perjantai 29. kesäkuuta 2018

Marjo Lakka on juossut Kuusankoskea maailmankartalle

Marjo Lakka pinkoo SM-viesteissä Torniossa v. 1985. Kouvolan Urheilijoiden joukkue juoksi pronssia 3 x 800 metrillä.
Huippujuoksija, poliitikko, yrittäjä, toiminnanjohtaja - Marjo Lakan cv kalskahtaa niin hienolta, että ujostuttaa pyytää haastattelua. Tai ujostuttaisi, jos ei tuntisi Marjoa mutkattomana ja iloisena kuusaalaisnaisena, jota on helppo lähestyä niin KPL:n katsomossa kuin työpaikallakin. Kaiken kukkuraksi hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa lähes myyttisessä ympäristössä, Aholassa.

Marjo Lakan lapsuuden perheessä oli neljä lasta. Isä oli maalarina Kymiyhtiössä 42 vuotta, äiti oli yhtiöllä siivoojana klooritehtaalla parikymmentä vuotta. Isovanhemmillakin oli työpaikkoja Kymillä. Isänisä oli yhtiöllä veturinkuljettajana ja isän äidinisä oli yhtiöllä töissä. Marjokin oli ylioppilaskesänään muutaman kuukauden käyttölaboratoriossa klooritehtaalla.

Marjo syntyi Hanskalinjalla. Kun hän oli reilun vuoden ikäinen, perhe muutti Aholaan Keltin voimalaitoksen viereen - siellä oli aikoinaan 30-40-luvulla ollut Kymiyhtiön puutarhakoulu ja viljelmät. Viisikymmenluvulla sinne muodostui yhtiön rakennuksiin tiivis asukasyhteisö, jonka jäsenet olivat töissä tehtaalla.
- Siellä oli kaksitoista asuntoa, pikkuinen kylä ihan. Se oli aivan ihana paikka asua, siellä sitä yhteisöllisyyttä tosiaan oli. Jos joku äiti päätti lähteä viiden kilometrin päähän Kuusaan keskustaan pyörällä tai bussilla, hän pyysi naapuria että katotko sillä aikaa meiän lapsia. Kuusikymmenluvulla harvalla oli telkkari, joten meidän kotona katsottiin yhdessä naapureiden kanssa Peyton Placea tai amerikkalaisten laskeutumista Kuuhun. Joku siinä vielä taivasteli, että oletteko noin hölmöjä että uskotte kuulennon todeksi. Naapureissa käytiin ilman että piti kaksi kuukautta aikaisemin sopia, mentiin vaan oven taakse lainaamaan sokeria tai jauhoja, Marjo Lakka muistelee työhuoneessaan Kettumäen palvelukeskuksessa.

Aholaa. Kuva: Jukka Airola
Puutarhakoulusta ja viljelmistä oli vielä jäljellä paljonkin Marjon nuoruudessa. Oli asuntojen omenapuita ja marjapensaita, niitä oli isompina viljelminä nykyisen moottoriliikennetien toisella puolen.
- Ne jaettiin asukkaiden kesken, niitähän oli rivissä varmaan sata. Siellä oli päärynäpuukin. Kasvihuoneita ei enää minun aikana ollut, pelkät sokkelit vain. Navetta, hevostallit ja sikalat oli puuvarastoina. Aika mielenkiintoinen leikkipaikkamme oli rakennus, jossa oli hevospilttuut.

Lapset saivat Aholassa vallata rakennuksia myös kulttuurikäyttöön. He siivosivat varastorakennuksen, järjestivät paikat, rakensivat lavasteet ja esittivät näytelmiä. Tilaisuuteen he järjestivät kahvituksenkin, johon äidit leipoivat pullaa.
- Naapurin setä järjesti meille lapsille talvisin hiihtokilpailut. Joka talosta kerättiin rahaa, jolla saatiin palkinnoksi vaikkapa lusikoita tai karkkia. Kesällä sitten oli yleisurheilukilpailut. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinha hieno kasvupaikka se oli, Marjo hehkuttaa.

Kymijoki virtaa ihan Aholan lähellä, joten lapsia varoiteltiin menemästä joelle. Voimalaitoksen kohdalla kävi erityisen kova virta, ja siinä uitettiin tukkeja. Lapset kävivät uimassa voimalaitoksen alapuolella suvantopaikassa. Marjo ei muista kenenkään hukkuneen jokeen.

Keltin voimalaitos. Kuva: Jukka Airola
Aholan asukkailla oli kaikilla avain voimalaitoksen porttiin, jotta he pääsivät sitä kautta Kelttiin. Taivastelemme entisiä luottamuksen aikoja, ja Marjo ihmettelee, ettei UPM:llä ole ollut mitään ratkaisua Pilkanmaan asukkaille, jotka olivat tottuneet käymään Voikkaalla asioilla tehtaan puolelle johtavan sillan kautta.

Koulussa huomattiin juoksijatyttö

Marjo kävi kansakoulun Kymintehtaan koulussa - "Venäjän puolella" asuville Aholan lapsille se oli lähikoulu. Hän muistelee ihanaa, ihanaa opettajaansa Liisa Suomalaista, joka oli tullut lopetetusta Inginmaan koulusta. Tämä oli järjestämässä maastojuoksukilpailuja, joita käytiin koulujenkin kesken. Nyt Marjon juoksijanlahjat tulivat esiin.
- Voitin jopa pojat. Opettaja taivasteli, että Marjo juoksi vaikka kengät putosi jalasta ja voitti pojat! Kokemuksista huomasin, että jaaha, tässä voisi pärjätäkin. Liityin Kuusankosken Kisaan, jossa ensin hiihdin ja sitten siirryin yleisurheiluun, juoksemaan.

Kymintehtaan koulu
Marjo Lakka sanoo olleensa kestävyysjuoksija, koska "ei ollut nopea". Marjon teini-iässä tyttöjen pisin matka oli 600 metriä, ja se sopi hänelle. Siitä ura lähti kehittymään. Harjoittelu oli toisenlaista kuin nykyisin.
- Siihen aikaan lasten leikit olivat liikunnallisia, oltiin aina ulkona. Rosvo ja poliisi -leikeissä treenasi tietämättään. Lapsiporukalla käytiin hiihtämässä Ahorantaan nykyisen Prisman taa, laskettiin mäkeä - koko aika liikuttiin, Marjo pohtii valmiuksiensa kehittymistä.

Vasta 15-16-vuotiaana Marjo rupesi oikein treenaamaan Kisan puitteissa.
- Aamulla poljin kouluun viisi ja puoli kilometriä, koulun jälkeen pariksi tunniksi kotiin, sieltä parin tunnin kuluttua viideksi uimahallille. Siellä oli yhteisharjoitukset, meitä oli iso joukko samanikäisiä tyttöjä. Käytiin lenkillä, tehtiin vetoharjoituksia, oltiin uimahallin kuntosalilla, ja taas polkupyörällä illlalla kotiin Aholaan. On sitä liikettä saanut, siihen aikaan ei vanhemmat kuskailleet. Tosin kyyti olisi joskus kelvannut, kun oli juostu kuusi kilometriä, tehty vetoharjoitukset ja tukka märkänä piti pakkasella polkea kotiin seitsemän kilometriä, Marjo naureskelee.

Marjolle tuttua harjoitteluympäristöä Kuusaalla
Marjon vanhemmat kannustivat tytärtä juoksuharrastuksessa. Isä oli nuorempana harrastanut telinevoimistelua mutta murtanut siinä ranteensa ja joutunut lopettamaan. Hän ymmärsi tytön liikkumisen tarvetta sitäkin kautta. Äiti otti koululaiset vastaan kotona kaakaon ja hiivaleivän kanssa ja lähti sen jälkeen hiihtämään näiden kanssa vajaan kympin lenkin. Marjo nauraa olevansa myös niin lapsuudesta asti kaurapuurolla kyllästetty, että nykyisin hän keittää mieluummin neljän viljan puuron. Hänen nuoruudessaan kilpaurheiluun ei vielä liitetty nykyajalle tavallista ruokavaliolla säätämistä.
- Oikeastaan se 60-luvun perusruoka oli aika terveellistä: kokojyväviljaa, leipää, perunaa, porkkanaa, lanttua, marjoja. Omenia syötiin syksyllä pitkään, talviomenat käärittiin papereihin ja säilöttiin niin että niitä riitti melkein jouluun saakka. Ei ollut karkkia, ei limpparia, mitä nyt juhannuksena kotiin ostettiin kori sitruunasuudaa. Meidän perheen kolme suht samanikäistä vahti tarkkaan, ettei kukaan saanut enempää kuin muut. Ja muistan edelleen sen ihmeen, kun äidin sisko tuli marraskuun lopulla Liisan päiville ja toi leikkosyklaameja ja päärynöitä. Päärynöitä siihen aikaan vuodesta!

Viisitoistavuotiaaksi Marjo sekä hiihti että juoksi kilpaa, mutta sitten hiihto jäi.
- Eikä varmaan Suomen hiihto siinä mitään menettänyt. Se on niin välineurheilua, on paljon helpompaa juosta. Hiihto voi takkuilla vaikka olisit huippukunnossa, jos ei sukset ja kapulat toimi. Juoksussa sen kun hilppaset vaan, Marjo kuittaa. Ei hän kuitenkaan hiihtoa ole koskaan unohtanut, vauhtia ja kilometrejä riittää joka talvelle runsaasti edelleen.

Juoksuharrastus jatkui, ja 17-18 -vuotiaana Marjollekin tuli henkilökohtainen valmentaja, Jussi Nurkka.  Marjo kehuu häntä todella hyväksi valmentajaksi - Jussi juoksi itsekin kilpaa ja tiesi mistä puhui.
- Ei hän siitä palkkaa saanut, mutta jaksoi pyyteettömästi valmentaa minua melkein 15 vuotta. Asenne treenaamiseenkin muuttui. Kun tulee henkilökohtainen ohjelma, siihen sitoutuu paremmin. Toisaalta yksilöurheilijalta vaaditaan omanlaistaan sitkeyttä, kun ei ole ryhmää tukena.

Tukholmasta Finnkampenista vuodelta  1981. Helena Heikkinen oli
toinen ja Marjo Lakka voitti, vaikka kuvassa ruotsalaiset Karoline Nemetz ja Birgit Bringslid ovatkin
vielä suomalaisten edellä.

Teini-iässä Marjo Lakka juoksi kilpailuissa 300 ja 600 metrin matkoja. A-tytöissä alle 18-vuotiaana matkat pitenivät, tuli 800:n, 1500:n ja 3000 metrin kilpailuja. Juniorisarjoissakin hän saavutti hienoja tuloksia, kaksi hopeamitalia SM-kisoissa Saarijärvellä vuonna -73. Siinä vaiheessa hän pääsi maajoukkuevalmennettavaksi Vierumäelle.

Kahdeksankymmenluvulla Marjo Lakka pääsi todella vauhtiin. 1500 metrillä SM-pronssia -80, suomenmestaruus 1982, -83, -85, -86, SM-hopeaa -84. 3000 metrillä suomenmestaruus -81, SM-hopeaa -84, SM-pronssia -80 ja -82. Kuusi henkilökohtaista suomenmestaruutta aikuissarjoissa ja muut mitalit päälle, eivätkä saavutukset tähän jää: seitsemän kertaa Ruotsi-maaottelussa ja edustuskertoja parisenkymmentä. Lakan ennätysajat ovat 1 500 metrin juoksussa 4.13,87 vuodelta 1981 ja 3 000 metrin juoksussa 9.12,43 vuodelta 1984.

Nuoruuden haaveet toteutuivat moninkertaisina.
- Olin ehkä 14-vuotias, kun lähdettiin Kisan tyttöjen kanssa Suomi-Ruotsi-maaotteluun Helsinkiin. Stadionin piippuhyllyltä katselin muurahaisen kokoisina näkyviä urheilijoita ja haaveilin, että voi kun joskus pääsisi tuonne itse ihan juoksemaan. Vuonna -80 olin sitten ensimmäisen kerran Ruotsi-maaottelussa kilpailijana - on ne fiilikset ihan hienoja.

Tukholman vanha olympiastadion oli tunnelmaltaan tiivis. Kuudesta juoksuradasta uloin oli ihan eturivin katsojien nenän alla.
- Muistan kun tein aukivetoja ennen kisaa radalla, ja katsomosta rupesi kuulumaan "hyvä Marjo!" -huutoja. Siellä oli bussilastillinen porukkaa Kuusaan Rekolasta. Tuli niin kotoinen olo, ja kun tulin maaliin voittajana niin oli aika mahtava tunne - voittaa nyt varsinkin ruotsalaiset, Marjo nauraa.

Marjo Lakka muistuttaa, että osan saavutuksista hän juoksi, koska taso oli jonain vuonna heikko. Mutta isä on kannustanut, että eihän ne nyt sen paremmin juokse vieläkään kuin sinä silloin.
- Toki nykyään on joitain huippuja, mutta mistä johtuukaan, ettei nykyoloissakaan suurta kehitystä ole tähän mennessä tullut. Minähän tein muuta päivätyötä kokopäiväisesti koko urheilu-urani. Olisi helpottanut, jos olisi voinut työskennellä puolipäiväisesti. Kun aamulla lähti puoli kuudelta kevyelle aamulenkille ja töiden jälkeen illalla sille varsinaiselle harjoituslenkille, mietti välillä että onko tässä mitään järkeä. Elämään ei silloin mahtunut muuta kuin työ ja urheilu. Mutta varmaan tietty kunnianhimo, rakkaus lajiin ja se että menestyi, vaikutti niin että siitä kaikesta nautti.

Lähtö Kisasta kuohutti mieliä

Marjo Lakka oli varautunut urheilu-uran jälkeiseen tulevaisuuteen opiskelemalla lääkintävoimistelijaksi Lappeenrannassa. Opiskelemaan lähtiessään hän oli jopa ajatellut, ettei sitten enää urheile.
- Meinasin, että nyt olen jo niin vanhakin, parikymppinen, ettei enää viitsi. Meillä oli tosi kiva kurssiporukka. Istuttiin yhdessä iltaa asunnolla, ostettiin kaikkea hyvää syötävää ja pidettiin hauskaa. Lihoin ensimmäisen puolen vuoden aikana kaiken aikaa mussuttamalla kahdeksan kiloa, kun en enää liikkunut. Ensimmäisen vuoden jälkeen päätin kuitenkin, että jos vielä kokeilisin juoksemista.

Lakka valmistui lääkintävoimistelijaksi -77 ja meni Keskuslaitokselle töihin. Siinä vaiheessa hän alkoi taas treenata kunnolla.
- Loppujen lopuksi pääsin aika nopeasti parempiin tuloksiin. Minullakin ammatti on tukenut urheiluani. Hyvä tietää anatomiasta ja liikunnasta, vammojen ennaltaehkäisystä ja hoidoista, kun itse liikkuu.

Vuonna 1979 Kuusankosken urheiluelämässäkin tapahtui iso käänne. Työväen Urheiluseurojen Keskusliitto TUK päätettiin lakkauttaa poliittisella päätöksellä.
- Kuusankoskella ajateltiin, että TUK:hon kuulunut Kuusankosken Kisa automaattisesti siirtyisi TUL:n seuraksi. Mutta kaikki eivät halunneetkaan siirtyä. Kisa oli ollut TUK:n mutta myös SVUL:n jäsen. Se mahdollisti meille urheilijoille osallistumisen kahden organisaation kisoihin. Tämä työväen urheilun "eheyttäminen" olisi sulkenut meidät pois SVUL:n toiminnasta. Meitä oli parikymmentä kisalaista urheilijaa, jotka siirryimme tästä syystä Kouvolan Urheilijoihin. Oli se tiukka paikka, Marjo muistaa.

Marjo Lakka Kettumäen palvelukeskuksen ravintolassa
Marjo Lakka kertoo, että Kisasta eroamisesta ja svul:laiseen KU:hun liittymisestä seurasi varsinainen hulabaloo. Seuran vaihto takasi kuitenkin urheilu-uran jatkumisen myös taloudellisesti.
- Tuli kommenttia ja kuittia, korttia ja puhelinsoittoa, se oli ihan mahdotonta. Taustalla kyti poliittiset vaikuttimet. Mutta KU:hun liittymistä seuraavana vuonna sain jo Kalevan kisoissa pronssia sekä 1500:lta että 3000 metriltä, olin Ruotsi-Suomi-maaottelussa ja pääsin liiton valmennusjärjestelmään. Seuraavina vuosina suomenmestaruudet takasivat liiton taloudellisen tuen valmennukselle. Pystyi käymään ulokomailla muutaman viikon harjoittelumatkoilla. Kouvolan Urheilijoiden sporttiklubilta tuli stipendejä, joten pääsin useana talvena kahden kolmen viikon etelänleirille.

Treenausreissuja Marjo teki Portugaliin, Kanarialle, Etelä-Espanjaan.
- On ihan eri asia juosta muutama viikko etelässä pitävällä alustalla pienissä vaatteissa, kun Suomessa on kylmää, liukasta, jäistä. Inglesissä huomasin olevani hyvässä kunnossa ja juoksinkin pian SM-halleissa Suomen ennätyksen. Joku leiri meni kyllä pieleenkin: Espanjasta iso osa porukkaa sai kolmen viikon jälkeen kampylobakteerin, ja viimeinen viikko meni sairastaessa. Keho ei palautunut koko vuonna kunnolla, vaikken saanutkaan niveltulehdusta kuten moni muu bakteerin saaneista.

Marjo kertoo saaneensa keväällä -84 myös vatsakalvontulehduksen. Siis samana vuonna kuin hän juoksi SM-hopeaa. Eikö se nyt ollut jo jotain?
- No joo mutta eihän se riitä mihinkään, jos on tavoitteena olympialaiset. En väitä, että olisin Losissa pärjännyt, mutta ihan realistinen oli tavoite saada tulosrajat rikki.  Kuitenkin hallissa paransin Suomen ennätystä viisi sekuntia - yksin juosten. Se on joskus pienestä kiinni, Marjo naurahtaa ja kertoo iloisena katselleensa Los Angelesin olympialaiset televisiosta ja miettineensä että oishan tuolla kiva olla mukana.

Maaottelumatkoista Marjo huomauttaa, että ne eivät olleet mitään huvimatkailua. Matkustettiin yölennoilla, koska ne olivat halvempia, ja heti seuraavana päivänä kilpailuihin. Maaottelun jälkeen paineltiin taas yökoneelle ja kohti Suomea.

Jossain vaiheessa Marjo huomasi, että urheilu alkoi muuttua pakkopullaksi ja kipinä kadota.
- Joskus 80-luvun loppupuolella huomasin ajattelevani, että olikohan se nyt tässä. Lopettamispäätös ei ollut minulle edes vaikea. Kun päätin, että nyt se on loppu, niin se oli loppu. Oli kesä -87. Olin kaksi vuotta aiemmin perustanut oman hoitolaitoksen, tein töitä aamusta iltaan. Kymmenen tuntia töissä jalkojen päällä tietää sitä, että harjoittelu ei ole enää samanlaista kuin ennen eikä juoksu lähde kulkemaan. Ilmoitin vaan valmentajalle, että en muuten sitten lähde Kuopioon Kalevan kisoihin. Hän ei kyllä ilahtunut.

Juoksu ei loppunut kilpailun lopettamiseenkaan. Marjo lähti edelleen iltaisin lenkille, mutta ei tavoitteellisesti.
- Täytyyhän kuntoaan hoitaa, että jaksaa tehdä töitä. Liikunta tuulettaa päätäkin.

Kilometrejä on takana, mutta harjoitellessa on ehtinyt aistia ympäriltään muutakin kuin oman treenin. Marjo kuvailee innoissaan kevään ensimmäisiä tuoksuja, kesän käen kukuntaa, syksyn hapekkaita tihkusateita värikkäässä luonnossa.
- Jos en nyt kolmea kertaa maapallon ympäri ole juossut, niin kaksi ja puoli kertaa ainakin, jos laskee kilometrit, jotka olen elämäni aikana juossut. Vaikka polvi nyt kenkkuilee vuosien rankan treenaamisen vuoksi, niin tekisin samat jutut uudelleen. Urheilusta olen kuitenkin saanut niin paljon. Ainahan uusia niveliä saa.

Mauno Koiviston ansiosta mukaan politiikkaan

Marjo Lakan poliittinen ura alkoi hänelle itselleenkin hieman yllättäen. Vuonna -82 pidettiin presidentinvaalit. Edellisenä syksynä Marjoon otti yhteyttä kuusankoskelainen vaikuttajaryhmä: johtava terveyskeskuslääkäri Seppo Tuominen, kaupunginsihteeri Jorma Lehtonen ja sosiaalijohtaja Heikki Helminen. He pyysivät Marjoa sitoutumattomaksi valitsijamiesehdokkaaksi Mauno Koiviston taa.
- Meitä sitoutumattomia valitsijamiehiä oli Koiviston takana viitisenkymmentä ympäri Suomea - kulttuurin, urheilun, tieteen alalta. En olisi missään nimessä suostunut muiden kuin Koiviston valitsijamieheksi. Syksyllä meillä oli Königstedtin kartanossa illanvietto ehdokkaille, joka oli 25-vuotiaalle meikäläiselle hämmentävää seurattavaa. Paikalla oli monenlaista julkkista: Sylvi Salonen, Kaari Utrio, Arja Saijonmaa, Antti Kalliomäki, Jouni Parkkali, Matti J. Kuronen, Pirkko Liinamaa, Ensio Siilasvuo, Marjo luettelee kuin vieläkin häkeltyneenä mihin porukkaan oli päätynyt. - Yllätyksiä illassa riitti, jossain vaiheessa Manu itse lauloi venäjäksi laulun Metsässä ei liikahda lehtikään.

Tuominen, Helminen ja Lehtonen olivat päätyneet valitsemaan Kuusankoskelta juuri Marjo Lakan, koska tämä oli -81 kesällä herättänyt huomiota hyvillä urheilusuorituksillaan. Hän voitti Kalevan kisoissa 1500 metrin ja 3000 metrin juoksut. Ruotsi-Suomi -maaottelussa hän voitti samat matkat, ja kolmanteen kertaan vielä Suomi-Unkari-Bulgaria -maaottelussa molemmat matkat. Mutta paikallisilta demareilta ei ollut unohtunut, että Lakka oli kaksi vuotta aikaisemmin siirtynyt Kisasta Kouvolan Urheilijoihin.
- Heillä oli kaksi omaa ehdokasta, joita mainostettiin - minua ei vaikka olin sitoutumattomana demareiden listalla. Silloin Kymen Sos.dem.-piiri ja Kymen Sos.dem.-naiset tukivat minua tosi paljon Lappeenrantaa ja Joutsenoa myöten. Vaalissa sain täältä 500 ääntä, Lappeenrannasta 1100. En mennyt läpi, koska minulle ei ollut annettu anteeksi siirtymistä toisen leirin urheiluseuraan.

Sen jälkeen Marjo jatkoi muina naisina urheilu-uraansa ja pysyi koko vuosikymmenen "hyvin epäpoliittisena henkilönä". Sitten tulivat vuoden -92 kunnallisvaalit, ja Kuusankosken sitoutumattomat kysyivät Marjo Lakkaa ehdokkaakseen.
- Mietin tarkkaan, uskallanko. Minulla oli yritys, enkä tiennyt veisikö sitoutumattomien ehdokkaaksi lähtö asiakkaita. Kuusankoskellahan yksi puolue piti yksinkertaisella enemmistöllä valtaa valtuustossa, hallituksessa ja lautakunnissa. Suostuin kuitenkin ja menin ihmeekseni läpi.

Millainen ryhmä kuusankoskelaisten sitoutumattomien kahdeksan hengen valtuutettujoukko oikein oli? Miksi he eivät halunneet toimia puoluetunnusten alla?
- Osa joukosta oli ollut poliittisessa puolueessa mutta tullut sitoutumattomiin. Meitä varmaan yhdisti tietynlainen penseys ryhmäkuria kohtaan, haluttiin ajatella omilla aivoilla. Toisaalta kuitenkin meidän ryhmässä ajateltiin yllättävän samalla tavalla monesta asiasta. Henkilökemiatkin pelasivat yhteen, Lakka pohtii.

Marjo Lakka oli ensimmäisen valtuustokauden kaksi viimeistä vuotta sitoutumattomien ryhmäpuheenjohtajana. Seuraavissa kuntavaaleissa vuonna -96 sitoutumattomien ryhmä kasvoi 12 valtuutettuun. Sosialidemokraatit menettivät yksinkertaisen enemmistönsä.
- Se oli erittäin tervettä tälle kaupungille, tervettä sille ryhmälle. Vaalituloksen jälkeen tässä kaupungissa oli ruvettava neuvottelemaan, ettei yksi ryhmä päätä kaikista asioista. Vuoden 2004 kunnallisvaalien jälkeen erosin sitoumattomien valtuustoryhmästä
ja toimin yhden naisen valtuustoryhmänä käyttämällä nimeä muut. Vuonna 2008 keväällä liityin
sos.dem.valtuustoryhmään ja olin sitten syksyn 2008 kunnallisvaaleissa ehdokkaana sos.dem.listalla. Samana syksynä äänestettiin uuden Kouvolan luomisesta kuuden vanhan peruskunnan alueelle.

Kuusankosken kaupunginvaltuutetun aikoina Marjo Lakalle oli tärkeimpiä kysymyksiä terveydenhuolto. Siinä tehtiin isoja päätöksiä. Kaupunki liittyi samaan aikaan Jaalan kanssa Kouvolan-Valkealan kansanterveystyön kuntayhtymään 2000-luvun alussa, myöhemmin Anjalankoskikin tuli mukaan.
- Siihen oli liityttävä, koska panokset ja resurssit eivät yksin riittäneet, meillä oli hirveä lääkäripulakin. Terveydenhuollon lisäksi minua kiinnosti päiväkotien rakentaminen ja saneeraaminen, vanhuspalvelujen parantaminen, koulujen remontointi - esim. Tähteenkadun koulun korjaaminen oli minusta tärkeää. Haluan, että kunta huomioi kaikki asukkaat, ei vain äänekkäimpiä ja vahvimpia.


Entinen Kuusankosken kaupungintalo
Marjo ehti olla uuden Kouvolan valtuutettuna kaksi kautta. Alkuvuosina hän toivoi julkisestikin uudelle isolle kunnalle 5-10 vuotta aikaa muodostua aidosti yhtenäiseksi kunnaksi.
- Valittaen täytyy nyt todeta, että todennäköisesti muutosta ei tule ennen kuin vanha päättäjäpolvi väistyy, ne jotka olivat päättäjinä jo peruskunnissa.

Kahdeksan vuotta sairaanhoitopiirin hallituksen varapuheenjohtajana antoi Marjo Lakalle myös selvän kuvan siitä, millaista on asioista päättäminen Kymenlaakson pohjois- ja eteläosan kesken. Hän viittaa maakuntahallinnon kotipaikkavääntöön ja sote-keskusteluihin.
- En ymmärrä, miksei voida luottaa siihen, mitä kerran on sovittu. Aina saa kuulla jotain yllättäviä johtopäätöksiä kotkalaisten suusta, Lakka puuskahtaa. Häntä jurppii sekin, että yksittäiset poliitikot tekevät päätöksiä jo ensi vuoden eduskuntavaalit mielessään - olisi niin kiva miellyttää kaikkia tahoja äänten toivossa. Hän muistuttaa myös, että keskussairaalalla ei voi perustella Kotkan painoarvoa kaikessa sosiaali- ja terveydenhoidossa: erikoissairaanhoito on vain pieni osa koko kakusta.

Marjo Lakka on pitänyt selkeitä puheenvuoroja myös valtuuston jäsenten käyttäytymisestä. Hän avasi oman me too -näkemyksensä jo etuajassa vuonna 2015 pauhaamalla kokouksessa valtuuston jäsenen seksuaalista häiriköintiä vastaan. Mutta muukin huono käytös tyrmistyttää häntä.
- Toiminta on joskus aivan käsittämätöntä. Nimitellään toisia, ryhmien välisten luottamuksellisten neuvottelujen jälkeen vuodetaan asiat saman tien facebookissa tai paikalliselle aviisille, harrastetaan seksuaalista häirintää, seikkaillaan läppärillä pornosivuilla kaupunginhallituksen iltakoulussa ja tyrkytetään aikuisviihdesivuja naapurillekin katsottavaksi. Ja mitään ei tapahdu!

Mutta pääsääntöisesti kanssakäyminen on valtuustossa ollut Marjonkin mielestä asiallista.
- Kunnallispolitiikkahan on harrastus, ehkä vähän vaativampi kuin pilkillä käynti. Täytyy olla kiinnostunut asioista, istua ja lukea. Suurin osa valtuutetuista on fiksuja ja asiallisia, tosi hyviä tyyppejä siellä on.

Joka tapauksessa edellisten kunnallisvaalien alla Marjo päätti ettei asetu ehdokkaaksi. Yli kaksi vuosikymmentä sitä lajia riitti, omat vanhemmat tarvitsivat apua, kalenterissa ei ollut pelivaraa mihinkään suuntaan.
- Jos kaksi viikkoa on aikataulutettu niin, ettei siinä ole yhtään taukoa, hommassa ei ole enää mitään järkeä. Jostain on silloin osattava luopua.

Nyt Marjo Lakalla on oman yrityksen lisäksi Kettumäen palvelukeskuksen toiminnanjohtajuus työmaanaan.
- Vastaan käytännössä palvelutuotannosta, taloudesta, kehittämisestä ja yhteistyösuhteista sen, mitä 20 tuntia viikossa mahdollistaa. Oman firman pyörittäminen onnistuu, kun tekee lauantaisinkin töitä, Marjo naureskelee. - Tämä on kiinnostavaa työtä, ja tämä aikakin on mielenkiintoista. Olemme pieni toimija, eikä sitä tiedä, mihin asentoon sote-palvelut asettuvat - löytyykö meillekin ikäihmisten palvelijoina töitä. Isot kansainväliset yrityksethän markkinoivat itseään aika aggressiivisesti. Mutta toivotaan, että meidän monenlaiselle asumispalvelulle ja muille hyvinvointipalveluille ja virkitystoiminnalle riittää sittenkin kysyntää.

Juoksukuvat Marjo Lakan arkistosta.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Samae Koskinen jousikvartetteineen syyskuussa Kuusankoskella

Kesärientojen jälkeen Kuusankoskella on tarjolla jälleen jotain uutta: Samae Koskinen klassisen musiikin soittajien kanssa Pato Klubilla.



Laulaja-lauluntekijä Samae Koskinen lähtee syyskuussa Hillitty elämä -konserttikiertueelle yhdessä Helsingin Kaupunginorkesterin ja Radion Sinfoniaorkesterin soittajista koostuvan jousikvartetin kanssa. Yhteistyö sai alkunsa, kun Hauhon Kamarimusiikkifestivaalin johtaja Mikko Ivars ihastui Koskisen musiikkiin nähtyään hänet soolokeikalla. Ivars kokosi lähipiirinsä huippusoittajista kvartetin ja sovittajaksi valittiin jazzmuusikko Petri Krzywacki, jonka herkät sovitukset nostavat Koskisen elämänmakuisten kappaleiden dynamiikan ja draaman uusiin ulottuvuuksiin.

Kokoonpanoon kuuluvat Samae Koskinen (laulu, kitara), Atte Kilpeläinen (alttoviulu, HKO), Anna-Leena Haikola (viulu, HKO), Pisku Ristiluoma (alttoviulu, RSO) ja Mikko Ivars (sello, RSO).

"Hillitty elämä -kiertueen teemana olkoon ihmisyys, ihmeellisyys ja ihmettely. Kiireen ja kilpailun keskelläkin on tärkeää huomata arjen pienet asiat ja pysähtyä niiden äärelle, olla pieni kun siltä tuntuu. Aina ei tarvitse olla general manager tai grillimaisteri, riittää kun on homo sapiens. Itselleen ja toisille" syyskuussa 2017 kuudennen albuminsa Hillitön elämä julkaissut Koskinen pohtii. Samae Koskisen Jousikvartetti konsertoi Pato Klubilla sunnuntaina 23.9.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Penan viestejä Eilalle 19. Häähaaveilua

22.1.1947 on päivätty Pentin hupenevan kirjepinon neljänneksi viimeinen kirje. Alkuun Pentti taivastelee, kuinka samanlaisia tuntemuksia hänellä ja Eilalla on, kun tuntee menetelleensä pahoin toista ihmistä kohtaan. Hämmentävää tilitystä katumisesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta ja kaikkien syvimpien ajatusten jakamisesta henkilöltä, joka oli se meidän reipas hauska seuramies -iskä. Jätetään se tilitys nuorenparin kahdenkeskiseksi ja aloitetaan jostain käytännön elämää liippaavasta.

"Se veikkaus, se veikkaus. Sinä päihitit minut aivan ylivoimaisesti. Minulla oli vain seitsemän oikein, mikä ei ole oikeastaan mitään Sinun yhdeksikkösi rinnalla. Emme vielä voittaneet, mutta ehkä seuraavalla kerralla. Olethan muistanut veikata, vai? Raha-arpojen arvonnassa voitti viereinen numero 400 mk. Itsepintaisesti ostin kumminkin taas helmikuun raha-arvan. Olen ehdottoman varma asiasta, että tulen vielä tämän kevään kuluessa voittamaan."

Ai tuohon aikaan veikattiin jo? Kyllä, Wikipedia sanoo, että valtio perusti Veikkaus Oy:n ensimmäisen version vuonna 1940. Ensimmäinen peli oli vakioveikkaus, ja sitä ilmeisesti ovat Pena ja Eilakin pelanneet ja toivoneet tietysti kunnon pottia uuden kodin perustamista varten.

Kuvassa Pentti (oik.) abiturienttivuonnaan lukiokaverinsa kanssa Kouvolassa.

Koulukiireet ovat kuulemma vaivanneet, viimeisen kevään opiskelijat ovat työn touhussa alvariinsa. Entisen kämppäkaverin Kiurun Paulin puhelinsoitto Helsingistä on ilahduttanut kiireen keskellä. "Hän ei oikein tuntunut olevan sielläoloon tyytyväinen. Asunnon kertoi itsellään olevan, mutta niin pienen, ettei siihen oikein voi ottaa kämppäkaveriakaan ja lisäksi vuokralautakunta aikoo antaa Paulille lennätyksen ja vuokrata jollekin perheelle tuon asunnon. Kouluolotkin kuuluvat olevan hieman sekaisin tilanahtauden takia. Kyllä Pauli olisi mieluummin oleskellut täällä Tampereella. Minusta oli kovin hauskaa, että hän soitti vanhan kämppäkaveruuden merkeissä. Nyt vasta huomaan kuinka loistopoika hän oli asuessamme yhdessä. Koskaan ei osaa olosuhteiden hyvin ollessa antaa elämälle sitä arvoa kuin pitäisi, vasta pienen putoamisen tullessa sen huomaa, mutta valitettavasti liian myöhään. Ei minulla mitään huomauttamista nykyistä kämppäkaveriakaan kohtaan varsinaisesti ole, mutta ei elämä ole sellaista kuin Paulin kanssa."

Näin pohtii tämä 23-vuotias filosofi ystävyyttä, joka syntyi junassa matkalla opiskelupaikkakunnalle. Täpötäydessä vaunussa toisilleen tuntemattomat Kuusaan-Kouvolan pojat olivat ryhtyneet juttelemaan, ja paljastui, että toisella oli kämppä muttei kämppäkaveria, toisella ei taas kumpaakaan. Siitä käynnistyi läpi elämän kestänyt ystävyys.

Lopuksi Pena houkuttelee Eilaa junalle vastaan, kun hän parin päivän kuluttua saapuu viikonlopun viettoon. "Jos vaan suinkin voit, niin tule Kouvolaan vastaan. Luulen, että Sinusta ei ole paljoakaan jäljellä, kun koppaan Sinut syliini."

Seuraava kirje on päivätty vasta 27.1.1947. Tyyli on jälleen liikuttavan setämäistä 2000-luvun lukijan silmissä. Näin kirjoittaa 23-vuotias insinööriopiskelija: "Kiitos Sinulle taas tuosta kaikkien aikojen viikonlopusta. Se siirtyy nyt mieluisten ja rakkaiden muistojen joukkoon, muistojen, joiden avulla vaikeina ja ikävinä aikoina saa tuntumaan elämänsä siedettävältä. Kun tämänkin loman muisto jonain sateisena talvipäivänä tulee mieleeni, tuntuu varmaan siltä kuin kesäinen aurinko pilkistäisi ikkunasta iloisesti ja lämpimästi hymyillen."

Hypätään parin lauseen yli ja jatketaan lukemista: "Mitä pahaa minä olen tehnyt, etten saa matkustaa jo ensi sunnuntaina luoksesi. Jos siihen olisi vain tilaisuus, olisin onnellisin mies Euroopassa." Eila on täyttänyt Penan toivomuksen ja tullut junalle vastaan. Pena kuvittelee jo seuraavan kohtaamisen. "Silloin perjantai-iltana minä Kouvolan asemalla junasta alasastuessani sydän jyskyttäen katselen ympärilleni etsien Sinua. Tuollahan Sinä jo tuletkin niin reippaana ja suloisena - - tartut minun käteeni ja niin astelemme kohti mottia toisiltamme kuulumisia kysellen."

Tällaista oli sitten tulossa aikanaan.
Tulevaisuus kangastelee auvoisena nuoren sulhasen mielessä, kun hän miettii tulevia kesähäitään ja kyselee Eilalta: "Muutaman tuollaisen ohikiitävän viikonlopun perästä onkin jo pääsiäinen ja siitä  vain pieni harppaus kesään ja onneen. Oletko vielä tullut koskaan ajatelleeksi, että tuon kesän jälkeen on vain yksi ohikiitävä syksy ja senjälkeen saamme olla aina yhdessä. Silloin todella alkaa yhteinen elämämme, jonka me tahdomme tehdä toinen toisellemme niin miellyttäväksi kuin vain taidamme."

Ovatkohan Pena ja Eila olleet kaverien tai sukulaisten häissä, kun mieleen juolahtaa tällaistakin: "Mieleeni muistui juuri viime lauantaina siellä kirkossa papin pitämästä puheesta erittäin sattuva kuvaus avioliitosta. Nimittäin, alttarille johtaa kaksi eri tietä, mutta sieltä takaisin tulee vain yksi, yhteinen." Kuvaus siitä vain yltyy sellaisiin runollisuuksiin, että säästämme hiukan itseämme nyt. Loppukaneetti aiheesta kuitenkin: "Kuinka keveästi nuoripari sitten astuukaan tuota ilojen polkua alttarilta kohti edessä aukeavaa ihanaa elämää."

"Kunpa tuo päivä koittaisi pian meillekin.Tuo ensi kesä on niin ihmeellinen, että en koskaan vielä pienempänä odottanut joulupukkia sellaisella kiihkeydellä kuin tuota onnen kesää." Ja koittihan se kesä ja onnen päivä juhannuksena 1947, jolloin Eila ja Pentti vihittiin Kuusankosken kirkossa avioliittoon. Mutta vielä on hetki jaksettava.

"On niin rauhallinen iltahetki, ettei minulla sellaista ole ollut koko tänä vuonna täällä Tampereella. Salon poika on jossain ulkona, en tiedä missä. Radiosta tulee hiljalleen radio-orkesterin myöhäiskonsertti. Niin meillä on nyt radio. Salon poika toi sen tullessaan Helsingistä. Tekeehän sekin elämän edes vähän siedettävämmäksi."

Pentti iloitsee, että Eila ja hän ovat käyneet valokuvaamossa."Tuossa kuvassa Sinä olet minun oma Eilani. Oikein hyvin onnistunuthan se toinenkin kuva on, mutta kyllä tämä uusi on aivan omaa luokkaansa. Siihen katsoessani tunnen, että niin synkällä ja pessimistisellä tuulella en täällä Tampereella voi ollakaan, ettei onnellinen hymy voisi tulla kasvoilleni  ja silloin on taas elämä kunnossa."

Ja perään normaalit loppurutistukset. Kirjettä lukiessa pari ajatusta jää askarruttamaan. Onkos meidän isä tosiaan ollut noin koti-ikäväinen nuorena, että suuri osa kirjeistä on tuollaista huokailua. Meille hän näyttäytyi joko tavallisena arkisena iskänä tai oikein iloisena veikkona. Ja toinen kysymys: eikö helpotus sodan kauhujen loppumisesta kestänytkään sen pitempään? Penttihän oli ilmatorjunnassa Jylpyllä ja koki riittävästi sodan kauhuja, että kuvittelisi rauhan tulon antavan levollisen mielen loppuiäksi. Mutta ihmismieli toimii näköjään ihan toisin. Pentti vertaa nykyistä hyvää arkea vielä parempaan mahdolliseen tulevaisuudessa. Vai jäikö sotavuosista mieltä painamaan sen verran iso kuorma, että yksin oleminen, ero perheestä ja tyttöystävästä ahdistaakin tosi kovasti?

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Urheiltiin sitä ennenkin

Tapani Anttila, Juhani Tuviala ja Jouko Salmi muistelevat nuoruusvuosiensa liikuntaharrastuksia.
Aronpellon Arsenaal, Hanskalinjan Tarmo, Hoimelan Jyske, Kunnanpellon Palloseura, Kuusaanniemen Kiisto, Kymenrannan Kyky, Lepokujan Luja, Melkun Puli, Mustanvuoren Tarmo, Naukion Naseva, Niskalan Kilpaveikot, Pakarin I.F.K., Puistokadun Poliisivoimailijat, Rauhanvirran Pojat, Savikentän Tahko, Tähteen Sähinä, Kettumäen Kauhu, Killingin-Kopan Leijonaveljet, Mäkikylän Reipas.

Urheilusta ja perinteenkeruusta kiinnostunut Juhani Tuviala on kerännyt entisaikojen kulmakuntien peliporukoiden nimiä Kuusankoskelta. Yllä olevat nimet ovat syntyneet epävirallisesti ja pysyneetkin epävirallisina. Niitä on joskus annettu omalle joukolle huvikseen, joskus taas kun on tarvittu ryhmälle nimi ottelussa naapurikylän porukkaa vastaan. Näiden nimien alla on urheiltu ja liikuttu yhdessä omatoimisesti, ilman seuroja ja valmentajia. Jäsenet ovat olleet monenikäisiä melkein sylilapsista nuoriin aikuisiin, ja eniten heitä on yhdistänyt into päästä pelaamaan ja huseeraamaan porukalla.

Tarinan vanhat kuvat ovat urheiluseura Vedon 20-vuotisjuhlajulkaisusta ja esittävät seurojen urheilutoimintaa. Siitäkin tulee puhetta tuonnempana, mutta alkuun muistellaan kulmakuntaporukoitten omatoimisuutta.

Tuviala on kutsunut pari kaveriaan juttelemaan vanhoista urheilumuistoista. Miehet ovat syntyneet 30- ja 40-luvuilla ja muistavat hyvin, millaisissa oloissa lapset viettivät vapaa-aikaansa, kun asioita ei tehty heille valmiiksi. Jouko Salmi kuului Kymenrannan Kyky -nimiseen porukkaan. Hän asui lapsuutensa Markantontilla. Lapset ja nuoret tekivät itse urheilukentän ja liikuntapaikat itselleen.
- Ei me nimeä muuten tarvittu, mutta kun käytiin pelaamassa pesäpalloa Pilkanmaan Pilkettä vastaan, niin päätettiin olla Kymenrannan Kyky.

Tapani Anttila asui lapsuutensa Hanskalinjalla. Siellä nuoriso pelasi lähinnä pesäpalloa.
- Kollivaraston vieressä oli kenttä, parisataa metriä siitä mistä motti lähti Kouvolaan päin. Jatkosodan aikana torista tehtiin sorvilastukenttä, eikä siinä enää voinut pelata. Meitä oli jokseenkin joukkueellinen pelaajia. Vastassa oli tavallisesti joku toinen kulmakuntajoukkue, minun aikana useimmiten Pokinpellon joukkue. He tulivat joskus harjoittelemaan meillepäin ja pelaamaan muutaman kerran viikossa, Tapani Anttila kertoo.

Pesäpalloa pelattiin silloisilla säännöillä, mutta jos porukkaa oli vähän, pelattiin vain yhtä pesää. Juhani Tuviala lisää, että kun tyttöjä oli mukana, peli oli kahden pesän seispiskiä ja siinä mentiin hätälään.
-  Jos ei päässyt pesälle, jäi hätälään varttumaan että toinen lyö. Tyttöjen oli käytännössä juostava jonkun pojan lyönnillä, ei ne itse saaneet osumaa palloon eikä jaksaneet mitään kapulaa heiluttaa. Jos löi kopin, joutui kiinniottajaksi - pelissä oli yksi kiinniottaja.

Juhani Tuviala oli tietenkin Kuusaaniemen Kiiston urheilija. Hänen ensimmäiset urheilukokemuksensa ovat jalkapallo-ottelusta vuonna -49, jolloin hän oli viisivuotias.
- Joukkueen ikäerot oli isot, minun puolustajaparina oli 23 vuotta minua vanhempi kaveri. Hän aina varoitti minua, että pysytään myö täällä puolustuksessa ja annetaan toisten hyökätä. Kyllähän peliporukassa joskus kinattiin, mutta koskaan en muista meidän kahakoineen, vaikka siellä kävi vieraampiakin pelaamassa, mm. Myllyhuokon porukkaa.

Vetolainen esittelee aikaisemman saapumiserän jalkapallojoukkueen: "Kymintehtaan Urheiluseuran jalkapallojoukkue, joka nuorekkuudellaan ja peli-innollaan yllätti v. 1936 sekä Kouvolan että Voikkaan pikasarjaotteluissa Kouvolassa. Takarivissä P. Salmi, V. Hyvönen, O. Laine, R. Valleala, B. Turunen, B. Flöjt. Eturivissä V. Laaksonen, P. Laine, M. Kalso, L. Pakkanen ja A. Haapanen."

Jalkapallon lisäksi Kiisto kilpaili 50-luvulla kaksikin kertaa päivässä viisiottelun. Lajeina olivat 60 metrin juoksu, kuulantyöntö, korkeushyppy, pituushyppy ja pitkänmatkan juoksu.
- Se matka oli vähän epämääräinen, Kuusaanniemen ympäri, Sääksniemeä vastapäätä, noin puolitoista kilometriä, Tuviala selvittää.

Markankyläläiset harrastivat kaikkea urheilua.
- Meillä oli hiihtokilpailuja, jalkapalloa. Markantonteilla oli paljon poikia ja tyttöjä ja heistä iso osa harrasti urheilua, Salmi kertoo.

Markantonttilaisten lapset tekivät itse urheilukentän - paikallinen taitaja Palosen Veka pääasiallisena tekijänä.
- Pertti Savinen alkoi rakentaa taloaan siihen, ja me aina vaan urheiltiin. Viimenää Savinen sanoi meille, että ettikä pojat jo uusi pelipaikka. Mehän pelattiin vielä tontin toisella laidalla, kun Savinen lapiolla kaivoi pohjaa rakennukselle. Joskus pallo vieri monttuunkin, Jouko kertoo.

Jouko Salmi
Pojat siirtyivät sitten kauemmas peltosaroille pelaamaan. Sarkojen välissä ojissa oli keväisin vettä.
- Pallo kastui kun se meni ojiin, väliin pelaajatkin. Ne oli aika tiukkoja matseja. Lopulta kenttä siirtyi joen rantaan lähelle Kymenrannan uimalaitosta. Siellä kasvoi pajupuskia, ja välillä kolme neljä äijää kaivoi palloa niistä yhdessä. Mutta kenttä oli riittävä, ei siihen aikaan tarvittu niin hienoja olosuhteita. Maaleiksi otettiin paksumpia puita, Storhammarin rautakangella reikä maahan, tolppa siihen, rima poikittain ylös.

Verkkoja ei siihen aikaan maaleihin saatu, joten varmasti riitti kiistaa siitä, osuiko veto tolppien väliin vai ei.
- Kinattiin ja aina selvisi, kuka voittaa. Kyl se mahtavaa aikaa oli se 50-luku. Palosen Veikko rakensi jopa hyppyrimäkiä, ja se innosti minut hyppäämään isoistakin mäistä. Veikko laski Hirvivuoresta mäkisuksilla, minä tavallisilla suksilla Veikon seurana, Jouko kertoo.

Jouko, Juhani ja Tapani lämpenevät nuoruuden urheilumuistoja kertaillessaan. Juttu luistaa, toisen muisto herättää uuden omassa päässä. Menneiden vuosien liikkumisen ilo virtailee pöydän ääressä käsin kosketeltavana, vaikka vauhti on noista ajoista ehkä hiukan hidastunut. Vanhat pelipaikat ja ottelutilanteet ovat hätkähdyttävän kirkkaina mielessä.

Kuusaanniemeläisten jalkapallossa tarvittiin itse tehdyt säännöt.
- Tavallisesti pelaajia oli kolme puolellaan, ja viittä metriä kauempaa ei saanut tehdä maalia. Mittaaminen jalkamitalla oli kovaa touhua, että oliko se varmasti tarpeeksi läheltä laukaistu. Maalivahtiahan meillä ei ollut koskaan. Ilman metrisääntöä maalin olisi voinut laukaista vaikka toiselta maalilta 30 metrin päästä. Mutta meidän säännöllä peli kehittyi, kun piti kuljettaa palloa, Juhani Tuviala selventää.

Kiiston joukko teki myös jääkiekkokaukalon. Porukka oli innokasta pelaamaan, työssäkäyvätkin  liittyivät joukkoon neljän jälkeen iltapäivällä.
- Viiskyt-kuuskytluvun vaihteessa meille tuli televisio. Puoli seitsemältä tuli joskus ohjelma Kuukauden suositut - Erkki Melakoski ja Laila Kinnunen esiintyivät. Me pysäytettiin peli, mentiin meille katsomaan se ohjelma ja lähdettiin uudestaan pelaamaan, Juhani muistelee.

Jääkiekkokaukalon paikka nostattaa taas hiukset pystyyn. Kaukalo oli joen jäällä.
- Ennen lumen tuloa oli vähän hankalaa, kun kiekko liukui jäällä hyvin. Joten tehtiin sääntö: Kuusaanniemestä päin ei saanut syöttää Kyminpuolelle päin, koska kiekko saattoi mennä virtaan. Kiekkoja ei ollut tuhlattavaksi asti, Juhani virnistelee ja sivuuttaa äiti-ihmisen kauhun, että virtaan olisi saattanut mennä arvokkaampaakin kuin kiekko.

Omatekoisia mailoja ja 105-räpylöitä

Jouko Salmi muistaa markantonttilaisten ensimmäisen jalkapallon hyvin. Sen antoi kylässä vuokralla asuva kapiainen, lentäjä.
- Pallo oli aarre. Sillä pelattiin monta vuotta, ja kun se kului, sitä parsittiin. Vitikaisen pojat vei sen pelaamisen jälkeen kotiinsa, ei sitä kaikki saaneet käyttääkään.

Tapani Anttila
Tapani Anttilan pesäpalloporukalla oli maila, räpylät ja pallo. Hänen juniorikautensa oli 30-luvun lopulla ja välirauhan aikana.
- Räpylöitä tehtiin satulaseppäverstaalla Tallinmontussa. Pari kolme työntekijää teki niitä muuallekin Suomeen. Verstaalta saatiin joskus ostaa räpylöitä, ne kulki vanhemmalta nuoremmalle. Ne oli ensimmäisiä aitaräpylöitä, mutta ei niissä toppauksia ollut. Sitä aikaisemmat räpylät oli vaan kuin isoja pehmeitä hanskoja. Samassa paikassa tehtiin pallojakin, jotenkin prässäämällä. Ne oli ihan oikean pesäpallon oloisia. Joitain ostomailoja oli, mutta yleensä ne tehtiin itse haavasta vuolemalla, ei meillä sorvia ollut käytössä.

Jouko tietää, että yhtiön puuseppäverstaalla kyllä tehtiin mailojakin, satavitosina.
- Minun eka räpylän teki naapurissa Naukiossa asunut Palmun Jaska. Isä vei hänelle vanhoja hanskoja - ei nahkaa sodan jälkeen oikein saanut. Kyllä sitä räpylää hoidettiinkin: keväällä ensimmäiseksi vedettiin maitoliimalla, että se kesti kesän. Huuskosen Eero antoi vuosia myöhemmin minulle ostoräpylänsä, ja Harlinin Joppe teki siihen uuden pussin. Joppe teki hienoja räpylöitä!

Tapani muistaa, että pussit olivat alkuun valkoisesta narusta, sitten nahkasuikaleista ja vielä myöhemmin pussi oli umpinahkaa. Mutta siis yhtiön verstaalla tehtiin räpylöitä ja palloja?
- Eiköhän sekin ollut sitä sataaviittä, miehet naureskelevat hyväntahtoisesti.

Juhani kuvailee kiistolaisten jalkapalloa aika vaativaksi huollettavaksi.
- Siinä oli ulkoneva punain venttiili, johon pantiin neulaventtiili ja sitten pumpattiin siihen ilmat. Kun pallo tyhjeni vähän, jouduttiin avaamaan langat ja pumpattiin. Siinä meni pitkään, että sai pallon kovaksi ja nahan pujoteltua naskalin kanssa takasin, tavallaan ommeltiin venttiili piiloon. Voit kuvitella kuinka se sattui, jos naruosa oli märkä ja osui päähän.

Tapanillekin jalkapallon malli oli tuttu, hän muistaa kengännauhan paksuiset tikit, joiden alla venttiili oli. Pallon sisällä oli erillinen sisäkumi, kuin polkupyörän renkaassa.

Jos joukkueilla oli maalivahdit, ei heillä kuitenkaan mitään hanskoja ollut.
- Sanotaan suoraan, että maalille pantiin se joka ei oikein osannut pelata. Tai sitten joku pienemmistä, porukka naureskelee.
Juhani Tuviala
Kuusaanniemeläiset pelasivat pesäpalloa tennispalloilla eivätkä käyttäneet räpylöitä. Jääkiekkomailat oli veistetty pajunjuuresta, joillakin oli oikeakin maila. Juhanin kotona pidettiin välinevarastoa.
- Meillä Äijälän talossa oli iso vintti, jossa monet säilytti välineitään. Siellä oli mailoja ja luistimia, jotka kaverit tuli hakemaan, ja sitten taas lähdettiin pelaamaan. Tennispalloja saatiin tenniskenttien laidalta. Joskus väijyttiin, kun pallo lensi aidan yli ja napattiin se, Juhani tunnustaa jo vanhentuneet rikokset.

Tapani muistuttaa, että jääpallo tuli Kuusaalle ennen jääkiekkoa seurojen pelinä.
- Kouvola pelasi mestaruussarjassa, Veto Kuusankoskelta Suomi-sarjassa. Jääkiekko tuli vasta vuoden -47 paikkeilla, ensimmäisenä Voikkaalle. Voikkaan Klubinmäellä oli ensimmäinen kenttä. Siellä jääkiekkoa pelasi PaPe, mutta Veto enemmänkin jääpalloa. Mutta Puhti rupesi pelaamaan jääkiekkoa Suomi-sarjassa, ja sen kenttä oli Tallinmontussa.

Juhani Tuviala palauttaa ryhmän takaisin pääasiaan: muistellaan nyt mitä poikasina tehtiin. Pelattiin nimittäin lentopalloakin.
- Olin kymmenvuotias, kun Kuusaanniemeen tuli sähkövalot. Saatiin lentopalloverkon toinen pää sähkötolppaan kiinni - ei ihan luvallisesti - ja toinen pää oli toisessa tolpassa. Joukkueissa oli korkeintaan kolme puolellaan.

Yleisurheilussakin tarvittiin välineet. Juhani kehuu, kuinka hyvä oli tuntea Voitto Pesu, joka taas oli hyvä kaveri seiväshyppääjä Erkki Katajan kanssa.
- Voittohan toi meille Erkin seipään. Meillä oli kaksi kiekkoa, kilon ja kahden kilon, neljä tai viisi kuulaa. Ainoa väline, mikä meiltä yleisurheilussa puuttui, oli moukari.

Markankyläläinen Jouko Salmi kuuntelee kuusaanniemeläisen välineluettelointia hiljaisena.
- Ei meillä tollasia ollut. Palosen Vekalla oli rottinkiseiväs, minulla isän veistämä mäntypuinen, kuten muillakin. Mummo asui Mörkölinjalla, ja minä kulettelin Pikku-Päkässä seivästä edestakaisin, kun kävin mummolla ja sieltä Mustanvuoren aidan viereisellä hyppypaikalla. Meitä oli Puntasen Raimo ja Korhosen Pepe, ja meillä oli joskus seuraottelu Kuralaa vastaan. Viljakaisen Leksa hyppäsi seipäälläni ja rusautti sen pahasti, minä jo pelästyin että nyt meni hyvä seiväs. Mutta seiväs kesti vielä monta vuotta. Viimenää se oli meiän kaivonkiulun vartena, kun sillä ei uskaltanut enää hypätä, Jouko muistaa tarkkaan. - Mutta Palosen Veka hyppäsi varmaan kolme ja puoli metriä hyvällä seipäällään, Vekasta tulikin sitten liikuntatoimen johtaja Jämsään.

Hanskalinjan kavereilla oli yleisurheilua vain satunnaisesti, korkeushyppyä, seiväshyppyä, pituushyppyä ja kuulantyöntöä. Heillä oli sankarinaan Tapanin ikäinen Seppo Kivinen.
- Seposta tuli ihan kansallisen tason hyppääjä, hyppäsi yli neljä metriä. Sehän elää viäl, Tapani arvelee, mutta muut ilmoittavat että ei elä.

Seiväshyppy oli sodan jälkeen Jouko Salmelle ja hänen kavereilleenkin kova sana. Pojat hyppäsivät seivästä joka päivä. Taisi olla jonkinlainen seiväshyppybuumi meneillään, kun Kuusankoskeltakin nousi vuoden 1948 olympialaisten hopeamitalisti Erkki Kataja, tulos 420 cm, pipo päässä. Tai sitten Katajan Tito antoi mallin nuoremmille.
- Lajin hankaluus oli se, ettei meillä ollut pehmusteita. Kun hyppää kaksikin metriä, on aika tömäys alas tullessa. Talikko ja sahanpurua, niillä pehmitettiin alastuloa, Tapani Anttila kertoo. Jouko Salmen kaveripiiri lappasi tarkoitukseen hiekkakasan. Hän muistaa, kuinka kovaa kilpailtiin siitä, kuka ylittää ensimmäisenä kaksi metriä.

Juhani Tuvialalla oli seiväshypyssäkin hyvät oltavat.
- Pukkisaaressa oli 50-luvulla saha, ja Arto Seppälällä oli hevonen. Se toi meille purua, tosin vähän tikkuista, ja rimoja saatiin myös telineisiin. Kevään ensimmäinen homma oli kääntää purut, kun urheilut aloitettiin.

Juoksualustaksi hyppytelineelle pojat saivat tehtaalta viiraa tai joskus kuljetinhihnan pätkän.
- Ei meillä ollut kun polku, yksi joukosta sanoo.

Juoksuratana Juhanin kavereilla Kuusaanniemessä oli tie ja ajanottajana kaveri, jolla oli rippilahjaksi saatu kello.
- Myö uskottiin, kun se sanoi 60 metrin ajaksi 10,4, Juhani hekottelee. Hän ihmettelee, kuinka poikana jaksoikin mennä, vaikkapa keväisin Lappakoskelle nykyisen golfkentän paikalle pelaamaan. - Sanottiin Lappakosken ahoksi sitä, sille nurmikentälle tuli porukkaa muualtakin niin että saattoi olla seitsemän kahdeksan kaveria puolellaan jalkapallossa. Silloin meillä oli maalivahditkin.

 "Uinti ja reipas leirielämä kuuluvat oleellisesti nuorten toimintaan."

Urheilun jälkeen entisajan nuoret eivät menneet suihkuun, koska suihkuja ei ollut. Eikä vaatteita vaihdettu.
- Ne kuivu pintaan. Kuusaanniemi oli karski kylä, vielä syyskuussakin mentiin pelin jälkeen jokeen uimaan. Oltiin totuttu kylmään veteen, kymmenet kerrat uitiin Kuusaanniemen puolelta Mörkölinjan rantaan joen poikki. Huilattiin hetki ja uitiin takasin. Ei se tuntunut miltään silloin, Juhani sanoo. Miehet arvioivat matkan pituutta ja päätyvät neljäänsataan metriin, edestakaisin uituna. Epäilijä tietysti tarkistaa asian kartasta. Totta vie, rannat ovat 200 metrin päässä toisistaan tuossa kohtaa. Muistetaan vielä, että joessa kulki tukkeja. Markankylän joukko ui puolestaan Kymenrannan uimarannassa ja sillan vieressä olevan Kissakallion edustalla. Mutta 40-luvun lopulla nuoret alkoivat liittyä urheiluseuroihin ja kävivät seurojen uimakouluissa.

Miten muuten porukat tiesivät aina tulla pelipaikalle, kun ei ollut sosiaalista mediaa?
- Nähtiin ikkunasta, että toiset meni ja painuttiin perään, kolmikko sanoo. Ja jatkaa, ettei menestyminen ollut tärkeintä vaan pelaaminen.

Seuroja ja yhtiön puulaakeja

Puhe siirtyy uudelleen varsinaisiin urheiluseuroihin, koska kaikki kolme ovat liittyneet aikanaan myös niihin. Tapani Anttila on tuonut Vedon 20-vuotisjuhlalehden vuodelta 1951. Pesisjoukkueen pelaajaesittelystä löydän luonnehdinnan myös hänestä itsestään: "Polttaja. Eino Tapani Anttila, synt. 22.11.1933. Joukkueen kuopus. Niin nuori vielä ja lapsen näköinen, että on säilynyt ´paljaana´ Tapanina. Kori-, pesä- ja jääpalloilija sekä yleisurheilija, 1949 lähtien pelannut Veto I:ssä. Nopeakinttuinen ja hyväheittoinen poika, josta tulevaisuudessa voi kehittyä hyväkin pyromaani ja kassisti." 

 "Vedon pesäpalloyhdeksikkö malli/51. Takana Antero Taskinen, Matti Ylikangas ja Teuvo Aalto. Keskellä Jorma Starck, Tapani Anttila ja Teuvo Vanhalakka (varamies) sekä edessä Pertti Lehtinen, Antero Jäntti ja Heikki Ylikangas. Kuvasta puuttu Eino Heikkinen."

Virallisia urheiluseuroja oli Kuusankoskella herrojen nuoruudessa useita. Niiden välillä kulki jakolinja, jota ei kuitenkaan huomannut urheillessa. Se oli vain johtohenkilöiden välillä.
- Puhti, Kisa ja Viesti olivat TUL:n seuroja, Kuusankosken Urheiluseura, Veto ja VUV eli Voikkaan Urheilu-Veikot eivät. Pallo-Peikot oli Palloliiton eli SVUL:n seura, samoin Pilkanmaan Pilke. Joka seuralla oli tanssipaikkansa: Kisalla Kymin työski, Puhdilla Kuusankosken työväentalo, voikkaalaisilla,Viestillä vielä omansa, kolmikko muistelee.
Urheiluseuroilla oli myös omat kenttänsä. Kymiyhtiö huolehti Kuusankosken puolella olevasta pääkentästä, se oli palkannut kentälle päätoimisen hoitajan, joka asui kentän laidalla olevassa rakennuksessa. Miehet päättelevät, että Kymiyhtiö huolehti myös Klubinmäen kentän kunnosta.

Kuvassa Kuusankosken Vedon vuoden -35 mestarijoukkue. Seisomassa vas. Ahti Hakalainen, Ilkka Törrönen, Yrjö Kara, Ossi Leino ja Toivo Jokinen. Edessä vas. Lasse Nyman, Kalervo Markkanen, Leo Hannula ja Yrjö Perinne.

Tapani Anttila pelasi jalkapalloa ja koripalloa Vedossa 40-luvun lopulla ja liittyi myös Urheiluseuraan.
- Saatettiin Veto viimeiselle matkalle kymmenisen vuotta sitten, risteilimme Pilkanmaasta. Silloin ei ollut enää muuta toimintaa kuin veikkausasiamies. Aikoinaanhan sillä oli mm. kolme suomenmestaruutta pesäpallossa: -35, -37 ja -40 sotasarjassa. Se putosi mestaruussarjasta juuri ennen kuin minä liityin, muistaakseni -47. Minä pelasin ensimmäisen pelini kesällä -50 ja viimeisen kesällä -80. Meitä Hanskalinjalla pelanneita oli Vedossa useampia, meidän oli helppo siirtyä seuran toimintaan nuoruusvuosien omatoimisen harjoittelun jälkeen.

Juhani liittyi Kuusankosken Puhtiin vuonna -53 ja harrasti siellä hiihtoa ja juniorijalkapalloa. Puhti tuntui luonnolliselta valinnalta, kun isä oli työmies. Tuviala vähättelee taitojaan verrattuna "näihin herroihin" ja Anttila kiistää. Mutta Juhani inttää:
- Minä olen lähinnä puulaakitason urheilija. Laskeskelin yks päivä, että minulla taitaa olla kolmekymmentä puulaakimestaruutta seitsemässä eri lajissa. Kymiyhtiö järjesti puulaakit työosastojen välille - lähinnä Vallealan Rantsa ne järjesti. Syksyisin oli lentopallon puulaaki. Kuusikymmenluvun alkupuolella yhtiöllä oli koripallon puulaaki, yhtiön järjestämä. Yhtiö järjesti jalkapallon puulaakiakin Kymin urheilukentällä, se hommasi sinne jalkapallokenkiä, nappulatossuja, jotka kesti kosteutta. Yhden kesän se toimi, kengät jätettiin pelien jälkeen varastoon, seuraavana kesänä niitä oli huomattavasti vähemmän. Yhtiö lopetti kenkien jaon.

Jouko Salmi kävi nuorena Puhdin voimisteluharjoituksissa keskuskansakoululla.
-  Telinevoimistelua opettivat Nylundin Totti ja Lehtosen Tapio, keskustan koululla myös Torniaisen Erkki, Salmi muistelee. Hän liittyi v. -53 myös Urheiluseuraan innostuttuaan mäenlaskusta - nykyisin sanottaisiin mäkihypyksi. Urheiluseuralla oli lajin omia kilpailuja.

Jouko hyppäsi alkuun Ampuskin mäestä. Vuonna -54 se purettiin ja rakennettiin uusi mäki, jossa pääsi hyppäämään vähän yli 40 metriin. Hän on hypännyt Kouvolan mäestäkin ja kerran käynyt Lahdessakin hyppäämässä.
- Olen laskenut ne Lahden vanhat puumäet, jotain 65 metriä hyppäsin, Jouko kertoo.

Kaverukset muistelevat 50-luvun mäkihyppyinnostusta ja latelevat hyppykavereiden nimiä. Tapani muistaa erään kaverin hypyn, tämä myöhstyi ponnistuksessa ja tuli rinteeseen suksenkärjet edellä. Tapani oli arvellut, ettei yhtään luuta sen mäjäyksen jälkeen ole ehjänä, mutta ei siinä kuinkaan käynyt. Juhani muistuttaa, että kuusaalaisten mäkihyppy-ylpeys Aulis Kallakorpi lahjoitti vanhat suksensa Joukolle, mutta Jouko sanoo, ettei niillä itse laskenut. Nyt ne ovat Lahden hiihtomuseossa, jossa Juhani on käynyt niitä ihailemassa.

Jouko kertoo Sormusen Kikosta, joka oli hyvä voimistelija ja uimari, painijakin.
- Hyppy meni yli ja näytti että Kiko tekee samanlaisen voltin kuin voimistellessa. Ei se kuitenkaan suksilla mennyt hyvin. Mutta ei siinä mitään käynyt, Kiko keräsi rojut pois ja lähti kotiaan. Sen jälkeen Kiko ei enää palannut mäkeen.

Pesäpallokin kuului Jouko Salmen harrastuksiin, hän pelasi piirimestaruusvoittajanakin alle 14-vuotiaiden sarjassa. Pesäpallossa Kuusankoskella on ollut neljä olympiaedustajaakin. Siis pesäpalloa olympialaisissa?
- Näytösottelu vuonna -52. Stadionilla oli 20 000 henkeä katsomassa, yleisöennätys. TUL ja Pesäpalloliitto pelasivat ottelun, ja mukana oli neljä Puhtin pelaajaa. Kaksi niistä on vielä hengissä, Lahtisen Patu ja Kilpiän Paaru. Heikkilän Lasse ja Harlinin Jorma olivat ne kaksi muuta, Juhani kertoo. Hän ylläpitää urheiluosaamistaan järjestämällä säännöllisesti urheilutietokilpailuja kavereilleen. Pesäpallojoukkueista hän muistaa, kuinka puhtilaiset saattoivat matkustaa pelaamaan Ilmajokea vastaan ja yöpyivät matkalla jossain ladossa.

"Vedon koripallistit Suurkisoissa ottamassa niukin naukin selkäänsä Porin Kärpiltä. Jäntti suorittaa vapaaheittoa. Weckström, Aalto ja ´Papa´ tarkkaavat pallon kulkua."

Olympialaisten muistelu palauttaa mieliin toisen ison urheilutapahtuman. Tapani oli Kuusankosken Urheiluseuran mukana joukkueenjohtajana Suurkisoissa vuonna 1948.
-  Härkävaunuissa mentiin, asuttiin Käpylän raviradalla teltassa. Kymmenettuhannet ihmiset ei olisi muuten sopineet mihinkään. Samanlaiset paidat, pipot, asut, joissa voimisteltiin.

Jouko oli ollut saattamassa lähtijöitä Kymintehtaan asemalla ja muistaa pipot. Pojilla oli oranssit, miehillä siniset. Seuraavana vuonna oli TUL:n liittojuhlat.

Jouko Salmelta pesäpallo jäi, kun kohdalle sattui varsinainen vaikuttaja.
- Armeijan jälkeen menin muovipajaan töihin, ja työkaveri Anderssonin Lasse innosti pelaamaan ruokatunneilla lentopalloa. Sitä pelattiin siinä pihassa kesät talvet joka ruokatunti. Mäkihommat sitten jäi, ei ollut valmentajaakaan, ja keskityin lentopalloon. Sarjapalloilu jäi -67 kun rupesin rakentamaan omakotitaloa. Sen jälkeen pelasin kyllä kaikenlaisissa puulaakeissa.

Jouko kiittelee Lasse Anderssonia, joka valmensi joukkuetta, pelasi itse, hoiti pelien järjestelyt lipunmyyntiä myöten. Lasse oli tosissaan innostunut lentopallosta. Lentopallossa Kuusankoski oli kova paikkakunta, Juhani Tuvialakin kehuu.
- Oman kylän porukka oli kaksi kertaa mestaruussarjakarsinnoissa, ja ihan pienestä jäi kiinni etteivät nousseet Suomen korkeimpaan sarjaan. Kaikki tältä paikkakunnalta!

Lentopalloa ja koripalloa pelattiin kovasti seuratalossa. Seuratalon lattia on jäänyt mieleen Tuvialalle oksaisuutensa takia.
- Koripallo ei välttämättä aina pompannut suoraan takaisin, jos sattui koholla oleva oksakohta. Oli huumorijuttu, että monella oli oma merkitty oksa, jonka kohdalta sai heitettyä korin. Näyttämön ramppi oli kammottava paikka, kun koripallossa yritti mennä kaverin ohi näyttämön vierestä. Ihan varmasti lihvaantu reunaan.

"Joukko vetolaisia koripalloilun alkutaipaleella. Vas. Yrjölä, Jäntti, Aranko, Aro, Salama, Valleala, Myöhänen, Haimi ja Weckström."

Seuratalo oli kovassa käytössä. Salissa pelattiin koripalloa tai lentopalloa, näyttämön esirippu oli vedetty eteen ja sen takana harjoitteli samaan aikaan Kuusankosken teatteri.
 - Seuratalo oli tarpeelliin paikka. Mutta pesupaikkana oli vaan yksi allas. Vierailijat kysyi pelin jälkeen, missä on suihku. Näytettiin allasta, että tos noin. Nostettiin jalka siihen reunalle ja pestiin. Hankasalmen Hanka kävi seuratalolla ja yksi iso kaveri oikein suuttui kun ei ollut pesupaikkaa, se heitteli vehkeitä ympäri salia vihapäissään.

Jouko kertoo, että lentopallossa lattiasta meni tikkuja sukkiin, kun tehtiin "tiikereitä".
- Kouluaikoina pelattiin paljasjaloin, ja pelien jälkeen kaivettiin jaloista ja vattasta ja selästä pitkiä tikkuja.

Tuviala muistuttaa myös salamapallo-puulaakista, jota pelattiin kahtena vuonna. Hän pelasi siinä Kymin Paperin joukkueessa. Kyykkä-puulaakiin Juhani osallistui myös parina vuonna, pesäpalloa hän pelasi mestarikerhon joukkueessa.
- Puulaakipeleissä oli monta kertaa parempi tunnelma kuin sarjapeleissä. Työkaverit tulivat kannattamaan omaa osastoaan vaikkeivät muuten käyneet urheilukilpailuissa.

Kaikkein merkittävin yhtiön urheilutapahtuma kymmenien vuosien ajan oli neljän suuren hiihto. Viestiin osallistuivat paperi-, sähkö- ja rakennusosasto sekä korjauspaja.
- Kiertopalkinto oli helvatin tärkeä saada osaston kaappiin. Ampuskilla oli pilvin pimein väkeä katsomassa. Hiihtoja jatkettiin Eerolassa, Voikkaa tuli niihin mukaan. Ei tästä montaa vuotta ole kun ne hiihdot lopetettiin. Ja oli täällä seurojen välinen viestihiihtokin monta vuotta, lähinnä Kisan ja Puhdin välinen ottelu, Tuviala kertoo. Jouko Salmi sanoo hiihtäneensä seurojen välisiä viestejä, joissa joukkueita oli ainakin kymmenen. Yhdellä seuralla oli useampia joukkueita.
- Ladut ja järjestelyt tehtiin talkoilla, yhtiö antoi palkinnot.

Puhe siirtyy nuorten omatoimiseen urheiluun seurojen ulkopuolella. Kaikki ovat samaa mieltä: kannattaa pelata omilla kotikulmilla ilman ohjausta kaveriporukassa. Paikkojen kunnostaminen opettaa omatoimisuuteen. Kaveriporukassa kaikki saavat pelata toisin kuin seuroissa, joissa heikommat päätyvät otteluissa vilttiketjuihin.
- Omassa kulmakunnan joukkueessa pääsee vähemmilläkin taidoilla mukaan, maalille tai vasemmaksi puolustajaksi, Juhani nauraa.

Mutta huomaako tämä kolmikko nykyisin, että urheilutaustalla on edelleen vaikutusta.
- Että mihinkä suuntaan, Tapani kysyy naureskellen. - Jotain hyötyä voi olla, mutta varmaan haittaakin. Polvista huomaa, että vähän liikaa tuli juostua pallon perässä, nivelten kulumat tuntuu. Mutta ei kaduta, oli se liikunnallinen lapsuus ja nuoruus niin hienoa aikaa.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Niilo Ukkonen, työstään innostunut putkimies


Hotoraudan Vääntäjien Korkean Raadin Neuvos, Kouvolan LVI-yhdistysken kunniapuheenjohtaja ja perustajajäsen. Niilon Ukkosen ruokapöydän ääressä ollaan arvokkaassa seurassa. Yhteisöistä voi kukin lukea lisää atk-netin syövereistä, nyt kuunnellaan Niiloa itseään. Hänen jäsenneltyä puhettaan, tarkkaa teknistä tietoaan ja monivaiheista työuraansa onkin helppo seurata tarinan edetessä. Mutta Ukkonen on ehtinyt myös miettiä elämäänsä kokonaisuutena, miten jokainen vaihe johti seuraavaan, mitä entisestä sai mukaansa tuleviin koitoksiin. Niilon kiitollisuus kaikesta koetusta ja arvostus ja innostus omaa työtä ja työpaikkoja kohtaan on puhuttelevaa.

Niilo Ukkonen asuu Voikkaalla samalla tontilla missä on syntynytkin vuonna 1933. Kaikkia vuosiaan hän ei tosin ole tässä asunut, elämä vei välillä vuosiksi Helsinkiin. Mutta nyt voikkaalaiskodin talvisessa viihtyisyydessä ja pihan kesäisessä kukkaloistossa näkyy Niilon kädenjälki. Ukkonen kasvattaa taimesta asti sadat kukat omaksi ja muittenkin iloksi. Tosin yli 90-vuotias isosisko antaa Tampereelta käsin vinkkejä.

Lapsuudenkodissa oli kotiäiti, isä oli "nälän neuvoma työnjohtaja Kymin Osakeyhtiön Voikkaan tehtaan ulkotyöosastolla", kuten Niilo muotoilee.
- Isä ei käynyt kouluja, kohosi esimieheksi omien taitojensa kautta. Minä kävin Pien-Mattilan kansakoulun ja sen jälkeen Kymin ammattikoulun. Nelivuotisen metallilinjan viimeisenä vuonna oltiin neljä päivää töissä tehtaalla ja kaksi koulussa.

Niilo Ukkosen työura käynnistyi silloisen tyypillisen mallin mukaan. Hän meni koulun jälkeen Voikkaan tehtaan korjauspajalle töihin 16-vuotiaana. Korjauspajasta hän pystyisi kuulemma puhumaan viikon. Siellä oli hänen aloittaessaan pitkälti toistasataa työntekijää. Koneet ja tarvikkeet tarvittiin, koska paikkakunnalla ei ollut alan muita konepajoja kuten nykyisin.
- Konepajalla oli telahiomot ja pitkät telasorvit, koska paperikoneen telat oli jopa kahdeksan metrin mittaisia. Oli jyrsinkoneet, aarporat, monta sorvia ja paljon sorvareita, oma levypaja, kymmenkunta hitsaria, oma paja, seppiä ja päällelyöjät erikseen. Seppä merkkasi vasaralla paikan hehkuvaan rautaan, ja päällelyöjät hakkasi vuoronperään merkattua kohtaa lekalla. Kuparisepät oli erikseen, putkimiehet samoin - kuparia käytettiin siihen aikaan tehtaalla paljon, kun ei ollut ruostumatonta terästä haponkestävästä puhumattakaan, Niilo Ukkonen kuvailee tarkasti kuin valokuvaa katsellen.

Korjauspajalla oli vanhoja jääriä ja nuorta porukkaa ja paljon muutakin yhteistä kuin työnteko. Siellä oli korjauspajan kuoro, muusikkoja ja esiintyviä artisteja Vilho Lahdesta alkaen, Rytmiystävät-orkesterin soittajia. Korjauspajalaisilla oli hyvä jalkapallojoukkue ja lentopallojoukkue, joka voitti kirkkaasti tehtaan mestaruuden.
- Kun Sami Hyypiä lopetti jalkapallon pelaamisen joku vuosi sitten, koska oli liian vanha, niin minä se vasta tunsinkin itteni vanhaksi. Sanoin Samin isälle Jokelle, että olin Samin kasvattajaseuran Pallo-Peikkojen juniorien huoltajana ja valmentajana silloin kun Samin isä-Jokke pelasi C-junioreissa pakkina. Jokke nauroi että no joo, kyllä sinä tosiaan vanha olet.

Korjauspajalla Niilo aloitti pakinkantajana.
-  Voikkaalla oli silloin muistaakseni kuusi paperikonetta, kaksi isoa ja neljä  pienempää. Joka koneella oli nimetty vastuuviilari, ja minä jouduin yhden sellaisen korjausmiehen sälliksi. Tämä Huumosen Topi sanoi, että siinä on työkalupakki, ota mukaan. Sitten mentiin paperitehtaalle korjaamaan rikki mennyttä paikkaa. Ei siellä kotoutettu, heti hommiin vaan. Topi antoi minun tehdä oikeita töitäkin, jotkut viilarit antoivat sällin vain kantaa pakkia, Niilo kehuu.

Voikkaan paperikoneita. Kuva Kymiyhtiön korttisarjasta
Jossain vaiheessa Niilo pääsi pois paperikoneitten korjaamisesta.
- Paperisalit oli kuumia, työt likaisia. Tänä päivänähän paperisalit on puhtaampia kuin minun olohuone. Hyvät työnjohtajat huomasivat, että halusin tehdä jotain muuta, ja minusta tehtiin hitsari kurssien kautta. Kävin myös levysepän levityskurssin - hyvä kurssi jälkeenpäin ajatellen. Opin ymmärtämään koneen piirustusta vielä paremmin kuin ammattikoulussa. Se on kokonaan oma tieteenhaara. Jos tehdään esim. suppilo, täytyy tietää millaiseksi se piirretään suoralla pellillä, jotta siitä tulee koottuna oikean muotoinen, Niilo selittää.

Työt olivat kiinnostavia, ja niitä riitti. Ansiotkin olivat kohtuulliset.
- Paperikoneet eivät käyneet jatkuvasti, vaan niitä huollettiin viikonloppuisin. Sunnuntaikorjauksista maksettiin tuplapalkkaa. Keskeytymätön vuorotyöhän tuli paljon myöhemmin - koneet käy nyt parhaassa tapauksessa kuukausia pysäyttämättä. Tekniikka, materiaalit ja viirat on kehittyneet niin paljon.

Huollossa vaihdettiin laakereita ja muita vaihdettavia kuluvia osia. Usein nuoret pantiin hankaliin paikkoihin, koska nämä olivat notkeampia.
- Kuivaussylinterin läpimitta on noin metri, isolla koneella silinteri oli noin kahdeksan metrin mittainen. Sen päässä oli ns. miesluukku, josta nipin napin sovittiin menemään sisään umpilieriöön. Terässilinteri oli hirveän kuuma. Kuivaussilinterissähän oli sisällä höyryä, joka kuumensi vaipan, siten höyrystettiin vettä pois paperirainasta. Sinne kuumaan piti mennä vaihtamaan osia. Se oli aika kivulias paikka tehdä töitä, Ukkonen naurahtaa.

Voikkaan tehdas. Kuva Kymiyhtiön korttisarjasta
Niilo Ukkonen oli jonkin aikaa töissä myös Voikkaan sulfiittiselluloosatehtaan korjauspajalla.
- Siellä oli vielä pahempia paikkoja, vaikkapa kiisu-uuni. Nykyään työsuojelu varmaan estäisi menemästä sellaisiin paikkoihin. Mutta mielenkiintoisia töitä, tein niitä vuodesta -49 vuoden -52 loppuun kunnes menin sotaväkeen Kouvolaan kolmanteen erilliseen autokomppaniaan. Sain aliupseerikoulusta joukon parhaat paperit ja sen myötä kuntoisuuslomaa peräti viikon. Littera kourassa matkustin Helsinkiin kokemaan uudenuutukaisen Linnanmäen. Oli hiton hauskaa, vaikka siihen aikaan piti kulkea sotilaspuvussa vapaallakin.

Viisikymmenluvulla varusmiesalikersantit toimivat vastuunalaisina ajo-opettajina seuraavan ikäluokan varusmiehille, niin myös alikersantti Ukkonen. Hänen piti ensin suorittaa ajokortti itsekin, vaikka hän oli jo hankkinut henkilöautokortin.
- Ajeltiin kuorma-autolla ympäri Kouvolaa yksi opetettava sisällä, kolme miestä vuoroaan odottamassa lavalla. Ei nykyään enää sillä lailla saa ajellakaan.

Autokomppanian jälkeen Ukkonen palasi Voikkaan korjauspajalle Kalson Masan, "loistotyypin",  alaiseksi.
- Masa antoi työkalut ja jatkettiin hommia vuoden -54 alussa. Olin varmaan vähän tympääntynyt likaisiin rasvaisiin haalareihin ja pölyiseen työympäristöön. Pyrinkin sitten teknilliseen kouluun Helsinkiin autopuolelle. Viisaat opettajat näki kuitenkin papereistani, että minulla oli luunkova kokemus konepajakoulusta, ja Voikkaan korjauspajaa arvostettiin monipuolisena metallialan työpaikkana. Niinpä he patistivat minut konepuolelle.

Saatuaan tiedon kouluun pääsystä Niilo piti kavereilleen oikein kunnon hitsarihautajaiset perinpohjaisine juhlimisineen. Syksyllä hän lähti opiskelemaan Helsinkiin. Pienestä turvallisesta tehdasyhdyskunnasta lähteneelle maalaispojalle Helsinki tuntui aika isolta ja pelottavalta. Koulunkäynti alkoi nihkeämmin kuin Niilo oli toivonut.
- Puolet luokasta oli oppikoulun käyneitä, ja he olivat menneet matematiikassakin pitemmälle kuin me ammattikoulussa. Asuin yksin, ja koti-ikävä iski usein. Ajattelin toisenkin kerran, että se hitsauskolvi Voikkaan korjauspajalla odottaa minua, varmasti pääsisin töihin jos menisin takaisin. Mutta sitten työkokemuksesta saadut tiedot alkoivatkin auttaa minua. Hitsaustekniikan oppiaineessa osasin jo neuvoa muita. Polttomoottoriopissa pystyin kuvailemaan luokkakavereille, miten sytytysjärjestelmässä kipinä tulppaan syntyy. Heille se oli täyttä hepreaa, Niilo sanoo ja neuvoo varmuuden vuoksi minullekin kaiken virtapiireistä ja ensiopiireistä ja toisiopiireistä ja indusoitumisesta ja korkeajännitteestä.

Viherpeukalo Ukkonen olohuoneessaan
Niilolle kertyneiden valmiuksien myötä loppuaika teknillisessä koulussa oli todella helppoa. Kaiken kukkuraksi ammattikoulussa oli ollut oma metallivalimo, jossa valettiin rautaa ja messinkiä, joten tämäkin asia oli valmiiksi tuttua teknillisessä koulussa. Osaaminen antoi itsevarmuutta.
- Yhtiön ammattikoulu oli todella hyvä koulu, sen on niin monet sanoneet. Teoriaa ja käytäntöä, valimossakin tehtiin kaikenlaista valurautapadoista taidevaluihin, Niilo sanoo.

Kolmivuotisen teknillisen koulun Niilo päätti luokan parhaat paperit ja kaksi stipendiä taskussaan. Opiskelujen kuluessa hän oli päässyt lukemaan myös saniteettitekniikkaa.
- Niin minusta tuli sitten putkimies.

Kaukolämmön edelläkävijöitä

Niilo jäi koulun jälkeen Helsinkiin töihin. Tarjolla olleista työpaikoista hän valitsi Keskusosuusliike Hankkijan paikan.
- Työ oli mielenkiintoista ja antoi haasteita, työmaat oli ympäri Suomea. Minäkin olen tehnyt jonkin Kestilän kirkon lämpöjohtojen muutostyösuunnitelman.

Kaverin houkuttelemana Ukkonen vaihtoi työpaikan kaupungille LVI-teknikoksi. Työpaikka oli Helsingin kaupungin sähkölaitoksen kaukolämpötoimisto. Viisi vuotta Niilo teki uraauurtavaa kaukolämpöjen asennustyötä helsinkiläisille ja muistelee lämpimästi aikaa, jolloin kaukolämpö oli vielä nuorta Suomessa. Ei haitanut, vaikka ylitöitä kertyi.
- Se uuden tekeminen oli niin jotenkin jännää ja hyvää, Niilo sanoo ja kertoo innostuneena venttiilitekniikan kehityksen harppauksista, kun vinoistukkaventtiilit vaihtuivat rasvatiivistehanoihin, läppäventtiilit palloventtiileihin. - Pelkästään kehityksen mukana pysyminen piti mielen virkeänä ihan totaalisesti, Ukkonen hehkuttaa.

Pätevää miestä ryhtyivät sitten havittelemaan muutkin. Keskuslämpö-osakeyhtiö houkutteli Ukkosen työpäällikökseen.
- Mutta se työ ei ollut minun hommaa, en tuntenut niitä tehtäviä omakseni. Rakennettiin kyllä isoja kohteita, putkitöitä Studio Kakkoseen Pasilaan ja Seutulan lentoaseman lämpökeskusta. Seutulassa iso osa projektista tehtiin konnatyönä - siellä oli liikennerikkomuksista tuomittuja suorittamassa rangaistustaan työnteolla.

Seinällä näytteitä ammattikoulussa opitusta valamisen taidosta
Projektit olivat isoja ja vaativia, rakennusalan ammattilaiset Ukkosen ympärillä vanhoja kovia miehiä, joiden vieressä Niilo tunsi itsensä maalaispojaksi. Ei ollut olkapäätä, johon nojata. Jälkeenpäin Niilo oli kiitollinen siitäkin vaiheesta. Helsingistä hänelle tuli "ihan eri tavalla tautia takkiin", kokemuksen antamaa itseluottamusta.
- Mutta työnkuvaani kuului asentajien työhönotto ja pois laittaminen. Siihen aikaan ei talvirakentamista juuri ollut, ja syksyllä piti antaa lopputilit kavereille, perheellisille ihmisille. Se oli rankkaa, en ikinä tottunut siihen. Yritin pitää miehiä vaikka minkälaisissa töissä, mutta työnantajan edustajana piti vaan irtisanoa. Ja ne illanvietot asiakkaiden kanssa - kahdeksantuntisen työpäivän päälle piti viedä niitä syömään ja ryyppäämään. Rakennusala oli 60-luvulla vielä kosteampi kuin muut alat. Aamulla kolmen neljän aikaan raahasi asiakasta kotiin, ja sitten seitsemäksi töihin - sitä en halunnut enää tehdä pitempään.


Takaisin Kuusankoskelle

Helsingin hyvät ja huonot puolet kokeneena Niilo Ukkonen alkoi katsella muita töitä. Kymiyhtiö haki LVI-teknikkoa, ja toisella yrittämällä Ukkonen tulikin valituksi ja aloitti kiinteistö- ja asunto-osastolla LVI-puolesta vastaavana kesällä -64.
- Osaston päällikkö Kalle Varis oli esimerkillinen herrasmies ja hyvä esimies, Niilo Ukkonen sanoo.

Asunto-osasto oli Niilon aloittaessa vesivoimalaitoksella patosillan kohdalla. Siellä Niiloa ihmetytti tyhjänä oleva käyttämätön huone. Hänelle selitettiin, että se oli yhtiön arkkitehdin Birgitta von Bonsdorffin huone, jota muut eivät saaneet käyttää. Niilo kysyi esimieheltä luvan ja sai mainion huoneen työpisteekseen. Mutta pian asunto-osasto muutti vaaleaan puutaloon Heinosen viereen Valtakadun varteen ja sieltä Marskinkadulle, jossa se toimi pitkään.

- Siihen aikaan yhtiöllä oli viisi saunaa ja pesulaa. Niissä sitä joutui tekemään työtä. Tekniikkaa oli, ja nää pesijättäret sai kyllä pesukoneita rikki. Koneita ja linkoja ne käytti aika kovalla kädellä. Kiinteistöjen talonmiehet olivat minun alaisia. Sitten oli kaksi seurataloa, Voikkaan klubi, Koskela ja 1400 asuntoa. Kaikissa asunnoissa ei silloin ollut talotekniikkaa, joten ne eivät kuuluneet minulle.

Voikkaan klubi
Kymiyhtiöllä oli asuntoja kerrostaloissa ympäri kuntaa. Erityisen tutuksi Niilo Ukkoselle tuli Koskenranta huviloineen. Ja olihan siellä silloin vielä sairaalakin.
- Ja niitä asuntoja vuorineuvoksesta alaspäin. Tulin tutuksi arvon rouvienkin kanssa. Sieltä Konjakkipuistosta saattoi joku rouva soittaa, että pyykinpesukone on hajonnut, voisiko Ukkonen korjata sen. No Ukkonen voisi sen korjata välittömästi, mutta rouvan mielestä korjaus kestikin kohtuuttoman kauan. Sanoin että niin minustakin, mutta kun talon korjauksen suunnitellut arkkitehti Gripenberg oli määrännyt taloon tietynmerkkisen pesukoneen, jollaisia ei ollut muita koko paikkakunnalla, niin sen lähin huolto on Helsingissä, ja huolto täytyy kutsua sieltä. Rouva tuumi, että kun kone seuraavan kerran menee rikki, Ukkonen hommaa hänelle sellaisen koneen joka ei mene rikki. Minä en kyllä ole sellaista konetta vielä tavannut, joka ei mene rikki. Mutta kun käsky oli käynyt, niin seuraavalla kerralla kun rouva soitti ja sanoi että kone oli taas rikki ja uuden voi tuoda seuraavana päivänä, niin minä sanoi vaan että selvä, tuodaan huomenna kello kolmetoista.

Ukkonen osti koneen ja tilasi putkimiehen liittämään sen ja vei vasta sitten ostolupahakemuksen osto-osastolle.
- Kerroin siellä, että kone oli ostettu jo. Sieltähän nousi helvetinmoinen huuto, että ei niin voi tehdä, ensin pitää lähettää heille se heräte, sitten ostaa kone, ei siitä voi poiketa. Sanoin että nyt on poikettu ja kone tulee. Vasta sitten kerroin, kenelle se kone tulee. Huuto loppui siihen sitten, ei tarvinnut enää perustella. Ja se kone kesti.

Ukkosella oli vastuullaan myös yhtiön uima-altaat, joita hoiti Harlinin Joppe, "luottomieheni oikein isolla L:llä!" Veden kloorimäärien kanssa piti olla tarkkana, laatua oli seurattava kaiken aikaa. Villa Ruthsiin rakennettiin oma uima-allasrakennus. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Gripenberg. Rakennusporukka ei kuitenkaan innostunut arkkitehdin maalausideasta.
- Hallin sisäseinät oli paneloitu kauniilla oksattomalla mäntypaneelilla, hurjan nättiä oli. Ja ne piti rakennustyöselityksen mukaan maalata vihreällä lateksilla. Meitä harmitti, että hitto vie, tän kauniimmaksi ne ei voi tulla, päälle vaan himmeä uv-lakka. Mutta eihän arkkitehdille voinut mennä sellasta sanomaan. Uimaripoika oli toisella kymmenellä ja kävi joka päivä katsomassa, millainen uimahallista on tulossa. Mehän sanottiinkin hänelle, että eikö ole hieno seinä, siitä tulee järkyttävän näköinen kun maalataan vihreäksi, ja poika oli samaa mieltä. Iltapäivällä tuli tehtaalta insinööri, rakennusvastaava, sanomaan, että seiniä ei maalata. Siinä käytettiin fiksua keinoa, kukaan ei menettänyt kasvojaan. Shakissa sanottaisiin ohesta lyönniksi, Niilo naureskelee.

Villa Ruths
Oma uimahalli kuulostaa tietysti suureelliselta nykynäkökulmasta, mutta kuusikymmenluvulla oli vallalla uima-allasbuumi myös Kuusankoskella. Omakotitaloihin rakennettiin altaita, eikä tarvinnut olla mikään ökytalo, jotta sellainen mukavuus tehtiin. Nyt monissa taloissa allas on jäljellä mutta tyhjänä tai katettuna. Energiaa säästetään, vettä myös.

Asunto-osastolla Niilo Ukkonen viihtyi vallan mainiosti - oli hyvä työyhteisö ja kiinnostavat työt. Mutta joku halusi hänet toisiin töihin, ja Niilo kutsuttiin pääkonttorille keskustelemaan. Hän lateli omat ehtonsa, mutta asia jäi auki. Seuraavasta tilinauhastaan hän näkikin, että luontoisetujen korvausta oli nostettu.
- Kun asui yhtiön talossa, niin luontoisetuihin kuului vapaa asunto, lämpö, mukavuuksia. Jos muutti omaan asuntoon, nämä korvattiin rahalla - vakanssien mukaan. Olihan yhtiön asunnoissakin jääkaapin koko vakanssin eikä perheen koon mukaan. Ylimestari sai 130-litraisen mutta mestari 80-litraisen. Sama koski puuttuvien luontoisetujen korvausta, että korkeammassa vakanssissa ne korvattiin suuremmalla summalla. Siitä tilinauhasta sitten näin, että vaatimukseni oli hyväksytty ja minulle tulee siirto pääkonttoriin.

Nyt Niilo Ukkonen siirtyi Stig Linderborgin alaisuuteen tekniseen suunnitteluun. Hän huomasi saaneensa hyvän työpaikan ja oli taas kiitollinen käänteestä.
- Jouduin mukaan isoihin projekteihin, Kuusaanniemen saneerauksiin ja laajennuksiin, uuden kuitulinjan, talteenoton ja lumikolatehtaan rakentamiseen. Olin suunnittelemassa ilmastointia ja lämpöjohtoja. Kun automaatio kasvoi, uudet laitteet vaati uudet tilat. Laitetiloille asetettiin kovemmat vaatimukset kuin ihmisten tiloille, niissä epäpuhtauksien pitoisuudet piti olla paljon pienemmät. Ilma piti kemiallisesti suodattaa, tilat paineistaa ja lämpötilat piti pysyä tietyissä rajoissa. Esimerkiksi ristikytkentätilaan puhallettiin puhdasta ilmaa. Ymmärtäähän sen, että jos sellun myrkyt johdetaan herkkiin mikrovehkeisiin, niin ne ruostuu tai hapettuu eikä enää toimi. Niin pääsin tekemään vaativia ilmastointitöitä.

Niilo Ukkonen oli yhdyshenkilönä tehtaan projektiorganisaation ja valmistajien välillä. Se tiesi päivän retkiä Helsinkiin selvittelemään yksityiskohtia. Ukkonen sitten asennusvalvojana toteutti suunnitelmia käytäntöön.
- Se oli mielenkiintoista ja vaativaa. Isoja töitä, urakkasummat suuria, aikataulut vaikeita ja vastuuta siksi paljon. Tehdastyössä juuri aikatauluttaminen on tarkkaa. Jos yhden aikataulu pettää, siitä ei tule mitään, kaikkien täytyy mennä rinnan, Ukkonen selvittää.

Ukkonen kutsuttiin toimihenkilöedustajana myös työryhmään, joka päätti Kymiyhtiön työterveyskeskuksen rakentamisesta Marskinkadulle.
- Hienoa, sillä yhtiö antoi työryhmälle vapaat kädet. Saatiin valita paikka, arkkitehti, muut suunnittelijat ja ja pohjaratkaisu. Tietysti Jokisen Antti lääkäri-asiantuntijana sanoi, mitä talossa tarvittiin. Tässä yhtiö toteutti YT-lakia ennen kuin sitä oli säädettykään, Niilo kehuu.

Työterveyskeskus
Paikkavaihtoehtoja oli useita, mietittiin Tähteetä ja Voikkaatakin, mutta päädyttiin Marskinkatuun. Arkkitehti ehdotti Lauttakadun varrella olevaa kenttää virkamiestalojen kulmauksessa, koska se olisi tasaista maata. Työryhmä puolsi Marskinkatua, siinä talon saisi yhtiön lämpöverkon läheisyyteen.
- Pyysin puheenvuoron ja sanoin, että kun katselee tätä Kuusankoskea, niin täällä aika harvassa paikassa on päässyt rakentamaan tasaselle maalle, että eiköhän me tästäkin selvitä. Argumentit loppui vastustajalta siihen. Hyvä kun tehtiin rinteeseen, niin saatiin sinne alas hammashoitola. Kysyin saanko ehdottaa hammaslääkäriä, ja ehdotin Risto Torppaa, jolla olin käynyt Keskuslaitoksella. Kysyin sitten Ristoltakin, ja niin minä sain Riston sinne hammashoitolaan töihin.

Uuteen työterveyskeskukseen tuli kuntosalit ja uima-allaskin. Niilo sai idean.
- Sain herkutella vähän. Kysyin, eikö laitettais altaaseen vastavirtalaite, että pääsee uimaan oikein tosissaan. Että kun nappia painaa niin alkaa tulla virta vastaan. Siinä saa sitten kauhoa vaikka kuinka. Jouduin toiseenkin rooliin siinä projektissa, LVI-puolen vetäjäksi. Ei se tietysti oikein sopinut yhteen sen toimikunnan jäsenyyden kanssa, että on tekemässäkin sitä, siinä meni virat vähän vinksin vonksin. Mutta kun projekti valmistui, sitä juhlittiin arvovaltaisella joukolla. Johtokunnan huvilalla illallistettiin, se oli putkimiehen tähtihetkiä.

Työtehtävissään Niilo Ukkonen tuntuu viihtyneen mainiosti, ja työkavereille ja esimiehille hän jakaa tunnustuksia. Stig Linderborg oli hieno mies, ja Matti Jankerin kanssa Niilo pärjäsi loistavasti, koska ymmärsi tämän käytöstä. Kaikista työpaikoistaan Ukkonen sanoo saaneensa hyvää kokemusta seuraaviin tehtäviin ja on kiitollinen uransa käänteistä.

Kysyn satavitosista, ja Ukkonen kertoo tehneensä niitä itsekin. Hänestä on kuitenkin ikävää, ettei tajuta näiden luppoaikana tehtyjen töiden tarkoitusta oikein.
- Ei se työnumero 105:n tekeminen ollut oikeastaan edes luvatonta, se työnantajan ajan ja ylijäämämateriaalin käyttö. Pula-aikana oli niin kova puute työkaluista ja keittiövälineistäkin, että ne piti tehdä itse, kun kaupasta ei sellaisia saanut.

Siirrymme katselemaan Niilon lasten ja lastenlasten kuvia olohuoneeseen, jossa talvisaikaankin kasvit rehottavat tämän viherpeukalon hoivaamina. Yhdessä kuvassa on tontilta purettu Niilon lapsuudenkoti, jonka ympärillä on kymmeniä omenpuita. Niilon kasviharrastus onkin tullut geeneissä.
- Minulla on vahakantinen yhtiön työnjohtajien vihko, jota isäni Eemil on pitänyt omenatuloista. Hän kasvatti ja myi taimia, tupakantaimia ja orvokintaimia. Parhaana syksynä hän on myynyt tältä tontilta tuhatviisisataa kiloa omenia. Ja käynyt samaan aikaan töissä tehtaalla.

Marjo Lakka on juossut Kuusankoskea maailmankartalle

Marjo Lakka pinkoo SM-viesteissä Torniossa v. 1985. Kouvolan Urheilijoiden joukkue juoksi pronssia 3 x 800 metrillä. Huippujuoksija, pol...