niin paljon että istun eteisen lattialla itkemässä enkä pääse siitä ilman apua ylös. Epävarmuutta aiheutti myös ajatukset siitä, ettei hoidettavat projektit pysy hallinnassa ja töitä jää tekemättä.

Yrittäjäkoulutuksessa olen saanut vastauksia näihinkin kysymyksiin. Hommat kaatuu jos ’tylsät’ jää tekemättä. Niihinkin on itsensä pakotettava. Tai delegoitava. Ja jos vastassa on jäävuori, täytyy silloin energia keskittää sen hoitamiseen, muut hommat kyllä odottaa. Olen saanut apua myös palvelujen tuotteistamiseen ja sitä kautta hinnoitteluun. Mahdollisuuksia on, ne täytyy vain löytää. Eikä uhkia kannata turhaan pelätä.

SWOT-analyysin pohjalta voidaan tehdä päätelmiä, miten vahvuuksia voidaan käyttää hyväksi, miten heikkoudet muutetaan vahvuuksiksi, miten tulevaisuuden mahdollisuuksia hyödynnetään ja miten uhat vältetään. Tuloksena saadaan toimintasuunnitelma siitä, mitä millekin asialle pitää tehdä. SWOT-mallia voi käyttää ideointiin ja jatkokehittelyyn. Sen tekee seuraavaksi myös Toimintavoima.

  1. ITSEÄ ISOMMAT HAAVEET
Rajut rakennemuutokset ovat osuneet Kouvolaan armottomasti, etenkin paperitehtaiden lakkauttamisten myötä. Tämä on johtanut siihen, että nykytilanne Kouvolassa on melko lohduton. Kaupungin rajut säästötoimenpiteet tuovat myös kulttuurikentälle lisää haasteita. Ydinongelma on Kouvolan yhteisen identiteetin ja tahtotilan puuttuminen. Vanhojen emäkuntien omalaatuisuus on voimakasta.
Koska juuret ovat syvällä kotiseudun mullassa, tekee mieli pysyä ja vaikuttaa omalla paikkakunnalla. Haluan myös omalta osaltani auttaa kaupunkia yhteisen, eteenpäin katsovan tulevaisuuden rakentamisessa. Kannatan sitä, että vanhojen emäkuntien identiteetit pidetään arvossa. Se ei poista sitä, ettei kaupungin yhteinen agenda voisi olla eteenpäin katsova tulevaisuus. Kymenlaaksolainen musta huumori, uhma ja sisu täytyisi nyt saada kanavoitua eteenpäin katsovaan suuntaan.

Kaupunkilaisten tulevaisuudenuskoa vahvistetaan menestystarinoilla. Suuruudenhullu minussa huutaa, että haasteiden on oltava joko jääkylmiä tai tulikuumia. Itseä isommat tavoitteet ja haaveet pitävät käynnissä. Ei kannata tehdä sitä, mitä muut jo tekee. Omaleimaisuus on voimavara. Toimintavoima on nyt minun kanavani ja keinoni lähteä tavoittelemaan näitä omaleimaisia isoja haaveita. Loppujenlopuksihan kaikki on kiinni siitä, mihin itse tyytyy. Menestystarina voi olla sekin, että saa tehdä juuri sitä työtä mitä eniten rakastaa.

'Kutsumus - missioni, elämäntehtäväni, tarkoituksen ja merkityksen kokemukseni siinä mitä teen, tapani suhtautua ihmisiin ja ilmiöihin, oma tieni, aito minäni. Kutsumuksen timantti voi liittyä ammattiin ja työhön mutta yhtä hyvin tapaan olla ja suhtautua asioihin. Kuljen omaa tietäni valitsemalla omanlaiseni juuri minua heijastavan tavan tehdä työtäni ja minulle ominaisen suhtautumistavan toisiin tai etsimällä harrastuksen, jossa tunnen toteuttavani itseäni. Täytän oman paikkani maailmassa.'
(Ote Esa Saariselle tehdystä teoksesta Elämän filosofi, kirj. Aaltonen)


Toimintavoima Oy
* teatteri- ja draamatoimintaa *

Piia Kleimola, puh. 040 5488016
Kaivotie 2, 45720 Kuusankoski
piia.kleimola@toimintavoima.fi

  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...