Erkki Vahter oli seitsemänvuotias, kun perhe muutti Kuusankoskelle Koskenniskalta vuonna 1937. - Isäukolla oli hoidettavana sähköllä kulkeva TVH:n lautta, joka kulki Kuusaan puolen ja Kyminpuolen väliä tehtaan alapuolella. Kun sota syttyi vuonna -39 ja miehet lähti sotaan, minä jouduin auttamaan isää lautan ajossa. Taalin Eero, eläkeläismies, oli kolmantena lautturina, Erkki kertoilee kotonaan Rekolassa.
Kulkijat saivat käyttää valtion lauttaa ilmaiseksi. Sillä ei ollut aikataulujakaan. Kun rannassa oli yksikin ihminen, hänet vietiin joen yli. Joki oli siitä kohtaa noin 250 metriä leveä, ja ylitys kesti viitisen minuuttia. Lautalla kulkivat niin kuorma- kuin linja-autotkin, mutta sillä vietiin henkilöautojakin 40-luvulla.
- Kolarin Lassella oli Letukka, joka meni usein lautan kyydissä. Jos asiakas oli yöllä eri puolella kun lautta, se soitti hälytyskelloa lauttakoppiin. Joskus oltiin lämmittelemässä kopissa, kun siellä oli pystyuuni. Siinä sai paistettua tikun nenässä vähän lihaa tai kalaakin, Erkki kertoo.
 |
| Lauttalaiturit ovat edelleen paikoillaan. |
- Kyl siel kurjaa oli. Minulla oli vaan polvihousut jalassa, oli se kärsimystä. Vaikka kouluun en ehtinytkään, niin kuudelta aamulla ehdin jonottamaan paleltunutta lanttua ja soppaa, jota jaettiin hyväntekeväisyytenä Niinivaaran koululla. Kolarin Lassen vastapäätä asui äiti ja tytär, jotka leipoi leipää ja rieskaa. Sitä oltiin jonottamassa neljän viiden aikaan. Oli sit hyvää kun sai lämmintä leipää, Erkki huokaa.
Erkki Vahter on piirtänyt lautasta tarkan kuvan, josta selviää sen rakenne ja käyttö konekoppeineen vetovaijereineen.
- Tämä oli ohjausvaijeri, se oli vahvempi ja kesti tukkisumienkin voiman. Tässä oli valurautainen ohjausratti, niinkun autonratti. Lautturin piti laittaa etukettingit kiinni hevosia ja ajopelejä pysäyttämään ennen kun irrottiin laiturista.
 |
| Tukinuittoa tehtaan yläpuolella. Kuva: Veikko Hakala |
- Tukkeja oli seurattava lautalta. Jos ne jäi lauttan sivuun, niin ne lähti painamaan alavirtaan niin että ohjausvaijeri kiristyi tiukalle. En muista, että vaijeri olisi koskaan katkennut. Mutta säikeet kului ajan mittaan, ja vaijeria korjattiin uusilla pätkillä.
Koska oli sota, oli myös vihollisen pommikoneita. Erkki kuuli hyvin pommitukset Korian sillan suunnalta. Joskus koneita ilmaantui myös Kuusaan ylle.
- Oltiin keskellä jokea, punainen lyhty paloi, että rannalta näki missä lautta liikkui. Lyhty piti heti sammuttaa, ukko huutaa rannalta että tulet äkkiä pois sieltä. Minä kysyin että mihkäs täältä äkkiä pääsee, ei tätä pyörtääkän voi.
Erkin ääni saa tarinoivan sävyn, kun hän ryhtyy kertomaan tapausta, joka järkyttää häntä edelleen.
- Olin vuonna -44 yöllä yksin lauttalla. Neljän aikaan aamuyöstä sieltä tulee kaksi linja-autoa peräkkäin mäkeä alas. Tulivat suoraan Kannakselta. Kumpikin oli täytee haavottuneita, ne huusi äitiä avuksi, tuu äiti auttamaan! Ne itki ja huusi verisinä - kurkkasin sen verran ovesta. Ajattelin, että voinko ottaa kaksi linja-autoa samalla kertaa lauttalle, että pääsis pojat hoitoon - ammattikoulun sotasairaalaan. Sit otin molemmat, pikkusen limittäin. Lähtiessä lauttan keula painui alas ja ajattelin, että herrajumala meneekö tää pohjaan. Mutta ei, se jäi hyvin kekalleen, että päästiin toisella puolella rantaan parrun päälle.
Erkki oli tuolloin 14-vuotias. Nimismies oli alkuvuosina käynyt tarkastuksella ja miettinyt, voiko noin nuorelle pojalle antaa vaativan tehtävän. Mutta Erkin isä oli sanonut, että hän vastaa pojan töistä. Työ vaati silmää, jo lauttaa täyttäessä piti arvioida, montako autoa voitiin ottaa.
- Jos oli kaksi kuorma-autoa sorakuormassa, otin vain yhden, jos oli kaksi tyhjää kuorma-autoa, otin molemmat. Ei mitään koskaan sattunut, Erkki toteaa.
Talvisaikaan lautan korvasi jäätie. Sitä jäädyttivät lautturit.- Jos oli pakkasta, mentiin aamulla aikaisin tekemään avanto, josta saatiin nostettua ämpärillä vettä. Jäätien reunoihin pantiin lumipatsaat, ettei vesi päässyt takaisin jokeen. Vettä mätettiin koko matkalta. Jos satoi lunta, se piti kolata.
Jäätie kulki lautan reitin sivussa, ja sen vahvuus mitattiin vähintään joka toinen aamu. Kalukopissa oli taulukko, paljonko jään vahvuus pitää olla eri ajopeleille. Lauttaa ajettiin syksyisin niin pitkään kuin se kulki, mutta lopulta sitä ei saatu etenemään, vaikka hakkasi jäätä tuuralla tai kirveellä. Keväällä jäätie räjäytettiin, että päästiin taas ajamaan lauttaa.
- Laitettiin reiät jäähän viiden metrin etäisyyksille. Meillä oli neljä viisi metriä pitkä seiväs, sen päässä rautatanko. Pää oli terotettu, ja siihen laitettiin pötkö dynamiittia. Pötkö reikään, paksun jään kohdalla molemmilta puolilta. "Kaikki kunnossa? No sitten tulet lankaan", Taalin Eero huusi. Työnnettiin dynamiitti reikään parin kolmen metrin päähän itsestä. Se oli sellain kotti, että täytyi varoa ettei päässy hengestään, Vahter kuvailee ja vakuuttaa, että dynamiitin lanka kyllä palaa veden allakin.
Joskus jäätie oli paikallaan vielä toukokuun alussa.
- Yhtenä vapunpäivänä olin vuorossa, jäätie oli kuin silta rantojen välillä. Sieltä lähtee tulemaan humalain äijä. Me huudetaan isäukon kanssa että älä mene sinne enää. Mies huutaa takasin että kylhän mie nyt menen, kun tää on näin komia silta. Me laitettiin jo veneet valmiiksi, mutta ei miehelle käynyt kuinkaan. Se oli tosiaan kun silta, kaikki muu oli sulaa ympärillä, Erkki päivittelee.
Kuusankosken silta valmistui vuonna 1949, joten siihen asti lautta ainakin toimi. Sillan alapuolella oli Rusin lautta. Lisäksi joen yli kulki Haapasalon lautta näiden kahden välissä. Kuusaalla oli yläjuoksun puolella vielä Pukkisaaren lautta, Tähteen lautta nykyisen Voikkaan sillan lähellä sekä ylempänä Kyöperilän ja Voikkaan lautat.
Sorakuljetuksia yhtiön tarpeisiin
Lautturivaiheen jälkeen Erkki muutti isänsä kanssa Karhulaan ja oli siellä jonkin aikaa töissä. Sieltä hän muutti Lahteen ja löysi elämänkumppaninsa, nyt jo edesmenneen vaimonsa Ullan. Lahdessa Erkki toimi osuuskaupan kuskina, ajoi eläimiä teurastamolle - ei mitään mukavaa reissaamista. Sotaväen Vahter kävi Kouvolassa kolmannessa autokomppaniassa.
Vuonna -62 Erkki Vahter muutti perheineen Kuusankoskelle.
- Piti ruveta velimiehen Reinon kanssa sorahommiin, hänellä oli tämä Vahterin Sora ja Kuljetus. Veljen kanssa piti sitä sorahommaa tehdä, mutta myö ei sovittu. Ostin Bedfordin, rännäli mikä rännäli. Oikein huono. Ostin sen jälkeen Mersun. Ja sitten tuli 67-mallin nokka-Sisu. Kolmen vuoden välein ostin aina uuden auton.
 |
| Erkki Vahter ja hänen toiseksi viimeinen Sisunsa |
- Yhtiön teille piti aina vetää soraa. Puukentät nieli soraa kauheasti. Kerran olin tulossa sorakuorman kanssa Anhavaisista, kun puhelin soi. Yhtiöltä soitettiin, että sorakuorma pois ja äkkiä tänne, pitää saada kahdeksan paperirullaa Kotkan satamaan, laiva varttuu. Minähän laskin rullat kyydissä Kotkaa kohti kun paloauto. Satamassa miehet oli jo hihnat olkapäillä. Kun toin lastin perille, tuut tuut alkoi laiva huutaa luotsia. Kun sain rullat sisään, laiva lähti.
Työpäivät saattoivat olla rankkoja.
- Kymmenen mälliä enstee ajo soraa Anhavaisista, sit neljän jälkeen kolme neljä kuormaa lipeää Hallaan. Kun kahden maissa tuli nukkumaan, niin ei siinä kauaa ehtinyt maata. Lipeää kuljettaessa pantiin yhtiön lipeäpönttö lavalle, ja sillä vietiin.
Vahter haki soraa pääasiassa Anhavasta. Mutkainen ja mäkinen tie oli vaikea ajaa, ja yhden talven tie oli kiinnikin runsaan lumentulon takia.
- Silloin otettiin sora yhtiön kasasta Niskalasta. Harjaseulan kone nosti hiekan lavalle, ja siitä ajettiin tielle. Muistan hyvin tehtaan portin luona olleen hiekkasiilonkin, josta laskettiin hiekka lavalle. Joskus se meni tukkoon, märkä hiekka alkoi holvaamaan. Seipään kanssa sitä jötkötettiin irtonaisemmaksi, lopulta se tuli yhellä kertaa. Apumiehen kanssa hommaa hoidettiin. Apumies oli mukana ajossakin lavalla, lavaa piti pitää vähän ylhäällä hiekottaessa. Mustavuori oli ilkeä hiekottaa ja aurata, jyrkkä ja mutkainen tie. Etuperin hiekottamisesta ei tullut mitään, takaperin kun meni, oma auto pääsi hiekotukselle. Joskus tehtiin teille saviasvalttia - savea ja vettä, lipeää päälle. Se kesti yllättävän hyvin pitkän aikaa.
- Minulle tuli Kouvolan väli, Kuusaan Niementie, keskusta - mahottomat alueet.
Kuvassa Kymiyhtiön kuljetusvälineammattilaiset Pekka Mauno ja Jukka Kuusela haastattelevat Erkki Vahteria.
Kun paljon ajaa, joutuu pahoihinkin tilanteisiin. Erkki oli tilattu yhtenä iltana viemään kuormaa Haukkasuolle. Rusin mutkasta oli kylkeen rysähtänyt sivutieltä pakettiauto, sen kuljettaja jäi takapyörän alle ja kuoli. Poliisit totesivat, että olivat edellisenä iltana ottaneet saman kaverin humalassa auton ratista. Erkkiä ei lohduttanut, ettei kolari ollut oma vika.
- Se kaiveli, ja kauan. Kun kuulee rekkakolareista, tulee asia mieleen. Tiedän miltä se tuntuu.
Erkki Vahter kehuu Kymiyhtiötä ja kuljetuksen pomoja.
- Olin hyvis väleis kaikkien kanssa, aina pelas hommat. Mutta työmiehet kyllä vähän rassasi keskenään. Ja toisten firmojen kuljettajat oli joskus kateellisia, kun minulle riitti töitä. Se oli ilkeä puoli työssä. En ollut koskaan KTK:nkaan ajossa - muut osakkaat suuttui kun ajoin pikkusen tingityllä hinnalla. Minä vastasin että voin jättää KTK:n, en minä täällä kopissa istuessa tienaa mitään, kannattaa mennä sinne missä minulla on töitä. Riipin Erkki ja Sarnalan Erkki tilasi minulta yhtiölle ajoja, ja ktk:laisia pienemmälläkin taksalla se vielä kannatti. Mutta en kuitenkaan eronnut KTK:sta.
KTK oli Kuorma-autojen Tilauskeskus, jossa kuljettajat odottivat yhteisessä toimipisteessä tilausajoja.
 |
| KTK:n konttori oli SP:n tiloissa. Pihalla on myös Vahterin Bedford. Kuva vuodelta -61 on Jorma Jääskeläisen arkistosta. |
- On kortti, mut autoa en aja. Tiedän oman kuntoni, en halua toisten kuntoa vaarantaa. Minul on kuski tässä, oma poika Raimo. Töissäkin minul ol aina se, että homma pitää tehä hyvin. Menköö sit se aika mikä menee, mut se on tehtävä just niin.
Kiitokset: Jukka Kuusela, Pekka ja Ruut Mauno
Vinkki: Kuusankosken lautoista on perinpohjainen Rolf Lanndérin kirjoittama artikkeli Kuusankosken kirjassa s. 529-533
