Kuusaan Miilumäen takarinteessä käy kuhina, kun Lahtisen sisarukset Hannu Lahtinen ja Hannele Rautomäki sekä Hannelen mies Jorma ravaavat mäkeä ylös alas tutkimassa lapsuuden kotipihan rinnettä. Lahtiset asuivat hiihtomajassa, viereisessä rinteessä kohosi mäkihyppytorni ja sen viereen oli rakennettu syöksymäki. Jorma taas asui Miilumäen vastakkaisella rinteellä. Mutta millainen iso urheilukeskus paikka olikaan - siitä lisää Hannele Rautomäen haastattelussa: http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannele-rautomaen-lapsuudenkotina.html. Nyt keskitytään kuusaalaisen mäkihypyn loistovuosiin.
 |
| Hannu Lahtinen, Hannele Rautomäki ja Jorma Rautomäki mäkihyppytornin mäellä. |
Lumenkaatopaikan tasanteella ovat vieläkin jäljellä Kuusankosken hyppyrimäen perustukset. Ensimmäinen mäki rakennettiin näille Kymiyhtiön maille 30- tai ehkä jo 20-luvulla. Se korvattiin 50-luvulla uudella. Kesken muutostöiden mäessä
tapahtui onnettomuus. Kaikille mäkihyppykilpaulun osallistujille
näytettiin raja, missä kohtaa pitää ryhtyä jarruttamaan, mutta eräs
lahtelaispoika laski jostain syystä suoraan, syöksyi kivikkoon ja kuoli.
Uuteen mäkeen rakennettiin vastamäki ja aita, joka esti hyppääjiä
ajautumasta ulos.
Hannu Lahtinen oli kahdeksanvuotias aloittaessaan mäkihyppyharrastuksen talvella -50. Sukset
olivat itse tehdyt, ”varmaan 25-kiloiset”, ja ne veivät
miestä eikä toisinpäin.
- Ensimmäisenä talvena hyppäsin neljä kertaa, joka
kerta turvalleni kumpuun. Velipoika yritti neuvoa mutta en
suostunut jatkamaan. Seuraavana vuonna entrasin suksia, sahasin
nipparakärjet pois ja ne oli sitten olevinaan mäkisuksien näköiset.
Hyppy ainakin onnistui huomattavasti paremmin. Siitä se hyppääminen
käynnistyi, ja 15 vuotta sitä jatkui aktiivisesti, Hannu Lahtinen
kertoo.
Kuusankoskella oli 50-luvulla kymmeniä
mäkihyppyä harrastavia pikkupoikia. Sarjakisoihinkin heitä
osallistui kolmisenkymmentä pelkästään Kuusankosken
Urheiluseurasta. Hannu Lahtinen muistaa varsinkin Kajanderin Anssin
ja Ismon ja pitkän listan muitakin lapsuuskavereitaan. Hannu kävi
vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien kisoissa pitkin Etelä-Suomea etupäässä Anssin kanssa.
- Meillä oli Aaten kanssa
kansallisissa kisoissa kova kilpailu, että kumpi on viimeinen ja
kumpi toiseksi viimeinen, Hannu naureskelee.
 |
| Hannu (vas.) ja isoveli Eero Lahtinen. |
Hyppyharrastus oli
mahdollista, kun vanhat aktiivit olivat toiminnassa mukana. Nuorille
järjestettiin välineitä ja annettiin valmennusta.
- Myyrän Enskaltakin saatiin sukset,
ja minulla oli jossain vaiheessa Timosen Ekin vanhat sukset ennen
kuin sain toiset tosi hyvät. Ihan pienet pojat saattoivat hyppiä
pujottelusuksien tapaisilla alamäkeen tehdystä töyssystä, Hannu
Lahtinen kertoo.
Oikean hyppyrimäen lisäksi seudun
lapset hyppivät Punavuorella lumesta tehdystä hyppyrimäestä
hiihtosuksilla. Samanlaisia hyppyreitä rakennettiin talvisin vähän joka
rinteeseen, missä lapsia oli lähettyvillä. Hevoslammilla
järjestettiin jopa iltakisoja kynttilänvalossa.
- Meillä oli oikeassa hyppyrimäessä
soihdut, ja Kinttumäellä Hevoslammilla matkittiin sitä. Jokainen
toi kotoa kynttilöitä, saatiin iltavalaistus alastulorinteeseen.
Siellä hypättiin vähän toistakymmentä metriä hiihtosuksilla.
Yleisöäkin oli paikalla varmaan lähitienoon joka talosta. Sotien
jälkeen järjestettiin vähän joka alueella tällaista omaa
toimintaa, Lahtinen kuvailee.
Rakennettuja hyppyrimäkiä ja kisoja oli 50-luvulla
Kymenlaaksossakin häkellyttävä määrä: Utissa, Iitissä,
Voikkaalla, Valkealassa oikein lentomäki, Anjalassa, Elimäellä,
Kouvolassa.
- Mäkiä oli vaikka kuinka paljon.
Hurukselassa olen kilpaillut, ja Klamilassa oli aina huimat
kevättalven päättäjäiskisat, hailikisat. Jokainen osanottaja sai pussillisen haileja. Kaikki silloiset Suomen huiput kävivät
hailikisoissa.
Kisoissa oli tavallisesti alle
18-vuotiaiden sarja ja yleinen sarja, ei sen tarkempaa
ikäjaottelua. Mutta SM-tason kisoissa oli erikseen nuorten
sarjat 14-16 -vuotiaille, alle 18-vuotiaille ja alle 20-vuotiaille.
Kuusankosken hyppyrimäestä ovat
hypänneet kaikki 50-luvun Suomen huiput. Hannu Lahtinen luettelee
yläpäästä: Antti Hyvärinen, Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi,
Esko Mömmö, Oksasen pojat – mm. Unto, Niilo Halonen, Veikko
Heinonen, Seppo Pelli, Pekka Tirkkonen. Myöhemminhän täällä hyppäsivät
Timosen Raimo ja Jukka, Rami oli SM-tason yhdistetyn mies, Jukka
nuorten maajoukkueen ympyröissä.
Kouvolan Hiihtoseuran kanssa
kuusaalaiset pitivät yhteisiä sarjakisoja, joissa oli aina yli 50
poikaa hyppäämässä.
- Silloin oli alle 14-vuotiaiden
sarjassa sellainenkin kova naama kuin Topi Mattila.
Iltamäenlasku iso tapahtuma
Kuusankoskella oli laskiaisena aina iltamäenlaskukisat, joihin
tuli Lahden Hiihtoseurasta linja-autollinen hyppääjiä. Lähiseudun
harrastajia osallistui kymmenittäin. Kouvolan Hiihtoseurasta
osallistui toistakymmentä, hyppääjiä tuli Jaalasta, Kotkasta,
Virolahdelta ja Luumäeltäkin. Kisa kulki nimellä Kuusaanniemen
hiihdot, ja ne vetivät väkeä.
- Piha oli aina ihan täynnä
yleisöä, osa seisoi rinteessäkin. Kilpailut olivat Kymenlaakson
ehkä toiseksi kovimmat kisat. Kouvolan Hiihtoseuralla oli isoimmat,
tammikuun talvikisat ja Salpausselän kisojen jälkeen järjestetty
iltamäenlasku – kansainväliset kisat, Hannu ja Hannele muistelevat.
Kuusaan iltamäenlaskukisoissa oli
erikoisuutena ”miehekäs ilotulitus”. Mäestä sammutettiin
valot ja roihut, ja hyppääjä laski ilotulitusraketin valossa.
Paitsi silloin, kun Rautomäen Jorma - sittemmin Hannelen mies - kavereineen ei uskaltanutkaan
ampua rakettia väkijoukon lähellä ja hyppääjä hyppäsi ihan
pimeissä.
 |
| "Tuomaritorni oli tuossa vasemmalla." |
Laskiaisen iltamäenlaskua
valmisteltiin huolellisesti. Hiihtomajan yläkerran kerhohuoneessa
tehtiin reklaamit.
- Hännisen Huuko piirsi jonkun
mäkimiehen – yleensä Kallakorven Apliksen – kuvan isolle
pahville ja siihen teksti Kuusaanniemen iltakisoista ja tulossa
olevista huippulaskijoista.
Kuusankosken Urheiluseura järjesti
kerran viikossa omat sarjakilpailut.
- Lauantaisin oli hiihtokilpailu
täällä, ja sunnuntait kierrettiin muualla mäkihyppykisoissa. Jos
ne oli kauempana, mentiin jo lauantaina paikalle. Täytyi olla
jonkun tason urheilija, että sai osallistumisoikeuden kansallisiin
tai kansainvälisiin kisoihin. Sarjakilpailut olivat täällä
keskiviikkoisin, aina iltakilpailut, Hannu Lahtinen muistaa.
Kunnostus talkoilla, joskus yhden hengen
Harrastajat pitivät itse mäen
kunnossa. Harjoitusten alussa he tamppasivat mäen, ja jos oli
tullut paljon lunta, sitä luotiin pois. Kevättalvella oli
helpompaa, kun ei tarvinnut muuta kuin haravoida alastulorinteen lumi
rikki, ettei se ollut jäässä.
- Ei silloin huudeltu apua
järjestöiltä tai kaupungilta. Kerrankin mentiin sunnuntaiaamuna
Anjalaan kisoihin. Yöllä oli tullut puoli metriä lunta.
Kilpailijat kunnostivat ensin mäen, satakunta kaveria sai sen
suitsait valmiiksi. Sitten alettiin hyppäämään, Hannu Lahtinen kertoo.
Joskus mäen kunnostus vei jonkin
verran keskittymistä itse kisaan. Hannu muistelee yhtä
Kuusaan kilpailua, jossa mäkeä oli pantu hienoon
kuntoon puolen viikkoa. Kun kisan piti alkaa, rupesi tulemaan lunta.
- Oltiin jo menossa sukset olalla
torniin, kun kilpailun johtaja Myyrän Enska tuli kysymään, kuka
lähtisi tamppaamaan lumet rinteestä. Kaikki käänsi selkänsä,
Enska osoitti minua: Hanski. Minä paita märkänä
tamppasin alastulorinteen, sitten sukset olalle. En ehtinyt
hyppäämään omalla vuorollani. Hikisenä ja hengästyneenä
hyppäsin jossain välissä, ensimmäinen hyppy meni pieleen, toinen paremmin, mutta
siihen kuivui ainakin sen kisan voitto, Hannu tuumaa.
Tavallisesti mäki kuitenkin kunnostettiin ja koristeltiin
jo ennen kilpailuja.
- Siinä oli hieno havutus, siksikin
että hyppääjä näki alastulorinteen. Ylärinne oli havutettu
koristeelliseksi ja juhlavaksi, alastulorinne oiottiin suoraksi,
lumikasat oli työnnetty nätisti reunaan, Hannele kuvailee yleisölle avautunutta näkymää.
Havut otettiin viereisestä Kymiyhtiön metsästä. Ei tarvinnut lupia kysellä - koko alue rakenteineen oli yhtiön omistamaa ja
ylläpitämää.
Alastulorinteen yläpäässä oli
tuomaritorni. Tuomareita oli viisi, ja he antoivat pisteitä sekä
hypyn pituudesta että tyylistä. Huonoin ja paras pisteistä
jätettiin pois, asteikko oli 1-20. Mittaamista varten vedettiin
hyppyrin kärjestä mittanauha alastulorinteeseen.
- Meidän 45 metrin mäessä
ensimmäinen mittataulu pantiin 25 metriin, ja sitten oli viiden
metrin välein seuraavat taulut. Joka metrin kohdalla oli lisäksi
tikku tai havu. Hypyn pituus mitattiin puolen metrin tarkkuudella.
Mittamiehet seisoivat toisella puolella – isoissa kisoissa
molemmilla. Heillä oli pitkät kepit, jotka he löivät maahan heti kun kaveri oli osunut rinteeseen. Mitta otettiin
jalkojen välistä, tasajalka-alastulossa jalkojen kohdalta, Hannu kuvailee.
Telemark toi pisteitä
Hannu Lahtinen muistaa hyvin 50-luvun
hyppytyylit. Alkuun hypättiin Tauno Luiron tapaan kädet ensin
takana, ja lopuksi ne vietiin eteen. Sitten tuli Max Bolkart, joka
hyppäsi kädet edessä ja makasi suksien päällä.
- Minä sain kipinän yhdeltä
kuopiolaiselta, joka hyppäsi kädet takana alastuloon asti. Se
iskostui minun päähän. Jalat tulivat maahan peräkkäin
Telemark-tyyliin. Se on tyylitekijä: jos tulet alas tasajalkaa,
tyylipisteistä putoaa heti, samoin jos osuu käsi maahan. Jos
kaatuu kunnolla, menee kymmenen pinnaa. Nykypäivänähän
kaikki hyppää samalla tyylillä, pituus vain ratkaisee. Ja nykyään
otetaan tuuli huomioon arvostelussa. Myötätuulessa ei lennä,
vastatuulessa lentää pitemmälle, kun pääsee ilmapatjan päälle, Lahtinen tietää.
Palkinnot olivat vaatimattomat: komeita
pyttyjä ja myöhemmin varustekasseja tai vastaavia.
 |
| Isä Jalmari Lahtinen näytti mallia sukulaispojallekin. |
Kuusankosken mäki oli Hannu Lahtisen
mukaan alkuperäisessä 30-luvun muodossaan aika paha.
- Tässä oli niin korkea hyppyri,
että se teki hirveän korkean lentoradan. Ensimmäisen mäen
alastulorinteen teko oli jäänyt vähän kesken. Mutta kun sen
profiilia muutettiin ja kumpua täytettiin hakkeella, lentorata
muuttui myötäsukaisemmaksi ja ihan hyväksi. Ainoa huono kohta oli
alastulorinteen notkon alakaarre – sitä ei voitu muotoilla, koska
tuli kallio vastaan. Siinä oli kaksi taitetta, ja siksi oli vaikea
pysyä pystyssä, jos hyppäsi 45 metrin tuntumaan. Siinä oli liian
loivaa.
Hannu Lahtinen muistaa mäen ja
sen tapahtumat kuin eilisen päivän. Sen yhden hurjan ilmalennonkin
yhdellä suksella. Hannu oli saanut isonveljen Eeron hyvät sukset,
mutta omien monojen rantti oli liian kapea, ja toinen suksi irtosi
jalasta heti ilmaan päästyä.
- Katsoin alas, että toivottavasti
se ei osu mittamiehiä päähän. Ei käynyt kuinkaan, tulin yhdelle
sukselle mutta liirasin monojalkaa maassa etten kaatunut. Nurmisen
Assu oli tuomarina ja sanoi, että oisit pitänyt jalkaa toisen
suksen päällä niin hyppy ei olisi ollut kaatuminen. Jos suksi ei
olisi lähtenyt jalasta, se hyppy olisi kantanut tasaiselle asti,
lensin kuin pilvessä. Kallakorven Apli ei yleensä kehunut, mutta
tästä hän sanoi, että ”oli sellain lähtö etten o ikänäin
nähny”, Hannu muistaa.
Miten pikkupoika sitten uskalsi laskea
niinkin isosta mäestä, kun kaikkea näköjään sattui?
- Isoveli ja isä hyppäsivät, se on
ehkä geeneissä. Pienelle pojalle tuli tarve näyttää
miehisyyttään. Ja kun asui mäen vieressä, ei olisi pystynyt
kuuntelemaan irvimistä, että mikset hyppää kun asut mäen
juurella, Hannu pohtii.
