sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, tammikuu 1939

Meidän äidillä Eila Niemisellä oli tapana panna asioita muistiin. Hän kirjoitti vuosikalentereihin, ajastaikoihin ja ruutuvihkoihin päivän tapahtumat, pöytälaatikkoon runoja ja proosatekstejä, julkaisi satukirjankin, Perunapojan. Eila keräsi leikkeitä perheen ja suvun paistattelusta lehtien palstoilla ja häntä muuten kiinnostavista asioista, kuten kommentteja lotista, henkisistä ja hengellisistä asioista, yliluonnollisista ilmiöistä. Kolme päiväkalenteria nuoruuden tyttövuosilta päätyivät minulle, kun siskon kanssa jaettiin äidin tavaroita hänen kuoltuaan vuonna 1994.

Eila Piirikkilä kesällä 1938
Toisen ihmisen päivyreiden tirkistely on kamalaa. Lupaan tulla kummittelemaan kaikille, jotka lukevat kuoltuani minun merkintöjäni, ellen ehdi niitä sitä ennen hävittää. Nyt olen kuitenkin itse samalla pahamaineisella asialla. Selittelen asiaa sillä, että äiti viisaana naisena olisi kyllä ymmärtänyt, millainen kulttuurihistoriallinen arvo on vuosien 1939, 1945 ja 1946 ajastaikojen muistiinpanoilla. Mutta kuten moni muu, jopa kuuluisiksi tulleet kirjailijat, Eila Sargit Piirikkilä Kuusankosken Mäyrämäeltä keskittyi historiallisesti kuohuvina vuosina lähinnä muuhun kuin sodan ja rauhan kysymyksiin, nimittäin nuoren naisen tuntoihin, rientoihin ja poikiin. ”Eppu on työssä. Hän katsoi ikkunasta koko matkan kun meni ohi.”

Niin toisenlaista, niin samanlaista. Kolmikymmenluvun 18-vuotias neitonen ja sodan rintamavuodet kokenut 24-25-vuotias aikuisempi nainen ehkä ilmaisee itseään eri sanoin kuin 60-70-lukujen nuori. Nuoren Eilan elämän puitteet ovat niukat verrattuna hyvinvointiajan nuorten oloihin. Mutta samanlaista on se mitä perheen ja ystävien kesken tapahtuu, mitkä asiat ovat tärkeitä ihmisten välillä, vapaa-ajanvietossa, porukoihin kuulumisessa. Jos äidin kalentereita kuvaillessani huomaan suhtautuvani alentuvasti hänen raportteihinsa, lupaan mennä heti lukemaan omia nuoruuden kalenterimerkintöjäni, ne vasta nostattavatkin nolouden aaltoja. Yritän muistaa, että 2000-luvulta katsellen mäyrämäkeläiset näyttävät viettäneen kovin vaatimatonta elämää, mutta ei se heidän mielestään mitään vaatimatonta ollut vaan kiitävää nykyaikaa. ”Olin ensin luistelemassa ja sieltä menin Jaskan kanssa kuviin katsomaan Kultaisen Lännen tyttöä, Jeanette MacDonald ja Nelson Eddy pääosassa.

Eila Sargit Piirikkilä, s. 13.2.1921, Kuusankoski, Mäyrämäki, on varmaan saanut vuoden 1939 Muistikalenterin joululahjaksi. Alkusivujen kuukausinäkymiin hän on alleviivaillut punaisella tuttujen nimipäiviä ja kirjoittanut tammikuun tapahtumavinkiksi ”25. pv. Lotta Svärd yhd. vuosikokous”. Eila oli liittynyt pikkulottiin vuosia aikaisemmin, ja nyt hän oli jo täysi lotta ja mukana toiminnassa. Se muuttaisikin pian hänen elämänsä vuosiksi. Helmikuun kohdalla on muistutus 26. päivän Lottien prosenttihiihdosta, lähtö ampumaradalta.

Toukokuun sivulla on mystinen merkintä 3.V. Kyt. Valtauspäivä, ja alempana huomautus Kymiyhtiön ammattikoulun 25-vuotispäivästä. Heinäkuussa on tulossa Lottapäivät Hämeenlinnassa, 7.-8.7. Osoitekirjassa on muutaman virolaisen ystävän nimet, Tallinassa asuvat Eduard Karindi, Endel Ruberg ja Meeri Vichmann. Sitten alkavat päivittäiset merkinnät.

TAMMIKUU

Tammikuun ensimmäinen viikko on työntäyteinen. Eila on päässyt jo vuonna -35, 14-vuotiaana, Kymiyhtiöön töihin. Hän on ollut Kymin konttorissa tilapäisenä asiatyttönä – springbud, tillf. koska yhtiössä siihen aikaan käytettiin ruotsin kieltä kaikessa, myös työtodistuksissa. Marraskuussa -37 hän on saanut siirron kirjuriksi Kymin varastolle, ja siellä hän on töissä nytkin, tammikuussa -39. Kiirettä pitää.

Sunnuntai. "Uudenvuodenpäivä. Olin päivällä työssä." Sama tahti jatkuu koko viikon perjantaita, loppiaispäivää, lukuun ottamatta. Lauantainakin Eila on töissä, samoin seuraavana sunnuntaina, ja tietysti uuden työviikon alusta edelleen joka päivä. Useimpina päivinä Eila pääsee töistä klo 21, sunnuntaina ja lauantaina jo klo 17. Tiistailta on merkintä ”töissä klo 9-21”. Jos muutkin työpäivät olivat noin pitkiä, ei ihme, että tiistaina Eila kirjoittaa: ”Väsyttää! Väsyttää! Väsyttää!” Mutta jaksaa hän sentään mainita: ”Eppu on töissä.

Pitkät työpäivät eivät estä nuorta neitiä viettämästä aikaa kavereiden kanssa. Maanantaina ”Kalle ja Eila olivat meillä illalla.” Torstaina ”Olin illalla seuratalolla. Sain kyllä tanssia tarpeekseni mutta muuten siellä oli niin hoopoa. Tulin yksin kotiin.” Perjantaina, vapaapäivänä, Eila käy ensin luistelemassa ja menee sieltä Jaskan kanssa elokuviin, sitä Kultaisen Lännen tyttöä katsomaan. Lauantaina Pohjolan Aarne tulee illalla kyläilemään Eilan töitten jälkeen.

Jaskan henkilöllisyys ei selviä, voisiko hän olla ”velipuoli” Jaakko Koivuniemi? Joka tapauksessa ei olisi kannattanut Jaskan kanssa leffaan mennä. Keskiviikkona Eila kirjoittaa: ”Minua niin suututtaa että lähdin silloin Jaskan kanssa kuviin. Eilalla on ollut niin paha mieli sentähden ja minunkin on siitä lähtien ollut paha olla. Nyt en enää lähde Jaskan kanssa mihinkään. Vaikka olimme silloinkin vain toveruksina koko illan.

Väsymyskö saa Eilan merkitsemään tiistaina kalenteriinsa: ”Kyllä tämä on kurjaa. Olen ihan sillä tuulella että voi äiti parka ja raukka, kun minut synnytti maailman orjaksi kurjuutta kärsimään.”
Olisikohan sen toisen Eilan tullut parempi mieli, jos olisi lukenut meidän Eilan päiväkirjasta monia Eppu-merkintöjä, mm. ”Eppu on töissä. Hänellä oli lippalakki päässään. Hän on niin söötti.

Seuraavan viikon lopulla Eila on jaksanut torstaista lauantaihin kirjoittaa vain ”Väsyttää!” Sunnuntaina elämä voittaa: ”Olin seuratalolla. Siellä oli oikein hauskaa. Tulin Eilan ja Kallen kanssa yhtämatkaa pois.”

Maanantaina 19.1. on lopulta työhönkin liittyvä merkintä: ”Istuimme illalla klo 18-19 Vanhalassa ja juttelimme rva Suurtalon kanssa vaikka meidän olisi pitänyt olla töissä jo klo 18. Eila kävi aina Vanhalan rapuilta katsomassa tänne varastolle ja sanoi että ei siellä vieläkään ole valoja eikä sinne pääse sisälle ennenkuin sitten huomasimme että vaunut olivatkin edessä.
Huomasitko: Eila kirjoittelee kalenterimerkintäänsä töissä ja tunnustaa olleensa edellisenä työpäivänä naisporukassa kalkattamassa väärässä osoitteessa. Nykynuoret pääsevät vähemmällä: Facebookissa voi pyöriä ihan omasta työpisteestään käsin. Jos olen oikein ymmärtänyt, Vanhala oli yhtiön silloinen keskuskonttori.

Vanha keskuskonttori. Kortti Launikarin perheen kokoelmista.
Omien juttujen hoitaminen töissä jatkuu keskiviikkona: ”Päätimme äsken Eilan kanssa tilata liput Olympialaisiin tiedä nyt sitten mitä siitä tulee.” No, ei tullut koko olympialaisia Suomeen vielä tuolloin, tuli sota. Eilan väsymys jatkuu. ”Loppuihan se vihdoin tämäkin päivä ja kyllä väsyttääkin hyvä kun kotiin jaksan kävellä. Hyv'yötä vaan kuu hopeinen taivaalla hohtaa...” ja ”Olen niin väsynyt että itkin päästessäni vihdoin kotiin asti. Kyllä tämä on kurjaa kun aina vaan saa olla töissä. Ei yhtään lepohetkeä ole.”

Lauantai-iltana tulee rakkaita vieraita: Nelly-sisko miehensä Ollin ja poikansa Jukan kanssa Lahdesta. Nelly ja Jukka – jostain syystä kalenterissa Eila kutsuu häntä Juhaksi – viipyvät sunnuntaihin. Olisiko Olli lähtenyt jo Lahteen vai vanhempiensa luo Mörkölinjalle päin. Eila kuitenkin käväisee elokuvissa katsomassa Rosalie-filmiä. ”Eleonor Powel ja Nelson Eddy. Hauska kuva.”

Ja sitten seuraa arvoituksia, erityisen rasittavia, koska ne eivät ikinä ratkea. Maanantaina
Tänään oli sitten se odotettu 23 päivä eikä mitään tapahtunut.” Perjantaina: Korkeapaine lähenemässä odotan vain mitä tuleman pitää.” Sunnuntaina:Olin seuratalolla. Sain erään hyvän neuvon. Se oli vielä pojan antama ja sellaisen jota en paljoakaan tunne.” Minkä neuvon!? Mikä odotettu päivä!? Tässä on rangaistusta kylliksi toisen muistiinpanojen kurkkijalle. ”Illalla kävin luistinradalla. Tein eri tyhmästi siellä, suututtaa niin hirmusti. Saisimpa vielä kerran tilaisuuden.
 
Seuratalolla on siis oltu tanssimassa sunnuntaina. Sen jälkeenkään ei ole juuri koti-iltoja vietetty. Tiistaina ”Reino ei laskenut minua pois töistä ennen klo 22.” Perjantaina Eila on luistinradalla. Lauantaina ”Olin K. kanssa kuvissa katsomassa elokuvaa Alexanderin jatzyhtye. Oikein hauska kuva. Illalla olin vielä seuratalolla.” Maanantaina: ”Olin Nurmisen Kallen päivillä. Ja sieltä lähdin Irman, Eilan, Hilpan, Sakun ja Salmen kanssa kuviin katsomaan filmiä Laulu tulipunaisesta kukasta. Hauska ilta!” Ja vielä kuun viimeisenä päivänä tiistaina: ”Olin lauluharjoituksissa. Pääsimme pois noin klo 21. Teimme senjälkeen Eilan kanssa vielä pienen lenkin.” Eilat laulavat Kaiku-kuorossa, jota johtaa opettaja Väinö Niinivaara.

Sekakuoro Kaiku, joht. Väinö Niinivaara. Eila oikeassa, siskonsa Salme vasemmassa laidassa.
Keskiviikkoiltapäivä kuluu shoppaillen Eila-kaiman kanssa Kouvolassa.”Ostin itselleni kengät, hatun ja alusvaatteita. Annoin mennä koko viisisatasen jonka sain ylitöistä.” Sikäli kuin oikein ymmärrän työnantajan Förändringar i grundlönen -taulukkoa, kirjuri Piirikkilä ansaitsi tuohon aikaan 2600 markkaa kuussa. Äiti on kertonut, että hän ja Salme-sisko veivät aina palkan kotiin äidille. Tiukkaa oli, että rahat riittivät ruokaankaan, mutta mummoni ymmärsi asioiden tärkeysjärjestyksen.
- Jos meidän teki Salmen kanssa mieli tansseihin, äiti kaivoi laatikon perältä vaikka viimeiset kolikot, että päästiin, äiti kertoi. 

Eila jatkoi perinnettä: kun minun ja siskon piti aikanamme päästä diskoon tai kapakkaan, kuten 70-luvulla sanottiin, äiti kaivoi aina jostain pussinpohjalta rahat linjuriin ja muihin kuluihin. Niinpä en listaa nuoren neidin huvittelutapoja tähän mitenkään moittien. Tammikuussa Eila on käynyt neljä kertaa elokuvissa, kolme kertaa seuratalolla tansseissa, saanut pari kertaa vieraita kotiin ja käynyt kerran kylässä kaverin päivillä.  Työpäivien jälkeen on jaksettu lähteä vielä luistinradallekin muutaman kerran. Parinkymmenen asteen pakkanen on kuitenkin välillä hyydyttänyt ne menohalut.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Tapio Koskinen tuntee niin munakennotehtaan kuin yt-neuvottelumenetelmätkin

Paperi ja selluloosa, niistähän Kymiyhtiö on kautta aikojen tunnettu. Mutta tuotevalikoimaan on kuulunut vuosikymmenten varrella jos jonkinlaista artikkelia lumikolasta munakennoon. Munakennotehtaan aika kesti vain jonkin vuoden, tarinat sen toiminnasta elävät yhä.

Tapio Koskinen oli munakennotehtaalla koneasentajana - Kuusaalla sanotaan koneviilarina - ja vastasi koneiden kunnossapidosta vuodesta 1970. Laitteet oli asennettu vuotta paria aikaisemmin.
- Kunnossapitoa piisasi, koneet oli hyvin häiriöherkät. Ne oli tuotu Kanadasta, Koskinen kertoo.

Munakennotehtaan perustamisen keksi isännöitsijä Ilmari Lindberg.
- Ilmari oli vähän vihreä: jätepaperia jäi niin paljon käyttämättä Kuusankoskella, ja massaa sai jatkettua huonolla sellulla, että siitä saatiin raaka-aine kennoihin. Ensimmäistä kierrätystoimintaa Kuusaalla, järkevää. Jätepaperia tuotiin pitkin Etelä-Suomea, ei silloin ollut mitään Hyötypaperin tapaisia laitoksia käyttämässä jätepaperia vaikka eristeeksi.

Massa pumpatttiin isoon säiliöön, josta imurumpu imi sen. Neljä palkkia otti massaa paineilman kanssa ja siirsi sitä levylle, joka kiersi ison lenkin uunissa. Päässä kuivauskaapin perällä oli naiset ottamassa valmiit muotit käsin pois. Naisia oli tehtaalla viitisenkymmentä kahden koneen äärellä. Koneet kävivät kolmea vuoroa vuorokaudessa. Munakennojen lisäksi koneilla tehtiin omena- ja hedelmäkennoja. Muotteja oli kahdeksaa erilaista mallia, niitä vaihdettiin tuotteen mukaan. Koneet puskivat 500 pakettia kennoja vuorokaudessa, yhdessä paketissa oli 140 kennoa.

Työtä tehtiin kuumuudessa. Öljypolttimot ja kuivauskaappi pitivät huolen korkeasta lämpötilasta.
- Naisilla oli 20 minuutin huki, ja sitten vaihdettiin toisiin tehtäviin. Ja tunnin päästä takaisin kuumaan paikkaan. Naiset oli kyllä aika ajoin rajua porukkaa, ei niiden keskelle ujommat miehet uskaltaneet edes mennä, Tapio Koskinen naureskelee.

Munakennotehdas toimi 80-luvun alkupuolelle vuoteen -82 tai -83. Ongelmana oli se, että tuotteet myytiin pääasiassa Neuvostoliittoon. Sinne sai vietyä isot mutta kevyet pakkaukset junalla - laivoihin niitä ei huolittu.
- Jonkin verran meni Ruotsiin ja Tanskaankin, mutta pääasiassa Neuvostoliittoon. Varkauden tehdas voitti kilpailun markkinoista. Kun vienti Neuvostoliittoon tyrehtyi, tuotannosta Kuusaanniemessä piti luopua. Työntekijät siirtyivät yhtiön muille osastoille, siivoojiksi, mäntyöljykeittämölle, prosessiin, Koskinen muistelee.

Ulkomaankomennuksella Skånessa

Munakennotehtaan koneet olisi halunnut ostaa portugalilainen vanha härkätaistelija Rodrigues, mutta kauppoja ei syntynyt Portugalin vallankumouksen takia. Koneet myytiin sitten Turkkiin.
- Kävi huvittavasti: yhtiö ilmoitti haluavansa käteismaksun. Turkista tuli kaksi miestä muovikassit rahaa täynnä - eri maiden valuuttoja. Mutta he eivät saaneetkaan vientilupaa Turkkiin ja myivät koneet Ruotsiin. Minä olin Ruotsissa kasaamassa koneet, Tapio Koskinen kertoo.

Tapio sai kuulla Ruotsiin lähdöstään työtuttavalta.
- Hän sanoi, että minut on myyty Ruotsiin asentamaan. Ilmari Lindberg ei ollut minun kanssa asiasta neuvotellut. Sanoin Ilmarille, että sittenhän saan määrätä, minkä verran palkkaa otan komennukselta.  Hän kysyi, meinaanko pyytää enemmän palkkaa kuin tehtaan isännöitsijä saa. Vastasin: "Niin mutta sie olet täällä ja mie lähen Ruotsiin." Ilmari heitti minut toimistostaan ulos. Ei mennyt kun kymmenen minuuttia kun minut haettiin takaisin Ilmarin luo, joka sanoi vaan: "Selvä."

Munakennokoneet rakennettiin uudelleen Skånen Åsbyhyn Östanån kylään.
- Verla on talvisaikaan vilkas paikka siihen kylään verrattuna. Siellä oli vanha paperitehdassali. Ruotsin munantuottajien firma pystytti sinne toisen koneen, toinen jäi varaosiksi. Mutta ei ne käsittäneet, kuinka paljon se teki kennoja. Heillä ei ollut varastotiloja, eivätkä he saaneet kennoja myytyä, ei se tehdas kauaa siellä toiminut. Sen jälkeen kone myytiin Uuteen-Seelantiin, Koskinen kertoo.

Kolmen ja puolen kuukauden komennukselta pikkukylässä Skånessa Koskisella on kivoja muistoja. Ruotsin kieltä hän ei osannut, mutta hyvin hän tuli toimeen ruotsalaisen työkaverinsa kanssa. Kynä, paperia ja kaksi ammattimiestä - asiat tulivat selväksi.
- Kuljettiin lopulta viikonloppuisin yhdessä kalassakin. Gunnar haki minut sieneen, kalaan, jääkiekkoa katsomaan. Välillä käytiin Kööpenhaminassa hakemassa kaljaa, Tapio naureskelee.

Turhan pinko

Tapio Koskinen kasvoi Kettumäen tuntumassa. Kansakoulun jälkeen hän kävi yhtiön ammattikoulun metallipuolen.
- Tuli tehtyä väärä valinta, paperipuolen koulutus olisi kestänyt vaan vuoden, mutta metallipuoli vei kolme. Pääsykokeissa olin niin pal tyhmä että yritin metallipuolelle. Oisin laittanut kokeet läskiksi, olisin päässyt paperipuolelle ja paremmille palkoille. Kyllähän metallityöt minun omaa alaa oli. Ja korjaantuihan ne meidänkin palkat kun muutaman kerran vaadittiin, Tapio myöntelee.

Työelämään Tapio tuli Kymintehtaalle, ensin höyryvoimalaitokselle, sitten keskuskorjaamolle koneasentajaksi. Vuonna 1970 hän haki Kuusaanniemeen uusiin mielenkiintoisiin töihin. Siellä hän oli ensin tehdaspalvelussa, josta siirtyi munakennotehtaalle. Se toimi aikansa, myytiin sitten siis Ruotsiin, josta Tapio palasi asennustöistä entisiin hommiinsa.
- Rinta rottingilla, että täs ollaa oltu Ruotsissa. Mietin Brasiliaankin lähtöä, kun kaverit oli juuri menossa sinne Jari-projektiin. Mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt, minulla oli perhe. Ruotsi oli sentään sivistynyt maa.

Yt-neuvotteluissa kymiläiset joustivat

Tapio Koskinen toimi luottamusmiehenä vuodesta -84, ensin metalliosaston luottamusmiehenä vuoteen -96 ja sen jälkeen paperiosasto 19:n puheenjohtajana.

Koskinen eli UPM:n väenvähennyksen vaiheet ihan ytimessä. Hän oli työryhmässä, joka neuvotteli tehtaanjohtaja Pertti Asunmaan kanssa, minkä verran työntekijöitä jää millekin työpisteelle.
- Kävin ay-liikkeen kolmen kuukauden kurssin ja puolen vuoden kurssin - se oli Työväen Akatemian kurssi. Asunmaan työryhmän kanssa oli kovat neuvottelut. Useita kuukausia kierrettiin veistä haavassa, välillä yötä päivää neuvoteltiin. Monta sataa henkeä oli liipasimella, kun pälkkäri loppui tosta noin, Koskinen viittaa olkansa yli Kyminpuolen päällystyslaitosta kohti. - Ja puuhiomoiden henkilöstön sijoittamisesta neuvoteltiin myös. Mehän oltiin parikymmentä päivää vuodessa omalla lomalla juoksutytöstä Asunmaahan saakka ja tasattiin näin palkkakustannuksia.

Neuvottelut sujuivat sen verran hyvässä hengessä, että Paperiliitto hermostui.
- Meidät meinattiin erottaa liitosta, kun me joustettiin. Käytiin Helsingissä haukuttavina pari kertaa, mutta sanottiin että me tehdään Kuusaalla omat päätökset. Se oli tää kuusaalainen henki, että kaveria ei jätetä tyhjän päälle. Nuorille annettiin mahdollisuus, kun vanhemmille oli pelastuksena putkeen pääsy.

Pertti Asunmaata Tapio luonnehtii hyväksi neuvottelijaksi.
- Mitään ei tarvinnut kirjoittaa. Mikä sovittiin, se piti. Purmosen Martti oli samanlainen. Meidän puolen työryhmälle järjestettiin tilat milloin Voikkaan klubilta, milloin Sommelon saunaosastolta, että saatiin käydä asioita läpi keskenämme. Saatettiin sieltä soittaa Asunmaalle ja Purmoselle, että tänne nyt, meillä on esitys. Kyllä ne tuli.

Välillä neuvottelijat vetäytyivät linja-autolla muualle käymään läpi, mitä oli jo sovittu. Bussillinen väkeä matkasi Elimäelle tai muualle keskustelemaan rauhassa. Koskinen kehuu työnantajaansa myös koulutuksen järjestymisessä.
- Olin Kiljavalla koulutuksissa melkein ainoa, joka sai samaan aikaan palkkaa. Masa Yardsin pojat olivat toiset, jotka nauttivat ay-koulutuksen aikana palkkaa.

Eläkevuosina Tapio Koskiselle ei aika ole tullut pitkäksi. Leskeksi jäätyään hän on tekemistä keksinyt. Avopuolison kanssa hänella on koti Mäntsälässä ja Hyvinkäällä, ja Kuusaalla on edelleen oman vanha koti hoidettavana. Kuntoilua, sienestystä, tanssimassa käymistä ja vilkasta matkustelua - se pitää mielen vireänä. Koskinen kehuu niin Viron matkojaan, että saa toisenkin innostumaan.
- Kulttuuria tulee harrastettua paljon: Helsingissä teatteria, Virossa oopperaa - siellä se on Estoniassa niin halpaakin. Hyviä konserttejakin on tarjolla paljon.

Virossa käydessään Koskinen ei kumppaninsa kanssa välitä varailla majapaikkoja etukäteen.
- Sen verran pitää seikkailuhenkeä olla, yöpyy siinä, mikä näyttää kivalle.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Ruskan viime leimahdus

Tämä syksy on tarjonnut meille väriloiston, jonka voimin jaksetaan lehdetön loppusyksy ja pimeä talviaika. Muutama kuva lokakuulta ja pari viime vuosienkin syksyiltä.












lauantai 8. lokakuuta 2016

Maili Hatvala viihtyi Kymiyhtiön konttoritöissä

Maili Hatvala on kiireinen eläkeläinen. Ensi soittamalla ei vielä löydy sopivaa tapaamisaikaa - häntä tarvitaan niin monessa paikassa viikon mittaan. Mutta seuraavalla kerralla tärppää, Maili ehtii Tuomon Luomuun aamupäiväkahville.

Maili Hatvalan lapsuuden perheessä on useampikin yhtiöläinen. Hänen isänsä oli Kymiyhtiössä töissä, huolehti koneista, ja viimeinen ammatti taisi olla rasvaaja. Mailin veli Alpo oli korjaamolla, ja kaikki perheen kolme tytärtä olivat toimistotyössä.
- Sitten nuorin sisko lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja muutti USA:han. Perheestä on elossa vanhin sisar Raili ja minä - me kaksi ollaan vielä täällä Kuusankoskella, Maili Hatvala kertoo.

Joka talosta Pilkanpellolta ei oppikouluun lähdetty - Mailin velikin kävi yhtiön ammattikoulun. Mutta Siljanderin äiti ja isä halusivat auttaa lapsiaan eteenpäin elämässä, ja tytöt Raili, Maili ja Marita kannustettiin menemään oppikouluun, vaikka sen käyminen maksoi.
- Oltiin Maritan kanssa aina yhdessä, kuin kaksoset. Minun täytyi lähteä oppikouluun, kun hän ei lähtenyt ilman minua. Mentiin pääsykokeisiin yhdessä, ja käytiin koulua viisi vuotta yhdessä.

Siljanderin perheen isä kuoli vuonna -51. Maili pääsi Kymiyhtiöön töihin, ja siihen vaikutti ilmeisesti maisteri Veikko Talvi.
- Meidän äiti oli Veikko Talven vaimon vaatetusliikkeessä myyjänä. Perhe tunsi meidät, ja työpaikan saamisessa varmaan vaikutti maisteri Talvi, Maili Hatvala arvelee.

Ensimmäinen työtehtävä Kymiyhtiössä oli työntekijöiden palkkojen laskeminen keskuskonttorilla. Vaativaa rahojen kanssa työskentelyä johti Helmi Tuominen, jota Maili kehuu täsmälliseksi päälliköksi. Palkkaosastolla oli noin 12 työntekijää, kesäisin pari enemmän.
- Haukkasuolle tuli kesäksi niin paljon työntekijöitä, että tuntipalkkojen laskijoita tarvittiin monta.

Palkat laskettiin keskuskonttorissa.
Maili Hatvala kertoo palkanlaskennasta aikaan, jolloin koneet olivat yksinkertaisia ja äänekkäitä.
- Meille tuotiin työntekijän tuntilehti, joka sisälsi tunnit, ylityöt, tuntipalkan ja hätätyöt. Me laskimme palkan, vähensimme verot. Lapsilukukin otettiin huomioon.

Laskeminen ei kuulemma edellyttänyt ihmeempää matikkapäätä; verot näki verotaulukoista. Apuvälineenä oli laskukone, jolle Maili hymähtelee.
- Aluksi koneet olivat yksinkertaisia. Niitä veivattiin näinpäin ja noinpäin. Niissä oli erilaisia Facit-koneita, sellasia räplättäjiä.  Mutta sitten tulivat hienot Monroet, joissa oli nappulat nollasta yhdeksään vaaka- ja pystysuunnassa. Sormet eivät saaneet lipsua. Kaikki koneet toimivat sähköllä.

Palkanlaskijat tekivät tilinauhat, joissa oli kahden viikon palkka. Se oli iso lista, josta näkyi mitä työntekijä oli tehnyt sunnuntaina, arkisin, siitä näki myös verot, ja puhdas palkka tuli viimeiseksi. Käteen jäävä palkka laskettiin osastoittain. Ensin laskettiin, paljonko osastolle meni yhteensä palkkarahaa, sitten kuinka paljon kutakin setelirahaa ja kolikoita tarvittiin. Sitten pantiin rahat pöytään ja alettiin laittaa jokaiselle tilipussia. Toimitus tapahtui pääkonttorin kellarikerroksessa huoneessa, jossa oli kassaholvit ja kalteri-ikkunat.
- Jokaiselle tehtiin pussit, joihin pantiin tilinauha ja rahat pennilleen. Kun koko osasto oli tehty, pöydältä piti olla kaikki rahat pois ja pusseissa oikea määrä. Pussit suljettiin niittikoneella. Jos oli oikein laskettu, rahaa ei jäänyt pöytään eikä sitä puuttunut. Jos joskus harvoin oli heittoa, aloitettiin alusta, laskettiin jokaisen pussi uudelleen kunnes meni oikein. Rahojen laskijat istuivat vastakkain, toinen tarkisti, eli oli aina kaksi laskijaa. Heidän ympärillään liikkui vielä kiertelijä.

Pussit pantiin laatikoihin osastoittain. Tilipäivänä osastoilta tuli kaksi henkilöä hakemaan laatikon ja kuittasi. Maili Hatvala muistaa, että toisten palkkoja laskiessa raha oli vain työväline, se ei merkinnyt mitään.
- Mutta kun sai oman pussin, niin voi hyvänen aika! Löysin vanhan tilinauhani 50-luvulta, puolen kuun tai kuukauden palkkani oli 60 markkaa. Se taisi olla alkupalkkani, sillä ei saanut juuri mitään, Maili hymyilee ja muistelee, etteivät ammattimiestenkään palkat kovin häikäiseviä olleet. - Mutta kyllä ihmiset vaan saivat niillä itselleen talot ja tontit. Kiitos yhtiön, joka oli hyvin monessa asiassa tukena. Rakentamisessa saatiin neuvoja halpojen tonttien lisäksi, lautatarhalta huokealla tavaraa, asunnot ja niihin polttopuut, asuinalueille tuotiin vesi autolla, pesutupia ja terveydenhuoltoa myöten saatiin kaikki yhtiöltä.

Tilipäivien välillä palkanlaskijat tarkistivat palkat ja laskelmat jälkikäteen.

Vuonna -62 Maili Hatvala siirtyi palkkakeskuksesta Kymin sellutehtaan konttoriin. Palkanlaskennassa oli tullut teknistymisen aika.
- Uudet tietokoneet alkoivat rynniä. Oli lävistäjän hommaa, reikäkorttikoneet tulivat. Minä en siitä työstä pitänyt ja pääsin sellutehtaalle. Olin ensin Kymintehtaalla. Siirryin sitten Kuusaanniemen sellutehtaalle ja lopulta tänne takaisin, Maili viittoo keskuskonttorin suuntaan.

Sellutehtaan konttorissa laskettiin tuotanto ja siihen tarvittavien aineiden kulutus. Palkat kirjattiin mestareiden antamien tietojen pohjalta. Kuusaanniemen uudet tilat olivat ihan toiset kuin Kymin sellutehtaalla.
- Meistä tuli maisemakonttorilaisia. Oli siellä seinäkkeet, joten istuessa sai olla rauhassa. Kiva paikka se oli.

Keskuskonttori, taustalla Kuusaanniemeä
Kuusaanniemestä Maili Hatvala palasi Kymintehtaalle postituksen, monistuksen ja ns. arkistoinnin lisäavuksi keskuskonttorin alakertaan.
- Täältä laitettiin pakettia ja näytettä pitkin maailmaa, kirjeitä maailmanlaajuisesti, tiedotuksia osakkeenomistajille.

Hatvalalla oli johdettavanaan myös joukko juoksutyttöjä. Työtoveri on ihmetellyt, miten Maili sai pidetyksi kurissa sellaisen teinityttölauman.
- Noh, siihen aikaan käyttäytyminen oli kurinalaisempaa. Tietysti joku välillä purnasi, ettei haluaisi mennä huonoon säähän, ja jotain pieniä ongelmatilanteita oli. Pääkonttorissa oli joka kerroksessa lähetti, joka istui käytävässä. Minä muutin tehtäviä niin ettei lähetin tarvinnut istua siellä kylmässä ja järjestin kierrot, joiden mukaan piti olla eri osastoilla käymässä. Eihän tytöt aina uskoneet, että pitäisi olla tarkka. Näinhän se on joka paikassa.

Yhtiön hierarkia muuttui Maili Hatvalan työvuosina. Alkuun hän tuskin tapasi isompia johtajia; tosin heitä kävi vuodenvaihteen edellä toivottamassa hyvää joulua kaikille. Muutos tapahtui pikku hiljaa.
- Ehkä siksi, että ruotsin kielen vaikutus alkoi hävitä. Alussa ruotsia käytettiin keskuskonttorilla paljon, palkkalaskenta oli ainoa osasto, joka oli suomenkielisten käsissä. Muut keskuskonttorilla puhuivat ruotsia. Alussa kaikki lomakkeet olivat ruotsiksi, vähitellen alettiin käyttää niissäkin suomea. Nythän kieli on englanti.

Maili Hatvala työskenteli Kymiyhtiössä/UPM:ssä 47 vuotta. Eläkkeellä hänellä on mahdollisuus olla juuri niin perhekeskeinen kuin haluaa. Naimisiin hän on mennyt vuonna -54, tytär syntyi vuonna -55, poika -62.
- Olen hoitanut lapsenlapsia - nyt jo neljännessä sukupolvessa. On koiria ja lastenhoitoa ja kodinhoitoa oman huushollin lisäksi. Äidin hoidin hänen elämänsä loppuun, sisar tietysti avusti. Niin se vaan elämä on kulkenut, Maili toteaa tyytyväisenä ja huokailee, miten hienoa aikaa työvuodetkin olivat.

  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...