tiistai 29. huhtikuuta 2014

Studio123 aloitti elokuvien maahantuonnin

Kuusaalaisia on jo muutama vuosi hemmoteltu kävelymatkan päästä löytyvillä huipputason ooppera- ja balettinäytöksillä elokuvateatteri Studio123:ssa. Nyt yritys on ryhtynyt tuomaan maahan ja levittämään myös elokuvia. Se on tavatonta Suomessa, jossa elokuvien maahantuonti on ollut suurempien toimijoiden käsissä.

Elise Brandt, tuore elokuvien maahantuoja
Kuusankosken elokuvateatteriperheen jäsen Elise Brandt kuunteli aikansa henkilökunnan kitinää siitä, että nämä eivät näe Jim Jarmuschin vampyyrielokuvaa Only Lovers Left Alive Suomessa, vaikka festivaaliyleisöt ovat olleet siitä tohkeissaan Cannesin viime kevään juhlista lähtien.
- Jos ei iso ketju sitä tuo maahan, niin tuodaan sitten itse. On selvä ryhmä leffafriikkejä, jotka olivat tuskissaan, kun iso ketju ei näytä sitä. Paha tapani on se, että jos ei kukaan muu tee jotain, minä teen, Brandt kertoo.

Studio123 toi leffan maahan ja jakoi sitä myös teattereille tänä keväänä. Kriitikot menivät löysään solmuun ihastellessaan Jarmuschin itseironista otetta goottitunnelmaisessa elokuvassa, joka yhdessä vuodessa on saavuttanut kulttielokuvan maineen.

Maksaa vähemmän kun tekee itse

Vampyyrileffan maahantuonti ei käynyt sormia napsauttamalla. Esitysoikeuden hintakin hirvitti.
- Ensin pyydettiin useampaa tuhatta euroa ja minä hihitin, että ei minulla semmoisia ole. Mutta vaihtoehtona oli, ettei leffaa nähtäisi Suomessa valkokankaalla ollenkaan, joten... Tällä hetkellä näyttää, että elokuva pääsi omilleen taloudellisesti.

Talous piti, koska Kuusaalla voidaan tehdä niin moni asia itse.
- Minä teen itse tekstityksen - käännän ja hoidan sen liittämisen elokuvaan, Brandt kertoo samalla kun touhuaa kattausta baletin väliajalle, murehtii muistaako hän hoitaa julisteen seuraavaan oopperaan ja vilkuilee kelloa, pitäisikö jo juosta avaamaan ovet balettiyleisölle.

Kahvia balettiyleisölle
 Elise Brandtin tarmosta kertoo se, että hän on tuomassa heti perään maahan seuraavaa elokuvaa, The Double. Ei sitä Richard Geren tähdittämää The Double - Pimeän puolella -elokuvaa, vaan Richard Ayoaden ohjaaman sysimustan komedian tai trillerin. Tämä tupla perustuu Dostojevskin tarinaan Kaksoisolento, ja tämän pääosissa ovat Jesse Eisenberg ja Mia Wasikowska.

Studio123:een tämä Double tulee juhannussunnuntaina, 22.6. Samalla moni muu teatteri Suomessa saa sen saleihinsa - Elisen ansiosta. Ja ruotsalaisen NonStop Entertainmentin, joka oli ostanut siihen oikeudet ja välittää leffan Kuusaalle.
- Tälle elokuvalle saamme vähän paremman diilin, koska välittäjä tykkäsi asenteestamme: intopiukeena panemme kaiken peliin, koska elokuva on törkeen mahtava, Elise hehkuttaa.

Koska kerran voin

Elise Brandtilla on jo usean vuoden kokemus maahantuonnista valkokankaalle. Hän on näyttänyt Studio123:ssa oopperaa ja balettia 9-10 kertaa vuodessa helmikuusta 2011. Eikä mitä tahansa: esitykset tulevat Lontoosta Royal Opera Housesta, ROH:sta. Ensimmäisenä nähtiin La Traviata, nauhoitteena. Suoria ruvettiin näyttämään seuraavana vuonna. Pari muutakin yhteistyökumppania on löytynyt tähän mennessä: English National Opera ja Berliinin Filharmonikot.
- Finnkinohan on tehnyt tätä jo iät ja ajat - moni on nähnyt sen teattereissa mm. lähetyksiä Metropolitanista. Minä päätin, että myö halutaa kans korkeakulttuuria, koska ei täältä huvita aina lähteä Helsinkiin asti sitä katsomaan. Äidin kanssa - Leila Viitasen - tätä ideoitiin.

Elise Brandt ja Leila Viitanen
Pikkuteattereita on Suomessa kymmenittäin, saleja enemmän kuin ainoalla isolla ketjulla Finnkinolla. Silti yli 70% lipputuloista tulee Finnkinon teattereista. Mikä sai Elisen Brandtin yrittämään maahantuontia ja levitystä pienestä teatterista, pieneltä paikkakunnalta käsin?
- Suuruudenhulluus. Tai ehkä kuitenkin se perinteinen "koska voin". Kuulostaa kivalta, niin hei, tehdään.

Elise ylistää kuitenkin oman alansa toimijoita. Kun yksi aloittaa jotain uutta, toiset antavat solidaarisesti tukea sen minkä kerkiävät.
- Kun amatööri keksii että nythän sitä tuodaankin itse leffaa maahan, eivät muut levittäjät naura partaansa selän takana vaan antavat auliisti neuvoja ja jakavat kokemuksia. Etenkin Jenni Ukkonen Atlantic filmiltä oli suurensuureksi avuksi kun noviisi mietti mitä ihmettä sitä nyt tuli unohdettua. Kaiken täytyy mennä sääntöjen mukaan, ikärajat, mainosmateriaali ja -kanavat, tekninen puoli, lehdistö, eri maksut ja korvaukset. Siinä pienellä ihmisellä äkkiä menee sormi suuhun ilman kokemusta asiasta. Oopperan ja elokuvan levittäminen on kuitenkin aivan eri pallopeli, vaikka paljon samaa niissä onkin, Elise Brandt selvittää.

Tarmonpesä ryhtyi lähettelemään viestejä ympäri maailmaa kaikille keksimilleen - ja kollegojen keksimille - tarjoajille - oopperataloille ja niiden välittäjille.
- Ohjelmiston tuottajia on toistaiseksi vain kourallinen. ROH on jo meille tuttu. English National Opera käynnistelee parhaillaan satelliittilähetyksiä, mutta tarjoajia tulee kaiken aikaa lisää.


Studio joutuu neuvottelemaan kuitenkin edelleen suuremman maahantuojan, AAM:n kanssa, koska Royal Opera Housen lähetykset UK:n ulkopuolelle ovat sen hallussa. Yhteistyöstä Brandt ei anna järin auvoisaa kuvaa. Mitä hän tekee, kun sähköposteihin ei vastata, mainosjulisteita ei kuulu?
- Kiukkuan keskenäni. Sovellan. Improvisoin, hän naurahtaa.

Suora lähetys Lontoosta menee yli puolenyön.
Seuraava live-kausi on jo julkistettu elokuvateattereiden valittavaksi. Mutta nauhoitukset, joita suurin osa Elise Brandtin palvelemista pienistä teattereista käyttää, ovat vielä pimennossa.
- Niitä saa kiskoa kuin hampaita suusta. Mehän välitämme liveä satelliitin välityksellä, samoin on tehty Kauhavalla, Espoossa ja kerran Joensuussa.

Muut Brandtin palvelemat teatterit esittävät pelkästään ROH:n nauhoitteita edelliseltä kaudelta.
- RHO lähettää minulle paketin, jossa oopperoissa on tekstitykset. Me kiskomme tekstit ulos, käännämme suomeksi, tungemme ne takaisin pakettiin ja lähetämme teattereille. Brandt puhuu monikon ensimmäisessä mutta myöhemmin paljastuu, että homman hoitaa usein hän yksin. Kääntämisenkin.

Sama hetki Kuusaalla ja Lontoossa

Mutta nyt täytyy kiirehtiä saliin. Käynnistymässä on suora lähetys Lontoosta ROH:sta. Kuninkaallinen baletti tanssii Shakespearen Talvisen tarinan ensimmäisenä maailmassa. Tämä on jälleen jotain uutta, vaikka on jo saatu tottua tällaiseen ylellisyyteen - Joutsenlampea, Pähkinänsärkijää ja Prinsessa Ruususta kotikulmilla huippuosaajien esittämänä. Joby Talbotin musiikki on modernia, Christopher Wheeldonin yhtä moderni koreografia salpaa hengen, kun fysiikan laeista piittaamattomat tanssijat ilmaisevat ihmisen tunneskaalan laidasta laitaan.

Balettiesityksissä - oopperoista en vielä tiedä - studioyleisö saa laajojen ja lähikuvien lisäksi taiteilijoiden haastatteluita, kuvausta harjoituksista, johdatusta musiikin ja koreografian laatimisen haasteisiin. Elise Brandt kävi viime syksynä Royal Opera Housessa katsomassa baletti Don Quixoten paikan päällä, parvelta.
- Ylenpalttisen siistii. Mutta minulle tuli ikävä tänne: en minä näe täältä piippuhyllyltä mitään, hän nauraa.

Baletin väliajalla juomme kahvia ja syömme baletin tunnelmiin leivottuja särkyneen sydämen leivoksia. Kello lähentelee yhtätoista illalla, Kymijoki virtaa ohi tummana, pikkukaupungin talot alkavat sammutella jokeen heijastuvia valojaan. Salin puolelta kuuluu haastattelijan ääni, tämä entinen ballerina ehtii vielä jututtaa säveltäjää ja koreografia ennen kuin esirippu nousee - täsmälleen samalla hetkellä Kuusaalla ja Lontoossa.

Tätä herkkua on tarjolla nauhoituksena ensi lauantaina, toukokuun 3. päivänä. Vastaava seuraava elämys tarjoillaan juhannuksen jälkeen: Puccinin ooppera Manon Lescaut The Royal Operan esittämänä. Ja mikäli Elise Brandtista riippuu, elokuvien maahantuonti jatkuu syksyllä.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Vanha tori siistittiin talkoovoimin

Roskia, kuolleita lehtiä, liian pitkiksi venähtäneitä ruusupensaan oksia - siltä näytti Kuusaan vanha tori vielä perjantaina huhtikuun lopulla. Lauantaina paikalle ilmestyivät Kuusankosken Puutarhayhdistyksen talkoolaiset, ja tulosta alkoi syntyä. Ruusupensaat katkaistiin, lehdet haravoitiin ja roskat kerättiin pois. Kaupunki antoi työvälineet, ja välillä talkoolaisille tarjottiin pientä purtavaa. Tori sai siistin kesäilmeen. Nyt siihen kelpaisi pystyttää toripöydät entiseen malliin, ei tarvitsisi käydä peruna- ja leipäostoksilla parkkipaikkatunnelmissa.

Ennen siivousta






Talkooväki panee hihat heilumaan




Tuulikki Sivén ja Mervi Jaakkola polkivat oksa- ja lehtikasat mataliksi lavoille.

Marja-Liisa Puranen ehdotti ensi kerraksi isoa leikkuria oksasaksien sijaan.



Iltapäivällä tori on jo siivottu






Ennen

Jälkeen
Kuusankosken tori joskus 1930-luvun lopulla. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Puutarhayhdistyksillä on monta Kukkiva Kouvola -tapahtumaa. ks. http://www.kuusankoskenpuutarhayhdistys.fi/toiminta/

Esimerkiksi tiistaina 10.6. klo 18 puistopuutarhuri Minna Vanhala esittelee Kuusankosken Kirkkopuistoa.

Vappukävelyllä kannattaa koukata kirkonrinteen kautta. Silloin narsissit ovat uhkeimmillaan.






Vanha kirkkopuisto kaipaisi kunnostusta. Hiekkakäytävät ovat ruohottuneet, isot kukkapenkit muisto vain.





torstai 24. huhtikuuta 2014

Mäyrämäeltä ei laskeuduta - Teija Kapiainen viihtyy kotimäessä

Teija Kapiainen on paljasjalkainen mäyrämäkeläinen, hänen tyttärensä jo neljännen polven paikallisia. Teija on syntynyt Mäyrämäellä, tehnyt kierroksen maailmalla ja palannut mies mukanaan. Keskisuomalainen puolisokin viihtyy Teijan kotikulmilla. Teija itse huokuu kiintymystä paikkaan ja hienoja muistoja Melukylä-tyylisestä lapsuudestaan.

Teija Kapiainen
Teijan vanhemmat asuivat tytön syntyessä Otto ja Iida Salon paikkaan rakennetussa vanhassa talossa. Samassa paikassa mutta uudessa talossa asuu nyt Teija Kapiainen perheineen.
- Salon pariskunta asui tällä paikalla 60 vuotta. Äiti ja isä muuttivat taloon heidän jälkeensä. Vanhassa talossa ei ollut mitään mukavuuksia - oli puulämmitys ja ulkosauna, vedet haettiin kaivosta. Kun me kaksossiskoni kanssa synnyimme, taloudenpito kävi aika rankaksi niissä oloissa. Vanhemmat päättivät rakentaa viereen uuden talon, ja tähän me muutimme vuonna 1980.

Salon vanhaa taloa ei enää ole, mutta Teija muistaa siitä kodista monta jännää juttua. Hänhän asui talossa ensimmäiset viisi vuottaan.
- Yläkerran portaat olivat ihanat. Oli kylmä eteinen, siinä ruokakomero, ja kaikki oli jäässä. Minulla oli varmaan varpaatkin jäässä, kun mentiin yläkerrasta eteisen läpi tuvan puolelle. Ikkunat olivat talvella pakkashuurteessa. Näin jälkikäteen miettien eksoottista elämää olen elänyt - vajaa 40 vuotta sitten.

Teija on kertoillut lapsuudenkodistaan lastenhoitajakoulun opiskelukavereilleen.
- He ovat viitisen vuotta minua nuorempia ja ihmettelevät, mikä muinaisjäänne minä oikein olen, kun olen elänyt ilman sisävessaa. Keskellä kaupunkia vielä, Teija Kapiainen nauraa.

Puuhella ja petroolinhajuinen öljykamiinakin ovat Teija Kapiaisella elävinä mielessä.
- Kamiinalla lämmitettiin nukkumistilat. Talossa oli alakerrassa keittiö, olohuone ja pikkuhuone, yläkerrassa vanhempien makuuhuone, jossa myös me kaksossiskon kanssa nukuimme.

Naapurissa asuvan Saara-mummon kanssa perheellä oli yhteinen kaivo. Sieltä haettiin talousvedet sisälle. Pyykillä käytiin saunalla, joka oli yhteisessä käytössä Saara-mummon kanssa. Saara ei varsinaisesti ollut oma mummo, mutta vastasi Teijalle ja kahdelle siskolle ihan oikeaa isoäitiä.

Uuden talon rakennusvaiheesta Teijalla on myös muistikuvia.
- Mieleen tulee ihmeellisiä asioita. Esimerkiksi se, miltä täällä tuoksui. Kun äskettäin remontoimme taloamme, esiin ilmestyi lastulevyn palasia. Menin vauhdilla takaisin lapsuuteen ja muistin, miten olen leikkinyt tällaisilla lastulevypaloilla. Ja kun näkyviin tuli liimaa, jolla lattiamatto oli pantu paikoilleen, oli pakko soittaa siskolle ja kertoa että täällä on sitä paksua ruskeaa liimaa, muistatko. Niin hassuja juttuja nousee pintaan esineiden myötä, Teija hymyilee.

Sukua joka toisessa talossa

Mäyrämäkeläisten yhteisyyden tunteen ymmärtää, kun Teija Kapiainen viittoilee ikkunasta näkyvään isoon keltaiseen taloon päin.
Teijan pihasta näkyy toinen suvun kotitaloista.
- Tuohon taloon äitini on tullut vuonna 1965. Sinne muuttivat
minun mummoni, äiti, isä ja äidin sisko miehineen. Äidillä ja isällä oli yläkerrassa asunto, ja keskikerroksessa asuivat mummo, äidin sisko ja mies. He tulivat tänne Verlasta. Äiti ja tätini olivat jo asuneet täällä Suursalmen talossa vuokralla, kun olivat sairaalassa töissä. Vaarini Verlassa kuoli samaan aikaan kun pahvitehdas suljettiin, ja niin meni mummolta myös työpaikka. Hän päätti muuttaa Kuusankoskelle.

Tyttäret olivat kuulleet keltaisen talon olevan myynnissä, ja niin suurperhe osti talon ja muutti porukalla siihen.
- Vanhempi siskoni syntyi vuonna 1968, ja silloin he asuivat keltaisen talon yläkerrassa. Täti taas sai pojan vuonna -67. He olivat sitten meidän isosisko ja -veli, joilla oli samanikäisiä kavereita mäellä. Me kaksossiskon kanssa oltiin varmaan ärsyttäviä pikkupentuja, jotka roikuimme isojen perässä. Mutta pysyimme hyvin omassa pihassa ja lähimetsässä emmekä lähteneet kauemmas, Teija muistaa.

Pikkusiskot eivät varmasti olleet pelkästään riesa, koska isommat järjestivät heille kaikenlaista toimintaa. Teija näyttää kuvaa hiihtokilpailuista, joissa joka lapsen rinnassa komeilee iso numerolappu. Kuvassa on naapurinkin lapsia, myös perheestä joka muutti Saara-mummon taloon kun tämä halusi muualle.
- Meillä oli silloin poikia kavereina, meidän ikäisiä tyttöjä ei mäessä asunut.

Teijan Kapiaisen vanhemmat muuttivat nykyisellä tontilla olleeseen vanhaan taloon 70-luvun alussa. Teija ihmettelee, miten heidän pihapiiriinsä on mahtunut vielä saunakin. Talot olivat ihan liki,  lipat melkein toisissaan kiinni. Se vaati sopua naapureiden kesken.
- Sinne ei ollut edes tietä. Kun isä osti auton, hän sai pitää sitä naapurin kellarin edessä. Meille tultiin naapurin pihan kautta. Tämä on ollut sellainen mäki, että kun lautakasa tippui tuohon, niin siihen pystytettiin talo, Teija pyörittelee päätään.

Mäyrämäki riitti

Mäyrämäki on ihanteellinen paikka lapsiperheille. Pihojen välillä ei kaikkialla ole aitoja, joten Teijan ja Jarinkin lapset pyörivät kolmen talon välissä laajalla nurmirinteellä. Leikeissä ei ole tarvinnut varoa istutuksia, vaan suvun lapset ovat opetelleen ajamaan pyörälläkin nurmikkorinteessä. Talojen välissä on metsikköä ja mäen päällä jo oikea metsä.
- Tänä talvena meillä oli ihana luistinrata mäellä olevalla suolla. Kolasimme suon pinnalta lumet, alta paljastui sileä jää, ja lähellä asuva perheenisä laski sen päälle vielä palopostista lisää vettä. Se oli aivan satumainen luistelupaikka, kuusien suojassa aika pimeässä. Tammikuun 30 asteen pakkasillakin kävimme siellä lasten kanssa. Siellä tarkeni, kun kuusten keskellä ei tuullut yhtään, Teija hehkuttaa.

Isolla piha-alueella saa vaikka pyöräillä.
Aikuisena Teija on miettinyt, miten toisenlainen oli 70-luvun mäyrämäkeläinen lapsuus kuin nykyinen.
- Me ei koskaan matkusteltu. Isän kotipaikalla Lemillä käytiin, ja Korkeasaaressa olen käynyt ehkä kerran. Ei meidän perhe lähtenyt viikonlopuksi kylpylään. Eikä meidän perhe käynyt myöskään ulkona syömässä.

Teijaa naurattaa ajatus siitä, että Porista muuttanut naapuri on vienyt hänet katsomaan Sääksniemeen noussutta hienoa asuntoaluetta - ihan uusi asia Teijalle.  Naapuri on myös esitellyt  Kymintehtaalla olevan pururadan, joka kulkee ihan aidossa Röllimetsässä, Teija viittaa Niivermäkeen.
- Täältä ei ole laskeuduttu alas. Me ollaan niin viihdytty tällä mäellä, ettei ole tarvittu muuta. Meitä myös peloteltiin menemästä ylämetsän jyrkänteelle - siellä asui Vuorenpeikko, joka olisi vienyt meidät. Kaivoon ei saanut katsoa, koska Näkki vie. Me tottelimme, ei ollut puhettakaan siitä että rikonpa rajoja, Teija kertoo.

Tyttöjen reviiri ulottui omasta pihasta naapureihin saakka. Lantan talossa kipaistiin useasti.
- Aamusta kun lähdettiin liikkeelle niin mietittiin, että mihinkäs taloon nyt mennään. Lanttalleko, vai mennäänkö äidin siskolle Kylli-tädille aamukaakaolle! Koulustakin mentiin välillä Kylli-tädille, ellei äiti ollut ehtinyt kotiin. Voi miten se rieskaleipä maistui naapurissa aina hyvältä, Teija muistaa.

Kapiaisen tytöillä ja naapurin pojilla oli omat leikkimökkinsä.
- Äiti antoi mattoja ja kattiloita. Meillä oli välillä sellainen mustalaisleiri pihalla. Elo oli seesteistä. Talvella laskettiin pulkkamäkeä tietä pitkin. Lopulta oltiin ihan litimärkiä. Mutta ei me mitään kuivia vaatteita lähdetty kesken päivän kotoa hakemaan. Pihalla oltiin kaiken päivää omatoimisesti. Muistan edelleen, miltä lapaset haisevat, kun lumi roikkuu niissä palloina.

Hauska muisto sekin, että Teijan mielestä äiti oli aina kotona ja se oli ihanaa. Teijan äitihän kävi töissä, mutta tytöistä ei tuntunut että he olisivat asuneet päiväkodissa.
- Äiti vei meidät polkupyörällä Sairaalanmäen päiväkotiin töihin mennessään ja jonkin aikaa myös Kymintehtaan päiväkotiin. Hän ei laittanut meitä aamulla seitsemän aikaan isän mukaan, "kun sinulla on auto". Kun äiti meni kymmeneksi töihin, me lähdimme päiväkotiin vasta silloin. Isä haki meidät kolmelta pois, Teija kertoo.

Teijan lapsuudessa lapset olivat myös ilman muuta kotona vanhempien vapaapäivinä.
- Jos sen ajan saisin tähän päivään, Teija huokaa.

Koulu kotikulmilla

Kapiaisen lapset kävivät peruskoulunsa lähellä, Kymintehtaan koulussa. Teijan lapsuudessa siellä oli myös yläaste. Vasta lukioon täytyi mennä joen yli Kuusaan puolelle.
- Lukion jälkeen olin pari vuotta töissä ja asuin tässä Mäyrämäellä. Sitten lähdin Perheniemen opistoon Iittiin musiikkilinjalle pariksi vuodeksi. Sieltä siirryin Jyväskylään opiskelemaan lastenohjaajaksi. 2000-luvun alussa muutin Kouvolaan ja sieltä Korialle mieheni kanssa.

Jari Viljamaa ja Teija Kapiainen vanhan omenapuun alla
Kun Teijan ja Jari Viljamaan perhe alkoi kasvaa, Korian koti jäi pieneksi. Perhe katseli toista taloa Korialta, mutta sitten Teijan vanhemmat ehdottivat, että Teija ja Jari muuttaisivat tyttöineen Mäyrämäelle ja isovanhemmat sieltä pois.
- Kun asiat lähtivät käyntiin, kaikki kävi kuukaudessa: muutot ja lapsemme syntymä. Ei siinä oikein ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Muutto oli helppo isälle ja äidille, koska nyt he pääsevät käymään vanhassa kodissaan, samoin siskot. Äiti ja isähän asuivat tässä 43 vuotta. Minusta paluu Mäyrämäelle oli hienoa. Täällä on hyvä olla, onkohan tässä hyvä karma? Teija pohtii.

Jyrkkyys kuuluu asiaan

Mäyrämäen rinteet ovat aina vaatineet asukkailta ponnistuksia. Rakennusvaiheessa kanneltiin rakennustarvikkeet, asuessa vedetkin aikoinaan mäkiä ylös. Autoilla ei läheskään joka kelillä ole päässyt kotipihaan.
- Jos ylös ei päässyt, auto jätettiin mäen alle ja lähdettiin sieltä aamulla töihin. Ei  jyrkkyydestä ole tällä mäellä valiteltu, Teija Kapiainen kertoo.

Kapiaisen lapsuudessa Mäyrämäen tuntumassa on ollut paljonkin palveluita. Hän huokaa muistellessaan Osuuskauppaa radan vierellä.
- Se oli Ala-Osula. Sieltä sai Barbapapa-karkkeja, ne olivat vähän kuin merkkareita. Kolarinmäellä oli Ylä-Osula. Alhaalla meni junia, ja keltaisessa talossa radan vieressä oli postipankki. Myös seurakuntatalon asuinrakennuksen alakerrassa oli postipankki ja kampaamo. Tässä lähempänä oli Kampaamo Aila.

Kun Teija jatkaa kuvauksia palveluista, esiin nousee lisää perheitä, joista lapset ovat lapsuudenkodista muutettuaan jääneet Mäyrämäelle asumaan johonkin toiseen taloon, elleivät ole jääneet ihan kotitaloonsa ja vanhempi väki muuttanut kerrostaloon. Joissakin taloissa asutaan jo kolmannessa polvessa, kuten Viljamaan ja Kapiaisen perheessä.

Nyt mäellä on myös paljon rakennuksia, joiden väkeä Teija ei tunne. Ennen tutustuminen oli helpompaa, kun ihmiset viettivät paljon enemmän aikaa ulkona ja vähemmän television ääressä.
- Silloin käytiin juttelemassa naapurin kanssa, lainaamassa sokeria jos itseltä loppui. Ennen myös pidettiin toisista enemmän  huolta, mekin kävimme kysymässä Saara-tädiltä tarvitsiko hän vaikka jotain kaupasta. Nykyisin ollaan tekemisissä lähinnä kesäaikaan, ja talvella ihmiset ovat omissa oloissaan.

Mäyrämäki varsinainen idylli

Teija viihtyy Mäyrämäellä ja nauttii siellä asumisesta joka päivä.
- Minä olen oikein yhteiskunnan paatintappi, semmonen jarru tässä maailmassa. Kun pääsen illalla töistä, minusta on ihanaa olla kotona. Ei tulisi mieleenkään kesälomalla pakata lapset autoon ja lähteä ajamaan johonkin. Kotona on niin hyvä ihmisen olla, Teija heläyttää naurun sanojensa päälle.

Johtuneeko punaposkisesta lapsuudesta, että Teija on nytkin reippauden perikuva.
- Minun henkireikäni on se, että herään aamulla viiden jälkeen ja lähden lenkille. Saatan lähteä joskus puoli neljältä kävelemään töistä. Radio korviin, kuuntelen vaikka Kymenlaakson radiota. En kaipaa spinnipyörää salilla, jossa radio huutaa kovaa ja ohjaaja vielä kovempaa. Lenkit maastossa ja pyöräillen riittävät minulle, ja ihmettelen, miksei muillekin riitä nautinto luonnon helmassa.

Kotipihan riippakoivu on Teijan silmäterä.
Teija miettii, onko hänestä tullut jokin muinaisjäänne, kun hän ei tajua nykyihmisten kiirettä.
- Sekin ihmetyttää, kun lapsia pitää kaiken aikaa viedä jonnekin. Ihmisiltä on hävinnyt arkielämän realiteetti. Mennään Veturiin, mennään sinne ja tänne. Päiväkodeissa käytetään kovasti aikaa siihen, että meitä ammattilaisia koulutetaan ohjaamaan lapsia liikkumaan päiväkotiaikana. Ja sitten lapset haetaan autolla kotiin pelaamaan tietokoneella. Herää kysymys, kenen näissä palavereissa pitäisi oikeasti olla.

Mäyrämäkeläisnaista ihmetyttää sekin, että ulkona oleminen ja luonnollinen liikunta on kokonaan lopetettu.
- Me opetamme päiväkodissa lapsille kuurunpiilon. Mitäs väliä sillä on,  kun se kuurunpiilo jää päiväkodin aitojen sisäpuolelle? Sillä että opetan päiväkotilapsille hippaleikin, ei ole merkitystä, kun kukaan ei enää leiki hippaa kotipihalla. Me opimme leikit ennen kavereiltamme kotikulmilla, Teija sanoo.

Vauhtiin päästyään Teija muistaa lisää lapsuuden terveellisistä tekemisistä, jotka keksittiin omasta päästä.
- Piiloleikitkin olivat niin ihania, kun täällä oli mahtavia piilopaikkoja. Niihin hetkiin palaa usein. Kotikujalta nousee myös tuoksumuistoja - tähän aikaan vuodesta aurinko lämmittää, ja keväinen heinä tuoksuu ihmeellisesti. Tai muistan miten tässä tehtiin puroja, koska mäessä vesi juoksi tosi kovaa vauhtia. Toivottavasti kuusi- ja nelivuotiaat tyttömme löytävät samat asiat: metsät, luistinradan, ulkoilun, Teija miettii.

Lue myös arkkitehti Rurik Wasastjernan huomioita Mäyrämäestä:
 http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/mayramaki-valloitti-arkkitehdin-ja.html







lauantai 19. huhtikuuta 2014

Mäyrämäki valloitti arkkitehdin - ja päinvastoin

Tuttu ympäristö näyttää yllättäviä puolia itsestään, kun sitä katselee vieraan silmin. Siinä on yksityiskohtia, joita on katsonut mutta ei ole nähnyt. Vieras näkee ihasteltavaa siinäkin, minkä itse jättäisi kuvasta pois. Erityisen hienoa on, kun saa tuttuun paikkaansa oppaaksi arkkitehdin. Sellaisethan arvioivat rakennettua ympäristöä usein eri perustein kuin asukkaat. Joskus he tosin kiinnittävät huomionsa aivan vääriin asioihin, eivät niihin joista me ylpeilemme. Mutta arkkitehdin viehtymyksen betonisiin aidanpylväisiin ja piittaamattomuuden suurella vaivalla koristelluista ikkunanpielistä antaa anteeksi, kun tämä osoittaa arvostavansa tuttua ympäristöämme.

Mäyrämäentie
Havahdun Sonck-seminaarissa Kuusankosken rakennusperintöä inventoivan arkkitehdin Rurik Wasastjernan sanoihin "Mäyrämäki on yhtä kiehtova kuin Sikomäki". Lapsuuteni toinen koti, mummola, oli Mäyrämäen huipulla. Wasastjerna lupaa kohteliaasti lähteä mukaani Mäyrämäelle.

Aiomme valloittaa Mäyrämäen nousemalla sen jyrkkää pohjoisrinnettä. Mäyrämäki, Sikomäki ja Kolarinmäki kiinnostavat Wasastjernaa vapaamuotoisuudellaan.
- Ne ovat kaikki ilman asemakaavaa kallioiseen maastoon syntyneitä. Näin niistä on tullut hyvin vaihtelevia ja sokkeloisia, Wasastjerna perustelee kiinnostustaan.

Rurik Wasastjerna työhuoneessaan Kuusankoskella
Mäyrämäen juurella ei voi kuin ihmetellä, miten talot on jyrkkään rinteeseen saatu rakennettua. Wasastjerna on lukenut tarinoita rakennusvaiheista: rakennustarvikkeet piti raahata miesvoimin mäelle, ja vesi piti hakea kaukaa. Peltoja ei 1900-luvun alkupuolella myyty tonteiksi, ja se selittää, miksi kallioinen jyrkkä mäki kiinnosti rakentajia.
- Mäet olivat viljelyskelvottomia, joten omistaja raaski luopua joutomaastaan. Nämä olivat yksityisten maanomistajien, eivät Kymi-yhtiön maita, Wasastjerna kertoo.

Kyläkirjoista tarkennusta

Mäyrämäen pohjoinen puoli näyttää mäen alla autiolta niistä, jotka muistavat sen 50-luvulta. Poissa ovat ihan alhaalla sijainneet kaksi liiketaloa. Toisessa niistä oli urheiluliike-polkupyöräkorjaamo Järvelä ja rouva Järvelän lyhyttavarakauppa. Toisessa oli Edvard Seppälän liike - Seppälä-ketjun alkulaukaus. Ei ole enää matkustajakoti Rauhaakaan - se paloi tulipalopakkasella vuosikymmeniä sitten.

Ohi kulkeva sauvakävelijä lisää jatkaa hävinneiden rakennusten listaa: Osula ja Kymintehtaan asema, kioski ja tavara-asema ovat enää muisto vain. Hän viittoo Öljymäen juurelle päin: "Tuolla oli ruumishuone."

Poissa ovat myös iso kahvilarakennus, Yläkuppila,  ja sitä vastapäätä seissyt liiketalo Pajusen huonekalukauppoineen. Ne oli rakennettu alarinteen kalliolle, ylös johtavan tien molemmin puolin. Omia muistikuvia tukee entisten asukkaiden kokoama kyläkirja Mäyrämäki - Kalliolle, kukkulalle rakensin minä majani.   Lisävahvistusta saa vastaavasta Koppelinnotko - Koti mäkien sylissä -kirjasta. Suurimpana alarinteessä loistaa nyt keltainen kuutiomainen talo.
- Talo on iso, siinä on ollut selvästi useampia asuntoja – onkohan joku varakas henkilö rakentanut siitä vuokra-asuntojen talon...Tätä rakennustyyppiä näkee eri puolilla harvakseltaan. Niitä rakennettiin 30-, 40- ja 50-luvuilla. Eivätkös kuusaalaiset sanoisi tätäkin kasarmiksi? Wasastjerna kysyy opittuaan paikallisen nimityksen useamman asunnon taloille.

Koppelinnotko-kirjan kartasta löytyy oikealta tuntuva osuma. Numero 7: Juutila, Parturiliike Tommiska. Mäyrämäki-kirja tukee käsitystä: "Tällä pienellä aseman alueella on ehtinyt vuosikymmenien saatossa olla monen monta kampaajaa ja kampaamoa. - - - Varsinaisia parturinliikkeitä sen sijaan oli vain yksi. Sen omisti Viola Tommiska. Hän piti liikettään Juutilan talossa Suorallatiellä 30 vuotta (1940-1970)."


Nousemme ylemmäs, oikealle jää pitkänomainen vaaleankeltainen rakennus, joka on varmaan kokenut muodonmuutoksia elämänsä varrella. Sitä on todennäköisesti jatkettu yhdellä huoneella jossain vaiheessa. Ylempänä on toinen, kivijalasta päätellen vanhempi ja vielä kolmas, kaikki keltaisen eri sävyissä. Tie jyrkkenee sitä mukaa kun vanha ratapiha jää alemmas.

Monen sukupolven rakennuksia

Mäyrämäki on tosiaan rakennettu omin piirustuksin, ilman kaavoittajan ohjeita. Entisaikaan se oli mahdollista, mitkään säännökset eivät sitä estäneet. Mäki oli paikallisten maanomistajien maita, joten siksikään yhtiö ei puuttunut rakennustapoihin.
- Myöhemmin yhtiö sitten lunasti tontteja ja rakennuksia, Wasastjerna tietää.

Alueen talot ovat nousseet rinteisiin eri vuosikymmeninä.
- Ikärakenne on vaihteleva. Joskut talot ovat jo 1900-luvun alusta, 10-,  20- ja 30-luvut ovat hyvin edustettuina. Muutama talo on rakennettu vielä sodan jälkeenkin.

Talot tehtiin hirrestä pitkälle nelikymmenluvun puolelle. Sodan jälkeen runko alettiin rakentaa toisin.
- Viisikymmenluvulla rankarakenne korvasi hirsirakenteen..

Olemme kolmannen keltaisen talon kohdalla. Arkkitehti vilkaisee karttaansa, jossa talojen ikä on merkitty värikoodein.
- Musta väri – se tarkoittaa että talo voi olla jopa 1800-luvulta. Jo silloin tehtiin lautaverhouksia. Uusi talo oli tyypillisesti muutamia vuosia hirrellä, mutta sitten seiniin lyötiin laudoitus. Näissä työläismökeissä hirsi saattoi olla näkyvissä pitkäänkin, sillä lauta oli kallista tavaraa. Tosin täällä Kymintehtaalla tehtiin lautaa, joten se saattoi olla edullisempaa kuin muualla, arkkitehti arvelee.

Ei mitään tyyppitaloja

Klubiaskin kanteen piirretyt talot olivat tarkoituksenmukaisia.
- Vuosisatainen perinne ohjasi. En yhtään epäile, etteivätkö ihmiset olisi osanneet suunnitella omiin tarpeisiinsa optimaalisia pytinkejä. Omat resurssit sanelivat tarkasti reunaehdot.

Vai niin. Entä nykytapa, että kaavoittaja saa määrätä kaiken kattokaltevuudesta talon väriin ja vasta sitten syntyy hieno kokonaisuus? Saako siis kirjavuudestakin pitää?
- Kyllä saa. Minä kannatan pluralismia. On erilaisia, eri luonteisia alueita, jotka ovat komeita omalla tavallaan. On toisaalta Kymi-yhtiön rakennuttamia yhtenäisiä hienoja alueita. Näissä taas on oma persoonallinen viehätyksensä, Rurik Wasatjerna viittaa Mäyrämäen taloihin. 

Mäyrämäen talojen tyypillinen piirre on siis se, että niillä ei ole yhtä tyypillistä piirrettä.
- Talot on tehty niin laajalla aikahaarukalla, ne ovat erikokoisia ja niitä on laajennettu sinne sun tänne. Se on mielestäni osa alueen viehätystä, että se on joka suhteessa kirjava. Tyyleistä puhuminen tässä ympäristössä on aika epäoleellista, Wasastjerna pohtii.

Talojen värit miellyttävät silmää.
- Yleisesti ottaen ihan kivat värit. Vaihtelevat mutta kohtuullisen hillityt. Esimerkiksi tuo roosa väri on kaunis, Wasastjerna osoittaa vaaleanrusertavaa taloa ja ulkorakennusta. Hänestä erilaiset keltaisen sävyt ovat hienoja, sammalenvihreä myös, ja tietysti punamulta.

Maisema avartuu             

Tulemme mäen jyrkimpään kohtaan, jossa tie vielä kaartuu. Paikallinen asukas laskettelee sitä autollaan alas. Kun on kerran kokenut autokyydin mäkeä ylös, ei halua sitä uudelleen. Wasastjerna naureskelee ajaneensa mäen ylös. Muistelen äitini kertomuksia, kuinka vesi haettiin ämpäreillä radanvarren Osulalta, ja usein homman hoiti talon vanhin nainen, mummoni. Äiti harmitteli itseään ja siskojaan, etteivät nuorina ymmärtäneet auttaa äitiään rankoissa kantopuuhissa.

Mäen laelta pääsee näkemään, että talot ovat eri suuntiin, sattuman, maaston tai valinnan perusteella. Tähän asti katot ovat olleet harjakattoja. Nyt vastaan tulee mansardikattoja.
- Mansardikatto oli muoti-ilmiö. Sillä saatiin ylös lisää tilaa. Talosta ei tullut kaksikerroksinen, mutta saatiin lihava yläkerta. Sivuvinteistä jää hyvin kapeat mansardikaton alla, Rurik Wasastjerna kuvailee.

Wasastjerna kääntää selkänsä avaralle maisemalle, josta näkyisivät hienosti sekä Kymintehtaan vanhat että Kuusaanniemen uudet tehdasprofiilit.
- Tämä kohta, missä talousrakennukset ovat ihan tien poskessa, on minusta viehättävä. Talousrakennukset ovat muhkeita. Niissähän on pidetty elukoita, joten on pitänytkin olla isot tilat.  Ja tuo talokin tunkee vinosti kuistinsa kanssa tielle. Tosi kiva mittakaava, arkkitehti osoittelee Mäyrämäen laella.

Sivuutamme 1980-luvulla rakennetun kesämökkityyppisen alueen. Wasastjerna sanoo ettei haluaisi kaavoittaa tällaista aluetta, koska on vaikea määritellä, mikä sopii itsestään nousseen, kirjavan  asutuksen keskelle. Pysähdymme taas.
- Tämä on yksi lempitalojani, Wasastjerna osoittaa komeaa mansardikattoista rakennusta uuden ja vanhan rakennuskannan rajalla.

Talo tuntuu kohoavan korkeuksiin maasta sitä mukaa kun sitä lähestyy ylämäkeä.
- Se näyttää suhteellisen alkuperäiseltä. Todennäköisesti jotain eristettä on lisätty seinään, koska ikkunat ovat vähän syvennyksessä ja räystäs kapoinen. Mutta vanhat ikkunat on säilytetty, ja ilme on hyvä. Talo näyttää valtavalta, ihme kun jollain on ollut varaa rakentaa noin iso. Ehkä se on alun perin ollut pienempi, ja siihen on rakennettu päälle, ammattilainen tarkastelee kohdettaan.

Viereinen talo on innostunut samoista yksityiskohdista kuin naapuri: vinoneliöikkunat katon lappeiden vieressä ja kaari-ikkuna päätyseinän keskellä vintillä.
- Sosiaalinen paine. Nuo ovat olleet muotia, joku on tehnyt itselleen ja naapuri on matkinut, Rurik naurahtaa.

Lisää kivoja liitereitä

Etelärinteen talot ovat asettuneet vähän selkeämmin tien mukaan, täällä maasto sallii sen. Mäyrämäki-kirja kertoo, että asukkaat ovat kantaneet pihoihinsa istutusmultaa muualta, kun ovat halunneet kasvattaa jotain.
- Ihan kuin Muumi-mamma kallioluodolleen siinä kirjassa, missä Muumi-pappa ryhtyi majakanvartijaksi, Rurik muistaa.


Ja pysähdys. Arkkitehti bongaa jälleen talousrakennuksen tien poskessa.
- Tämä on kiva kohta. Siinä on vanhoja betonisia aidantolppiakin, Wasastjerna osoittaa ja opettaa jälleen uuden jutun, jota voi rakennetussa ympäristössä arvostaa.

Rakennusperinnön kartoittaja on selvästi mieltynyt ulkorakennuksiin.
- Joo. Niitä ei ole juuri muutettu, ne ovat varsin alkuperäisessä kunnossa. Kun ne sijoitetaan näin tienposkeen, tulee tiivis kylätunnelma.

Ulkorakennuksissa on usein pieni kuisti, josta johtaa kolme ovea rakennukseen. Yksi varmaan ulkohuussiin, toinen saunaneteiseen, kolmas liiteriin. Aukon yläosa on viistottu molemmin puolin, vähän holvin muotoon.
- Noita näkee uskomattoman paljon Kouvolassa ja Kuusankoskella. Viisteellä raamitettu syvennys on ilmeisesti toimiva ratkaisu, sitä on tehty monena vuosikymmenenä. Siihen syntyy kiva pieni ulkotila, jossa voi askarrellakin, arkkitehti visioi.

Jiiri ihastuttaa

Matka jatkuu, kunnes pysähdytään jälleen yllättävään kohtaan alamäessä.
- Tämäkin on lempipaikkojani, tämä missä talousrakennus tunkee tiemaisemaan. Alamäen puolelta näkee paremmin, millainen vinkkeli tuo rakennus on. Se on porrastettu kallion muodon mukaisesti. Ja tuossa on älyttömän tyylikäs esimerkki klassisesta ulkorakennuksesta, Rurik osoittaa kelta-okraa piharakennusta.

 Ja jälleen yksityiskohta mäkeen rakennetussa pihapiirissä.
- Talojen välissä on pengerrys, joka erottaa naapureiden tontit toisistaan. Kaikenlaisia temppuja on jouduttu tekemään. Ja vastapäisen Kolarinmäen päällä on tosi komea talorivi. Rakennukset kököttävät mäen päällä rivissä – viehkeää. Niissä korostuu maiseman haastavuus. Hienoja rakennuspaikkoja on ollut, että on kannattanut raahata kamat kallion päälle, jotta sai mökkinsä tuommoiseen paikkaan. Sieltä ikään kuin hallitsee maailmaa, Wasastjerna ihailee.

Tosiaan – Kolarinmäen puolella muutama talo katselee Koppelinnotkon yli Mäyrämäelle päin komean kallion päältä. Enpä ole tuotakaan ennen huomannut.

Muutaman rakennuksen nurkkia ei ole peitetty pystylaudoilla, vaan viereisten seinien lautojen liittymäkohdat näkyvät tyylikkäästi.
- Tuota detaljia mielellään varjelisi, että ei laitettaisi nurkkalautoja. Siihen tulee tietysti houkutus, kun saumat alkavat harittaa. Mutta minusta jiirattu liitos on niin elegantti. Tuttu rakennusmestari kertoi, ettei jiirisaumaa kannata sahata 45 asteen kulmaan vaan terävämmäksi, 48 asteeseen. Kun puu kuivuu, sauma aukeaa sopivasti eikä irvistä, Wasastjerna kertoo.

Kävelemme vielä Koppelinnotkon yli Kolarinmäelle katsomaan kunnostettavaa hirsimökkiä. Sen pihalta, jyrkänteen reunalta näkee Mäyrämäkeä laajempana kokonaisuutena kuin läheltä tuijottaen. Mutta ehkä salaisuus on myös yksityiskohdissa. Ne osoittavat edelleen, millä intohimolla kauan sitten eläneet ihmiset ovat kotinsa rakentaneet.

Mäyrämäki, Koppelinnotko ja Kolarinmäki pääsevät varmasti Wasastjernan tekeillä olevaan Kuusankosken rakennusperintöä esittelevään kirjaan. Sitä odotellessa kaivan esiin entisten asukkaiden laatimat kyläkirjat Mäyrämäestä ja Koppelinnotkosta. Tarinoiden kautta paikat heräävät eloon, entinen tulee nykypäivän rinnalle. Lapsuusvuosieni tutut rakennukset nousevat jälleen pystyyn, niiden pihoihin ilmestyy asukkaita, käymme jälleen mummon kanssa ostamassa Järvelän kaupasta kaikille meille serkuksille pienet rautalapiot.

Suuri kiitos hienojen kyläkirjojen tekijöille. Kotiseuturakkaudesta syntyneet kirjat on tehty perusteellisesti, vaivoja säästämättä, asiantuntemuksella ja tyylikkäästi. Ja kiitos arkkitehtioppaan tiedämme nyt, ettei alueen ihanuus ole vain omaa keksintöämme.

Olen käyttänyt näitä Kuusankoski-Seuran julkaisuja. Suosittelen lämpimästi:

Mäyrämäki
Kalliolle, kukkulalle rakensin minä majani. Muisteloita ihmisistä ja elämästä Mäyrämäellä 1900-luvun alkutaipaleelta 1940- ja 1950- lukujen taitteeseen Aila Kauvatsalo-Holmqvistin kirjaamina

Koppelinnotko
Koti mäkien sylissä. Kuusankoski-Seuran perinnejulkaisu nro 23

Lue myös Mäyrämäen asukkaan Teija Kapiaisen haastattelu:
 http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/mayramaelta-ei-laskeuduta-teija.html

Mäyrämäki ennen
Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Mäyrämäkeä nyt









































  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...