Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuusankosken Puhallinorkesteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuusankosken Puhallinorkesteri. Näytä kaikki tekstit

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Pertti Huuhkon elämäntyö näkyi ja kuului

Kuusankoskella on muisteltu oman paikkakunnan suurta musiikkimiestä Pertti Huuhkoa, viimeksi hänen kunniakseen pidetyn konsertin äänin. Kuusankosken Työväen Soittajien puikoissa hän toimi yli kolme vuosikymmentä. Tahtipuikon heiluttaminen esiintymisissä oli vain jäävuoren huippu - orkesterin luotsaaminen on kuin ison perheen ohjailua arkiympyröissäkin. Alla Eero Niinkosken puhe muistokonsertissa ja Pertti Huuhkon elämäkertatietoja. Mutta ensin Pertti Huuhkon kanssa soittaneiden kuusaalaisten muistoja ihmisestä, joka muutti heidänkin elämäänsä.

Tarja Hirsi, huilu, tiedottaja. Tapio Forsström, trumpetti. Seppo Hammar, vetopasuuna. Antero Tuominen, klarinetti, varapuheenjohtaja. Nämä neljä soittajaa istahtivat hetkeksi ennen Kuusankosken Puhallinorkesterin harjoituksia kertomaan, millainen mies Pertti Huuhko oli heidän silmissään. Jokaiselle Pepe oli pitkäaikainen vaikuttaja nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen.

Antero Tuominen tutustui Pertti Huuhkoon tullessaan v. -62 Kuusankosken musiikkikouluun. Hänestä tuli Huuhkon oppilas klarinetinsoitossa.
- Pertti oli jämäkkä opettaja. Piti esittää musiikkiopiston vuosinäytteitä, mutta pilli oli niin alavireinen ettei minua voinut säestää pianolla. Niinpä piti soittaa yksin. Isä oli ostanut sellasen halvan soittimen, Antsa muistaa oppilasvuosiensa alusta.

Vuosien saatossa Antero soitti monissa samoissa kokoonpanoissa kuin Huuhko. Vuonna -63 hän liittyi soittokuntaan ja polki talvipakkasillakin Kolarinmäeltä harjoituksiin vanhalle yhteiskoululle Niementien varrelle.
- Pepe keräsi myös kansanmusiikkiporukan. Minä olin siinä aika noviisi, kun piti kolmestaan esiintyä, kolme klarinettia koulukeikoilla, Antero kertoo.

Johtajana Huuhko oli tiukka.
- Jos ei 15-vuotiasta koulupoikaa aina huvittanut käydä harjoituksissa ja Pepe sattui tulemaan tiellä vastaan, niin hän oli heti tivaamassa, miksen ollut käynyt. Harjoitukset olivat toista tyyliä kuin nykyisin. Vanhemmat miehet tupakoivat salissa ja karistivat lattialle, Antero Tuominen pyörittelee päätään.

Soittajistaan Pepe huolehti hyvin. Vuonna -63 puhallinorkesteri teki matkan ruotsalaiseen ystävyyskaupunkiin Lindesbergiin.
- Ammattikoulun sisäänpääsykokeet olivat samaan aikaan, enkä olisi päässyt muiden mukana Ruotsiin. Soittokunta järjesti minulle lennon Arlandaan - he menivät laivalla edellisenä päivänä. Pääsin ammattikouluunkin, Antero kertoo.

Seppo Hammar
Seppo Hammarin ensimmäiset tahdit Pertti Huuhkon kanssa soitettiin big band -tanssiorkesterissa Rytmiystävissä vuonna -52, jolloin Seppo oli 16-vuotias. Huuhko soitti siinä alttosaksofonia ja klarinettia. Vuonna 1954 Huuhko pyysi Seppoa Kymintehtaan soittokunnan harjoituksiin.
- Pepe oli hyvin sopeutuvainen ja myötämielinen ihminen - ei mitään ongelmia. Hän suhtautui minuun isällisesti. Sanoi, että voisi ostaa vanhan pasuunani, ja tilalle sain soittokunnalta paremman.

Hammar ja Huuhko soittivat Veikko Talven kaudella myös Kuusankosken orkesterissa, siis siinä sinfoniaorkesterissa.
- Hyvä soittaja ja hyvä kaveri, Seppo Hammar tiivistää.

Trumpetinsoittaja Tapio Forsström täydentää: Huuhko oli asiallinen mies.
- Hoiti hommat melkein yksin. Piti bändin kasassa, teki nuottihommat ja kalustohommat, oli johtajana, sopi esiintymiset, hoiti kaiken.

Tarja Hirsi aloitti soittamisen 12-vuotiaana lukion yläkerrassa nuorisoporukassa, jota johti Urpo Jyräs. Samaan aikaan hän soitti myös Kuusankosken Työväen Soittajissa. Hän kertoo, että Pertti oli isähahmo ja hänen vaimonsa Aunekin teki paljon töitä orkesterin eteen.
- Aune oli sihteerinä, he hoitivat paperihommat perheen piirissä. Kun he menivät naimisiin, sanottiin että prinssi sai puoli valtakuntaa ja Aune koko orkesterin.

Tarja Hirsi
Nuoriso-orkesterin jäsenille Pertti oli kuin isä. Tarja Hirsi vertaa orkesteria perheeseen.
- Aune oli äiti, ja lisäksi naistoimikunnasta löytyi monta muuta äitiä - soittajien vaimoja. Äidit ja isät pitivät meistä huolta, kun reissattiin. Naisjaosto teki meille eväät linja-automarkoille: mehua ja voileipiä. Rahaa kerättiin orkesterille kirppiksillä, rokkatykillä ja tapahtumilla. Ihan viimeiseen asti Pepe ja Aune soittelivat meille kotiin ja kysyivät kuulumisia. Jos oli soittokuntaan liittyviä asioita, he pyysivät kotiinsa kahville. Me oltiin perhe, reissattiin paljon, esiinnyttiin kovasti ja oltiin yhdessä, Tarja kuvailee.

Tarja muistaa samanlaisia tilanteita kuin Antero. Hän liikkui keskustassa ja huomasi Huuhkon tulevan vastaan.
- Ajattelin että voi vitsi ja siirryin kadun toiselle puolelle. Se huuteli sieltä, että "maanantaina treenit, muista tulla", silloinen Laineen Tarja naureskelee.

Pepe oli nuoristaan kiinnostunut, soitti kotiinkin jos nämä eivät olleet käyneet harjoituksissa. Tarjan mielestä se varmisti, että tuli lähdettyä treeneihin.
- Jos kukaan ei olisi ollut kiinnostunut, olisin saattanut lopettaakin jossain vaiheessa nuoruutta. Pekkasen Teemu piti meille huilisteille omia harjoituksia kotonaan, samoin Pepe. Meille järjestettiin pikkujoulut ja kaikki, Tarja muistelee tyytyväisenä.

Soittajat kertovat, että Huuhko piti omalle jälkikasvulleen kovempaa kuria kuin nuoriso-orkesterilaisille. Lapsenlapsista pidettiin soittoreissuilla niin hyvä huoli, että nämä olisivat mielestään selvinneet vähemmälläkin seurannalla ja omanikäistensä keskuudessa.
- Mutta kyllä meille muillekin pidettiin tarkka kuri reissuilla siitä, että ensin hoidetaan hommat ja edustetaan Kuusankoskea ja työväensoittajia hyvin, ja sitten vasta huvitellaan, Tarja kertoo.

Tapio Forsström säestää: ennen oli enemmän tapahtumia ja esiintymisiä, nuori polvi on tuonut mukanaan vaikeammin opittavaa ohjelmistoa. Hän täsmentää, ettei nykyisessäkään kapellimestarissa ole valittamista. Ennen, Huuhkon aikaan, liikuttiin kuitenkin enemmän yhdessä.
- Kaikki laulu- ja soittojuhlat olivat tärkeitä, joka vuosi mentiin linja-autolla. Käytiin työväenopiston saunareissuilla, marjareissuilla yhtiön eräkämpillä Mäntyharjua ja Saarijärveä myöten.
Tapio Forsström

Trumpetisti Tapio Forsström oli 12-vuotias tutustuessaan Pertti Huuhkoon. Vuonna 1958 Kymintehtaan ja Kuusaan puolen soittokunnat yhdistyivät ja kokoonpano aloitti harjoitukset vanhalla yhteiskoululla.
- Isä soitti trumpettia ja haitaria ja sanoi minulle: menet työväen soittokuntaan. Ei silloin muita soittokuntia kyllä ollutkaan. Ensimmäiseksi sain vanhan alttotorven, jossa vuoti kaikki, liimapaperilla teipattiin kiinni, ja kolme kaveria alkoi harjoitella yhdellä torvella. Kunnon torven sain vasta ammattikoulun soittokunnassa vuonna -59.

Kun soittokunnat yhdistyivät, soittimien kunto nousi.
- Ruvettiin saamaan kunnalta rahaa. Soittokeikkoja oli paljon enemmän ja niillä rahoilla ostettiin parempia soittimia, Forsström muistelee yhteisiä alkuvuosiaan Huuhkon kanssa.

Esiintymisiä Huuhko selvästi jännitti.
- Hänen kätensä tärisivät, hän oli selvästi jännittynyt, joskus manaili takanamme itsekseen, kyllä sen hänen jännityksensä aisti. Sitten kun kaikki onnistui, hän antoi hyvää palautetta, Tarja Hirsi kuvailee.

Puoluekanta tai aate näkyi Pertti Huuhkon aikana musiikkivalinnoissa, mutta aatetta ei sen enempää levitetty tai vaadittu soittajien keskuudessa.
- Minä olen vaan soittanut, minulla ei ole koskaan ollut mitään puoluekirjaa, Tarja kertoo.

Muihin järjestötouhuihin Huuhko kyllä houkutteli soittajiaan.
- Aina laahasi meitä musiikkiliiton ja Karjala-piirin kokouksiin. Tamperetta myöten piti lähteä mukaan, Antero muistaa.

Antero Tuominen
Kun Pertti Huuhko vetäytyi kapellimestarin tehtävästä ja siirtyi rivisoittajaksi, hän teki sen tyylikkäästi.
- Soitti rivimiehenä entisen oppilaansa vieressä, ei ikinä antanut mitään sivuhuomautuksia johtajalle. Hyvin sopeutuvainen mies kaikin puolin, koko porukka kehuu.

Mitään epäjumalankuvaa entiset soittokaverit eivät Huuhkosta yritä maalailla. He kehuvat häntä asialliseksi ja jämptiksi, kunnianhimoiseksikin.
- Mutta jos yrittää yksin hoitaa kaikki hommat ja sitten lopettaa tehtävässä, seuraajat joutuvat haparoimaan ennen kuin oppivat kaikki tehtävät, Tuominen muistuttaa.

Kapellimestarin merkitys koko orkesterin toiminnalle on muutakin kuin musiikillista antia.
- Huuhko oli se henkinen johtaja, joka piti kaiken koossa. Uudemmat kapellit hoitavat vain musiikin johtamisen, soittajaporukka määrittelee ja lähtee harjoittelemaan Pepen muistokonserttia varten.


Juhlakuvassa ylinnä keskellä dir.mus. Pertti Huuhko


Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe Pertti Huuhkon muistokonsertissa Kuusankoskitalossa 28.3.2015

Arvoisat Perttin Huuhkon omaiset, hyvät soittajat ja konserttiyleisö

Tämän tilaisuuden päähenkilö director musices Pertti Huuhko oli vaikuttajahahmo. Paikallinen kotiseutuväki valitsi hänet v. 2000 peräti yhdeksi viime vuosisadan eli 1900-luvun kuusankoskelaiseksi. Se on melkoinen tunnustus miehen elämäntyölle. Onneksi nimeäminen tapahtui Pertin elinvuosien aikana, jolloin hän saattoi itsekin iloita tästä kanssaihmisten huomionosoituksesta.

Toinen asia, josta hän saattoi aivan aiheellisesti olla ylpeä ja tyytyväinen on tämä talo. Pertti oli yksi niistä vaikuttajapersoonista, jotka vuosikaudet jaksoivat puhua uuden konserttisalin saamisesta Kuusankoskelle. Ja kun se sitten saatiin vuonna 1985, luulen että niin Pertti kuin monet muutkin olivat otettuja, että konserttisalin lisäksi rakennettiin samaan paikkaan paljon muitakin kulttuuritiloja, saimme kokonaisen Kuusankoskitalon.

Pertti Huuhko tai Pepe, kuten lähipiiri häntä kutsui, oli peruskuusaalainen, syntyisin Kotiharjusta, Kyminpuolelta. Musiikki oli läsnä jo lapsuudessa, sillä Pepen äiti kuului Kaiku-kuoron perustajiin ja harrasti muutenkin laulua. Kiinnostus puhallinmusiikkiin syttyi Pepelle, kun hän seurasi suojeluskuntalaisten harjoittelua Kymin ammattikoulun kentällä tai kun hän näki Kouvolassa majapaikkaansa pitäneen Keski-Suomen rykmentin marssiharjoituksia kotitalonsa läheisyydessä.

Päästyään 14-vuotiaana Kymin ammattikouluun vuonna 1941 hän liittyi opettaja Alvar Korven perustamaan poikasoittokuntaan. Pepe sai käyttöönsä Kymiyhtiön Läskelän tehtaalta peräisin olleen vanhan soittopelin, jollaista hän ei ollut koskaan soittanut. Aikoinaan hän muisteli näitä soittoharrastuksen alkuvaiheita tähän tapaan: "Siel orkesteris mie sit sain sellasen vanhan kurttusen alttotorven. Kymintehtaan puolelt kulettiin kouluun lautal joen yli enkä oikein kehannu viiä paljast torvee - kaverit irvail messingin purijaks - ja niin meikäläin pan torven paperiin ja narul kiinni." Pepen omaksi soittimeksi tuli kuitenkin vähitellen klarinetti eli tuttavallisemmin "lurukeppi".

Ammattikoulun poikaorkesteri, jota Pepe usein muisteli uransa tärkeänä vaikuttajana ja innostajana, vaihtui sotien jälkeen Kymintehtaan Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunnaksi. Kymmenkunta vuotta soittajan pultissa istuttuaan hän kävi Suomen Työväen Musiikkiliiton johtajakurssin ja pääsi kokeilemaan tahtipuikon heilutusta jo vuonna 1955.

Kun Kuusankosken ja Kymintehtaan työväenyhdistysten soittokunnat yhdistyivät 1958 Kuusankosken Työväen Soittajiksi, Pepe valittiin uuden 30 soittajan puhallinorkesterin johtajaksi. Tämä työ jatkui sitten yhtäjaksoisesti 32 vuoden ajan aina vuoteen 1990 saakka. Vielä tämän jälkeenkin hän jatkoi rivisoittajana tutussa orkesterissa ja eräissä muissakin kokoonpanoissa useiden vuosien ajan.

Pepen monipuolista osaamista musiikin parissa kuvaa hyvin se, että nuorempana hän oli mukana paikallisissa tanssiorkestereissa klarinetin soittajana ja myöhemmin myös Kuusankosken sinfoniaorkesterissa Veikko Talven johtajakaudella. Hän oli mukana myös kamarimusiikkiin erikoistuneessa Pilkanmaan orkesterissa ja oli myös Kuusankosken Musiikkikoulun sekä Pohjois-Kymen Musiikkiopiston kantavia voimia lähes 40 vuoden ajan.

Pitkän uransa aikana Pepe sai myös ansaittua tunnustusta ja kiitosta. Tasavallan presidentti myönsi hänelle 1980 director musices -arvonimen ja Suomen Työväen Musiikkiliitto antoi hänelle kultaisen ansiomerkkinsä 1985. Sama järjestö muisti häntä vuonna 2005 kultaisella nuottiavaimella numero 6, joka oli jo valtakunnallisellakin tasolla huomionarvoinen saavutus.

Tärkeänä tukena Pepelle oli Aune-puoliso, jonka osuus orkesterin naistoimikunnassa oli niin ikään keskeinen. Kotona ei kuitenkaan kuultu juurikaan puhallinmusiikkia, sillä klassinen musiikki oli Pepelle mieleen. Kotona soi aina klassinen.

Hyvät kuulijat, Pertti Huuhko piti tarkkaa päiväkirjaa menemisistään ja tekemisistään. Tämän dokumentin mukaan hän nousi orkesterin eteen kaikkiaan 1406 kertaa. Kun tähän lukuun lisätään vielä orkesterin harjoitukset, joita oli 2156 kertaa, voidaan todeta, että Pepen tahtipuikko heilahti soittajien edessä kaikkiaan 3562 kertaa. Olkoon tämä muistokonsertti meidän kaikkien yhteinen kiitollisuudenosoitus hänen mittavasta elämäntyöstään.
Eero Niinikoski


Poimintoja Pertti Huuhkon musiikkiurasta

- Pertti Matti Huuhko syntyi Kuusankoskella 11.6.1927 ja kuoli 5.1.2014, 86-vuotiaana.
- Kymin Oy:n ammattikoulun soittokunnassa 1941-1945
- Kymin Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunnassa 1945-1957
- Kuusankosken Orkesterissa 1947-1970
- Pilkanmaan orkesterissa 1960-1975
- Kymintehtaan Työväenyhdistyksen soittokunnan johtajana 1955-1957
- Kuusankosken Työväen Soittajat ry:n johtajana 1958-1990
- Kuusankosken Musiikkikoulun perustajajäsen, johtokunnassa 1961-1970
- Kuusankosken Musiikkikoulun teorian- ja klarinetinsoiton opettajana
- Pohjois-Kymen Musiikkiopiston hallintoneuvostossa ja johtokunnassa vuosina 1971-1998
- Kuusankosken kulttuuriulautakunnassa 1972-1992 ja varajäsenenä 1992-1996
- KTS:n nuorisosoittokunnan johtaja 19787-1989

Varsinaisen leipätyönsä Huuhko teki Pilkanmaan vedenpuhdistuslaitoksen hoitajana.
jne. jne.



sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Seppo Hammar - suu messingillä jo 66 vuotta

Käsi ylös, kenellä ei pala nouse kurkkuun tai tippa silmään, kun torvisoittokunta kajauttaa komean marssin. Tai nykyisinhän pitää sanoa ´puhallinorkesteri´. Kuusankosken Puhallinorkesterin vetopasunisti Seppo Hammar soitti jo silloin, kun torvi oli vielä torvi ja soittokunta soittokunta. Nyt 79-vuotias orkesterin ikäpresidentti moitiskelee itseään, kun ei osaa lopettaa. Soittaminen vaan on niin mukavaa.

Seppo Hammar ja vetopasuuna
Torstai-iltaisin orkesteri harjoittelee Kuusankoskitalon alakerran harjoitussalissa. Se vaikuttaa soitinvarastoineen nuottihuoneineen mainiolta paikalta, kun on lukenut ryhmän aikaisemmista harjoitustiloista. Kellarit ja halkovajat ovat tulleet paikkakunnan orkestereille tutuiksi, ja tämä soittokunta on heitetty ulos kahdestakin koulusta, kun talouspäälliköt eivät tykänneet. Kansantalon isoon saliin heitä taas ei päästetty, etteivät jalankulkijat häiriintyisi. Kannattaa lukea Raimo Ylisen kirjoittama historiateos Soittokuntien Kuusankoski - viimeistään silloin alkaa arvostaa näiden puhaltajien  ponnisteluja.

Vetupasuunan soittaja Seppo Hammar istuu puhallinorkesterin takarivissä. Kapellimestari Jyrki Jääskeläinen harjoituttaa aluksi menevää marssia, ja tässä kappaleessa riittää pasunistille töitä. Hammar on ennen treenejä kasannut soittimensa useasta kappaleesta, voidellut liukuvat putket silikonilla, ja nyt soitto luistaa. Mistä tietää, kuinka kauas pitää työntää, jotta saa oikean äänen?
- Kyllä sen oppii tietämään. Eihän viulisteillakaan ole viulun kaulalla merkkejä, Hammar kuittaa.

Kappaleen volyymi yltyy, nyt mukaan lähtee myös pasuuna.
- Vetopasuunalle on töitä usein massiivisissa kohdissa, joissa tarvitaan voimaa. Yksi lempikappaleitani on Sibeliuksen kakkonen; siinä on mahtavat pasuunapaikat. Se on minulla levyllä, ja jos oikein keljuttaa, panen kakkosen soimaan. Se herkistää, Hammar kertoo lempisinfoniansa vaikutuksesta.

Kuusankosken Puhallinorkesteri harjoittelee Keltti-salissa.
Orkesterin seuraava esiintyminen on 14.10.2014 Kuusankoskitalossa, kun vietetään Laulun ja soiton päivää.Nyt harjoitellaan myös maaliskuussa pidettävää konserttia varten. Ohjelmistossa on viihdettä: Mair Fair Ladysta, Oopperan kummituksesta, Rockysta... Muutama kuukausi menee tällä kerta viikkoon -harjoitustahdilla, että kappaleet ovat esityskunnossa. Jokainen kuoro- ja orkesteriharrastaja tietää, ettei vielä riitä, että kaikki osaavat osuutensa.
- Homma täytyy saada yhteen. Kaikkien pitää oivaltaa, mitä se kapelli tarkoittaa, Seppo määrittelee.

Nyt täytyy vetäytyä Hammarien tilavaan kotiin Voikkaan Sikomäelle, jotta kuullaan jutella. Sepon elämään mahtuu nimittäin sellainen määrä musiikkikokoonpanoja, että niitä opetellessa saa olla korva tarkkana.

Alvar Korpi pani soittouran alulle

Seppo Hammar on Viipurin poikia. Hän ehti käydä Viipurissa kaksi vuotta kouluakin sota-aikana - hän on syntynyt vuonna 1935. Perhe tuli Kuusankoskelle sodan päättyessä vuonna 1944.
- Olen ollut kuusaalainen nyt 70 vuotta.

Nuori Seppo sai soittokipinän Ammattikoulun soittokunnasta, jonka kapellimestari oli koulun puutöiden opettaja Alvar Korpi.
- Pyrin soittokuntaan kuten hirmu iso joukko poikia. Jokainen sai kokeilla torvia, ja niin päästiin alkuun. Soittokunnassa oli pari-kolmekymmentä poikaa, mutta muita lakkasi kiinnostamasta soittaminen, kun tultiin isommiksi. Minä hölmö jäin, Seppo naureskelee.

Vetopasuuna ei ollut Sepon oma valinta, vaan soitin annettiin hänelle.
- Alvari sanoi että olisi voinut ostaa minulle trumpetinkin, mutta minä olin jo mennyt vetopasuunaoppiin.

Orkesteri soitti perinteistä torvimusiikkia, jenkkaa, valssia, marsseja, jonkin foxinkin.
- Alvar Korpi oli yksi maailman parhaita kapellimestareita. Hän kannusti meitä. Minuakin hän auttoi tekemällä minun puolestani puukäsityöhomman, että pääsin soittamaan. "Kun vaan soitat", Allu sanoi.

Seppo Hammar sai metallipuolen nelivuotisen koulutuksen Kymiyhtiön ammattikoulussa. Koulun jälkeen hän pääsi Voikkaan korjauspajalle sorvariksi. Sieltä hän lähti teknilliseen kouluun Lappeenrantaan ja valmistui teknikoksi. Soitin pysyi kädessä kaikki nämäkin vuodet - myös Lappeenrannassa hänet pyydettiin orkesteriin. Tutkinnon suoritettuaan Hammar palasi korjauspajalle ja oli siellä eläkkeelle jäämiseensä asti, vuoteen 1992.

Kokoonpanot lisääntyvät

Hammarin lapsuuden perheessä ei musiikkia harrastettu mitenkään erityisemmin.
- Olin omassa porukassa vähän outo lintu. Ei siellä jaksettu minun harjoitteluani oikein kuunnella, piti käydä saunassa soittamassa. Jos on tunnollinen soittaja, hän harjoittelee kotona, Seppo Hammar painottaa.

Pasuuna palasina
Poikasoittokunnassa Seppo soitti es-kornettia, vähän trumpettia pienempää vaskipuhallinta. Samaa soitinta hän soitti noihin aikoihin myös Voikkaan Työväensoittokunnassa. Voikkaalla oli silloin myös orkesteri Rytmiystävät.
- Sellainen big band, neljä saksofonia, neljä rytmisoitinta - piano, rummut, kitara ja basso eli rytmiryhmä - ja neljä brassisoitinta eli messinkisoitinta. Orkesterin pasunisti lähti Kanadaan, ja Nissilän Allakka ehdotti, että menisin soittamaan heille pasuunaa. Minähän menin. Ostivat minulle pasuunan, omaksi. Sanoivat, että soitollasi sitten maksat tämän, Seppo Hammar kertoo.

Orkesteri soitti jazzia, iskelmää, tangoa, valssia - tanssimusiikkia. Trumpetisti Teemu Pekkanen opetti tulokasta. Nuotteihin merkittiin vetojen paikat numeroilla. Lahjakkuudesta on varmasti kysymys tämän miehen tapauksessa, sillä hän harjoitteli ahkerasti ja oli keikalla Rytmiystävien kanssa jo parin kuukauden kuluttua, maaliskuussa 1952. Orkesteri keikkaili paikkakunnan ulkopuolellekin, Haminaan, Loviisaan, Mäntyharjuun, Lapinjärvelle. Seppo oli ryhmässä aloittaessaan 16-vuotias.
- Olin Myllykoskellakin soittamassa Heikki Hasun häissä. Grönroosin Ellikan ja Tapsan häissä soitettiin tuossa Seuratalolla olympiavuonna. Rumpalillamme Littmanin Taistolla oli laite, jolla sai kitaran vahvistimesta radion. Muistan, kuinka Ummeljoen keikalla tauoilla kuuntelimme, mitä olympialaisissa tapahtuu, Seppo Hammar kertoo.

Lisää luistoa
Omissa olympialaisissa ei pärjätty mainittavasti, mutta vuonna 1948 Lontoon olympialaisissa kuusaalainen Erkki Kataja, Tito, hyppäsi seiväshypyssä hopeaa.
- Olin kiertueella mukana soittamassa, kun Titoa näyteltiin hopeamitalistina eri puolilla syksyllä 1948 ja seuraavana vuonna.

Rytmiystävät soitti Hammarin aikaan vielä kolmisen vuotta ennen kuin lopetti. Silloin yksi jäsenistä, Pertti Huuhko, houkutteli Sepon Kymintehtaalle soittokuntaan - orkesterin virallinen nimi oli Kymintehtaan Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunta. Hammar jatkoi edelleen myös Voikkaan soittokunnassa.

Kaksi soittokuntaa ei vielä riittänyt muusikko Hammarille. Hän soitti samaan aikaan myös kapakoissa bassoa eri kokoonpanoissa, mm. Kauko Jyrkänteen yhtyeessä ja Kaija Laakson taustabändissä. Soitto jatkui myös Kymintehtaan ja Kuusaan puolen yhdistyneessä orkesterissa, jonka nimi oli alkuun Kuusankosken Työväen Soittajat. Näiden lisäksi Hammar soitti vetopasuunaa Kuusankosken orkesterissa - siis sinfoniaorkesterissa. Se toimi 50-luvun alkupuolelta 70-luvun alkuun, kunnes soittajat alkoivat valua Kouvolan orkesteriin ja oma täytyi lopettaa. Seppo Hammar kertoo, että oli lopettamassa omaa orkesteria Tapani Tervon kanssa.

Veikko Talven johtamassa Kuusankosken orkesterissa Hammar soitti 20 vuotta.
- Minulla on aina ollut aikaa, ei minulla muuta oikeastaan olekaan kuin aikaa. Ja Veikko Talvi oli hieno mies, minua kohtaan niin ystävällinen. Hän sai minut menemään Helsingissä armeijassa ollessani Sibelius-akatemiaan muutamalle tunnille. "Orkesteri maksaa, mene sinne vaan", Veikko sanoi. Sain siellä maan parasta oppia, Seppo Hammar kertoo.

Oppia hän on jakanut itsekin. Seppo opetti Kuusankosken musiikkiopistossa puhaltajia neljä viisi vuotta, ja orkesterin uusille soittajille hän on myös antanut tunteja pasuunansoitossa. Nyt opetus on siirtynyt Pohjois-Kymen Musiikkiopistolle. Hammar kehuu opiston opetusta ja orkestereita Kymi Wind Bandia ja Brass Bandia.

Orkesterit eivät vielä näihin lopu. Seppo soitti myös Kouvolan orkesterissa toistakymmentä vuotta. Hänen aikanaan orkesterin kapellimestarina toimi Eero Bister.

Soittokuntien kanssa maailmakin on avartunut. Seppo Hammar oli mukana Kuusankosken Työväen Soittajien Kanadan-matkalla, Saksassa pariinkin kertaan. Matkoja kertaillessa paljastuu, että Hammar on soittanut myös Anjalankoski Big Bandissa parikymmentä vuotta.
- Olen aina mennyt kun on pyydetty. Matkoilla olen käynyt kaikissa Pohjoismaissa Islantia myöten soitto- ja laulujuhlilla, Puolassa ja Novgorodissa. Wanhojen Jääkäreiden kanssa olen käynyt Teneriffalla kolme kertaa ja Aurinkorannikolla kerran. Niillä matkoilla vaimo Sinikka oli mukana, se oli lomaa myös puolisoille. Kanadan-matka oli ehkä mieleenpainuvin - näki New Yorkin, YK:n toimitalon, Vapaudenpatsaan, Niagaran putoukset, Toronton - siellä on hieno kaupungintalo, suomalaisen Viljo Revellin suunnittelema.

Seppo soitti, Sinikka hoiti kodin

Jos mies soittaa kolmessa neljässä kokoonpanossa ja harjoittelee päälle, sen luulisi täyttävän kaiken valveillaoloajan. Seppo Hammar teki kuitenkin täyden päivätyön Kymiyhtiössä, Voikkaan korjauspajalla. Muisteltavaa riittää varsinkin vuodesta 1972, jolloin yhtiö täytti sata vuotta ja Hammarista tehtiin useaksi kuukaudeksi juhlavalmistelujen ohjelmapäällikkö. Ne juhlat jäivät mieleen, myös maailman pisin lounaspöytä, jonka äärelle mahtuivat kaikki työntekijät. Ja seuraavana päivänä haettiin eläkeläiset juhlimaan henkilöautoilla, koska oli linja-autolakko.
- Ja Alkon lakko. Minä hain kaksi kollia erikois-etiketein varustettuja desin Koskenkorvapulloja Alkosta jaettavaksi työntekijöille.
- Lakon aikana?
- Niin, takaovesta. Oltiin liikkeellä kuorma-autolla, ja kuljettaja otti mukaan susikoiransa siltä varalta, että joku olisi saanut vihiä meidän lastista. Viinat kuitenkin saatiin ja jaettiin juhlassa, Hammar kertoo.

Hammar vastasi myös henkisemmästä ohjelmatarjonnasta.
- Veikko Talvi auttoi minua niissä aika paljon. Hän kehotti ottamaan soittokunnan Juankoskelta. Kävin Juankoskella kuuntelemassa heitä ja juttelemassa asiasta. Minä sitten lupasin mennä heidän bändiinsä avustajaksi. Kävin parit harjoitukset ja soitin mukana juhlissa. Muihin satavuotistapahtumien tilaisuuksiin otin mm. Kouvolan orkesterin ja Kuusankosken Työväen Soittajat - nykyisen Kuusankosken Puhallinorkesterin.

Sepon vaimo Sinikka on lähdössä vesijumppaan mutta ehtii kertoa, onko miestä näkynyt joskus kotonakin kaiken orkesteriharrastuksen keskellä.
- Hyvin vähän. Meillä on kaksi lasta. Kun he olivat pieniä, tämä lähti seitsemäksi töihin, tuli ruokatunnilla kotiin syömään, neljältä kotiin ja pesulle, ja jos hetken kerkisi olla nurin, niin kuudeksi jo Kouvolaan orkesteriharjoituksiin ja sieltä suoraan tanssikeikalle. Meillä oli 20 vuotta semmoista elämää. Ja minä olen vielä tässä! Sinikka Hammar nauraa.

Kaikkeen kuulemma tottuu, ja miehen muusikontyöt toivat tietysti myös lisäansioita perheeseen, jossa vaimo oli kotiäitinä toistakymmentä vuotta ennen omaan työelämään lähtöään.

Monessa orkesterissa soittaminen on sopinut miehelle, joka ei ole koskaan ollut yhden asian ihminen. Voikkaan soittokunta on halunnut vuosikymmenten neuvottelujen jälkeenkin pysyä omana itsenäisenä orkesterinaan toisin kuin Kuusaan ja Kyminpuolen soittokunnat, jotka ensin yhdistyivät ja haluaisivat voikkaalaisetkin riveihinsä. Seppo Hammaria ei kuitenkaan ole katsottu ulos voikkaalaisporukasta, vaikka hän soittaakin kuusaalaisten kanssa.
- Minä olen aina ollut menossa vapaasti minne vaan. Ei minulla työväen soittokuntiin mennessä ollut myöskään poliittista ideologiaa soittamisen taustalla. Olen vähän mollannutkin soittokunnissa sitä politiikkaa. Nythän politiikka on häipynytkin soittamisesta, Hammar kertoo.

Kevään konserttiohjelmistoa
Hammarin mukaan Kuusaan ja Voikkaan soittokunnissa on erilainen henki. Mikä voikkaalaisia sitten pitää erossa muiden tekemisistä?
- No, voikkaalaiset on voikkaalaisia. Minä en ota kiistoihin osaa, kun minulla ei ole tarvetta vetää mihinkään suuntaan. Nykyisinhän voikkaalaiset soittavat ihan erilaista musiikkia, heillä on kontrabasso ja sähköbasso - he soittavat poppia, tämän päivän musiikkia, Seppo Hammar kertoo.

Ei harrastus vaan ongelma

Mikä saa ihmisen jaksamaan työpäivän jälkeen monessa orkesterissa soittamista, kiertävää elämää ja työuran jälkeen 79-vuotiaana yhä uusien kappaleiden opettelua ja soittamista. Soittamisen ilo?
- Jokuhan siinä täytyy olla, ei sitä muuten jaksaisi. Tutut kappaleet ovat helppoja, mutta uusi on haastavaa. Se on hyvä asia. Esim. Eerolan Lassen musiikki on ollut hyvää ja haastavaa.

Uuden opettelu sopii varmasti Seppo Hammarille, joka jo Rytmiystävissä sai asiasta shokkihoitoa.
- Yksi meistä löi jalalla rytmin, ja sitten soitettiin. Joskus hän teki esiintyessä niin, että jakoi kappaleiden välillä uudet nuotit ja sanoi että tämä soitetaan. Hän löi neljä kertaa jalalla, ja sitten aloitettiin.

Kun soittajalle kertyy vuosia, soittaminen muuttuu.
- Ei hokaa kaikkea yhtä nopeasti kuin ennen. Järjenjuoksu hidastuu. Toisaalta iän tuoma kokemus auttaa, osaa bluffatakin. Sekin on tärkeä taito, Seppo nauraa.

Harrastuksesta on varmaan tullut elämäntapa, kun sitä jaksaa jatkaa vuosikymmenestä toiseen?
- Ei se oikeastaan ole harrastus vaan ongelma. Kun ei osaa lopettaa! Muut ovat päässeet eroon, minä en, eikä Halosen Esko, Seppo Hammar vitsailee.

Tutkimuksetkin osoittavat, että musiikin kuuntelu, soittamisesta puhumattakaan, tekee aivoille hyvää. Uuden oppiminen pitää vireänä, yhdessä toisten kanssa toimiminen pitää vauhdissa. Todistelen näin Sepolle, että kannattaa jatkaa "ongelman" parissa.
- Se on varmaan syynä siihen, että olen näin hyvässä kunnossa. Viime syksynä kyllä vaihdettiin aortan läppä. Alkuperäistä kun ei ollut, pantiin tarvikeosa. Mäkien ja rappusten nouseminen tuli helpommaksi. Soittamiseen ja puhaltamiseen vaivalla ei kuitenkaan ollut vaikutusta ennen leikkaustakaan.

Oman soittamisen rinnalla Hammar seuraa muiden esityksiä.
- Katselen netistä Radion sinfoniaorkesterin konsertteja ja olen käynyt Musiikkitalossakin konsertissa. Se on hieno paikka. Katselimme tyttärenpojan kanssa ylhäältä - sieltä sen vasta näkee, miten orkesteri toimii, Seppo huokaa ihastuneena.

Seppo Hammar kiteyttää orkesterissa soittamisen syvimmän olemuksen:
- Se on mahtava tunne kun huomaa, että nyt tämä menee eikä meinaa. Mehän onnistuimme tässä - ei minä vaan me.

Raimo Ylisen historiateos kertoo perusteellisesti kuusankoskelaissoittokuntien vaiheet.



Kymiläisten tarinat kirjana

Min Kuusas -blogin tehdashaastattelut on nyt koottu kirjaksi. Näiden kansien välissä viitisenkymmentä entistä kymiyhtiöläistä kertoo työstää...