maanantai 25. toukokuuta 2015

Pekka Lahtinen, kirjakauppiaana maakunnan harvinaisuus

Pekka Lahtista joudutaan hetki etsiskelemään. Hän löytyy edellisen liikehuoneiston puolelta kattolamppujen alustaa irroittamasta. Kirjakaupan muutto uuteen paikkaan Kuusaan ison liikekeskuksen sisäkäytävän äärelle on enää viimeistelyä vajaa, ja kauppa käy uudella puolella sujuvasti. Muutot ovat Lahtiselle tuttu juttu - tällä tontilla niitä on saanut kokea halusi tai ei. Lahtinen on vaihtanut myös alaa. Yksi ei ole vaihtunut: rento jutustelu, jossa päästään nopeastikin syviin mietteisiin oltiin sitten kirjahyllyjen välissä tai bensapumpulla.

Kirjasavinen on siis hiljattain tyhjentänyt Kuusaantorin ulkonurkalla toimineet tilansa ja muuttanut puolta pienempiin rakennuksen sisäväylälle. Pekka Lahtinen muotoilee syitä ensin nykypäivästä tutuin termein.
- Tässä markkinatilanteessa vanha paikka oli liian iso, tämä uusi on optimaalisen kokoinen. On tässäkin vielä 160 neliötä, ei ihan pieni ole tämäkään. Ja kyllähän minä seurasin liikennettä talon sisällä. Tässä käytävällä kävelee paljon enemmän ihmisiä ohi kuin tuolla ulkona nurkalla. Yllättävän iso on kynnys tulla ulkoa kadulta kahden oven taa kauppaan kuin poiketa spontaanisti valmiiksi avoimesta ovesta kauppaan kurkistamaan.

Edellisessä liiketilassa Kirjasavinen toimi kahdeksan vuotta. Se muutti uuteen liikekeskukseen viereisestä keltaisesta liiketalosta, joka purettiin Yhdystalon jälkeen. Muistamme sen lahtelaisen, joka kävi heittämässä pommin Yhdystalon ravintolaan, joka syttyi tuleen ja sytytti koko talon, joka purettiin, josta seurasi naapuritalon purkaminen jne. Siellä keltaisen talon Kirjasavisessa Pekka Lahtinen aloitti kirjakauppiaan työt. Hän jatkaa pitkää perinnettä; Savisen liike Voikkaalla sai kirjakauppaoikeudet vuonna 1887. Kuusankoskelle liike siirtyi vuonna 1969 keltaisen talon valmistuessa.

Bensa vaihtui kirjoihin

Parikymmentä vuotta Pekka Lahtisen varhaisesta aikuisuudesta - ja lapsuusvuodet päälle - kului  Esson huoltoaseman töissä Kuusaan keskustassa. Päältä katsoen kuvittelisi, että autojen huoltaminen ja kirjallisuuden myyminen olisivat etäällä toisistaan. Lahtisen persoonaan kumpikin puoli istuu mainiosti. Bensa-asemaelämään Pekka kasvoi perheensä kautta. Hän oli kuuden vanha, kun tankkasi ensimmäisen kerran auton isänsä huoltamolla pienteollisuustalon vieressä.
- Äiti pienensi minulle essolaisten pusakan työvaatteeksi. Yhteen aikaan työasu oli punainen ja siihen kuului kovalippainen hattu. Diilerillä, siis Pekan isällä kauppiaalla, lakki oli amerikkalaispoliisien lakin mallinen kuusikulmainen. Alussa se oli harmaa, mutta siihen vaihdettiin erivärisiä päällyksiä. Myyjillä oli melkein verikauhan malliset - sotilaslakin tapaiset - mutta kovalippaiset hatut.

Lahtinen käy miettimään, mihin on jemmannut myyjän oppaan 60-luvulta, mutta hyvin hän muistaa ohjeita ilman opasvihkoakin.
- Siinä sanotaan muun muassa, että kun asiakas tulee autosta pihaan, tervehditään vetämällä kättä lippaan. Teititellään, muistetaan hymyillä ja olla kohteliaita. Tuulilasin pesu kuului serviisiin, ja "katotaako öljyt?" Ja lähtiessä: "Turvallista matkaa!"

Pekka ja tytär Niina Lahtinen
Isän Essolle Pekka tuli myös vakituisiin töihin, kun koulut oli käyty ja kauppaopisto suoritettu vuonna 1978. Asiat ovat hyvin muistissa, ja kirjakaupassa työskentelevä Niina-tytär käy kuittaamassa, että bensa-asema-aikojensa jälkeen isä ei olekaan sitten paljon muistanut. Näillä kahdella selvästi synkkaa.
- Muistan sen hajunkin. Ennen vanhaan hallit pestiin moottoripetrolilla, ja käry oli karmea. Kun isä tuli kotiin ja vaikka se oli vaihtanut vaatteet, niin ei tarvinnut kuulla eikä nähdä, riitti kun nuuskaisi: ai isä on tullut, Pekka Lahtinen kertoo.

Esson huoltamo Kuusaalla avattiin 16.3.1961. Pekka muistaa päivämäärän omasta syntymäpäivästään, joka oli kolme kuukautta avajaisten jälkeen.
- Minulla on avajaisista valokuva. Kahvipöytä on katettu pesuhalliin, ja edesmennyt tätini kaataa siinä kahvia.

Lahtinen sulki Esso-huoltamonsa vuonna -99. Tarina on kuulemma pitkä ja monipolvinen, kuvaan kuuluu yrittäjän oikeuksista vääntämistä Iitin käräjien suullisessa käsittelyssä, sen miettimistä, kuinka kannattamattomaksi toiminnan pitää mennä ennen kuin huoltamon saa sulkea. Samaan aikaan Suomessa suljettiin 50-70 Esson asemaa.
- Lopettamista piti kyllä pohtia, olihan siinä omien vanhempien elämäntyö, Lahtinen kertoo.

Pekka Lahtinen teki pari vuotta muita töitä mutta kuuli talvella 2001 Kuusankosken liikemiesyhdistyksen hallituksen kokouksessa mielenkiintoisen uutisen. Savisen kirjakauppa oli menossa myyntiin. Se pani miehen miettimään.
- Olin tuntenut Savisen Tuomon ja Sylvin pikkupojasta asti. Kerroin yrityskauppoja tuntevalle tutulle kiinnostuksestani ja hän tarttui asiaan. Ehdotti keskustelua Savisten kanssa ulkopuolinen neuvottelija mukana, näin tehtiin.

Saviset olivat valmiita myymään. Pekka Lahtinen pyöri viikon verran heidän kaupassaan seuraamassa kirjakaupan toimintaa.
- Kun tulee toiselta alalta, näkee helpommin, miten toisin asiat voisi järjestää. Saviset olivat iloisia, kun näkivät että heidän työnsä jatkuu. Päästiin diiliin ja tässä nyt ollaan, Pekka Lahtinen sanoo 14 kirjakauppiasvuoden jälkeen.

Avoimesta oviaukosta on helppo poiketa sisään.
Hyppy huoltamolta kirjakauppaan ei ollut kummoinen, perusperiaatteet ovat samat. Siinä mielessä alanvaihto ei ollut varsinainen alanvaihto. Kirjakaupan alallakin tuntuu sama hiipuminen, kauppoja suljetaan jatkuvasti. Pekka Lahtisen laskujen mukaan Kymenlaaksossa on enää neljä oikeaa kirjakauppaa: Suomalaiset kirjakaupat Veturissa, Kotkassa, Haminassa ja Kirjasavinen Kuusankoskella. Se kuuluu Info-ketjuun, mutta kauppias on itsenäinen yrittäjä eikä myymäläpäällikkö kuten Suomalaisessa.

Lahtinen pystyy jatkamaan, koska on sopeuttanut kirjakauppaansa vallitseviin oloihin 2000-luvulla. Alun neljästä perheen ulkopuolisesta työntekijästä on jäljellä yksi. Uusin sopeutus on muutto pienempiin, vuokraltaan edullisempiin tiloihin.
- Pitää mennä maaston mukaan. Taloustilanne on mikä on, ja printtiala on ahdingossa.

Kustannusalan mullistukset eivät ulotu kirjakauppaan asti. Jotkut kähinät saattavat Lahtisen mukaan olla jopa itsetarkoitus.
- Voin hyvin kuvitella, että Sofi Oksasen ja kustantaja Bazarin oikeusjuttu olisi laskelmoitu markkinatemppu, jolla saadaan julkisuutta. Julkisuudesta on tullut itseisarvo, joten tempun takana saattavat olla tuossa vaikka molemmat osapuolet, Pekka Lahtinen pohtii.

Vaikeinta on ostaminen, ei myyminen

Kuusaalaiset ostavat kirjoja edelleen, ja puolet tuloista tulee muista kirjakaupan tuotteista. Miten kirjat valikoidaan kauppaan?
- Systeemi on muuttumassa. Tähän asti kustantaja on lähettänyt meille kirjat näytevarastojärjestelmän tason mukaan. Me kuulumme ykköseen, laajimpaan. Kun tulee uutuuksia, kustantajalta tulee ainakin yksi kappale. Pidän sen hyllyssä ja jos myyn sen, ostan tilalle uuden. Vastedes ostan kirjat itse eikä ole velvollisuutta hankkia tilalle uutta, kun edellinen on myyty.

Lahtinen kuvailee italialais-elein, miten kauppias arvaa sen mitä kannattaa hankkia. Siinä haistellaan tuulensuuntia ja arvotaan vaihtoehtojen välillä. Se syö miestä varsinkin joulusesongin alla - sen ajankohdan tuotteiden menekki pitää arvata jo keväällä. Vaikeinta kaupanpidossa on ostaminen.
- Jos sinulla on oikeaa tavaraa oikeaan aikaan oikeaan hintaan, se menee kaupaksi. Se pitää osata ostaa oikein, se se vaikeinta on, ei myyminen, Lahtinen selvittää.

Kirjan ostamisessa on sekin vaikeuskerroin, että tili tehdään uutuustuotteilla, joita myydään ensimmäistä kertaa - vastajulkaistuilla kirjoilla, joista ei juurikaan ole tietoa. Aikaa pitää seurata ja kustantajan tiedotteita, julkista keskustelua teoksista. Kirjasavisen henkilökunnassa on onneksi eri tyylilajien harrastajia. Yksi pitää jännäreistä ja naistenkirjoista, toinen lukee muita osa-alueita.
- Minua kiinnostaa historia ja elämäkerrat. Joka hetki pitää olla hereillä. Uutuudet pitää ottaa, mutta sittenkin pitää päättää, otanko yhden vai kymmenen. Tietysti Info-ketjukin ostaa kirjoja ja jyvittää niitä meille kauppiaille.

Kirja on paras

Pekka Lahtinen sanoo lukeneensa "aina". Kirjojen maailma valtasi mielen, kun poika oli vähän toisellakymmenellä.
- Ensimmäisiä kirjojani oli Waltarin Mikael Hakim, siinä tuhannen sivun tiiliskivi. Jäin koukkuun. Sitä seurasivat Dumas'n Monte-Criston kreivi, Muskettisoturit ja senkaltaiset. 80-luvulle asti luin historiaa ja sotahistoriaa mutta myös kaikki MacLeanit ja tällaiset. Sitten huomasin, että fakta alkoi olla paljon jännempää kuin fiktio.

Siinä vaiheessa Pekka Lahtinen löysi perinteisen historiankirjoituksen täydellä teholla.
- Pari vuotta sitten hurahdin poliittiseen historiaan, Rytin ja Tannerin muistelmia... Jukka Rislakin Paha sektori oli äärettömän rankka ja pelottava kirja - kuinka hilkulla oli, ettei puna-armeija tullut sodan jälkeen rajan yli. Jukka Tarkan Karhun kainalossa - erittäin hyvä, se kannattaa kaikkien lukea.

Historiaa Pekka Lahtinen lukee myös saadakseen perspektiiviä.
- Tiedätkö kuinka mones kerta tämä on, kun Kreikan pitäisi maksaa velkansa muille maille? Kolmas. Ranska ja Preussi sotivat 1870-71. Silloin Kreikan velkoja annettiin anteeksi ensimmäisen kerran, ensimmäisen maailmansodan aikana toisen kerran ja nyt kolmannen kerran. Mitä me ollaan tästä opittu, ei mitään. Näin fiksu on ihminen ja näin lyhyt muisti.

Lahtinen ihmettelee, miten nykyään bigbrothertalot, pintaliito ja muu hömpänhömppä ovat äärettömän tärkeitä asioita.
- Oikeasti tärkeistä asioista ihmiset eivät vaivaudu ottamaan selvää. Päättäjätkään eivät välttämättä tiedä asioista. Kun sitten haetaan tietoa internetin ihmeellisestä maailmasta, ei tajuta että sinne voi kuka tahansa panna mitä tahansa "tietoa" eikä kukaan vastaa siitä. Jos sanomalehdessä julkaistaan väärää tietoa, Julkisen sanan neuvosto sentään on kiinni niskavilloissa. Miten nuoriso pystyy seulomaan oikean tiedon netistä, jos ei sillä ole perspektiiviä asioihin? Pekka Lahtinen päivittelee.

Historian tuntemuksen puute johtaa Pekka Lahtisen mielestä pelottaviin näkymiin.
- Nykyajassa on paljon yhteyksiä 1930-luvun Saksaan. Jostain tuli se yksi ainoa totuus - kuten netin keskusteluissakin tuppaa usein kärjistymään - ja kun sitä tarpeeksi hoettiin, ihminen alkoi uskoa siihen.

Omassa kaupassaan Lahtinen ei tuputa viisaina pitämiään teoksia. Niistä pitää hänen mielestään olla aidosti kiinnostunut jotta innostuisi lukemaan.
- Mielelläni kyllä esittelen niitä, jos joku kyselee ostettavaa. Saatan tarjota hylsyosastoamme. Sotahistoria kiinnostaa nyt nuorisoa ja varttuneempiakin varsin paljon. Johtuu ehkä siitä, että 90-luvun alun jälkeen meidän ei ole tarvinnut kysellä Kremlistä, mitä me saadaan kirjoihin painaa. Niihin on kirjoitettu asiat niin kuin ne ovat. Viime vuosina on myös paljon tuotu esiin lähihistorian tapahtumia, ja moni on kiinnostunut isänsä tai vaarinsa elämästä.

Hylsyosasto opettaa vihaamaan sotaa.
Sotakirjoilla on Pekka Lahtisen mielestä yksi tehtävä ylinnä. Niiden tarkoitus on muistuttaa meitä siitä, ettei ole typerämpää hommaa kuin sotiminen. Sodan hulluus pitää tuoda julki.
- Väitän, että jos joku oikein vihaa sotaa, niin sotilas, Lahtinen analysoi.

Kirjoille riittää kauppiaalla aikaa - ainahan voi lukea öisin. Metsälläkin hän käy, jos kuusipäiväiseltä työviikoltaan ehtii. Nyt muuttotouhujen keskellä Pekka ottaa lasit silmiltä ja hieroo silmiään jonkin verran väsyneen näköisenä. Väittää sitten, että työrytmiin on kolmessakymmenessä vuodessa tottunut. Onneksi kesä on tulossa, silloin ehtii järjestellä paikat rauhassa kuntoon. Vai mitä kirjakaupassa tapahtuu kesällä?
- Ei mitään. Dekkareita laiturille, pokkareita reissuun, muuten tyhjäkäyntiä. Koulun alkaessa vilkastuu, myynti rytmittyy lukion periodien mukaan. Lokakuu on hiljaisempi, ja marraskuulta joulu alkaa painaa päälle. Siitä mennään suoraa soittoa aattoon asti. Sitten ollaan ihan puhki.

Joulusesonki tosiaan vie voimat?
- Joka joulu pakki sekaisin ei fyysisen vaan henkisen ponnistuksen takia. Ostamme itsemme turvoksiin, ja jos siellä menee jokin pieleen... Katsos kun tavara ei saa loppua mutta ei sitä saa jäädäkään. Eikä kristallipalloa ole - siinä sitten punnitset mitä hankkii ja paljonko.

Ei ole monta viikkoa siitä, kun Pekan Jaana-vaimo ja tytär Niina kävivät jouluostoksilla, tilaamassa tavaraa puolen vuoden päähän. Pekka Lahtinen tituleeraa itseään vanhemmaksi juoksupojaksi - "sain ylennyksen, kun isä jäi eläkkeelle" -  ja kertoo totuuden kauppiaana olosta.

- Tämänkokoisissa liikkeissä pienyrittäjä on se, joka tekee kuraisimmat hommat ja ne, joita muut eivät tee. Mut lähetääs kahville, tytär on varmaan keittänyt. Sanoo tämä yrittäjyyteen kasvanut, jonka hiukan epäsuomalainen mutkattomuus on varmaan yksi syy siihen, että asiakkaat viihtyvät ja Kuusaalla on edelleen keskustassaan oikea kirjakauppa.




perjantai 22. toukokuuta 2015

Tehtaanpuistot kaikkien käytössä - Kari Immosen luento Poikilossa

Kouvolan Poikilo-museo esittelee tänä kesänä puutarha-aatetta Puolivilli puutarha -näyttelyllä.   http://www.kouvola.fi/index/museokavijalle/museot/museoissatapahtuu.html Näyttelyn oheistapahtumana järjestetään luentosarja, jossa Kari Immonen puhui 19.5. käytetyistä tehtaanpuistoista.

- Kari Immonen, kulttuurihistorian professori Turun yliopistosta, eläkkeellä viitisen vuotta, alun pitäen  Voikkaan poikia. Näin esitteli itsensä tämä Poikilon kutsuma luennoitsija. Immonen kertoi tehtaanpuistoista Kuusaan, Kymintehtaan ja Voikkaan alueilla tehtaiden syntyajoista nykypäivään. Hän puhui myös puistomaisen ympäristön taustalla olevista yhteiskunnallisista ja psykologisista vaikuttimista ja näytti kuvia paikoista, jotka olemme jo kauan sitten menettäneet.

Yllä näkymä Kymin tehdasalueen itäpuolen sisäpihalle koillisesta. Oikealla ns. Amerikan-salin pääty ja sen edessä Myllysaareen johtaneen rautatien monttu. Taustalla selluloosatehdas ja vasemmalla keskusvarasto. Poikilo-museoiden kuva-arkisto.

Tehtaanpuistoista on todella vähän kirjoitettua aineistoa. Immonen sanoi olevansa liikkeellä "ota kiinni mistä saat" -periaatteella. Hänen näyttämänsä kuvat kuitenkin kertovat, miten puistomaisia tehdasalueet olivat alkuaikoina nykyhetkeen verrattuna.
- Kymintehdas on tuhoutunut täysin, sen puistoista ei ole enää viitteitäkään jäljellä. Voikkaan tehtaan vierellä on vielä joitakin fragmentteja puistoista olemassa. Ne ovat vaarassa nyt, kun alueen rakennukset ovat myynnissä, Immonen sanoo.

Kari Immonen taustoittaa aihettaan kertomalla yhtiöiden perustajista. 
- Axel Wilhelm Wahren, Kymiyhtiön perustaja, teki nuorena miehenä kiertomatkoja pitkin Eurooppaa ja sai vaikutteita myös teollisuusympäristöjen rakentamisesta. Wahren oli esteetikko, hän ei halunnut rakentaa vain tuotantolaitoksia vaan ympäristöjä, jotka olivat kauniita ja jossa työläiset viihtyivät. Tämä edisti myös työvoiman rekrytointia.
   - Wahren aloitti uransa Jokioisten verkatehtaan omistajana Forssan lähellä 1843 mutta siirtyi pian Forssan verkatehtaan johtoon. Forssassa hän rakennutti koko tehdaskylän käyttäen ajan parhaita arkkitehteja. Puutarhasuunnittelijat, kaikkiaan neljä, hän toi kotikaupungistaan Tukholmasta. Yksi heistä jäi Suomeen neljännesvuosisadaksi ja suunnitteli puistoalueita myös mm. Turkuun. Näin Wahrenin puutarha-arkkitehdit vaikuttivat yleisemminkin suomalaiseen puutarha-ajatteluun ja osoittivat, että teollinen ympäristö kaipaa myös puistoalueita.

Kari Immonen suosittelee vierailua Forssassa edelleen. Siellä on näkyvissä paljon Wahrenin alulle panemaa ympäristöajattelua vanhan rakennuskannan ohella. Hän ottaa sitaatin Wahrenilta, se osoittaa miten tehtaan puistot eivät olleet vain tehtaan johtajia ja pääkonttoreita vaan koko henkilöstöä varten. Vuonna 1849 tämä sanoo haastattelussa: "Pieni puutarhalappunen ja muutamat istutukset tulevat antamaan näille rakennuksille sangen viehättävän ulkoasun." Wahren rakensi työläisille asuntoja tehtaan rakentamisen yhteydessä.


Näkymä Kymintehtaalta virkamiesasuntoloiden suuntaan. Poikilo-museoiden kuva-arkisto.

Malli siirtyi Kuusaankosken äärelle

Wahren toi ajattelunsa puistomaisuudesta myös Kymijoen partaalle, jonne hän perusti 1870-luvulla tehtaansa.
- Kymintehtaan alueelle syntyi kolme puutarha-aluetta. Yksi oli rannassa teollisuusrakennusten tuntumassa, toinen pienempi puistoalue keilaratoineen Kuusaanniemen vastapäisellä rannalla ja kolmas, tärkein, Kinnaslinjan päässä oleva aukea, "Esplanadi". Se palveli sekä tehtaan johdon että työläisten isompien juhlien pitopaikkana.

Immonen näyttää vuonna 1880 Esplanadilla otetun kuvan. Siinä on ryhmittyneenä sankka joukko Kymiyhtiön työläisiä.
- Tässä kuvassa yhteisöllisyys konkretisoituu voimakkaasti. Tuolloin elettiin patriarkka-aikaa, jolloin tehtaan johto vastasi kaikista ihmisten tarpeista niin arjessa kuin juhlassa. Esplanadi oli nimenomaan juhannusjuhlien viettopaikka, jonne ihmiset mielellään kokoontuivat. Nuoriso kokoontui sinne muulloinkin mm. puistossa olevien isojen keinujen vuoksi.

1900-luvun alussa Esplanadi alkoi menettää merkitystään. Immonen pohtii syitä:
- Alueen reunaan tuli tehtaan kauppa, jonka rakennukset valtasivat puistosta alaa. Puistossa sattui myös yhteenotto: Rusi-niminen nuorimies antoi juovuksissa tehtaan herroille turpiin, ja tällaisen huonon elämän sallimista ei haluttu tukea. Ehkä tässä voi aavistaa myös nousevan työväenliikkeen vaikutusta.

Myös Kuusaan puolella yhtiön johto rakensi tehtaalaisille yhteisiä oleskelupaikkoja. Koskenrantaan syntyi juhlapaikka ennen muuta juhannusjuhlien viettoon. Koskenrantaankin rakennettiin keilarata, samanlainenhan oli myös Kyminpuolella. Näitä ennen seekelpaana - keilarata - oli rakennettu jo mm. Forssaan. Kari Immonen luonnehtii keilaratoja herrasväen harrastuspaikoiksi, joita oli tullut enemmänkin 1800-luvun puolivälissä kylpylöihin.
- Keilarata oli hauska paikka kylän pikkupoikien kannalta. Radalla tarvittiin pallojen palauttajia, ja tässä hommassa pojat saattoivat ansaita mukavastikin. Herrat viettivät radalla kolmisen iltaa viikossa, ja jos peli kulki hyvin ja tunnelma oli hilpeä, pojat saattoivat saada illalta kaksi markkaa mieheen, mikä oli suuri summa, Immonen lainaa Sulo Saastamoisen kuvausta keilaradan toiminnasta.

Maisema Kymintehtaalta 1910-luvulta. Poikilo-museoiden kuva-arkisto
Koskenrannan käyttö jäi nousevan työväenliikkeen jalkoihin, Kari Immonen jatkaa.
- Kun työläiset rakensivat työväentalonsa, he eivät enää tulleet tehtaan järjestämiin huvitilaisuuksiin. Koskenrannan juhannusjuhlat loppuivat. Sen keinut poistettiin muista syistä: niissä oli useampi ihminen loukkaantunut, ja vaarallisiksi osoittautuneet rakennelmat purettiin. Jos työläiset satuttaisivat itsensä, he eivät tulisi töihin.

Immonen kuvailee Koskenrannan muuttumista huvipaikasta asuinalueeksi, jonne nousi parikymmentä virkailijahuvilaa. Alue oli yhtä tonttia, jonka hoidosta vastasi yhtiön puutarhaosasto.
- Joka talolla oli oma kaunistuspuutarhansa, mutta lisäksi taloilla oli tehtaan puoleisella laidalla yhteinen hyötypuutarha ja siellä jokaisella omat palstat. Niiden hoito liittyi suureen kansanvalistusaaltoon, josta huolehtivat marttajärjestö, maatalousnaiset ja muut kulttuuri- ja valistusjärjestöt. Ne pitivät tehtävänään muistuttaa, miten maailman muuttuessa myös kaikki kaunis ja terveellinen kuuluu ihmisen elämään. Puutarha-arkkitehtuuri oli alusta alkaen osa tätä ajattelua, määrätietoinen osa valistuksellista sivistysprojektia.

Immonen kertoo, kuinka yhtiöllä oli oma keskuspuutarha, josta tehtaalaiset saivat ostaa edullisesti marjapensaita, puita ja koristekasveja pihoihinsa.
- Yhtiö halusi myös kouluttaa työläisten lapset viljelemään kasveja. Siihen tähtäsi myös ammattikoulun yhteyteen perustettu Aholan puutarhakoulu, joka sijaitsi Ruotsulassa.

Etualalla yhtiön keskuspuutarha, takana Koskenrantaa ja tehdas. Poikilo-museoiden kuva-arkisto
Koskenranta uudistumassa

Kari Immonen kertoo päässeensä käymään yhdessä Koskenrannan huviloista, Villa Ruthsissa yllättäen. Hän liikkui alueella, jossa ei juuri ulkopuolisia kulkijoita ole, ja talon emäntä tuli juttelemaan harvinaisen kävijän kanssa.

Pian Koskenranta avautuu kaikille, sillä alueen kaavoitus pääsee vihdoin käyntiin. Kouvolan kaupunginhallitus ja -valtuusto päässevät käsittelemään maankäyttösopimusta ja asemakaavaehdotusta kesäkuussa, jonka jälkeen nykyisten huviloiden myynti tulee mahdolliseksi ja uusien rakennusten suunnittelu tonteille voi alkaa.Tämä on mahdollista, kun UPM ja Kouvolan Vesi ovat nyt päässeet sopimukseen vesihuollon uusimisen kustannuksista ja maksajasta.

Asemakaavaehdotukseen voi tutustua täällä:
http://www.kouvola.fi/material/attachments/tekninenjaymparistotoimi/kaaavoitus/asemakaavoitus/asemakaavoitus_kohdekortit/21_013_koskenranta/PcyEScrZV/21_013_Koskenranta_Liite5_havainnekuva.pdf
Kuvassa uudet rakennukset on merkitty punaisella. Siitä selviää, että puistomaisuus säilyy edelleen, ja esim. Villa Ruthsin eteläpuolinen laaja nurmialue tulee kaupunkilaisten käyttöön.

Koskenrantaa, taustalla Villa Ruths
Voikkaalla tehtaalaisten kokoontumispaikat keskittyivät alkuun paikalle, jonne myöhemmin rakennettiin paloasema. Immosella on paikalta paljonpuhuva kuva.
- Viktor Thomén suunnittelema palokunnantalo on yksi Kouvola hienoimpia rakennuksia ja säilynyt pitkälti alkuperäisessä asussaan. Kuvassa näkyy palokunnantalon edessä ollut viheralue polkuineen, joiden välissä on kasvimaat. Ne olivat viereisten kasarmien Riitalan ja Rauhalan asukkaiden käytössä. Uudemmassa kuvassa näkyy, miten kasvimaiden tilalle rakennettiin puisto.

Voikkaan alueella Virtakivessä toimi selvimmin Kuusaan ja Kyminpuolen alueiltakin tuttu jako eri työntekijäpiirien asuinalueisiin.
- Siellä oli mestareiden alue, koneenhoitajien alue ja muiden hyvien työntekijöiden alue. Tämä oli hyvin tärkeä osa yhtiön harjoittamaa tehtaalaisten hallintajärjestelmää.

Vehreys näkyy edelleen kaupungilla

Luennoitsija osoittaa kuvin, kuinka yhtiön harjoittama puistojen luominen ja hyötypuutarha-harrastusten tukeminen näkyy edelleen Kuusankoskella valtavana vehreytenä ja puistomaisuutena.
- Se on osin rappioromanttista, osin viihtysää. Joka tapauksessa se antaa meille velvoitteen siitä, että se mikä on mahdollista tehdä tämän perinnön eteen, se meidän pitää tehdä. Muuten tämä kaikki katoaa ympäristöstämme, Immonen kiteyttää.


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Maisa Clark - Rantakulmalta Walesiin

Min Kuusaan walesilaisviikot jatkuvat. Maisa Clark, entinen Helénin Maisa, on tosin suomalaisempi kuin moni täällä asuva, vaikka lähti Niskalantieltä maailmalle jo 60-luvun alussa. Elämä on vienyt häntä Englantiin, Saksasta Walesiin hammaslääkärin puolisoksi ja kartanomaisen talon emännäksi ja säännöllisin välein takaisin lomamökille Kuusaan kupeeseen. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se elämä ole Maisaa kuljettanut, Maisa on kyllä ihan itse jääräpäi... siis määrätietoisesti tehnyt omat valintansa, usein vähemmän tavanomaiset.

Istumme Maisan ja hänen brittimiehensä Chrisin Suomen-kodin pirtinpöydän ääressä ja yritän suhtautua normaalisti. Meillä kaikilla on lapsena ja nuorena ollut omat sankarimme ja sankarittaremme, jotka ovat jotenkin enemmän kuin me tavalliset kuolevaiset, hiukan toisesta todellisuudesta. Prinsessoita, avaruuslentäjiä, ystävien isojasiskoja kuin suoraan filmitähtikorteista. Maisassa, vanhempieni morsiustytössä, oli varhaisteinin silmissä tätä kultapölyä jo ennen kuin hän muutti ulkomaille. Mutta kun hän sitten meni naimisiin brittikomistuksensa kanssa, hän nousi ihailijansa silmissä aivan uusiin sfääreihin. Mainittu britti on parhaillaan katsastuttamassa autoa Lehtisen Sepon kanssa - tiheät Suomen-vierailut vaativat kunnossa olevan ajopelin - ja Maisalla on aikaa kertoilla elämästään.

Maisa Clark ei itse harrasta prinsessaelkeitä, hän täräyttää asiat halki poikki ja pinoon, välillä silmä jukelissa kuin isä-Pirrellä, välillä suloisesti virnistellen. Erikoinen yhdistelmä suomalaista naiskauneutta ja brittileidiä, 74 ikävuotta ja noin heleät kasvot! Mutta asiaan, sitä meillä nimittäin riittää, myös Kuusaasta, sillä Maisa muistaa lapsuutensa maisemat tarkasti. Rantakulman perinnepiirille hänestä olisi paljon iloa.

Eila ja Marja-Liisa Helén
- Muistan kaikki paikat. Apteekin, Martealan lyhyttavarakaupan, kelloseppä Honkkilan, Laukkarisen kenkäkaupan, Jokirinteen kaupan, Kino-Sampon. Kaikkihan tapahtui Kymillä, se oli napa. Kuusaan puolella oli vain se keskellä peltoa ollut lato joka paloi, uimalaitos Veronaa ja Kolareita vastapäätä, KOP neljän tien risteyksessä. Ei ollut ympyrää eikä sen puoleen siltaakaan, Maisa luettelee.

Ei tosiaan ollut siltaa vielä siihen aikaan, kun Maisa ja pikkusisko siirtyivät Pilkan kansakoulusta yhteiskouluun Kuusaan puolelle. He kulkivat kouluun tehtaan läpi.
- Kun lossi lopetti eikä siltaa vielä ollut, linja-autotkin menivät joen yli tehtaan läpi. Sittenhän ne pani porttiputkat tehtaan porteille.

Tuttu uimapaikka joella
Oma lapsuudenkoti on myös kirkkaana mielessä, koti, jossa oli keittiö ja kaksi kammaria. Toinen oli kalustettu isän, Birgerin, ammattikoulussa tekemillä huonekaluilla.
- Se oli olevinaan ruokahuone, mutta siellä oli myös kaksi hetekaa. Niiden päälliset olivat kauniit kangaspuissa kudotut raanun tapaiset. Joka huoneessa oli kaksi ikkunaa ja ovea, joten huonekaluja oli hankala sijoitella. Huoneiden kulmauksessa oli kaakeli- ja pönttöuunit.  Siinä talossa olen syntynyt kätilön, Pirttilän neidin avustamana. Iltapäivällä, sitä varten olen aamu-uninen ja kuppaan yöllä, Maisa selvittää.

Helénin tytöt Pilkanmaassa, taustalla Voikkaan tehdas.
Sodan loputtua Birger Helén sai kirjurin töitä Haminan varuskunnasta. Tytär muistaa hyvin nekin ajat.
- Aloitin koulun, kun asuimme Haminassa. Koulu oli Pyhtään Heinlahdessa. Vainion ihana opettajapariskunta opetti alaluokkia. Yläluokilla oli opettajana varsinainen kurinpitäjä, kovanaama vanhapiika - se oli vähän sen näköinenkin. Häntä emme kuitenkaan siskon kanssa tarvinneet. Kun pikkuveli syntyi vuonna -51, äiti oli saanut mierolaisen elämästä tarpeekseen. Tulimme mummon ja vaarin luo Mäyrämäelle, ja isä korjaili sen kesän Niskalantie viitosta, jonka oli ostanut perikunnalta.

Kotitalo oli ollut sodan jälkeen vuokralla, mutta nyt Helénit muuttivat siihen takaisin.
- Sitten minulla riitti kavereita: Veronan Leea, Katajan Maussi, Pesun Riitta ja muut naisvoimistelijatytöt, Paanasen Ulla-Maija... En ole koskaan lakannut tuntemasta lapsuudenystäviä. Pidämme yhteyttä tänä päivänäkin niiden kanssa, joihin tutustuin kymmenvuotiaana. Laineen Juha, Lehtisen Seppo, Leea - meillä oli mahtava porukka.

Maisa, keskellä, naisvoimistelijaystävineen


Koulunpenkiltä pankkineidiksi

Clarkien Suomen-kodissa on pari päivää sitten vietetty 50-vuotishääpäivää ystäväjoukon kanssa ja juhlittu samalla Maisan syntymäpäivää. Chris yritti järjestää juhlat ravintolaan, mutta ystävät panivat hanttiin - kotioloissa on hauskempaa viettää aikaa yhdessä pitkäänkin. Ei ihme, että kaveritkin viihtyvät talossa, jossa on tunnelmaa ja tilaa vaikka majoittaa useampia perhekuntia. Mutta takaisin kouluvuosiin. Maisa kertoo aidolla Kuusaan murteella, jossa on välillä hauska brittiaksentti. Puoli vuosisataa muualla kuuluu puheessa. Tässä näyte, puheena tutustuminen Chrisiin uuden työpaikan myötä: http://youtu.be/ZTY8MUxgscY

Helénin tytöt kävivät Pilkan koulun ja pääsivät sitten oppikouluun. Se oli 40-luvulla Marskinkadun varrella apteekkia vastapäätä.
- Me mentiin Monnilaan oppikoulun alaluokille. Sinne otettiin 40 oppilasta A- ja B-luokille. Toisessa koulutalossa Frans Nyrke opetti musiikkia. Sitten oli vielä iso koulu Monnilan takana, siellä oli myös juhlasali. Se oli ihastuttava paikka. Kun olin kolmannella luokalla, yhteiskoulu muutti nykyiseen rakennukseensa. Oppilaat ja vanhemmat järjestivät kaikenlaista kahvikutsuja myöten, niillä kerättiin rahaa uuden koulun tarvikkeisiin.

Lukio ei kuitenkaan enää kiinnostanut Maisaa. Keskikoulussa muut aineet sujuivat mutta matematiikka ei.
- Meillä oli matematiikassa maisteri Luoto. Tykkäsin hänestä oikein kovasti mutta mie olin oikein typerä. Luoto tuskaili minun kanssani, ja kävin sitten yhden luokan keskikoulussa kaksi kertaa. Luoto kannusti vielä jatkamaan lukioon, mutta ei, en halunnut. Meillä oli perheessä kovat ajat, kaksi muuta lasta koulutettavana, esikoinen kertoo.

Siihen aikaan lukukausimaksut olivat tuntuvat, ja lisäksi piti ostaa kirjat ja muut koulutarvikkeet. Isä Birger oli tuskaillut: "Kun on se tili ollut kirjakaupassa ties montakokymmentä vuotta, ja toinen Heinosen kaupassa!"
- Heinosessa oli tili, jotta voimme Helenan kanssa tuoda jotain kotiin koulupäivän jälkeen.

Nyt selviää, että tämä ex-koululainen on hakenut kirjansa siitä Kirjakaupanmäen kirjakaupasta, nykyisen Tähtikadun varrella. Ilmielävä nykynainen, joka on ostanut ruutuvihkonsa Kirjakaupanmäeltä. Vau.

Oppikoulussa moni aine oli Maisalle helppoa, mutta viimeisenä keväänä hän kertoi rehtori Kilkille: "Minulla on tunne, että tänne en tule syksyllä."
- Olisin päässyt luokioon, koska Luodon Mauri antoi vitosen matematiikasta. Rehtori sanoi, että tässä on kesä aikaa miettiä. Tuumin, että ei ole kohtuullista kustantaa minulle koulua, kun perheessä on kaksi muuta koulutettavaa. Enkä oikeastaan välittänytkään mennä enää kouluun. Joka kerta kun halusi Kallioniemeen tansseihin, piti pyytää isältä rahaa ja isä sanoi että kysy äitiltä. Mie kylläännyin siihin. Rehtori Kilkki soitti minulle ja kysyi, tulenko vielä kouluun. Sanoin että en tule. Akseli vastasi, että hän on ollut Rotary-lounaalla ja puhunut asiasta. "Soitat Voikkaan KOP:iin, teet sopimuksen maisteri Koposen kanssa." Soitin Paavo Koposelle ja olin jo seuraavalla viikolla töissä.

Satumaisen hyvä säkä

Maisa sanoo, että hänellä on ollut onni matkassa kaikissa käänteissään, suorastaan satumainen säkä. Niinpä Maisa polki Kyminpuolelta Voikkaalle pankkineidiksi koulunkäynnin sijaan.
- Olin niin fiksu ja filmaattinen - mukamas. Mie tiesin, että tää maailma oli nyt auki, se oli ihanaa. KOP koulutti minua pankkivirkailijaksi Vuosaaressa. Sitten kuulin, että Kuusaan SYP:ssä torin yläpuolella on paikka auki ja ilmoitin maisteri Koposelle hakevani sitä, ettei tarvitse polkea Voikkaalle asti.

SYP:ssä ja KOP:ssa Helénin Maisa oli kaikkiaan viitisen vuotta. Sitten tapahtui jotain kummallista, ainakin Maisan itsensä mielestä.
- Minähän olen niin suomalainen. En tanssinut lavoillakaan saksalaisten komennusmiesten kanssa, etten sattuisi rakastumaan ulkomaalaiseen. Kuusashan oli täynnä sakemanneja pitkissä nahkatakeissaan - he rakensivat sellutehdasta 60-luvun alussa. Silloin nuoret naiset saivat pidellä helmoistaan. Ensinnäkin ympärillä oli varuskunnat, herrajjestas oli valinnanvaraa, ja sitten sakemannit, Maisa päivittelee.

Mutta suunnitelmaan tuli käänne, kun ystävätär Perälän Leena kutsui Maisan ja hänen siskonsa Karhulaan juhlimaan.
- Leena piti läksiäisiä, kun hän nyt lähtee maailmalle. Oltiin ravintolassa, ja minä joka en ollut koskaan alkoholia juonut, maistelin rommia ja bacardia. Mentiin sieltä junalle, junalta kotiin vaihtamaan vaatteet ja samaa tietä töihin. Leena oli siis lähdössä Lontooseen ja sanoi viimeisiksi sanoikseen, että hän etsii minulle paikan. Lontoosta tulikin kirje: "Minulla on sinulle paikka, ala pakata. Nyt tai ei koskaan!"

Maisasta oli vaikea puhua Englantiin lähdöstä SYP:n pankinjohtajalle. Hänestä tuntui, että hän oli käyttänyt työpaikkaa hyväkseen, kun oli ollut siellä liian vähän aikaa.
- Tykkäsin Mauri Jaakkolasta ja sanoin, että jos tämä asia korjaantuisi sillä, että minulla olisi hyvä seuraaja paikalleni, että jos maisteri ottaisi ja katsoisi tätä Ulla-Maijaa. Ja Ulla-Maija otti minun paikkani. Kysyin vielä, pääsenkö takaisin, jos kaikki menee Englannissa päin seiniä. Jaakkola lupasi pitää tuolin lämpöisenä minulle, Maisa kertoo.

Niskalantieltä Hampsteadiin

Keittiönikkunasta näkyy heräävä kevät. Koivut ovat lopultakin alkaneet vihertää, maisema ehtii muuttua lempeämmäksi ennen kuin Clarkit palaavat Walesiin. Myös reilu puoli vuosisataa sitten Maisan lähtiessä tuttu mökkimaisema oli jätettävä taa.

Marraskuun 7. päivänä vuonna -63 Maisa Helén istui lentokoneessa matkalla Lontooseen.
- Yksi käsilaukku, yksi matkalaukku, Palmrothin hienot nahkasaappaat jalassa ja muodikas duffelitakki päällä. Vaihdoin konetta Tukholmassa. Mie en siis ollut käynyt missään! Sille tielle minä sitten jäin, kertoo Maisa joka tätä ennen oli käynyt kerran Stuttgartissa ja kerran laivalla Tukholmassa.

Ystävätär oli hommannut Maisalle paikan au pairina juutalaisperheestä Lontoon Hampsteadista - sivumennen sanoen Lontoon kalleimpia asuinalueita nykyisinkin.
- Ei se mikään au pairin paikka ollutkaan. Siellä oli vain leskirouva, jolla oli 19-vuotias tytär, joka ei tehnyt mitään. Minä tein kaiken ja minua sapetti. Tytär muutti sitten Israeliin kibbutsiin ja meistä rouvan kanssa tuli ystävät. Olin perheenjäsenenä vihkiäisissä synagogassa, kun rouva meni naimisiin mister Shaw'n kanssa. Se oli siis elämys, Maisa hehkuttaa.

Maisa oli työtehtävistä päätellen enemmänkin seuraneitinä mutta uskalsi tapansa mukaan sanoa suorat sanat emännälleenkin.
- Kysyin, saako hän jotkut kiksit siitä, että minä menen joka aamu seitsemältä hänen etuovelleen puleeraamaan messinkikynnystä, että naapurit näkevät. Rouva ei suuttunut vaan mietti että totta tosiaan, eihän sitä joka aamu tarvitse tehdäkään, kun oikein ajattelee, Maisa nauraa.

Neiti Helén oivalsi melko pian, ettei rouva Shaw'n palveluksessa olo ollut hänen juttunsa. Oli liian hiljaistakin, kun ei ollut lapsia. Hän opiskeli kielikurssilla pari kolme kertaa viikossa. Myös merimieskirkko tuli tärkeäksi paikaksi, ihan maailman navaksi, jonne mentiin aina kun oli vapaata.
- Oltiin siellä ihan syistä. Siellä sai pullaa ja oikeanlaista kahvia, rokkaa ja mustaa leipää. Siellä oli oikein kotoista, kun siellä oli saunakin. Merimieskirkko auttoi, kun olin hirveässä koti-ikävässä. Olin lähtöisin suuresta perheestä, jossa oli vielä mummot ja vaarit ja täditkin. Mutta tiesin, että periksi en anna, ja vuoden olen vaikka se olisi kuin tikkua kynnen alle, Maisa uhoaa.

Oli paluun esteitä muitakin. Maisa oli tuhlannut paluulentoon varatut rahat eikä hän uskaltanut kirjoittaa siitä äidille ja isälle. Hän pohtii silloisen ja nykyisen Englannin eroja. Maassa oli silloin paljon intilaisia ja pakistanilaisia, jotka olivat tulleet toisen maailmansodan jälkeen maiden taisteltua Britannian rinnalla. He saivat kansalaisoikeudet.
- Mutta meikäläisten ulkomaalaisten piti käydä joka kuukausi paikallisella poliisilaitoksella näyttämässä "alien passport" ja todistamassa, että oli osoite ja petipaikka. Olihan minulla, olin muuttanut Swiss Cottagen kaupunginosaan ruotsalaistyttöjen luo Swiss Hosteliin. Leena oli jo lähtenyt Pariisiin, mutta Lontooseen oli tullut Maunon siskokset Pilkanmaasta enkä jäänyt yksin.

Nyt puuttui enää työpaikka. Kirkko yritti auttaa, ja Maisalle löytyikin työtä Foyles-kirjakaupasta. Merimieskirkon sosiaalikuraattori Elma kuitenkin varoitti menemästä työpaikan tarjoamaan yhteismajoitukseen, jossa varastetaan toisten rahat ja tavarat.
- Yhtenä aamuna aamiaispöydässä tuttu radiotoimittaja sanoi menevänsä King's College Hospital Halliin poikien oppilasasuntolaan työhaastatteluun. Pyysin häntä kysymään, tarvittaisiinko siellä toinenkin. Hän palasi ja sanoi, että nyt mennään sinne molemmat.

"Ulkomaalaisiin en rakastu!"

Aurinko paistaa keväiselle pihamaalle, ja portinpieleen kuuluu ajavan auto. Chris ja Seppo ovat palanneet katsastusreissulta. Ihan helposti Maisa ei elämänkumppaninsa kyytiin kuitenkaan aikoinaan lähtenyt.

Collegen ruokasali Oxfordissa, arkistokuva
Maisa Helén päätyi siis ylioppilaskunnan asuntolaan passaamaan nuoria miehiä: aterioita, ruokasalipalveluita, siivoilua. Kaksi ensimmäistä vuottaan collegessa pojat eri tiedekunnista saivat asua asuntolassa.
- Siellä oli kaunis, ihastuttava ruokasali. Tykkään sellaisesta vanhasta, se oli harmoninen, siellä haisi vanhalle puulle... Siellä ne sata poikaa söivät aamiaisen ja lounaan. Meitä oli kolme suomalaista ja saksalaistyttö aterioita laittamassa. Siellä oli seuraa - ympärillä puheliaita nuoria poikia, se oli viehättävä paikka kaikin puolin. Tää meiän Chrisse oli yksi opiskelijoista, Maisa kertoo.

Edelleen nuori suomalaisneito katseli poikia vain huvikseen ja varoi rakastumasta ulkomaalaisiin.
- Mutta tunnustin, että onhan tuolla top tablessa, välkkyjen tai suosioon päässeiden pöydässä, yksi aika hyvännäköinen. Meiän Chris.

Asia jäi siihen, mutta kesäloman alkaessa sama poika tuli ruokasaliin ja otti veitsiä ja haarukoita. Maisa tivasi, mihin hän aikoi niitä viedä. "Ne on menossa nyt Italiaan", Chris sanoi. Maisa komensi, että sen katsot että tuot ne takaisin.
- Se meni haarukoiden ja veitsien kanssa autoon, joka oli täynnä jannuja. Mutta ne toi veitset ja haarukat takaisin loman jälkeen. Siitä oli enää lyhyt askel siihen, että mentiin yhdessä drinkille lähellä olevaan Fox and Hound -pubiin. Mutta ei tämä hiljaisena miehenä tullut itse pyytämään vaan hänen kaverinsa, walesilainen hammaslääkäriopiskelija Peter, toimi puhemiehenä. Se oli hirveän romanttista, Maisa tokaisee ja saa kaiken kuulostamaan humoristiselta.

Ruokailuvälineromantiikasta käynnistynyt seurustelu alkoi kesälomien lopussa, ja marraskuun 7. päivänä vuonna -64 Maisa ja Chris menivät kihloihin.
- Se meni kamalaa kyytiä, jotain järkyttävää. Mutta voin sanoa, että jos ei kyyti olisi ollut niin kovaa, minä olisin  ottanut takapakkia. Sanoinkin Chrisille, että minä menen takaisin Suomeen enkä ole täällä päivääkään ylimääräistä, että jouluksi olen Suomessa. Chris vastasi, että hänkin on sitten jouluksi Suomessa, Maisa hymyilee.

Appivanhemmat tykkäsivät, puolin ja toisin

Ovi käy, ja puheena ollut komistus tulee tupaan moikkaamaan. "Meiän Chrisseä " ei erehdy pitämään suomalaisena. Pitkä, hoikka tummasilmäinen britti on sitten collegevuosien saanut harmaata ohimoilleen, mutta habitus on sama kuin 60-luvulla, jolloin tätä ulkomaanihmettä pääsi ihailemaan mökkioloissa. Ruutupaita, sammarit ja kumisaappaat näyttävät jotenkin elegantimmilta ulkomaanelävän yllä. Prinssi ja prinsessa -kuumeeni ei näköjään hellitä.

Ei Maisa koti-ikävän takia empinyt Englantiin jäämistään. Hän oli saanut yliopiston asuntolatyön lisäksi muitakin hommia. Hän oli messuilla edustamassa Koffin osastolla suomalaisessa kansallispuvussa, edusti myös Rantasalmen saunaa, sai lisää keikkoja näiden myötä.
- Piti olla pätevä, nätti ja osata keskustella - siitä jo maksettiinkin ihan hyvin. Enää ei tarvinnut pyytää paluulippurahoja kotiväeltä. Mutta kun soitin kotiin ja kerroin kihlauksestani, äiti vissiin itki kaksi viikkoa. Ja pienin sisko mukana.

Tilanne helpottui, kun tulevat appivanhemmat saivat vävykokelaan nähtäväkseen. Chris oli Hampurin yliopistossa vaihto-oppilaana ja suuntasi sieltä joululoman viettoon Suomeen. Tulo tosin viivästyi, kun Hampurin lentokoneet olivat jäässä, ja nuorimies joutui matkaamaan toista reittiä. Vuorokauden viivästys tuntuu nyt ihan tavalliselta, mutta vuonna -65 ei ollut keinoa ilmoitella suunnitelmien muutoksista. Vastaanottokomitea yöpyi Helsingissä ystävättären kortteerissa draamaa ilmassa. Lopulta sinne tuli "telegram", että Chris ei olekaan päässyt sovitulla koneella.
- Sieltä se viimein ilmestyi Seutulaan kamelinvärisessä duffelissaan, ilman pitkiä kalsareita, lakkia, hanskoja. Ei sillä ollut mitään, Maisa puuskahtaa.

Kotiväki hyväksyi vävyn.
- Meidän isä sanoi kyllä suoraa päätä, että hän ei sitten englantia opettele, vävy rupeaa puhumaan suomea. Äiti meni kansalaisopistolle kuuntelemaan Englannin missiä. Meiän Chrisin täytyi sitten opetella suomea kotitarpeiksi. He tulivat hyvin toimeen. Ja minä tulin ihme kyllä hyvin toimeen omien appivanhempieni kanssa, jotka ovat hyvin englantilaisia, Maisa kertoo.

Ensitapaaminen Chrisin vanhempien kanssa tapahtui Chrisin sukulaisten häissä. Maisalla oli musta pillerirasia päässään.
- Muistatko Kennedyt, "kultaisen pariskunnan"? Jackueline Kennedyhän sai naiset pitämään pillerirasia-hattuja. Tädit ja mummut katselivat minua päästä varpaisiin, mutta kaikki meni hyvin. Anoppini oli erittäin kaunis, tekevä, kykenevä ihminen. Hän ompeli, kutoi, leipoi. Hän on opettanut minulle ulkomailla asumisen niksit, Maisa kehuu.

Clarkit ovat kansainvälistä sakkia. Chrisin äiti ja eno syntyivät Kalkutassa, Intiassa, Chrisin isä Kanadassa Vancouverissa,  Chris Englannissa, Maisa Suomessa, vanhin tytär Katrina Länsi-Saksassa ja muut lapset Walesissa. Appivanhemmat olivat "oikein englantilaisia, Hampshiren englantilaisia" huolimatta synnyinpaikoistaan. Isä oli pankinjohtaja, äiti kotiäiti.
- Heidän elämänsä oli oikein värikästä, kun anoppi kärsi vähän hermoista. Hän oli hyvä, kun oli hyvä olla mutta kauhukakara, jos meni huonosti. Me tulimme hyvin toimeen, ja he rakastivat ja hyysäsivät lapsenlapsiaan erittäin paljon, Maisa kuvailee.

Eila ja Pentti Nieminen, Maisa ja Helena Helén
Englanti - Saksa - Wales  

Harhaudumme muistelemaan lapsuusaikoja. Maisa muistaa hyvin tehtävänsä Eila ja Pentti Niemisen morsiusneitona siskon kanssa. Morsian-Eila ja Maisan äiti Eila olivat ylimmät ystävykset Mäyrämäeltä.

- Oli ihastuttavaa, kun meidät pyydettiin. Muistan kaiken hyvin. Morsiuspari oli niin nätti, niin kauniit! Sodan jälkeen, vuonna -47, isot häät tuntuivat niin erikoiselta. Ei minulla ollut sodan aikana nälkä eikä pulaa mistään, mutta eihän mitään osannut kaivatakaan, kun kaikki olivat samassa liemessä. Paitsi tehtaan herrat, joilla oli kaikkea. Mutta eihän meidän tarvinnut heitä katsellakaan, he elivät eri paikassa.

Hauskaa, Maisa on siis kokenut saman prinsessa-ilmiön kuin minä.  Maisan ja Chrisin häitä vietettiin kesällä -65 Kuusankosken mestarikerholla, entisellä työväentalolla Puistomaalla. Varhaisteinin mielestä kaikki oli satumaista: upea vaalea suomalaiskaunotar rinnallaan komea tumma ulkomaalainen, ja vielä hammaslääkäri ja mukava! Arvatkaapa prinsessasyndroomaisen tunteet, kun kolmevuotias sukulaistyttö ilmestyi salin ovelle juhlamekossaan housut kintuissa vessapaperia kädessään ja kiljaisi: "Äiti, pyyhkimään!" Siskoni muistaa, että nuoripari ajeli tuona kesänä Kuusaalla avoautolla. Avoautolla. Kuusaalla. Vuonna -65.

Chris ja Maisa Clark
Nuoripari lähti Englantiin, jossa Chrisillä oli puoli vuotta jäljellä hammaslääkäriopinnoistaan. Seuraavassa tammikuussa Clarkit muuttivat Saksaan. Chris oli saanut opintoihinsa tukea armeijalta ja maksoi takaisin työskentelemällä hammaslääkärinä Iso-Britannian miehitysvyöhykkeellä. Pari viihtyi siellä hyvin puolitoista vuotta ja muutti esikoinen Katrina kainalossaan Walesiin syksyllä -67.
- Chrisin opiskelukaveri Peter - se puhemies - oli Walesissa hammaslääkärinä ja houkutteli Chrissen sinne. Sanoi, että siellä on niin paljon töitä kun tämä vaan jaksaa tehdä. Peter hankki hänelle työpaikankin hammaslääkäriasemalla, Maisa muistelee.

Chris halusi kuitenkin myöhemmin oman vastaanoton, ja se piti aloittaa uudessa asuinpaikassa - tuttujen hammaslääkäreiden asiakkaita ei sopinut jäädä kalastelemaan. Chris huomasi myynnissä olevan vastaanoton Newcastlessa Koillis-Englannissa.
- Mie ajattelin että ah, ihanaa, Pohjanmeren rannalla, vain yksi iso meri ylitettävä Suomeen lähtiessä. Walesissa katselin karttaa, että tämä ihan väärällä puolella maata. Mitenkä täältä mennään kotiin? Pitää ajaa neljä viisi tuntia kanaalin rannalle Heathrow'n kentälle kakaroita autossa, Maisa kertoo ajatuksistaan.

Wales kuitenkin voitti, Clarkit muuttivat Aberdareen ja asuvat siellä edelleen. Chris hankki ostamansa vastaanoton vastapäisen talon, entisen konekirjoituskoulun, ja teki sinne vastaanottonsa. Taloon tehtiin myös Rantasalmen sauna. Perhe asui osakkeessa. Eräänä päivänä Chris soitti kesken työpäivän kotiin.
- Hän käski, että Katrina kantokassiin, hyppäät autoon ja tulet tähän osoitteeseen. Nyt heti. Täällä on talo, josta varmasti tykkäät. Sanoin etten osaa sinne ja hän siihen, että osaat kun luet walesilaisia tienviittoja. Sanoin että se on vielä kauheampaa (katsopa kartasta, millaisia paikannimiä siellä on!) Ei muuta kuin Mini Cooperilla sinne, mukana oli helsinkiläistyttö Pirjo, joka välttämättä halusi meille kesäavuksi. Menin paikalle, teimme kaupat, saimme ihanan Park Lanen talon josta tykkäsin oikein kovasti, Maisa tiivistää.

Talo oli puiston laidalla, siinä oli puistotyöntekijöiden hoitama ruusupuutarha. Tie oli rauhallinen umpikuja. Sen varrella kauniissa taloissa asui lääkäreitä, apteekkari, tuomari, pappi, kaksi kemistiä - perheineen.
- Ja sit myö, myö kaksi ja Katrina! Maisa päivittelee riemastuneena, ikään kuin pikku perhe ei olisi vielä kuulunut ammateissaan vakiintuneiden perheiden keskelle. -  Me oltiin nuoria ja nättejä, ja nämä walesilaiset ottivat meidät heti joukkoonsa - he eivät voineet mielestään tehdä tarpeeksi meidän vuoksi. He olivat meitä vanhempia, mutta se ei haitannut, he pysyivät hyvin meidän kelkassa. Meille rupesi tulemaan partyja, järjestelimme kutsuja. Jo kotona olin oppinut, että kaikki kutsutaan, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Se 13 vuotta jonka asuimme siellä, siinä oli perässä pysymistä, Maisa huokailee onnellisena hymyillen.

Park Lanen vuosina Maisalla oli kymmenen vuotta oma yritys Fennica Finnish Designes.
- Myin putiikissani vastaanottotalon alakerrassa Sarpanevaa, Iittalaa, Aarikkaa, Marimekkoa, Arabiaa. Kaupassa kävi ihmisiä pitkienkin matkojen takaa. Se oli pop-juttu, silloin ei ollut Ikeaa, Maisa Clark kertoo.

Moni asiakas ja myyjätyttö pysäyttää edelleen Maisan kadulla.
- Olen 74, he olivat silloin 16-vuotiaita mutta haluavat kertoa: Voi Mrs. Clark, minulla on vieläkin se ihana esine... On minulla itsellänikin astiat kotona Arabiaa ja Iittalaa, vaikka kotimme on muuten englantilainen.

Yrityksen pyörittäminen loppui, kun Maisa alkoi odottaa neljättä lastaan. Hänelle olisivat riittäneet Katrina, Helena ja Erika.
- Mie sanoin, että Clarkeille ei miespuolista perillistä tu. Se loppu siihen nyt. Viisi vuotta nuorimman tyttären jälkeen ilmoitin lääkärilleni, että olen raskaana. Hän ei uskonut ja ihmetteli mikä poppamies oikein luulen olevani. Kävin hänen vastaanotollaan testissä, ja oikeassahan minä olin. No niin, siinähän meille tuli poika sitten, Maisa kuittaa.

Pojan syntymästä innostuneet naapurit täyttivät Park Lanen talon lahjoilla: kukkia, pipoa, tossua, villatakkia, kortteja.
- Varmaan kaikki meiän Chrissen potilaatkin olivat lähettäneet kortin, Maisa päivittelee. Hän lisää, että perheen elämä on ollut naimisissaoloa vastaanoton kanssa. Mutta eipä olisi Suomen-kotiakaan, ellei olisi töitä kovasti tehty.

Hevosten takia Park Lanelta

Muuttoon Park Lanelta oli "ihan pötvänä syy".
- Meidän likat halusivat ratsastuskouluun kaikki kolme. Ja minä hullu vein heitä sinne viikonloppuisin. Ensin likat olivat viikot sisäoppilaitoksessa ja tulivat perjantaisin kotiin. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina minun piti tehdä kaikki äidilliset hommat, rakastaa niitä ja tehdä ne jutut joita en ollut saanut tehdä heidän kanssaan viikolla. Silloin meillä syötiin hyvin, aamiaiset ja lounaat, päivälliset - minä maksoin takaisin sitä mitä en ollut pystynyt viikolla antamaan, Maisa kertoo.

Clarkien koti Aberdaressa
Sisäoppilaitokselle olisi ollut Aberdaressa muuten hyvä vaihtoehto, mutta siinä ei ollut lukiota.
- Minä sanoin että meillä ei viiteen luokkaan lopeta kukaan, ellei itse halua niin kuin minä aikoinani. Koulut käydään loppuun. Itse en ole kyllä kärsinyt siitä, ettei ole valkolakkia. Sain tehdä samoja töitä jo kolme vuotta mitä ne muutkin olisivat hakeneet. Ei silloin lähdetty yliopistoon lukion jälkeen. Kukas ne rahat olisi meille lainannut, ei kukaan. Meidän jälkeen vasta lukulainat tulivat kaikille mahdollisiksi.

Maisa muistaa muitakin erikoisia periaatteitaan nuoruusvuosiltaan.
- Lukiosta kieltäytymisen lisäksi päätin, että Kymille en mene. Meidän perheestä on tarpeeksi väkeä ollut yhtiöllä, minä en sinne mene. Voitko ymmärtää? Kummallisia päähänpistoja minulla on täytynyt tämän elämän varrella olla. Olen tehnyt ne itse, en minä niitä ole Eilalta ja Pirreltä kysellyt. Olen ollut vähän "mie itte".

Ensin Maisa tuumii, ettei yhtäkään päivää antaisi pois. Sitten hän muistaa, mitä olisi kyllä voinut jättää väliin. Saksassa asuessaan nuoripari - tai Chris - halusi lähteä vuoristoon telttaretkelle. Maisa odotti vauvaa.
- Sen möhömahani kanssa telttailimme Mini Cooperilla ajellen. Kun tultiin takaisin kerroin Chrisille, että sen tiedät nyt, että telttaan en ikimaailmassa sinun kanssa enää lähde. Olinhan minä nuorempana liikuntaretkillä telttaillut, mutta tämä oli toista. Samalla ilmoitin, että asuntovaunua meille ei tule koskaan. No, asuntovaunun ostimme yhtenä kesänä, kun oli niin paljon sukulaisia tulossa vierailemaan ja arvelin että lapset tykkäävät nukkua karjatilalla asuntovaunussa. Se mätäni sinne. Sitä käytettiin yksi kerta.

Takaisin hevosharrastukseen. Lapset siis vietiin lauantaisin ratsastamaan, uimaan ja squashia pelaamaan isänsä kanssa. Sitten tytöt rupesivat haluamaan omia hevosia. Aiheesta keskusteltiin kiihkeästi, ja Maisa muistaa paukuttaneensa näkemyksiään suomeksi, jota lapset kyllä ymmärtävät.
- Sanoin, että jos tänne koneja tulee, niin me muutamme taloa. Ja sen talon vieressä pitää olla pelto. Sitten tytöt pyörittivät isän pikkusormensa ympärille. Yritin kysellä, kuka hoitaisi hevoset viikolla - minunhan piti jo silloin hoitaa huusholli ja likkojen kuljetukset. Niin sitten vaan vuonna -80 oltiin apen kanssa katsomassa uutta kotia meille. Chrisillä oli menoa, hän ei edes nähnyt taloa vaan sanoi että jos minä tykkään siitä, talo ostetaan. Käveltiin appeni kanssa mannut, hän sanoi että talo on hyvä, ja se ostettiin.

Maisa näyttää kuvaa walesilaiskodistaan, joka on kuin kartano. Ikää talolla on parisataa vuotta, tilaa  400 neliötä, ympärillä iso puutarha englantilaissarjoista tuttuine valtavine lehtipuineen, pihalla eläinsuoja ja vierellä se vaadittu pelto.
- Se on ihana paikka, ihana paikka.

Maisa ei olisi voinut muuttaa taloon, ellei sitä olisi paranneltu hänen makunsa mukaiseksi.
- Meillä on tosi kaunis koti, huonekalut vanhaa ja uutta, korkeat huoneet, kauheat lämmityskulut. Minulla on siellä talvella tallukat, oikeesti.

Julkisivun pitkän kuistin yläreunaan Maisa osti toisesta vanhasta talosta metallisen pitsimäisen koristeen koko kuistin pituudelle. Valokuvista näkee, kuinka katoissa on koristekohokuviot, seinät ovat mahtavan paksut, kiviset. Alakerran isosta hallista nousee kaareva portaikko yläkertaan kuin vanhoissa elokuvissa. Isossa keittiössä huonekalut ovat muistoja pariskunnan ensimmäisestä asunnosta: työtaso osto- ja myyntiliikkeestä, klaffipöytä, tuolikokoelma.

Kesällä -65 asteltiin ruusunlehdillä.
Talousrakennuksissa Clarkeilla on ollut aasi, hevosia, mustia lehmiä ja vasikoita. Hevosia siis tuli. Kuka niitä hoiti?
- Mitäs luulet, Maisa virnistää. Hän kerkisi hoitaa eläimet, viedä niitä markkinoillekin, koska on ollut aina kova tekemään töitä ja tykkäsi elukoista.

Näin unohtui Amanda-mummon neuvo "muistakaa tytöt, älkää katsoko maajussiin päinkään".
- Se on kovaa työtä. Läävässä pitää olla viiden jälkeen, sieltä ei tulla yhdeksää ennen pois. Mutta pääsin vauhtiin, en ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä, tarmoa oli. Ja kun minulla on sitä "mie itteä", niin osaan kaikista parhaiten mielestäni aina hommat. Vähän niin kuin Pirrellä, jonka aikana Chris sai olla täällä maallakin kuin herran kukkarossa, lukea lehtiä, maalata, kirjoittaa runoja. Pirre halusi tehdä itse, ei kelvannut kun Chris tarjoutui tekemään polttopuita, kantamaan vettä, mitä tahansa, Maisa naurahtaa perheensä tyyliä.

Hyvä työnjako on pätenyt Clarkeilla Walesissakin. Chris on keskittynyt hammaslääketieteeseen ja tekee edelleen töitä. Maisa on kunnostanut kodit: maalannut, hankkinut huonekalut - Chrisille on kelvannut kaikki. 
-Tämä on hirmu hyvä työnjako.

On Chrisilläkin ollut oma harrastuksensa, ralliautoilu, "johon meni kaikki rahat".
-  Teimme sopimuksen, että niin kauan kun hänellä menee rahat pusikkoon autojen kanssa, hänellä ei ole nokan koputtamista minun rahankäytön kanssa. Harrastus loppui, luojan kiitos, kun se olisi vaatinut sponsoreita ja vain ammattilaiset pystyivät jatkamaan. Ja talleilla oltiin aina puoleenyöhön - eihän se nyt ollut mistään kotoisin, Maisa on motkottavinaan.

Nyt Clarkeilla ei ole enää omia hevosia, aasia, lehmiä, vasikoita. Mutta Maisalla hommaa riittää. Tallissa on viisi toisten hevosta, joita Maisa ja Chris hoitavat päivittäin. Maisa kattaa Chrisille aamupalan valmiiksi mutta haluaa hetken yksin toastin ja kahvin kanssa ennen kuin aloittaa työt.
- Avaan ensimmäiseksi radion, kuuntelen aina keittiössä Kymenlaakson radiota. Olen tottunut siihen, että kissat, koirat ja muut eläimet pitää syöttää ensin. Mutta nykyään saan tehtyä vain puolet siitä mitä olen ajatellut. Hoitelen pyykit - Chrisin vastaanotolta saman katon alla tulee työtakkeja ja paitoja, ne pitää pestä ja silittää. Puutarhassa menee paljon aikaa, jos kädet sattuvat olemaan työkunnossa. Ikkunoita on paljon ja ne on jumalattoman suuria - ikkunanpesua riittää aina. Onhan minulla yksi jehovantodistaja, joka pesee kyllä mutta silloin kun hänelle sopii. Hankalaa on, hankalaa on, oh God! Maisa naureskelee.

Maisa osallistuu paljon soroptimistien vapaaehtoistyöhön.
- Koristelemme kirkkoa, järjestelemme monta viikkoa etukäteen Walesin kansallispäivän viettoa - sellaista.

Näillä on vuorilliset verhot!

Ihan äkkiä ei tule ajatelleeksi, että suomalais- ja brittielämässä olisi paljonkaan eroa. Mutta kun muuttaa asumaan uuteen maahan, erot alkavat paljastua.

Tämä suomalaisäiti on joutunut taipumaan monissa asioissa, joulukuusikysymyksessäkin. Lapset vaativat kuusta sisälle paljon aikaisemmin kuin aatonaattona, mutta Maisa tiesi että lämmitetyissä huoneissa niissä ei olisi enää neulasia uutenavuonna. Hän rupesi laittamaan pienen tekokuusen, adventtikuusen, joulunalusviikoiksi. Kynttilät piti tuoda Suomesta, koska walesilaiskaupoissa myytiin vain kaikenkirjavia kuusenkynttilöitä.
- Toisen kuusen koristelen punaisellakin, mutta toinen on hempeä ja hillitty, hopeanhohtoinen. Että kun saa yksin istua kuusen vierellä ja lukea Kotiliettä, aah!

Maisa Clark rakastaa joulua.
- Joulu on minulle niin special ja tuo Suomen lähemmäs. Haluan silloin pöytään perinteisiä suomalaisia ruokia. Walesissa ne on tehtävä itse, siellä ei voi nostaa tarjottavaa kaupan hyllyistä. Lanttulaatikko, perunalaatikko, porkkanalaatikko, kinkut - me teemme kaiken itse alusta asti. Ei saa edes puolivalmiita, joita sitten virittelisi kotona. Jos haluan lihapullia, veivaan ne alusta asti itse. Ei meidän Chris mistään kaupan lihapullista tykkää, meillä on silloin juhlat, kun teen lihapullia. Ja lettuja teen usein. Eikä mustaa leipääkään saanut ennen kuin nyt Lidlistä saa sitä yhtä sorttia, ja silakkarullia. Kun menin Englantiin, ei kaupoista saanut metwurstiakaan!

Katsomme kuvaa Clarkien talon olohuoneesta ja isoista ikkunoista ja Maisa muistaa tulonsa Hampsteadiin.
- Katselin niiden ikkunoita ja ajattelin, että kamalia verhoja niillä on! Kaikki samanlaisia eikä minkään näköisiä. Mutta näillä verhot ovatkin vuorattuja, ne pitävät lämmön sisällä ja niillä voi pimentää huoneen. Meillä ei tosin Walesissa ole monessakaan ikkunassa verhoja, koska haluan katsella min puutarhaa ja peltoja, Maisa Clark kertoo.

Iso talo, kuvissa ruokapöydän ympärillä toistakymmentä eri-ikäistä. Neljä lasta, seitsemän lastenlasta. Kuinka lähellä vanhempiaan Clarkien lapset asuvat?
- Aivan liian lähellä, Maisa täräyttää. - Katsos tätä kuvaa, ne on olleet joulusta asti meillä ja nyt vietetään 28. päivä Helenan synttäreitä. Melkein puskin ne taas ovesta ulos, ajattelin että eikö ne lähde koskaan!

Tyttäristä Katrina ja Erika suunnittelevat talon rakentamista lähelle vanhempiaan. He ovat jo muuttaneet perheineen lähemmäs odottelemaan, että kaupunki lakkaisi vitkuttelemasta rakennuslupien kanssa. Maisa jatkaa kertomuksiaan jälkikasvustaan onnellisen näköisenä, selvästi ylpeänä jälkikasvustaan.
- Ne on kaikki oikein kunnollisia likkoja, nättejäkin, hän sanoo ja lisää tulevansa hirveän hyvin toimeen vävyjensäkin kanssa..

Mummot on mummoja, he vanhenevat, he eivät aina jaksa, Maisa kuvailee iän tuomia muutoksia. Vanheneminen saa hänen mielestään näkyä päällepäin. (Helppohan se on sanoa tuolla ulkonäöllä, toim.huom.) Muistatteko ajan, kun 74-vuotiaat naiset näyttivät mummoilta? Tämä leidi on edelleen kuin Elovena-tyttö eikä ainakaan sure iän näkymistä.
- Kun vanhenee, niin naama haalistuu. Hampaatkin haalistuu, enkä missään nimessä anna valkaista hampaitani vaikka olenkin hammaslääkärin vaimo. Se olisi ihan epätodellisen näköistä. Eikä naamaa korjailla, eihän siinä olisi mitään tolkkua, kun ihmisellä on 26-vuotias lapsenlapsi.

Maisa kertoo olevansa kekkeri-ihminen, hän rakastaa juhlimista, ja ruokaa pitää olla silloin paljon, ja kaikkien pitää olla silloin onnellisia.
- Mutta ei se ole aina mahdollista. Jos on neljä lasta ja heillä perheet, kaikki ei voi olla aina onnellista.

Pakko päästä Suomeen

Clarkit käyvät Suomessa monta kertaa vuodessa.
- Meidän pitää päästä tänne vähintään kolmen kuukauden välein. Silloin minä olen onnellinen, silloin Chris on onnellinen kun saa jättää vähäksi aikaa vastaanottonsa ja me vaan ollaan täällä. Tänä vuonna ei jaksettu lähteä joulun jälkeen. Meidän pitkä poissaolo kostautui Chrisin sairastelulla, Maisa arvelee. Taudeista on toivuttu, ja nyt on taas kiva istua kiikussa kaksin tuntikausia, tekemättä mitään, kahvia juoden.

Mökillä Maisa tekee sitä mitä kulloinkin on tarjolla. Painelee räntäsateessa metsäteitä, käy marja-aikaan mustikassa, sienestää, tekee talvella lumitöitä. Chris pelaa kolmasti viikossa squashia.
- Täällä en veivaa kaikkea itse, voin hyvin syödä kaupan kalasoppaa ja hyvää mustaa leipää. Aika kuluu täällä hyvin, käyn tapaamassa sukulaistätejänikin. Kevät on täällä niin lyhyt, että täytyy nauttia heti kaikesta mitä ilmestyy näkyviin. On rauhallista, autoja ei missään, jänikset ja punatulkut pitävät seuraa. Me luemme hirveän paljon, Maisa sanoo ja ottaa esille tuoreimman Vellikupin.

Suomi on kuitenkin muuttunut niistä ajoista, kun Maisa lähti maailmalle.
- Sydäntä kylmää, kun joskus miettii, miten ihmisten läheisyys ja vilpittömyys on tipo tiessään. Tuijotetaan omaa napaa, ollaan kylmän kalseita. Olen lähtenyt perheestä, jossa oltiin aina yhdessä, tehtiin kaikki yhdessä mukana mummot ja vaarit.  Se jatkui kesäisin mökillä niin kauan kuin isä ja äiti elivät. Mutta on niitäkin ihmisiä, joiden kanssa kaikki jatkuu kuin ennenkin, Maisa miettii. - Olenhan minä itsekin muuttunut, mutta mielestäni parempaan, suvaitsevaisempaan suuntaan, koska olen asunut muualla.

Kyllä, Maisaan on tarttunut välittömyyttä, jonka huomaavat kauppareissulla tuntemattomatkin: ei ihan peruskuusaalaista käytöstä.
- Pieni hymy ja pilke silmässä ei ole pahitteeksi, se vaan antaa puhtia elämään. Sen huomaa kaupan kassallakin, kun rupeamme puheisiin. Kassarouvistakin on tullut ystäviäni!

Kaipuu Suomeen ei tarkoita, että Maisalla olisi kurjaa Englannissa. 
- Minulla on siellä hirveän hyvä olla, olen oikeastaan onnellinen nainen. Ystävämme Artonkin hääpäiväkortissa luki "Onnellisille ihmisille onnellista lauantaita!"

Suomen-kodissa on muistoja menneiltä vuosilta ja juhlaviikonlopusta.

torstai 7. toukokuuta 2015

Hugh ja Marjaliisa Clack - kuusaalaisiksi Walesista ja Tuohikotista

Hugh ja Marjaliisa Clackilla on laajat näkymät kotipihastaan Mäyrämäeltä. Paljon matkustavina heillä on muutakin perspektiiviä nähdä maailmaa. Hugh'n viimeisin aluevaltaus on kirja Alvar Aallon rakennuksista Kymenlaaksossa. Valokuvaaja, Kymenlaakson ammattikorkeakoulun lehtori, opinto-ohjaaja ja yrittäjä Hugh Clack ja ELY-keskuksessa suunnittelijana työskentelevä Marjaliisa Clack ovat kipitelleet Mäyrämäen pihansa rappusia tyytyväisinä jo 12 vuotta. Toinen heistä on Walesista, toinen Tuohikotista, mutta nyt he sanovat olevansa intohimoisia kuusaalaisia.

- Ostimme tämän talon eräänä marraskuun iltana vuonna 2002, kun oli niin pimeää, ettemme edes nähneet miltä se näytti. Tämä vain tuntui heti oikealta. Asia oli ratkaistu vartissa, ainoastaan käsirahan kasaamisessa oli pientä vääntöä, pariskunta kertailee pikaista päätöstään.

Clackit saivat odotella seuraavaan kevääseen maaliskuulle ennen kuin näkivät uuden kotinsa kunnolla päivänvalossa. Ei kaduttanut. He ovat remontoineet taloa ulkokatosta aloittaen huone kerrallaan, ja uusin remontti on juuri valmistunut. Kahdeksankymmenvuotias talo on saanut arvonsa mukaista kohtelua, muovimateriaaleja ei talosta löydy. Olohuoneen vanhat lattialaudat hohtelevat puhdistettuina ja vahattuina ikkunoista tulvivassa valossa. Niiden mallin isäntä suunnitteli itse, kun 70-luvun ikkunat piti vaihtaa uusiin.
- Kiersin katselemassa taloja ja otin niistä mallia. Sitten teetimme ne ikkunavalmistajalla, Hugh kertoo sujuvalla suomellaan.

Mutta miten Clackit ovat Kuusaalle päätyneet? Tarina on romanttinen. Hugh oli heidän tutustuessaan oleskellut jo vuosia Kreikassa, jonne Marjaliisa matkusti tapaamaan siskoaan. Hugh oli tullut Kreikkaan kyllästyttyään työhönsä valokuvausliikkeessä kotipuolessa Walesissa.
- Hyppäsin moottoripyörälleni ja lähdin. Seuraavana päivänä olin Ranskassa, siitä jatkoin Italian läpi, sieltä laivalla Kreikkaan. Ryhdyin kuvaamaan turisteja baareissa ja rannalla - siihen aikaan 90-luvun alkupuolella sillä vielä eli, kun ihmiset eivät kulkeneet kännykkäkamera taskussaan. Olin minä kerran virallisena kuvaajana presidentin vierailullakin - hän tuli meidän kylään, eikä siellä ollut silloin muita kuvaajia. Isojen veneiden omistajat halusivat myös kuvauttaa hienot uudet aluksensa, Hugh muistelee.

Tällä välin toisaalla: Marjaliisa opiskeli ympäristönsuojelua, intohimoaan, ja oli mennyt alan töihin.
- Tykkään luonnosta, metsästä - se on minun kirkkoni. Työ ympäristöalalla tuntuu edelleen omalta, Marjaliisa sanoo.

No niin, Marjaliisa saapuu Lefkaksen ihanalle saarelle matkaoppaana toimivan siskon luo ja tapaa ensimmäisenä iltana Hugh'n, joka on nyt töissä autovuokraamossa. Siitä on pian kaksikymmentä vuotta, mutta tätä kertoessaan vaimo silittää miehensä poskea vastarakastuneen hellästi. Eikä tapaaminen jäänyt lomaromanssiksi.
- Se oli alkukesää, ja kotiin tultuani kirjoitimme toisillemme kirjeitä melkein joka päivä. Ei siihen aikaan oltu kuultukaan mistään internetistä. Parin kuukauden päästä palasin Lefkakselle. Sitten taas kirjeitä, kunnes syyskuussa Hugh soitti ja kertoi jo katsoneensa lentoja Osloon! Sanoin että väärä suunta, johon hän korjasi että nähdäänkin huomenna Helsingissä, Marjaliisa nauraa.

Marjaliisa haki Hugh'n lentoasemalta Kouvolaan, jossa ne ovat siitä lähtien viihtyneet.
- Mutta ollaan matkustettu todella paljon. Käydään lähinnä Keski-Euroopassa eri maissa.

Tarmokas tulokas

Hugh ryhtyi tänne päästyään opiskelemaan suomea. Hän suoritti työelämä ja kulttuuri -kurssin Kouvolan aikuiskoulutuskeskuksessa. Puolen vuoden kurssiin kuului myös kolmen kuukauden työharjoittelu.
- Lähdin koputtamaan ovia. Kouvolan Sanomissa uutispäällikkö haastatteli minut ja soitti seuraavana päivänä: "Haluatko aloittaa maanantaina?" Vakituista työpaikkaa en sieltä kuitenkaan kolmen kuukauden jälkeen saanut - ei ollut alan tutkintoa. Olin vähän aikaa töissä Tunnin Kuvassa, mutta aloin sitten opiskella Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Tein samaan aikaan keikkatöitä Kouvolan Sanomiin.

Jos tämä kotoutumisvauhti ällistyttää, niin vielä ihmeellisempää on luvassa.
- Heti ensimmäisenä opiskelupäivänä Kyamkissa osaston päällikkö Markku Puustelli tarjosi minulle työpaikkaa, kun valmistuisin kolmen vuoden kuluttua. En kyllä uskonut, mutta kolmen vuoden päästä tosiaan sain osa-aikatyötä opettajana ja seuraavana vuonna päätoimisen tuntiopettajan työn.

Päästyään tutkintojen makuun Hugh Clack jatkoi. Hän suoritti Master of Business Administration -tutkinnon Kyamkissa. Sen jälkeen hän jo saikin vakituisen työpaikan lehtorina Kyamkissa vuonna 2009. Vauhti ei kuitenkaan pysähtynyt. Seuraavana vuonna Clack aloitti opettajaopinnot Haaga-Helia -ammattikorkeakoulussa, töidensä ohella. Kaksi vuotta sitten hän aloitti opinto-ohjaajan opinnot, ja tutkinnosta seurasi myös opinto-ohjaajan paikka Kyamkissa. Mutta samaan aikaa edellisen tutkinnon suorittamisen kanssa Clack aloitti jälleen uudet opinnot, Master of Culture and Arts -tutkinnon suorittamisen Kyamkissa. Viisi tutkintoa töiden ohella...
- Mie vaan tykkään opiskella, pitää olla jotain stressaavaa vireillä, Hugh myhäilee.

Vaimo tukee rahoituspuolella ja hoitamalla kotona juoksevat asiat.
- Nyt on sovittu, että Hugh osallistuu enemmän kotitöihin, kun opiskelut on hoidettu.
- Pari vuotta.
- Mitäs sitten tapahtuu?
- Alan taas opiskella, Hugh ilmoittaa iloisesti vaimolleen.

Viime vuonna Hugh Clack perusti oman yrityksen, joka tekee monenlaista valokuviin liittyvää. Tarkemmin näet täältä http://www.hughclack.fi/ Tähän mies päätyi saadakseen joskus vähän palkkaakin kuvauskeikoistaan.
- Tutut, ystävät ja perheenjäsenet ovat aina pyytäneet minua ottamaan valokuvia. Olen tehnyt sitä ilmaiseksi, mutta ajattelin, että jos perustan firman, voin ottaa työstä maksunkin.

Kuvaamisesta Hugh innostui jo teini-iässä koulunsa kamerakerhossa.
- Otin paljon kuvia lomilla, mutta ne oli sellaisia snap-shoteja. Halusin sommitella kuvat kunnolla, ja huomasin että se käy minulta aika helposti. Näen nopeasti, mistä kulmasta haluan kuvata, Hugh kertoilee.

Kirja Aallosta muutti Hugh'n käsityksiä

Tänä keväänä Hugh Clack julkaisi kirjan The Living Spirit of Aalto in Kymenlaakso. Teos esittelee valokuvin Alvar Aallon suunnittelemia rakennuksia Inkeroisissa, Haminassa ja Kotkassa, julkisia ja yksityisiä. Kirja on hänen master-tutkintoon liittyvä opinnäytteensä. Yleensä gradut eivät mene samalla tavoin kuumille kiville kuin Clackin työ, jonka kahdensadan kappaleen painos on nyt myyty loppuun. Ei ihme, sillä Clack tuo kuvissaan esille Aallon suuret linjat ja pienet yksityiskohdat, koko arkkitehtuuriajattelun niin, että se avautuu aiheeseen perehtymättömällekin.

Aalto-kirja syntyi  opiskelukaverin ideasta. Anu Vainio ideoi opinnäytettään matkailusta Aallon suunnittelemille rakennuksille ja pyysi Hugh'ta ottamaan siihen kuvat. Siinähän syntyi sitten Hugh'n omakin opinnäyte. Kuulostaa helpolta, mutta ei kai toisten ihmisten kotien kuvaaminen voi käydä käden käänteessä? Kaikki yhteydenotot, suostuttelut, tapaamiset...
- Oli se yksinkertaista. Ihmiset päästivät helposti koteihinsa kuvaamaan. Eräs mies jopa kutsui meidät kotiinsa kadulla tavatessamme, kun kuuli millä asialla olimme ja hän taas asui Aallon piirtämässä talossa.

Marjaliisa arvelee, että sunilalaiset suhtautuvat kotiympäristönsä kuvaamiseen suopeasti, koska heidän yhteisönsä on tiivis, sana kiertää, ja kaikki arvostavat ympäristöään.
- Kai siellä asuminen on heille niin sydämen asia. Joku etäämmällä asuva jopa hiukan loukkaantui, kun hänen kotiaan ei tultu kuvaamaan.

Clack ei tiennyt työtä aloittaessaan paljoakaan Alvar Aallosta, vain nimen ja mitä tämä on tehnyt.
- Käsitin, että hän on piirtänyt taloja, jotka ovat kuin betonilaatikoita. Mutta kun tutkin hänen tyyliään ja töitään ennen kuvien ottamista, tulin toisiin ajatuksiin.

Aalto-kirjan kuvitusta
Aalto-kirjan kuvat eivät ole Hugh'n mukaan arkkitehtuurikuvia vaan kuvia arkkitehtuurin hengestä. Puhtaasti arkkitehtuuria kuvaavia teoksia kyllä on, mutta ei niitä, joissa ihmisten elämä ja arkkitehtuuri yhdistyvät. Sitä Clack on halunnut esitellä omissa kuvissaan. Niissä on mukana asukkaita, heidän kotinsa näkyvät sellaisina kuin ne arjen keskellä ovat.
- Jos jonkin huoneen lattialle oli pudonnut jotain, se sai olla siinä. En lavastanut mitään kuvia varten. Asukkaat oleskelevat kuvissa lempipaikoissaan, en ottanut perinteisiä henkilökuvia heistä. Näkemykseni kuulemma oli outo mutta mielenkiintoinen, Clack hymähtää.

Alvar Aallon ajatukset kirkastuivat Hugh'lle työn myötä. Aalto halusi rakennuksensa täyteen elämää. Kirjan asukkaat eivät asu kodeissaan olosuhteiden pakosta, he haluavat elää Aalto-kodeissaan.
- Asunnot ovat yksinkertaisia, kaikki seinät valkoisia. Asukkaiden huonekalut, taulut ja esineet tuovat niihin kunkin oman elämän. Kaikki asunnot ovat myös valoisia, sillä Aallon ajatus oli tuoda ympäristö sisälle, poistaa raja luonnon ja talon väliltä. Aallon mukaan talo on tarkoitettu ihmisille, ja heillä on oikeus muuttaa sitä mieleisekseen. Siksi rakenteet ovat niin yksinkertaiset ja vailla koristeita - paitsi puusta veistetyt yksityiskohdat, Clack kuvailee.

Aalto-kirjan kuvitusta
Aallon asunnot on myös suunniteltu niin, että huolimatta isoista ikkunoista toisten ikkunoista ei näy sisälle.
- Useimmat eivät ole ripustaneet verhojakaan ikkunoihinsa, koska sieltä näkyy luontoa mutta sisään ei näy. Vain valo pääsee vapaasti sisään, Marjaliisa Clack lisää.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Aalto-kirjassa on myös Paavo Lipposen kirjoittama esipuhe. Mistä tämä yhteys on peräisin?
- Imatralla oli seminaari Viipurin ja Pietarin kulttuuriperinnöstä, ja Paavo Lipponen piti siellä puheen. Kerroimme Anun kanssa hänelle ideastamme, ja hän oli tosi innoissaan, koska on ollut mukana Kymenlaakson brändäämisessä ja turismin kehittämisessä. Niinpä hän lupasi mielellään kirjoittaa esipuheen kirjaani, Clack kertoo.

Kuusaalaisia henkeen ja vereen

Clackit asuvat Mäyrämäellä ja käyvät töissä Kouvolassa. Vetääkö Kuusas puoleensa, vai onko luontevin suunta etelään?
- Me ollaan intohimoisia kuusaalaisia. Paikka on hirveän kiva. Lenkkireittini kulkee joen tuntumassa, kirjaston takaa Lauttakadulle ja sieltä Ekholmin sillalle. Siitä saan energiaa. Kuusankoskitalo kulttuuritarjontoineen on upea, käyn siellä mm. Kymi Sinfoniettan konserteissa. Saako näin sanoa, mutta Kuusas on paljon kivempi kuin Kouvola, Marjaliisa hymyilee ja luettelee lisää perusteita: joki, josta Clackit käyvät onkimassa, Niivermäen metsä, jonka suojelemisessa hänellä on ollut sormet pelissä.

Hugh myötäilee: kaunis ympäristö, mäkiset maisemat, Kymintehdas ja joenranta, jonne hän vie opiskelijoitaan. Niin ja hieno baari, Hospoda, jonka terassilla on kiva käydä drinkillä lauantai-iltapäivisin. Marjaliisa kertailee lintuhavaintojaan kotipihastaan. Kaksi nokkavarpusta juuri äsken, korppeja lentämässä yli, pensaskerttu, maakotkan vierailu pihassa - vaikka kukaan ei kuulemma uskokaan. Kannattaisi kuitenkin, tämä nainen on luontoihminen. Muita bongauksia on esimerkiksi Tarja Halonen kävelemässä vastaan yhden lastenteatteritapahtuman aikoihin.

Muualta tulleina Clackit näkevät Kuusankosken mahdollisuudet kirkkaammin kuin me alkuasukkaat. Joen mahdollisuuksia ei ole vielä hyödynnetty tarpeeksi, hekin sanovat ja siteeraavat Paavo Lipposta. Mutta Clackit ovat realistejakin: kuka sen rantakahvilan perustaisi, kävisimmekö siinä niin usein että kahvila kannattaisi? Jos saisimme luomutorin niin vastaisimmeko siitä, että kysyntää riittää vielä alkuhuuman jälkeenkin? he kysyvät.

Idea jalkopään päiväpeittoon tuli Keski-Euroopasta.
Peruskuusaalaisen mieltä lämmittää into, jolla Marjaliisa kuvailee kiintymystään pihapiiriinsä. Nurmikon ei tarvitse olla kynsisaksin leikattua, Mäyrämäen kalliot ja pensaikot tarjoavat ihan toisenlaista viihtyisyyttä. Sammal on hienoa. Peruskuusaalaista ihastuttaa vielä enemmän kun tietää, että Clackeillä on vertailupohjaa. Hugh käy ympäri Eurooppaa opettamassa liiketaloutta ja kulttuuria Erasmus-opettajavaihdon puitteissa. Marjaliisa ottaa silloin lomaa töistä ja matkustaa miehensä mukana omalla kustannuksellaan. Tälläkin tavoin on nähty Kroatiaa, Tsekkiä, Kreikkaa, Puolaa, Irlantia, Englantia, Unkaria, Sloveniaa. Vapaa-ajan matkoilla viime vuosien suurin ihastus on ollut Islanti.
- Meille on tullut matkojen yhteydessä pieni kansainvälinen ystäväpiiri - muut käyvät vuoroon täällä Suomessa. Rikastuttavaa tavata ja mennä yhdessä vaikka lounaalle tuttujen opettaja- tai opiskelukavereiden kanssa. Ja nykyisin käydään usein Walesissa, kun Hugh'lla on siellä pieni pojanpoika. Itävallassa käydään talvisin, koska Hugh laskettelee mielellään. Minä patikoin sillävälin, Marjaliisa kertoo.

Jotain muualta maailmasta, vaikkapa Walesista, saisi kyllä tuoda Kuusaallekin Clackien mielestä: tervehtimisen. Vieraitakin voisi mielellään tervehtiä, kun tullaan vaikka kahvilaan tai toisiaan tiellä vastaan. Vähän siihen on jo opittukin, varsinkin Niivermäellä samanhenkiset moikkaavat polulla.





  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...