perjantai 28. maaliskuuta 2014

Airi Vilhunen: Kesäpiikana virkamiestalossa

Airi Vilhunen on alun perin kuusankoskelainen mutta kotiutunut aikuisena perheineen Helsingin Kumpulaan. Kuusankosken virkamiestalot herättävät hänessä kuitenkin muistoja kouluajoilta, jolloin hän pääsi kesätöihin Viherlaihon perheeseen uuteen virkamiestaloon. Näin tuota kesää muistelee silloinen Vahterin Airi:

60-luvun Kuusankoskella virkamiestaloissa asunut ”insinööri oli iso herra”, ainakin työläisperheen tytön näkökulmasta.

Minä pääsin tutustumaan virkamiestalon elämään ja arkeen 60-luvulla Viherlaihojen insinööri-opettaja-perheessä. Lilli Viherlaiho oli keskikoulussa ruotsin ja englannin opettajamme ja kaipaili kesällä 1967 tai 1966 kotiapua. Vaikka kesätyö oman opettajan kotona epäilyttikin, ilmoittauduin halukkaaksi, sillä into ansaita itse viikkorahalle jatketta oli kova, eikä kesätöitä alaikäisen ollut silloinkaan helppo saada.

Melkein 50 vuodessa piikakesästä on unohtunut paljon, mutta mieleen palautuvat ne asiat, jotka ihmetyttivät tai olivat erilaisia kuin omassa kodissa. Asuimme silloin Kauppatori 6:ssa, pienessä kolmen huoneen ja keittiön asunnossa, ja siihen nähden Viherlaihojen koti uudessa virkamiestalossa oli iso ja avara, neliöitä ainakin kaksinkertaisesti omaan kotiini verrattuna.

Ensimmäinen ihmetys olivat asunnon kaksi sisäänkäyntiä, kaksi ulko-ovea vierekkäin. Missään muualla en vielä silloin ollut nähnyt keittiöön vievää, palveluskunnan käyttöön tarkoitettua ”kyökinovea”. Viherlaihot olivat isäntäperheenä moderneja ja tasa-arvoisia, joten kesäpiika sai kyllä käyttää pääoveakin, tilanteen mukaan. Käytännölliseksi keittiön oma ovi osoittautui ostosten kanssa sekä silloin, kun perheen poika tuli ruokatunnilleen likaisin kengin.

Keittiön yhteydessä oli myös pieni palvelijanhuone, jota Viherlaihoilla käytettiin varastona, ja piikakesänäni sinne raivattiin myös arkiruokailutila. Varsinaista ruokasalia saatettiin käyttää myös arkena, mutta päiväruoka syötiin keittiön yhteydessä. Ruokasaliin johti keittiöstä tarjoiluvälikkö, ainakin minusta hienoine astiakaappeineen ja astiastoineen. Välikössä sain kunnolla kuvitella itseni brittiklassikkojen palvelijattareksi, vaikka kovin kaukana ”kahden kerroksen väen” elämästä virkamiestalossa oltiinkin.

Airi, noin 16 v
Hienouden huippu 16-vuotiaan koulutytön mielestä olivat perheen käyttämät kankaiset lautasliinat. Jokaisella perheenjäsenellä oli oma serviettirengas, jolla lautasliinat erottuivat.  Minäkin sain nimikkorenkaani, ja siihen ruudullinen arkiliina taiteltiin ruokailun jälkeen. Näen vieläkin mielessäni lautasliinat rivissä tarjoiluvälikön astialipaston päällä.

Erikoista ja samalla erityisen hienoa koulutytöstä oli se, että arjen ruokajuomana Viherlaihoilla oli Fanta-limsa. Sitä säilytettiin koreittain palvelijanhuoneen nurkassa. 60-luvulla limsa oli vielä harvinaista juhlaherkkua, ja kotona limsaa ostettiin koreittain vain juhannukseksi. 

Koko kesää en piikatehtävässä ollut eivätkä päivänikään olleet täyspitkiä. Tehtäviini kuului kaupassa käyntiä, tiskausta, siivousta ja arkiruuan laittoa. Lilli Viherlaiho oli osan kesästä matkoilla tai ehkä kesäkurssilla, ja tämä oli se erityinen syy, miksi jo aikuisten lasten perheeseen haluttiin kesäksi apua. Perheen poika oli kesätöissä yhtiöllä ja kävi, samoin kuin muistaakseni Unto-insinöörikin, ruokatunnilla kotona syömässä. Eivät tainneet 60-luvun miehet selvitä ilman ruuanlaittajaa.

Uusi virkamiestalo

Työni keskittyi keittiöön, ja sen muistankin parhaiten. Keittiö oli mitä ilmeisimmin alkuperäisessä kunnossa eikä mitenkään kovin käytännöllinen. Olohuoneen sisustuksesta muistan vain, että jotakin, todennäköisesti Lilli-rouvan perimää siellä oli uudempien huonekalujen joukossa.  Sisustusta paremmin muistan, että Lillille tuli ruotsalainen Femina-lehti, jota mielelläni vapaina hetkinä luin. Perheen tytär opiskeli Lontoossa kenkäsuunnittelijaksi, joka jo sinällään oli 16-vuotiaasta jotakin aivan erityistä, samoin kuin ne muotilehdet, joita hänen huoneessaan oli.

Ruuan Viherlaihot ostivat Kososen kaupasta, nyt jo aikoja sitten puretusta pienestä liikkeestä nykyisten Puistokujan talojen alueella. Alkuun ihmettelin, miksi Viherlaihojen kaltaiset hienot ihmiset kävivät niin pienessä ja ulkoapäin vaatimattomassa kaupassa. Opin kuitenkin, että Kosonen oli erityisesti maineikas lihakauppias. Hänen valikoimistaan sai sellaisiakin herkkuja, jotka muissa 60-luvun kuusaalaiskaupoissa olisivat jääneet kauppiaan itsensä syötäviksi. Kun Viherlaihoilla oli ruuaksi sisäfilettä, Lilli halusi valmistaa sen itse. Koulutytölle oli uutta, että lihaa ei saanut kypsyttää liikaa, vaan se piti jättää melkein raa’aksi.

Kososen lihakauppa Puistokadun ja Valtakadun kulmassa
 Kososen kauppaan ja ruuanlaittoon liittyy piikakesästä erityinen muisto. Oli viikko, jolloin Lilli oli matkoilla ja vastuu ruuista oli kokonaan minulla. Kauppaan oli tullut silakoita, ja koska silakkaruuat olivat kotoa kovin tuttuja, ostin reippaana kilon silakoita. Kun aukaisin paketin keittiössä, tajusin että nämä silakat ovatkin erilaisia kuin ne, mitä osasin kotona paistaa. Näitä ei ollut perattu! Kotona esivalmistelun oli hoitanut äitipuoli, nyt ei siis kukaan. Ensimmäinen ajatukseni oli heittää silakat saman tien roskiin. Mutta niskasta tyttöä ja päästä silakkaa! Sain silakat perattua ja paistettua, ja aina ystävällinen Unto Viherlaiho niitä myös kehui. Taisi olla vähän harvinaisempaa ruokaa perheen ruokalistalla.

Koska oli kesä, virkamiestalon kodissa ei vietetty juhlia. Viherlaihot olivat seurallisia ja iloisia ihmisiä, ja kesäjuhlat järjestettiin heidän kesähuvilallaan Iitissä, kun ensin oli tehty iso kesäsiivous. Juhlissa syötiin hyvin ja ruuan kanssa tarjottiin varmasti viiniä ja muita juomia. Illan päätteeksi tanssittiin. Nämäkin kaikki olivat käytösoppia 60-luvun teinille. Alkoholi ei ollut kauhistus eikä siitä tarvinnut päihtyä, ja ”vanhatkin ihmiset” (Viherlaihot  olivat ehkä viisikymppisiä) saattoivat vielä tanssia.
                                                                                                  Airi Vilhunen


                                                                                                 
 
Lue myös
arkkitehti Rurik Wasastjernan kuvaus virkamiestaloista
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/virkamiestalojen-arvokkuus-puhuttelee.html

ja vanhan virkamiestalon asukkaan Sirkka Heinon haastattelu
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/sirkka-heino-kotonaan-vanhassa.html

torstai 27. maaliskuuta 2014

Virkamiestalojen arvokkuus puhuttelee edelleen

Vanha virkamiestalo rakennettiin 1936.

Arkkitehti Rurik Wasastjerna seisoo Kuusankosken ensimmäisen kerrostalon pihalla. Tänään hän hankkii aineistoa paikkakunnan rakennusperintöä esittelevään kirjaansa vanhasta virkamiestalosta. Rakennus kohoaa komeana, sen uusittu maalipinta huokuu huoliteltua vaikutelmaa, tunnelma vie pois kiireisestä nykypäivän arjesta. Vieressä seisoo jyhkeänä yhtiön ammattikoulu, tien toisella puolen Lauttakadun varrella uusi virkamiestalo.

 Vanha virkamiestalo on Kymi-yhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin käsialaa. Hän suunnitteli pääosan Kymi-yhtiön rakennuksista vuodesta 1920 vuoteen 1954. Loppupuolella työhön osallistui myös arkkitehti Arne Helander, joka jatkoi yhtiön arkkitehtina Liljequistin jälkeenkin.

Tämän päivän tutkimuskohde ihmetyttää Wasastjernaa monellakin tapaa.
- Näissä virkamiestaloissa on toisaalta valtavan isoja, komeita asuntoja, joissa on takat ja kotiapulaisen tilat ja kaikki. Osa asunnoista taas on pieniä yksiöitä,  hotellihuoneen tapaisia, ja niissä saattaa olla vain minimaalinen keittokaappi jossa voi teevedet keittää. Asuntokanta on polarisoitunut niin, että tavallista ei oikein joukosta löydy, Wasastjerna päivittelee.

Kulmahuoneistossa on ikkunoita neljään suuntaan.
Toinen askarruttava seikka on se, miten kerrostalo tuohon aikaan, kolmikymmenluvulla, löi läpi.
- Erityisesti Kuusankoskella se on erikoista, koska virkamiehet asutettiin täällä huviloihin. Mikähän siihen on johtanut, varmaan johtokunnan pöytäkirjoista syy selviäisi. Saattaa johtua kolmikymmenluvun funkisideologiasta, siitä että kerrostalorakentaminen on tehokasta ja näyttävää, arkkitehti arvelee.

Muualla yritykset ovat asuttaneet työntekijänsä eri lailla. Wasastjerna asuu itse Sunilassa Alvar Aallon suunnittelemassa ympäristössä, jonne yritys rakensi ensimmäiset talot vuonna 1937.
- Siellä virkailijat eivät asuneet kerrostaloissa, vaan esim. toimitusjohtaja asui omassa palatsissaan, insinöörit  rivitalossa ja työnjohtajat toisessa rivitalossa. Sitten oli työläisten 2-3 -kerroksiset kerrostalot. Varmaan Myllykosken, Inkeroisten ja Kotkan yritysten rakennuttamissa taloissa olisi vastaavuuksia näihin ratkaisuihin, Wasastjerna arvelee.

Vanha virkamiestalo on rakennettu vuonna 1936, eikä tule mieleen toista yhtä vanhaa kerrostaloa Kuusankosken alueella. Tässä ei nimittäin lasketa mukaan vanhoja puukasarmeja. Kului 12 vuotta, ja yhtiö rakensi tien toiselle puolelle toisen virkamiestalon. Vasta vuodesta 1948 tulivat siten nimet vanha ja uusi virkamiestalo.

Uusi virkamiestalo valmistui 1948.
 Funkiksen erilaiset edustajat

Uusi ja vanha virkamiestalo edustavat arkkitehtuuriltaan funkista, molemmat erilaista. Vanha henkii sankarifunkista. Uudemman arkkitehtuuri ei ole ihan niin juhlallista.
-  Tämä vanha on ydinfunkista tai sankarifunkista, ja uusi edustaa sodanjälkeistä pehmeää funkista. Vanha virkamiestalo on jylhän näköinen. Funkis oli olevinaan vallankumous arkkitehtuurissa, ja tämä talokin tuo vallankumouksellis-sankarillisia konnotaatioita, Rurik naureskelee määritelmälleen.

Merihenkisyyttä parvekkeissa

Talolle itselleen Wasastjerna ei naura:
 - Minusta rakennus on ihan sairaan hieno. Kun katselen parvekkeita, minulle tulee mieleen laiva. Funkiksen lempimetafora oli laiva. Funkiksen ideologiaan kuului ihailla insinööriluomuksia niiden tarkoituksenmukaisuuden takia. Niistä otettiin mallia, ja sitä kautta arkkitehtuuriin iskostui yksityiskohtia, jotka tuovat mieleen laivoja, lentokoneita, tehtaita tai  siiloja - luomuksia missä käyttötarkoitus saneli muodon funkiksen iskulauseen mukaisesti.

Wasastjerna kertoo vanhan virkamiestalon tyypillisistä funkispiirteistä:
- Koristeiden täydellinen puute. Pelataan vain mittasuhteilla ja muodoilla, ei koukeroilla eikä hörhelöillä. Hötkyilin Puistomaan portaaleista, mutta täällä ne ovat vielä paljon muhkeammat. Suuryhtiön arkkitehtuurissa piti olla arvokkuutta. Se näkyi asunnoissa ja näissä tietyissä yksityiskohdissa.

Sisäänkäynti viestii suuruudesta.
Seinät ovat valtavan paksut, myös osa sisäseinistä. Tiiltä ei ole säästelty, eikä ehkä ole tarvinnutkaan, koska yhtiöllä oli oma tiilitehdas Koskelan rannassa.
- Siinä on tietty ristiriita. Betonihan oli funkiksen ihannerakennusaine, koska se antoi mahdollisuuksia mihin hyvänsä. Mutta sitä ei pystytty hyödyntämään niin läpeensä vielä silloin. Rakennettiin sittenkin perinteisesti, tiiltä tiilen päälle.


Rurik on vieraillut neljännen kerroksen asukkaan Sirkka Heinon luona. Hän on ottanut valokuvia ja tutkinut tilaratkaisuja valmisteilla olevaa kirjaansa varten.  Hänestä reilun sadan neliön huoneisto toimii edelleen.
- Kun tilat ovat noin hulppeat, se antaa mahdollisuuden vähän kaikkeen käyttöön. Kylpyhuoneiden pienuus saattaa olla vähän ongelma, mutta en ole huomannut, että tässä talossa olisi niitä suurennettukaan.

Vanha...

...ja uusi


Uusi...

...ja vanha.
Lue myös asukkaan, Sirkka Heinon, haastattelu:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/sirkka-heino-kotonaan-vanhassa.html

ja 60-luvun kesäpiian Airi Vilhusen kirjoitus:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/airi-vilhunen-kesapiikana.html



Sirkka Heino viihtyy vanhassa virkamiestalossa


Vanhan virkamiestalon neljänteen kerrokseen Sirkka Heinon kodin ovelle nousee mielellään kävellen, niin kaunista katseltavaa äskettäin maalattu portaikko hisseineen on. Hissilläkin siis pääsisi, sellaisella vanhanaikaisella, jonka kuiluun näkee vihreäksi maalattujen rautaristikoiden läpi. Ja jos tämä hissi olisi jumissa, voisi käyttää viereisen portaikon hissiä. En ole kuulemma ainoa, joka lapsena erehtyi myymään vappumerkkejä samaan asuntoon kahdesta suunnasta - keskiasunnot nimittäin ulottuvat koko portaikkojen väliselle leveydelle.

Sirkka Heino on tuttu henkilö lukemattomille kuusankoskelaisille. Käsityönopettajana hän on ohjannut monia ikäluokkia neulonnan ja ompelemisen salaisuuksiin - meidänkin perheessä sekä äitiä että poikia.  Palataan ristipistoihin, kun olemme ensin katselleet asuntoa.

Koti tulvii kevätauringon valoa - ikkunat antavat sekä kirkolle että Marskinkadulle päin. Sirkka Heino iloitsee parvekkeestaan, jonne pääsee sekä olohuoneesta että makuuhuoneesta.
- Saan läpivedon vaikka yötä päivää, jos asunto käy turhan kuumaksi kesähelteellä. Kauppaan lähtiessäkin voin jättää parvekkeenovet auki, kun asun neljännessä kerroksessa. Parvekkeella pystyy sitäpaitsi istumaan myös varjossa ikkunan vierellä, kun se on vedetty osin seinän sisään, Sirkka kuvailee.

Sirkka ja hänen miehensä Jorma muuttivat vanhaan virkamiestaloon asuttuaan parikymmentä vuotta Melkunmäelle rakentamassaan omakotitalossa. Yhtiö alkoi myydä asuntojaan, ja yksi virkamiestalon asukkaista houkutteli Heinoja katsomaan tyhjää huoneistoa Lauttakadun varrelta.
- Saatiin avain, tultiin katsomaan mutta minä en syttynyt vielä ollenkaan. Viereinenkin, 157 neliön asunto oli tyhjänä mutta sanoin etten jaksa siivota niin isoa. Kävimme katsomassa tätä pienempää, 115 neliön huoneistoa useaan kertaan. Viimeisellä kerralla aloin suunnitella, että tuohon voisi pistää ruokapöydän... Mieheni totesi että nyt se alkoi kalustaa. Asuimme ensin vuoden tässä vuokralla ja vuonna -84 ostimme tämän, Sirkka Heino muistelee.

 Heinot asettuivat Lauttakadulle siinä vaiheessa, kun kaikki kolme lasta olivat jo irtautumassa kotoa. Koti on nyt periaatteessa samannäköinen kuin silloin, vain keittiön kalustus ja kodin pinnat on uusittu. Eteisestä astutaan olohuone-ruokasaliin, josta aukeaa näkymä Aronpellolle. Talon vieressä kasvavasta koivusta Sirkka tarkkailee kevään etenemistä - tänä vuonna se tulee hyvin aikaisin. Asuntoon kuuluu kaksi makuuhuonetta. Keittiön takana on vielä apulaisen huone. Heinoilla se toimi perheen ruokailutilana arkisin.

Talon asukkailla on tosiaan ollut apulaisia, jotka ovat tarvinneet oman huoneen.
- Talon kellarissa on kylpyhuonekin apulaisille, ja vessa. En tiedä, saivatko he käyttää asunnon wc:tä, mutta eivät ainakaan kylpyhuonetta, Sirkka Heino kertoo kuulleensa.

Keittiön vieressä on välikkö jossa on edelleen alkuperäinen kaapisto: yläkaapit, pöytätaso vetolaatikkoineen ja alakaapit. Valkoiseksi maalattu umpipuinen kaapisto on Sirkka Heinon mukaan aarre, sinne mahtuu valtavasti tavaraa. Vanhoja asuntoja ei muuten juuri säilytystiloilla varustettu. Kodissa kiertely tuntuu pikku seikkailulta - juuri kun luulee hahmottavansa pohjaratkaisun, kulman takaa löytyy uusi syvennys ja sen takaa uusi komero tai kylpyhuone.

Asukasta itseään ilahduttaa kodin valoisuus ja se, että lapsenlapset pääsevät kiertämään ympyrää huoneesta toiseen.
- Täällä on väljä olo, ei koskaan pistetä ovia kiinni.

Melkusta virkamiestaloon

Kuusankoskelle Sirkka päätyi kuusaalaismiehen kainalossa, tosin vuosia totuteltuaan.
- Olin vielä koulussa Nokialla ja lähdettiin tyttöjen kanssa tansseihin Tampereen palokunnantalolle, vuosi oli 1958. Jorma oli teknillisessä koulussa ja sattui olemaan tanssipaikalla. Menihän siinä monta vuotta seurustellessa, kun lähdin vuonna -59 opiskelemaan Helsinkiin ylioppilaaksi päästyäni. Vuonna 1962 valmistuin ja menimme naimisiin, Sirkka Heino kertailee.

Sirkka piti käsitöiden tekemisestä jo nuorena sen verran, että ammatinvalinta oli lähes itsestäänselvyys. Niinpä opinahjoksi tuli Helsingin Käsityönopettajaopisto.
- Ensin käytiin vuoden mittainen käsityökoulu. Sieltä otettiin opiston puolelle, otettiin sinne muualtakin kyllä. Olisin päässyt Lempääläänkin alaa opiskelemaan mutta Jorma kehotti menemään Helsinkiin - se oli parempi koulu hänen mielestään.

Koska Jorma oli kesät töissä Kymi-yhtiössä, hän pääsi valmistuttuaan ilman muuta sinne töihin. Nuoripari muutti Kuusaalle, asui puoli vuotta Kytöahossa vuokralla ja alkoi rakentaa aravalainan turvin omaa kotia Melkunmäkeen. Rakennusaikana perhe tosin muutti kirkon lähelle, jotta isännällä oli lyhyempi matka rakennukselle iltaisin töiden jälkeen.
- Muutimme Melkunmäelle vuoden -63 viimeisenä päivänä. Se oli vauhdikas joulunaika, kun kahden pienen lapsen kanssa teimme muuttoa. Joulukuusikin kaatui siinä tohinassa, Sirkka Heino naurahtaa.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Heinot sitten päätyivät kerrostaloon, neljänteen kerrokseen.
- Kaksikymmentä vuotta kun asuu yhdessä paikassa, niin johan sitä joutaa muuttamaan.




Opettajana monessa koulussa

Entinen koululainen muistaa Sirkka Heinon kärsivällisenä ja kilttinä opettajana. Samanlaiselta hän vaikuttaa edelleen, hyväntuuliselta - ja vieraanvaraiselta mustikkapiirakkakahveineen. Vain hiukset ovat harmaammat kuin silloin joskus. Puhe paljastaa, ettei Sirkka ole syntyperäisiä kuusaalaisia. Oman murteensa hän tunnisti  kunnolla vasta asuttuaan Kuusaalla parikymmentä vuotta. Hän oli käymässä Vammalan torilla ja huomasi, kuinka kotoiselta vanhojen ukkojen puhe siellä kuulosti.
- Hämeestä, Nokialta olen määkii, Sirkka nauraa.

Ammattiaan Sirkka Heino pääsi harjoittamaan Kuusankoskella vuonna -64.
- Katsos kun minä tekaisin ne kaksi lasta siinä, niin en minä voinut heti mennä töihin. Toinen oli vuoden ja toinen kaksi, kun menin kouluun. Äitiyslomat olivat parin kuukauden mittaisia siihen aikaan. Mutta silloin oli vanhoja tätejä, jotka hoitivat lapsia puoli-ilmaiseksi meillä kotona. Vanhat tädit olivat mukavia, jaksoivat touhuta lasten kanssa kun heidän töihinsä ei kuulunut muuta kuin lasten kanssa oleminen ja ruoan laittaminen heille. Ja sitten 5-6 -vuotiaina lapset menivät lastentarhaan, Sirkka kertoo.

Ensimmäinen työpaikka oli Kuusankosken yhteislyseo. Rouva Kilkki, rehtorin vaimo, oli opettanut käsitöitä tytöille mutta halusi lopettaa.
- Hän oli täysin kyllästynyt ja sanonut Akselille, että hän ei enää halua jatkaa.

Me oppilaat muistamme tehneemme Sirkan opastuksella kotitaloustakit ja niihin sopivat hilkat kotitaloustunneille. Joku sai kuulemma tehdä kietaisuhameen, kun huomasi toivoa.
- Neulottiin sormikkaatkin, ja sukkia. Ei sen jälkeen kukaan enää sormikkaita neulonut, lapasia vain. Ja sitten tehtiin jotain vähän koristeellisempaa, punospistoreikiä ja aplikointeja. Myöhemmin kärsivällisyys on vähentynyt, kaikki pitäisi saada äkkiä valmiiksi, Sirkka Heino pohtii.

Heino kiersi jossain vaiheessa melkein kaikki Kuusankosken koulut opettamassa. Oppikoulun jälkeen tuli vuonna -75 peruskoulu, ja järjestelmän vaihtuessa hän opetti myös kansalaiskoulussa.
- Olin Naukiossa jonkin aikaa, menin Tähteen kouluun ja juoksin koulujen väliä edestakaisin. Olin Tähteenkadun koulussa, mukautetussa, ja sitten vielä harjaantumiskoulussakin. Jossain välissä viikolla pistäydyin ruotsalaisessa koulussa. Kaksi viimeistä vuotta kävin Pilkanmaan koululla. Joskus syysaamuina kävelin 6 kilometriä Pilkanmaan koululle opettamaan, Sirkka Heino taivastelee puhtiaan.

Koulujen vaihto ei häirinnyt Sirkkaa. Hän siirtyi mielellään kesken päivänkin toiseen kouluun, ja jos matka oli pitkä, sen sai tehdä taksilla. Työyhteisön vaihtuminen taajaan oli Sirkasta vain mukavaa.
- Miinuspuoli oli se, että oli aina kiire vaihtaa paikkaa. Mutta oli kiva olla joka koulussa.

Perusasiat pysyivät samoina Sirkan työvuodet. Piti opettaa lapset virkkaamaan ja neulomaan, ompelemaan ompelukoneella.
- Sitten alettiin muodostaa kolmannella luokalla sekaryhmiä, pojatkin otettiin käsitöihin. Ja pojat tykkäsivät, kun ompelukoneen ajokorttia ajettiin! Jonain vuonna Tähteen koulussa poika valitsi kolmannen luokan jälkeen tekstiilityön, mutta ei se poikia oikein kiinnostanut. Eivät he jaksaneet opetella puikoilla kutomaan, Heino muistaa.

Oli niitäkin, joilta käsityöt eivät luonnistuneet. Sirkka Heino ei kuitenkaan halunnut antaa kovin huonoja numeroita.
- Tunneilla oli kyllä aina pitkä jono odottamassa, että korjaa tämä, silmukat putosivat.

Opettajat muistavat ihmeellisesti monet entisistä oppilaistaan. Sirkka Heino tunnistaa nimestä heti vanhat koululaiset. Ei ihme, että Kuusankoskella asunut kosovolaisperhe on jäänyt hyvin mieleen. Yksi suuren perheen tytöistä toimi toisille tulkkina ja kutoi Sirkan opastuksella kauniit lapaset, siistiä työtä, vaikkei ollut sitä ennen ikinä neulonut puikoilla.
- Sekin on hauskaa, kun entiset oppilaat tervehtivät kadulla.


 Sirkka Heino ei ikävöi Nokialle

Sirkka Heinosta saatiin hyvä kuusaalainen.
- Olen kokenut itseni täysin kuusankoskelaiseksi. Ajattele nyt,  olen asunut täällä 52 vuotta. Nokia oli samanlainen tehdaskaupunki kuin tämä. Siellä minulla on vain yksi sisar. Hän ja hänen miehensä ovat ainoa, mikä sitoo minua sinne. Täällä minulla on ystävät, ja puolitututkin puhuvat minulle kaupassa. Minusta täällä on ihan kiva asua.

- Toivon vain että voisin asua tässä kauan. Sitten kun en jaksa siivota, on siivoojia. Vanhempi tytär asuu Kouvolassa ja auttaisi siivouksessa mutta minusta on parempi yrittää vielä itse. Eihän tarvitse koko huushollia kerralla käydä läpi, Sirkka on miettinyt.

Sirkan miehellä on täällä sukua niin että vilskettä on riittänyt. Jorma Heino kuoli kymmenen vuotta sitten, mutta Sirkka on löytänyt samassa elämäntilanteessa olevia ystävättäriä, joiden kanssa hän viettää aikaa.
- Me käymme teatterissa ja elokuvissa. Keskellä viikkoa soittelemme, että mentäisiinkö päivällä syömään yhdessä jonnekin. Käymme seniorikerhossa - olen yksinäinen mutta en ole yksinäinen, Sirkka hymyilee.

Lue myös arkkitehti Rurik Wasastjernan kuvaus virkamiestaloista:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/virkamiestalojen-arvokkuus-puhuttelee.html


ja 60-luvun kesäpiian Airi Vilhusen kirjoitus:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/airi-vilhunen-kesapiikana.html










tiistai 25. maaliskuuta 2014

Enomaa: Tule kukonlaulun aikaan - tarinoita kunnanlääkäri Erik Enomaasta

Kuusankoskelaisilla on ollut onnea kunnanlääkärinsä kanssa. Sodan jälkeen paikkakunnalle valittiin 23 hakijan joukosta ainoan kunnanlääkärin virkaan Erik B. Enomaa. Hän hoiti kuusankoskelaisia persoonalliseen ja värikkääseen tapaansa kunnanlääkärinä lähes 30 vuotta ja vielä sen jälkeenkin vuosia yksityisvastaanotollaan. Mahtaako moni nykylääkäri saada asiakkaansa haikailemaan peräänsä kuten kuusaalaiset Enomaataan: "Suuri persoona, karismaattinen, kutsumusammatissa..."


Tuntuu kuin kaikilla Enomaan potilailla olisi tarina lääkärissäkäynnistään. Kertomuksissa esiintyy ammattitaitoinen lääkäri, jolla oli sydän paikallaan ja tilannekomiikan tajua. Mutkaton puhetyyli ja suorasukaiset kommentit ovat vaikuttaneet moneen potilaaseen niin, että kipu ja jännitys unohtuivat. Moni ujostelee kertoa tapaustaan ääneen "kun siinä on vähän tuhmia sanoja", mutta useimmat tarinat päättyvät hyväksyvään nauruun.

Enomaa taisi välittää potilaistaan aidosti. Vai mistä johtuu, että hän käski potilasta soittamaan lääkekuurin jälkeen, oliko tämä parantunut ja mitä kuului? Muistan itse soittaneeni vyöruusukuurin jälkeen, ja muistan kuinka kerran kuulin toisen potilaan soittavan ja kertovan, että rakko oli nyt kunnossa. Meiltä molemmilta Enomaa kyseli voinnit ja vaikutti tyytyväiseltä, kun kuuli vaivan lähteneen.

Enomaasta puhuttaessa useimmat muistavat ensimmäisenä hänen käskynsä: "Tule aamulla kukonlaulun aikaan." Määräys kannatti ottaa kirjaimellisesti, sillä Enomaa aloitti itse työpäivänsä aikaisin. Alkuvuosina hän avasi vastaanoton yhdeksältä mutta aikaisti tuloaan vuosi vuodelta niin, että lopulta hän otti potilaita vastaan jo kuudelta, jopa sitä ennen. Näin yhtiön yölöysissä olleet pääsivät kotimatkalla lääkäriin, samoin aamulöysiin menijät. Tässä yksi esimerkki:

Enomaa kehotti usein tulemaan vastaanotolle ”kukonlaulun aikaan”. Jos potilas meni vasta aamuseitsemältä, hän tokaisi ”Pirun myöhäänpäs sinun kukkosi laulaa” tai "Sinulla on pirun laiska kukko".

Raija H. kertoo: Vuosi oli ehkä 65-66. Olimme lähdössä Suonenjoelle ja huomasimme aamulla, että Jyrkillä oli kurkku kipeä. Odotin kello yhdeksään, että uskaltaako soittaa lääkärille. Soitin sitten Enomaalle ja kysyin, onko tohtorilla tänään vastaanottoa. Hän vastasi: "Höh, mie olen täällä kolme tuntia paukuttanut poskea ja nyt se kysyy, onko mulla vastaanottoa!" Niin mentiin sitten lääkäriin.

Tuula oli lähdössä Heinolan seminaarin pääsykokeisiin ja tarvitsi sinne lääkärintodistuksen. Enomaa käski hänen tulla aamulla puoli seitsemältä ennen Heinolaan lähtöä. Tuula nukkui pommiin ja ehti vastaanotolle vasta varttia vaille seitsemän. Enomaa totesi: "Sinä olet menossa sellaiseen ammattiin, jossa ei myöhästellä. Tulet huomenaamulla ajoissa, niin saat todistuksen." Tuula sanoo oppineensa yhdestä kerrasta, että opettaja ei voi myöhästellä.

Vuosien mittaan niin moni kuusaalainen kävi kunnanlääkärinsä vastaanotolla, että Enomaa oppi tuntemaan potilaansa perheittäinkin.  Hän tunnisti potilaansa kadullakin ja tervehti aina kohteliaasti, nämä kertovat. Kun lapsipotilaiden tuttu äiti tuli tiellä vastaan, Enomaa kysyi aina, mitä pojille kuului.

Rentouden takana ammattitaitoa

Sirkan veli sai niin kovan kuumeen, että alkoi krampata. Kotiväki pelästyi, ja joku perheestä lähetettiin hakemaan – paljasjaloin juosten - Enomaata, jonka vastaanotto oli mäen toisella puolen. Puhelinta ei nimittäin ollut. Kun Enomaa kuuli krampeista, hän lähti hakijan mukaan – nyt juoksivat molemmat rinnakkain.Tällä välin pojan äitiä alkoi jännittää Enomaan tulo, ja hän meni tyttären ehdotuksesta kaappiin odottamaan lääkärin käyntiä. Sieltä hän sitten varovasti koputteli, että voiko tulla! Poika pelastui.

Kaijan ranteet kipeytyivät pahasti pihan haravoinnissa. Niitä särki aamulla niin, että hän meni kysymään Enomaata jo kotoa.Tämä tiedusteli heti, onko Kaijalla ollut kurkku kipeä. Oli ollut. ”Se on nivelleiniä, sinulla on ollut angiina ja tämä on sen jälkitauti”, tiesi Enomaa ja antoi reseptin. Kuurin ja pitkän hoidon jälkeen Kaijan isä kysyi Enomaalta, paljonko oli velkaa, kun ranne oli kipsattu ja siihen oli annettu sähköhoitojakin. ”Paraniko se?” Enomaa kysyi. ”Parani.” ”No ei se sitten maksa mitään”, Enomaa vastasi.

Nuoren rouvan päätä oli alkanut särkeä töissä. Kotiin lähtiessä toinen sukkakin jäi makkaralle – työntekijät sen ikkunasta huomasivat ja apteekissa katsottiin pitkään, mutta nainen ei itse hoksannut mitään. Kotona päätä särki jo niin kamalasti, että aviomies juoksi Villen-kioskille soittamaan Enomaalle. Enomaa kuunteli oireet ja teki saman tien diagnoosin: kuumeeton aivokuume. Aikanaan se parani hoitojen avulla.

Huolestunut äiti vei kaksivuotiaan poikansa Mäelle, kun pikkuisella oli niin kipeä vatsa. Lääkäri sanoi, ettei voi tehdä mitään pojan hyväksi, hänet pitäisi lähettää Helsinkiin. Äitipä menikin Enomaalle, joka löysi pojalta vatsaportin tulehduksen ja osasi hoitaa sen. Tokaisi vielä äidille sairaalan lääkäristä: ”Olis itse painunut sinne Helsinkiin!”

Pikkutytön jalkoja särki usein, ja äiti vei kolmivuotiaansa Enomaalle. ”Tällä lapsella on reuma”, Enomaa totesi tutkittuaan. Aikuisena tytöllä todettiinkin reuma, ja nopeasti tehty oikea diagnoosi hämmästyttää naista vielä 60 vuoden jälkeenkin.

Nuori ensisynnyttäjä menetti vauvansa ennenaikaisessa synnytyksessä Mäellä. Synnytyksen jälkeen hänen jalkaansa alkoi kovasti pakottaa, ja hän valitti asiaa osaston lääkärille. Tämä ei suhtautunut asiaan vakavasti. Sairaalasta päästyään nainen meni Enomaan vastaanotolle, joka huomasi heti: ”Veritulppa. Kuka?” ”Pohjola.” Enomaa soitti siitä paikasta Pohjolalle ja ripitti tämän.

Nuori rouva oli potenut kipeää kurkkua ja saanut Enomaalta monta lääkekuuria vaivaan. Viimeistä antaessaan hän kysyi naiselta, pystyikö tämä varaamaan aamuksi taksin Helsinkiin lähtöä varten, jos lääke ei vieläkään auttaisi. Elettiin yleislakon aikaa eikä ollut varmaa, saisiko autoa. Yöllä kuitenkin tuli käänne parempaan, ja kurkku alkoi parantua. Huojentunut lääkäri kertoi sitten, että hän oli epäillyt kurkkusyöpää ja siksi halunnut lähettää potilaan erikoislääkäriin, ellei tämä alkaisi toipua. Potilasta ilahduttaa vieläkin lääkärin huolehtivaisuus.

Kullekin tarpeidensa mukaan

Aasialaisepidemian aikaan odotushuone oli tupaten täynnä potilaita. Sen nähdessään Enomaa käski järjestää jonoon kaikki ne, jotka arvelivat sairastuneensa influenssaan. Näille hän jakoi enempiä kyselemättä sairaslomalaput ja passitti heidät kotiin lepäämään. Jäljelle jääneet potilaat otettiin sitten vastaan tavalliseen tyyliin lääkärin huoneessa.

 Raija: Meidän pikkupoika sairastui ja vein hänet lääkäriin. Enomaa kysyi, onko pojassa kuumetta. Sanoin etten ole varma, olen kädellä koettanut eikä taida olla. Hoitaja mittasi kuumemittarilla, ja pojassa olikin kuumetta. Enomaa sanoi minulle: "Höh! Taidan lyödä sinua halolla päähän. Vai kädella koittanut!"

Enomaalle kuuluivat myös neuvoloiden lääkärintarkastukset. Hän sai eteensä pikkupojan, jonka nimi oli Petri. Hän ihmetteli uudelta kuulostavaa nimeä ja kysyi, mistä se oli keksitty. Jutellessa poika otti lattialta pallon ja kumautti sillä lääkäriä päähän. ”No sinä olet terve lapsi, ei sinua enempää tarvitse tutkia”, Enomaa päätti tarkastuksen.

Enomaa osasi käsitellä lapsipotilaitakin taitavasti. Lasten vastaanotolla hänellä ei ollut valkoista takkia, etteivät pienet alkaisi jännittää. Kun pikkuinen kauheasti pelkäsi rokottamista, Enomaa alkoikin hypistellä tytön hihaa ja kysellä, mistä näin hieno pusero on saatu. Tyttö unohti pelkonsa. Enomaa sanoi hetken päästä, että asia selvä, voitte lähteä kotiin. Äiti ihmetteli, eikö rokotusta annetakaan, johon Enomaa: ”Sehän pistettiin tuossa jo ohimennen.”

Äiti muistelee: Vein poikia lääkäriin, ja kun tultiin ovesta ulos, poika kysyi: "Oliks se ihan oikea pelle?" Enomaa nimittäin pelleili pojalle - yritti varmaan helpottaa lasten jännitystä.

Kirsti vei puolivuotiaan esikoistyttärensä Enomaan vastaanotolle, kun ei tälle ollut vielä ilmestynyt yhtään hammasta. Enomaa rauhoitteli: "Odotetaan vielä kolme kuukautta. Jos ei siihen mennessä hampaita ala kuulua, laitetaan tekohampaat."

Perheen pikkupoika oli rohkea eikä ujostellut lääkärissäkäyntiä. Äitiä ihmetytti kuitenkin, kun poika alkoi nuhjata kyljessä ja höpöttää ”äitiä”. Selvisi, että poika oli kuullut lääkärin suklaakarkeista, ja nyt niistä ei puhuttu mitään. Enomaa tarjosi tällekin pikkumiehelle suklaata ja selitti: ”Ne on varattu sellaisille, joita kauheasti pelottaa ja itkettää, mutta kyllä sinäkin saat vaikka olet noin reipas.”

Sulkaakarkit taisivat olla käytössä aikuistenkin hoidoissa, koska joku oli kuullut edellisen potilaan selittävän vastaanotolle mennessään: ”Mikään ei pysy sisällä.” ”Eikö edes suklaakarkit?” kysyi Enomaa ennen kuin ovi sulkeutui.

Angiinaa sairastavien poikien äitikin sai suklaakarkin Enomaan vastaanotolla. Hän muistaa, että rasioita oli välillä useita, ehkä ulkomailtakin tuotuja. Niistä riitti tarjottavaa, etupäässä lapsille.

Eija kertoo:  Äidilläni ja Enomaalla oli mielenkiintoisia keskusteluja.  Äitini kävi vastaanotolla silloin tällöin.  Työ maaseudulla (Pilkanmaassa, Lamminkulmalla) oli raskasta ja nivelet kuluivat.  Äidillä oli polvessa kulumia ja lisäksi runsaasti suonikohjuja sekä pohkeissa että reisissä.  Enomaa katsoi äitini jalkoja ja tokaisi: "sinulla on pirun rumat jalat, mutta älä välitä ei se ole sinun vikasi, se on valuvika". Äitini oli huumorintajuinen ihminen, joten ei hän tästä loukkaantunut ollenkaan.  Vitsinä kerrottiin perheessä eteenpäin.
Toisen kerran äidilläni oli joku silmätulehdus.  Äitini oli ruskeasilmäinen.  Enomaa herkesi kuitenkin silmiä tarkistaessaa laulamaan laulua harmaista silmistä.

Pilkettä silmäkulmassa

Naispotilas muistelee: Menin uusimaan e-pillerireseptiä. Sain sen, ja kun olin menossa ovesta ulos, Enomaa toivotti: "Pidä hauskaa!"

Hilja satutti polvensa ja kävi Enomaalla paikattavana. Kun hän tuli tarkastuskäynnille, toinen potilas livahti vahingossa hänen edellään vastaanottohuoneeseen. Mies pyyteli anteeksi mutta Hiljan jalkaa vilkaistuaan Enomaa totesi miehelle: ”Sisään vaan, tämä Hilja ei tarvitse kuin lämmintä kättä.”

Hilkka joutui käymään vastaanotolla moneen kertaan, ja tutuksi tullut Enomaa ehdotti kerran odotushuoneessa: ”Mitäs jos Hilkka mentäis letkajenkkaa sisään!” Kun he pääsivät vastaanottohuoneeseen, siellä oli edellinen miespotilas vielä housut kintuissa. Enomaa huudahti: ”Housut ylös, täällä on tyttö!”
Käynnin päätteeksi Hilkka kysyi, mitä maksaa. ”Anna se pussi tänne”, sanoi Enomaa, otti lompakosta jonkun kolikon ja totesi: ”Täytyyhän sinulle itsellesikin jotain jäädä.”

Enomaa vitsaili usein potilaan nimillä. Emma-nimiselle potilaalle hän lauloi Emma-valssia ja Violet-nimiseltä naiselta hän pyysi Violetta-tangoa.

Rouva Käki meni Enomaan vastaanotolle ja odotti vuoroaan aulassa. Enomaa tuli ovelleen ja kutsui: "Kukkuu!"  Rouva Käki ei hoksannut vaan istui paikallaan, jolloin Enomaa huusi uudelleen: "Kukkuu!" Sitten vasta rouva Käki huomasi, että oli hänen vuoronsa.

Enomaa oli komea mies. Hilkka Kuokka oli sen verran estoton käytökseltään, ettei ymmärtänyt peitellä ihastustaan tohtoriin. Erään kerran Enomaa oli lähdössä autollaan potilaskäynnille, kun takapenkiltä ilmestyikin näkyviin Hilkan pieni olemus. ”Kuokka pois autosta!” Enomaa hihkaisi. Sen jälkeen hänellä oli tapana hihkaista ”Kuokka pois autosta” aina autoa käynnistäessään, oli Hilkka takapenkillä tai ei.

Turhuuden markkinoilla

Nainen muistelee: Enomaa teki reiät korviini ja kysyi niitä laittaessaan: "Voi piru, onko ukko ostanut sulle korvakorut?"

Nuori nainen kävi Enomaan vastaanotolla laitattamassa reiät korviinsa. Enomaa otti  korkin ja pisti piikin korvan läpi korkkiin asti. Nainen arveli jälkeenpäin, ettei lääkäri pitänyt korvakoruideasta, koska oli pistänyt niin että verta tuli paljon ja sanonut: ”Mitäpä ei nainen tekisi kauneutensa takia.” Ikävä kyllä nainen sai muutaman päivän päästä kurkkutulehduksen, joka levisi korviinkin ja reiät umpeutuivat.

Tumma ja vaalea Sinikka värjäsivät hiuksensa päinvastaisiksi poikia harhauttaakseen. Kun alun perin vaalea Sinikka kävi taas Enomaan vastaanotolla, tämä tokaisi tutuksi tulleelle tytölle: ”Mitäs maalia sinä olet päähäsi pistänyt? Tuohan on ihan ruma!” Kun tyttö kysyi, paljonko hän on velkaa vastaanotosta, Enomaa sanoi: ”Ei tämä sinulle mitään maksa, kun olet köyhästä perheestä. Minä otan rahat niiltä rikkailta karvahatuilta.”

Mummo ja vaari menivät aamulla aikaisin Enomaan vastaanotolle. Emäntä meni ensin sisään. Enomaa päivitteli "voi hyvänen aika!" ja kutsui sitten miestä: "Tules nyt katsomaan, minkälaisessa kunnossa rouvan peppu on." "En minä ole hänen miehensä", vaari vastasi.

Kun Vekaranjärven varuskuntaa rakennettiin ja armeija lunasti maita Valkealasta, tilalliset hakkasivat metsiään ennen myyntiä. Vaari oli yli kuusikymppisenä rankoissa metsähommissa Ison-Jennyn, hevosensa,  kanssa. Hän teki töitä yli voimiensa ja sairastui keuhkokuumeeseen. Enomaa tuli kotikäynnille ja sai kuulla missä töissä tauti oli tullut. Enomaa kauhisteli: "Et sinä Mikko ole enää mikään tukinajaja. Sinut pitäisi panna turkin hihaan ja nussia uudestaan että sinusta työmies tulisi. Lopeta nyt nämä hommat."

Vastaanotto Mäenpääntiellä
Raha ei ratkaissut 

Vanhempi, varaton nainen istui Enomaan odotushuoneessa ja kyseli vieressä odottavalta, mitähän käynti maksaa. Kun hän palasi vastaanotolta, hän hymyili vinosti raha kädessään. Hän kertoi äskeiselle puhekaverilleen: "Oikeassa kohdassa aukaisin suuni kun sanoin että herrajumala, pitäisi vielä päästä kotiin ja tämäkin maksoi näin paljon. Enomaa antoikin minulle nämä rahat ja sairastodistuksen ja sanoi, että älä itke, tässä on, pääset kotia!" Mummo lähti iloisena ja hämmentyneenä linja-autopysäkille.

Joskus Enomaa pani maksutilanteessa rahaa potilaan rahakukkaroon sen sijaan että olisi ottannut sieltä maksun.

Yhdellä kotikäynnillä perhe kysyi, paljonko lääkäri ottaa maksuksi. ”Tuhannenpa verran poikia lähti Helsingin saataamasta ja -masta...” Enomaa lauloi vastaukseksi. Tuhatmarkkanen vastasi myöhemmin kymmentä markkaa.

Naispotilas unohti maksaa käyntinsä Enomaalla. Meni ainakin vuosi, ja nainen näki Enomaan kadulla. Hän muisti unohduksensa ja kävi heti seuraavana päivänä maksamassa. ”No heräsihän se omatunto”, Enomaa virnuili.

Enomaa kävi sairasvuoteella olevan mummon kotona. Käynnin päätteeksi mummo neuvoi vuoteesta: "Voiko tohtori ottaa maksun siitä piirongin päällä olevasta kukkarosta? Onkohan siinä tarpeeksi?" Enomaa otti pussista jotain ja totesi: "On täällä, ja vielä tänne jääkin." Kun mummo tervehtyi ja jaksoi nousta, hän huomasi että piirongin päällä oli vain kolikkokukkaro, ja se lompakko josta olisi oikeasti riittänyt rahaa lääkärikäynnin maksamiseen, oli piirongin laatikossa.

Enomaan Heikki-poika oli kaverillaan naapurissa, kun naapurin isä toi tilipussin kotiin ja antoi sen vaimolleen. Heikki ihmetteli: ”Tuoko teidän isä rahat pussissa? Meidän isä tuo joka päivä äidille rahat kenkälaatikossa.” Toinen versio tarinasta kertoo pojan sanoneen, että isä tuo rahat pyykkikorissa. Kolmas versio esittääkin tapauksen sattuneen eri lääkäriperheessä, Yrjövuorilla.

Ei hätä ole tämännäköinen

Rouva tiputti tuttipullon varpaalleen ja jalkaa alkoi pakottaa niin, että oli lähdettävä Enomaalle - pyörällä polkien ja aamutossu jalassa. Enomaa kutsui sisälle ja käski istumaan. Rouva nosti jalan tutkittavaksi, ja kun hänellä oli kävelypuvun hame päällä, hän veteli helmaa alemmas. Enomaa tokaisi: "No ei sieltä mitään näy." Jalkakin tuli kuntoon.

Enomaa osasi laukaista jännityksen leppoisuudellaan. Perheenäiti löi rakennustyömaalla peukalonkynteensä vasaralla. Peukkua särki koko yön niin että se vei ihan yöunet. Heti aamulla rouva meni Enomaan vastaanotolle ja pelkäsi kovasti, miten kipeää sormea hoidettaisiin. Enomaa ihmetteli vain: ”Mitäs sinä tyttö vapiset. Pistäs käsi tuohon altaan reunalle, niin hoidetaan.” Hän tuikkasi piikin kynnen läpi ja vakuutti että nyt pitäisi helpottaa. Niin helpottikin.

Muualta Kuusaalle muuttanut Ulla muistelee: Hain vuonna -71 lääkärintodistusta ajokorttia varten Enomaalta. En tuntenut koko Enomaata enkä ollut kuullut hänestä mitään siihen mennessä. Menin sitten hänen puheilleen, mutta hänpä totesikin hyvin kiukkuisesti, ettei hän kirjoita täällä mitään todistuksia ajokorttia varten. Olin silloin raskaana ja herkässä mielentilassa, ja minua alkoi itkettää. Loppu sujuikin hyvin, Enomaa kirjoitti todistuksen. Oli aika huvittavaa, kun iso mies yritti pehmitellä sanojaan ja hyvitellä minua.

Eija Pilkanmaasta kertoo: Kävin hakemassa terveystodistusta Enomaalta ajokorttia varten.  Hänellä oli silloin yksityisvastaanotto Valtakadulla.  Hän totesi: "sinä kuulet mitä puhun ja näet tuon kirkontornin.  Olet terve kun naaraspukki".  Ja todistus kirjoitettiin.

Nuori perhe oli juuri muuttanut Kytöahoon, ja heillä oli kolme isompaa tytärtä ja ihan pieni vauva. He eivät tienneet, että lähellä Aholassa oli hinkuyskää, ja antoivat vanhemman lapsen leikkiä aholalaisten lasten kanssa. Vanhin lapsi, jonka syntymävuonna ei vauvoja rokotettu hinkuyskään, sairastui. Myös Kirsi-vauva sai hinkuyskän alle kolmen kuukauden ikäisenä. Enomaa tuli kotiin katsomaan lapsia. Lähtiessä hän pani käden äidin olalla ja sanoi: "Ja lopuksi, rouva, teillä tulee nyt olemaan hyvin vaikeaa jonkin aikaa." Äiti muistaa vieläkin tarkaan miltä tuntui, kun Enomaa esitti myötätuntonsa nähdessään perheen tilanteen. Lapset selvisivät sairaudesta.

Perhe vei huonossa kunnossa olevan vaarin Enomaan vastaanotolle. Tämä otti verikokeen ja pystyi sanomaan suoraan mutta lempeästi. ”Kuulepas pokkoseni. Tästä sinä et kyllä parane, tämä on leukemiaa.” Kellekään ei jäänyt paha mieli tilanteesta, kun lääkäri ilmoitti surullisen tiedon niin lämpimällä tavalla.

Lehdistä lainattua

Enomaa on vuosien varrella leikannut lehdistä talteen terveydenhoitoa koskevia juttuja, jotka liittyvät hänen persoonaansa. Joukossa on Pohjois-Kymenlaakso-lehdessä julkaistu Tuure Vauhkosen kolumni terveydenhuollon tilanteesta - varmaankin kansanterveyslain voimaantulon jälkeen. Vauhkonen on kokenut kovia "arvauskeskusvastaanotolla" ja tilittää:

”Joitakin vuosia sitten Kuusankoskella oli neljä lääkäriä. Yrjövuori hoiti keuhkot, tehtaanlääkärinä oli Forss kirurgina. Köhler oli sisätauti-, Enomaa kunnan lääkärinä. Hän aloitti hommelit jo ennen kuutta aamulla ja otti vastaan niin kauan kuin potilaita oli odottamassa joskus meni puoliyöhön asti. Kerran sattui niin, että eräs rouva oli katkaissut kätensä. Enomaa oli lopettanut vastaanoton sille päivälle. Hän ei kääntänyt rouvaa takaisin vaan huusi apulaiselleen: Eila, ei lähdetä vielä, täältä tulee vielä yksi langennut nainen.”
”Ei ole eikä tule Kuusankoskelle toista sellaista lääkäriä, hän oli niin monipuolinen mies. Se täytyy myöntää jokaisen joka kävi hänen vastaanotollaan. Kerran meni maatalon poika Keltistä Enomaan vastaanotolle. Hänellä oli tippuri. Eerik kysyi pojalta, mistäs sinä sen olet saanut? Poika alkoi selitellä: Kyllähän tohtori muistaa kun siinä meidän pihalla on ne vanhat ruunan kärrit. Minä menin illalla hämärissä vettä heittämään, ja siinä akselin päässä on sellainen rumpu ja siinä akselissa on sellainen sokka, joka raapaisi tuosta kepin päästä. Ja siitä se tuli. Enomaa sanoi pojalle: Älä sinä valehtele. Jos et erota naista kärrin rummusta, niin sinä saat mennä toisen miehen juttusille.”
”Hän ei sietänyt valehtelemista oli asia miten arkaluontoinen tahansa. Hän kunnioitti vanhempaa ihmistä, vaikka ei laittanut alta lipan nuorempiakaan, eikä hänellä ollut raha ainoa päämäärä, hänellä oli jalommat periaatteet. Hän nousi kädestä tervehtimään vanhempaa ihmistä. Kyseli kotiolot ja paljon muuta. Silti hän ehti paljon.”
”Muistan Sipilän Kallen – sinne oli heinien päälle viinan puutteeseen kaveri kuollut. Kalle soitti Erikille 7 aikaan aamulla, tulehan katsomaan, tuolla meidän pihaladossa on kuollut kaveri, eikä sillä ole pienintäkään tarmoa edes aukaista silmiään. Minä otin nenästä kiinni, mutta ei se edes muljauttanut silmiään. Kalle oli vastassa kun Enomaa tuli näyttämässä, missä vainaja piileksii. Enomaa näki heti, mitä oli tapahtunut. Enomaa kysyi Kallelta, eikös teillä ollut viinaa, se olisi auttanut. Ei ollut kuin pontikkaa, eikä tuo Väiski sitä ottanut. Enomaa käänsi Väiskin selälleen, niin hänellä oli 3 vartin pullo Varsovan laulua mahan alla. Enomaa sanoi Kallelle, mitäs sinä minua vaivaat, kun sinulla olisi ollut lääkkeet paikan päällä. Sinä vaan annoit kaverisi heittää veivin mettään. Onhan se kirjoitettava Väiskille päästötodistus että pääsee tuonelan virralle soutelemaan. Sinä Kalle osaat ja tiedät mistä sen todistuksen saa sitten hakea. Ja ottakaakin varovasti, ettei tarvi samana päivänä tulla uudestaan. Siellä komentopaikalla on varmaankin puolikuolleita jo odottamassa. Täytyy keritä hätiin, jos minusta jotain apua siellä on. Akat taas vinoilevat odotushuoneessa, kylläpäs Enomaa pitää pitkän kahvitauon, vaikka minä olen juuri järjestämässä Väinölle pitkän matkan lippua tuonelan virralle.”  Näin kirjoitti Enomaasta Tuure Vauhkonen

Nimimerkki Ursula kirjoittaa ilmeisesti yleisönosastokirjoituksessaan byrokratiasta, joka estää sairaita saamasta nopeaa apua. Ursula vertaa: ”Muistakaamme aikaa jokunen vuosi sitten, kun lääkäri Enomaa hoiti suurimman osan Jaalan, Kuusankosken ja Voikkaan asukkaista. Jokainen pääsi ilman viikkokausien jonotusta lääkäriin, eikä ajanpuutteen vuoksi ketään ajettu puolipukeissa ulos.”

Hyvinkään Sanomissa vuonna 1979 Urpo Kari kertoo kuunnelleensa Eijaleena Melolinnan ohjelmaa Erik Enomaasta lämpimin tuntein. Hänellä oli itselläänkin tiedossa tarina Enomaasta. Tämä kulki nimittäin potilaskäynneille usein polkupyörällä. Kerran hän ”teki Kirjakaupanmäessä melkoisen kolarin, mies toisaalle, pyörä toisaalle ja laukku kolmannelle”.

Enomaan pitkäaikainen työtoveri oli sairaanhoitaja Eila Saarinen. Kuusankoskelaiset muistavat, että he olivat tehokas työpari.





perjantai 21. maaliskuuta 2014

Enomaa - kuusaalaisten legendaarinen kunnanlääkäri

Kuusankoskelaisten kunnanlääkäri Erik B. Enomaa oli maineensa veroinen mies. Hänestä kerrotaan edelleen lukuisia tarinoita, jotka kaikki ovat lähes totta. Tarinoiden taakse saattaa peittyä tosiasia, että Erik B. Enomaa oli myös pätevä, hyvin ammattitaitoinen yleislääkäri, jolle potilaan tilanne oli pääasia. Tästä puolesta kunnanlääkärimme elämää saa pienen käsityksen, kun tutustuu hänen albumeihinsa. Palapelistä puuttuu paljon paloja - mutta pitääkö meidän kaikkea toistemme elämästä edes tietää? Enomaasta kertovat tarinat seuraavat perässä pikapuoliin.




Erik Bernhard Eklund syntyi Lahdessa 7.11.1909. Hän oli tosiaan yli 30-vuotiaaksi nimeltään Eklund, mutta vaihtoi sukunimensä Enomaaksi 40-luvun alkupuolella. Erik Enomaan leski Anna-Liisa Enomaa kertoo, että Erikin vanhemmat erosivat kun tämä oli lapsi, ja poika muutti isovanhempien luo Helsinkiin. Valokuvakansiossa on muutamia kuvia pojan lapsuudesta, yhteen niistä  hän on syystä tai toisesta lehdestä leikannut otsikon Perheen musta lammas.

Erik B. Eklund kirjoitti ylioppilaaksi Helsingissä ja aloitti sen jälkeen lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Opintojen alkuvaiheessa Erik suoritti asepalveluksen 1929-30. Sotaväestä hän astui reserviin vänrikkinä ja jatkoi opintojaan.

1930-luku kului opintojen ja harjoittelujaksojen parissa ja työelämässä. Enomaan 50-vuotis-uutisessa vuonna 1959 lehtileike kertoo: "… syntynyt Lahdessa. Lääketieteen kandidaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 1934 ja tuli lisensiaatiksi vuonna 1941. Hän on toiminut lääkärinä Helsingin Diakonissalaitoksen naistenosastolla, Viipurin lääninsairaalassa, Kirvussa, Terijoella, Vehmaalla, Nivalassa, Pöytyällä, Yläneellä, Aurassa ja Oripäässä sekä Virroilla. Karhulan vt. tehtaanlääkärinä hän oli kolmen kuukauden ajan vuonna -44. Täältä hän siirtyi Kuusankoskelle."

Sodassa lääkärinä ja taistelijana

Varusmiespalveluksensa Enomaa (Eklund) päätti siis vänrikkinä. Sotilaspassi kertoo, että hänet ylennettiin vuonna 1937 reservin lääkintäluutnantiksi. Talvisodan syttyessä hän lähti rintamalle lääkintäupseerina ja toimi päällikkölääkärinä Karjalassa. Sotilaspassi kertoo, että hän osallistui Laatokan – Karjalan hyökkäystaisteluihin ja Kannaksen asemasotaan.

Välirauhan aikana Enomaa jatkoi lääketieteen opintojaan. Toukokuun 22. päivän lehdessä on Helsingin yliopiston ilmoitus: ”Lääketieteenlisensiaattitutkinnon ovat suorittaneet lääket. kandidaatit E. B. Eklund, - - . Lääket.lisensiaatti O.M Fieandt, E. B. Eklund, U.K. Elonen, M.A. Kurkipää ja S. Vainio ovat julistetut laillistetuiksi lääkäreiksi.” Kesäkuun 25. päivä 1941 alkoi jatkosota.


Sinne jonnekin, Eklund ilmeisesti ylinnä portailla
Kun jatkosota syttyi kesäkuussa -41, Eklund ylennettiin saman kesän elokuussa lääkintäkapteeniksi. Jatkosodassa hän toimi lääkintäjoukkueen johtajana, lääkintäkomppanian päällikkönä ja jalkaväkirykmentti 49:n lääkärinä.

Talvi- ja jatkosodassa Enomaa kantoi mukanaan kameraa. Albumiin on talletettu valokuvia rintamalta erilaisista tilanteista. Useissa ollaan tietenkin haavoittuneiden parissa, potilaspöydän tai sairasauton vierellä.

Erik Enomaa seurasi sairaalatöiden ohessa sodan tapahtumia myös lehdistä. Albumeiden välistä löytyy lehtileikkeitä sotatoimista Viipurissa ja Kannaksen maaseudulla. Enomaa on myös ottanut talteen venäläisten ja saksalaisten sotapropagandaa, ilmeisesti lentolehtisiä, joissa suomeksi, venäjäksi ja saksaksi houkutellaan vihollista astumaan rajan yli aseetta ja liittymään vastapuolen joukkoihin. Sotilaspassin kommentti omistajansa käytöksestä on ”hyvä”. Palveluksesta Enomaa vapautettiin 2.12.1944.

Kuusaalle "vain väliaikaisesti"

Erik Enomaa valittiin 23 hakijan joukosta Kuusankosken kunnanlääkäriksi syyskuussa 1944. Erityisesti haettiin sisätautien, lastentautien ja veneeristen tautien osaajaa ja henkilöä, jolla on sosiaali- ja virkalääkärikokemusta ja hyvä kansalaiskunto. Tehtävään Enomaa siirtyi Viipurin sotilassairaalasta. Alussa hän oli ainoa kunnanlääkäri. Kunnan toinen lääkärinvirka perustettiin Voikkaalle vuonna 1951, kolmas  Kuusankoskelle 1972. Vertailun vuoksi: vuonna 1944 Kuusankoskella oli asukkaita 16 480, nykyisin asukkaita on lähes 20 000 ja lääkärinvirkoja 10.


Enomaan työsarka oli alusta lähtien Kuusankoskella lähes rannaton. Päivystys- ja vastaanottotyön ohella hän hoiti terveystarkastukset ja lääkärikierrot niin lasten kuin vanhustenkin laitoksissa, osallistui päätöksentekoon terveyslautakunnan puheenjohtajana 1945-76 ja Kuusankosken aluesairaalan kuntainliiton liittovaltuuston jäsenenä 1973-76, oli kansanterveyslain mukaisen suunnittelutoimikunnan jäsen 1971, luennoi ja valisti – sanalla sanoen toimi yhdenmiehen terveyskeskuksena, kuten eräs paikkakuntalainen asian ilmaisi.
 
Lehtileikkeet kertovat muutamasta tilaisuudesta. Marraskuussa -44 hän oli mukana pitämässä luentokursseja 17 vuotta täyttäneille nuorille naisille. Enomaan aiheena Yhteiskoulun tiloissa pidettävillä kolmen viikon kursseilla oli seksuaalihygienia ja sukupuolitaudit.

Otsikolla ”Onnistunut syöpäjuhla Kuusankoskella” lehti kertoo kunnanlääkäri Enomaan pitäneen tervehdyspuheen syöpäjuhlassa seuratalolla. Hän oli kertonut taustaa ovelta ovelle -keräykselle. Maan kuolleisuuden suurimpia yksittäisiä syitä oli syöpä, siihen kuoli vuosittain 5000 ihmistä. Syövästä voisi kuitenkin parantua, jos sädehoitolaitteita olisi muitakin kuin ainoa, Helsingissä sijaitseva. Keräyksellä hankittiin rahaa sädehoitolaitteisiin. Vanhaa kuusaalaista sykähdyttää jutun maininta illan muusta ohjelmasta. Musiikista vastasi Kaiku-kuoro solistinaan rouva Toppila. Pitkän ja täsmällisesti esitetyn naisvoimisteluohjelman hoitivat Puhdin naiset – ja miehet, siis naisvoimisteluohjelman. Illan pääkohtana tri Mikko Eirto piti esitelmän syövästä ja sen synnystä.


Erik Enomaalla oli tarkoitus tulle Kuusankoskelle väliaikaisesti, mutta toisin kävi. Hän toimi kunnanlääkärinä Kuusankoskella 28 vuotta ja piti sen jälkeen vielä yksityisvastaanottoa toistakymmentä vuotta.

Kaikki aika potilaille

Enomaa oli siis pitkään Kuusankosken ainoa kunnanlääkäri. Kun kauppala sai toisen lääkärin, päivystysvastuu hiukan helpotti. Lehtijuttu kertoo: ”Viikonlopun päivystyksen olemme saaneet mukavasti järjestettyä. Kaksi tehtaan ja me kaksi kauppalanlääkäriä vuorottelemme, näin tulee päivystys kullekin joka neljäs viikko. Arki-illat pyrimme olemaan paikalla.”

Eräässä Kuusankosken Sanomien jutussa – vuotta ei mainita mutta vaikuttaisi 60-luvun alulta – Enomaata haastatellaan lasten terveystarkastuksessa esille tulleesta huolesta: kansakoulujen oppilaista 11-12 prosenttia on heikkorakenteisia. Kunnanlääkäri muistuttaa ravinnon tärkeydestä. ”Laajat tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ravinnolla on erittäin suuri, ettenkö sanoisi ratkaiseva merkitys ihmisen henkiseen ja ruumiilliseen suorituskykyyn. Juuri kehityksensä alussa olevalle ihmiselle ensimmäiset 10 vuotta ovat tärkeitä, sillä silloin luodaan pohja kaikelle tulevalle.” Kunnanlääkäri Enomaa on kiinnittänyt huomiota heikkorakenteisten lasten huonoihin aamupalatottumuksiin: ” - juodaan kahvia aamulla ennen kouluun lähtöä. Kahvi tietenkin virkistää, mutta samalla se vie ruokahalut, eikä kahvissa ole ravintoarvoa, mitä lapset juuri tarvitsevat. Jätettäköön kahvi meille, jotka tosiaan sitä tarvitsemme ja annettakoon lapsille aamulla maitoa, puuroa ja voileipää.”

 Jono vain kasvoi

Aluesairaalan tulo vuonna 1953 pani Enomaan miettimään, loppuvatko häneltä potilaat. Eläkkeellelähtöhaastattelussaan hän tunnustaa arvelleensa, että varmaan täytyy häipyä Kuusankoskelta kun töitä ei enää ole. Toisin kuitenkin kävi. Jono kasvoi vuosi vuodelta, vaikka lääkäreitäkin saatiin kuntaan lisää – vuonna 1972 odotettiin jo neljättä kunnanlääkäriä.

Enomaalla oli selitys siihen, miksi potilaita riitti edelleen: ”Ennen pienemmät sairaudet kärsittiin kotinurkissa. Lääkäriin asti mentiin vasta, kun koville otti. Nyt on toisin. Lääkintähuollon palvelukset ovat lisääntyneet ja ihmiset osaavat näitä palveluksia käyttää. Sairastaminen on ”sosiaalisempaa” kuin ennen. Taloudellisestikin edullisempaa. Tämä on vetänyt pikkusairaatkin esiin. Uusi kansanterveyslaki antoi vielä puhtia tilanteeseen. Laki tuli mutta lääkäreitä ei ole. Kun minä hain vuonna 1944 Kuusankoskelle, niin hakijoita oli 23. Nyt seuraajani oli viran ainoa hakija. Lääkintöhallinto on byrokraattisen kankeata. Informaatiota annetaan kentälle aivan liian vähän ja aivan liian myöhään. Ei ihme, jos varsinkin nuorimman lääkäripolven keskuudessa ollaan hämmentyneitä.”

Kirjasto, hammashoitola, lääkärin vastaanotto - silloin ennen
Toisessa lähtöhaastattelussa Enomaa sanoo, että kansanterveyslakia toteutaan liian nopeasti. ”Ensin olisi pitänyt kouluttaa uutta lääkärikuntaa ja muuta terveyshenkilökuntaa. Nyt uusia tehtäviä kasataan liikaa nykyiselle henkilökunnalle."

Vuosien varrella taudit vaihtuivat ja potilaiden kunto muuttui. Tästä kertoo eläkkeellelähtöhaastattelu 4.11.1972 Kuusankosken Sanomissa. Kun Enomaa tuli Kuusankoskelle vuonna 1944, elettiin vielä sota-aikaa, ja se näkyi lapsista: ”Laihoja ruipeloita, riisitautisia, muistelee Enomaa. Kun lapset olivat kolme viikkoa kansakoulun kesäsiirtolassa, niin painon lisäys oli monta kiloa.” - - ”Vatsakatarri ja hermostollisen häiröt ovat tyypillisiä kuusankoskelaisten sairauksia. Molemmat lähtevät löysityöstä.” Toisessa lähtöhaastattelussa Enomaa lisää: hänen tullessaan heti sodan päätyttyä paikkakunnalle hermostosairauksia ei ollut läheskään tätä määrää, vaikka vastikään oli käyty sotaa.

Perhelääkäri englantilaistyyliin

Se, että monelle jäi hyvä ja hauska muisto lääkärissäkäynnistä, johtuu Enomaasta itsestään. Tämä puolestaan kehui kuusaalaispotilaita:”Kuusankoskelaiset ovat kerta kaikkiaan miellyttäviä potilaita. He eivät jännitä lääkäriä.”

Kun lääkäreitä oli vain muutama, potilaat tulivat näille harvoille tutuiksi perheineen. Enomaa kertoo: ”Joskus alkuaikoina kotikäyntejä oli neljä viisikin vuorokaudessa. Nyt ne ovat harvinaisia. Jossain mielessä voidaan Kuusankoskella kuitenkiin puhua englantilaistyyppisestä perhelääkärisuhteesta, sillä pitkä tuntemus on ajanut lääkärin perheen lisäjäseneksi.”

Lehtihaastattelussa Enomaa harmittelee väärää käsitystä, että yleislääkäri on jotenkin alempaa kastia kuin erikoislääkäri, kun on vielä halpakin. ”Useimmiten yleislääkärin työ on vaikeampaa kuin erikoislääkärin.”Potilaat tuppasivat myös joskus vaatimaan mahdottomia: ”Lääkärilläkin on asetuksensa ja määräyksensä, joita on noudatettava. Ei lääkäri voi kirjoittaa minkälaista lausuntoa tahansa, vaikka naapurin eukko sai juuri samasta vaivasta sellaisen ja sellaisen paperin."

Enomaan leikekokoelmasta näkyy, miten sairaanhoidon rakenteetkin ovat muutamassa vuosikymmenessä muuttuneet. Vielä vuonna 1972 ei ollut akuuttihoitoa mielenterveyspotilaille. ”Lähin hoitokeskus on Rauhassa. Tapaukset sattuvat useimmin iltaisin ja yöllä. Meillä pitäisi olla päivystyspaikka myös henkisesti sairastuneille. Tätä onkin monta kertaa ehdotettu Valkealan B-sairaalaan, mutta uudistus odottaa yhä toteutumistaan.”


Hämmästyttävä aluevaltaus

Erik B. Enomaan kova työnteko palkittiin kuusaalaisten kansansuosiolla. Vuonna 1964 hänet valittiin Kuusankosken Sanomien äänestyksessä toiseksi suosituimmaksi kuusankoskelaiseksi – suosituin oli Taisto Tammi. Tammi sai 68 ääntä, Enomaa 54. Lehti luonnehti: ”Tri Enomaan ansioiksi perusteltiin korkean ammattitaidon lisäksi hänen asiakkaitaan kohtaan osoittamansa ymmärtämys.” Pari viikkoa myöhemmin julkaistussa haastattelussaan Enomaa toppuuttelee, suosio on hänestä käsittämätön. ”Älkää turhia puhuko, enhän minä osaa edes laulaa, menee aina nuotin vierestä.”


Lääkärin nousu noin suosituksi asukkaiden keskuudessa on ollut harvinainen tapaus myös ammattikunnan sisällä. Pulssi-lehti otsikoi: ”Lääkäri yllättäen toiseksi suosituin” ja kirjoittaa: ”Harvoin on sattunut, että lääkäri on sijoittunut tällaisella 'alalla' kärkipäähän. Voisimme ehkä sanoa, että lääketiede on saavuttanut uuden aluevaltauksen. - - Tohtori Enomaasta taas sanottiin: Hyvä ihminen ja lääkäri, joka tekee työtään kutsumuksesta. Nopea ja asiallinen. Ymmärtää myös köyhää. Ammatissaan miellyttävä ihminen. Aina hyväntuulinen ja reilu. Hän on 20 vuoden ajan parantanut meitä kuusankoskelaisia, joten kiitos. Aina huumorintajuinen ja ymmärtäväinen. Ehtii aina potilaan luokse, ei siirrä tuonnemmaksi.” 

Enomaan rinnalla nykyhoito kalpenee

Moni kuusaalainen muistaa käyntinsä Erik Enomaan luona. Nykyasukas on tottunut odottamaan lääkärinaikaa viikkoja ja jonottamaan päivystyksessä tuntikausia, joten Enomaan poikkeuksellista käytäntöä muistellaan haikeana.Tämä lyhensi jonoja aloittamalla työpäivän aikaisin - loppuvuosina viideltä aamulla - ja lopettamalla sitten, kun jono oli hoidettu. Työpäivistämuodostui 12-14 tunnin mittaisia. Yhden päivän aikana hänellä saattoi olla satakin potilasta.

Vastaanottotilanne on jäänyt mieleen rennon tunnelman vuoksi mutta myös siksi, että useimmiten sieltä sai avun. Yksi lehtileikkeistä kertoo: ”Harmonisuus, huumorintaju ja ainutkertaisuus kuvaavat ominaisimmin kauppalanlääkäri Enomaan henkilöä.”

Sisäänkäynti Enomaan vastaanotolle.
Nekrologi - ilmeisesti Kuusankosken Sanomissa - otsikoi: Kuusankoskelaisten perhelääkäri on poissa ja kirjoittaa: "Nuori lääkäri päätti sotien jälkeen pikkukuntaan saavuttuaan, että tämä olisi hänen tilapäinen työpaikkansa. Kuusankoskelaisten onneksi hän juurtui tänne. Alkuun potilaiden kanssa oli ongelmia, koska siihen aikaan lääkäriin tultiin vasta viimeisillä voimilla jos aina sittenkään. Enomaan maine monipuolisena parantajana levisi kuitenkin pian. Potilaita virtasi hänen vastaanotolleen satakin päivässä.
Useat potilaistaan hän oppi tuntemaan vuosikymmenien mittaan niin, että tiesi jo ensi silmäyksellä, mistä kenkä nyt puristaa. Hän oli hoitanut perheen isovanhempia, vanhempia ja lapsia. Monet lähestyivät häntä ujostelematta kuin vanhaa ystävää. Tohtorin reilu luonne ja rajaton, vähän ronskikin huumorintaju auttoivat omalta osaltaan kaverilliseen suhtautumiseen.
Erik Enomaa kertoi itsekin mielellään hänestä liikkeellä olleita tarinoita, jotkut tosia, jotkut vähintään lievää liioittelua. Kaikissa kaupungin tarinoissa kuulsi kuitenkin lämmin arvonanto tohtoria kohtaan. Näitä tarinoita kerrottiin silloin, kun potilasjono ulottui vastaanoton ulko-ovelle asti. Kirjaston yläkerran pikku kopperossa hän kuitenkin auttoi potilasta toisensa jälkeen. Vastaanottohuoneessa istui miestä, naista ja lasta kuumemittarit kainalossa. Vastaanotto saattoi alkaa jo viidenkin aikaan aamusta.”


Postimerkkejä ja moottoriurheilua

Kiireisen lääkärintyönsä keskellä Enomaalla oli joskus vapaatakin. Pulssi-lehdessä vuonna -64 Enomaa paljastaa vapaa-ajanviettotapojaan: ”Filateliaa ja autoilua, molemmat harrastukset rauhoittavat mieltäni. Urajärvellä sijaitseva mökkimme on mieluinen lomanviettopaikka. Siellä harrastan perheineni moottori- ja vesisuksiurheilua.” Kuvaksi on valittu Enomaa moottoriveneen ohjaimissa. Teksti kuuluu: ”Vesi- ja moottoriurheilu ovat tri Enomaan mielikkiharrastuksia. Hän on Kuusankosken Vesiurheilijoitten puheenjohtaja. Kuva on Urajärven vesiltä." Haastattelun on tehnyt V. H-R.

Viimeisinä kunnanlääkärivuosinaan Enomaa piti edelleen hurjaa työvauhtia yllä mutta kertoi eläkkeellelähtöhaastattelussaan: ”Pidin viime kesänä ensimmäisen reilun kesäloman, kaksi kuukautta, totutellakseni eläkeläisen oloon. Se aika vierähti Karijärvellä kesämökillä. Työ on vaatinut niin suuren osan ajasta, ettei harrastuksille juuri ole jäänyt sijaa. Vapaa-aikana lääkärin on tutustuttava nopeasti kehittyvään lääketieteeseen, muuten on pian poppamies. Olen aina tullut toimeen vähällä unella, 4-5 tuntia yössä. Iltapuhteissa onkin sitten ollut aikaa lääketieteellisten julkaisujen seuraamiseen.”
Lääkärintöitä Enomaa jatkoi eläkkeelle siirryttyään – nyt potilasmäärää rajoitettiin ajanvarauksella.

Palapelin osia

Nämä tiedot on kerätty Enomaan kahdesta albumista. Kattavaa käsitystä kunnanlääkärin vaiheista niistä ei saa, sillä valokuvista puuttuvat tiedot henkilöistä, ajoista ja paikoista - sama tilanne kuin meidän useimpien valokuvakokoelmissa. Lehtijuttuihin ei ennen ollut tapana merkitä kirjoittajaa. Lehtileikkeissä ei myöskään ole päivämääriä eikä usein lehden nimeäkään mukana. Tässä voin vain esittää kauniin kiitoksen niille tuntemattomiksi jääville, joiden juttuja olen päässyt näin vuosien jälkeen lainaamaan.


Huomionosoitukset

Pro Kuusankoski -mitali 1977
Kaupunkiliiton kultainen ansiomerkki 1977
Kuusankosken kauppalan kultainen vaakunamerkki Erik Enomaalle, tullut palvelukseen 1.11.1944 loppiaisena 1965
Muotokuva eläkkeelle jäädessä kauppalan kiitoksena 28 vuoden työstä. Helsinkiläinen taidemaalari Martti Könönen maalasi muotokuvia kaksi samanlaista. Toinen on terveyskeskuksen seinällä, toinen Mäkikylän palvelukeskuksen aulassa.

Martti Könösen maalaama muotokuva Enomaasta




torstai 13. maaliskuuta 2014

Anja Kujala - koukussa Kymi Sinfoniettaan

Maaliskuinen keskiviikko on onnenpäivä Kujalan perheessä: Kymi Sinfonietta säilyy itsenäisenä. Anja ja Jari Kujala ovat olleet koukussa Kymi Sinfoniettan konsertteihin seitsemisen vuotta - heistä tuli riippuvaisia yhdellä käyttökerralla. Epätietoisuus orkesterin tulevaisuudesta on tehnyt viime viikoista piinaavia. Lopulta järki voitti ja kaikki on taas hyvin.

Kujalat saavat nyt pitää tiiviin konserttitahtinsa.

Anja Kujala kokee konserteissa huikeita elämyksiä. Jo ensimmäinen kohtaaminen oman maakunnan orkesterin kanssa naksahti kohdalleen.
- Orkesteri on hyvä, näin pieneksi orkesteriksi aivan upea. Yhdistämisessä Lappeenrannan kanssa ei olisi järkeä - onhan Kymi Sinfonietta ihan eri tasolla. Suuri osa soittajista olisi pitänyt irtisanoa, he olisivat hakeutuneet pois seudulta. Ja miten olisi käynyt Uuno Klami -sävellyskilpailun ilman hyvää orkesteria? Anja Kujala ihmettelee.

Kuuma vinkki tuli työpaikalta

Kujalan pariskunnasta tuli Kymi Sinfoniettan vakioasiakkaita Jari Kujalan työkaverin ansiosta. Tämä musiikki-ihminen houkutteli Jarin vaimoineen kokeilemaan tuotetta - ja sillä tiellä ollaan edelleen. Jos Kujalat  ovat tienneet, etteivät pääse konserttiin Kouvolassa tai Kuusaalla, he ovat käyneet kuuntelemassa ensimmäisen esityksen Kotkassa. Joskus on myös ajettu Lappeenrantaan hoitamaan asia, kun orkesterilla on ollut siellä yhteisesiintyminen Kaakon Filharmonikoiden kanssa eikä ole päästy Kotkaan eikä Kouvolaan. Kausiliput tekevät vähintään kaksi kertaa kuussa lähtemisen helpoksi.
- Kesällä onkin keksittävä jotain tilalle. Savonlinnassa olemme käyneet kerran kesässä, Iitin musiikkijuhlilla ja Salmelassa samoin. Mutta kyllä loppukesästä aina alkaa odottaa, että tulisi syksy ja pääsisi Sinfoniettan konsertteihin. Vaikka se Jarin työkaveri varoittikin, ettei saa jäädä koukkuun.

UPM:lläkin on rooli Kujaloiden konserttivimman syntymisessä. Heidän harrastuksensa alkuaikoina yhtiö sponsoroi myös Kymi Sinfoniettaa. Jari Kujala sai työkaveriltaan perinnöksi työnantajansa UPM Seawaysin yritysvieraiden isännöinnin konserteissa. Näin hän on tullut asioineeksi orkesterin kanssa muutenkin kuin musiikin kuuntelijana.


Kapellimestarin vaihdos tuo mukanaan hyvääkin.
Paikalla on merkitystä - mieluiten Anja Kujala käy konserteissa Kuusankoskitalossa.
- Onhan se nyt aivan toista luokkaa kuin Kouvolan kaupungintalo. Kuulin Kuusankoskitalon työntekijältä, että salin akustiikkaa oli suunniteltu paikallisinkin voimin, kun taloa alettiin rakentaa. Olivat tehneet pienoismallin salista pikku seinäpaneeleineen, ja äänen liikkumista siinä oli testailtu paikallisen muusikon avustuksella, Anja Kujala kertoo.

Johtajilla on omat tyylinsä

Tänä vuonna orkesterilla on edessä kapellimestarin vaihdos. Japanilaissyntyinen Yasuo Shinozaki lähtee johdettuaan Sinfoniettaa vuodesta 2007.
- Olen sitäkin pelännyt, että mitä sitten tapahtuu. Yasuon aikana orkesteri on kehittynyt niin valtavasti. Toisaalta hänen itsensä ja soittajien kannalta on varmaan hyväkin, että johtaja vaihtuu ja tulee uusia näkökulmia tekemiseen. Yasuo on antanut hirveän paljon, ja jossain vaiheessa tulee tilanne, ettei ole enää samalla tavalla annettavaa, Anja aprikoi.

Shinozaki on antanut Kymi Sinfoniettalle paljon myös kansainvälisten suhteidensa kautta.
- Täällä on käynyt loistavia solisteja ympäri maailmaa. Eivät he olisi tulleet minkään huonon orkesterin vieraiksi. Eivät Olli Mustonen ja Kari Kriikku lähtisi solistiksi ellei orkesteri olisi niin hyvä ja taipuisa.

Nykymusiikki tekee hyvää vaikkei aina miellytäkään.

Kujalat ovat kuulleet Kymi Sinfoniettaa monen kapellimestarin johtamana. Andres Mustosen tyyli tuntui alkuun vieraalta. Sitten pariskunta osui kuuntelemaan Mustosta viulistina esiintymässä kahden muun soittajan kanssa Haapasaaren kirkossa. Uskomaton meno ja jytinä sulatti jään, ja nyt Anja nauttii Mustosen johtamisestakin. Mutta eräs toinen vierailija vie voiton tästäkin.
- Ralf Gothónin kapellimestarivierailu oli jotain aivan uskomatonta. Orkesteri soitti hänen johdollaan kuin enkelit. Se oli hienoa, tuntui ettei tuollaista voi ollakaan, Anja Kujala naurahtaa.



Musiikin kuuntelusta saa virtaa

Kulttuurin harrastaminen pitää ihmisen vireänä - sen osoittavat tutkimukset. Anja huomaa vaikutuksen itsessäänkin.
- Saan siitä vaikka mitä, se on ihastuttavaa. En voisi ajatella, että pitäisi elää ilman.

Wagneriin ja Sibeliukseen hurahtanut Anja Kujala kävisi tietenkin kuuntelemassa musiikkia vaikka missä päin maailmaa, mutta kun se ei ole mahdollista.
- Haaveilin kauan pääseväni Bayreuthin musiikkijuhlille kuuntelemaan Wagneria. Sitten selvisi, että pitäisi kuulua Wagner-seuraan ja jonottaa seitsemän vuotta saadakseen liput. Saisihan sinne ilman jäsenyyttäkin lipun jopa ensi kesälle - yhden lipun hinta Lohengriniin 1500 euroa! Ei käy meille, me menemme sitten paikalliseen elokuvateatteriin seuraamaan lähetystä jostain kansainvälisestä oopperatalosta 23 euron hinnalla. Kymi Sinfoniettan koko ei nimittäin riitä Wagnerin isojen teosten esittämiseen, Anja Kujala huokaa.

Ooppera vei mukanaan viiden ensitahdin jälkeen.
Musiikin voi jokainen kuulla omalla tavallaan, ei ole mitään oikeata tapaa nauttia esityksistä.
- En ole koskaan ottanut selvää taustoista ja koulukunnista etukäteen. Jokin musiikki vain vie mukanaan. Onko olemassa mitään kauniimpaakuin Wagnerin Lohengrinin ykkösosan alkusoitto?

Koulukunnista ja tyylisuunnista ei otettu selvää silloinkaan, kun Kujalat lähtivät ensimmäistä kertaa vuosien harkinnan jälkeen Savonlinnan oopperajuhlille. Silloin esitettiin Wagnerin Lentävää hollantilaista, josta kummallakaan ei ollut mitään käsitystä etukäteen. Mutta musiikista nauttimisen kyky on molemmilla ollut huipussaan.
- Viisi tahtia, ja ajattelin ettei tällaista voi olla! Päätettiin heti tulla uudestaan, sanoin että tämä ei voi jäädä tähän. Olemme käyneet nyt joka kesä. Mutta kallista sekin on. Niinpä ajamme Savonlinnaan, vaihdamme autossa vaatteet ja menemme linnaan oopperaan, ja sen jälkeen ajamme yöllä takaisin Kuusaalle.

Korva herkkänä trumpetinsoitolle

Trumpetti on Anja Kujalan oma soitin, vaikkei hänellä omaa trumpettia olekaan. Pikkutytöstä asti hän oli piirrellyt trumpetin kuvia ja ihastellut soitinta, ja sitten Kuusaalle tuli musiikkiopisto.
- Menin opistolle ja tapasin opettaja Aimo Ritaluodon, joka on ollut 60-luvulla Kouvolan Orkesterin johtajakin. Sitä paitsi hän on itsekin trumpetisti. Ilmoitin hänelle, että ajattelin tulla soittamaan trumpettia. Hän sanoi, ettei sinne noin vaan tulla ja pani minut laulamaan. Sen jälkeen sain luvan aloittaa opiskelut. Torvi kyllä puuttui, mutta setäni lainasi sen minulle soittokunnalta, Anja naureskelee varhaista määrätietoisuuttaan.

Trumpetti on Anja Kujalan mielestä mahdollisimman hankala soitin, siinä kun pitää niin moni sävelkorkeus tuottaa suun asennolla, ja puhaltaa pitää jaksaa. Se ei tahtia haitannut. Anja opiskeli sitkeästi kolme vuotta ja pääsi pitkälle.
- Aimo sanoi, että kyllä minä opetan sinulle ylä-c:n. Sehän on vaikea, mutta kyllä minä sen muutaman kerran sain soitettua. Sitten tulivat muut hössötykset. Torvi lähti takaisin soittokunnalle, ja soitto jäi.


Nyt aikuisena tuttu toi Anjalle vielä alttotorven kokeiltavaksi. Se tuntuikin helpommalta kuin ensimmäinen trumpetti, mutta tarina päättyi klassiseen tapaan.
- Meidän jätkät sanoivat, että ethän sinä nyt ala tollasta. Ja puhaltaminen on sen verran rankkaa, etten jaksanut enää aloittaa yksin alusta. Puhaltamista varten pitäisi vielä tehdä erikseen harjoitteita, Anja kertoo.

Konserteissa Anja Kujala kuuntele ja ihailee erityisesti trumpetisti Visa Haaralaa ja lyömäsoitinmuusikko Vladimir Belovia.
- Ja viulisti, konserttimestari Raymond Cox - hänhän on loistava! Entäs alttoviulisti Valerijs Avramenko - Kujala luettelee rakastamansa orkesterin kansainvälistä soittajakuntaa.

Torstaina on taas päästävä konserttiin, tällä kertaa Kouvolan kaupungintaloon. Sekin käy, jos ei kerran ihan kotikulmille orkesteria saada. Tärkeintä on tieto, että Kymi Sinfoniettaa ei liitetä eteläkarjalaiseen orkesteriin, vaan kumpikin soittaa tahollaan ja tekee tarvittaessa hyvää yhteistyötä.

Toivo Hautamäki - Kymiltä kiinteistöhuoltoon

Toivo Hautamäki on ajanut aamulla kotoaan Helsingistä Kuusankoskelle tapaamaan kansakouluaikaisia luokkakavereitaan. Lounaalta hän on tullu...