maanantai 28. tammikuuta 2019

Marja-Liisa Pasi, kunnantoimistojen tehonainen

Jotkut ehtivät ja saavat aikaan. Kuten Marja-Liisa Pasi. Hän oli monissa toimistotyötehtävissä Kuusankosken kaupungilla ja uuden Kouvolan Vedellä, hoiti perheen ja toimi lisäksi aktiivisesti ay-liikkeessä, Kuusankosken demareissa ja kulttuuriyhteisöissä, useimmiten taloudesta vastaavana.

Marja-Liisa syntyi nuorimpana kuusilapsiseen perheeseen. Hänen isänsä oli päässyt Kymiyhtiöön töihin vuonna 1930 ja tuonut vaimonsa ja lapsensa mukanaan Valkealasta. Perhe rakensi talon Lamminrantaan Sääksniemen viereen. Isä oli ollut Tirvan sahalla tukkeja uittamassa mutta tuli nyt yhtiön ulkotyöosastolle propseja kuorimaan.

Tämä nuorin tulokas tuntee hyvin omat valkealaisjuurensa. Pasit ovat iso suku, jonka jäsenistä tunnetuin on Anu Pentik, o.s. Pasi, Marja-Liisan pikkuserkku.
- Hänen isänsä Lauri Pasi oli meillä kortteerimiehenä. Alakerrassa oli huone ja keittiö, ja siellä meitä oli kahdeksan henkeä. Yläkerta pantiin vuokralle. Siellä asuivat Anun isä ja isäni veli Viljo Pasi - hekin olivat tulleet tehtaalle töihin. Kun kävimme kotitalossa Valkealassa kylässä, vietiin aina tuliaisiksi paperirulla, se oli kova sana, Marja-Liisa muistaa lapsuudestaan.

Marja-Liisa kävi isän työpaikallakin siinä vaiheessa, kun tämä oli siirtynyt tavaran vastaanottajaksi.
- Tekomäen alla oli pieni juna-aseman tapainen, jonka kohdalla junanvaunut mitattiin. Isä vastaanotti Kouvolasta saapuvan tavaran. Asemalla oli valtion puoli ja yhtiön puoli, siinä pienessä huoneessa oli kolme työntekijää. Koulusta tullessa kävin usein katsomassa isää.

Lamminranta oli idyllinen ja ihana yhteisö, Marja-Liisa kertoo.
- Suunnilleen 30 savua, kaikki tiesi kaikkien asiat, kaikki otti osaa kaikkeen. Meillä oli kevätjuhlat ja äitienpäiväjuhlat, oma pyhäkoulu. Sääksniemessä oltiin kesäisin aamusta iltaan uimassa. Minulla oli omat eväät, ja uimavalvojan kopissa vietettiin paljon aikaa. Se oli metkaa, ettei kotoa kukaan kuullut eikä kurkistanut, vaikka aamulla lähdettiin ja illalla tultiin. Oli meillä lähirantakin, jonne kuljettiin toisten pihojen läpi - ei kukaan kieltänyt. Siellä oli paljon tukkeja, hypittiin ja juostiin niitä pitkin. Kuusaanlammen ympäriuintejakin pidettiin, reitti kiersi Sääksniemestä lähelle Reimanin rantaa ja sieltä takaisin.


Kuvassa Pasin perhe, isä Arvo, äiti Elsa, takana Pirjo, Veikko, Kerttu ja Yrjö, äidin sylissä Heikki  ja isän sylissä "kaaliaiskakku" - iltatähti - Marja-Liisa.

Lamminrannan tuntumassa oli myös yhtiön kaatopaikka, ensin Lamminrannan puolella, sen täytyttyä Ahlmanintien toisella puolella.
- Siellä oli kiisusuo, jonne kuljetettiin yhtiöltä hienonhienoa violettia ainesta. Kun kiinnityskettingit kolisi, me lapset juostiin katsomaan että mitähän jännää sinne nyt tuodaan. Me tehtiin sinne salakuoppia ja leikittiin paljasjaloin. Mahtoiko aine olla terveellistä käsitelläkään. Nythän alue on niin kauniisti maisemoitua. Siellä on mahtava koivikko siinä minne ennen yhtiö vei myrkkytynnyreitä, Marja-Liisa päivittelee lasten huolettomuutta.

Jokivesi - tai Kuusaanlammen vesi - oli puhdasta. Mutta kaatopaikka saastutti palokaivon. Ensin yhtiö toi Lamminrantaan vettä, ja sitten yhtiö ja kaupunki rakensivat yhdessä sinne porakaivon.
- 70-luvulla ei alueella vielä ollut vesijohtoverkkoa. Emme saaneet vettä, kun maaliskuussa omasta kaivosta loppui vesi.  Muistan veden loppumispäivän hyvin, se oli vuonna 1969 samana päivänä kun isäni täytti 60 vuotta ja järjestettiin syntymäpäiväjuhlia. Vesi pitikin hakea muualta.

Paseilla oli omakin kaivo pihassaan. Siitä oli putki talon kellariin, josta vesi pumpattiin talon yläkertaan tynnyriin. Näin sai laskettua hanasta vettä. Perheenjäsenet pumppasivat vettä vuorollaan.

Lamminrannan asukkaat olivat vain osaksi yhtiöläisiä. Siellä asui myös mm. valtiolla työskenteleviä.
- Nehän ei olleet yhtiön maita vaan tilallinen Frans Korjan myymiä tontteja.

Marja-Liisa kävi kansakoulun ensimmäiset vuodet Kymintehtaan koulua. Seitsemännen ja kahdeksannen vuoden hän kävi liikelinjaa, jota pidettiin Tähteen koululla ja nikkariverstaan viereisessä isossa kansalaiskoulutalossa.
- Menin monta kertaa Tähteen kouluun hiihtäen, jos koulussa oli seuraavana päivänä hiihtoa.  Hiihdin Lamminrannasta Säkälän kohdalta ensin joen jään yli Kuusaanniemen puolelle, sieltä Eerolan kautta Tähteeseen. Silloin joki oli talvisin jäässä. Veikko-veljeni asui Tähteessä, yövyin Veikolla, hän rasvasi sukseni.

Sääksniemen tanssilavan muistot nostavat hymyn huulille.
- Aina lauantaina lähdettiin katsomaan alle rippikouluikäisinä, kuka soittaa. Kotona piti olla yhdeksältä, ja katseltiin tansseja viittä vaille yhdeksään. Sitten pinkaistiin oikopolkua kotiin. Siellä oli hyviä orkestereita. Onni Gideon hyppäsi kerran uimalaitoksen hyppytornista sukeltamalla, Viola Talvikki istui kauniissa kellomekossa alhaalla katselemassa. Onni Gideon sanoi, että hui kun tämä on makeaa vettä! Paikallisiakin esiintyjiä oli tietenkin, Ka-Ta-Vi-Le, Matti Mustonen orkestereineen, Taisto Tammi. Väkeä oli paljon, ja joka kesä oli kovat juhannusjuhlat. Helluntailaisten kasteita joessa käytiin myös katselemassa.


Osuusliike Kymenmaan Kartanon jalkineosasto, vas. myymälänhoitaja Olavi Martikainen, varastopoika, loput myyjiä. Marja-Liisa on kolmas vasemmalta naisista, sisko Terttu Utti toinen oikealta.

Koulun jälkeen Marja-Liisa pääsi Kartanoon myymään kenkiä. Siellä hän oli yli kaksi vuotta kunnes lähti kauppaoppilaitokseen opiskelemaan kaksivuotista tutkintoa. Sen jälkeen hän pääsi Pelkosen Konepajalle Savonkadulle konttoristiksi. Sitten Kuusankosken kauppalalle avautui toimistoapulaisen paikka rakennustoimistoon, ja Marja-Liisa valittiin tehtävään. Työt alkoivat kesällä 1967.
- Siellähän sitten vierikin vuosikymmenet. Käsittelin veloituksia, yksityisautoilijoitten laskuja, avustin palkanlaskijoita ja vesilaskutusta. Vähän sitä sun tätä, niin kuin apulainen tekee.

Kunnantoimistoon Kuusankoskea rakentamaan

Marja-Liisa olisi päässyt Kymiyhtiöönkin, jonne hän haki koulunsa päätettyään. Työnhaussa painoivat kuulemma myönteisesti isän ja kaikkien veljien työpaikat yhtiöllä. Mutta kun kutsu tuli, Marja-Liisa oli jo Pelkosella vakituisessa työpaikassa eikä halunnut pettää siellä porukkaa. Jälkeenpäin hän sanoo, että yhtiöllä kyllä olisi saanut selkeästi parempaa palkkaa.
- Pelkosella sain 250 markkaa kuussa, kunnan toimistotyössä jo 647,23 markkaa kuussa. Pyysin Pelkoselta väliaikaista työtodistusta ja kerroin että aioin hakea kauppalan töihin. Esimies keskusteli Pelkosen omistajan kanssa, mutta he totesivat etteivät voi maksaa enempää kuin 400 markkaa, koska kirjanpitäjäkään ei saanut enempää, Pasi kertoo ja hämmästyttää kuuntelijan tarkoilla summilla vuosikymmenten takaa.

Kuusankoskella rakennettiin Pasin aikana paljon julkisia rakennuksia.
- Oli peruskorjauksiakin: vanhainkoti, Kymintehtaan koulu. Uusia rakennuksia syntyi useita: 1985 Kuusankoskitalo, kirjasto, koululaisten päiväkoti, terveyskeskuksen vuodeosasto. Urheilutilojen rakentamista hallinnoi vapaa-aikapuoli.

Toimistossa oli viisi työntekijää, "toimiston tytöt". Sitten oli tietenkin kaupungininsinööri, toimistoinsinööri, rakennusmestareita ja suunnittelijoita.
- Arkkitehtiosasto oli erikseen Maija-Liisa Mikkosen johdolla ja mittausosasto Alpo Starastin johdolla. Rakennustoimistoa johti kaupungininsinööri Jaakko Penttilä. Kunnantalossa oli silloin oma talonmies, Marteliuksen Paavo, jolla oli talossa asunto. Rakennuksessa oli Takalan Eskon johtama sähkölaitos. Onhan talossa ollut aikoinaan myös pankki, poliisi ja kunnanlääkärin asunto, Marja-Liisa Pasi kertaa.

Marja-Liisa kehuu työvuosiensa ilmapiiriä kunnantalolla.
- Oltiin kuin yhtä suurta perhettä koko talo. Siellä oli hyvä yhteishenki. Ei tänä päivänä sellaista enää löydy, Pasi sanoo ja kuvailee, miten asiat muuttuivat johtavien työntekijöiden vaihtuessa: oli kiusaamista, työn hankaloittamista ja monenlaista kaunaa, jopa sairaalloista käytöstä.

Menneiden vuosikymmenten työvälineet ovat kirkkaina mielessä. Pasi mainitsee ensimmäisenä Adlerin, leveän kirjoituskoneen, jolla saattoi helposti kirjoittaa urakkasopimukset kalkkeeripaperin kanssa.
- Talousarviot kirjoitettiin ensin vahalle, joihin voi tehdä muutoksia lakalla. Vahat laitettiin monistuskoneeseen ja pyöritettiin. Sadan kappaleen pyörittämisessä oli työ ja tuska. Hakalinin Seppo oli ostanut teknisen toimiston rahoilla minulle hienon laskukoneen töihin tullessani, se jakoi ja kertoi! Se oli niin iso että vei puoli pöytää. Kun se alkoi jakaa, pöytäkin heilui. Koko talo kävi ihmettelemässä konetta, ja moni kävi lainaamassakin sitä, kun ei laskutikulla tullut toimeen, Marja-Liisa nauraa.

Toimiston naisista neljä työskenteli samassa huoneessa. Viidennelle oli tehty lasikoppi, koska hän teki kirjanpitoa ja vesilaskutusta, ja kone piti niin kamalaa ääntä, että muut eivät olisi kuulleet puhelimessa mitään. Noina aikoina kunnan työntekijöiden palkat pussitettiin.
- Jos tilistä puuttui penni, kuoret auki ja etsittiin, mistä on penni pois. Olin palkanlaskennassa apuna, loma-aikoina ja pankkilakon aikana enemmän.
Marja-Liisa ja Reijo Sundströmin kotitalo vas. alanurkassa

Kunnan työntekijät tekivät lauantaisinkin töitä yhteen asti vielä 70-luvulla.
- Tiistaisin oltiin viiteen, että yhtiöläiset pääsivät asioimaan. Muina päivinä oltiin neljään. Kellokorttia ei tunnettu. Ruokatunnilla ei aina poistuttu työpaikalta, oli omat eväät. Kahvit sai Annin baarista, sai sieltä vissiin ruokaakin. Kun asuimme Mäenpääntiellä, kipaisin joskus kotiinkin syömään.

Kunnantaloa piti laajentaa lasikuutiotyyppisellä lisärakennuksella, jonka piti tulla poliisilaitosta vastapäätä. Arkkitehtitoimisto Jaatinen oli laatinut piirustukset. Työt aloitettiin kaatamalla Marteliuksen aita ja siirtämällä kiikku, ja toimiston naiset hakkasivat asiakirjoja valmiiksi yötä myöten sormenpäät punaisina.
- Kun kuoppaa piti alkaa kaivaa, niin meille kerrottiinkin, että valtuusto oli edellisenä iltana päättänyt ettei lisärakennusta tule. Sittenhän lisäsiivet rakennettiin vuonna -87. Nythän niiden purkamista jo suunnitellaan.

Kuusankoskesta tuli kaupunki vuonna 1973. Rakennustoimistossa sitä ei huomattu oikein muusta kuin siitä, että papereihin ilmestyi kaupunki-sana.
- Rakennustoimisto muuttui tekniseksi virastoksi ja tuli osastot. Vuonna -87 muutimme uuteen siipeen vanhan osan toisesta kerroksesta. Nimikkeeni oli muuttunut moneen kertaan. Olin toimistoapulainen, apulaiskanslisti, kanslisti, toimistonhoitaja, taloussihteeri, hallintosihteeri ja viimeksi johdon sihteeri, Marja-Liisa Pasi nauraa.

Kuva:  Vuonna -80 työporukka uudella puolella: vas. Marja-Liisa Pasi, Tuula Viljakainen, Jaakko Penttilä, Leila Gruzdaitis ja Matti Tuominen

Viimeinen Marja-Liisa Pasin työpaikka oli Kouvolan Vedellä, elettiin jo uuden Kouvolan aikaa. Hän  toimi viimeiset neljä vuottaan kahden peräkkäisen johtajan ja johtokunnan sihteerinä.
- Toimisto oli Savonkadulla, palasin juurilleni, Pelkosen Konepajahan oli ensin siellä.
Ihan heti en tehtävään suostunutkaan, mutta niin kauan pommitettiin, että viimein myönnyin. Isakowin Mikko nimittäin kävi useamman kerran houkuttelemassa minua ja lupasi hyvän työpaikan. Hän pysyi sanojensa takana. Palkka nousi, mutta muu toimiston väki marssikin johtajan luo sanomaan, mitä mieltä he palkankorotuksestani olivat. Arvaat varmaan tunnelmat sen jälkeen, vaikka korotus perusteltiin muille hyvin, ja heille oli siitä hyötyäkin. Kun yhdelle sai pään auki, muillekin avautui mahdollisuus palkkojen korottamiseen.

Kouvolan Vedessä Marja-Liisa Pasi valmisteli kokousasioita, käsitteli kirjeet, selvitteli lakipykäliä, järjesteli matkoja ja kokouksia. Johtokunta kokoontui pari kertaa kuussa, se piti työllistettynä.
- Vesilain muutos vaati perehtymistä, veden hankinta Pohjois-Kymenlaaksosta etelään samoin. Vesiosuuskunnat teettivät kovasti töitä, se edellytti lakimiesten kanssa yhteyksiä. Olin tosin teknisen lautakunnan vastaavia töitä tehnyt jo Kuusankoskella. Siitä voin kiittää työnantajaa, että tehtävien muuttuessa työnantaja on lähettänyt kaikille kursseille, joita on ollut tarjolla. 

Marja-Liisa Pasi Kuusankosken toimistotöissä
Kuuden kunnan yhdistyminen ei ollut Pasin mielestä hyvä ratkaisu.
- Olisi voitu olla omat kuntamme kaikki. Yhteistyötä olisi voitu tehdä edelleen kuten tehtiin itsenäisinä kaupunkeina ja kuntina. Pyydettiin urakkatarjouksia yhdessä, oli hirveän paljon yhteistyötä. Me mentiin uusiin virkoihin kuusaalaisina, ei se yhteishenki ollut enää sellaista kuin Kuusankoskella. Kuuli sellaisiakin kommentteja, että mistähän saisi niin paljon dynamiittia, että saisi tuon Kuusankosken räjäytettyä ilmaan. Jäin eläkkeelle vuoden 2013 alusta, sanoin lähtöpuheessani toivovani, että yhteishenki parantuisi ja unohdettaisiin raja-aidat. Mutta tyytyväisin mielin jäin eläkkeelle, tunsin että viidessä vuosikymmenessä olen jo antanut työpanokseni.


Lautamiestehtävistä herastuomarin arvonimi

Herastuomari Marja-Liisa Pasi  - tämän arvonimen hän sai vuonna 2002. Pasi oli Kouvolan ja Iitin käräjäoikeuden lautamiehenä vuodesta 1993.
- Siellä istuttiin tuomarin kanssa ja tehtiin päätöksiä. Alkuaikoinani oikeus kokoontui Kuusankoskella Kansantalossa. Sieltä siirryttiin kaupungintalolle, sitten Iittiin, sieltä Kouvolan virastotaloon, ja lopulta valmistui Kouvolan poliisi- ja oikeustalo, jossa istunnot sitten pidettiin. Alkuaikoina oikeutta istuttiin noin kerran viikossa, myöhemmin enää 14-16 istuntoa vuodessa.

Lautamiesten osuus päätöksen teossa muuttui vuosien myötä.
- Valtuusto valitsi lautamiehet. Meitä oli samaan aikaan kolme. Ensi alkuun olimme mukana kaikissa  oikeudenkäynneissä, joissa tuli tuomio. Kun  rikoslaki muuttui, osallistuimme vain rikos- ja riita-asioiden käsittelyyn. Joissain asioissa oli kolmen tuomarin istuntoja, jotkut ratkaistiin yhden tuomarin päätöksellä. Ennenhän lautakunta käsitteli rattijuoppoudetkin, nyt ne menevät tuomarin päätöksellä.

Terve maalaisjärki riittää lautamiehen ohjenuoraksi, Marja-Liisa sanoo.
- Laintuntemus ei ole ratkaisevaa lautamiehen työskentelyssä. Mehän pidämme kokouksen käräjätuomarin kanssa, ja hän lukee kyseisen lakipykälän. Jokainen saa lausua asiasta mielipiteensä. Kokemus auttaa kannan muodostamisessa. Rankkoja asioita olivat alkuaikoina ne, joissa rikoksentekijöinä oli oman lapsen ikäisiä nuoria, joilla oli jo pitkä rikosrekisteri. Paloittelumurha oli pahin kohdalleni sattunut tapaus.

Oikeudenkäynnissä syyttäjä syyttää ja käräjäoikeus tekee päätöksen. Jokaisella lautamiehellä oli yksi ääni, käräjäuomarillakin. Eriävä mielipide kirjattiin pöytäkirjaan. Mutta näitä tapauksia oli hyvin vähän, lautamiehet kokoontuivat neuvotteluun etsimään yksimielisyyttä ennen päätöksen antamista. Marja-Liisa  sanoo olleensa pikemminkin ankara kuin liian lempeä rikosta arvioidessaan.
- Vissiin olen mieluummin tiukka. Jos jonkun raiskaa, siitä pitää saada tuomio. Rankaiseminen ei jäänyt painamaan omaa mieltä, mutta joskus siirryin tien toiselle puolen, kun rangaistu tuli kaupungilla vastaan. Eräs nuori lautamies joutui jäämään pois toiminnasta. Hän kävi kapakoissa ja tapasi siellä tuomittuja, jotka uhkailivat häntä.

 Järjestömaailma on kiinnostanut

Työuransa alussa Pelkosen aikoihin Marja-Liisa ei ollut järjestäytynyt ammattiyhdistykseen, mutta kunnan töissä ollessaan hän liittyi Kunnallisvirkamiesyhdistykseen ja siirtyi sieltä perustettuun JHL 302:een. Aikanaan hänestä tuli aktiivisen järjestöelämänsä vuoksi osaston puheenjohtajakin.

Marja-Liisa Pasi liittyi Kuusankosken Työväenyhdistykseen vuonna 1970. Mikä sai nuoren toimistotyöntekijän ottamaan demareiden jäsenkirjan?
- Aron Einari. Ennu oli koulujen taloushallinnossa ja alkoi ehdotella minulle Puhdissa jumppaavalle, että etköhän tule työväenyhdistykseen. Vastasin että no mikä jottei, sinnepäin olen kallellaan. En minä havainnut mitään puoluekähmintää kaupungin tehtävissä ja luottamushenkilöiden suhteen, vaikka Kuusankoski oli Suomen punaisin kunta. Päätökset tehtiin yksimielisesti.

Luottamustehtäviä Marja-Liisa Pasilla on riittänyt. Hän on ollut Kuusankosken Kansantalo oy:n hallituksen jäsen, Kuusankosken Teatterin kannatusyhdistyksen taloudenhoitaja, Kuusankosken Sosialidemokraatit ry:n sihteeri ja johtokunnan jäsen, KTV 302:n puheenjohtaja, JHL 29:n hallituksessa, verolautakuntien jäsenenä, Kuusankosken seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen ja nuorisotyön johtokunnan jäsen, Suomen Työväen Musiikkiliiton Karjalan piirijärjestön piiritoimikunnan jäsen ja taloudenhoitaja ja Puhallinorkesteri Fantasian taloudenhoitaja. Huhhuh! Millä tavalla Marja-Liisa sitten oli musiikin kanssa tekemisissä?
- Mie olen ollut naimisissa musiikin kanssa. Reijo Sundström soitti klarinettia Voikkaan Työväensoittokunnassa, sittemmin Fantasiassa. Eräs orkesterilainen oli nähnyt minut kymmenen vuotta yleisön joukossa ja tuli kerran ilmoittamaan: nyt tulet meidän rahastonhoitajaksi. Hän toi pahvilaatikollisen paperia, rahat ja sanoi että tästä aloitat.

Yhtä kiltisti Marja-Liisa otti vastaan teatterin taloudenhoitajan pestin, kun Aimo Aartelo vaati. Viisitoista vuotta hän sitäkin tehtävää hoiti - teatteria hän ei muuten harrastanut kuin katsojana. Hän lopetti, kun Kuusankoskitalo teatterisaleineen valmistui.
- Silloin tuli palkattuja työntekijöitä ja isot tilat hoidettaviksi. Se oli minulle jo liian iso urakka.

Pasi toimi myös Kuusankosken seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenenä. Seurakunnan luottamustehtävissä Pasille näyttäytyi ihan erilainen maailma.
- Kunnassa annettiin yleensä könttäsummat eri tarkoituksiin, mutta seurakunnassa keskusteltiin siitä, saadaanko ostaa puhelinluettelo. Ajattelin, että onkohän tää nyt oikein min paikka.

Monenlaiset tehtävät pitivät Marja-Liisa Pasin kiireisenä työvuodet. Vauhti ei ole vähentynyt eläkkeelläkään päätellen siitä, että hänet näkee vähän väliä yhdistysten tilaisuuksissa ja Kuusankoskella järjestettävissä tapahtumissa.

Eijaleena Martikainen

perjantai 11. tammikuuta 2019

Kosti Hämäläinen vaalii pioneerihenkeä

Kosti Hämäläistä on metkaa kuunnella. Vähän kuin luennolla istuisi, niin jämäkästi Hämäläinen esittää asiansa. Ihmekös tuo, tässä kuunnellaan vanhaa sotilasta. Pitää sanoa vanhaa, koska ei voi sanoa entistä - Hämäläinen harrastaa edelleen sotilasasioita pioneeritaustansa pohjalta. Tapaamispaikka Kuusankoskitalo on hänelle tärkeä, musiikki kiehtoo, tänäkin vuonna hänellä on kausikortti Kymi Sinfoniettan konsertteihin.

Kosti Hämäläinen syntyi kotikylässään Kuusaanniemessä kotisaunassa. Synnytysosasto olisi silloin kyllä Kuusaalla ollut, mutta oli välirauhan aika, ja kaikki mahdolliset sairaanhoitopaikat olivat sotilaskäytössä. Isä Eino Hämäläinen oli kirvesmies, joka kiersi rakennuksilla lähiseudulla. Kosti oli hänellä kansakouluajan kesinä repsikkana ja teki kaikkea mitä pikkupoika osasi.
- Voikkaan ja Jaalan välisellä silloisella mutkaisella tiellä oli kurveissa kaiteet. Kivipylväiden väleissä oli hirsiset kaidepuut, ja jos hirret eivät olleet tarpeeksi pitkät, niitä jatkettiin ja saumakohtaan veistettiin liitos. Niitä isä rakenteli, ja siellä minäkin olin mukana.

Äiti Katri oli pitkään Kymiyhtiöllä ja jonkin aikaa villatehtaalla Lappakoskella töissä.
- Lappakosken villatehdas valmisti mm. puolustuslaitokselle peitehuopia tehtaalle tuodusta lumpusta. Tehtaan yläkerrassa oli hirveän pitkä kutomakone, joka pyöri ainakin kahdessa vuorossa - äitini oli sodan aikana koneella töissä. Hänellä on Talvisodan muistomitali siitä työstä, kuten työtovereillakin. Jatkosodan loppuvaiheissa äiti meni töihin Kymiyhtiölle. Minä olin paljon Lappakoskella isovanhemmilla hoidossa. Äiti oli yhtiöllä eläkkeelle jäämiseensä saakka, hissityttönä, siistijänä, massapaalien merkkaajana ja lopuksi Voikkaan tehtaalla, kun työt Kymintehtaalla vähenivät.

Lappakosken villatehdas. Kuva: Jukka Airola
Hämäläinen muistaa myös hyvin Pukkisaaren asioita lapsuudestaan. Pukkisaareen vei Kuusaanniemen puolelta autolla ajettava silta ja Valkealan puolelta kapeampi. Saaressa oli saha, kenttäsirkkeli, jolla sahattiin joesta nostettuja uppotukkeja. Niitä nostettiin talvisin jään päälle ja vedettiin hevosella saareen sahattavaksi. Kosti oli pikkupoikana joskus kuorma-autoa kuljettaneen Uolevi Korpelan repsikkana siinä hommassa.
Pukkisaari. Kuva: Jukka Airola

Pikkupojan mieleen jäi myös selkeänä tukkien matka. Ensin oli sortteeri, jossa eroteltiin Kymiyhtiölle jäävät ja Myllykoskelle ja Inkeroisiin jatkavat tukit. Kymintehtaan kohdalla etelämmäs matkaavat tukit sukelsivat vesivoimalaitoksen toisessa päässä suppilon läpi voimalaitoksen alta kosken alapuolelle.

Nuoren Kosti Hämäläisen mieleen ovat painuneet myös eri uittajien eriväriset soutuveneet, keluvene, harvinaiset tukkilautat, irtouitot, Pukkisaaren alava maa ja jyrkkä mäki.
- Pukkisaari oli mieluinen leikkipaikka. Kuusaanniemessä asuessamme kävimme jatkuvasti Lappakoskella äitini vanhempien luona, ja reitti kulki Pukkisaaren kautta.

Myös Kuusaanniemi on jäänyt tarkkana maisemana muistoihin. Kimmo Seppäsen kirjan kuvista selviävät vielä tarkemmin pajakuuset, kaupat, kenttä, Eerolan lato, koko kylä ilmakuvassa ja tietysti oma koti.
- Olimme vuokralla kahden perheen talossa, jonka tehdas omisti. Lähellä oli Rapakoski. Siinä oli pieni saari, jonne pääsimme isompien poikien avustuksella. Isot pojat pitivät meistä muutenkin huolta, järjestivät mm. urheilukilpailuja.

Vuonna 1949 Hämäläisen perhe muutti Kuusaanniemestä Kyminpuolelle Kolarin taloon. Kosti oli silloin kahdeksanvuotias. Hän muistaa autokoulun omistajan talon ja pihapiirin tarkkaan.
- Pihassa oli kolmen auton talli ja sen takana vielä toinen autotalli. Siellä oli enää pari autoa jäljellä, 30-luvun mallia oleva Reo ja toinen, 30-luvun alkupuolelta oleva kantti kertaa kantti -auto. Kolme autotallia oli vuokrattu ammattiautoilijoille kuorma-autotalleiksi.

Hämäläinen on ollut myös elokuva-alalla. Kodin lähellä oli elokuvateatteri Kino Sampo, ja Kostin kaveri houkutteli hänet sinne tsuppariksi. Hän oli niissä hommissa vuoden -56 loppukesään, jolloin perhe muutti muualle.
- Me vietiin filmejä linja-autoon Kymintehtaan saunan eteen joka toinen ilta esitysten jälkeen. Laatikossa oli seniltainen elokuva. Se toimitettiin Kouvolan rautatieasemalle. Kävin myös vaihtamassa rahaa, koska kolikoita tarvittiin paljon lipun maksussa. Meillä oli ilmaiset kuvat, niin paljon kuin viitsi katsoa. Elokuvat vaihtuivat parin illan välein. Vain sellaiset kuin Kippari-kvartetin tähdittämä Balladi Saimaalta tai ihan uusi Rovaniemen markkinoilla vuodelta -51 kestivät pitempään.

Kymintehtaan sauna. Kuva: Arto Sulanen
Kymintehtaan pääväylä Niskalantiellä oli koko Kuusankosken kauppakeskus. Kosti luettelee liiketiloja Klubin portilta Niskalaan päin.
- Ensin oli kioski saunasta viisikymmentä metriä tehtaalle päin. Sitten oli Kymintehtaan sauna, sen jälkeen tie ja silta lautalle, sitten Kolarin talo ja lyhyttavaraliike. Toisella puolen tietä oli Valkealan Säästöpankki ja leipomoliike, Kino Sampo, päätien ja Rantakulmantien risteyksessä kioski ja ns. Miljoonatalo, jossa oli kirjakauppa, kemikalio ja huonekaluliike. Toisella puolen Kino Sammon naapureina oli Jokirannan ruokakauppa, parturiliike, Laukkasen kenkäkauppa, Niemisen liike, Martealan kangaskauppa. Kun jatketaan alaspäin, tulee urheiluliike, risteyksessä oli Kuusankosken Osuuskauppa, Vettasen ruokakauppa. Ja monta muutakin oli, liikekeskus tämä oli, Hämäläinen päättää listansa.

Liikekeskus on jäänyt nuoren Kostin mieleen tarkasti, vaikka hän muutti sieltä perheensä mukana pois vuonna -56. Silloin Hämäläiset saivat valmiiksi omakotitalonsa Nirvistentiellä.

Kosti Hämäläinen kävi kansakoulua kolmessa eri paikassa Kuusankoskella, kaikkiaan seitsemän luokkaa. Ikäryhmänsä tyypilliseen tapaan hän kävi myös Kymiyhtiön kaksivuotisen ammattikoulun.
- Minut opetettiin puutöille, metallisorvaukseen, peltitöihin, hitsaukseen, viilaamiseen. Piirtämisestä opetettiin alkeet, lisäksi suomen kieltä, matematiikkaa, yleisaineita, Hämäläinen luettelee.

Valtaosa ammattikoulusta valmistuneista lähti yhtiölle töihin. Hämäläinenkin tuli joksikin aikaa Kymiyhtiöön. Hän oli ensin Voikkaankoskella tekemässä uusia patolaitteita.
- Olin nuorempana panostajana, porailin reikiä isoihin kiviin ja räjäytin dynamiitilla pienemmiksi.  Loppuvaiheessa jouduin löysitöihin, ja yötyöstä en ole koskaan pitänyt. Aikani sitä tein mutta lähdin sitten.

Varusmiespalveluksensa Kosti Hämäläinen aloitti jo 17 vuotiaana Korialla.
- Olin peruspioneeri, Hämäläinen sanoo ja esittelee valokuvaa, jossa hänellä on aselajin satavuotismerkki. - Olen vuodesta -59 ollut pioneeri, olen edelleen ja käytän sotilaspukua erilaisissa tilanteissa.

Hämäläinen on aktiivinen ja avulias eläkeläinen.
Sisaren mies oli Puolustuslaitoksella töissä, ja hänen esimerkkinsä innostamana Kosti otti aikanaan yhteyttä Korian varuskuntaan ja kysyi, oliko kersantin vakansseja vapaana. Sattui olemaan, Hämäläinen laittoi paperit, ja siitä sotilasura lähti liikkeelle. Koria oli hänen palveluspaikkansa koko työuran ajan. Hän eteni aikanaan sotilasmestariksi.
- Koko aliupseeriura alokkaasta sotilasmestariksi - eikös se ole ihan kohtuullinen, kun ei ole käynyt  niitä korkeita kouluja? Mutta se oli työmaa, olen viettänyt siellä vain työaikani, en vapaa-aikaa. Ikävä kyllä en ole ollut aliupseerikerhon asiakas muuta kuin päiväkahvin merkeissä, Kosti hymyilee.

Kosti luonnehtii itseään pioneeriaselajin sekatyömieheksi.
- Tein kaikkea mitä tarvitaan ja mitä muut eivät halua tehdä. Sain sieltä leivän, viihdyin työssäni, mutta se on mennyttä aikaa. Nyt asuntomessualueeksi muotoutuva alue ei ole enää minun varuskuntani. Olen sen tuonut julki myös korkeille esimiehilleni.

Sotilaat lähtivät vielä 80-luvulla eläkkeelle nuorina. Hämäläinenkin jätti varuskunnan 46-vuotiaana vuonna 1987. Nykyisinhän eläkkeelle tai reserviin siirrytään 56-58 -vuotiaina.
- Palvelusvuosia kertyi 27. Olin siinä onnellisessa asemassa, että esimiehinäni oli pääsääntöisesti joko varusmiesaikaisia kavereitani tai toimistotöissä mies, joka oli lukenut itsensä kersantista kapteeniksi. Minulla oli hirveän hyvä olla työssä. Se annettakoon näin julkisena tunnustuksena. Viimeisin komentajani on ollut meillä alokkaana silloin, kun olin nuori mies, nykyisin hän on eversti evp.

Hämäläinen meni naimisiin vuonna -65. Vaimo sai paikan aluesairaalasta, ja pariskunta muutti Kuusankoskelle kirkon viereen.
- Täällä on oltu kahden kilometrin säteellä kirkosta tähän saakka.

Kymijoen katselu tuo muistoja mieleen.
Alle viisikymppisellä on vielä rutkasti tehokkaita työvuosia edessä. Niinpä Kosti Hämäläinen lähti koulukaverinsa liikennöintiyritykseen rekan kuljettajaksi. Hänellä oli valmiina sekä linja-autokortti että yhdistelmäajoneuvokortti.
- Olen hyödyntänyt täysin kumpaakin. Ajoin kuorma-autolla ja rekalla Oulua ja Kemiä myöten. Linja-autolla ajoin Ruotsissa, Tukholmassa. Ehkä mukavin matka linja-autolla oli Pohjois-Kymenlaakson Sotilaskotiyhdistysten yhteinen matka Visbyn saarelle joku vuosi sitten, toimin siellä kuljettajanakin. Se retki jäi mieleen.  Vuonna -97 vaimoni sairastui vakavasti, ja siitä eteenpäin keskityin olemaan vain vaimoni autonkuljettaja hänen loppuaikansa.

Eläkkeellä Kosti Hämäläisellä on aikaa muille, kun ei ole sitoumuksia mihinkään suuntaan. Hän auttelee tuttuja ikäihmisiä, harrastaa musiikkia ja sotilasasioita.

Kymi Sinfoniettan konsertit saavat Kosti Hämäläisen liikkeelle säännöllisesti. Hän on tutustunut henkilöstöönkin jo "aika mukavasti".  Totta, takarivissä istuksivan Kostin seuraksi ilmaantui viimeisimmässäkin konsertissa orkesterin toimitusjohtaja kuulumisia vaihtamaan.

Toinen tärkeä harrastus on kuusankoskelainen reserviläisten yhteistyö.
- Meillä on neljä yhdistystä, Voikkaan reserviupseerikerho, Voikkaalla on myös Reservin aliupseerit, Kuusaalla on Reserviupseerikerho ja Kuusankosken reserviläiset. Olen viimeksimainitussa vahvasti mukana toiminnassa mutta myös koko Kouvolan seudulla aika toimivana jäsenenä. Minulla on aikaa, jos joku tarvii, minulle riittää puhelinsoitto: "Lähdetkö?" Olen koettanut etsiä vaimoakin, mutta kukaan ei ole huolinut minua. Täytyy olla yksin.


 Eijaleena Martikainen

torstai 3. tammikuuta 2019

Tuija Poduschkin, laboratorion ilopilleri

Tuija Poduschkinin hyväntuulisuus tarttuu. Ei tarvitse kauaa istua kahvilapöydässä hänen kanssaan, kun maailma alkaa näyttää valoisalta ja elämä antoisalta. Osin iloisuus on synnynnäistä temperamenttia, osin tietoista asennoitumista. Pitkästä työurastaan Kymiyhtiön - UPM:n - laboratoriossa Tuija on aidosti innostunut vielä eläkkeelläkin.

Tuija Poduschkin on Jokisen yhtiöläisperheen lapsi. Hänen isänsä oli viilarina korjauspajalla, ja isoisäkin oli Kymiyhtiöllä töissä. Tuija itse teki pitkän päivätyön yhtiön palveluksessa, laboratoriossa. Hänen lapsuuden perheensä asui tietenkin työsuhdeasunnoissa.
- Asuttiin ensin Kyminpuolella Isonmäen alla.Kyminpuoli oli siihen aikaan, 40- ja 50-luvuilla varsinainen kauppakeskittymä. Oli elokuvateatteri, ruokakauppoja, pyöräliikkeitä, kaksi pankkia - siellä oli kaikkea kummallakin puolella tietä. Piitulaisen pyöräkaupasta vaari osti minulle nuorisopyörän, se oli hieno, ei monilla ollut! Laukkasen kenkäkaupasta ostettiin kengät.

Tehtaansaunassa Tuija kävi kaksi kolme kertaa viikossa.
- Viisivuotiaana menin saunaan mummon, vaarin tai enon kanssa, olin innokas kylpöjä, vaikka sementtisellä lauteella istuminen oli kauheaa. Vain ylälauteilla oli puinen ritilä. Työntekijäpuolen saunaan mentiin yläkertaan kamalan korkeita portaita. Saunan ikkunasta näkyi lossi. Se pelotti, koska olin kuullut aikuisten juttelevan jonkun hääparin kuolemasta lossimatkalla.


Viisikymmenluvulla tehtaan porteista pääsi vielä tehdasalueelle kuka vaan. Tuijakin kävi toisten lasten kanssa sellutehtaan varastossa katselemassa paaleja ja muita nähtävyyksiä.
- Massapaaleja ihailin, kun ne kulki ylhäällä. Ja oli ne jännittäviäkin, sanottiin että jos ne putoaa päälle, kuolee heti. Sen takia minä olen sellua tutkinutkin koko ikäni, kun paalit oli niin kiinnostavia jo silloin, myöhempi laboratoriotyöntekijä hymyilee.

Pikkulapsia ei varjeltu vaaroista samalla tavalla kuin nykyisin.
- Vaariakin kävin katsomassa sahalla nykyisen Koskelan kohdalla. Tosiaan viisivuotiaana olen kävellyt yksin sinne asti mummolasta Kyminpuolelta. Olin muutenkin kova käymään kylässä eri mummoilla, kysymässä mitä kuuluu. Pakarissa lähellä klubin porttia kävin usein seisoskelemassa ja varttumassa, antaisiko joku leipomaan tullut minulle reikäleivän reiän. Moni antoi, kun tunsi vaarini ja mummoni - vaari ajoi hevosella ruumisarkkuja ja havuja hautausmaalle ja tuli siinä tutuksi kuusaalaisille. Hän kuljetti kyllä puitakin taloihin, aluksi yhtiön Tallinmontun hevosilla, myöhemmin Venemiehen hevosilla. Minäkin kävin välillä katsomassa hevosia Tallinmontussa.

Vasta lapsuutta muistellessa alkaakin huomata, miten erilaista kaikki oli kuin nykyään.
- Oli se kyllä ihanaa aikaa, nyt kun ajattelee, Tuija huokaa.

Kyminpuolelta Jokiset muuttivat Naukioon. Naukion pitkät talot ovat jääneet Tuijalle hyvin mieleen.
 - Kaksikerroksisen talon yläkerrassa asui tavallisesti poikamies, meidän perhe asui alakerran toisessa päässä. Seinän takana asui toinen perhe, talossa oli kaksi sisäänkäyntiä. Mutta vuonna -59 muutettiin Tähteeseen, kun saatiin oma talo valmiiksi, yhtiön tontille tietenkin, Tuija naurahtaa.

Naukion sauna toimi tietopalvelukeskuksenakin.
Kun Jokiset muuttivat pois, taloja alettiin muuttaa niin, että alakerran perhe sai asuttavakseen myös yläkerran poikamieshuoneen. Naukion aikoina tiedonkulku ei ollut nykyisen kaltaista. Kodeissa ei ollut puhelimia. Jos joku halusi yhteyden naukiolaiseen, hän soitti Naukion saunalle, ja sieltä joku kipaisi hakemaan henkilön puhelimeen.

Kansakoulun jälkeen Tuija Jokinen kävi Kymin ammattikoulun, kaksivuotisen valmistavan kodinhoidon koulutuksen. Hän kertoo kuinka teoriatunneilla oli eri työtakit kuin käytännön tunneilla.
- Joka lauantai oli koulun yhteiset aamuhartaudet juhlasalissa. Silloinkin oli työpuvut päällä. Sinne mennessä ei saanut katsoa poikia. Pojat ja tytöt pidettiin erillään. Tytöt eivät saaneet kulkea pääovesta kuten pojat, me kuljettiin sivuovesta Lauttakadun puolelta. Kerran jouduin kiikkiin, kun yksi poika vilkutti ja minä vilkutin takaisin, ikkunasta.

Pojat ja tytöt pääsivät kuitenkin näkemään toisensa ihan luvan kanssa koulun illanvietoissa. Siellä oli piirileikkiäkin.
- Ja oli meillä oikein Åke Blomqvistin pitämät tanssikurssitkin pari kertaa.

Tyttöjen sisäänkäynti oli ammattikoulun takapihalla.
Koulun jälkeen Tuija Jokinen haaveili kylmäkön ammatista, hän olisi halunnut päästä tekemään voileipiä. Opettaja ehdotti myös työtä seuraneitinä jossain kauempana, mutta Tuija ei halunnut pois kotoa.
- Sitten pääsinkin kesäksi Latusaunalle kirjaamaan uintisuorituksia. Olin kaksi kertaa päivässä siellä uinninvalvojana, valvoin aamulla ja illalla, kun yhtiöläiset uivat 200 metrin matkojaan. Katsoin, että porukka tosiaan ui sen 200 metriä, mutta ei siellä kukaan huijata yrittänyt. He uivat rannan suuntaisesti 50 metrin päässä olevalle merkille edestakaisin puomin ja rannan välissä.  Enkä kyllä olisi mahtanut mitään, jos joku olisi alkanut hukkua.

Sauna oli jo silloin Ladun sauna, mutta sieltä yhtiöläiset saivat varata vuoroja perheilleen. Uinti ja saunominen oli Kymiyhtiön harrastustoimintaa. Samalla tavoin merkintöjä sai kävelystä ja hiihdosta. Kerran vuodessa oli juhlat, joissa suorituksilla sai palkintoja, esim. hopealusikoita. Lisäksi sai palkintoja arvonnan perusteella. Siellä saattoi voittaa loman Vuolenkoskella tai myöhemmin Lapissakin.
- Minä en ikinä voittanut lomia, mutta pellavaisia pyyhkeitä ja kietaisupyyhkeitä tuli suoritustenkin perusteella. Ja kerran saatiin kauhean hienot valurautaiset grillit. Kyllä ne palkinnot kannustivat liikkumaan. Kovasti ihmiset harrastivat.

Uinninvalvonnan jälkeen Tuija Jokinen pääsi yhtiölle asiatytöksi.
- Siitä lähtien jäin sille tielle. Kuusitoistavuotiaana menin yhtiölle, ja kun täytin kahdeksantoista, minulle kerrottiin, että saankin vakituisen työpaikan. Että olin onnellinen! Sieltähän pistettiin naimisiin menneet naiset pois, mutta kun minä menin naimisiin 19-vuotiaana, sain pitää työpaikkani. Olin onnellisten tähtien alla, Tuija iloitsee vieläkin.
Laboratoriotyöntekijä Poduschkin. Kuva: Tuomo Pitkänen

Alkuun Tuija oli siis juoksutyttönä, vei papereita päälaboratorion ja koelabran välillä. Pukeutumiskoodi oli tiukka asiatytöilläkin.
- Ei saanut olla pitkiähousuja. Meitä oli kaksi asiatyttöä, vuoroteltiin ulko- ja sisäviikot keskenämme. Ulkoviikoille osasi pukeutua vähän lämpimämmin. Sairauskassalle Rantakulmantielle poljettiin pyörällä hameessa pakkasellakin. Kuusikymmenluvulla ulkovuorossa oleva sai alkaa pitää pitkiähousuja.

Asiatytön työtehtävät olivat monipuoliset. Hän juoksi asioilla tehtaan ulkopuolellakin, vaikkapa kaupoissa.
- Joskus joku toimistosta sanoi, ettei saanut aamulla kotona peltejä vielä kiinni, että kävisikö neiti Jokinen heillä sulkemassa pellit. Enomaalle piti usein viedä jotain, en tiedä mitä siellä paketissa oli. Vein hänelle usein postimerkkejäkin. Kaikilla insinööreilläkin olen käynyt kotona, kun rouvat saattoivat soittaa, että herralta oli unohtunut jotain kotiin. Se oli ihan luonnollista. Vastapalvelukseksi sanottiin, että jos neiti Jokinen lähtisi sitten vaikka vähän aikaisemmin ruokatunnille.

Kahdeksantoistavuotiaana Tuija Jokisesta tuli siis laboratoriotyöntekijä, ja hän tutki pääasiassa sellumassaa. Hän oppi työnsä osaavan työtoverin ja ammattikoululla järjestettävien kurssien avulla. Laboratoriossa oli tuohon aikaan 60-luvulla 50-60 työntekijää.
- Siellä oli kemianosasto, analyyttinen osasto joka tutki vesiasioita, paperiosasto - väkeä oli paljon. Enempi siellä oli insinöörejä kuin työntekijöitä. Insinöörien lisäksi oli tutkijat ja teknikot, laborantit ja sitten me työntekijät.

Sellun tutkiminen oli Tuija Poduschkinista kiehtovaa. Koko ajan keksittiin lisää, miten valkaistaan ja keitetään.
- Kehitettiin jatkuvasti uutta. Mutta samalla seurattiin Kuusaanniemen näytteistä, miten sellunteko onnistuu siellä. Sieltä tuli joka päivä massanäytteet. Hyvin erillään kuitenkin tehtaasta toimittiin. En montaa kertaa työurani aikana käynyt tehtaalla massanvalmistuksen äärellä, vaikka tuotetta koko ajan tutkimmekin, ihan hävettää miten harvoin tuli käytyä.

Poduschkinin mainitsema kehitystyö tarkoittaa mm. Jari-projektiin Brasiliaan ja Kitimatin tehtaille Kanadaan tehtyä suunnittelutyötä. Eri puulajit näissä tehtaissa vaativat erilaisen käsittelyn sellunvalmistukseen, siksi tutkimustyötä tarvitaan kaiken aikaa.
- Silloin Kaukaan tutkimusosasto ei ollut samalla tasolla kuin Kymin, siksi meillä riitti kehitystyötä. Ja tulihan meille Ruotsistakin kerran kuussa näytteitä eri firmojen tehtailta. Meidän laitteet kalibroitiin niillä. Tuloksista saatiin siten vertailukelpoiset, kun mittasimme sellun vetolujuutta, puhkaisu- tai repäisylujuutta, vaaleutta, opasiteettia eli läpinäkyvyyttä. Tutkittiin painot ja paksuudet, munakennojen valmistuksen aikaan myös vedenläpäisy. Niin ja taittoluku, että kuinka paljon paperi kestää taittamista. Laskettiin kaavojen perusteella, tulokset kirjoitettiin käsin. Myöhemminhän ne hoiti tietokone.
Tutkimuskeskuksen selluosasto 1999. Kuva Lasse Salon arkistosta

Päälaboratorio keitti myös itse massoja pienimuotoisella sellunkeittimellään.
- Salon Lasse keitti sellun. Holanteri jauhoi massan nollanäytteeksi, sitten seurattiin kymmenen minuutin välein kuinka näyte vahvistui. Se oli ihan kivaa!

Vanhemmat pomot eivät oikein tykänneet, jos laboratoriotyöntekijä havaitsi jotain olevan pielessä, käskivät vain jatkaa. Nuoremmat sen sijaan luottivat siihen, että alainenkin saattaa huomata virheitä.

Työ itsessään oli jatkuvaa muutosta, kehittämisessä ja tutkimisessa ei voinut jäädä paikoilleen hetkeksikään.Vuosien mittaan työtavat ja välineet muuttuivat. Aluksi kaavojen mukaan tehtävät laskut laskettiin veivattavalla laskukoneella. Sitten tulivat reikänauhat. Lopulta kaikki meni ATK-pohjaiseksi, tuloksetkin suoraan koneelle.
- 40 vuotta käytin tietokonetta, enää minulla ei sellaista ole. En ole välittänyt hankkia, mutta nyt on mietinnässä. Monessa asiassa on vaikea pärjätä ilman konetta. Toisaalta kyllähän muksut hoitaa minunkin asiat, jos tarvin, Tuija sanoo kahdesta lapsestaan ja näiden jälkikasvusta. Haastattelun jälkeen Tuijalle on kuitenkin jo ilmestynyt tablettitietokone. - Nyt kun viitsisi vielä opetella sitä käyttämään, hän naureskelee.

Kymin tutkimuskeskuksesta, työkaveri Lasse Salo. Kuva Salon arkistosta
Tuija Poduschkin kertoo oikein hienosta kokemuksesta.
- Elämän kohokohtia oli, kun pääsin Juankoskelle valkaisemaan massaa. Se oli kuule niin ihana paikka. Pieni, ja kaikki oli kauhean läheisiä toisilleen. Siellä oli nuoria ja vanhempia miehiä, olin ainoa nainen siellä sen muutaman päivän. Niillä huumori kukki kaiken aikaa. Pääsin minä kerran Saksan tehtaallekin tutustumaan, se tosin oli Paperiliiton retki. Olin nimittäin vähän aikaa laboran luottamusmies. Vaikka eihän siellä nyt luottamusmiestä tarvittu.

Tarkemmin kyseltäessä Tuija kyllä kertoo epäkohdistakin, joihin luottamusmiehen piti puuttua. Laboratoriossa oli työntekijätasolla vain kolme miestä, mutta heillä oli selvästi naisia paremmat palkat. Kaikki tekivät kuitenkin samaa työtä. Keskustelut hyvän esimiehen kanssa johtivat siihen, että kaikille saatiin samat palkat.
- Kaikkien mielestä meidän palkka oli hyvä. Sain parempaa palkkaa kuin minun mies, joka teki kovaa työtä maansiirrossa. Me taistelimme itsellemme tuotantorahankin, jonka saivat vain tehtaalaiset, eivät esimerkiksi mittarimiehet. Meillekin ensin sanottiin, ettemme tee tuotantoa. Sitten Kuusaanniemessä oli iso koeajo, ja me päätimme ettei tehdä siitä mittauksia: kun me ei kerran tuoteta mitään, niin ei sitten tuoteta tutkimustakaan. Sillä lailla aloimme saada tuotantorahaa, ei ihan sataa prosenttia, ehkä 75. Se oli kuitenkin monta kymppiä kuussa.

Työura yhtiöllä päättyi vuonna 2000, kun Tuija jäi putkeen.
- Olin aina sanonut, että meinaan olla yhtiöllä 40 vuotta, ja se tuli täyteen pari päivää ennen kuin jäin pois töistä. Minulle pidettiin läksiäiset johtokunnan huvilalla. Johtokunnan huvilalla työntekijän läksiäiset, mietipä vähän!
Tuijan työpisteestä näkyi johtokunnan huvila

Tuija on ollut tarmokas uuden oppija pitkin elämäänsä. Hän halusi opiskella psykologiaa etänä, ja kalliisiin kirjoihin hän sai rahaa 100-vuotissäätiöltä. Työn ja pikkulasten ja kodin hoitamisen ohella hän pänttäsi kerran kuussa kotiin tulevat kirjat.
- Halusin ihmistuntemusta. Joskus kokeilin oppeja työkavereihin. Kerran otin nuorta työtoveria olkapäästä ja sanoin kirjan neuvojen mukaisesti, että ai kun olet kiva. Poikaparka pelästyi, ei hän ollut sellaiseen tottunut. Niistä opinnoista oli oikeasti hyötyä paitsi töissä myös SPR:n ystäväpalvelussa.

Kuusankoskelle perustettiin maan ensimmäisiä ystäväpalveluita, ja Tuija tuli mukaan pari vuotta toiminnan käynnistymisestä. Hänet valittiin järjestön luottamustehtäviinkin, mm. SPR:n Kymen piirin sosiaalivaliokuntaan.
- Sen puitteissa käytiin esim. vankiloissa katsomassa vankien oloja. Siinä tehtävässä olin kymmenkunta vuotta. Se antoi näkemystä elämään. Minulla oli omiakin ystäviä palvelun kautta, alussa kaksi vanhusta, joita kävin tapaamassa kerran viikossa. Sitten otin Keskuslaitokselta tytön ja pojan - minun ikäisiähän he olivat mutta tytöksi ja pojaksi heitä kutsuin. Heidän kanssaan toimin niin kauan kuin he olivat Kuusaalla, kerran viikossa tavattiin. Sen lisäksi käytiin spr:läisten kanssa porukalla ulkoiluttamassa ja virkistämässä ystäviä laitoksissa.

Poduschkin toimi myös vetäjänä ystäväpalvelussa seitsemän vuotta.
- Siinä ei ollut mitään ongelmaa. Erlinin Marja teki koneella kaikki ohjelmat, minä vaan kerroin, että nyt pitäisi tehdä tämmöstä. Jälkeenpäin kauhistelin, että olin sellainen vääpeli. Se titteli lankesi minulle hauskassa korttipelissä, jossa jaettiin kortit ihmistyyppien mukaan. Olin muka niin tutkinut ihmistä enkä tajunnut, että joukon vääpeli olinkin minä itse, Tuija kritisoi itseään mutta kertoo kuitenkin saaneensa myös Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitalin. - Olin kuulemma niin empaattinen.

Ystäväpalvelussa noin aktiivisesti toimiminen on varmaan vienyt aika paljon aikaa.
- Sen takiahan minulla oli mies, Tuija hihittää. - Se teki kaikki työt kotona.

Tuija Poduschkinin seurassa on kevyt olla ja nauraa saa vähän väliä. Iloisuus on pysynyt mukana, vaikka Tuija on saanut kokea raskaitakin asioita. Lapsenlapsen menehtyminen oli elämän vaikeimpia paikkoja.
- Surun kun jakaa, se menee puoliksi. Kun jakaa ilon, se kasvaa kaksinkertaiseksi, Tuija vastaa kysymykseen, miten hän on vastoinkäymisissä jaksanut.

Eijaleena Martikainen


Eilan ja Pentin häät, juhannus 1947

Eilan vaiheita ja Penan viestejä -tarinoiden päähenkilöiden häitä ennakoitiin jo heidän kalenterimerkinnöissään ja kirjeissään. Kumpikin odo...