torstai 21. syyskuuta 2017

Heikki Merivirta kantoi postia teini-ikäisestä lähtien

Heikki Merivirta on tuttu mies kuusankoskelaisille. Kodit ovat saaneet postinsa hänen jakamanaan, moni on nähnyt miehen teatterin lavalla näyttelemässä tai estradilla kupletteja ja lauluja esittämässä. Useat tunnistavat hänet luottamustoimista kaupungilla ja järjestöelämässä. Nyt keskitytään siihen, miten Postin työntekijä Merivirta koki muutoksen tuulet työvuosinaan 40-luvulta 90-luvulle.

Heikki Merivirta syntyi Lotinanpellolla Kymenrannassa asuvaan yhtiöläisperheeseen, jolla oli toinen puoli yhtiön paritalosta kotinaan. Siellä hän vietti 20 ensimmäistä vuottaan ja olisi viettänyt enemmänkin, ellei isä olisi kuollut. Se tiesi lähtöä työsuhdeasunnosta, kun kerran Heikkikään ei innostunut lähtemään Kymiyhtiölle töihin. Hän oli nimittäin ollut siihen mennessä jo kolme vuotta Postissa töissä. Heikki ja äiti muuttivat Voikkaalle. Perheessä oli ollut neljä lasta mutta vain Heikki ja yksi sisko olivat elossa.

Postista tuli Heikki Merivirran kohtalo jo teini-iässä. Hän oli viidentoista, kun Postin esimiehenä toimiva perhetuttu Eino Antila vaimoineen oli Merivirroilla kylässä, ja Heikin isä kysyi pojalleen kesätyöpaikkaa. Sellainen löytyi heti. Ensimmäisen kesän jälkeen esimies kysyi, tulisiko Heikki kouluvuoden jälkeen jälleen postia jakamaan. Mielellään poika sen lupasi.
- Seuraavan kesän jälkeen esimies kysyi, haluaisinko vakituisen paikan. Halusin, ja niin jäi oppikoulusta viimeinen vuosi käymättä. Isä tosin olisi halunnut minut Voikkaan tehtaan höyryosastolle koulutettavaksi. Äiti siihen, että mitäs sinä nyt, anna pojan tehdä niinkun se haluaa. Isä katsoi äitiin, sitten minuun ja sanoi "no tee nyt niinkun itte haluat", ja 45 vuottahan siellä tuli oltua vuodesta -49 lähtien, Heikki kertoo. Kuuntelija seuraa vuorosanoja kuin näytelmää. Tällä kertojalla on taito vangita yleisönsä.

Kesätöissä Heikki kantoi postia ihmisten laatikoihin Lotinanpellon, Myllykallion ja Markantonttien vaiheilla. Jakajille annettiin kannettava posti aamulla Voikkaan seuratalon alapuolella olevassa postitoimipaikassa - sitä ei enää ole. Kantajat lajittelivat postin itse, ensin karkeasti kantopiireittäin.
- Siihen aikaan Voikkaalla ei ollut katuosoitteita, posti lajiteltiin tyyliin Voikkaa 1. piiri, Voikkaa 2. piiri. Taksimiehille ja sairaankuljettajillehan tilanne oli vaikea, kun osoitteet puuttuivat. Voikkaan kadut nimettiin vasta vuonna -65, olin silloin Postin edustajana nimeämistyöryhmssä. Viikon verran istuimme nimiä miettimässä.

Postinkantajalla on nykyisin välineet talon puolesta.
Viisikymmenluvulla jakajan kulku oli vaikeaa. Talvisaikaan Heikki oli usein ensimmäinen, joka aamulla kynti polveen ulottuvaa hankea pyörineen. Hiekoituksesta ei ollut tavallisesti tietoakaan tiellä, mutta omat pihansa ihmiset hiekoittivat. Oman alueen kaikki posti piti viedä pyörän tarakassa ja sarvissa postitoimipaikasta asti. Nykyisin autot kuljettavat niput pitkin kaupunkia lukollisiin laatikoihin jakajia varten.
- Isopostisina päivinä minulla saattoi olla tarakassa kolmekin nippua ja nippu molemmissa sarvissa. Pyörä piti olla omasta takaa, eikä Postista annettu meille laukkuja. Postin pyörät tulivat käyttöön vasta 80-luvun alkuvuosina. Vaatteet tuli kyllä talon puolesta, useampi vaatekerta vuodessa, Heikki Merivirta kertoo.

Matka eteni kahvitellen

Ennen postit jaettiin omakotitaloihinkin oven postiluukusta sisään, nykyisin talojen postilaatikot ovat vähintään tien laidassa, elleivät peräti tien toisella puolen. Kierros pihassa oli joskus hyväkin asia.
- Kun rouvat talvipakkasella näkivät posteljoonin tulevan, he kutsuivat kahville. Jos joku yritti kieltäytyä, he tykkäsivät huonoa. Kun saman kannon aikana viidessäkin paikassa joutui juomaan kahvia aamulla tyhjään mahaan, tuli jo paha olo. Totta puhuen kovalla pakkasella teki hyvää, kun pääsi lämmittelemään, sai kuumaa juotavaa ja joskus voileipääkin. Yhdessä pilkanmaalaisessa talossa oli grammari, josta minulle soitettiin kappaletta Eron kyyneleet, kun läksin maha poltellen jatkamaan matkaa, Heikki nauraa.

Eräälle voikkaalaiselle kantajalle tarjottiin ruokaakin. Tällä oli sairautensa takia mukana eväät, ja hän kysyi talon emännältä, saisiko hän syödä ne sisällä. Emäntä oli juuri keittänyt lihakeiton ja vaati kantajaa syömään sitä pelkän leivän sijasta.
- Rouva kertoi myöhemmin minulle, että se söi kaksi lautasellista ja kysyi seuraavaksi: "Onkos sinul mitää sit vastaan, jos miä käyn toho sohvalle pitkäksein?" Rouva oli laittanut lapsetkin ulos, ettei talonväki häirinnyt nukkujaa. Tämä oli nukkunut toista tuntia ja todennut herättyään olevansa kuin toinen mies. Mutta kuukauden kuluttua hän saikin jo sairauseläkkeen.

Kolarinmäen postitoimipaikka
Aina kohtelu ei ollut yhtä avuliasta. Heikki Merivirta kantoi postia välillä myös muualla, mm. Kymintehtaalla. Kolarinmäellä hän kerran haki seurakuntatalon postitoimistosta ison kuorman jaettavaksi ja lähti taluttamaan pyörää pihasta. Hän kompastui, ja samassa viereen ilmaantui Kolarinmäellä asuva pastori Vapaavuori. Tämä lohdutti: "Kenellekään ei ole annettu enempää taakkaa kuin hän jaksaa kantaa, sanotaan Paavalin kirjeessä roomalaisille", ja jatkoi matkaansa.

Postin palvelutehtävät ovat kautta aikain olleet moninaiset, joskin ennen vanhaan epävirallisesti. Heikki ei ole koskaan joutunut lukemaan asiakkaalle tämän kirjepostia ääneen, kuten joku kollegansa.
- Mutta mattoja olen piiskannut. Ja pitänyt hevosta, kun yksi naisihminen Mattilassa kengitti hevosta. Kun hevonen potkaisi, olin selälläni.
 
Töihin tultiin kuuden ja seitsemän välillä, jakamaan lähdettiin yhdeksän maissa. Helpompina päivinä posti oli jaettu 11:een mennessä, mutta jos oli paljon kannettavaa, saattoi mennä yhteenkin. Kierroksen jälkeen ei tarvinnut palata postille, vaan jokainen meni kotiinsa. 

Työvuorot ovat postilaisilla aina erilaiset kuin tavallista päivätyötä tekevillä, mutta Merivirralla oli esimiesvuosinaan pari vuotta tällainenkin vuoro: seitsemäksi töihin, 11:ltä kotiin, takaisin töihin 14.15 ja työtä 17.30:een. Tähän työrytmiin kuului aamuvuorossa myös auton repsikkana olo. Autolla kierrettiin Voikkaalta Oravalaan ja takaisin, ja reitti ulottui Katajaharjuun asti.
- Siihen aikaan lajiteltiin myös lähtevä posti säkkeihin postivaunuittain junalla kuljetettavaksi. Kouvolasta tuli mies, joka haki sen junalle.

Merivirta on lehtimyyjän unelma

Pitkään 60-luvulle posti jaettiin kahdesti päivässä ja myös lauantaisin. Vuodesta -65 jaettiin päivän toisessa kannossa iltapäivällä vain kirjeposti. Varhaisjakelun firmat tulivat vasta kuusikymmenluvun alussa, joten siihen asti Postin työntekijät kantoivat sanomalehdetkin. Taloihin tuli myös kirjeitä ja aikakauslehtiä.
- Aku Ankka oli ilmestymisajankohdastaan asti ykkönen, lisäksi tuli Seuraa ja Apua, erittäin suosittu oli Kotiliesi. Sitten alkoi tulla Annaa ja muita uusia naistenlehtiä. Suomen Kuvalehteä ei tullut kuusankoskelaisille kovinkaan paljoa, Tekniikan Maailmaa vähän enemmän. Ärrän lehtihyllyllä välillä ihmettelen, että lehtiä on vaikka minkälaisia nykyään. Mutta EU-maista Suomessa ilmestyykin väkilukuun nähden eniten lehtiä, Merivirta selvittää.

Postinkantaja pääsee aika hyvin jyvälle kotitalouden kiinnostuksista sinne kannetun postin kautta. Mutta hänellä onkin vaitiolovelvollisuus.
- Meidän aikana se vannottiin kuin vala, sormi Raamatulla. Se tapahtui postilla konttorinhoitajan huoneessa.

Heikki Merivirta tilaa itse monia lehtiä. Vaimo sitä välillä ihmetteleekin, kun miehellä on kunnan ja seurakunnan luottamuselinten jäsenenä ollut aina paljon muutakin tekemistä kuin lehdenluku.
- Minulle tulee nykyisin Hesari ja Kouvolan Sanomat, Demokraatti, Vihreä Lanka, Kotimaa, Eläkkeensaaja, Suomen Kuvalehti, Apu, Urheilulehti, Suomen Luonto, Katso, Valitut Palat, Tieteen Kuvalehti, Tieteen Kuvalehden Historia, National Geography - niitä on vaikka kuinka paljon.

Kuusankoskella on ollut jopa seitsemän postitoimipaikkaa: Oravala, Pilkanmaa, pääposti Valtakadulla, Sairaalanmäki, nelonen TS:n lähellä, Kymintehtaan asema ja Kolarinmäki. Henkilökunta joutui palvelemaan vuoroin vieraissakin.
- Se oli herrojen määräys. Yksi syy varmaan oli se, että piirit olivat hyvin erilaiset kilometri- ja asiakasmääriltään, ja työtä haluttiin tasata kaikille saman verran. Oli joskus huvittavaa, kun poljin Voikkaalta keskustaan ja keskustan mies polki vastaan kohti Voikkaata. Siinä oppi tuntemaan kantopiirit ympäri kuntaa. Voikkaallakin kannoin joka piiriä. Kolme viikkoa jakaja oli yhdessä piirissä ja siirtyi sitten toiseen.

Jossain vaiheessa viime vuosituhannen lopulla postia ei enää kannettu omakotitalojen kotiovelle, vaan postilaatikot piti pystyttää tien laitaan. Se säästi postinjakajan askeleita, mutta tiesi samalla väen vähentämistä. Mittamies kulki alkuun mittapyörän kanssa kantajan rinnalla ja mittasi matkan.
- Ei mennyt kun muutama viikko, kun tuli tieto, että kantopiirit suurenevat ja väki vähenee. Jakajia oli ollut 33, ja heistä sai lähteä seitsemän, Merivirta muistelee.

Heikki Merivirta kehuu työnantajaansa joustamisesta, kun työntekijälle tuli muita aktiviteetteja työnteon rinnalle. Merivirran elämään on mahtunut paljon muutakin kuin Postin työtä. Hän on toiminut kaupungin eri luottamustehtävissä sosialidemokraattien riveissä kaikkiaan 32 vuotta lautakuntatyö mukaan laskien ja kaupunginvaltuutettunakin 16 vuotta. Kulttuurilautakunnassa hän oli 20 vuotta. Juontohommia Merivirta on tehnyt 55 vuotta, osa keikoista oli päivällä. Hän kiersi Suomea jopa kuukauden mittaisilla kiertueilla voitettuaan Kymenlaakson kuplettimestaruuden vuonna 1954. Valtakunnallisessa kilpailussa hän oli kolmas. Heikki perusti myös oman orkesterin, jossa lauloi ja soitti kontrabassoa. Sen kanssa hän kiersi 22 vuotta. Hän on soittanut monien huippusolistien kanssa: Jukka Kuoppamäen, Paula Koivuniemen, Eila Pienimäen, Jorma Lyytisen, Kalevi Nyqvistin. Kuusankosken teatterissakin hän on ollut aktiivisesti mukana - se harrastus tosin keskittyi iltoihin.
- Kertaakaan esimies ei kieltänyt minua pitämästä vapaata omien juttujeni vuoksi - luottamustehtäviin tietysti pitääkin antaa mahdollisuus, Heikki päivittelee vieläkin päällikön joustavuutta.

Kuusankosken vanha postitalo
Merivirta sanoo tykänneensä kaikesta työstä, mitä Postissa teki. Hän on jakanut ja lajitellut postia, ollut esimiehenä ja "luukkupalvelussakin" eli palvellut asiakkaita tiskin takaa konttoreissa. Hän jäi eläkkeelle vuonna -92 työskenneltyään 45 vuotta Postissa. Alkuun oli outoa.
- Kun joka tapauksessa olen aina herännyt aikaisin, tänäkin päivänä herään yhä viideltä. Kun lenkkeilen kaupungilla, nykyiset postilaiset huutavat usein lastauslaiturilta minut kahville, vaikka heillä on  töitä ihan tarpeeksi muutenkin. Siinä kuulee nykymenosta.

Mikä muuttui Postissa sinun aikanasi?
- Kaikki. Mainospostia alkoi tulla jo 80-luvulla yhä enemmän. Sitä piti jakaa joka talouteen, vaikkei muuta postia olisi ollutkaan. Postikonttoreita suljettiin, ensimmäisinä Kymin asema ja Sairaalanmäki, sitten Pilkanmaa, Kolarinmäki, Voikkaa ja viimeisenä Kuusaan keskustan postitoimipaikka.
- Se oli kumma juttu, en vieläkään tajua, että kaupungin keskustasta lakkautetaan konttori. Meillä kävi omasta aloitteestaan tai meidän kutsusta kansanedustajaa, ministeriä, Postin johtoa keskustelemassa tilanteesta, mutta näin siinä lopulta kävi.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Vieno Viitakare, väsymätön auttaja


Diakonissa Vieno Viitakare istuu K-kaupan eläkeläissohvalla ja moikkailee melkein kaikki ohi kulkevat asiakkaat. "Morjens" ja rento käden heilautus. Herranrauhaa ei tarvitse toivotella, se henkii Vienon olemuksesta, ja sellainen hauska hymy, jonka takia varmaan niin monet ovat uskaltaneet turvata häneen. Tämä ihminen karttelee koristeellista käytöstä ja pönäkkää muodollisuutta, komeat tittelit ovat hänestä vastenmielisiä.

Jatkamme juttelua Vieno Viitakareen työpaikalla Valtakadulla, Vienon kammarin toimistohuoneessa, siellä kirpparin takana. Vienon Kammari on toiminut jo 16 vuotta, ensin toisessa paikassa. Työpaikalla, niinpä. Ensi vuonna 80 vuotta täyttävä Vieno tekee töitä edelleen vaikka jäi eläkkeelle seurakunnasta 17 vuotta sitten. Vienon kammarin ja Karjalan Tuen toiminta on suoraa jatkoa Viitakareen työlle Kuusankosken seurakunnassa. Siellä työalaan kuului avustustoiminta Venäjän puolella, ja toiminnassa oli mukana paljon vapaaehtoisia. Kun Vieno jäi eläkkeelle, nämä eivät antaneet hänen lopettaa avustamista. Vuoden 2000 lopussa perustettiin yhdistys, joka alkoi toimia alkuvuodesta.
- Jäin tammikuun 2001 lopussa eläkkeelle, ja seuraavana maanantaina ryhdyin hommiin täällä Kammarilla, jonka vapaaehtoiset olivat laittaneet pystyyn. Eläkelahjarahoilla maksoin vuokran, ja siitä se lähti, Vieno kertoo naurahtaen.

Tällä keväisellä viikolla ollaan taas lähdössä viemään avustuksia rajan taa, tällä kertaa Viipuriin. Kuun vaihde on kulunut tavanomaisesti tilityksiä, sopimuksia ja asiakastapaamisia hoidellen, uusia työntekijöitä vastaanottaen.
- Keskiviikkona jaettiin ruoka-apukasseja 18 perheelle - ihan työntäyteinen viikko. Ruoka-avustuksia jaettiin jo seurakunnassa EU-rahoilla. Vienon kammarille rupesin kyselemään kaupoista, tällä hetkellä Woikantori antaa ruokaa jaettavaksi kolme kertaa viikossa. Vaasan&Vaasan leipomosta saadaan leipää, Puurin kanalasta munia.

Muuta apua tulee tavarana mutta myös rahana - joulun aikaan moni lahjoittaa rahaa.
- Silloin tulee 3000-4000 euroakin. Ostamme kaupasta lahjakortit ja annamme ne tarvitseville. Moni löytää meidät perhe- ja sosiaalityöntekijöiden ja seurakunnan kautta. Viime viikolla eräs äiti varasi kirpputorilta lastenvaatteita ja sanoi tulevansa hakemaan ne, kun lapsilisät tulee - heillä oli vain yhdeksän euroa maitorahaa viikonlopuksi.

Byrokratia jarruttaa

Vienon kammari työllistää jatkuvasti parikymmentä työntekijää. Viitakare kertoo, miten monella tapaa heille on työtä järjestynyt.
- Palkkatuella on vielä kolme ihmistä, nythän TE-keskus ei ole luvannut enää palkkatukityöntekijöitä kenellekään. Muutama on työkokeilussa, jossa saa maksimissaan olla kuusi kuukautta. Kuntouttavassa työtoiminnassa on pari ihmistä, ja kolme ihmistä ns. työttömän suojarahalla - he saavat siis hankkia 300 euroa kuussa ilman että se vaikuttaa työttömyyspäivärahaan. Meillä on myös vapaaehtoisia - ihmiset tarvitsevat paikan ja yhteisön. Niin ja yksi nuori aloittaa päiväkodissa nuorten työllistämisrahalla, Vieno kuvailee yhteisöä, jonka sopimusten selvittelyssä viranomaisten kanssa saa tosiaankin huhkia.

Vieno Viitakare luettelee yhteistyökumppaneita työnvälittäjien kanssa, niitä riittää! Se vaatii myös osaamista ja jaksamista - ja kekseliäisyyttä.
- Viime vuonna minulla oli kolme TET-harjoittelijaa Naukiosta, jotkut lähtevät meiltä vanhusten palvelutaloihin harjoittelijoiksi, kaksi nuorta haki lähihoitajaopiskeluun. Kymmenkunta nuorta on lähtenyt hoitoalalle kesänuoristani, Vieno kertoo.

Paperitöitä Vieno ei rakasta mutta niitä on pakko tehdä. Häntä harmittaa, että kahdeksan vuoden hanke ELY-keskuksen kautta päättyi. Sen kautta yhdistyksellä oli hanketyöntekijä tekemässä osan toimistotyöstä. Paperihommat ovat jäljellä, työntekijä ei. Tämähän on jo sekä työnvälitystä että ammatinvalinnanohjausta.  Toissavuonna Vienon Kammari työllisti 59 eri henkilöä.
- Onhan minulla nuorten kohdalla taka-ajatuskin: sitten joskus kun olen vanha, minullakin on hoitajia, Vieno naureskelee.

Joskus viranomaisten toiminta kerta kaikkiaan väsyttää.
-  Työskentely TE-toimiston ja työvoiman palvelukeskuksen kaikkien työntekijöiden kanssa ei ole tasavertaista eikä eikä -laatuista. Työttömät käyvät kyselemässä Kammarilta työpaikkaa, mutta paperinpyöritys on hidasta. Haastattelukutsut viipyvät, monta mutkaa on matkassa. Jotkut työnhakijat jopa kokevat, että heidän ihmisarvoaan loukataan, Vieno Viitakare suomii.

Tilanne näyttää vielä oudommalta, kun Vieno Viitakare kertoo:
-  Meillä Kouvolassa maksettiin vuonna 2016 Kelan työllistämisrahoja takaisin valtiolle yli 7 miljoonaa euroa. Tänä vuonna tuokaan ei taida riittää. Minä kuuntelen sitä turhautumisen ja yksinäisyyden vuodatusta. Joku kestää sen, kun saa olla meillä muutaman päivän vapaaehtoisena.

Vieno patistelee mukaan yhteiskuntaan

Työjako Vienon kammarilla on selkeä. Kolme ihmistä vastaa kirpputorin toiminnasta, avustustavaroiden pakkauslajittelussa on miehiä ja naisia. Ompelimon työntekijät valmistavat äitiyspakkausten makuupusseja ja lakanoita, ja erillisessä ompelimossa tehdään myyntituotteita ja arpavoittoja. Keskiviikkoisin on elintarvikejakelu.
- Monta työpistettä, ja entiset työntekijät opastavat aina uuden työntekijän tehtäviin. Ihmisille tulee hyvä mieli, kun he onnistuvat, ja uusien ihmisten kautta tulee aina uusia ideoita. Mutta sitten kun työsuhteet päättyvät, on aina suru ja itku.

Työsuhteiden määräaikaisuus hankaloittaa sekä Vienon kammarin että sen työntekijöiden elämää. Määrärahoista ei tiedetä etukäteen, usein voidaan palkata ihminen töihin vain kuukausi kerrallaan, kun viranomaisten budjettipäätökset viipyvät.
- Ihmiset ei haluaisi jäädä kotiin. Jos meillä ei ole työtä tarjolla, he sitten poikkeavat täällä vain juttelemassa. Täällä puhutaan isoistakin asioista - liittyy varmaan seurakuntatyöhöni. Yhtenä päivänä puhuin viiden ihmisen kanssa kuolemasta. A-klinikan ja päihdetyön aiheista riittää puhuttavaa. Minulla on entisestä työstä verkostot joka paikkaan, voin vaikka saatella ihmisen lääkäriin tai sosiaalityön ammattilaisen luo. Selvitän toimeentuloasioita ja sitä millaisia oikeuksia asiakkailla on erilaisiin tukiin.

Jos ei ole ammattikoulutusta eikä työkokemusta, ei oikein ole vaihtoehtoja kotona pyörimiselle.- Olen erittäin huolestunut meidän alueen nuorten miesten syrjäytymisestä. Täällä tehdään paljon itsemurhia. Ihan viime aikoina olen kuullut neljästä, se koskettaa kovasti.

Vieno ei kääri asioita pumpuliin. Apua hakeva saa häneltä hennolla äänellä annetut mutta topakat ohjeet.
- Mitäs siekin nuori mies vaan olet. Nyt menet työkkäriin ja tulet meille hommiin. Tämänikäisenä käsittelen näitä nuoria kuin omia lapsenlapsiani. Asiat sanotaan niin kuin ne on, pitää vaan potkaista homma liikkeelle. Joskus onnistuu, joskus ei. Yleensä työ on ihmisille niin tärkeä asia, että meille tulevat työskentelevät tunnollisesti jaksonsa, Viitakare kehuu.

Autettavia löytyy joka askeleella, ei tämä yhteiskunta niin hyvin voi kuin päältä katsoen kuvittelisi. Eläkeläisrouvalla rahat eivät riitä ruokaan ja lääkkeisiin, mutta Kela panttaa tietoja eläkkeensaajan hoitotuesta, jolla monen talous tasapainottuisi. Kun Vieno kuulee tilanteesta, hän käärii hihat, tekee hakemuksen tuesta ja kutsuu mukaan ruoanjakeluun.
- Olen hirveän pahoillani Kelan tyylistä, ihan niinkuin sen työntekijät antaisivat omista rahoistaan. Näille, jotka ovat koko ikänsä tulleet vähällä toimeen, pitäisi erityisesti kertoa tukimahdollisuuksista. Heille kynnys pyytämiseen on hirveän korkea.

Satoja Kammarin äitiyspakkauksia vuodessa naapurimaihin

Kuusankoskelaiselta perheeltä kuoli vauva parin päivän ikäisenä. Äiti oli seurakunnan vanhempi-lapsi-kerhossa. Surussaan hän ei pystynyt luopumaan äitiysavustuspakkauksesta puoleentoista vuoteen.
- Äiti on antanut luvan kertoa tarinansa. Hän soitti minulle, että kun käyn Viipurissa, voisin etsiä äidin joka tarvitsisi pakkauksen. Löysimme synnytyssairaalasta 19-vuotiaan yksinhuoltajaäidin Irinan, luovutimme pakkauksen hänelle, ja siitä se alkoi.

Avustuspaikkoja on Vienon matkan varrella ollut monta. Työ käynnistyi Viipurin Tienhaaran lastenkodista.
- Kohteina ovat olleet synnytyssairaala, sotilassairaala, naistensairaala, lastensairaala ja aluesairaala. Osa jää, tilalle tulee uusia. Viipurissa oli myös tutkintavankila, mutta byrokratia lopetti yhteistyön siellä. Ollaan käyty Sovetskissa, Koivistolla, Pietarin alueella, luostareissa, kirkossa, vammaisten järjestöissä, Inkerinmaalla, Novgorodissa. Virossa meillä on kolme seurakuntaa kumppaneina, siellä on käyty naisvankilassa. Petroskoissa on katukeittiö, asunnottomien asuntola, lastenkoti ja vanhainkoti, joissa olemme vierailleet tuliaisten kanssa. Viipuriin olemme perustaneet perhekerhon, joka on jo poikinut pari lisää. Olen pitänyt tulkin avulla sururyhmää Tsetsenian sodan uhrien äideille ja leskille. Mutta ihan jo vaatteiden ja kenkien saaminen ilahduttaa saajaa.

Vieno ja kumppanit huomasivat, että kannattaa koota vauvoille omat avustuspaketit muiden kassien rinnalle. Nyt niitä viedään viitisensataa vuosittain.
- Lähtiessämme soitamme ja kysymme kunkin paikan tarpeen. Kuusankoskelaisen vauvan tarinan kautta olen tajunnut, ettei elämämme pituus ratkaise, mitä meistä jää. Pikku Saanan elämästä jäi tällainen jälki, tuhansia paketteja muille vauvoille, Vieno miettii.

Esimerkkejä avun vaikutuksista riittää. Moskovan takana 16-vuotias yksinäinen äiti oli luopumassa poikavauvastaan, koska hänellä ei ollut tälle muuta kuin pyyhe ympärille. Kun hän sai Vienon kammarin avustuspaketin, ja kun neljä avustusmatkalla ollutta naista vielä ryhtyi pikku Nikolain kummeiksi, tyttö päätti pitää vauvansa. Kummit veivät kaksi vuotta pojalle vaatteita ja vauvanruokia.
- Olen ajatellut kirjoittaa Putinille, että rupeapa ostamaan Suomesta äitiyspaketteja Venäjälle, Vieno nauraa.

Pakettia Vieno Viitakre kehuu upeaksi: kahteen vuoteen asti vauvanvaatteita, vaippoja, makuupussi, toppahaalari, kaikkea tarpeellista.
- Ihmiset ovat niin paljon mukana tässä, sekä pakettien että tietojen jakamisessa naapurimaiden hoitajien kanssa.

Reissussa tämän tästä

Menneinä vuosina kammarilaisten retkeilijät kutsuivat itseään kilotytöiksi - rajan yli kun jokainen sai viedä 50 kiloa tavaraa. Nytkin painorajat ovat olemassa, mutta linjuriin ei mahdu niin paljon kuin matkustajat saisivat viedä.

Vieno reissaa vuodessa melkoisen määrän avustusmatkoja, viime vuonnakin nelisenkymmentä.
- Parhaimpina vuosina tuli 73 matkaa, mutta nyt se on vähän tasoittunut. Keskimäärin matkalla on ollut kolmisenkymmentä ihmistä. Ei lähimmäisyydestä kannanta niin vaikeaa tehdä. Kun lähtee meidän matkalle Viipuriin, voi viedä monille lämpimiä vaatteita ja kenkiä, niin yksinkertaista se on.

Avustusten saajat eivät ole ainoita, joita toiminta ilahduttaa. Nekin, jotka tuovat Vienon kammariin vaatteita ja muuta tavaraa, ovat onnessaan, kun pääsevät niistä noin kunniallisella tavalla eroon. Moni huokaa kahvitarjoilun äärellä: "Ihanaa kun on tällainen paikka!" Yksityisten ihmisten lisäksi lahjoituksia on tullut sairaaloilta, kouluilta, helluntaiseurakunnalta - monenlaisilta yhteisöiltä.

Kaikkea tätä kuunnellessa on kysyttävä, miten lähes kahdeksankymppisen Vienon voimat riittävät kaikkeen.
- Ne vaan riittää. Kun tulen tänne, niin miehän olen ihan lennossa. Ihmiset on iloisia, jokainen tekee työnsä hyvin, asiakaspalveluamme kehutaan. Sillä sitä jaksaa. Ja hiljaisuudesta saan voimaa. Aamuisinkin kotona on ihan hiljaista.

Sinapinkeltaiset kengät

Vieno on alun perin Punkaharjun tyttöjä, hän syntyi piian ja rengin tyttäreksi. Hänellä oli myös isoveli, ja Vienon jälkeen lapsia tuli reilun vuoden välein kunnes heitä oli seitsemän.
- Minun ja nuorimman välillä on kymmenen vuoden ikäero.

Sodasta Vieno muistaa lentokoneet ja aikuisten pelon, sen kun isä tuli sodasta lomalle ja koputti ikkunaan, toi näkkileipää. Isä oli sodassa viisi vuotta.
- Jälkeenpäin ymmärsin, että kun isä oli käynyt lomalla, kohta meille syntyi uusi lapsi. Asuimme Parikkalassa, ja siellä oli sotilastelttoja. Istuimme Pohjanmaalta tulleiden ruotsinkielisten sotilaiden teltassa ja saimme kaikenlaisia herkkuja. Me varmaan muistutimme sotilaita heidän omista lapsistaan. Kun meidän kotona salolla ei ollut sähköä, sotilaat toivat meille öljylampun, Vieno muistelee.

Sota jätti jälkensä Vienon isään, joka oli sodassa palelluttanut varpaansa, ja jalka myöhemmin amputoitiin.
- Iskällä oli painajaisia, hän ryyppäsi ja lennätti meitä pellollekin. Iskä kuoli, kun olin neljäntoista.

Nuori Vieno joutui ottamaan vastuuta kodista ja sisaruksista varhain. Isän kuoltua äiti oli töissä hoitoapulaisena kunnalliskodissa ja siivosi illalla osuuskaupalla.
- Osuuskaupan lihapuolen hoitaja oli ihana ihminen. Äiti sai tiskiin jääneitä keuhkoa, sydäntä ja maksaa - mehän syötiin aika terveellisesti. Äiti lähti ennen kuutta aamulla, ja meitä odottivat hellan yläpuolella paikatut ja kuivatut vaatteet. Minä laitoin ruokaa ja pidin järjestystä yllä. Minun laittama ruoka oli useimmiten silliä ja perunaa, iskä leipoi leipää. Kesäisin me lapset olimme töissä muilla, tytöt lapsenpiikoina, pojat naapureilla renkipoikina ajamassa hevosta.

Kengät ovat Vienolle olleet merkittävä asia. Hänen äitinsä perheessä kaikille lapsille ei riittänyt kenkiä, joten osa kulki alkusyksyn kouluun paljain jaloin. Varpaat lämpenivät, kun pissasi maahan ja seisoi hetken lätäkössä.
- Minä sain ensimmäiset omat kengät 16-vuotiaana. Ne oli sinapinväriset ja suippokärkiset. Vaikka varpailla oli niissä ahdasta, muistan hienon tunteen - näkeeköhän kaikki minun uudet kengät? Nykyisissä avustuskohteissamme on pulaa kengistä. Saamme niitä tuhansia, kaikenvärisiä, mutta vielä ei ole tullut yhtään sinapinkeltaisia. En olisi nuorena osannut kuvitella, miten suurta kenkäfarmia vielä pyöritän. Edesmennyt kenkäkauppias Eeva Lappi lahjoitti lapsille ekatossut, kullanväriset, Vieno kertoo.

Tarmokas opiskelija

Kansakoulua Vieno kävi neljä vuotta ja pyrki vanhemmiltaan kysymättä oppikouluun. Hän pääsi kirkkaasti sisään, eikä äiti pannut vastaan vaan lähti selvittelemään vapaaoppilaaksi pääsyä. Mutta kunnasta sanottiinkin, että ensimmäinen vuosi on maksettava itse ja tytön annettava näyttöä siitä, että oppii. Sitten vasta pääsisi vapaaoppilaaksi.
- Minä sydämistyin niin, etten enää palannut kouluun vaan menin mukavaan naapuritaloon pikkupiiaksi. Äiti järjesti, että sain käydä suorittamassa opinnot kuudenteen luokkaan asti. Kävin vielä jatkokoulun ja menin sen jälkeen piiaksi yhteen perheeseen.

Uudessa paikassa Vieno tutustui seurakuntanuoriin, jotka olivat lähdössä kansanopistoon. Vienokin halusi sinne, ja tuttu kodinhoitaja kustansi hänen opintonsa. Kansanopiston jälkeen Vieno suoritti Diakonissalaitokseen vaadittuja keskikouluaineita. Hän pääsi sinne opiskelijaksi ja valmistui neljässä vuodessa sairaanhoitajan ja diakonissan ammattiin vuonna 1963.
- Diakonissalaitokselta ehdotettiin seurakuntatyötä, mutta minä päätin toisin. Viimeinen jakso oli erittäin rankka, lepoa liian vähän. Kun apulaisosastonhoitaja aamulla rähjäsi, että kynät ei olleet pituusjärjestyksessä, sain tarpeekseni. Pääsin töihin Etelä-Saimaan keskussairaalaan, jossa veljeni vaimokin oli töissä. Työskentelin siellä leikkaussalissa, jossa oli kova hoitajapula.

Kolmen neljän vuoden kuluttua Vieno muutti Helsinkiin, jossa hänen sulhasensa oli opiskelemassa. Paikka löytyi tutuksi tulleesta Marian sairaalasta. Kun mies valmistui vuonna -72, hän sai paikan Kuusankoskelta vesilaitoksen hoitajana ja Vieno töitä aluesairaalan leikkaussalista. Siellä hän työskenteli 12 vuotta.
- Innostuin erikoistumaan, kävin yhdeksän kuukauden opinnot Kuopiossa anestesia-tehohoidosta. Mutta kurssin jälkeen tulikin Kuusaalla seurakuntasisaren sijaisuus auki. Olin Kuopiossa autellut muistamattomana harhailevaa mummoa, ja se pysäytti. Hain seurakuntatyöhön, jossa voisi auttaa ihmisiä uudella tavalla. Paikka vakinaistettiin, ja olin seurakunnassa 16 vuotta.

Viitakareen työaloina olivat näkövammaiset, kuurot, kriminaalityö, päihdetyö, vanhustyö. 90-luvulla hän erikoistui parin vuoden opinnoissa päihdetyöhön. Vieno sanoo uskonnon olleen elämässä mukana aina, "siellä pohjalla". Nuorena hän halusi kampaajaksi.
- Mutta naapurissa asui kampaaja, joka oli aika reipas, eikä äiti halunnut minusta samanlaista. Kun olimme köyhiä, meillä kävi seurakuntasisar, ja äiti toivoi minusta samanlaista. Olen työssäni Pelastusarmeijan linjoilla: soppaa, saippuaa, sielunhoitoa, arkiset asiat ensin kuntoon. Moni on kysynyt, miksi autan. Kerron, että kun olen itse kokenut Jumalan rakkautta, niin eihän se ole sen kummempaa, sitä voi jakaa. Vierastan hirveästi Raamatulla päähän hakkaamista, kannatan tekoja. Ei viimeisellä tuomiollakaan kysytä arvoa tai tuloja,  vaan oletko auttanut muita.

Titteleitä Vieno innostuu pohtimaan lisääkin. Hän katseli vaalimainosten neuvos- ja herastuomari-titteleitä ja varoitti tuttua poliitikkoa, ettei yhteistyökumppaneille vaan ikinä tulisi mieleen hankkia hänelle neuvos-titteliä.
- Sanoin että antakaa mieluummin se kymppitonni rahana, sillä on käyttöä avustustoiminnassa.

Kuusaalla ihan parasta

Vieno Viitakare oli kaupunginvaltuutettuna viisi kautta. Hän arvosti vaativia tehtäviään valtuutettuna, kaupunginhallituksessa ja ensimmäisenä naispuolisena sosiaalilautakunnan puheenjohtajana. Ajatusmaailma on ollut sosialidemokraattinen.
- Alkuvuosinani Kuusankoskella paperimiehillä oli töitä, kaupungilla verovaroja. Teimme paljon yhteistyötä kaupungin sosiaalitoimen kanssa. Jos laitoimme jollekin asunnon, sosiaalityö osti pakan lakanakangasta ja meidän vapaaehtoiset ompelivat liinavaatteet. Oman Kuusankosken kaupungin ja tuttujen päättäjien kesken oli helpompi hoitaa asioita. Nyt ei ole samanlaista, rahaa on vähän, ollaan hiukan kuppikuntaisia. Olin ensimmäisen kauden myös uudessa Kouvolassa päättäjänä, se oli vähän sellaista hakemista.

Lisäksi Viitakare oli erityishuoltopiirin valtuustoedustaja ja hallituksen puheenjohtaja ja vielä Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymässä edustajana ja hallituksen jäsenenä. Mutta ei Vieno edelleenkään pidä kynttiläänsä vakan alla. Hän ottaa kantaa mm. yleisönosastokirjoituksin. Kadulla ihmiset haluavat pysähtyä juttelemaan hänen kanssaan. Moni muistelee kiitollisena saamaansa apua, jonka Vieno itse on jo unohtanut antaneensa.
- Hieno kiitos on se, kun joku sanoi rukoilevansa joka ilta puolestani.

Vuonna 2010 Vieno Viitakare sai kutsun itsenäisyyspäiväjuhliin Linnaan. Hän soitti presidentin kansliaan ja sanoi, ettei tule, koska on äskettäin jäänyt leskeksi.
- Sieltä sanottiin, että juuri tätä sinä nyt tarvitset. Menin sitten 120 vuotta vanhassa diakonissan asussa. Kutsuissa elin kuin kahdenlaista elämää. Katselin hienosti pukeutuneita ihmisiä ja tansseja ja mietin isän palelemista sodassa, pelkoja silloin. Voisikohan Linnan juhlat olla muutakin kuin pukuesittely?

Entä Kuusankoski kaikkien Etelä-Karjalan ja Helsingin vuosien jälkeen, miten Vieno on sopeutunut? Häntä oli varoitettu kuusaalaisten sisäpiirimentaliteetista, mutta siihen hän ei törmännyt alussakaan.
- Kun opin sanomaan min ja sin, homma alkoi luistaa. Olimme miehen kanssa vuorotyössä, ja lasten hoitopaikat olivat kiven alla. Mutta tytär oli jo löytänyt naapurista Impi-tädin, joka piti tarpeen tullen lapsistamme huolta. Hän sai varmaan toteuttaa jehovantodistajan kutsumustaankin, kun näytti meidän lapsille Raamatusta kuvia. Ihana ystävyyssuhde, Vieno muistelee.

Kuusankoskelaisiin Vieno tutustui enemmänkin siirtyessään leikkaussalista seurakuntaan töihin. Hän kiittelee vapaahtoisia, joita löytyi kerhojen pitäjiksi ja keräyksiin avuksi.
- En voisi kuvitella, että missään olisi parempi elämä kuin Kuusaalla.

Mutta osaammeko enää huolehtia toisistamme tänä vihaisen some-pauhun aikana?
- Lähimmäisyys ei ole mihinkään kadonnut, kyllä me edelleen välitämme toisistamme. Mutta tarvitaan välittäjäaines, oli se kuka hyvänsä. Ne antaa joilla on, ne saa ketkä tarvii. Niin se menee nappiin, Vieno Viitakare tiivistää.

Vienon kammarista ja avustustoiminnasta voit lukea lisää täältä:
http://www.karjalantuki.com/

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kamarimusiikkia Taideruukissa, liput nyt myynnissä

Lippuja voi siis ostaa osoitteesta digilippu.fi hintaan 15 euroa. Jos haluat ennen konserttia sunnuntailounaalle Kymin Huvilaan, voit ilmoittautua osoitteeseen eijaleena.melolinna@pp.inet.fi, lounaan hinta on 25 euroa.

Puutarhakertomus 5. Puutarhuri turhautuu työväen laiskuuteen.

Kymiyhtiön ensimmäisen puutarhurin Matti Sihvosen päiväkirja/raportti työnantajalle vuodelta 1922 jatkuu. Puutarhurin alkutaival yhtiöläi...