Suvi Saareks, Kouvolan lahja Kuusaalle

Taideruukissa päivä alkaa yhdeksän aikaan vasta käynnistyä, mutta Suvi Saareks on ollut hommissa jo aamukuudesta. Tyhjä talo suo työrauhan lasikäsityöläiselle, joka vasta opettelee sanomaan ei. Seuraa olisi päiväsaikaan tarjolla, mutta kun työmaalla ollaan, jotain pitää saada aikaiseksikin. Työhuoneiden seinillä olevat lasityöt kertovat, että on saatukin.

Suvi Saareksilla on takanaan syyskuinen yhteisnäyttely toisen taideruukkilaisen, Sini Inkeroisen, kanssa. Se oli jännittävä kohta käsityöläisen elämässä, vaikka Suvilla näyttelykokemusta jo olikin. Hänen töitään oli yhteisnäyttelyssä edellisenä kesänä, ja juuri avatussa Kouvolan Taideseuran näyttelyssä Kuusankoskitalossakin on mukana Suvin Palava halu -lasityö.
- Ihan vereslihalle menin, vaikka työt ehtivät valmiiksi hyvissä ajoin, parhaat tosin viime tingassa. Huonolla mielikuvituksella varustettu ihminen ei pysty maalaamaan muuta kuin itseään, joka työssä on jotain minusta. On iso juttu, kun töitä näytellään muille, mutta oikeastaan oli hauska tietää, että tunnen näinkin, olen siis elossa, Suvi tunnustaa.

Työhuoneen seinällä komeilee lasityössä tulenpunainen, loikkaava kettu. Mikä Varma saalis -taulussa on Suvia?
- Eläimet ovat läheisiä, olen piirtänyt niitä lapsesta asti. Ketun ilo ja leikkisyys huvittaa minua.

Näyttelystä tuli hyvää palautetta. Lopulta kävi selväksi, ettei ole tärkeää luokitella tekijöitä erikseen taiteilijoiksi ja käsityöläisiksi.
- Ihmiset sanoivat, että se oli ymmärrettävää taidetta, tykkäsivät. Joku ei pitänyt tauluista, vain lautasista. Mutta kaikkia palautteita kuuntelin mielelläni, Suvi Saareks kertoo.

Lasi imaisi

Lasi tuli tutuksi Saareksille kansalaisopiston kautta. Hän kävi Marjatta Riuttalan kursseilla muutaman vuoden, ja lasi imaisi harrastajansa.
- Kun ei voi tehdä asioita kuten muut, ryhtyy miettimään. Havahduin siihen, että kierrätyslasia on valtavasti, lavatolkulla. Ja koska halusin värejä, sain tuloksia kierrätyslasilla ja värillisillä lasipölyillä. Tosin pullolaatikoita kantaessa toivon, että olisin valinnut villan, Suvi virnistää.

Ikä opettaa odottamaan ja uskomaan ettei tulosta tule heti.
- Nyt kun olen iso tyttö, tajuan että vuosi on lyhyt aika. Olen touhunnut lasin kanssa aktiivisesti jo viisi kuusi vuotta, ja nyt saan aikaiseksi sellaisia tauluja, jotka miellyttävät minua.

Materiaalin lasitöihinsä Suvi Saareks saa vanhoista ikkunalaseista tai ylijäämäpaloista. Hän leikkaa ne haluamaansa kokoon ja malliin. Lasi asetetaan kuvan päälle, ja sille töpötellään öljyyn sekoitettua lasipölyä.
- Sitten on enää kiinni siitä, mitä pensselistä irtoaa. Väriä pystyy hallitsemaan, mutta pienten yksityiskohtien teko ei ole helppoa. Uusien lasipöllöjenkin silmät ovat kaikki erilaisia, kuten asiakas sanoi "ei saa hulluksi sanoa, mutta herttaisen hauskoja".

Maalatun lasin päälle voi lisätä väriä, kunhan antaa kuivua vuorokauden. Kun kuva on valmis, lasi viedään uuniin keskimäärin 12 tunniksi. Astiat puolestaan sulatetaan ensin tasoon ja väritetään, ja painellaan sitten kipsimuottiin. Sitten työ viedään jälleen uuniin.
- Ikkunalasi on kovinta ja vaatii yli 800 astetta sulaakseen. Uunissa lasi ja pöly sulavat yhtenäiseksi lasiksi, joka kestää vaikka konepesun. Pulloista tulee astioita ja tuikkukippoja ja juustotarjottimia. Ihan liikaahan minulla niitä on, Suvi hymähtää.

Ideat eivät tältä naiselta lopu. Ongelmana on pikemminkin rajaaminen ja valinnan tekeminen.
- Jotkut aiheet saattavat muhia vuosiakin. Luonnosta saa aiheita kaiken aikaa, ihmisetkin kiinnostavat. Oleminen ja eläminen ylipäätään inspiroi minua, ihmisten tarinat... Hoitotyössä kuulen tarinoita kaiken päivää, ja hienoja sanontoja - kaikki se inspiroi kuvien tekoon, Suvi pohtii.

Kierrätyslasia käyttävä tekijä tarvitsee hyvät kumppanit, ja omiaan Suvi kehuu kovasti. Kuusaan Lasi ja Kehys tuottaa ikkunalasia, Mustilan Viini pulloja. Uusiakin materiaalin tuottajia on näköpiirissä - kierrätyslasi ei Suomesta lopu.

Lisää tunteja vuorokauteen!

Jos Suvi Saariks olisi pelkästään lasikäsityöläinen, vuorokauden tunnit saattaisivat riittää taulujen, korujen, astioiden ja liikelahjojen tekoon. Mutta hänen tapauksessaan tunteja tarvitaan pikaisesti puolet lisää.
- Ja mieluiten niin, että kellekään ei kerrota, että minulla on ne 12 ylimääräistä tuntia, tämä kahden lapsen äiti-hoitohenkilö-lasikäsityöläinen toivoo.

Saareksin päätyö on kalevalainen jäsenkorjaus. Hän tekee hoitotyötä kahdeksan tunnin rupeaman ainakin neljänä päivänä viikossa. Korujen ja muiden lasituotteiden jälleenmyyjien - viitisentoista ihmistä - kanssa asioidessa menee oma aikansa, samoin Taideruukin Puodissa työskentely. Markankylässä asuva perhe on tietenkin tärkeä osa Suvin elämää.
- Nyt olen alkanut taipua siihen, että aika ei yksinkertaisesti riitä, jostain pitää luopua. En tiedä vielä varmaan mistä, mutta korujahan olen tehnyt jo kymmenen vuotta. Hoitotyöstä en halua luopua, se on minun juttu. Ja taulujen tekeminen ihastuttaa nyt, kun siinä mikään ei sido, ei tarvitse olla asiallinen, ei järjestelmällinen tai napakka. Voi vain luoda. Näistä kahdesta haluan pitää kiinni.

Hoitoalalle pikku hiljaa

Pitkä, vaalea Suvi hätkähdyttää kertoessaan, että hankki urheiluhierojan koulutuksen parikymmentä vuotta sitten. Miten niin, viisivuotiaanako? Nuori nainen väittää kuitenkin olevansa jo 38-vuotias.
- Kävin Itä-Suomen Liikuntaopistolla opissa, ja hakeuduin samaan aikaan kansanparantaja, jäsenkorjaaja Seppo Kivimaan oppiin Korialle. Olen nimittäin lapsesta asti tiennyt, että hierominen on sitä mitä minä olen, Suvi kuvailee.

Suvi tekikin hoitotyötä pari vuotta kunnes oivalsi jotain.
- Kylmä totuushan on, että kaksikymppinen ei ole ihmisten hoitaja vielä. Jäsenkorjauksessa hoidetaan tuki- ja liikuntaelimiä, ja se perustuu anatomiaan ja fysiologiaan ihan täysin. Mitään yliluonnollista siinä ei ole, yhtään enempää kuin tämän kahvipöydän energioissa. Mutta enhän minä ollut valmis, kun olin itsekin ihan kesken, todellakin raakile, Suvi selvittää.

Kotoa Suvi oli saanut mallin, että pitää olla kunnon tutkinto, ammatti ja palkkatyö. Hän lähti opiskelemaan, tällä kertaa energiatekniikan insinööriksi.
- Olin Kotkan Tekussa. Koti oli pitkään kärryjen päällä, kävin Lappeenrannassakin vuoden mutta palasin Kotkaan.

Suvi kertoo olleensa aina vähän levoton, milloin juostiin poikien perässä, milloin lentopallon. Jo opiskeluaikanaan hän oli kaksi vuotta töissä Sulzerin pumpputehtaalla ja teki firman valimoon lopputyönsä. Yrityksessä hän ehti olla töissä yhteensä lähes kymmenen vuotta.

Tulevan puolisonsa Veli-Matin Suvi tapasi insinöörikoulunsa loppuvaiheessa. Naimisiin menon myötä kouvolalaisesta Suvista leivottiin kuusaalainen. Pariskunnalla on nyt 10- ja 11-vuotiaat tyttö ja poika. Suvi kävi alkuun Karhulassa töissä Sulzerilla mutta sai ostoinsinöörin paikan juuri perustetusta tuulimylly-yrityksestä Kouvolasta.
- Ehdimme olla töissä neljä kuukautta, ja sitten meidät kaikki lomautettiin. Firma ei ikinä lähtenytkään käyntiin. Tuli rahoitusvaikeuksia, Suvi muistelee.

Hoitoala muistuu mieleen

Tässä vaiheessa Suville  tuli mieleen vanha tuttu haave jäsenkorjaajaksi ryhtymisestä - sitten joskus isona, noin kuusikymppisenä. Hän kuitenkin haki takaisin Sulzerille ja saikin kutsun omaan entiseen työhönsä. Työhaastattelijan, jälleen uuden esimiehen, yksi lause sai Suvin pään kääntymään.
- Minun ikäinen mies, joka ei tuntenut minua, kysyi haastattelun päätteeksi, että osaatko sinä niistä moottoreista mitään. Olin viisi vuotta ostanut  pelkästään moottoreita. Siinä työpaikassa oli ainaista tytöttelyä. Jokaiselle uudelle esimiehelle piti näyttää, että hei kyllä minä pärjään, vaikka tein työtä vuosia.

Ratkaiseva lause mietitytti yhden yön. Suvi laski, että lapset ovat lähdössä kouluun, kotona tarvittiin eikä talous kaatuisi. Ei kannattanut pistää päätä vanhaan silmukkaan.
- Ilmoitin seuraavana päivänä, että valitsen perheen ja lapset enkä ota teidän paikkaanne vastaan, Suvi kertoo iloisena.

Saman tien Suvi ilmoittautui kolmivuotiseen jäsenkorjauskouluun, jollainen oli tällä välin perustettu.
- Sitten rupesin opiskelemaan kalevalaista jäsenkorjausta ja sitten minusta tuli iso. 35-vuotiaana olin tarpeeksi vanha tekemään hoitotyötä.

Insinööritausta ei mennyt hukkaan. Yrityksen pyörittämisessä tarvitaan paperin ja lukujen tuottamista, mikä on nyt helppoa.
- Järjestelmällisyydestä on hyötyä aina, jopa käsitöiden tekemisessä. Ettei baskeri ole liian vinossa aina, Suvi miettii.

Lasisaha, hiomakone, pora, polttouuni - eiväthän nekäään kuulu joka naisen työkalupakkiin. Suvi kuitenkin muistuttaa, että Taideruukkiin on kderääntynyt naisia, jotka osaavat ja tekevät.


Parta puuttuu

Alkuun Suvi piti vastaanottoa Kuusaalla Iltatähden tiloissa mutta muutti Voikkaalle katutasoon, kun iäkkäiden asiakkaiden oli vaikea nousta toiseen kerrokseen. Nyt asiakkaita on mukavasti - kahden viikon sisään aikaa ei enää saa.

Kalevalainen jäsenkorjaus on arkisempaa kuin nimi antaa ymmärtää. Se on vanha suomalainen perinnehoito, jonka päämäärä on sama kuin muillakin kehoa käsittelevillä: yritetään saada ihminen terveeksi.
- Puhumme kansanparannuksesta. Kaustisella on kaksi pappaa, jotka ovat jo 50 vuotta opettaneet taitoa - toinen on nyt edesmennyt, toinen vielä opettaa. He ovat hyytävän taitavia opettamaan. Jäsenkorjauksessa hoidetaan koko keho jaloista lähtien. Lähdetään katsomaan kehon tasapainotekijöitä. Siinä käsitellään nikamia ja niveliä mutta pehmeästi, kehon omien liikkeiden mukaan, ei äkkinäisin rusautuksin, Suvi selvittää.

Jäsenkorjaaja pyrkii auttamaan selvittämällä vaivan syyn. Selkärangan vääntyminen saattaa johtua erimittaisista jaloista, lantion seudun kiristyksistä - koko keho vaikuttaa yhteen kohtaan.
- Jokainen ihminen hoidetaan nöyrästi omine ominaisuuksineen. En mainosta itseäni, koska en voi luvata että korjaan kaiken. Yksi hoitokerta kestää tunnin ja kolme varttia - koko keho hoidetaan,  koska olemme kokonaisia. Sitten pidetään vähintään kahden viikon tauko, koska hoidon jälkeen keho lähtee hoitamaan itseään. Joskus auttaa yksi kerta, mutta jos kolmella kerralla en saa mitään aikaiseksi, mietin kelle itseäni paremmalle lähettäisin asiakkaani. Kymenlaaksosta löytyy heitä, opettajianikin, Suvi kertoo.

Asiakasmäärä kertoo nyt 2,5 vuoden yrittämisen jälkeen, että ihmiset ovat saaneet apua ja sana on kiirinyt. Suvilla on työhön nöyrä asenne.
- Jokainen ihminen joka tulee hoitooni, on minulle uusi opettaja. He opettavat minua työssäni, ja kun moni on elänyt minua pitempään, heiltä opitaan valtavasti muutakin elämästä.

Yllättävän harva empii tulla kalevalaiseen jäsenkorjaukseen, jolla on tämä hiukan mystinen nimi. Ehkä sana Suvista on kiirinyt: hoitoa antaa reipas nuori nainen eikä joku shamaani.
- Minulta puuttuu parta, Suvi hihittää.

Mutta kyllä Suvi Kalevalaan luottaa, siihenhän on kirjoitettu suomalaisten henkinen perintö.
- Mieti Lemminkäisen äitiä, joka raapi poikansa rippeet Tuonelan joesta, korjasi hänet fyysisesti, sitten henkisesti vähän loitsimalla, ja vielä kasvilääkinnällä. Kalevalasta löytyvät kyllä henkiset perinteemme, tosin hiukan taianomaiseen muotoon kirjoitettuna.

Nykyinen kuusaalainen kasvoi Kouvolassa

Tornionmäen ala-aste, Urheilupuiston yläaste ja Kouvolan Lyseon lukio tekivät oman osuutensa Suvin kasvattamisessa. Saareks kuitenkin muistaa päällimmäisenä pelaamisensa.
- Juoksin lapsesta asti pallon perässä. Kaksikymppiseksi asti pelasin kaikkia pallopelejä. Tornionmäen ala-asteelta meitä lähti viisi kymmenvuotiasta kokeilemaan ringetteä. Pelasin sitä kymmenen vuotta, lopulta olimme mestaruussarjassa, Suvi kertoo.

Ringettenpeluu loppui parikymppisenä, mutta lentopallo jäi vielä.  KoLe, Korian Ponsi, Joensuun Prihat, Lappeenrannassa, Kotkassa - joukkueet vaihtuivat mutta into säilyi.
- Vähän vietätti silloin. Mutta lentopallo oli minun lajini, Suvi määrittelee.

Lentopalloakin Suvi pelasi SM-sarjassa, kun joukkue nousi korkeimmalle sarjatasolle pari kertaa. Seuralla ei kuitenkaan ollut varaa pitää SM-sarjapaikkaa.
- Sitten leivoin itsestäni vammaisurheilijan. Vaikka polvi oli kipeä, se turrutettiin, että pääsin kentälle. Joskus 23-vuotiaana lentopalloharjoitusten jälkeen polvi oli kuin potkupallo. Nykyisinhän tiedän paremmin, pistän sujuvasti kukkahatun päähän ja paasaan muille, että niin ei saa tehdä. Mutta silloin olin sietämättömän kilpailuhenkinen, Suvi tunnustaa.

Kun lentopallo oli vammojen takia lopetettava, Suvi pelasi istumalentopalloa muutaman vuoden. Muutaman Suomen mestaruuden ja muunväristen mitalien lisäksi kaapista löytyy euroopanmestaruuspronssin mitali maajoukkueajalta.

Kun Suvi lopetti peliuransa, hän kävi ortopedin pakeilla kysymässä, voisiko kipeille lonkille ja polville tehdä jotain.
- Lääkäri oli ihan liekeissä kun näki magneettikuvat. "Tämä on ihan mahtavaa, kolmikymppisellä on kuusikymppisen polvet! Melkein tekonivelpolvi!" Minä itkeä tihrusin ja lääkäri veti sadetanssin iloissaan, Suvi päivittelee.

Suvi sai kuitenkin avun kollegaltaan, jäsenkorjaajalta. Polvilla ei hypitä kolmiloikkaa, mutta golfia pystyy pelaamaan. Suvi sanoo hyötyneensä kokemastaan.
- Hoitajan pitää sairastaa itse, että voi ymmärtää potilasta.

Rajaamisen aika

Polku Taideruukkiin ja hoitoalan yritykseen on mutkitellut. Nyt Suvi Saareks arvioi asettuneensa.
- Jäsenkorjauksessa rauhoitun - muuten kyllä vielä lepatan. Mutta hoitaessa minua ei tönäise mikään.

Oikeanlainen kumppanihan tuommoisessa menossa tarvitaan.
- Olen löytänyt rinnalle miehen, joka kestää vähän kovemman tulen. Hän on minun kuusaalainen peruskallioni. Veli-Matti on töissä yhtiöllä, tekee Niemessä värähtelymittauksia ja ennakoivaa kulunvalvontaa. Lasten kanssa haluamme viettää aikaa nyt, kun he vielä viihtyvät meidän seurassa. Poika on talenttitason golfaaja, tyttärellä on näköjään lahjoja pianonsoittoon, teatteriin ja maalaamiseen. Heistä olen järisyttävän ylpeä, Suvi sanoo.

Lasten myötä Suvi on päässyt myös eroon siitä, että olisi pakko voittaa. Hänen kuvaamansa  "lepattaminen" ei näy kahdessa työhuoneessa Taideruukissa. Tilat on kalustettu kauniilla vanhoilla huonekaluilla, esineillä on omat paikkansa, pullorivit ja väripurkit ovat ojennuksessa. Värikkyys kuitenkin loistaa Suvin omasta olemuksesta ja lasitöistä.

Nyt pitää miettiä kuviot selviksi. Hoitotyön aloittamisesta on runsaat pari vuotta, ja muiden ennustukset ovat käyneet toteen: vie kaksi vuotta ennen kuin sillä alkaa elää. Pelkästään lasikäsityöläisenäkin voisi tulla toimeen, jos olisi aikaa markkinointiinkin.
- Tällä hetkellä lasityöt ovat harrastus, joka rahoittaa itse itsensä.

Kysymys Taideruukissa työskentelystä saa Suvin naurahtamaan.
- Tämä on äärimmäisen ruokkiva ympäristö, täällä saa hyviä kontakteja. Samanhenkisistä ihmisistä on saanut hyviä ystäviä, mikä ei ole ihan tavallista aikuisiällä. Se oma rauha, joka oli minulla autotallissa työskennellessä, puuttuu täältä kyllä. Täällä olen opetellut sanomaan ääneen, jos haluan keskittyä työntekoon. Kaiken aikaa sosiaalisena olo ei lyö leiville. Tämä on ihan oikeaa työntekoa, jos et tee, et tuota.

Suvi Saareks katselee työhuonettaan ja kertoo, miten vaikeaa on sanoa ei. Katse osuu kahteen lasitauluun. Ylempi kuva esittää James Deania. Sen alla on vähän sadunomainen olento hassussa hatussaan.
- Se on omakuva, tuo tuossa James Deanin alla. Sinnehän kaikki naisen haluaisivat, Suvi heläyttää naurun.

Vesa Parvinen, itsensä näköinen galleristi

Taideruukissa Kymintehtaalla on toukokuun alun lauantaina odottava tunnelma. Kohta käynnistyy talon toinen kesäkausi, jonka tapahtumat tuovat Kymintehtaan vanhalle keskusvarastolle tuhatmäärin väkeä kerralla. Ruukkilaisten edusmies Vesa Parvinen ehtii vetää vähän henkeä - sikäli kuin rehtori-opettaja tähän aikaan vuodesta ylipäätään henkeä ehtii vetää.

Ensimmäinen iso rytinä on jo tulevana lauantaina. Silloin pop up -ravintolapäivä ja lastenteatteritapahtuma näkyvät myös Kymintehtaalla, jonne tulee Kuulas-tapahtumaan liittyviä lasten työpajoja.

Kesäkuun 7. päivä vietetään kesäkauden avajaisia, ja kesänäyttelyt avautuvat. Tänä kesänä näyttelyyn tuovat töitään jo nimekkäät tekijät, mm. Anu Mykrä, Maaria Oikarinen, Daniel Enckell, Tuomo Laakso. Näyttelyn avajaispäivänä Taideruukkiin tulee myös nelisensataa partiolaista omiin tapahtumiinsa.
- Sinä päivänä alueella liikkuu toistatuhatta ihmistä. Ja on silloin teatteritapahtumaakin ja muuta ohjelmaa, Parvinen kertoo.

Elokuussa Taideruukki osallistuu Taiteiden yöhön. Vesa Parvinen on vielä salaperäinen ohjelman suhteen, mutta vihjaa, että jos kerran paikalla on Piia Kleimolan juttuja, koko perheen kannattaa olla paikalla.
- Näyttää siltä, että saamme myös kaupungin järjestämänä jatkuvan bussiyhteyden Kouvolaan. Tuntuu mahtavalle! Kaupunki alkaa ymmärtää, miten Kymintehtaan avulla tehdään paikkakuntaa tunnetuksi ja saadaan euroja. Ulkopuoliset asiantuntijat näköjään jo tajuavat miljöön arvon, Parvinen sanoo.

Ihmeesti on Vesa Parvisessa virtaa tähän aikaan keväästä. Moni uuvahtaisi tehdessään täyttä koulupäivää, johtaessaan kuntosaliyritystä, hoitaessaan taide- ja käsityöläisyhteisön asioita ja hoivaillessaan kuvataiteilijoita markkinoinnin sokkeloissa. Jaksamiseen auttaa varmaan se, että Parvinen ei suostu olemaan muuta kuin oma itsensä, kekkalointi veisi turhaan energiaa. Siksi tätä kuusaan murretta suoltavaa tarinaniskijää on niin viihdyttävää kuunnella. Ja Hauskalla Seuramiehellä tarinoita riittää.

Opettajapersoonat muistoissa

Vesa Parvinen on ollut oma itsensä näköjään nuoresta asti. Iästä pitää kyllä puhua varovasti, koska tällä miehellä on jomottava ikäkriisi.
- Se tulee salilta. Siellä käyvät kaksikymppiset ovat vanhoja oppilaitani ja muistelevat, että "silloin joskus nuoreen siä olit vahva". En itse muuten edes huomaisi, etten ole nuori, Parvinen virnuilee.

Tosi kuusaalainen

 Mennäänpä vuoteen 1968. Parvisen perheeseen syntyi vesa, joka on tosi kuusaalainen, vaikka kävikin syntymässä Joutsenossa.
- Isä on voikkaalainen, äiti kouvolalainen, sisko on syntynyt Kuusaalla. Minut on käyty tekemässä niin, että synnyin Joutsenossa - tahra on pois Kuusaan kartalta. Sitten minut vaan tuotiin tänne. Vanhemmat opiskelivat muualla, se selittää asian.

Muisto koulun jumppasalista palvelee taidetta.

 Poika kävi peruskoulunsa alkuun Valtakadulta käsin Kuusaalla ja loput Voikkaalla perheen muutettua sinne. Vesa muistelee Voikkaan koulun opettajapersoonia, jollaisia ei hänen mielestään enää ole. Kuten Tupla tai kuitti -mies Toivo Hurme.
- Jos sellaisia opettajia vielä olisi, he eivät opettaisi viikkoakaan.  Vanhan kansan mies, joka jäi persoonana mieleen. Kurinpidossa lapset kunnioittivat häntä, eikä hänen tarvinnut yleensä oman olemuksensa ansiosta tehdä muuta. Mutta jos hihat paloivat, mentiin ehkä rajan yli. Fiksu mies, mutta loppupuolella pilasi itsensä.

Pelkästään hyvällä Vesa muistaa paikallisen taiteilija-opettajan Juha Lapin, Martti Varpaman - Hajamielisen professorin - ja rehtori Pertti Kajanderin. Päättikö Vesa heidän esimerkistään ryhtyä itsekin opettajaksi?
- No en, voin sanoa rehellisesti. Koulussa oli kyllä kivaa mutta en ikipäivinä ajatellut ryhtyväni opettajaksi.

Elämä tulee luo

Parvisen käsivarteen on tatuoitu Kuusankosken vaakunan kanssa kaverin tarinasta poimittu ajatus: ei kannata juosta elämän perässä, kyllä se tulee luo. Samaa ajatusta hän on alitajuisesti noudatellut kaikissa ratkaisuissaan. Ei kannata potkia tutkainta vastaan, voi mieluummin luoda tuttavuuksia, tapailla ihmisiä, kuulostella missä nappaa.

Isä patisti tuoreen ylioppilaan heti inttiin, että se tulisi hoidetuksi. Sissikoulussa pojasta tehtäisiin mies. Poika epäili ettei pärjää mutta isä neuvoi että pärjäät kun puret hammasta. Vesa uskoi, hakeutui isän tutun reserviläismiehen Laineen Matin auttelemana Immolaan rajavartiolaitokseen.
- Ajattelin, että minulla ei ole hinkua aliupseerikouluun, mutta jos pääsen niin ihan sama. Huokasin jo helpotuksesta, kun pääsin vain varasijalle. Mutta lomilta palattuani sain kuulla, että olin päässyt peruutuspaikalle AUK:iin. Taas ajattelin, että ei se mitään, mennään sitten sinne.

Muutama ammatti kävi mielessä isän neuvon jälkeen. Tämä opasti, että jos poika haluaa elämän, kannattaa hakeutua muualle kuin tehtaalle. Jos taas ei niin väliä elämästä vaan haluaa hyvän tilin, voi pyrkiä tehtaalle. Vesa halusi elämän ja pohti kellosepän tai kultasepän ammattia. Porvoon oppilaitoksen ovet eivät kuitenkaan auenneet. Seuraavaksi hän kaavaili lakimiehen työtä - tenttikirjan 20 ensimmäisen sivun jälkeen asia oli selvä: ei tätä. Papin ammattikin kiehtoi, siinä saisi olla ihmisten kanssa tekemisissä eivätkä uskonasiatkaan tuntuneet vierailta. Mutta sitten joku vinkkasi opettajakoulutuksesta, johon olisi helppo päästä, koska opinnoissa oli mieskiintiöt.
- Jos rehellisiä ollaan, minulle opettajan ammatti ei ollut kutsumus. Se oli vain helpoin vaihtoehto.Yksi kirja piti lukea, se oli täyttä höttöä. Sen luin, ja loppu perustui pääsykokeisiin, jossa piti antaa näytteitä osaamisesta. Ajattelin että eihän tämä ole kuin teatteria ja ryhdyin esiintymään. Niin sitten pääsin Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitokseen, Tampereen yliopiston alaiseen yksikköön. Mietin että ei tässä mitään, onhan opettajalla ainakin pitkät lomat, Parvinen filosofoi.

Vesa kokeilee rajojaan

Parvinen törmää ammatissaan kaikenlaiseen käytökseen. Sellaisesta ei hevin hätkähtä, jos ei ole itsekään ihan pulmunen aina ollut. Kavereiden kanssa tuli Hämeenlinnassa tehtyä kaikenlaista eri vänkää. Yhden kirjan lukemalla kuulemma selvisi tenteistä, kun muisti vain jaaritella ja pyöritellä aihetta tarpeeksi pitkästi. Parvisen kaveritkaan eivät ottaneet opisntoja liian vakavamielisesti.

Erään ideansa ansiosta Vesa oli lentää ulos koko koulusta. Opettajanahan saa tottua siihen, että lapset yrittävät joskus väärentää vanhempien nimiä erilaisiin todistuksiinsa. Silloin muistuu Parvisella mieleen oma vekkuli temppu.
- Opettajankoulutuslaitosken ilmoitustaululla julkaistiin aina tentin tulokset. Huomasin kerran, että kaverit olivat päässeet läpi hilkun kilkun. Muutin heidän ykkösensä i:ksi, hylätyiksi. Joku kavereista oli mennyt valittamaan  rehtori Kari Uusikylälle, miksi hänet oli hylätty. Uusikylä ilmestyi ruokapöytämme viereen ja sanoi, että hänellä on tunne, että syyllinen istuu lähellä. Tenttilistan töhrijän pitäisi tulla hänen luokseen. Minä sitten menin.

Uusikylä oli kysellyt, miltä tuntuisi erottaminen koulusta. Parvinen puolestaan oli ihmetellyt, että näin vähäisen syynkö takia.
- Kari sanoi, että Parvisella on vartti aikaa korjata sotku kirjoittamalla lista uudelleen puhtaaksi. Sen jälkeen hän harkitsee, erotetaanko minut määräajaksi vai lopullisesti. Sain jatkaa, ja lopulta meille syntyi sellainen yhteisymmärrys, että pyysimme pyysimme häntä gradun ohjaajaksi. Hän sanoi että kysytte ensin kaikkia muita, ja jos ette muita saa, suostun. Eihän me keneltäkään kyselty ja mentiin viikon päästä uudelleen Uusikylän luo. Hän tiesi, ettemme olleet kysyneet muita mutta suostui lopulta naureskellen ottamaan joskus näinkin huonoja opiskelijoita ohjattavakseen, Parvinen muistelee.

Päättöharjoittelussa Parvinen törmäsi äidinkielen opettajaan, joka ei sietänyt Parvisen murteenkäyttöä, koska lapset saisivat siitä huonoa mallia.
- Sanoin että voit pyytää minulta kirjakieltä niin monta kertaa kuin tahdot mutta miä puhun omaa murretta ja se on siinä. Sain opetustaidon arvosanaksi 2 -, tosi huonon. Siitä kävin kyllä valittamassa rehtorille, mutta tämä neuvoi että anna olla, elämme niitä aikoja että kakkosellakin mies saa töitä. Pidä se numero ja poistu kotiseudullesi, Uusikylä evästi minua.

Ja niinhän siinä kävi, että Parvinen sai heti valmistuttuaan Kuusaalta töitä. Tähteen koulun opettajaa Matti Tuomea hänen on kuulemma kiittäminen paikastaan opettajana. Tähteessä vierähti pari vuotta, sitten aukesi paikka Pilkanmaan koulussa. Muutaman vuoden kuluttua hänestä leivottiin vararehtori, ja varsinaisen rehtorin virkavapauden aikana hän huomasi olevansa rehtorina.
  

Rehtoreilla erikokoiset kuormat 

Pienessä koulussa rehtori joutuu tekemään kahden ihmisen työt - tätä epäkohtaa Parvisen mielestä pitäisi tuoda enemmän esille.
- Isossa, esim. 300 oppilaan koulussa rehtori on virkarehtori jolla on hyvin vähän opetusta, ehkä vain viisikin tuntia viikossa. Pilkanmaan sadan oppilaan koulussa rehtorilla taas on minimiopetusmäärä, ja se on 18 tuntia viikossa. Kuitenkin minulla on samat hallinnon työt kuin isompien koulujen rehtoreilla. Isommilla kouluilla saattaa olla neljänä päivänä viikossa apuna koulusihteeri. Meillä hän on yhden päivän viikossa.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana työmäärä on paisunut pullataikinan tavoin. Se vaatii työntekoa skitsofreenikon tapaan.
- Joko hoidat reksin työn hyvin ja suht koht aikataulussa ja jätät luokkaopetuksen vähemmälle. Yrität sitten luovia luokassa niin että selviät joten kuten hengissä ilman että tulee kintuille vanhemmilta. Tai sitten valitset että olet luokassa ja jätät hallinnon. Kumpaakaan ei näin pysty tekemään hyvin. Itse teen painottaen vuorotellen kumpaakin, luokkaa tai hallintoa.

Repivä tilanne on pannut Parvisen miettimään, olisiko hänen vapaa-ajan sivujuonteistaan kokopäiväiseksi työksi, tai pitäisikö ryhtyä pelkästään luokanopettajaksi. Toisaalta rehtorin hommassakin on puolensa.
- Ei palkka kovin ihmeellinen ole. Mutta siinä on vapaus valita itse, miten työtä tekee. Saa osallistua enemmän koulutyön suunnitteluun. Saa paremmin mielipiteitään julki kuin pelkästään opettajana, rehtoriahan kuunnellaan ehkä tarkemmin, Parvinen tunnistaa asemansa hyviä puolia.

Erityisen mukavaa tästä rehtorista on se, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Palaute voi joskus olla niin rajua, että pari päivää menee miettiessä, oliko se oikeudenmukaistakaan.
- Mutta kun senkin asian saa mietittyä ja hoidettua eteenpäin, huomaa että tämähän on hienoa ihmisten kanssa tekemistä. Minusta olisi tylsä ratkoa matematiikan ongelmia, mutta minusta on kiva ratkoa ongelmia ihmisten kanssa. Aina ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan pitää jutella. Siksi varmaan viihdyn koulunkin puolella, kun siellä saan olla sosiaalinen.

Esimies joskus kyseli, miten Vesa Parvinen haluaisi kehittyä uralla eteenpäin. Isojen koulujen rehtorina ehkä?
- Vastasin että haluan kehittyä uralla eteenpäin, mutta se ura ei ole koulun puolella, siellä olen ihan tyytyväinen nykytilanteeseeni. Jos minulle tarjottaisiin virkarehtorin paikkaa, saattaisin sanoa kiitos ei. Mutta ei sitä tarjota, kun olen rääväsuu, Vesa nauraa.

Näyttelytilassa on toukokuussa naisenergiaa.

Lapsissa näkyy muutos  

Koulun tehtävänä alaluokilla on Vesa Parvisen mielestä opettaa lapset tulemaan keskenään toimeen. Myöhemmin matkan varrella ehditään kyllä lukea asiatietoa.
- Itse en ole parhaimmillani aineopettajana. Minusta on tärkeämpää oppia elämää. Tämän päivän lapset eivät oikein hallitse yhdessä tekemistä.

Opettajana Parvinen näkee, että lapset ovat muuttuneet kärsimättömämmiksi. 
- Lasten elämästä on tullut hektistä. Urheilussa vain voitto merkitsee, koenumerot samoin. Lapset pettyvät hirveästi jos saavat huonon numeron, vaikka siihen saattaa olla inhimillisiä syitä, vaikka jännittäminen. Minä sanon isän moitteita pelkäävälle lapselle, että sano isälle että tällä asialla ei elämässä tee yhtään mitään. Kun opit sietämään tämän pettymyksen, se on isompi asia kuin että sait matikankokeesta kutosen.

Lapsista on tullut yhä enemmän individualisteja. Lapset ovat edelleen sosiaalisia, mutta he hoitavat sen puolen verkossa.
- Ennen pojat ottivat pallon ja alkoivat pelata. Siinä tuli ongelmia, jotka ratkottiin silmätysten. Nyt pelataan verkossa, ja siellä lapset pystyvät antamaan toisilleen sellaista palautetta, jota ei kasvokkain annettaisi. Tuntuisi pahalle, jos sanoisi toiselle päin naamaa "häviä siitä", mutta verkossa "katoa kentältä" en tunnu miltään.

Todellisessa elämässä yhdessäolon taidot sitten häviävätkin osalta lapsista.
- Joku saattaa valittaa jo pelkästä katsomisesta, että tuo tuijottaa. Me yritämme selittää, että ainahan ihmiset katsovat toisiaan. Siksi minusta on tärkeämpää opiskella sitä että opimme sietämään toisiamme kuin jotain pientä matematiikan osa-aluetta. Maitokaupassa ei enää tarvitse osata desimaalipilkun siirtämistä, mutta pitää osata kysyä nätisti myyjältä, jos tuote on loppu, Parvinen linjaa.

Monet vanhemmat luulevat koulua vielä samaksi paikaksi kuin omassa lapsuudessaan. Silloin opettajaa toteltiin.
- Silloin ADHD-lapsetkin istuivat paikallaan, kun tiesivät että jos liikahtaa, lähtee kynnet. Nykyään lapsen ongelmista tiedetään enemmän ja tukiverkot ovat laajat. Vaikka loppujen lopuksi ne ongelmat saattavat olla ihan pieniä, Parvinen selvittää.

Vesa Parvisen koululla on hyviä kokemuksia kuumasta erityisopetuksen kysymyksestä: kaikki lapset yleisopetukseenko?
- Meillä erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat osan aikaa omassa ryhmässään ja osallistuvat yleisopetukseen siinä missä pärjäävät muiden joukossa. Vielä kymmenen vuotta sitten puhuimme meidän erityisoppilaista, tarkkailuluokan oppilaista. Emme enää. Siirsimme heidät samaan rakennukseen muiden kanssa, lapset ovat osin samoilla tunneilla. Ei kukaan enää puhu "tarkkiksen pojista". Mutta näille lapsille pitää saada lisää avustajia luokkaan, Parvinen vaatii.

Pilkanmaan koulussa on opettajien kesken hyvä henki.
- Olemme erilaisia ja keskustelemme tiukastikin menetelmistä. Mutta me osaamme toimia yhdessä, olemme hitsautuneet yhteen, omalaatuinen huumori ja epävirallisuus on meidän tapamme tehdä töitä. Me teemme irtiottoja normaalikuvioista, järjestämme vaikka taidepäivän ammattilaisten avulla, että lapset saavat tehdä yhdessä, rehtori kertoo.

Oma sali olisi kiva

Vuodesta 1995 Parvisella on ollut oma kuntosali yhdessä Jari Lindströmin ja Jari Lampisen kanssa.
- Selkäni oli kipeä, ja naprapaatti sanoi sen paranevan, kun alan käydä punttisalilla. Kuusaan punttisalin talous oli heikossa jamassa, ja me kolme mietimme miten kiva olisi omistaa oma sali. Voidaan treenata kun huvittaa, ja muutkin voisivat käydä siellä. Näin tyhmästi mietittiin, Vesa hymähtää.

Kaverukset päättivät ettei salin tarvitse tuottaa voittoa, kun kaikilla oli päätyöt muualla. Parikymmentä vuotta on voitu kolistella omilla laitteilla, ja viimeiset vuodet ovat menneet jo oikein kivasti. Asiakkainakin käy muita kuin vain omia kavereita - enimmäkseen vieraita. Lindström jäi porukasta päästessään kansanedustajaksi.
- Kollega epäili alussa, kun meikäläinen silmät kiiluen uhosi omasta salista. Mutta me ajattelimme, että jos joskus luovumme salista, näemme silloin vasta mitä saimme. Emme koskaan ole laskeneet etukäteen, mitä meidän pitää saada salilla. Enemmän se on antanut kuin ottanut - siellä käyvien ihmisten tarinat, Parvinen kertoo.

Selkäkin on parantunut, jos Vesa viitsii tehdä liikkeet oikein. Hän käy salilla nelisen kertaa viikossa. Ja nauttii  sekä kuntoilusta että salin sosiaalisesta elämästä.
- Joskus pystyy jopa neuvomaan jotain reenaamisessa, Vesa iloitsee.

Ei enää ikinä päättäjäksi

Takavuosina Parvista pyydettiin seurakuntavaaliehdokkaaksi, ja hän lähti mukaan uteliaisuuttaan. Paikka tuli, ja seuraavaksi hänet houkuteltiin kunnallisvaaliehdokkaaksi. Kaupunginvaltuustopaikkakin tuli. Neljän päättäjävuoden aikana miehelle kirkastui, että tämä ei ole hänen juttunsa.
- Yksi varmimpia asioita, minkä elämässä olen päättänyt on se,  että toista kertaa en sinne mene. Tuli tunne,  että asiat on päätetty jossain paljon ennen valtuustoon tuomista. Mielipiteitä sai sanoa, mutta ei sinua loppumetreillä kuitenkaan kuunnella. Sellaisessa en halua olla mukana, pahan mielen saa pyytämättäkin, Parvinen pyörittelee päätään.


Oivallus vaikuttamismahdollisuuksien pienuudesta oli kuitenkin opettava kokemus.
- Mukana olo oli varmin tapa todeta, että ei koskaan enää. Seurakunnan päättävistä elimistä jäi paljon parempi mieli kuin kaupungin, vaikka seurakunnassakin edustetaan eri ryhmiä ja alueita. Siellä kuitenkin kuunnellaan ja mietitään yhdessä. Kunnallispoliitikot voisivat harjoitella neljä vuotta ensin seurakunnan puolella, jossa ei voi niin paahtaa omaa kantaa esiin vaan pitäisi oikeasti päättää asioista. Kunnallispolitiikassa ei nimittäin saa olla eri mieltä ilman seurauksia, Parvinen analysoi.

Ei ikinä -päätöstä on vahvistanut viime aikainen yt-neuvotteluista kohkaaminen.
- Otetaanko ensin talo pois ja sitten irtisanotaan sen työntekijät vai päinvastoin - lopputuloshan on sama! Itse ajattelen, että katsotaan ensin tarvitaanko rakennusta ja sitten vasta henkilötilanne.

Gallerian tarjontaa

Yksi taulu mullisti maailman

Nuorena Vesa Parvinen ei omistanut tauluja eikä ollut niistä kiinnostunut.
- Minulle olisi ollut kammotus joutua taidenäyttelyyn. Ja rehellisesti sanoen vieläkin on välillä taidenäyttelyssä tunne, etten kuulu sinne. Tarkoitan sitä idiotismiyleistystä, että taidenäyttelyissä käydään pikkurilli pystyssä ja juodaan punaviiniä ja ollaan hienoja, eikä sinne voi mennä sandaaleissa ja sortseissa ja pikkasen hielle haisevana.

Parvisen ymmärrys taiteesta aukeni, kun hänen äitinsä kuoli ja poika peri yhden taulun. Sen innoittamana hän teki ensimmäisen reissunsa Salmelaan Mäntyharjulle vuonna 2005. Hän näki punktaiteilija Sampsa Sarparannan töitä.
- Katsoin, että jumankekka, taide voi olla muutakin kuin perinteinen metsä ja kukka. Ostin yhden työn ja päätin että tutustun kaikkiin taiteilijoihin, joiden töitä haluan ostaa. Minulle on tärkeämpää tykätä taiteilijasta persoonana kuin hänen töistään. Jos taiteilijalla on hienoja tarinoita, saatan mieltyä ensin tyyppiin ja sitä kautta hänen töihinsä.

Tapaaminen taiteilijoiden kanssa Salmelassa osoitti, että näille omien töiden myyminen on vaikeaa. Parvinen innostui auttamaan, teetti nettisivut ja alkoi markkinoida nuorten taiteilijoiden töitä niiden kautta. Sitten Minna Metsärinne vei hänet katsomaan tiloja nykyisessä Taideruukissa Kymintehtaalla. Sinne Parvinen päätti tietenkin perustaa gallerian syksyllä 2012.
- Päätin että jos kuntosalilta jää rahaa, käytän sen taidetilan pyörittämiseen. Ja jos ei jää, olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, Vesa nauraa.

Nykyisin taiteilijat saattavat itse ottaa yhteyttä Vesaan ja tarjota töitään myytäväksi. Alussa juttu meni toisinpäin.
- Soitin kiinnostaville tyypeille ja he ihmettelivät, että mikä heebo sieltä ottaa yhteyttä. Vielä enemmän tuntuivat hämmästyvän, kun sitten menin tapaamaan heitä salicollegessa ja lenkkitossuissa. Eivät oikein ottaneet todesta kun sanoin olevani galleristi. Mutta kun on tutustuttu, taiteilijat näkevät että minulla on vilpitön halu yrittää. Itse en tiedä vielä taiteesta paljoakaan, mutta taiteilijathan työn tekevät, minä vain pidän niitä esillä. Taiteilijoiden kuuluu saada raha ensin, sitten vasta minun.

Parvinen sanoo saavansa taiteen edistämisestä paljon tärkeämpiä asioita kuin rahaa. Hän puhuu kauniisti toisten työn arvostamisesta ja uuden oppimisesta, siitä miten saa hyvän mielen kun oikeat ihmiset kohtaavat. Kun ei tarvitse tuijottaa euroihin, voi nauttia vapaudesta taiteen esittämisessä.

- En pelaa varman päälle. Otan sellaistakin taidetta, että jonkun silmät muljahtavat ja tämä kääntyy ympäri jo näyttelytilan kynnyksellä. Sekin on hieno palaute, taulu on silloin herättänyt hirveän reaktion ihmisessä. Haluan mieluummin säväyttää, ei taiteesta aina tarvitse tulla hyvä olo, Vesku pohtii.

Parvinen ei osta töitä kuuluisan nimen perusteella.
- Kaikella kunnioituksella, ei kiitos Kaj Stenvallin ankkatauluille. En osta jotta joku tulisi katsomaan, kuinka hieno Juhani Palmun työ minulla on. Ostan siksi, että joku sanoo että sinullahan on hiton omituinen taulu ja se tuo kauheita ajatuksia mieleen. Siitähän syntyy hienot keskustelut.

Kuvataidetta ja taidelasia galleriassa

Muualta tulevat ihastelevat Taideruukkia

Kymintehtaan vanhaan keskusvarastoon on parin viime vuoden aikana rakentunut taiteilija-, yrittäjä- ja käsityöläisyhteisö, joka saa uusia jäseniä. Kaikesta saa kiittää Vesa Parvista, joka päätti laajentaa verkossa toimivaa taiteilijoiden tukemistaan perustamalla taidegallerian. Nyt sen vieressä on jo vuokrattava näyttelytila, ja ideoita pulppuaa lisää kaiken aikaa. Parinkymmenen hengen porukka tekee omia töitään mutta järjestää myös yhteisiä tempauksia.

Parvista ihmetyttää, että oman paikkakunnan väki suhtautuu Taideruukkiin nihkeämmin kuin muualta tulevat.
- Ulkopaikkakuntalaiset tulevat tänne, että "vau, aivan mahtavaa". Onko tehdasmiljöö irtisanotuille ja heidän läheisilleen liian arka kohta, kun moni heistä sanoo ettei ikinä enää tule tehdasalueelle? Ainakin kuusaalaisia on vaikeampi saada pistäytymään kuin muita. Kun kesä alkaa, tulee varmaan viime vuoden tapaan hirveä määrä mökkiläisiä muualta katsomaan Taideruukin tarjontaa, Parvinen ennustaa.

Kateuskin selittää suuren osan kommenteista.
- Kuusaalaiset ajattelevat, että täällä tehdään jotain sellaista, jota heillä ei ole. Tännehän saa kuka vaan tulla kokeilemaan. Luulisi, että tämä olisi kuusaalaisille ylpeydenaihe, jota tsempattaisiin ja tuupattaisiin eteenpäin.

Ruukkilaiset lupaavat olla lannistumatta.
- Joku saattaa pelätä taide-sanaa. Mepä järjestämme sellaisia tilaisuuksia, joihin tullaan muilla periaatteilla ja yhtäkkiä huomataan, että täällähän onkin taidetta, Vesa virnistää.

Lisää Taideruukista täältä:
http://www.taideruukki.fi/

Iso mies punastuu

Vesa Parvisella on kaunis, tilava koti Kuusaalla. Seinillä on valtavasti nykytaiteilijoiden tauluja, joita ei ole ostettu sohvan värin mukaan kivoiksi sisustuselementeiksi vaan haastamaan ajatteluun. Mahtuisihan huusholliin emäntäkin, huomautan täti-ihmisten ikiaikaisella röyhkeällä uteliaisuudella.
- Noh, kun, eh, siis, minä tulen toimeen ihmisten kanssa paremmin pienen etäisyyden päästä, Parvinen aloittaa. Sitten värivalojen keskeltä alkaa purkautua niin kryptistä selitystä seurustelun nykyvaiheesta, että paatunutkin täti ymmärtää luovuttaa.

Jossain siis on salaperäinen nainen. Kissasta onkin jo helpompi puhua. Siitä Selmasta, joka on antanut nimensä myös Taidetupa PikkuSelmalle. Sen kuvan näkee vaikka täältä
 http://taidetupapikkuselma.com/



Vielä pari viikkoa aikaa ottaa rauhallisemmin - sikäli kuin rehtori-opettaja lukuvuoden lopulla pystyy. Sitten alkaa rumba kesänäyttelyn kokoamiseksi. Tähän näyttelyyn Parvinen on itse kutsunut taiteilijat, joiden ei tarvitse maksaa mitään. Koulupäivien jälkeen hän ajelee ympäri pakettiautollaan keräämässä työt.
- Hienoa ajella kevätöinä ympäri maata radiota kuunnellen, Vesku hehkuttaa.