sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Keijo Salonen tunnistaa Voikkaan taudin

Keijo Salonen tuntee Kuusankoskea ja varsinkin Voikkaata perusteellisemmin kuin moni muu paikkakuntalainen. Hän on aktiivinen perinteen harrastaja ja ollut mukana useankin paikallishistorian kirjan teossa - "että meistä jää jotakin jälelle".
- Aikaisemmin tehtiin Pilkanmaa-kirjaa, sitten Valdemar Haimin musiikkikirjaa. Kimmo Seppänen teki paikallisesta musiikin historiasta kirjan, ja nyt olen mukana Voikkaan perinnekirjan teossa. Synnyin Pilkanmaassa vuonna -30, mutta se oli oma sisäpiirin laaksonsa, ei siellä mitään tapahtunut. Voikkaa oli kaiken toiminnan keskus, siitä minä jonkin verran tiedänkin ja olen siksi mukana Voikkaan menneisyyttä kokoamassa.

Pilkanmaan poika on huumorimiehiä, huumori on sitä savolaistyyppistä, jonka hoksaa vasta hetken päästä. Keijolla oli sisaruksia.
- Meitä oli kaksi ja puoli tusinaa lasta. Siis kahdeksan - kaksi plus puoli tusinaa. Olen nuorin ja ainoa elossa oleva siitä katraasta. Isä oli Voikkaan tehtaalla töissä, äitikin oli nuorempana selluloosatehtaalla töissä. Kaikki oltiin Voikkaan tehtaalla töissä. Kymiyhtiön ammattikoulu teki tulevaisuudesta helpon.

Ensimmäisen ammattikouluvuotensa Keijo opiskeli viilaajan ammattia metallipuolella. Sitten hän päätti mennä Voikkaan urheilukauppaan töihin. Yhtiön herrat olivat perustaneet liikkeen osakeyhtiönä. Hän oli siellä vuoden verran myyjänä, juoksupoikana ja apujohtajana.
- Sota-ajan urheilukaupassa myytiin suksia ja muita urheiluvälineitä sekä asuja sikäli kun niitä oli. Seurasin myös vähän laitonta ostokorttien kanssa pelaamista. Palokunnan varusmestarilla oli omat bisneksensä, hän myi Lyöttilän viljelijöille palokunnan letkuja puimakoneen hihnoiksi. Kun tulipalo tuli, palokunnalla ei ollut enää letkuja, Salonen tarinoi.

Vuoden kuluttua Keijo halusi takaisin ammattikouluun. Toisena opiskeluvuonnaan hän oli valimossa valurin opissa, kolmantena vuonna opiskeli hitsariksi ja oli neljännen vuoden paperipuolella. Viimeinen vuosi oltiin vuoroin koulussa ja töissä tehtaalla. 
- Tietysti väliaikoina käytiin amattikoulun tyttöjen puolella. Kellarista löytyi kulkutie, joka toi kiellettyihin käynteihin oman jännityksensä. Tytöt kävivät talouskoulua ja leipoivat pullaa, piparia ja kakkuja ja tekivät ruokaa. Meitä oli kaksi hiljaista kaveria, joilla ei muuta tarkoitusta ollut kun saada vähän syötävää.

Kymiyhtiön ammattikoulu. Kuva: UPM Keskusarkisto
 Ammattikouluaikanaan Keijo liittyi koulun soittokuntaan. Hän oli saanut soittovalmiuksia jo kansakouluvuosinaan. Pilkanmaan koulun vintiltä Keijo kavereineen oli löytänyt torvia, jotka oli hankittu koulun soittokuntaa varten.
- Siellä oli tuubaa, B-bassoa ja alttoa. Kysyttiin opettajalta torvia meidän Pilkanmaan poikien käyttöön, ja hän lupasi. Minä sain es-kornetin. Ruvettiin harjoittelemaan omatoimisesti. Harjoittelu päättyi siihen, että monelle tuotti vaikeuksia saada mitään ääntä torvestaan. Yhden Ahtin isä sanoi, että jos et lakkaa puhaltamasta tota torvea, niin minä valan siihen löysän sementin. Mutta minä jotenkin rakastuin siihen es-kornettiin, se oli mukavan pieni soitin. Se on kuitenkin hävitetty, soitin on vaarallinen soittajan keuhkoille, siinä joutuu pinnistämään kovasti että saa korkeita ääniä puhaltamalla.

Keijo sai lisää intoa soittamiseen, kun hänen veljensä liittyi ammattikoulun soittokuntaan. Tämä toi kotiin nuottejakin. Soitto kuitenkin tyssäsi siihen, että Pikku-Päkä ei kulkenut enää illalla soittoharjoituksen jälkeen, vaan kotiin piti kävellä. Sitten tuli Keijon vuoro aloittaa ammattikoulu. Hän ilmoittautui soittokunnan pääsykokeeseen.
- Me hirnuttiin laulukokeen aikana, kun kaveri joutui vetämään "Mustalaiseks olen syntynyt". Sitä ei olisi säveltäjäkään tunnistanut. Sitten tuli minun vuoro, ja sanoin tietäväni, mikä torvi on. Alvar Korpi, soittokunnan johtaja, antoi minulle torven ja käski soittamaan. Pyysin nuotitkin vaikken niistä juuri ymmärtänyt, soitin korvakuulolta. Alvar sanoi vaan että selvä. Olin koko ammattikouluajan soittokunnassa, tosi hyvä harrastus.

Samaan aikaan ammattikoulun alkamisen kanssa Keijo Salonen liittyi tanssiorkesteriin rumpaliksi. Hän oli silloin 14-vuotias.
- Se oli Valdemar Haimin yhtye. Kaikki muut oli sodan käyneitä miehiä, olin hyvässä opissa. Kotona ei päivitelty, koska minua vuoden vanhempi veli oli pilkanmaalaisessa Joutsenpojat-orkesterissa rumpalina. Meillä kotona hyväksyttiin musiikki, laulu, soitto, kulttuuri. Vanhemmat ei olleet käyneet kouluja, mutta äiti oli romantikko, tykkäsi runoista.

Kotona tosiaan kannustettiin henkisiin mittelöihin. Lapset opettelivat lukemaan ihan pieninä.
- Siinä neljävuotiaana opeteltiin lukemaan, kun meille tuli Lukemista kaikille -lehti, ja siinä oli sarjakuvia. Iltaisin, kun isä oli tullut töistä ja lehmä oli hoidettu, äiti siinä hellan vieressä tiskaili, me velipojan kanssa maattiin lattialla kun vanhemmat sisarukset oli jossain riennoissaan. Isä istui puulaatikolla ja luki Sirpaleen alapalstaa ja Perjantain ja Nyyrikin jatkokertomuksia: Saako salotorpan Siiri patruunan Börjen? Siitä keskusteltiin pitkään ja veikattiin, että mitä siitä tulee. Radio tuli meille vuonna -36, sieltä kuunneltiin kaikki kuunnelmat ja se oli meillä kuin juhlaa.

Vanhemmat olivat pitkämielisiä kulttuurin tukijoita kahden rumpalin perheessä. Pojat saivat orkesterista nuotit, jotka piti harjoitella kotona keittiön ja kammarin huushollissa.
- Se on melkoista jyskettä, kun ei kukaan soita, rumpali vain harjoittelee nuoteista miten lyödään. Että isä ja äiti jaksoi kuunnella! No he hyväksyivät, olihan pojat kotona ainakin sen ajan, Keijo pohtii.

Haimin orkesterilla oli paljon vakiosoittoja Voikkaan työväentalolla ja kesällä Sompasen lavalla, usein myös Kymin työskillä. Keijo kulki tehtaan läpi Voikkaalle keikoille. Keikkojen ja harjoitusten välillä rummut sai pitää työväentalon näyttämön alla. Esiintymisiin ne kuljetettiin autolla. Keijo Salonen on edelleen musiikkimies.
- Kotona minulla on urut ja kitara, niillä soittelen vaimon iloksi. Joskus kun tulee soitettua omaa mielialaa, vaimo kysyy, mikä toi kappale oikein on. Sanon että en tiedä, kun en ole koskaan kuullut sitä ittekään.

Neljätoistavuotiaana, viimeisenä sotavuonna, Keijo oli Kymiyhtiön Haukkasuolla turvetyömaalla.
- Olisi pitänyt olla 15-vuotias, mutta ikä jotenkin unohtui. Meitä oli viiden pojan porukka, joka lähti sinne multaa vuolemaan. Se oli rankkaa, ei jaksettu. Yhtenä päivänä me pantiin eväät reppuun takaisin ja lähdettiin kotiin. Otettiin työmaalta radalla kulkeva vaunu, jolla päästiin Kouvolan asemalle alamäkeä. Kun radalla oli ihmisiä, huudettiin kauhealla äänellä että pois alta. Eihän vaunussa mitään jarruja ollut.

Ammattikoulun ja soittovuosien jälkeen Keijo meni Voikkaan tehtaalle töihin. Tarkoitus oli, että hän aloittaa putsaripoikana.
- Mestari siellä katteli lappujaan ja sanoi, että tule yöksi töihin. Niin jouduinkin paperikoneelle prässipojaksi. Muutamassa yössä sen homman oppi välttävästi. Olin vuoden verran prässipoikana, ja sitten halusin opiskella lisää. Pääsin Varkauden teknilliseen kouluun, vaikken ollut  vielä kahdeksaatoista vuotta. Soitin kouluun ja vetosin neljään ammattikouluvuoteeni, ne sanoivat että senkun tulet pääsykokeisiin. Kymin ammattikoulu oli ollut niin monipuolinen, että teknillisessä koulussa opetus oli kuin lastenleikkiä. Kemia oli ainoa, mitä ei täällä harrastettu, se oli uutta teknillisessä koulussa.

Salonen innostuu kuvailemaan Varkauden opiskelukavereitaan, joissa oli jo paperikoneenhoitajiakin. Mitäs he siellä enää tekivät, hyväpalkkaiset miehet?
- Heistä tuli ylihoitajia, saivat kravatinkäyttöluvan. He on sitten koneella taiteellisia avustajia. Minä tykkäsin vuoromestarin hommasta, siinä sai joka päivä ratkoa erilaisia teknisiä ongelmia. Mutta kun minulle tuli kravatinpito-oikeus, niin siinä sitä tilattiin luutia tai Mäntysuopaa siivoojille niin ja niin paljon. Ylimestarilla oli toisarvoiset tehtävät.
 
Salonen virnuilee "ravattimiehille, jotka kulki pikkutakki päällä ja kädet taskussa".
- Yksikin kaveri nimitettiin ulkotyöosaston pomoksi. Se pani ja ravatin kaulaan korkeakauluksisen villapaidan päälle. Eikä se ollut vitsi.

Voikkaan tehtaan puulaani. Kuva: UPM Keskusarkisto
Teknillisen koulun jälkeen Salonen pääsi ensin rullamieheksi Voikkaan paperitehtaalle. Siinä tehtävässä hän oli puolitoista vuotta.
- Olin mennyt naimisiin vuonna -49. Ajattelin, että olisi korkea aika lähteä sotaväkeen. Olin saanut koulun takia kolme vuotta lykkäystä. Vuonna -52 menin Korian varuskuntaan pioneerikoulutukseen. Armeijan jälkeen en päässytkään enää paperikoneelle vaan puuhiomolle varavuoromestariksi. Siellä mätkittiin pöllejä hiomakoneeseen käsin, aika rankkaa työtä. Vähän toisenlaista kuin paperikoneella, missä vaan kytätään että kaikki menee hyvin.

Keijo Salonen piti vuorotyöstä. Joka vuorossa oli parikymmentä miestä. Hän teki vuorotyötä 27 vuotta ja siirtyi sitten päivätyöhön samalle osastolle.
- Alkuun olin sellainen maumaumies, järjestelin osaston kesälomat ja koulutukset. Vuonna -72 siirryin ylimestariksi palopäällikkö Esko Elorannan seuraajaksi. Siinä tuli kylkiäisenä paloalan asioita. Kävin jonkun kurssinkin että pystyisin vastaamaan puhelimeen paloasioissa. Olin järjestämässä myös isojen suojeluharjoitusten asioita, ruokailua ja hallintoa nälän hävittämiseksi. Olin siinä vakanssiltani huoltopäällikkö.

Kaikenlaista pientä jäynää tehtaalla tietysti tehtiin, mutta periaatteessa kaikki pyrkivät tekemään työnsä hyvin. Sehän vaikutti myös uralla etenemiseen.
- Joka vuoro oli kuin valtio valtiossa, porukka oli vastuullista. Mutta minun vuoro oli tietysti paras. Siinä oli hioja, toinen hioja, sihtimies, valkaisija, haponkeittäjä - kaikkiin luotin. Jos tuli häiriöitä, tiesin että jokainen teki mitä piti. Keskusteltiin kaikesta, minkälainen lannoke sopii perunanviljelyyn, siviiliasioista. Jokaisella oli oma historiansa, tiesin senkin joka välillä nyrjähtää. "Kun auto petti", selitti mies kun ei tullut töihin. Teki heti mieli kysyä, että mitenkäs se Kuntotalo tähän liittyy? Kun siirryin päivävuoroon, kaipasin sitä omaa porukkaa.

Salonen harrastaa ruuanlaittoakin.
Perhe tykkäsi, vaimo ja kaksi lasta, kun Salonen siirtyi päivätyöhön. Ei tarvinnut olla päivällä hiljaa, kun yövuorosta tullut isä nukkui.
- Itse kyllä pidin yötöistä, siinä oli päivällä aikaa hoitaa omia ja rakennusasioita. Ei nuorena niin paljon unta tarvikaan, sen verran että tyyny kastuu ja taas voi nousta ylös. Vuorotyössä oli sekin etu, että silloin ei ollut yövuorossa päivätyöläiset kiusana. Puuhiomon vuoromestarin alue oli laaja, se ulottui Virtakivestä sellutehtaalta satoja metrejä alaspäin. Sellutehtaalla nimittäin oli meidän haponvalmistus, vaikka sellunteko oli lopetettu -64. Joka aamu piti kiertää kaikki omat työmaat ja katsoa että väki on paikalla.

Jossain vaiheessa hiomon puunsyöttö automatisoitiin, puut tulivat hihnalla ja putosivat "uunien" aukkoihin ilman ihmiskättä. Salonen joutui siirtämään 16 miestä tehtaan muille osastoille. Työntekijöitä ei kuitenkaan irtisanottu, ainoastaan tilapäisistä piti luopua. Siihen aikaan otettiin joka kesä parisataa lomittajaa. Työnhakutoimisto valitsi tarjokkaat ja ohjasi heidät Saloselle, joka valitsi lomittajat ja opasti heidät työhön. Aika iso joukko kesätyöntekijöitä.
- Niin mutta kesän aikana puolet heistä oli jo häipynyt. He eivät pitäneet työnteosta tai siitä kun piti olla yötä poissa kotoa. Silti heidät otettiin uudestaan seuraavana vuonna. Sellainenkin, joka oli jo kolmena kesänä lähtenyt lätkimään, otettiin koska lukumäärä piti täyttyä. Sitä heidän orjakauppaansa minä sitten jouduin hoitamaan.

Työn saamista edesauttoi, jos hakijan vanhemmat olivat yhtiöllä töissä. Työnantaja tiesi, että kotona oli jo puhuttu työstä tehtaalla ja valmennettu nuorta tulevasta työspaikasta.
- Joskus kävi niin, että tutunnäköinen rouva tuli konttoriin ihan vaan juttusille ja puhui ilmoista ja sairauksistaan. Jossain vaiheessa keskeytin: niin minkäs ikäinen se sinun poika onkaan?

Salonen oli luottamusmiehenä kahtaalla, sekä Teknisten toimihenkilöiden että ylempien toimihenkilöiden puolella. Kun tuli teknisten lakko, hän tuli töihin, koska ylemmät toimihenkilöt eivät lakkoilleet. Tekniset antoivat huomautuksen tästä, ja Salonen erosi liitosta saman tien. "Mulle riitti." Entäs Voikkaan maine, jonka mukaan siellä otettiin työtaistelutoimet ripeästi käyttöön.
- Persettä penkkiin, joo. Muistan yhden kauniin kesäisen vapaapäivän, kun työnsin joen rannasta veneen vesille. Mukana onki, Walker-pullo ja radio. Heitin Salonsaaren rannassa ankkurin veteen ison kiven juureen, laskin pohjaongen siiman jokeen, avasin Walker-pullon ja radion. Radiossa sanottiin, että Voikkaalla on alkanut työnseisaus. Nostin ankkurin ja ongen vedestä, kiersin pullonkorkin kiinni ja lähdin tehtaalle selvimään tilannetta. Se oli sitä Voikkaan tautia. Kaikesta pienestäkin muutoksesta oli heti uhka päällä.

Työolot paranivat vuosien mittaan paperikoneillakin. Salonen muistelee prässipojan tilannetta; tämä ei päässyt edes ruokatauoille vaan joutui syömään eväät koneen ääressä, jos ehti. Aikanaan tulivat sitten syöttömiehet, jotka päivystivät koneen ääressä sen aikaa, että varsinainen työntekijä pääsi tauolle. Salonen kertoo miten sihtimies Isomäki toimi ennen syöttömisten aikaa.
-  Jos koneella tuli jokin hätä, kun hän oli levittänyt eväänsä pöydän ääreen, hän ensin sylki eväilleen ja lähti vasta sitten hoitamaan ongelmaa.

Keijo Salonen jäi eläkkeelle vuonna -86 palveltuaan Kymiyhtiötä 32 vuotta.
- Olin 55-vuotias, kun tuli mahdollisuus lähteä. Vaimon kanssa keskusteltiin ja hän sanoi että jää pois. Jos ei tähän mennessä olla ansaittu kilpahevosta ja kivinavettaa, niin ei kymmenessä vuodessakaan enää ehdi. Lähdettiin vaimon kanssa matkustelemaan. Kymmenen vuotta mentiin, 78 maata käytiin. Onni että mentiin ne kymmenen vuotta, sitten nimittäin vaimo kuoli. Vähän aikaa kiertelin yksin, sitten löysin Madeiralla uuden vaimon. Häneltä oli mies tapaturmaisesti kuollut.

Keijo esittelee vielä yhden harrastuksensa, ruuanlaiton, ja antaa hyvän reseptin homejuusto-punajuuri-salaatista. Sitten kello onkin jo niin paljon, että pitää siirtyä Kuusankoskitalossa toiseen paikkaan kuoroharjoituksiin.

Eijaleena Martikainen

Toivo Hautamäki - Kymiltä kiinteistöhuoltoon

Toivo Hautamäki on ajanut aamulla kotoaan Helsingistä Kuusankoskelle tapaamaan kansakouluaikaisia luokkakavereitaan. Lounaalta hän on tullu...