Piia Kleimola: Nyt tarvitaan iloa

Piia Kleimolan uusi elämä erossa Kuusankosken Teatterista vaikuttaa mukavalta. Itkut on itketty, epäonnistumisen tunne on poissa, tilalla on uutta toimintaa, voimaa, oma yritys ja ihana palkkatyö. Muutosten keskellä jotkin asiat pysyvät, Piiallakin rakkaus taiteeseen - ja perheeseen.
 
Kuusankosken Taideruukin kolmannessa kerroksessa on hetki aikaa kertailla menneitä ennen kuin Kirkonkylän koulun opettajat saapuvat viettämään Piia Kleimolan järjestämää tammikuista pikkujouluaan. Täällä tuoreehkossa työtilassaan Piia vaikuttaa yhtä energiseltä ja iloiselta kuin aina takavuosina haastatteluja tehdessämme. Vaikea kuvitella, että tämä nainen olisi itkeskellyt teatterin rahahuolien takia.
-Viimeinen syksy ja talvi teatterilla oli yhtä itkemistä. Kaikki johtokunnan kokouksetkin vaan itkin - olen kova itkemään, Piia nauraa nyt.

Itkujen syy oli raha. Sen puute oli ollut vuosia totta teatterissa, mutta ei se ennen ollut häirinnyt.
- Se oli oikeastaan voimavara: me mennään vaikkei rahaa olekaan!

Teatterilla oli neljä työntekijää, tämä piti kustantaa vuosiavustuksen ja lipputulojen summilla, mutta niitä ei kertynyt tarpeeksi, vaikka sali olisi myyty täyteen joka kerta.
- Hyvät jutut myivät yli sadan prosentin täytöllä, mutta mahoton mikä mahoton, Piia tietää nyt.

Kleimola pani itsensä likoon monet kerrat taloudellisestikin, että teatteri pystyi jatkamaan. Hän ei nostanut välillä palkkaansa, otti lainaa omiin nimiinsä, jotta toisten palkat saatiin maksettua,  jakoi teatterin vuokrarahat työntekijöille palkoiksi, jotka muuten olisivat jääneet saamatta. Siitä johtokunta moitti, mutta kukaan ei keksinyt muutakaan ratkaisuksi. Piian tivatessa vaihtoehtoa vallitsi täysi hiljaisuus.
- Kaikki kokeiltiin mitä vaan ikinä pystyttiin. Vuosia mietin, onko yhtälö mahdoton vai olenko minä niin huono etten osaa hoitaa taloutta vaikka muun osaisinkin. Nyt etäisyyden päästä olen valmis antamaan itselleni armoa: yhtälö oli mahdoton.  Muutaman kymppitonnin takia talous kaatui -  pikkusummia, jos ajattelee vaikka Korvenkylän kesäteatterin lipputuloja. Joskus teen vielä näytelmän kaikesta siitä, Piia henkäisee.

Nyt Kuusankosken Teatteri on velaton. Neljästä työntekijästä Piia irtisanoutui, tekniikan työsopimusta ei jatkettu, ja kaksi oli pakkolomalla kunnes teatterilla oli jälleen pää pinnalla. Töitä tehtiin talkoilla se aika.

Jotain jännää illan asiakasryhmälle...

Uutta tilalle saman tien

Piia Kleimolalla oli jälleen yksi itkuinen ilta teatterin johtokunnan kokouksen jälkeen joulukuussa 2012. Kun sama tunne jatkui aamulla, Piia sanoi itsensä irti. Mutta murhe ja ahdistus eivät tätä itkijänaista lamaannuttaneet. Jo seuraavassa kuussa hän perusti oman yrityksen, Toimintavoiman. http://www.toimintavoima.fi/index.php?sivu=etusivu
- Niin luja rakkaus on tähän draaman tekemiseen, että ajattelin katsoa, elättääkö pelkkä tämän alan yritys vai etsinkö muualtakin töitä. Mutta ainakin yritys olisi keino tehdä koulutus- ja ohjaustöitä. Senhän tietää kaikki, että kulttuurin määrärahoja leikataan kaiken aikaa. Ei siihen Karjalan mäntyyn kannata päätään hakata. Hankerahoitus on päivän sana, niin moni on pätkätyöläisenä jonkin hankkeen puitteissa nykyään.

Piian  yritykselle oli sopiva rako markkinoilla.
- Selvittelin ja opin, että maassa ei ole paljonkaan sellaisia yrityksiä, jotka lähtevät teatteri- ja draamakentältä, vaikka moni käyttääkin koulutuksessa osallistavia menetelmiä. Jos olen tässä edelläkävijä, niin sehän vasta hivelee leijonaluonnettani. Oppia saa ottaa, voi kun joku muukin saisi tästä pontta itselleen, Piia houkuttelee.
 
Heti ensimmäinen vuosi meni hyvin, erittäin hyvin. Yritys sai Kulttuurirahastolta ison projektin toteutettavaksi. Kuule mua! -hanke nostaa esiin nuorten mielipiteitä ja näkemyksiä maakunnasta, kotikaupungista, kodista ja kodin tunteesta.

Osallistava ja soveltava draaman tekeminen oli heti alkuun Toimintavoiman päällimmäisenä ideana.
- En halunnut firman nimeen teatteri-sanaa. Kun teatteri on toimintaa ja parhaimmillaan hirveän voimaannuttavaa, niin nimi yhdistyi näistä käsitteistä. Se mitä teen, ei ole niinkään esityskeskeistä kuin kaikkea muuta.

Työtilaan Taideruukin yläkerrassa

Kysyntää koulutuksille oli alusta lähtien niin paljon, että Piia Kleimolaa ihmetyttää. Eri tahot osasivat kysyä ja tilata, koska Piia oli ehtinyt luoda teatterivuosiensa aikana muissa tehtävissä ison verkoston. Yksi isoimpia asiakkaita on Kouvolan kaupunki. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opettajat ja oppilaat, sosiaali- ja terveyspuolelta palvelukotien henkilökunnat, vammaisten ja kehitysvammaisten ryhmät, seurakuntien väki ovat muiden muassa saaneet Piialta ohjausta. Iso asiakasryhmä ovat myös nuorisopsykiatrian työntekijät - lahtelaishenkilöstöä oli äskettäin Piian koulutuksessa Verlassa.

Kouluvuoden aikana Kleimola tapaa paljon oppilaita.
- Meillä pyörivät nytkin draamatunnit. Käyn moikkailemassa vitosluokkia aina kun ehdin. Puolitoista tuntia kerrallaan yhden luokan kanssa on minimi; siinä päästään jo asiaan, Piia kertoo.

Draama helpottaa ydinasian löytämistä

Ihmettelen, eikö draama menetelmänä pelota osallistujia, uskaltavatko kouluikäisetkin heittäytyä näyttelemään.
- Roolihan saattaa tuoda turvan, jota kautta vaikeita asioita voi käsitellä. Käytän paljon prosessidraamaa. Siinä annetaan tarinan alku, josta osallistujat jatkavat. Lempparitarinani on viidakkotarina, sitten on intiaanitarinaa ja avaruustarinaa. Vaikka ympäristö on etäinen, draaman asiat ovat ihan jokapäiväisestä arjesta: miten toista kohdellaan, miten kuunnellaan kaveria.

Kuunteleminen on Piian mielestä tärkein taito.
- Nykymuksujen kanssa on usein suuri saavutus, jos heidät saa kuuntelemaan toisiaan. Nykymaailmassa kuvitellaan, että pitää mennä kyynärpäät edellä eikä ole niin väliä, miltä toisesta tuntuu. Järvisen Esko Pilkan koululta sanoi ihanasti, että pidä näille sellaisia elämän oppitunteja. Eihän oppilaista näyttelijöitä yritetä tehdä. Enemmän se on sitä, miten uskallat olla, miten hallitset jännitystä, miten kuuntelet toista.

Draamatoiminta leikin varjolla antaa ikään kuin luvan nostaa kissan pöydälle. Kleimola kertoo hankalasti edenneistä tilanteista, joissa onkin yllättäen opittu enemmän kuin helposti sujuneissa.
- Yksi yläasteryhmä vuosien takaa oli ihan yhden pomotyypin tossun alla, kukaan ei uskaltanut mitään kun tämä yksi liidasi koko touhua. Jälkipuinnissa kysyin, miten vuorovaikutus oli toiminut. Pomotyyppi totesi, että vuorovaikutus oli ihan perseestä, ei toiminut yhtään. Vastasin että aivan, mistäköhän johtui. Pomo lisäsi, että sinuu vissii otti päähän koko ajan. Kerroin, että niin otti. Siinä päästiin kiinni itse luurankoon, Piia kuvailee.

Aikuisten tilanteissakin puolitoista tuntia on hyvä aika, vaikka joissain ryhmissä koulutus kestää puoli päivää, päivänkin. Tänä iltana koulutusosuus on normimittainen.
- Puolitoista tuntia pidän ensin työpajaa, sen jälkeen saavat rellestää oman mielensä mukaan, Kleimola virnistää.

Lähtökohdan ja tavoitteen valitsevat asiakkaat. Piia antaa heidän valita, haluavatko he oppia draaman ja osallistavien työtapojen käyttöä omassa työssään, vai haluavatko he vain irrottautua omasta arjestaan ja pitää kivan hetken.
- Jos päädytään koulutukseen, opetan heille samaa mitä itse osaan. Moni kaipaa reseptikirjaa tuekseen: mitä missäkin tilanteessa voisi tehdä. Kerron kyllä, en mitenkään mustasukkaisesti varjele tietämystäni vaan mielelläni kannustan muita ottamaan tavat käyttöön. Mutta siinä tarvitaan ensin oma kokemus vastaavasta tilanteesta, eivät menetelmät oikein kirjasta lukemalla aukea, Piia Kleimola painottaa.

Piia kehuu Kouvolan henkilöstöä avoimuudesta uusia työtapoja kohtaan.
- Päiväkodeissakin tehdään niin ihanaa työtä. He kyllä osaavat, kunhan vain uskaltavat kokeilla. Ja usein kuulen heidän hämmästelevän, että ovathan he tällaista jo tehneetkin, ottaneet kasvatukseen mukaan kuvataidetta, tanssia, teatteria.

Voimateatteri etsii nyt asukkailta tosielämän kertomuksia

Marraskuussa 2014 Toimintavoiman Voimateatteri esitti ensimmäiset teatteriesityksensä. Piia Kleimola harmittelee, ettei Taideruukilla ole sopivia esitystiloja. Mutta eihän hän tietenkään antanut sen häiritä vaan päätti etsiä oman pienen näyttämötilan muualta - mieluiten mahdollisimman keskeiseltä paikalta. Se löytyi Kauppakeskus Valtarista muttei silti osu kaupoissa ja kuntosalilla pyörivien silmiin.
- Se on kuule jännässä paikassa, kellarissa. Me haetaan aina yleisö katutasolta ja viedään hissillä teatteritilaan. Meillä on 75 paikkaa, ja ne ovat täyttyneet tosi hyvin. Ihmiset löysivät sinne vaikkei juuri rummutettu. Esitykset ovat kannattaneet taloudellisestikin, Piia taivastelee.

Taideruukin tila sopii työpajoille muttei teatteriesityksiin.

Voimateatterilla on tällä kaudella tarjolla Metsäjätti ja musiikkipitoinen Tähtitaivas - kannattaa muuten katsoa netistä ja sitten itse esitykset! Lisäksi Voimateatterilla on kasarimusiikkiesitys, jota voi tilata tilaisuuksiin keikalle.

Kevääksi Kleimola haluaisi jotain lapsille. Hän kaipaa nukketeatteria, pienten katsojien esitykset olisivat Voimateatterille onnen omiaan.
- Sitten haluan esityksen, jossa etsitään Kouvolan identiteettiä. Etsimme tekstejä Kouvolan vanhoista emäkunnista, aitoja tapahtumia, tosielämän kertomuksia ja henkilötarinoita. Mieti: tarina Jaalasta ja siihen valokuvat projisoituna taustalle! Mehän voidaan herättää henkiin vaikka keitä vanhoja henkilöhahmoja - saahan Kustaa kolmaskin nyt fyysisen muodon. Meille käyvät ihan tavallisetkin ihmiset, Piia kaavailee intoa täynnä.

Kuusaalla tehtiin teatterihistoriaa

Kuusankosken Teatterin Taipo-ryhmiä Piia Kleimola pitää edelleenkin. Siis niitä lasten ja nuorten taiteen perusopetusryhmiä, jotka kokoontuvat kerran viikossa teatterin äärelle.
- Mutta niitä pidän kansalaisopiston tiloissa, en pysty vielä menemään teatterille, kun alkaa aina itkettää. Miä annoin teatterille min kaiken. Min poikahan on kasvanut teatterin tiloissa ekat vuotensa. Mutta aika aikaa kutakin, Piia tilittää.

Nyt kun haastateltavamme ei enää purskahtele kyyneliin puhuessaan Kuusankosken teatterista - hän on pystynyt jopa käymään Kuusankoskitalossa pariin otteeseen - haluan kerrata merkkitapauksia Piia Kleimolan johtajakaudelta. Ohjelmisto poikkesi totutusta harrastajateatteritarjonnasta, koska Kleimola ei halunnut siihen liian kaluttuja näytelmiä. Ja loppu onkin - ei historiaa vaan muka sattumaa. Sattumaa se ei tietenkään ollut, koska Piia haisteli tuulia ja kyttäsi aktiivisesti näytelmien esitysoikeuksia, joskus kinusikin niitä omalle teatterilleen.

Piia ja Nina

Vuosi 2005 oli Näkymätön Elina -vuosi. Näytelmä vieraili Mikkelissä Näyttämöpäivillä, sen näki monta tuhatta koululaista, ja siihen liittyi työpajoja. Vuosi 2006 oli Nurmilinnut-vuosi.
- Juha Salminen puhui siitä vuosia aikaisemmin, mutta sanoin, että minä en voi ohjata sitä, olen aivan liian nuori ja ymmärtämätön käsittelemään vuoden 1918 kipeää ja isoa aihetta, siinä pitää olla taju. Tuomo Salmela, joka oli johtajana ennen minua, aloitti sen mutta siirtyikin muualle syksyllä. Ja siinä sitä sitten oltiin: teatterin juhlavuosi ja Nurmilinnut, alas Piia tekemään!

Nurmilintuja esitettiin 33 kertaa, tajuton määrä harrastajateatterin näytelmälle.
- En ikinä unohda sitä näytelmää. Kaukaisimmat katsojat tulivat Amerikasta, sähköposteja tulvi, vanhat ihmiset soittivat, yksi rouva tuli käymään ja kertoi miten hänen isotätinsä oli puhunut vanhoista asioista vasta nähtyään esityksen. Uskomattomia seurauksia.

Vuonna 2007 Full Monty - Housut pois! -näytelmä jatkoi Kuusankosken teatterissa alkanutta lumivyöryä. Kleimolalle oli sanottu, ettei harrastajateatteri varmaan ikinä saa siihen esitysoikeuksia, mutta hän jatkoi kyselemistä. Ja kun oikeudet sitten olivat auki, Voikkaan tehtaan lakkauttamisesta tuli tieto samaan syssyyn.
- Kysyin yhdeltä Voikkaan tehtaan työntekijältä, miltä tuntuu, jos tässä tilanteessa tehdään Housut pois! Hän kävi nauramaan ja sanoi, että loistavaa, tehkää heistä paperimiehiä. Selvä. Sen kävimme esittämässä Mikkelissäkin, ja siellä presidenttikin istui katsomossa ja nauroi kippurassa.

Syksyllä 2008 Kuusankosken Teatterilla oli The Beatles Story, ammattilaisia ohjaamassa ja esittämässä. Sitä seurasi syksyllä 2009 Tankki täyteen. Sitten vuonna 2010 Kleimola halusi kymenlaaksolaisen valitusnäytelmän, ja porukka keksi Napakat-näytelmän, Kouvolan Sanomien yleisöpalstan ruikutuksista kootun tekstin. Seuraavana vuonna esitettiin Katsastusta. Lastenjutuista Kuusankosken Teatteri esitti ensimmäisenä Mimmi-lehmä ja varis -näytelmän, jota sitten näyteltiin paljon ympäri maata. Siinä taas kollegat saivat kirjailijan vakuuttumaan, että Kuusankosken teatteri on niin hyvä, että harrastajateatterinakin pystyy sen esittämään.
- Syksy 2012 oli Köyhän kabaree -syksy. Sanoin, että nyt nauretaan sille, että meillä ei ole rahaa. Siinä vaiheessa olen varmaan jo alitajuisesti tehnyt omaa irtiottoa, Piia pohtii.

Kleimola uskoo, että mitä lähempää ryhmä löytää aiheen tai syyn tehdä jokin näytelmä, tai mitä hauskempaa sillä on tekstin parissa, sen varmemmin se kiinnostaa laajaa yleisöä.
- Jos yrittää ajatella laajasti, se ei välttämättä kiinnosta, mutta toisinpäin se toimii - läheltä lähtien laajaan ajatteluun. Jokin sellainen ihme näissä toimii. Ja hirveä säkä! Meitä kannusti Opetusministeriön lastenpäiväpalkinnon saaminen ja Kymin 100-vuotissäätiön kaksi juhla-apurahaa - rakkaudella muistan ne.

Kokopäivätyötä leikkien

Palataanpa Piian nykyelämään. Kun Piia uskalsi ottaa hypyn tuntemattomaan, useita ovia avautui. Reilun vuoden kuluttua oman yrityksen perustamisesta keväällä 2014 hänet valittiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton leikkilähetiksi. Suomen Kulttuurirahasto käynnisti kolmivuotisen hankkeen Koko Suomi leikkii. Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Suomen Punainen Risti palkkasivat maahan kymmenen leikkilähettiä - yksi heistä on meidän Piia Kleimola.

Leikkilähetti-sana tarkoittaa tässä leikin lähettilästä, ei mitään valelähetti-tyyppistä hommaa. Lähettien tehtävä on perustaa kuntiin Terho-kerhoja. Ne ovat sekä lapsille että mummoille ja vaareille tarkoitettuja kerhoja. Tavoitteena on pidentää lasten leikki-ikää ja vähentää vanhusten yksinäisyyttä.

Piian vauhti on tähän mennessä ollut ihan mukava: hänen tavoitteensa oli perustaa kymmenen kerhoa, mutta tähän mennessä niitä on käynnistynyt viitisentoista.
- Kuusankoskella Sote-klinikka Hellillä, Jaalassa, Anjalassa koulun kanssa. Kouvolaan toivon kerhoa Saagaan, Kuusaalla Kettumäen palvelukoti on tulossa mukaan, Valkealassa ja Elimäellä aloitti kerho. Kotkassa kerho tulee Vellamoon, Haminassa se on yhteistyössä teatterin kanssa, Lappeenrannassa Toivo-kodilla, sitten on Mikkeli, Ristiina, Miehikkälä, Iitti ja Savonlinna - Kerimäelläkin aloittaa oma kerho. Kaikissa näissä paikoissa olen ehtinyt käydä, Piia singahtelee mielessään omaa aluettaan ristiin rastiin.

Kerhoja pyörittävät vapaaehtoiset, ja heitä on Piian alueella löytynyt hyvin. Nyt pitää vain rummuttaa kerhot yleiseen tietoisuuteen. Koulut tuovat kerhoihin lapsiosallistujia. Kerhojen ohjelma riippuu osallistujista.
- Jossain on korjattu polkupyöriä, jossain pelattu lautapelejä, jossain askarreltu ja laulettu - ihan mitä vaan.

Piia löysi kauan etsimänsä Kymintehdas-taulun netistä.

Piia Kleimolan elämä on nyt menevämpää kuin teatterin aikoina. Kuusankoskelta on poistuttava ahkeraan, että leikkityö tulee tehdyksi. Myös yksi iso taakka on poissa.
- Nyt ei tarvitse koko aika murehtia rahan riittämistä. Ja Voimateatterillakin ajattelen vain, että se määrä pitää tulla, mikä menee.

Oman teatteritien jokainen luo itse

Piia sai teatterikärpäsen pureman jo lapsena, kotona Tirvalla. Isä näytteli Valkealan kesäteatterin legendaarisessa Oravan Matissa, äiti ompeli teatteriin vaatteita, ja tytär pääsi mukaan siihen maailmaan. Valkealan yläasteella oli opettaja Laura Lassila, joka kannusti tekemään teatteriesityksiä. Samaa koulua kävivät vuotta ylempänä Pirjo Lonka ja Elina Knihtilä, jota Piia fanitti.
- Ajattele, olen ollut seiskaluokalla mukana esityksessä, josta en muista omaa roolihenkilöäni, mutta Ellun esittämän melueläimen muistan vieläkin, se oli loistava!

Kun Piian vanhemmat erosivat vuonna -85, hän muutti äitinsä kanssa Kuusaalle ja lähti aika pian mukaan teatterin nuorten ryhmään. Hän oli silloin 13-vuotias.
- En minä kuitenkaan koskaan ajatellut itselleni näyttelijän ammattia. Minusta siinä olisi pitänyt olla jotenkin sellainen - erikoinen, boheemi, Piia pelehtii ylväin ilmein.

Enemmän nuorta Piia Pasia kiinnosti ohjaaminen, vaikka hän olikin aktiivisesti näyttelijöiden porukassa. Tämän huomasi kai Salmisen Lassekin - kommentista päätellen.
- Tehtiin Ja ilta oli rauhaisa -näytelmää ja istuin Lassen vieressä katsomossa. Olin varmaan 16-vuotiaan ärsyttävään tyyliin julistanut käsityksiäni siitä, mitä lavalla kannattaisi tehdä, koska Lasse sanoi minulle: "Sin kannattais varmaan itte kokeilla ohjaamist." Lassea on varmaan kypsyttänyt minun neuvomiseni. Mutta totta puhuen ohjaaminen on kiinnostanut minua paljon enemmän ohjaaminen kuin näytteleminen.

Joka tapauksessa näyttelemisestä tuli kokemusta paljonkin, sekä nuorisoteatterista että aikuisten puolelta. Lisäksi Piia ohjasi lasten ryhmiä. Hänen ensimmäinen teatteriohjauksensa oli - ei enempää eikä vähempää - Hannu Salaman Se tavallinen tarina!

Teatteriharrastus on varmasti muuttunut vakavasti otettavaksi viimeistään silloin, kun Piia lähti koulutukseen Keski-Suomen opistoon teatteri-ilmaisun linjalle vuodeksi.
- Siellä kaikki se, mitä olin jo tehnyt, alkoi hahmottua ja saada merkityksiä. Tajusin, että jes, tää on niin min juttu. Sen jälkeen ryhdyin toden teolla pitämään kouluissa ohjausta ja kerhoja.

Piia teki draamapedagogiikan appron Jyväskylän yliopistoon Suolahden opinnoissani. Sen jälkeen hän jatkoi Helsingissä Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuksessa ja teki sinne cumun, pedagogisen draaman opinnot. Siellä opiskeltiin ohjaamista ja opettamista kaksi vuotta, työn ohella.
- Ai että rakastin niitä tunteja! En halunnut olla hetkeäkään poissa sieltä. Sitten kävin Irja Ahtovirran kanssa yleisötyökoulutuksen Helsingissä. Loppumetreillä kävin vielä teatterinjohtajakoulutuksen. Sen jälkeen olinkin ihan varma, että en halua enää olla teatterinjohtaja. Se oli hyvä koulutus, toi järjen päähäni, Piia nauraa.

Teatteria, koulutuksia ja työtä - kaikkia yhtä aikaa vuosia. Mutta siis mitä työtä?
- Minähän kävin kauppaopiston, ja jokin kaupallisessa alassa kiinnostikin. Olin töissä kaupoissa ja meidän leipomolla Viisleivässä, hoidin Kuusaalla teatterilla lasten teatteritapahtumaa ja taiteen perusopetusta, vaikken virallisesti töissä niissä ollutkaan. Vuonna 2005 minusta tuli sitten Kuusankosken Teatterin toiminnanjohtaja.

Ohjaajana Piia Kleimola toivoo olevansa iloinen ja kannustava.
- Yritän miettiä rooleihin oikeat ihmiset, mietin että kaikista olisi kiva näytellä juuri omat roolinsa. Sekin on uskottava, että näyttämöllä oleva näyttelijä tietää aina enemmän näyttämöllä olosta kuin ohjaaja. Jos hän sanoo, että hänellä on tyhmä olo, minun pitää uskoa enkä voi karjua että paskat sulla mikään tyhmä olo on. Harrastajateatterissa ihmisillä pitää olla kivaa.

Esitykset toimivat, jos niissä on oikeanlainen rytmi. Ohjaajan tehtävä on huolehtia siitä.
- Vaikka näyttelijät olisivat kuinka hyviä, näytelmä ei toimi jos rytmissä on vikaa.

Idylli Mäyrämäellä

Vuonna 2003 Piiasta oli siis tullut äiti, ja Topi-poika on yhä paras ikinä. Vuonna 2008 Piia ja hänen miehensä erosivat oltuaan yhdessä tosi nuoresta. Eron jälkeen Piia tiesi, missä halusi asua: Kyminpuolella. Talo löytyi Mäyrämäen rinteestä eikä siitä hehkuttamiselle loppua tule. (En ihmettele, juuri sen talon minäkin Mäyrämäeltä olisin valinnut - toim.huom.)
- Se on niin ihana! Se ei vaadi mitään, siellä voi vaan olla. Se on ihan minun sielunpaikka. Talo ei ollut edes myynnissä, sain siitä vihiä tutulta ja soitin omistajalle. Hän kutsui minut käymään ja näki, että olin ihan rakastunut taloon. Hänenkin oli sitten helpompi luopua siitä.

Ihanassa Mäyrämäen talossaan Piia asuu Topin ja nykyisen miehensä Anssi Aholan kanssa.
- Anssi on min vaimo. Hän sanoo ymmärtäneensä hyvin varhain, että tämä on sellainen yhtälö, joka vaatii vaimon kotiin. Hän hoitaa ruoanlaiton ja kotityöt - sellaisia miehiä löytyy Tampereelta. Tosin Anssilla on omiakin töitä - Voimateatterissa hän hoitaa tekniikkapuolta ja tekee myös graafisia töitä, mm. Kustaan sodan mainokset. Meillä moni asia natsasi heti, järkiavioliitto, Piia virnuilee.

Piia Kleimola haluaa olla toisia ohjatessaan iloinen. Mutta hän toivoo iloa kaikkeen muuhunkin yhteiseen tekemiseen.
- Jos ilo katoaa, on syytä huolestua. Ilon tuominen on tämän lähetin ydinsanoma.

Piia Kleimolan kirjoitus Hyvä hankaus -kirjassa

Hyvä hankaus 2.0 -kirjan toimittajat Pekka Korhonen ja Raija Airaksinen pyysivät Piia Kleimolalta artikkelin kirjaansa. Kirja on Taideyliopiston Kokos-julkaisusarjan osa 1/2014. Julkaisija luonnehtii artikkelikokoelmaa näin: 
Julkaisu  avaa teatterilähtöisen työskentelyn mahdollisuuksia ja käyttöalueita. Kirja kiinnittyy  taiteen itseisarvosta käytävään keskusteluun ja tuo tähän aikalaisnäkemyksen teatterin kietoutumisesta yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin rakenteisiin sekä taiteen ja taidelähtöisen työskentelyn mahdollisuuksista vaikuttaa ihmisten elämään.
Hyvä hankaus 2.0 lähestyy teatterin tarjoamaa oppimispotentiaalia perinteistä taidekontekstia laajemmin. Se suuntaa huomion toimintaan erilaisissa yhteisöissä ja laitoksissa, koulutustilaisuuksissa ja kehittämishankkeissa.

Piia Kleimola kirjoittaa kirjassa näin:

TOIMINTAA JA VOIMAA – KOHTI KULTTUURIYRITTÄJYYTTÄ

Piia Kleimola, 40+ ikäinen pohjois-kymenlaaksolainen äiti, teatteri- ja draamaohjaaja ja yrittäjä käy läpi tiensä harrastajateatterin toiminnanjohtajuudesta yrittäjäksi samalla pohtien sitä, miten elämäntapa teatteri- ja draamakentällä myös elättää perheen. Saneleeko raha vai rakkaus? Teatteri- ja draamatoimintaa tarjoava yritys Toimintavoima Oy on perustettu tammikuussa 2013.

Ei ole suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, tohtii ja tahtoo toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä mahdollisuuksia.

(Eino Leino Helsingin Sanomissa vuonna 1915)

1. KULTTUURI ON LIIKETTÄ, KULTTUURI ON RAKKAUTTA

Väitän, että nykymaailmassa on aivan liikaa murhetta, huonoa oloa ja tunnetta siitä, että ei tahdo jaksaa. Riippumatta yksilön omista ratkaisuista, arki tahtoo olla kovaa ja kylmää. Liian usein määrä korvaa laadun. Nykyään on myös totuttu siihen, että ongelmia korjataan jälkikäteen – ennaltaehkäisyyn ei tahdo riittää resursseja. Tekniikkaa ja tehokkuutta on, mutta onko sellaisia tilaisuuksia, joissa voi eläytyä toisten ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin, pyrkimyksiin tai erilaisiin elämäntilanteisiin?

Yksi vastaus tähän ainakin on. Taide. Me kulttuurintekijät tiedämme, että kulttuuri ei ole jotain mitä laitetaan leivän päälle, vaan kulttuuri on itse leipä. Muun muassa musiikin, teatterin, kuvataiteen, kirjallisuuden tai tanssin kentältä löytyy useita erilaisia keinoja yksilön elämäniloon ja mielenterveyteen. Leikki, luovuus ja liikkuminen auttavat jaksamaan. Ei siis pelkästään eri taidealat ja korkeakulttuuri, vaan myös ylipäätään iloa tuottava yhteisöllinen toiminta. Tutkitusti on faktaa, että kulttuurinkuluttaja elää pidempään kuin sohvaperuna.

Toivon, että me kulttuurin tekijät uskomme vahvasti asiaamme, vaikka yhteiskunnallinen talous ja määrärahat tiukkenevat entisestään. Vastuu paremmasta tulevaisuudesta on yhteinen, ja kuten historiakin sen meille osoittaa, on kulttuuriväki tässä avainasemassa. Juuri tästä syystä minua niin usein harmittaa se, että tiukan talouspaikan tullen toimimme liian kiltisti. Nöyrästi me annamme leikkurin käydä tonteillamme, vaikka tiedämme nimenomaan sen, että kulttuuri jos mikä on (ongelmia) ennaltaehkäisevää hyvinvointityötä.

2. KULTTUURISTAAN ALUE TUNNETAAN

Kouvola sijaitsee Kymijoen varrella Kymenlaakson maakunnassa. Nykyisessä muodossaan kaupunki perustettiin vuoden 2009 alussa, jolloin kuusi Pohjois-Kymenlaakson kuntaa lakkautettiin ja tilalle perustettiin yksi uusi kaupunki. Lakkautetut kunnat olivat Kouvola, Kuusankoski, Valkeala, Anjalankoski, Elimäki ja Jaala. Kaupungissa asuu n. 90 000 ihmistä.

Kouvolan alueella toimii reilu kymmenen erilaista harrastajateatteriryhmää, joista suurimman osan toiminta keskittyy kesäteatterin tekemiseen. Lähtökohdat, puitteet ja tavoitteet vaihtelevat. Rahakin sanelee oman osansa. Ammattilaisten mukanaolo, tekniikka, markkinointi ja moni muu tarvittava asia maksaa. Ryhmien ja esitysten vertaaminen keskenään on mielestäni turhaa, väsyttävää ja intoa sekä voimavaroja syövää. Vertailun sijaan esille soisi nousevan erilaisia harrastajateatterilaisia yhdistäviä asioita.

Päällimmäisin niistä on mielestäni Suuri Sitkeys. Riippumatta iästä, taidoista tai muusta, on

harrastajateatterilainen sitkein tietämäni ihmistyyppi. Jokainen tekee parhaansa. Sitoutuminen on suurta luokkaa ja läpi mennään pitkä harjoituskausi sekä useampi esitys, riippumatta siitä onko pakkanen vai helle. Alueen teatterintekijät ovat toistensa voimavara. Yhteinen kilpailija on kotisohva.

Samaa kuumuutta tai kylmyyttä peräänkuulutetaan näytelmävalintoihin ja toteutustapoihin. Haaleutta mielenkiintoisempaa on tulikuumuus tai jääkylmyys. Ohjelmistotarjontaan tarvitaan toki uutta – mutta klassikoitakaan ei saa unohtaa. Sekä tekijöissä että katsojissa on monenlaista makua ja mielipidettä. Toisaalta taas sama yksilö kaipaa eri aikoina erilaista tarjontaa. Välillä haluaa viihtyä ja nauraa, toisella kertaa liikuttua ja ajatella. Miksi siis suotta asettaa kevyempää tai raskaampaa tarjontaa toisiaan vastaan. Ovela paradoksi piilee siinä, että mitä paikallisemman tai omakohtaisemman aiheen teatteriryhmä ottaa käsittelyyn – sitä laajemmin se herättää kiinnostusta.

Henkilökohtaisesti minua ei myöskään kiinnosta ammatti- ja harrastajateatterin vertailu. Jos esitys on onnistunut herättämään tunteita tai ajatuksia, jos katsoja on viihtynyt ja unohtanut hetkeksi arjen murheet – esitys on lunastanut paikkansa. Parasta on se, jos esitys on onnistunut liikuttamaan jotain sellaista aluetta, jota ei aiemmin ole itsessään tiedostanut. Tällöin ei kiinnosta se, ketkä esityksen ovat tehneet; ammattilaiset vai harrastajat, lapset vai aikuiset. Toisarvoiseksi jää myös se, onko projekti toteutettu ilman rahaa vai isolla budjetilla.

Teatteriesityksen anti on parasta silloin, kun ilo ja suru ovat samanaikaisesti läsnä. Parhaimmissa käsikirjoituksissa huumorin alta löytyy suuri sisältö – sellainen, joka auttaa muistamaan mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Teatterin on oltava jotain muuta kuin tv:n tarjoama ’heikoimmalle lenkille’ nauraminen, verenmaku suussa etenevä kilpailu ja suorittaminen. Edes teatterinäyttämön on oltava se paikka, joka pitää kiinni humanismista ja pienen ihmisen puolesta puhumisesta. Ilman vertailua.

3. JOKAINEN LUO OMAN TEATTERITIENSÄ

Harrastajateatteri on minulle elämäntapa. Rakkauteni teatteriin on tainnut syttyä jo lapsena, isän kesäteatteriharjoituksia ja – esityksiä seuratessa. Sekä lapsuuskotini että nykyinen elämäni on syvällä Kymenlaakson mullassa, nykyisessä Kouvolan kaupungissa. Hyvin harvoin olen edes haaveillut asuvani muualla.

Olen syntynyt vuonna 1972, ja aina aikuisikään asti en osannut kuvitellakaan, että rakas teatteriharrastukseni voisi olla myös työ. Peruskoulun jälkeen opiskelin markkinointimerkonomiksi ja vuoden lisäopinnoilla visualistista markkinointia. Teatteri kulki rinnalla koko ajan. Näytteleminen oli mukavaa, mutta halu ohjata oli voimakkaampi.

Jo hyvin varhain Kuusankosken Teatteri oli kuin toinen kotini. Lasten- ja nuortenryhmiä aloin ohjaamaan heti kun siihen mahdollisuus annettiin. Osallistuin kaikille mahdollisille teatterikursseille mihin koulunkäynnin ja työn ohella pystyin osallistumaan.

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä halusin syventää teatteritietäni. Kuusankosken Teatterin lasten- ja nuortenryhmät olivat muuttuneet taiteen perusopetukseksi. Halusin ymmärtää opetussuunnitelmat ja niiden tarkoittamat sisällöt. Olin vuoden Keski-Suomen opistolla teatteri-ilmaisun linjalla. Sen vuoden aikana teatteritieni hahmottui, toiminta sai nimiä ja itse varmistuin tekemisistäni. Draama tuntui omalta heti.

Teatterin ohjaamisen ja opettamisen opiskelut jatkuivat Teatterikorkeakoulun koulutuskokonaisuuksissa. Olen osallistunut kolmeen eri koulutuskokonaisuuteen. Pedagoginen draama, teatterin opettaminen ja ohjaaminen -koulutuskokonaisuus on antanut pohjan kaikille myöhemmille teatteritöille, Yleisötyö-opinnot auttoivat luottamaan draaman toimivuuteen entisestään ja Teatterinjohtajakoulutus toi itseluottamusta ja varmuutta talous- ja hallinnointitehtäviin.

4. MIÄ OON KUUSAALT’

Kuusankosken Teatteri on vuonna 1956 perustettu kannatusyhdistyspohjainen ammattijohtoinen harrastajateatteri, joka toimii kahdella näyttämöllä Kuusankoskitalossa. Varsinaisen esitystoiminnan lisäksi teatteri antaa taiteen perusopetusta teatteri-ilmaisussa 7-16 -vuotiaille lapsille ja nuorille yhteistyössä Kouvolan kansalaisopiston kanssa. Teatterilla on myös aktiivinen osa jokakeväisen Kuulas eli Kansainvälisen Lasten Teatteritapahtuman järjestämisessä.

Ammattijohtoisuus tarkoitti Kuusankoskella pientä henkilöstöä. Palkattuja on ollut keskimäärin neljä; toiminnanjohtaja, puvustaja, näyttämömies ja tekniikan hoitaja. Palkattuja olivat myös ohjaajat tai muut ammattilaiset produktiokohtaisesti. Toimintaa, tekijöitä ja innokkuutta Kuusankosken Teatterilla on aina ollut paljon.

Kuusankosken Teatteri oli toinen kotini, mutta teatteritöitä tein kaiken aikaa myös muualla Kymenlaakson alueella. Yhdeksänkymmentäluvulta asti olen ohjannut, opettanut ja organisoinut erilaisia teatteriesityksiä ja projekteja useita kymmeniä. Pääkohderyhmänä ovat olleet lapset ja nuoret. Kansainvälisen Lasten Teatteritapahtuman festivaalisihteerinä toimin usean vuoden ajan, samalla organisoiden taiteen perusopetustoimintaa teatteri-ilmaisun osalta.

5. AIKUISTUMISESSA PARASTA OLI ÄIDIKSI TULEMINEN

Vuoden 2003 jälkeen ei mikään enää ollut niin kuin ennen. Minusta tuli äiti.

Vuodesta 2005 alkaen kevääseen 2013 asti olin myös Kuusankosken Teatterin toiminnanjohtaja.

Tekeminen ei todellakaan loppunut kesken. Äitinä ja toiminnanjohtajana oleminen sisälsi monta eri roolia. Koin olevani taiteilija ja talousjohtaja, pedagogi ja huoltaja, organisaattori ja sihteeri, tapahtumatuottaja ja hankevetäjä, ohjaaja ja opiskelija. Muun muassa. Toiminnanjohtajuus oli minulle elämäntapa. Hoidin yhdistyspohjaista teatteria kuin omaa yritystä.

Kohderyhmäajattelun kannalta ajattelin teatterin olevan kuin etelän lomakohde. Meillä oli eri kohderyhmille erilaista tarjontaa. Kuten lomakohteessakin, Kuusankosken Teatterissa oli jotain sellaista että siellä viihtyi koko perhe mutta samalla tarjontaa ja toimintaa oli segmentoidusti lapsille, nuorille, aikuisille ja senioreille.

Ohjelmistovalinnoissa halusin meidän olevan oman portaamme edelläkävijöitä. Esitysvalinnat olivat joko sisällöllisesti tai toteutustavaltaan uudehkoja, usein paikallisista lähtökohdista tai paikallishistoriasta kumpuavia tarinoita. Halusin, että projektit olivat ensisijaisesti kiinnostavia tekijöille itselleen. Sitä kautta esitykset yleensä herättivät myös yleisön kiinnostuksen. Yhdistävä tekijä oli yleensä Kymenlaaksolainen musta huumori. Rohkeat valinnat näkyivät myös katsojaluvuissa. Katsojaennätys oli 17 500 kävijää vuoden aikana. Mahdollisuuksien mukaan halusin yhdistää esityksiin yleisötyötä.

Osasin olla monena, mutta en tarpeeksi tiukkana vaatimaan kiitetylle toiminnalle sen ansaitsemaa taloudellista tukea.

6. VARO MITÄ HALUAT, SEN VOI SAADA

Teatterin toiminnan ja sitä myöten toiminnanjohtajan vauhti oli kova. Kehuja ja kiitosta tuli, mutta myös oppirahat piti maksaa.

Paradoksaalista kyllä, vaikka katsojia ajoittain riitti ja teatteri sai tukea, olivat rahat aina vähissä tai lopussa. Tuhlailun syyksi ongelmaa ei voinut laittaa. Yhdistyspohjaisen teatterin kulurakenne oli mahdoton. Vaikka esitykset olisivat myyneet sadan prosentin täyttöasteella, kaksisataapaikkainen katsomo ei riittänyt tuomaan sitä lipputuloa minkä teatteri olisi tarvinnut.

Kärjistäen ja pelkästään taloudellisten lasien läpi katsoen voidaan jopa sanoa, että suhteessa teatterin toiminta-avustukseen sekä taiteen perusopetustoiminta että Kuulas - Kansainvälinen Lasten Teatteritapahtuma - tekivät kulurakenteesta entistä haasteellisemman. Taloudellisesti toimiakseen neljän hengen henkilöstöllä teatterin olisi tarvinnut saada lipputuloa kaksi kertaa sama määrä kuin mitä kaupunki antoi toimintaan avustusta.

Työ oli minulle elämäntapa, ja ainakin itseni näkökulmasta sekä palkalliset että harrastajat kuin perheenjäseniä. Jos minulla olisi ollut valta ja osaaminen saada teatteri myös taloudellisesti toimimaan, olisin mennyt vaikka solmuun jos olisin sen viisauden kiven löytänyt. Painin alati sen kysymyksen kanssa, oliko teatterin taloudellinen yhtälö mahdoton vai oliko niin, että se ei ollut mahdoton mutta itse olin kykenemätön saamaan sen toimivaksi. Ympäripyöreät työpäivät, laaja toimenkuva ja tunne riittämättömyydestä aiheuttivat sen, että kahdesti löysin itseni eteisen lattialta itkemässä loputonta itkua. Molemmilla kerroilla työterveyslääkäri kielsi menemästä töihin. Burnout.

7. SUURINTA TYHMYYTTÄ; TOIMIA AINA SAMOIN JA ODOTTAA ERILAISIA TULOKSIA

Lopulta oli pakko tehdä iso, rakenteellinen muutos. Irtisanouduin. Kun työsuhteeni Kuusankosken Teatterilla loppui, minusta tuntui siltä että kaikesta antautumisesta ja yrittämisestä huolimatta epäonnistuin. Pelkäsin, että päällimmäisenä hienojen toimintavuosien jälkeen muistan vain sen, miten paljon teatterille jäi velkaa. Tunneskaala vaihteli surusta syyllisyyteen ja häpeään, vaikka samanaikaisesti järki kertoi moisen ajatuksen olevan epäreilu.

Loppujenlopuksi irtisanoutuminen oli paras ratkaisu sekä teatterille että minulle itselleni. Ainoa säästökohde oli henkilöstökulut. Jos jokin muu ratkaisu olisi ollut, luullaksemme olisimme sen seitsemässä vuodessa johtokunnan kanssa keksineet.

Tätä kirjoittaessani Kuusankosken Teatteri on toiminut vuoden ilman palkattua henkilökuntaa ja taloustilanne on korjaantumassa. Itse yritän elää, kuten improvisaatiotunneilla opetan. Epäonnistuminen ei ole vaarallista ja virheet ovat parhaita opettajia. Tästä ajatuksesta syntyi Toimintavoima Oy.

8. TEATTERI ON TOIMINTAA

Toimintavoima Oy on perustettu tammikuussa 2013. Yritys tuottaa erilaisia teatteriin ja draamatyöhön perustuvia palveluita harrastajateattereille, yhdistyksille, yrityksille ja organisaatioille.

Ensimmäinen toimintavuosi oli vauhdikas. Tärkein pohja sekä sisällöllisesti että taloudellisesti hyvälle yritysvuodelle oli valmiit verkostot. Markkinoinnin ja tiedotuksen pidin aluksi pienenä, koska halusin käytännön kautta oppia yrittäjäelämän sekä kristallisoida tuotteet ja toiminnan.

Ensimmäiseksi ilmoitin itseni mukaan yrittäjäkoulutukseen. Koulutus antoi tärkeitä peruskysymyksiä:

• Liikeidea; mitä, kenelle, miten?
• Ainutlaatuisuus ja erikoistuminen?
• Asiakasryhmät ja markkinat?
• Tuotteet ja palvelut?
• Hinta/laatutaso?
• Kilpailukyky ja asemoituminen suhteessa kilpailijoihin?
• Henkilöstö, kumppanit, alihankkijat?
• Myynti, markkinointi, tiedotus?
• Rahoitusrakenne?
• Mittarit ja raportointi?

Ensimmäisen toimintavuoden jälkeen olen jakanut toiminnan tuoteryhmiksi ajatuksella teatteriohjaukset, esitystuotannot (ohjaus joko itse tai ostopalvelu), draamatoiminta, koulutus- ja kurssitoiminta, forum-teatteri sekä muut projektit. Toimintavoiman työhuone ja toimitila on osana Kuusankosken Taideruukkia, joka on vanhalle paperitehdasalueelle noussut taide- ja käsityöyrittäjien yhteisö.

Vuoden kestäneen kulttuuriyrittäjyyden jälkeen olen entistä enemmän vakuuttunut siitä, että kulttuuriväen on mentävä rohkeasti kohti yrittäjyyttä ja ylipäätään yritysmaailmaa. Taiteilija ja yrittäjä harvoin löytyvät samasta ihmisestä, mutta yrittäjyys onkin asia jota voi opetella! Se ei tarkoita samaa kuin että uhraisi humaaneja arvojaan rahan alttarille, vaan ennemminkin sitä, että oppii tulemaan omalla osaamisellaan myös taloudellisesti toimeen. Väitän, että on hukkaan heitettyä energiaa harmitella tiukkenevaa julkista kulttuurirahoitusta. Business puhuu enenevässä määrin myös taidekentällä. Yrittäjä tarvitsee rohkeutta, positiivista röyhkeyttä ja luovaa hulluutta - siis samaa mitä kulttuuriväkikin!

9. ITSEOHJAUTUVAA TYÖNOHJAUSTA

On kaksi kirjaa, joista on viime vuosien aikana tullut minulle tärkeitä. Molemmat kuvastavat nykyelämää osuvasti. Toinen teoksista on lääkäri Juhani Seppäsen Hullu työtä tekee ja toinen norjalaisen professori Thomas Hylland Eriksenin Hetken tyrannia. Näihin kirjoihin tekee mieli tarttua aina vain uudestaan.

Jälkimmäinen kirjoittaja pohtii sitä, miten aikakäsitys ja sen muuttuminen koskettaa meitä kaikkia sekä työ-, harrastus- että yksityiselämässä. Kulutuskeskeisessä maailmassa on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Työn pahin uhka on perhe. Paradoksaalista on sekin, että työtä tehdään jotta olisi vapaa-aikaa. Ja kuten professori Eriksen kirjoittaa, etenkin vapaata aikaa tuntuu olevan vähemmän kuin koskaan.

Juhani Seppänen taas ihmettelee työhön sitoutumista. Hänen mielestään olisi parempi olla suuremmin sitoutumatta. Parempi suhtautua omaan työpanokseensa yhtä kylmästi kuin työnantajakin eli kauppatavarana jota tarjoaa markkinoille. Kun persoona ei ole pelissä, hädän hetkellä ei kirpaise yhtä pahasti. Seppänen opettaakin meitä olemaan kuin se työmies, joka tiputtaa hanskansa juuri sillä hetkellä kun työaika päättyy.

Itse olen joutunut tätä ’hanskojen pudotusta’ suorastaan opettelemaan. Koska työ on samalla elämäntapa ja erilaisia projekteja on samanaikaisesti käynnissä useita, olen kantapään kautta oppinut omaksi työnohjaajakseni. Tiivistetty työnohjaukseni kuuluu seuraavanlaisesti:

• Kaiken ydin asioiden hallinnassa on niinkin yksinkertainen kuin välilehdet ja muovitaskut!
• Rutiinit. Yritän aloittaa jokaisen päivän samalla tavalla, koska päivät itsessään ovat aina erilaisia.
• Akuutein asia löytyy sen päivän kohdalta kalenterista.
• Yritän vastata tulleisiin viesteihin saman tien joko myöntävästi, kieltävästi tai että palaan myöhemmin.
• Tapaamiset samalle päivälle, jotta kalenteriin jää ’tyhjiä päiviä’ kirjoitus- ja paperitöiden hoitamiseen.
• Jos masentaa, se on merkki siitä että on liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Tällöin en edes yritä tehdä mitään muuta kuin nukkua.
• Jos ahdistaa, se on merkki siitä että liian monta asiaa on kesken. Tällöin teen yhden asian loppuun asti. Vaikka kymmenen asiaa odottaisi, saa yhdestä loppuun asti tehdystä rästityöstä hirveästi voimaa ja energiaa.

10. KYMMENEN TEESIÄ TEATTERITOIMINTAAN

Kirjailija Pentti Haanpää esitti 30-luvulla oman käsityksensä taiteen tehtävästä. Haanpää väitti, että taide ei muuta mitään, mutta sen pitää antaa lämpöä ja lohdutusta, helpotusta, hetkauksen paikkoja kovassa maailmassa. Haanpään mielestä taide ei vapautakaan taistelemalla, vaan suhteellisuudentajuisella ymmärryksellä ja lämpimällä huumorilla. Oli tämä Haanpäältä ironiaa tai ei, mielestäni harrastajateatterin sekä etenkin lasten ja nuorten teatteritoiminnan pitäisi perustua aina tähän. Hetkauksen paikkoihin.

Teatteritoiminnan perustan kymmeneen teesiin.

1. Tavoite määrää tekemisen tahdin.
2. Matka on yhtä tärkeä kuin maali.
3. Lähtökohta on aina itse ryhmä ja ryhmäläiset.
4. Kiinni toimintaan.
5. Jos viet – tuot poiskin.
6. Kaikilla ryhmän jäsenillä (myös ja etenkin ohjaajalla) on oltava vapaus hengittää.
7. Ryhmäläiset itse tuottamaan – parasta on kun ohjaaja on näkymätön.
8. Esityksen etu on yhteinen tavoite.
9. Siedä keskeneräisyyttä.
10. Synergia.

Teatteriharrastajat sanovat tärkeimmäksi syyksi harrastukselleen onnistumisen kokemukset ja myötäelämisen tarpeen. Samalla halu oppia uutta sekä mielikuvituksen ja arjessa tärkeiden vuorovaikutustaitojen merkitystä ei sovi unohtaa. Sekä tilannetajuaan että tunneälyään voi opetella herkistämään. Teatteri ei ole kilpailu. Uskon myös siihen, että teatterin merkitys alueellisena ja yhteisöllisenä toimijana tulee kasvamaan entisestään.

Toimintavoiman yrityspohja ei poissulje sitä, ettei se samalla voisi olla teatteria tekevä yhteisö. Haaveissani on teatteritoiminta, joka menee toisten yhteisöjen luo. Ei pelkästään päiväkoteihin, kouluihin ja palvelutaloihin, vaan myös yrityksiin ja erilaisiin aikuisten ylläpitämiin yhteisöihin. Samalla haaveilen siitä, miten erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset tulisivat tätä kautta kohtaamaan toisiaan. Nuoret auttamaan senioreita atk-taidoissa ja lapset muistuttamaan aikuisia leikin ja yhdessäolon tärkeydestä. Yritys ei siis välttämättä ole pelkkä taloudentekoväline vaan se voi halutessaan aloittaa vaikka välittämisen kansanliikkeen. Se, että elättää itsensä yrittäjänä ei tarkoita sitä, että oma arvomaailma tarvitsee vaihtaa tai pois sulkea. Päinvastoin.

11. DRAAMA TOIMII

Kukaan ei tiedä millaisessa maailmassa tämän päivän lapset ja nuoret elävät aikuisina. Kaikki keinot, joilla voidaan tukea ja vahvistaa itsetuntemusta, elämänhallintaa ja vuorovaikutusta ovat tarpeellisia. Lapsilla ja nuorilla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja pyrkimyksiin. Meistä jokaisen tulisi kehittyä paremmin ymmärtämään erilaisia elämäntilanteita ja niihin liittyviä ongelmia. Turvallisuuden, keskinäisen tuen, oikeudenmukaisuuden ja tulevaisuudenuskon merkitystä on korostettava.

Draamatoiminta on näissä tavoitteissa avainasemassa. Sellaista draamatuntia ei ole, jossa joku ryhmästä jäisi yksin tai ulkopuoliseksi niin, ettei kukaan tekisi hänen kanssaan yhteistyötä. Ilman pakkoa, pelkoa tai ’oikeita vastauksia’ draama- ja teatteriopetuksessa käsitellään niitä elämänalueita, joita mikään tiede tai muu oppiaine ei pysty tunnetasolla kohtaamaan.

Toimintavoiman draamapakettien sisältö perustuu kahdeksaan aihealueeseen; Itsetunto, yhteistyö, kuuntelemisen tärkeys, hyväksyminen, uskallus, jännityksen hallinta, epäonnistumisen sietokyky ja onnelliset ajatukset. Samoista lähtökohdista koostuu yrityksille tarjotut työhyvinvointikoulutukset.

12. KOHTELE MUITA KUIN TOIVOISIT ITSEÄSI KOHDELTAVAN

Yrittäjäelämää on nyt takana vuosi. Nautin siitä mitä teen. Murehdin harvemmin. Saan projektit tehtyä ja laskuni maksettua (yleensä jopa aikataulussa!) eikä rintakehää purista. Nautin myös siitä, että jokainen päivä on erilainen. Tuntuu että hallitsen työni eivätkä ne minua. Flow vie. Eteenpäin menemisen avaimia on mielestäni kolme. Tärkein niistä on Positiivinen Röyhkeys. Jos et itse usko asiaasi niin kuka siihen sitten uskoo. Toiseksi tärkeintä on verkostoituminen. Kohtele muita kuten toivot itseäsi kohdeltavan. Yhdessä toimien ja työtä tehden toiseen myös parhaiten tutustuu. Et ole yksin. Kolmas avain on rohkeus. Hullu ei ole se joka kysyy.

SWOT-analyysin nelikenttää seuraten siinä lienee tämänhetkisen yrittäjäelämäni vahvuudet. Suurin haastajani ja sitä kautta heikoin sisäinen lenkkini lienee aika ajoin horjuva itseluottamus. Vuosien taloudellinen epävarmuus kummittelee taustalla. Kysyin itseltäni luotanko siihen, että yritykseni avulla perhe taloudellisesti pärjää vai täytyykö yritystoiminnan rinnalla olla jokin osa-aikatyö. Pelkäsin myös sitä, että haastetta ja tekemistä on taas niin paljon että istun eteisen lattialla itkemässä enkä pääse siitä ilman apua ylös. Epävarmuutta aiheutti myös ajatukset siitä, ettei hoidettavat projektit pysy hallinnassa ja töitä jää tekemättä.

Yrittäjäkoulutuksessa olen saanut vastauksia näihinkin kysymyksiin. Hommat kaatuu jos ’tylsät’ jää tekemättä. Niihinkin on itsensä pakotettava. Tai delegoitava. Ja jos vastassa on jäävuori, täytyy silloin energia keskittää sen hoitamiseen, muut hommat kyllä odottaa. Olen saanut apua myös palvelujen tuotteistamiseen ja sitä kautta hinnoitteluun. Mahdollisuuksia on, ne täytyy vain löytää. Eikä uhkia kannata turhaan pelätä.

SWOT-analyysin pohjalta voidaan tehdä päätelmiä, miten vahvuuksia voidaan käyttää hyväksi, miten heikkoudet muutetaan vahvuuksiksi, miten tulevaisuuden mahdollisuuksia hyödynnetään ja miten uhat vältetään. Tuloksena saadaan toimintasuunnitelma siitä, mitä millekin asialle pitää tehdä. SWOT-mallia voi käyttää ideointiin ja jatkokehittelyyn. Sen tekee seuraavaksi myös Toimintavoima.

13. ITSEÄ ISOMMAT HAAVEET

Rajut rakennemuutokset ovat osuneet Kouvolaan armottomasti, etenkin paperitehtaiden lakkauttamisten myötä. Tämä on johtanut siihen, että nykytilanne Kouvolassa on melko lohduton. Kaupungin rajut säästötoimenpiteet tuovat myös kulttuurikentälle lisää haasteita. Ydinongelma on Kouvolan yhteisen identiteetin ja tahtotilan puuttuminen. Vanhojen emäkuntien omalaatuisuus on voimakasta.

Koska juuret ovat syvällä kotiseudun mullassa, tekee mieli pysyä ja vaikuttaa omalla paikkakunnalla. Haluan myös omalta osaltani auttaa kaupunkia yhteisen, eteenpäin katsovan tulevaisuuden rakentamisessa. Kannatan sitä, että vanhojen emäkuntien identiteetit pidetään arvossa. Se ei poista sitä, ettei kaupungin yhteinen agenda voisi olla eteenpäin katsova tulevaisuus. Kymenlaaksolainen musta huumori, uhma ja sisu täytyisi nyt saada kanavoitua eteenpäin katsovaan suuntaan.

Kaupunkilaisten tulevaisuudenuskoa vahvistetaan menestystarinoilla. Suuruudenhullu minussa huutaa, että haasteiden on oltava joko jääkylmiä tai tulikuumia. Itseä isommat tavoitteet ja haaveet pitävät käynnissä. Ei kannata tehdä sitä, mitä muut jo tekee. Omaleimaisuus on voimavara. Toimintavoima on nyt minun kanavani ja keinoni lähteä tavoittelemaan näitä omaleimaisia isoja haaveita. Loppujenlopuksihan kaikki on kiinni siitä, mihin itse tyytyy. Menestystarina voi olla sekin, että saa tehdä juuri sitä työtä mitä eniten rakastaa.

'Kutsumus - missioni, elämäntehtäväni, tarkoituksen ja merkityksen kokemukseni siinä mitä teen, tapani suhtautua ihmisiin ja ilmiöihin, oma tieni, aito minäni. Kutsumuksen timantti voi liittyä ammattiin ja työhön mutta yhtä hyvin tapaan olla ja suhtautua asioihin. Kuljen omaa tietäni valitsemalla omanlaiseni juuri minua heijastavan tavan tehdä työtäni ja minulle ominaisen suhtautumistavan toisiin tai etsimällä harrastuksen, jossa tunnen toteuttavani itseäni. Täytän oman paikkani maailmassa.'

(Ote Esa Saariselle tehdystä teoksesta Elämän filosofi, kirj. Aaltonen)

Toimintavoima Oy

* teatteri- ja draamatoimintaa *

Piia Kleimola, puh. 040 5488016

Kaivotie 2, 45720 Kuusankoski

piia.kleimola@toimintavoima.fi

www.toimintavoima.fi

www.taideruukki.fi