keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Naukiosta maailmalle - Matti Valokari kertoo

Naukion kasvatti Matti Valokari liikkuu lapsuuskotinsa vaiheilla kuin kotonaan.  Ympäristö on muuttunut hänen nuoruusvuosistaan asuntomessujen myötä. Vaikka rakennukset näyttävät nyt hyvinhoidetuilta ja maisema idylliltä, se vanha Naukio tuntuu olevan Valokarille läheisempi.

Matti Valokari asui elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta vuodesta -44 Naukiossa. Hän haluaa aloittaa kierroksen parkkipaikalta entisen Kymiyhtiön saunan, nykyisen Taidesaunan päädystä. Valokari kertoo olleensa Siiterin Raimon, lämmittäjä-talonmiesperheen pojan kaveri. Siiterit asuivat kahden huoneen asunnossa, jossa aikaisemmin ennen 50-luvun remonttia oli ollut saunan pukuhuonetiloja.
- Urho ja Vuokko Siiteri olivat pelastusarmeijalaisia, ja mekin Raimon kanssa käytiin välillä pelastusarmeijassa. Urho lämmitti talonmiehenä saunaa, ja Vuokko oli kassassa ja hoiti talon muita hommia.

Nuori Valokari näyttää tutkineen hengellistä tarjontaa monipuolisesti. Hän kävi myös kirkon suntion Sulo Laineen poikakerhossa. Sinne oli helppo ajella kapearaiteisen Päkällä.

Saunarakennuksen päädyssä nykyisellä parkkialueella oli ulkorakennus puuceineen. Talossa ei siis ollut sisävessaa?
-  Ei ollut. Vain tämä Eerolan Kallen avulla tyhjennettävä huussi. Ja tuossa koivikossa Willmanin pellon puolella oli meidän leikkipaikka, samoin tässä, Matti osoittaa "punaista toria" saunan edessä. Siinä pelattiin jalkapalloa ja perspalloa, vähän pesäpallon tapaistakin.

Nykyinen saunan pääovi antaa asuinalueelle päin. Kuusaantien puoleinen siipi on rakennettu 50-luvun alun remontin yhteydessä.
- Siihen tuli mankeli ja pesutupa. Alun perin tällä paikalla oli puinen sauna, jonka yhtiö osti. Puusauna paloi, ja sen tilalle tuli ovesta vasemmalla oleva kivirakennus, jossa oli alun perin sauna ja pakari. 1950-luvulla uudistetussa talossa oli talonmiehen asunto, yksi sauna, kaksi löylyhuonetta, yksi pukuhuone, pesutupa ja mankelit. Naisten ja miesten vuorot oli eri päivinä, kaksi kertaa viikossa molemmilla. Kylpeminen oli äärettömän halpaa, ja kun me asuttiin ihan vieressä, käytiin kaksi kertaa viikossa. Kävin varmaan alkuun äitin kanssa, sitten isän mutta aika pian omineni, Matti muistelee.

Naukio on muuttunut Matin lapsuudesta, vuoden -83 asuntomessujen jälkeen. Maanpäälliset kellarit ovat hävinneet, kahden talorivin väliin on tullut uudisrakennuksia, tontit ovat pienemmät. Talorivien välissä oli iso kuusiaita. Valokarit asuivat yhden perheen talossa kapearaiteisen vieressä saunan naapurissa.
- Meidän talo kuului parhaisiin, yhden perheen taloilla oli isoimmat tontit, raja kulki tuon uuden talon seinän kohdalla. Meillä oli tässä iso pelto, siinä kasvatettiin 40-luvulla kessua. Minä en sitä nähnyt kasvamassa, vasta kuivatettuna vintillä. Siinä tuli ensimmäiset savut harjoiteltua.

Pellossa viljeltiin tietenkin syötävääkin; perunaa, porkkanaa, punajuurta. Kotieläiminä oli kanoja ja kukko - kanala oli ulkorakennuksen keskellä.
- Meillä oli myös sika ja joskus kesäisin lammas takalaitumella. Mutta ongelmana ruoan säilytyksessä oli huono kellari, se oli talvella liian kylmä ja kesällä liian lämmin.

Kuvassa pikku Matti perheen ulkorakennuksen edessä 40-luvulla. Hänen takanaan matala kanahäkki ja seinässä aukko, koska kanat olivat yöllä sisällä. Taustalla näkyy Kalle ja Martta Korpin valtava polttopuupino.
- Minulla oli tuolloin 4-5-vuotiaana pitkä tukka, joten olin 15 vuotta edellä muodissa, Matti toteaa.

Pihalla kasvoi yhtiön istuttamia marjapensaita. Matti muistaa ainakin neljä viinimarjapensasta, pari kolme karviaispensasta ja omenapuita neljä.
- Yksi oli väkevää lajia, yksi talviomenaa, ja sitten oli valkeaa kuulasta.

Naukion taloon mahtui monta sukupolvea

Matin perhe oli iso. Hänen isänsä Martti oli tullut asumaan Naukioon vuonna -30, hän oli mennyt naimisiin ensimmäisen kerran, ja perheeseen oli syntynyt tyttö vuonna -30. Lea on edelleen elossa, mutta kaksi seuraavaa lasta ja perheen äiti kuolivat keuhkotautiin seitsemän vuoden sisällä. Matti on isänsä toisen avioliiton vanhin, ja poikia tuli vielä kolme lisää. Matin isä oli sähkömies.

Valokarin isän äiti ja veljet muuttivat kirjansa sodan aikana Lappeenrannasta Kuusankoskelle. Isänäiti asui yläkerrassa, jonkin aikaa siellä asui myös Lea. Sodan jälkeen sinne tuli yksi Matin isän veljistä asumaan.
- Yläkerrassa oli yksi huone, ja siinä asui vähän aikaa kolme ihmistä. Alakerrassa asuttiin me lapset ja äiti ja isä. Lea muutti vuonna -50 muualle mennessään naimisiin.



Kuvassa Valokarin pojat Viljakkalassa n.1955. Vasemmalta ikäjärjestyksessä Esko, Pentti, Pekka ja v. -44 syntynyt Matti.
- Vietimme kesälomia Viljakkalassa nykyisen Ylöjärven alueella Haverin kultakaivoksen vierellä noin kymmenenä vuonna. Asuimme isoäitimme ja kahden tätimme luona, Matti muistelee.

Kantovesi ja pönttöuunit

Aivan asuntoalueen valmistuttua tietyt ammattilaiset vapautuivat vuokranmaksusta. Valokarit maksoivat vuokraa ainakin 60-luvulla, Matti muistaa.
- Paperikoneenhoitajilla oli ilmaiset sähköt, meillä saattoi olla samoin, koska ei sitä paljon kulunut kun oli vain muutama lamppu talossa. Vesi kannettiin saunan nurkalta palokaivosta, jossa oli käsipumppu. Samanlaisia kaivoja oli Naukiossa useampia. Jätteet vietiin tunkioon. Ulkorakennus oli yhteinen Tolvasen perheen kanssa - he asuivat viereisellä tontilla.

Talo lämmitettiin talvisin pönttöuuneilla. Alakerran keittiötä ja makuuhuonetta lämmitti myös keittiön hella. Seinän eristeenä oli puruja, jotka olivat lasehtineet, ja talvisin talo tuppasi olemaan kylmä. Silloin luotiin lunta seinien alaosien eristeeksi.
- Kahden huoneen lisäksi alakerrassa oli eteinen ja portaiden alla komerotila, johon rakennettiin 50-luvulla vessa. Olohuonetta ei erikseen ollut, vieraille tarjottiin kahvit keittiössä. Ei täällä työläisillä niin hienoja oloja ollut, Matti Valokari huomauttaa.

Pojat, isoäiti Ida ja äiti Ellen
Viisikymmenluvun puolivälissä taloon tehtiin viemäri ja vesijohdot.
- Berliinin olympialaisten kymppitonnin hopeamitalisti Arvo Askola johti mestarina viemäröintitöitä. Mutta kävimme edelleen saunassa, koska ei meille suihkua tullut. Vedenkanto kyllä loppui siihen.

Kauppoja oli Naukiossa ja lähiympäristössä useita. Tien toisella puolen oli Salmisen kauppa vuodesta -56 lähtien. Vähän kauempana oli Heinosen kauppa Salomaan mäen alla, Osuuskauppa sen naapurissa. Kansakoulun kohdalla Mäenpääntiellä oli sodan jälkeen Puolakan elintarvikekauppa.
- Sieltä minäkin hain korttiaikana maitoa meille, Matti kertoo ja lisää säilyttäneensä perheen elintarvikekortit näihin päiviin.

Matti Valokari muistaa tutut perheet sitä mukaa kuin kuljemme talojen ohi, Tolvaset, Grönroosit, Båtsmanit, Backmanit, Liimataiset, Laineet, Saastamoiset, Sormuset, Pesut, Pentikäiset, Pilssarit. Äidit olivat melkein kaikki kotona, isät ja pojat tehtaalla paperimiehinä, lämmittäjinä, metallimiehinä, korjauspajalla. Matti päivittelee Naukion muuttumista, eikä pelkästään hyvillä mielin.
- Tämähän oli aukeaa, nyt tämä on pilattu tiheällä rakentamisella. Viheralue on kyllä positiivista.

Tutkimus Naukion asuinoloista 1920-luvulta eteenpäin osoittaa, että Naukio hyvää aluetta.
- Oli ainakin Aronpeltoon verrattuna. Me jouduimme vuonna -65 muuttamaan Aronpellolle, kun isä oli joutunut infarktin takia pois töistä, sairaseläkkeelle. Vaikka eihän sitä eläkettä juuri tullut, sen verran että sai vuokran maksettua.  Minulla on tallella isän lappu, johon hän oli laskenut, paljonko säästetään kun muutetaan Aronpellolle. Täällä vuokra oli yli 50 markkaa, Aronpellolla noin 30 markkaa. Eläke oli 150 markkaa.

Naukiossa oli paremmat puutarhat kuin Aronpellolla.
- Siellä oli joku omenapuun raasku jossain nurkalla, eikä kukaan tiennyt kenen se edes oli. Samassa talossa saattoi asua kuusi perhettä, asunnoissa ei ollut viemäreitä eikä vessoja.

Matin perhettä Aronpellolla
Jäämme pohtimaan, miten 60-luvulla yleensä asuminen järjestettiin eläkkeellä ollessa, kun työiässä ei pystytty keräämään rahaa omaan asuntoon. Joku Valokarin tuttu oli saanut yhtiön asunnon Pajamäestä, Valokarit siis Aronpellolta yhtiön taloista.
- Meillä ei ainakaan jäänyt säästöön asuntoa varten, kun kuusihenkinen perhe piti ruokkia. Joskus syötiin vain perunaa, maitoa, leipää ja suolaa tilin lopulla. Äitimuori ei halunnut ostaa luotolla. Hänellä oli kyllä tyttöaikojen säästöjä hätävarana. Tilin jälkeen ostettiin ehkä vähän enemmän makkaraa. Silakkaa syötiin paljon. Viisikymmenluvulla sai edullisesti hevosenlihaa, koska hevoset lopetettiin Suomesta vähiin, kun autot tuli. Hevosenlihaa kyllä vierastettiin vähän. Joskus oli stroganoffia, joskus läskistä tehtyä sianlihakastiketta. Kotona leivottiin sokerikakkua ja pullaa, se oli suurta herkkua. Äitini Ellen oli käynyt myös Kymiyhtiön ammattikoulun 1920-luvun lopulla ja saanut kotitaloustaidon opit. Melkein kaikki eli samalla tavalla, ei meidän olot tuntuneet yhtään huonommilta kuin muillakaan, Matti muistelee.

Keskikoulusta ammattikouluun

Vuonna -51 Matti aloitti koulunkäyntinsä Keskustan kansakoulussa. Tapauksen kunniaksi hänelle käytiin ostamassa ensimmäiset nahkakengät Lapin kenkäkaupasta Voikkaalta. Hän muistaa mukavalta kansakouluajalta koulumatkan kiusaukset.
- Puolakan kaupasta saattoi ostaa siirappitikkunekkuja, Salomaan leipomosta hyviä munkkeja. Holmbergin Helmillä käytiin parturissa siinä koulun alapuolella. Impi Viitala oli opettajana, sisarensa Lempikin oli opettajana täällä. Kolmannella ja neljännellä minulla oli Aliisa Päivinen, hän eli kuulemma ainakin vielä viime syksynä Tampereella.

Kolmannella luokalla Matille annettiin käteen viulu - toisen viulun sai sillä luokalla Variksen Liisa.
- Oli vähän tuskallista, kun ei aina muilta touhuilta kerinnyt harjoitella. Frans Nyrke huomasi sen ja puristi niskasta. Oppikoulussakin Nyrke oli musiikinopettajana ja patisteli minua jatkamaan viulunsoittoa. Sanoin kotona, etten halunnut Nyrken opetukseen. Keksittiin sanoa, ettei meillä ole varaa viuluun.

Neljän kansakouluvuoden jälkeen Matti pyrki oppikouluun Marskinkadun varrelle.
- Äiti muisti aina kertoa, kuinka opettaja oli sanonut, että Matin täytyy mennä oppikouluun. Kolmannella luokalla todistuksessani oli merkintä "luokan paras keskiarvo". Matematiikka ja lukeminen oli mukavia aineita, urheilu samoin.

Matti Valokari kuuluu niihin ikäluokkiin, jotka muuttivat ensimmäisinä uuteen oppikoulurakennukseen Valtakadulle Marskinkadun koulurakennuksista. Hän kävi keskikoulun.
- Sitten ajattelin, ettei minulla ole varaa lukea ylioppilaaksi, siitä seuraisi päättymätön tie velkavankeuteen. Ammatti piti saada. Ammattikoulun käyneillä kavereilla oli työpaikat, rahaa, autot - meillä ei ollut varaa autoon. Viidennen luokan jälkeen menin ammattikouluun. Sielläkin oli psykologiset testit, rautalangasta väännettiin. Ei keskikoulusta kukaan muu mennyt ammattikouluun kuin minä, Valokari kertoo.

Sähkölinjan Matti valitsi isän perua.
- Ei ollut ketään neuvomassa, mitä muuta maailmassa voisi tehdä kuin mennä yhtiölle töihin. Sähkömies tuntui kuitenkin vähän hienommalta, koska olin tutustunut jo pikkupoikana sähköverstaaseen, kun kävin viemässä isälle eväitä ylitöihin. Portilla piti ilmoittautua porttivahdille, verstaalle menin amerikansalin porttikäytävästä.

Kolmivuotisen sähköalan koulutuksen aloitti 13 kaveria, mutta loppuun sen suoritti kahdeksan. Ammattikoulussa musiikki astui taas kuvaan. Matin luokalla oli Eerolan Lasse, joka soitteli jo alaikäisenä ravintoloissa Matti Lavin orkesterissa saksofonia ja klarinettia, tarvittaessa vaikka rumpuja.
- Kävin hänen kotonaan kuuntelemassa Paul Desmondin levyjä. Lasse yllytti minua, ja niin rupesin soittamaan klarinettia, kun Pertti Huuhkon  johtamassa työväenopiston orkesterissa oli klarinetti vapaana. Teoriaa opiskeltiin musiikkikoulussa. Siellä kävi kuuluisia opettajia Helsingin kaupunginorkesterista. Pari vuotta soitin siellä, sitten  piti lähteä armeijaan.


Puhallinorkesterivaiheeseen liittyy Matti Valokarin ensimmäinen ulkomaanmatkakin vuonna -63, silloin orkesteri vieraili Ruotsin Lindesbergissä. Ja taas löytyy kytkentä Kymiyhtiöön.
- Matkanjohtajana oli yhtiön sosiaalipäällikkö Åke Launikari.

Isän jalanjäljissä

Matin isä Martti Valokari käämimässä
Uransa Kymiyhtiöllä Matti Valokari aloitti samassa sähköverstaassa missä hänen isänsä työskenteli.
- Siellä oli moottorikorjaajien tai käämijöiden tai "lintarien" oma porukka. Muistan heidät tarkkaan: Mettälän Sulo, isäni Martti, Jyräksen Urpo, Niemelän Lippo, Qvickin Onni, Saarimäen Arska ja Laaksosen Alpo. Kesäisin siinä oli teknillisen koulun opiskelijoita. Minä olin aluksi Vahterin Jorman sällinä, hän oli asentajana sähkönjakelulaitteistoa, kytkimöitä ja keskuksia huoltavassa porukassa. Moottorikorjaajat huolehtivat moottoreista ja sain käydä heidän mukanaan tehtaalla. Koneet käämittiin verstaalla  uudestaan, kun moottorista oli käämit palaneet. Määrättiin sitten  Qvickin Onnin kaveriksi. Paksua sähkölankaa vedettiin läpi urasta ja käärittiin monta kertaa moottorin urien läpi ympäri.

Syksyn lopuksi Matti Valokari sai siirron Kuusaanniemeen tehdasta rakentamaan. Moottorit piti merkata ja monta muuta hommaa tehdä. Sitten tuli lähtö armeijaan, ja Matti meni kaverin mallin mukaan ilmavoimiin Tikkakoskelle. Moni luokkakaverikin meni samaan paikkaan.

Alikersantti Valokari v. 1965
Vuonna -65 tuli säästölaki, jolla laskettiin sotaväestä pois kuukautta aikaisemmin. Matti sai palata automaattisesti yhtiöön töihin. Hän oli käynyt Riihimäellä armeijan sähköteknillisen koulun, jossa koulutettiin tutka-asentajiksi.
- Minähän kävin sotaväessä ensin Tikkakoskella alokasajan, sen jälkeen aliupseerikoulun tutkatekniikan linjan. Sitten olin Riihimäellä sähköteknillisessä koulussa, jossa  meillä ei ollut paljoakaan sotilaallista hommaa. Kerran viikossa oli sulkeiset. Kun tulin Uttiin loppujaksolle kuuluisan Suezin kersantin Nuorivuoren esikuntakomppaniaan, siellä oli suksisulkeiset. Nuorivuori ihmetteli kun en suksillä pärjännyt.

Kun Matti Valokari palasi armeijasta, perhe oli muuttanut Naukiosta Aronpellolle. Hän kävi keväällä pyrkimässä Tampereen teknilliseen opistoon, kokeet pidettiin Lahdessa. Yli 200 pyrkijästä otettiin 30, Matti pääsi opistoon. Isä kuitenkin kuoli heinäkuussa kolmanteen infarktiinsa.
- Mietittiin äitimuorin kanssa, mitä nyt tehdään. Äitimuori sanoi, että sie menet sinne kouluun, kai tässä jotenkin toimeen tullaan. Ei ollut mitään tulolähteitä, minä olin perheestä ainoa työikäinen, 21 täyttänyt. Tein kesän yhtiössä töitä, mm. voimalaitospäivystyksiä, ja lähdin syksyllä opiskelemaan.

Oppilasasuntolaelämää 60-luvun lopulla
Opintojen rahoittamiseksi piti anoa kunnalta lainaa, ja sitten sai yhtä suuren apurahan.
- Tätini oli lukenut Helsingin Sanomista, että Heikki ja Hilma Honkasen säätiö jakoi apurahoja köyhille opiskelijoille. Sain sieltä apurahaa joka vuosi jonkun satasen. Sillä pärjäsi, kun oppilasasuntolassa asuttiin ja kiltisti elettiin. Äiti ja pikkuveljet pärjäsivät, kun kahdella veljelläni oli satunnaista postinkantoa. Äitillä oli jotain säästöjä. Tätini Martta avusti myös.

Matti valmistui insinööriksi vuonna -69. Valmistuneet tekivät juhlan kunniaksi luokkaretken Saksan Liittotasavaltaan. Matkarahat kerättiin myymällä maitokauppamyyntiin vapautunutta keskikaljaa Tampereen Insinööriopiskelija-asuntolan Rastin kellaritilassa. Mattia huvittaa muistella, kuinka tutut kuusaalaiset inssiopiskelijat kävivät kaljatiskillä.

Ydinvoimalat tutuksi

Valmistumisen jälkeen tuoreelle insinöörille ei löytynytkään heti töitä. Valokari arvelee syyksi vanhoja syntejä.
- Jo opiskeluaikana olin Kymillä paitsiossa, koska osallistuin vuoden -67 lakkoon. Sen jälkeen ei tunnettu armoa, ei löytynyt työtä. Vaikuttikohan sekin, että isä oli vuonna -58 Sähköammattiliiton ammattiosaston ensimmäinen puheenjohtaja, perustajajäsen Kuusankoskella.

Sirkka-Liisan ja Matin kihlakuva
Valokari oli käynyt viimeisenä opiskeluvuonna -68 harjoittelussa Enso Gutzeitin insuliittitehtaalla Karhulassa pienellä suunnitteluosastolla. Sinne ei nyt päässyt, sen sijaan Valkeakoskelle pääsi, töihin  sähköasennusliikkeeseen.
- Sitä ennen kävin kylmätekniikan kurssin legendaarisen Huurteen Suomisen opissa. Olin Valkeakoskella ja Toijalassa, rakennettiin mm. betonitehtaita. Olin niissä suunnittelijana. Imatran Voimaan hain vuoden -69 lopulla, ja seuraavan vuoden alusta aloitin Loviisan ydinvoimalaprojektissa. Olin laitoksen prosessi- ja instrumentointiryhmässä. Tavattiin projektin laitostoimittajan Technopromexportin johtoa ja Neuvostoliiton lähetystön henkilöitä. Laitoksen prosessia esittelin Suomen Säteilyturvakeskuksen virkamiehille.
Stade, Saksan ensimmäinen ydinvoimala, Matti oikealla.

Loviisa ykkösen työrupeama on ollut avartava vaihe Valokarin elämässä. Hän kertoilee diplomaattitapaamisista ja Saksan ydinvoimaloihin tutustumisesta. Matin vastuulla oli voimalan maadoituskaapelien suunnittelu, samoin läpimenojen piirtämisen - ne menevät viisi- kuusimetrisen pohjan läpi. Eri vaiheissa neuvoteltiin hartaasti venäläisten kanssa.
- Neuvottelu yhdestä mutterista saattoi kestää viikon. Naapurilta oli aina lähetystöstä yksi tai kaksi lähetystösihteeriä vahtimassa neuvottelijoiden porukkaa, joka koostui teknillisistä asiantuntijoista, mutta joilla ei ollut poliittista luotettavuutta.  Minun tehtävä oli kirjata neuvottelujen kulkua ja raportoida ne Imatran Voiman johtokunnalle. En tiedä lukiko ne niitä vai menikö ne roskakoriin, Matti naurahtaa.

IVO:lla Valokari viihtyi kaksi vuotta, mutta sitten hommat rupesivat tuntumaan liian sekalaisilta. Hän mietti jo kotiseudulle palaamista, kun Helsinki työmatkoineen tuntui ankealta asuinpaikalta.
- Senaikaisilla junilla kesti melkein tunnin Tikkurilasta Helsinkiin

Matti hakeutui kuitenkin Helsinkiin Dagmarinkadun teknilliselle Hankkijalle.
- Siellä suunniteltiin meijereiden sähkölaitteistoja, tehtiin myös öljynporauslauttojen sähköistyksiä. Sellaisia projekteja ei Suomessa enää ole. Hankkija teki myös rakenteilla olevan atomivoimalan sähkötöitä. Sitten löytyi parempi tehtävä Hankkijan laitoskonttorilta Kouvolasta. Samalla perhe muutti Kuusankoskelle. Firma oli mukana rakentamassa mm. Kouvolan Pohjola-taloa, Matti kertoo.

Valokari Katajaharjun toimistossa 80-luvulla.

Seuraavaksi tekikin jo mieli tehdä tiliä omaan pussiin, ja Valokari perusti vuonna -76 oman yrityksen vanhan ammattikoulukaverinsa Matti Lomperin kanssa.
- Oli meillä jossain vaiheessa suunnittelufirmakin kyljessä, se toimi vanhassa Iltatähdessä. 11 vuotta omaa yritystä pyöritettiin, mutta tuntui ettei tästä sen valmiimpaa tule. Tämä vaan teettää pirusti töitä. Teimme sähköurakointia, suunnittelua ja toteutusta.  Saatiinkin sitten myytyä firman työt KRT:lle, ja 11 työntekijäämme siirtyivät sinne vanhoina työntekijöinä. Samalla lopetettiin firma vapaaehtoiseen selvitystilaan. Se prosessi kesti muutaman vuoden.

Seuraavaksi Matti Valokari osti mikkeliläisen Pekka Anttosen kanssa suunnitteluyrityksen Vihtori
Kurviselta, vuosi oli 1987.
- Kolme vuotta se pyörikin ihan hyvin. Meillä oli parhaaseen aikaan kahdeksan suunnittelijaa. Mutta syksyllä -90 alkoi näyttää, että tulossa on kova lama. Päätettiin myydä firma, ja saatiin ihan hyvät rahat.

Sitten helsinkiläinen Kupari-Uusitalo -yritys aloitti suunnittelun Kouvolassa. Valokari palkattiin sähköpuolen vastaavaksi, Anttonen LVI-puolen vastaavaksi.
- Vuoden kuluttua firma lomautti meidät, kun ei ollut töitä oikein missään. Menin Lahtisen Kaarlon Sähkökäyttö-nimiseen firmaan perustamaan Kouvolan sivukonttorin. Sielläkin työt loppuivat jo vajaan vuoden kuluttua. Suuri lama tuli sitten -92. Lomautettuna olin mm. Kouvolan ammatillisessa kurssikeskuksessa lomittamassa sähkötyön opettajia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä...

Lomautukset toivat Matille uuden idean, hän lähti suorittamaan ylioppilastutkintoa. Kouvolan iltaoppikoulussa opiskelu alkoi -91, ja -94 hän painoi valkolakin päähänsä. Viimeinen äidinkielen kirjoitus oli hänen 50-vuotispäivänään.
- Luin ylioppilaaksi, kun se oli aikoinaan jäänyt suorittamatta ja moni kaveri oli ylioppilas. Ajattelin, että kielitaito auttaisi työnsaannissa. Otin pitkän englannin, pitkän ruotsin ja lyhyen saksan. Kirjoitin reaalit ja matikat.

Kuusankoskelta löytyi työtä v. -95 Työväen Sivistysliiton osuuskuntakurssin vetäjänä.
- Suuren laman aikana yritettiin tyrkyttää kaikille osuuskunta-ajatusta. Ihan hyvä ajatus muttei jostain syystä mene läpi. Olin sitten töissä kouvolalaisella CTS Engineeringillä. He tekivät Ouluun paperin jälkikäsittelyn arkittamolaitosta, minä tein sähkösuunnitelmat. Kävin myös pikkufirman töissä Naantalin öljynjalostamolla tekemässä instrumenttisuunnittelua. Ei minulla juuri siihen koulutusta ollut, Valokari kertoo.

Mahtoiko ylioppilastutkinto vaikuttaa kansainvälisten tehtävien saamiseen, kun Valokari meni Helsinkiin töihin Tekmanni Oy:lle.
- Tehtiin Moskovaan L. M. Erikssonin pääkonttoria, tein sen sähköpiirustukset. Novgorodissa oli tanskalaisen Stimorolin purukumitehdas, sinne tein turvajärjestelmiä. Venäjän hommat oli mielenkiintoisia. Venäläiset selvitteli työpaikan erimielisyyksiä keskenään heittelemällä työntekijöitä yläkerroksista ala-aulaa, me suomalaiset säästyttiin sellaiselta neuvottelumenetelmältä, Valokari kertoo.

Vajaat kaksi vuotta meni Venäjän projekteissa. Sen jälkeen hän palasi CTS:lle Kouvolaan. Paperinjalostusta Kiinaan, Ouluun, Nesteen öljynjalostamoa Naantaliin ja Porvooseen, Suunnittelua ja töiden valvomista Borealikselle Sköldvikissä - Valokari on tosiaan reissannut Suomea ristiin rastiin ja välillä naapurimaatakin.

- Tein niitä ja vähän muitakin hommia CTS:llä kahdeksan vuotta, mm. sahalaitoksen sähkösuunnittelun Kotkaan. Vuonna 2008 jäin eläkkeelle.

Kotiseutu kutsui

Kaikkien työelämän ja opintojen huiskeessa Matti Valokari ehti perustaa perheenkin vuonna -69. Hän sanoo tosin perheen jääneen vähän sivuun olosuhteiden jatkuvasti muuttuessa.
- Muutimme vaimoni Sirkka-Liisan kanssa Valkeakoskelle ensimmäiseen yhteiseen kotiin vuonna -69, ja ensimmäinen tytär syntyi seuraavana vuonna. Toinen tytär syntyi, kun asuttiin Tikkurilassa. Kouvolaan muutettiin vuonna -73, ja siitä lähtien olen ollut täällä työkeikkoja lukuun ottamatta.

Tikkurilan aikaa, sohvalla Minnan ja Johannan kanssa
Mitä kuusaalaisuus Matti Valokarille merkitsee?
- Tuttua ja turvallista, suuri maailma on niin pelottava, Matti vitsailee. - Täällä tietää ja tuntee kaikki. Rauhanharjuun rakennettiin omakotitalo 37 vuotta sitten, siinä nyt kaksistaan elellään.

Eläkkeelle jäätyään Matti on kehittänyt uusia harrastuksia. Ensin hän alkoi digitoida vanhoja äänilevyjä, videoita ja c-kasetteja tietokoneelle. Siihen kyllästyttyään hän innostui sukututkimuksesta, sen innostuksen tartutti pikkuveli Pentti.
- Mutta minua kiinnostaisi tietää näistä ihmisistä nimen ja vuosilukujen lisäksi heidän tarinansa. Nyt olenkin alkanut tutkia yleistä historiaa, joka liittyy suvun henkilöiden elämänvaiheisiin. Kun lukee Suomen historiaa, täytyy ihmetellä, miten ihmiset ovat selvinneet täällä. Sotaa sodan perästä, nälkää nälän perästä, kaikki kuninkaiden aiheuttamat rasitukset.

Matti on kuullut myös isoisästään Antista, joka joutui punavankien leirille Kouvolaan. Tämä oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja apteekkarille, ja apteekkaripa määräsi Hietasen takaisin töihinsä.
- Äitimuori muistaa, kuinka he äitinsä kanssa kävivät heittämässä leipää aidan yli isälleen, vaikka sotilaat kielsivät. Antti oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja Kouvolan apteekkarille, ja tämäpä määräsi Hietasen leiriltä takaisin töihinsä, Matti Valokari kertoo. Näitä tarinoita hän haluaisi lisää uutteran suvun tutkimisensa helmiksi.

Naukio Pertti Karhisen silmin

Itä-Naukio. Kuva: Kymin keskusarkisto

Naukion asuntoalue on kiinnostanut paitsi asukkaitaan myös tutkijoita. Kuusankoskelainen arkkitehti Pertti Karhinen laati opinnäytteenä Tampereen teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin osastolle Kymiyhtiön asuntopolitiikkaa selvittelevän ja Naukion työläiskylän vaiheita esittelevän tutkimuksen Työväenasuminen Kuusankoskella. Vuonna 1978 päivättyä tutkimusta saa lainaksi Kuusankosken kirjastosta. Pääosin tässä kerrottu on Karhisen teoksesta lainattua. Suorat lainaukset etenkin.

Pertti Karhinen kuvailee rakennusaikaista ympäristöä: "Asuntoalue on rakennettu mäkien väliseen laaksoon. Hallitsevimpana kohoaa aivan alueen itäreunassa Sairaalanmäki, jonka rinteet paikoin ovat pystysuoria kallioseinämiä. Kylän nimi on alun perin lähtöisin Sairaalanmäen entisestä nimestä Naukujanvuori, jota käytettiin jo ainakin 1500-luvulla. Nimen kerrotaan aiheutuneen äänestä, joka vuorella syntyi kahden puunrungon hankautuessa tuulessa toisiaan vasten. - - - Sairaalanmäen jatkeena oleva hiekkaharju kaartuu Naukion pohjoispuolelle loivarinteiseksi madaltuen. Harjulla sijaitsee seurakunnan vanha hautausmaa, jonka länsipuolelta harju on hävinnyt soranoton seurauksena. Entinen hiekkakuoppa on täytetty ja paikalle rakennettu koulurakennuksia."

Nimistä puheen ollen: Pertti Karhisen opinnäytteen kirjoitusaikoihin puhuttiin Naukion vanhasta ja uudesta puolesta, jotka junanrata erotti toisistaan. Vuoden 1983 Kuusankosken asuntomessujen jälkeen kaavoittaja kohdisti katseensa Naukion uuteen puoleen, ja silloin alueista alettiin käyttää nimityksiä Itä- ja Länsi-Naukio - itäinen on se ensin rakennettu.

Kuva: Pertti Karhinen
Entinen Naukion asukas Pertti Karhinen määrittelee alueen ulkopuolisen kuvittelemaa laajemmaksi: "Etelässä Naukion asutus osittain nousee Kettumäen loiville pohjoisrinteille, osittain leviää Sairaalanmäen ja Kettumäen väliseen Vuorilaaksona tunnettuun kapeaan laaksoon."

Alueen omisti aikoinaan maanviljelijä Juho Lassila, jolta Kymin Oy osti kaksi hehtaaria hautausmaaksi. Lisää maata siirtyi Kymiyhtiön käyttöön yhtiön johtajan Gösta Björkenheimin kauppojen myötä. Alue oli yksi vaihtoehdoista Kuusankosken kirkon paikaksi 1920-luvulla.

Rata toi lähelle keskustaa

Nykypäivän kuusaalaisen on vaikea kuvitella, että Naukio olisi kaukana tehtaista ja siksi alkuun ollut vähemmän haluttu asuinalue. Mutta kun mieltää alueen korkean mäen taa muusta tehdasyhdyskunnasta erilleen, ympärille peltoja ja metsää, ymmärtää syrjäisyyden tunnun. Alueen asuttamista helpotti kapearaiteinen rautatie, joka kulki Naukujanpellon halki asuntojen vierestä. "Välttämätön edellytys Naukion kylän rakentamiselle oli kapearaiteinen rautatie, jonka Kymiyhtiö rakensi Voikkaan tehtaiden ja Kymintehtaan välille vuosina 1919-1921. Naukion alue oli sen ajan mittapuun mukaan aivan liian kaukana tehtaista, sillä työläiset olivat tottuneet asumaan tehtaiden läheisyydessä. Kun vielä tieolot olivat huonot, täytyi yhtiön järjestää mahdollisuus suorittaa työmatkat junalla. Rataa tarvittiin myös rakennusaikaisiin kuljetuksiin. Puutavaraa tuotiin Kuusaan sahalta ja hiekkaa läheisestä Hiekkamäestä. Hiekanajosta tulikin radan tärkeä käyttömuoto moniksi vuosiksi varsinaisten tehtaiden välisten kuljetusten ohella."

Hiekkamäen pysäkki. Kuva: Leo Lehtonen, Kymin keskusarkisto
"Rata avattiin liikenteelle 1.7.1921, ja sitä liikennöi alusta lähtien sekä matkustaja- että tavarajunia. Asemia oli kaksi, Kuusankosken ja Voikkaan asemat, pysäkkejä oli kolme, joista Hiekkamäen pysäkki sijaitsi Naukiossa kylän pohjoisreunassa. Pysäkkirakennus valmistui vuonna 1923." Karhinen kertoo pysäkkirakennuksessa olleen toimistohuone ja odotustilana toiminut kuisti. Punamullalla maalattu valkopuitteinen pysäkki siirrettiin tarpeettomana muualle vuonna 1966.

"Rataa laskettiin pariin otteeseen Hiekkamäen kohdalla viimeksi Kuusaantien rakentamisen yhteydessä 30-luvun lopulla, jolloin pysäkkirakennus jäi töyräälle paljon radan tasoa ylemmäs. Matkustajajunat lakkasivat kulkemasta radalla1.6.1954 ja kokonaan junaliikenne lopetettiin v. 1959."
Vellikupin numerossa 8 vuodelta 2009  on Jukka Suortasen perinpohjainen kuvaus aiheesta otsikolla "Kapearaideliikennettä Kuusankoskella".

Radan kohdalla kulkee nyt pyörätie Kiitotien laitaa. Tämä tie, nykyisin nimeltään Kuusaantie,  valmistui Kuusaan ja Voikkaan väliä palvelemaan lopullisesti vasta vuonna 1954. Kuusaan silta oli rakennettu vuonna 1949.

Asumistaso parempi kuin muualla


Mikä sai yhtiön rakentamaan niin korkeatasoista tuon ajan mittapuulla? Paikkakunnalla oli tehty asunto- ja tuberkuloositutkimukset. Niistä kävi ilmi, millainen vaikutus asuinoloilla on asukkaiden - työntekijöiden - terveyteen, ja nyt haluttiin taata työvoimalle terve ympäristö. Vaikka alue oli niin kovin kaukana muusta tehdasyhdyskunnasta, lopulta asuinolojen ylivertaisuus houkutteli Naukioon asukkaat. "Asuntojen yleistä arvostusta osoittaa vaikkapa se, että seurakunnan uusi kanttori Salokannel asui paikkakunnalle muutettuaan aluksi parisen vuotta eräässä Naukion uuden puolen asunnossa 20-luvulla", Karhinen kirjoittaa.

Pertti Karhinen on löytänyt vuoden 1921 Arkkitehti-lehdestä kuvauksen ihanteellisesta työväenasunnosta: "Pohjakertaan sijoitetaan tupa eli arkihuone ja kamari, vinttikertaan taasen, paitsi omaa ullakkoa, pienempi vinttihuone. Sääntönä on, että tupa on suurin huone ja että se sijoitetaan auringon puolelle. Siellä oleskelee perhe kaiken päivää, siellä valmistetaan ruoka, siellä tehdään kaikki askareet; se on päivähuone. Sitäpaitsi voidaan huoneeseen järjestää makuusijat tyttärille. Kamari taasen on vanhempain makuuhuone. Eteisestä vie porras ullakkohuoneeseen, joka on poikain makuuhuone ja jota myös voidaan käyttää vuorotyöläisen päivämakuuhuoneena."

Naukion talot ympäristöineen esiintyivät  edukseen, kun vertaillaan niitä ajan muihin paikkakunnan työläisten asuinympäristöihin. Karhinen kirjoittaa:
"Arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelemat työläiskylät vastasivat täysin 1910-luvulla maamme suunnittelijapiireissä vallinneita käsityksiä ihanteellisesta työväenasumisesta. - - - Puutarhakaupunki-ihanteen mukaisesti rakennettiin alueet mataliksi ja tilaviksi, ja raideliikennettä käytettiin hyväksi - - -. Rakennusaineena oli puu, ja rakennustekniikassa kokeiltiin uutta ratkaisua, pystyhirsijärjestelmää. Asunnot olivat tupakeittiön ja huoneen suuruisia, mutta tilava avoullakko tarjosi mahdollisuuden yhden huoneen lisäämiseen ja palveli sellaisenaankin asumista. Kahdelle perheelle yhteisiä talousrakennuksia olivat maakellari sekä halkovajan, eläinsuojan ja käymälän sisältävä rakennus, joissa kummallakin perheellä oli omat erilliset tilansa.  - - - alue oli kaavallisesti selkeä ja edustava. Tontit oli aidattu, ja tonttimaata asuntoa kohti oli runsaasti." Tutkimus kertoo, että Naukiossa 1919-1920 rakennetulla alueella oli 40 asuntoa.

Naukion ilme on siis Kymiyhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin käsialaa. Hän suunnitteli 1920-luvun rakennukset ja teki ainakin yleissuunnitelman Länsi-Naukion alueelle. Karhinen arvelee Liljequistin suunnitelleen myös Itä-Naukion alueen järjestelyn. Apunaan hänellä oli rakennusmestari Bengt Salin, joka oli tullut paikkakunnalle arkkitehtitoimiston edustajana, kun Kymiyhtiön ammattikoulua alettiin rakentaa. 

"Radan itäpuolelle rakennettiin kahteen radansuuntaiseen riviin kumpaankin kuusi asuinrakennusta. Talorivien päissä oli yhden perheen talot, muissa rakennuksissa oli kaksi asuntoa. - - - Käytetyt tontit olivat suuria. Yhden perheen talon tontti vaihteli n. 1800-2400 neliötä. Kahden perheen talon tontti oli noin 3200 neliötä, joten asuntoa kohti tonttia tuli n. 1600 neliötä. Koska sisäänkäynnit kahden perheen taloissa sijaitsivat rakennusten päädyissä, tulivat pihat vastakkain. Talojen välinen etäisyys oli noin 40 m, väliin oli osittaiseksi näkösuojaksi sijoitettu yhteinen ulkorakennus. Maakellarit sijaitsivat rakennusten sivulla, yhden perheen taloilla aivan tontin rajalla."

Tonteilla riitti tilaa yhtiön istuttamien marjapensaiden ja omenapuiden lisäksi asukkaiden omille viljelmille. Nämä käyttivätkin sen tarkkaan perunan ja vihannesten kasvattamiseen. "Tontit varustettiin myös suoja- ja koristeistutuksin. Kun Naukion vanhan puolen istutuksia ei ehditty saada aikaiseksi yhtiön 50-vuotisjuhliin mennessä 1922, mihin mennessä alueen oli ollut määrä valmistua, istutettiin tonteille suurilehtistä raparperiä, jota vieläkin on jossain tonteilla jäljellä."

Länsi-Naukiota. Kuva: Pertti Karhinen


Radan toiselle puolelle Länsi-Naukioon rakennettiin vain kahden perheen taloja. Tontit olivat pienemmät kuin vanhalla puolella, asuntoa kohti n. 1200 neliön suuruiset. Länsipuolellakin talojen etäisyys oli suuri, 40-50 metriä.


Itä-Naukion kahden perheen talot maalattiin keltamullalla, yhden perheen talot ja ulkorakennukset punamullalla. Nurkissa ja ikkunapuitteissa käytettiin valkoista. Myöhemmissä maalausremonteissa luovuttiin keltaisesta ja punaisesta linjasta.

Naukion ullakot perheen omana tilana olivat uhattuina sodan jälkeen asuntopulan vallitessa. Yhtiö suunnitteli rakentavansa ullakoille hellahuoneita. Naukiolaiset pitivät hiekkakuopalla kokouksen ja lähettivät kolmen hengen lähetystön vuorineuvos Ekholmin puheille. Muiden alueiden reaktio oli samanlainen, ja asukkaat saivat pitää vinttinsä. 

Asukkaille säännöt

Kymiyhtiö rakensi asuinalueita työntekijöilleen, ja se myös määräsi asuntojen jakamisesta. Naukio kuului varsinaisille osaajille. Karhinen: "Alueiden laadun huomioiden ei ole ihme, että yhtiö alueiden valmistuttua tarkasti määräsi, ketkä pääsivät asumaan uusiin korkealuokkaisiin asuntoihin. Tehdas tarvitsi kipeästi tärkeitä ammattimiehiä, ja niinpä Naukujanpellon ja Myllykallion uudet työläisasunnot tarjottiin ilmaiseksi eräille ammattityöläisryhmille virka-asuntona asuttavaksi." Vuokraa ryhdyttiin kuitenkin perimään jo 20-luvulla, aluksi melko korkeaa 102 markan kuukausivuokraa.

Kymiyhtiön johtokunta määritteli vuonna 1920 säännöt Naukiossa asumiseen. "Hakijoiden tuli olla perheellisiä ja lukeutua seuraaviin työläisryhmiin: paperikoneen käyttäjät, sylinterimiehet, rullakoneen käyttäjät, kalanterikoneen käyttäjät, selluloosan keittäjät, hapon keittäjät, lyijyjuottajat, veturinkuljettajat, 1. ja 2. remonttimiehet, sähkömonttöörit, vanhemmat rakennusammattimiehet sekä hollanteriesimiehet."

Itä-Naukiota. Kuva: Pertti Karhinen
Säännöt määräsivät myös puutarhan laitosta, polttopuiden ja valaistuksen saannista, oman tontin kunnossapidosta ja siihen liittyvästä korjausrahastosta. "Asuntoon kuuluva puutarhamaa laitetaan mikäli mahdollista kuntoon yhtiön puolesta asuntoa ensi kerran luovutettaessa asuttavaksi. Sen jälkeen on asukkaan itsensä hoidettava puutarhamaansa, jossa suhteessa hänen tulee noudattaa yhtiön puutarhurin ohjeita. Yhtiö hankkii marjapensaita ja hedelmäpuita, jotka jäävät puutarhaan asukkaan muuttaessa."

Lisäksi piti kilpailla puitteiden laadusta. "Kaikki asunnot ottavat osaa vuotuiseen kilpailuun kodin ja puutarhan siistinä pidosta. Palkintolautakunta jonka valitsee yhtiön johtokunta on kokoonpantu sekä työläisistä että virkailijoista ja on sillä oikeus pari kolme kertaa vuodessa tarkastaa asuntoja."

Yksi Naukion rivitaloista. Kuva: Kymin keskusarkisto
Itä-Naukion valmistuttua Kymiyhtiö käynnisti pienen tauon jälkeen varsin monien uusien asuinalueiden rakentamisen. Naukioon - Naukujanpellolle - rakennettiin taloja nyt myös kapearaiteisen radan länsipuolelle 20-luvun alkupuolella. Naukiossa oli myös rivitaloja, mutta niistä ei ole jäljellä ainuttakaan Itä-Naukiossa. Kuuden perheen rivitalot rakennettiin sodan jälkeen, ja niitä tuli silloin Parantolanmäeksi kutsutun mäen rinteen alle seitsemän.



Palvelut ja mukavuudet

Naukiolaisten talot lämpesivät puilla 60-luvulle asti. "Alussa polttopuut tuotiin kapearaiteisella junalla Kymintehtaalta yhtiön Saksanaholla sijainneelta halkovarastolta radan varteen lähelle saunaa. Täällä tapahtui halonmittaus työläisten tehtaalta ostamia halkolappuja vastaan. Tuohon aikaan sai tehtaalainen ostaa vuodessa yhtiöltä halkoja yhtä hellahuonetta varten 20 kuutiota ja huoneen ja keittiön asuntoa varten 25 kuutiota."  Halonmittaus siirtyi myöhemmin lähelle pysäkkiä ja 40-luvulla sorakuoppaan, Karhinen kertoo.

Naukio oli alusta asti sähköistetty. Vesi haettiin ennen vesijohtojen rakentamista kolmesta kaivosta ja kahdesta palokaivosta. Käymäläjätteet ajettiin Kettumäelle ja kompostoitiin suoturpeen kanssa. Rivitaloihin rakennettiin heti alkuun 40-luvulla vesijohto, viemäri ja wc. Kaksikymmenluvun taloihin nämä mukavuudet tulivat 50-luvulla. 

Itä-Naukion rivitaloja. Kuva: Kymin keskusarkisto
Alkuun Naukion lapset kävivät kansakoulunsa kahdessa eri koulussa. Länsipuolen lasten koulupiiri osoitti heille opinahjoksi Maunukselan koulun, itäpuolen lapsille oli tarjolla nykyisen Sairaalanmäen pohjoisrinteellä sijainnut Mäkikoulu, joka muutettiin loppuvuosikseen naistensairaalaksi. Karhisen tutkimuksen valmistuttuakin kouluolot ovat muuttuneet. Osa lapsista käy vielä Keskustan koulua, mutta Tähteen koulu on jo siirtynyt 50-luvun rakennuksestaan Naukion koulun tiloihin. 

Sauna oli vielä tutkimuksen valmistuessa 1978 käytössä, nyt Taidesauna on lähinnä Kouvolan kansalaisopiston taide- ja harrasteryhmien tiloina. Mutta entisaikoina Naukion sauna oli "Euroopan paras". "Naukion saunassa kävi tehtaalaisia etäältäkin, jopa siinä määrin, että harkittiin kävijöiden rajoittamista." Paikalla oli alun perin vuonna 1923 rakennettu puinen saunarakennus. Kun se paloi, tilalle tehtiin vuonna 1931 tiilinen sauna- ja pesutuparakennus. Sitä laajennettiin vuonna 1950 radan päätyyn rakennetulla siivellä. Samalla tilajärjestelyt sisällä muuttuivat.

Pilvet väistyivät

Karhisen tutkimuksen valmistumisaikoihin Naukion yllä leijui uhkia. "Viimeisen viidentoista vuoden aikana alue on joutunut kokemaan voimakkaan ympäristönmuutoksen. Kerrostaloasutus on etelästä tunkeutunut alueen laidalle, ja läntinen kylä on joutunut urheilupuiston ja koulujen puristukseen. Rakennuksia on jo purettu ja koko vanha työläiskylä on uhanalaisena", Karhinen kirjoittaa tuolloin ja lisää, että ratkaiseva vaikuttaja Kymiyhtiö on varsin haluton pitämään yllä tappiollista työasuhdeasuntotoimintaa vanhoilla työläisasuntoalueilla. 

Kuva: Pertti Karhinen
Meni vain pari vuotta ja tilanne muuttui, kun Suomen Asuntomessut kiinnostui Naukiosta. Se päätti järjestää Naukioon peruskorjaus- ja täydennysrakentamismessut. Vuoden 1983 messujen johdosta kylässä alkoi uusi aika, naapurissa tien toisella puolen vähän sen jälkeen. Riippuu katsojasta, onko tiivis kylä parempi kuin entinen väljä mutta rapistuva. Entinen asukas näkee varmasti jotain menetetyn. Ulkopuolisen kävijän silmiin osuvat vanhat hyvin kunnostetut rakennukset, jännittävät ulkorakennusten sokkelot, kodikkaat hoidetut pihat, rehevät uudet ja vanhat koristekasvit, vehreät kentät kylän keskellä. 

Kuva: Pertti Karhinen



Messualueen entinen asukas Marja Elo-Ojalehto kertoo messualueelle muutostaan Vellikupissa numero 12 vuodelta 2013: "Muisteloita asuntomessuajalta eli kun maaherrakin kylässä kävi". Naukiosta kerrotaan myös Murusia Mäenpäästä -kirjassa, joka on Kuusankoski-Seuran perinnejulkaisu nro 21. Näitä julkaisuja myy mm. Kuusankoski-Seura. Tuure Nybergin julkaisu Naukujasta Naukioksi. Naukion työläiskylän tarina ilmestyi vuonna 2003.

  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...